II
Tuomittuna karkurin kuolemaan ei Gaspar Ruiz ajatellut syntymäseutuansa eikä vanhempiansa, joille hän oli ollut hyvä poika luonteensa säveyden ja raajojensa tavattoman voimakkuuden johdosta. Viimeksimainitusta tuotti hänen isälleen vielä suurempaa etua käytännössä hänen tottelevainen luonnonlaatunsa. Gaspar Ruizilla oli mukautuva sielu.
Mutta vastahakoisuus päiviensä päättämiseen kavaltajana oli nyt yllyttänyt sen jonkunlaiseen puolitajuiseen kapinaan. Hän ei ollut kavaltaja. Hän sanoi taas kersantille: "Te tiedätte, että minä en karannut, Estaban. Tiedättehän, että minä jäin jäljemmä puiden suojaan kolmen muun kanssa pidättelemään vihollista, osaston juostessa pakoon!"
Luutnantti Santierra, joka ei siihen aikaan ollut juuri muuta kuin poika ja oli vielä tottumaton sotatilan verisiin järjettömyyksiin, oli viivyskellyt lähettyvillä ikäänkuin lumoutuneena katselemaan noita miehiä, jotka aiottiin piammiten ampua — "esimerkin vuoksi", kuten commandante oli sanonut.
Suomatta vangille katsettakaan puhutteli kersantti nuorta upseeria ylimielisesti hymyillen.
"Kymmenenkään miestä ei olisi riittänyt hänen vangitsemisekseen, mi teniente. Ja päällepäätteeksi palasivat ne kolme muuta osastoon pimeän tultua. Miksi olisi hän, haavottumattomana ja kaikista väkevimpänä, jättänyt sen tekemättä?"
"Minun voimani eivät merkitse mitään suopungilla varustettua ratsumiestä vastaan", intti Gaspar Ruiz kiihkeästi. "Hän laahasi minua hevosensa perässä puolen penikulman matkan."
Tälle pätevälle syylle kersantti vain nauroi halveksivasti. Nuori upseeri kiirehti tavottamaan commandantea.
Tovin kuluttua saapui paikalle linnan ajutantti. Hän oli risaiseen univormuun puettu karkea, luiseva mies. Änkkäilevä ääni soperteli latuskaisista, kelmeistä kasvoista. Kersantti kuuli häneltä, että tuomitut miehet ammuttaisiin vasta päivänlaskun aikana. Hän pyysi silloin määräystä, miten menetellä heidän suhteensa sillävälin.
Ajutantti tähysteli äkeästi pitkin pihaa ja sanoi sitte, viitaten pienen luolamaisen vartiohuoneen oveen — koppiin pääsi valoa ja ilmaa yhdestä tukevien rautakankien sulkemasta ikkunasta: "Ajakaa ne hylyt tuonne."
Kersantti puristi lujemmin sauvaa, jota hän kantoi arvonsa tunnuksena, ja pani toimeen käskyn rivakasti ja innokkaasti. Hän hosui Gaspar Ruizia, jonka liikkeet olivat hitaita, päähän ja hartioihin. Gaspar Ruiz seisoi tuokion alallaan iskujen sadellessa, miettivästi purren huultansa kuin aprikoimista antavaan pulmaan syventyneenä — sitte hän kiirehtimättä seurasi toisia. Ovi lukittiin, ja ajutantti vei mukanaan avaimen.
Puoleltapäivin oli kuumuus käynyt sietämättömäksi matalassa holvikomerossa, joka oli sullottu tukehduttavan täyteen. Vangit likistäysivät ikkuna-aukkoa kohti, rukoillen vartijoiltaan vesitilkkaa; mutta sotamiehet pysyivät veltoissa asennoissaan lojumassa, missä muuri soi hiukankin siimestä, vahdin istuessa selkä ovea vasten poltellen savuketta ja tuon tuostakin järkeilevästi kohautellen silmäkulmiaan. Gaspar Ruiz oli vastustamattomalla voimalla työntynyt ikkunan ääreen. Hänen tilava rintansa tarvitsi enemmän ilmaa kuin muiden; hänen leveät kasvonsa, leuka alipienaan painuneena, pistäysivät rautakankiin kiinni ja näyttivät kannattelevan muita kasvoja, jotka ahtautuivat ylös hengitystilan puutteessa. Vaikertavat pyytelyt olivat muuttuneet epätoivoisiksi huudoiksi, ja janoisten miesten surkea hälinä pakotti pihan poikki kulkevan nuoren upseerin huikkaamaan, saadakseen sanansa kuuluviin.
"Minkätähden ette anna vangeille vettä?"
Kummastuneen viattomaksi tekeytyen puolustausi kersantti huomautuksella, että olivathan kaikki nuo miehet tuomittuja kuolemaan muutaman tunnin kuluttua.
Luutnantti Santierra polki jalkaa. "Heidät on tuomittu kuolemaan, muttei kidutukseen", huusi hän. "Antakaa heille heti vettä."
Hänen suuttumuksensa sai sotamiehet jalkeille, ja muskettinsa siepaten nousi vahti asentoon.
