XII
"Mutta Gaspar Ruiz hengitti vielä. Toimitin hänet levätissään kannetuksi muutamien pensaiden suojaan samalle harjanteelle, jolta hän oli niin kiinteästi tähystellyt varustusta, näkymättömän kuoleman jo liihotellessa hänen päänsä päällä.
"Joukkomme olivat asettuneet leiritulien ääreen varustuksen ympärille.
En kummastunut aamupuhteella kuullessani, että minut oli määrätty
johtamaan vartiota, jonka piti hetimiten lähteä viemään erästä vankia
Santiagoon. Vanki oli luonnollisesti Gaspar Ruizin vaimo.
"'Olen valinnut sinut tunteittesi takia', huomautti kenraali Robles, — 'vaikka oikeastaanhan se nainen olisi ammuttava kaiken sen turmion tähden, mitä hän on tasavallalle tuottanut.'
"Ja kun minä tein kauhistuneen vastustuksen liikkeen, jatkoi hän:
"'Nyt ei hän merkitse mitään, kun Ruiz on mennyttä kalua. Ties miten nyt menetellä hänen suhteensa — mutta hallitus häntä kuitenkin haluaa haltuunsa.' Hän kohautti olkapäitään. 'Luultavasti on Ruiz haudannut suuret määrät saalistansa paikkoihin, jotka ainoastaan hänen vaimonsa tietää.'
"Päivän koittaessa näin hänen tulevan ylös harjanteen rinnettä, kahden sotamiehen vartioimana ja kantaen lastansa käsivarrellaan.
"Minä kävelin häntä vastaan.
"'Elääkö hän vielä?' kysyi vanki, kääntäen minuun nuo valkoiset, jähmettyneet kasvot, joita Ruizilla oli ollut tapana ihailevasti katsella.
"Minä kumarsin ja sanaakaan virkkamatta opastin hänet pensasryhmän taakse. Gaspar Ruizin silmät olivat auki. Hän hengitti työläästi ja lausui vaimonsa nimen suurella ponnistuksella.
"'Erminia!'
"Vaimo polvistui pääpuoleen. Isästään tietämättömänä ja suurilla silmillään katsellen ympärilleen alkoi pikku tyttö äkkiä leperrellä iloisella, hennolla äänellä. Hän viittasi pienoisella sormellaan, nousevan auringon rusohohteeseen, joka loisti mustien vuorenhuippujen takaa. Ja niin kauvan kuin tuota lapsen jokellusta — käsittämätöntä ja korvalle suloista — kesti, pysyivät nuo kaksi ääneti: kuoleva mies ja polvistunut nainen, katsellen toisiansa silmiin ja kuunnellen vienoa ääntä. Sitte laverrus lakkasi. Lapsi laski päänsä äidin rintaa vasten ja vaikeni.
"'Se tapahtui sinun tähtesi', alotti mies. 'Anna anteeksi.' Hänen äänensä petti. Pian kuulin taas mutinaa ja erotin surkeat sanat: 'En ollut kyllin voimakas.'
"Vaimo katseli häntä tavattoman kiinteästi. Toinen yritti hymyillä ja toisti nöyrästi: 'Anna anteeksi. Että jätin sinut…'
"Hän kumartui alas ja sanoi kuivin silmin, vakaalla äänellä: 'Koko maan päällä en ole rakastanut mitään muuta kuin sinua, Gaspar.'
"Kuolevan pää liikahti. Hänen silmänsä elpyivät. 'Vihdoinkin!' huokasi hän. Sitte tuskallisesti: 'Mutta onko se totta … onko se totta?'
"'Niin totta kuin että tässä maailmassa ei ole armoa eikä oikeutta', vastasi hänelle vaimo kiihkeästi. Hän kumartui puolisonsa kasvojen yli. Tämä yritti nostaa päätänsä, mutta se putosi takaisin, ja toisen suudellessa hänen huuliaan oli hän jo kuollut. Hänen lasittuneet silmänsä tuijottivat taivaalle, jolla leijui vaaleanpunaisia hattaroita hyvin korkealla. Mutta minä huomasin äitinsä rinnalle puristuneen lapsen silmäluomien painuvan ja ummistuvan hitaasti. Pikku tyttö oli uinahtanut.
