XI
"No niin, valtiollisten aatteiden ja vapaamielisyyden valepuvussa oli Carreras kunnoton roisto, ja Mendozan onneton valtio oli hänen puolueekseen keräytyneiden varkaiden, rosvojen, kavaltajien ja murhaajien saaliina. Hänellä oli ylevä ulkomuoto, mutta hän oli tyyten vailla sääliä, kunniallisuutta ja omaatuntoa. Hän ei tavotellut muuta kuin hirmuvaltaa, ja vaikka hän oli aikonut käyttää Gaspar Ruizia kataliin vehkeisiinsä, oivalsi hän kuitenkin pian, että Chilen hallituksen leppyminen vastasi paremmin hänen tarkotuksiaan. Minua hävettää sanoa, että hän teki hallituksellemme ehdotuksen hänen kunniaansa luottaneen soturin vaimon ja lapsen luovuttamisesta erinäisillä ehdoilla vihollisille ja että tämä tarjous otettiin vastaan.
"Ollessaan matkalla Pequenja-solan kautta Mendozaan kavalsi donna Erminian se saattue, joka oli Carrerasin miehistä annettu hänen suojeluksekseen, luovuttaen hänet upseerille, joka piti hallussaan chileläistä linnotusta ylängöllä, Kordillerien pääjonon juurella. Tämä tunnoton teko olisi voinut käydä kalliiksi minulle, sillä minä olinkin vankina Gaspar Ruizin leirissä, hänen saadessaan tiedon tapauksesta. Minut oli saatu kiinni eräällä tiedusteluretkellä; hänen henkivartionsa intiaanit olivat keihästäneet vähälukuisen ratsumies-saattueeni. Minä pelastuin samasta kohtalosta, kun hän tunsi viime hetkessä kasvonpiirteeni. Ystäväni varmaankin luulivat minut kuolleeksi, enkä koko aikana pitänytkään henkeäni suuren arvoisena. Mutta voimaihminen kohteli minua erittäin hyvin, syystä — sanoi hän — että minä olin aina uskonut hänen viattomuuteensa ja yrittänyt auttaa häntä, silloin kun häntä vääryys vainosi.
"'Ja nyt', takasi hän minulle, 'saatte nähdä, että minä puhun aina totta. Te olette turvassa.'
"En pitänyt oloani kovinkaan turvallisena, kun minut eräänä iltana kutsuttiin hänen luokseen. Hän harppoi edes takaisin kuin vimmastunut peto, karjuen: 'Petetty! Petetty!'
"Hän astahti kädet nyrkissä luokseni. 'Voisin katkaista kaulasi.'
"'Antaako se teille vaimonne takaisin?' sanoin niin levollisesti kuin kykenin.
"'Ja lapseni!' ulvahti hän kuin mielettömänä. Hän heittäysi tuolille ja nauroi kamalaan, meluisaan tapaan. 'Oh, ei, te olette turvassa.'
"Vakuutin hänelle, että myöskin hänen vaimonsa henki oli taattu, mutta minä en ilmaissut sitä vakaumustani, että hän ei ollut enää milloinkaan näkevä vaimoaan. Voimaihminen tahtoi sotia viimeiseen asti, ja sen sodan loppuna saattoi olla ainoastaan hänen kuolemansa.
"Hän loi minuun omituisen, selittämättömän katseen ja istui mutisten ajatuksettomasti: 'Heidän käsissään. Heidän käsissään.'
"Pysyin hisahtamattomana kuin hiiri kissan edessä.
"Äkkiä hän kavahti seisaalle. 'Mitä minä täällä teen?' hän huudahti, avasi oven ja kiljaisi ulos käskyn satuloida ja nousta ratsaille. 'Mitä se onkaan?' sopersi hän, astuen luokseni. 'Pequenja-linnotus — paaluvarustus! Ei mitään. Minä hankkisin hänet takaisin, vaikka hänet olisi kätketty vuoren sydämeen.' Hän hämmästytti minua lisäämällä väkinäisesti ponnistaen: 'Minä kannoin hänet pois sylissäni, kun maa järkkyi. Ja lapsi ainakin on minun. Lapsi ainakin on minun!'