Mutta kun oli saatu käsiin pari sankoa ja käyty kaivolla, huomattiin mahdottomaksi pujottaa niitä rautakankien liian ahtaista raoista sisälle. Janon sammuttamisen toiveiden esiintyessä kävivät niiden kirkaukset sydäntäsärkeviksi, jotka tallattiin maahan rynnistyksessä ikkuna-aukkoa kohti. Mutta kun sotamiehet, jotka olivat nostaneet sangot ikkunaan, taas neuvottomina laskivat ne maahan, oli pettymyksen ulvahdus vielä kamalampi.
Vapausarmeijan sotamiehet eivät olleet kenttäleileillä varustettuja. Saatiin käsille pieni tinapikari, mutta sen lähentäminen aukkoon aiheutti sellaisen rynnistyksen, sellaisen raivon ja kivun kirkunan ikkunaan sulloutuneiden kasvojen takana sätkivässä raajakasassa, että luutnantti Santierra huudahti hätäisesti: "Ei, ei — teidän täytyy avata ovi, kersantti."
Hartioitaan kohauttaen selitti kersantti, ettei hänellä ollut oikeutta avata ovea, vaikka hänellä olisi ollut avainkin. Mutta avainta hänellä ei ollut. Sitä talletti varusväen ajutantti. Nuo miehet tuottivat paljon tarpeetonta vaivaa, koska heidän täytyi kumminkin kuolla päivän laskiessa. Minkätähden heitä ei oltu ammuttu heti aamusella, sitä ei hän voinut käsittää.
Luutnantti Santierra seisoi vasiten selin ikkunaan. Hänen hartaasta pyynnöstäänhän commandante oli lykännyt telotuksen. Tämä suosionosotus oli suotu hänelle sen johdosta, että hän oli ylhäistä syntyperää ja että hänen isällään oli huomattu asema tasavaltalaisen puolueen johtajien joukossa. Luutnantti Santierra luuli ylipäällikön käyvän linnotuksessa johonkin aikaan ehtoopäivällä ja toivoi yksinkertaisesti, että hänen lapsellinen välityksensä saisi tuon ankaran kenraalin armahtamaan ainakin muutamia noista rikollisista. Tunteitten vastakuohussa ilmeni hänen auttamishalunsa nyt paheksuttavana ja joutavana sekaantumisena. Hänestä tuntui päivänselvältä, ettei kenraali suostuisi edes kuuntelemaan hänen anomustaan. Hän ei mitenkään voisi pelastaa noita miehiä, ja hän oli vain toimittanut vastuulleen kärsimykset, jotka olivat lisääntyneet heidän kovaan kohtaloonsa.
"Menkää siis heti hakemaan avain ajutantilta", sanoi luutnantti
Santierra.
Kersantti pudisti päätänsä ujonlaisesti hymyillen ja luoden syrjäsilmäyksen Gaspar Ruizin liikkumattomiin ja äänettömiin kasvoihin, jotka tuijottelivat rautakankien välitse toisten laihojen, vääntyneiden ja kirkuvien kasvojen alapuolelta.
Hänen arvoisuutensa ajutantti, jupisi kersantti, oli ottamassa ettonettaan; ja jos hänet, kersantti, päästettäisiinkin hänen arvoisuutensa luokse, saattoi hän odottaa tulokseksi ainoastaan hengellekäypää selkäsaunaa hänen arvoisuutensa levon julkeasta häiritsemisestä. Hän teki puolustelevan liikkeen käsillään ja seisoi hievahtamattomana, kainosti katsoen taas ruskeihin varpaihinsa.
Luutnantti Santierra hehkui suuttumuksesta, mutta epäröitsi. Hänen sievät soikeat kasvonsa, sileät kuin tytön, punehtuivat hävettävästä pulasta. Sen laatu tuntui hänestä kovin nöyryyttävältä. Hänen haiveneton ylähuulensa vapisi; hän näytti olevan puhkeamaisillaan joko raivonpurkaukseen tai masennuksen kyyneliin.
Viittäkymmentä vuotta myöhemmin kenraali Santierra, vallankumouspäivien kunnianarvoisa jäännös, kykeni hyvin muistamaan nuoren luutnantin tunteet. Luovuttuaan kokonaan ratsastuksesta ja havaittuaan työlääksi kävellä puutarhansa rajoja ulommaksi piti kenraali suurimpana hauskuutenaan kestitä talossaan satamaan ankkuroineiden ulkomaalaisten sotalaivojen upseereita. Englantilaisia hän suosi etusijassa, entisinä asekumppaneinaan. Kaikenarvoiset englantilaiset laivastomiehet vastaanottivat hänen vieraanvaraisuuttaan uteliaina, syystä että hän oli tuntenut loordi Cochranen ja tuon erinomaisen merisoturin johtamassa isänmaallisessa laivastossa ottanut osaa pidätys- ja sulkemistoimiin Callaon edustalla — nämä seikkailut ovatkin noiden vapaustaistelujen loistavimpia muistoja ja tuottivat loppumatonta kunniaa englantilaisten sotakunnolle. Hän tuli hyvänlaisesti toimeen kielissä, tämä viimeisiä vapausarmeijasta eloonjääneitä. Pitkän valkoisen parran silitys, aina kun häneltä puuttui joku ranskalainen sana, antoi hänen muistelmiensa sävylle huoletonta arvokkuutta.