"Gaspar Ruizin, voimaihmisen, leski antoi minun taluttaa hänet pois kyyneltäkään vuodattamatta.
"Matkustusta varten olimme järjestäneet hänelle sivusatulan hyvinkin istuimen tapaan, ja alapuolelle oli sidottu lauta hänen levähdyttääkseen jalkojaan. Ja ensimäisen päivän hän ratsasti virkkamatta sanaakaan ja tuskin hetkeksikään siirtäen silmiänsä pois pikku tytöstä, jota hän piteli helmassaan. Ensimäisessä leirissämme näin hänen käyskentelevän yöllä tuuditellen lasta käsivarsillaan ja katsellen sitä kuun valossa. Lähdettyämme toiselle päivämatkallemme hän kysyi minulta, kuinka pian olimme tulossa ensimäiseen asutun maan kylään.
"Vastasin tulevamme sinne puoleltapäivin.
"'Ja onko siellä naisia?' kysyi hän.
"Selitin hänelle, että se oli iso kylä. 'Siellä on miehiä ja naisia, senjora', sanoin, 'jotka ilahtuvat sydämensä pohjasta kuullessaan, että kaikki häiriö ja sota on nyt lopussa.'
"'Niin, se on nyt kaikki lopussa', toisti hän. Sitte tovin kuluttua: 'Senjor upseeri, mitä tehnee hallituksenne minulle?'
"'En tiedä, senjora', vastasin. 'Epäilemättä saatte hyvää kohtelua. Me tasavaltalaiset emme ole villejä emmekä kosta naisille.'
"Kuullessaan sanan 'tasavaltalaiset' hän loi minuun katseen, jonka kuvittelin olevan kuolematonta vihaa täynnä. Mutta noin tuntia myöhemmin, kun pysähdyimme antaaksemme kuormamuulin mennä edeltä pitkin syvän kuilun partaalla kiertävää ahdasta polkua, katsoi hän minuun niin valjuin, vaivautunein kasvoin, että minun kävi häntä suuresti sääliksi.
"'Senjor upseeri', hän sanoi, 'olen heikko, vapisen. Se on järjetöntä pelkoa.' Ja hänen huulensa tosiaan värisivät, hänen yrittäessään hymyillä, kun vilkaisi alkupäähän polkua, joka ei lopultakaan ollut kovin vaarallinen. 'Saattaisin pudottaa lapsen. Gaspar pelasti henkenne, muistattehan… Ottakaa hänet minulta.'
"Otin lapsen hänen ojennetuista käsistään. 'Sulkekaa silmänne, senjora, ja luottakaa muuliinne', kehotin.
"Hän teki niin, ja valjuna ja kasvoiltaan riutuneena näytti hän haamulta. Polun käänteessä, missä iso punainen porfyrihuippu sulkee näköalan alatasangoille, näin hänen avaavan silmänsä. Ratsastin ihan hänen takanaan, pidellen pikku tyttöä oikealla käsivarrellani. 'Lapsi on hyvässä turvassa', huudahdin rohkaisevasti.
"'Niin', vastasi hän heikosti; ja silloin näin suunnattomaksi kauhukseni hänen nousevan seisomaan jalkalaudalle, hirveästi tuijottaen, ja heittäytyvän eteenpäin oikeallamme ammottavaan kuiluun.
"En voi kuvata teille äkillistä ja lamaannuttavaa pelkoa, jolla se kamala näky minut herpaisi. Syvyys kammoksutti sieluani, kallionhuiput tuntuivat huojuvan päälleni. Päätäni huimasi. Puristin lapsen kylkeäni vasten ja istuin satulassa liikkumattomana kuin patsas. Kieleni oli kahlittu, kylmät väreet karmivat selkäpiitäni. Hänen muulinsa horjahti, astahtaen kallioseinämään kiinni, ja jatkoi sitte kulkuansa. Hevoseni vain heristi korviansa ja korskahti. Sydämeni oli salpautuneena, ja rotkon syvyyksissä kohisevaan virtaan vierivät kivet olivat tehdä minut mielettömäksi kolinallaan.
"Seuraavana hetkenä olimme käänteen takana, leveällä ja ruohoisella rinteellä. Ja silloin minä kiljuin. Mieheni juoksivat hätääntyneinä takaisin. Minun kerrotaan ensimältä vain parkuneen: 'Hän antoi lapsen minun käsiini! Hän antoi lapsen minun käsiini!' Vartio luuli minun tulleen hulluksi."
Kenraali Santierra lakkasi kertomasta ja nousi pöydästä. "Ja siinä kaikki, senjores", lopetti hän, kohteliaasti vilkaisten nouseviin vieraisiinsa.
"Mutta minne lapsi joutui, herra kenraali?" kysyimme me.
"Niin aivan — lapsi, lapsi."
Hän astui ikkunan ääreen, joka avautui hänen kauniiseen puutarhaansa, vanhuutensa turvapaikkaan. Se oli kuuluisa koko maassa. Kohottaen käsivartensa meidän pysyäksemme taampana huusi hän ulos: "Erminia! Erminia!" ja odotti. Sitte hänen varottava käsivartensa painui alas, ja me tungeksimme ikkunoihin.
Eräästä puuryhmästä oli nainen ilmestynyt leveälle kukkasien reunustamalle käytävälle. Kuulimme hänen kangistettujen alushameittensa kahinan ja panimme merkille hänen vanhanaikaisen mustan silkkihameensa laskoksien väljyyden. Hän katsoi ylös ja nähdessään monet tuijottavat silmät vastassaan hän pysähtyi, rypisti otsaansa, hymyili, heristi sormeansa kenraalille, joka nauroi täyttä kurkkua, ja veti päähineenänsä olevan mustan pitsikudoksen osittain peittämään ylväitä kasvonpiirteitään, kävellen jäykän arvokkaasti pois näkyvistämme.
"Olette nähneet vanhan miehen suojelusenkelin — ja hänet, jota saatte kiittää kaikesta siitä, mikä vieraanvaraisuudessani on säädyllistä ja mieluista. Vaikka rakkauden liekki on aikaisin syttynyt sydämessäni, senjores, niin olen jotenkuten jäänyt naimattomaksi. Ja siitä syystä kenties eivät sen pyhän tulen kipinät ole vielä sammuneet täältä." Hän löi leveään rintaansa. "Vielä vireillä, vielä vireillä", hän sanoi vakavan leikkisästi. "Mutta nyt en mene naimisiin. Hän on kenraali Santierran kasvattitytär ja perijätär."
Muuan vierastoverimme, nuori meriupseeri, kuvasi hänet jälkeenpäin "lyhyeksi, tanakaksi, noin neljänkymmenen vuoden ikäiseksi immeksi". Me olimme kaikin huomanneet, että hänen hiuksensa olivat alkaneet harmaantua ja että hänellä oli hyvin sielukkaat mustat silmät.
"Eikä hänkään ole koskaan tahtonut kuulla puhuttavankaan naimisiinmenosta kenenkään kanssa", pitkitti kenraali Santierra. "Vahinko kerrassaan! Sydämellinen, kärsivällinen, harras vanhan miehen seuralainen. Yksinkertainen sielu. Mutta minä en neuvoisi ketään teistä pyytämään hänen kättänsä, sillä jos hän ottaisi teidän kätenne omaansa, niin se tapahtuisi vain luittenne rusentamiseksi. Niin, niin, hän ei laske leikkiä siitä asiasta. Ja hän on isänsä oma tytär, voimaihmisen, joka sortui omaan voimakkuuteensa: ruumiinsa, yksinkertaisuutensa — rakkautensa voimakkuuteen!"