"Ne olivat kummallisia sanoja, mutta minulla ei ollut aikaa ihmetellä.
"'Teidän pitää tulla mukaan', sanoi hän rajusti. 'Saattaa tulla tarpeelliseksi keskustella sovinnosta, ja kuka tahansa muu henkipaton Ruizin sanansaattaja menettäisi päänsä.'
"Se oli kyllä totta. Hänen ja muun tulistuneen ihmiskunnan välillä ei voinut olla mitään kunniallisen sodankäynnin tapojen mukaista neuvottelutietä.
"Vajaan puolen tunnin kuluttua olimme satulassa, huimasti karauttaen yön selkään. Hänellä oli päämajassaan vain kahdenkymmenen miehen saattue, mutta hän ei malttanut odottaa lisää. Kuitenkin lähetti hän sanan Peneleolle, alavuoristossa silloin liikuskelevalle intiaanipäällikölle, jotta tämä toisi soturinsa ylämaahan ja kohtaisi hänet Vedensilmäksi nimitetyn järven rannalla, jonka lähelle Pequenjan rajalinnotus oli rakennettu.
"Me samosimme alamaan halki niin väsymättömän vinhasti kuin Gaspar Ruiz teki kuuluisia partioretkiäänkin. Seurasimme laaksoja alhaalta päin niiden jyrkille ylärinteille asti. Ratsastus ei ollut vaaratonta. Kohtisuoraan basalttiseinämään hakattu tie kiersi mahtavan kalliokielekkeen kärjitse, ja vihdoin pääsimme syvän kuilun hämystä Pequenjan ylätasangolle.
"Tasanteella kasvoi sitkeätä vihreätä ruohoa ja kituliaita kukkivia pensaita, mutta korkealla yläpuolellamme riippui lumipälviä majesteetillisten vuorenseinien railoissa ja koloissa. Pikku järvi oli ympyriäinen kuin tuijottava silmä. Varusväki ajoi parhaillaan linnotukseen pikku karjaansa, kun me ilmestyimme esille. Silloin heilahtivat ison tammiportin puoliskot kiinni, ja tuo nelikulmainen aituus näytti autiolta, aivan asumattomalta, turvanaan leveät, mustuneet, kärjistään terotetut paalut, jotka tuskin kätkivät näkyvistä sisäpuolella olevien majojen ruohokatot.
"Mutta kun linnotusta vaati antautumaan muuan mies, joka Gaspar Ruizin käskystä ratsasti pelottomasti esiin, vastattiin sisäpuolelta yhteislaukauksella, joka tuiskautti tantereeseen sekä hevosen että miehen. Kuulin Ruizin vieressäni kiristelevän hampaitaan. 'Ei väliä', sanoi hän. 'Nyt te menette.'
"Univormuni rippeet tunnettiin, niin risaiset ja kauhtuneet kuin sen riekaleet olivatkin, ja minun sallittiin lähestyä puhelumatkan päähän; ja sitte minun täytyi odottaa syystä että muuan ampumareiästä iloa ja hämmästystä remuava ääni ei suonut minulle sananvuoroa. Siellä hälisi majuri Pajol, vanha ystävä. Hän oli muiden kumppanien tavoin luullut minun joutuneen surman suuhun jo aikaa sitten.
"'Kannusta ratsuasi, mies!' kiljaisi hän hyvin kiihtyneenä, 'me avaamme häthätää portin sinulle.'
"Annoin ohjasten pudota kädestäni ja pudistin päätäni. 'Olen antanut kunniasanani', huusin.
"'Hänelle!' huusi hän sanomattoman halveksivasti vastaan.
"'Hän lupaa teille henkenne.'
"'Se on meidän omamme. Ja neuvotko sinä, Santierra, meitä antautumaan mokomalle rastrerolle?'
"'En!' huikkasin. 'Mutta hän tahtoo vaimonsa ja lapsensa, ja hän voi katkaista teiltä vedensaannin.'
"'Silloin joutuisi hänen vaimonsa ensimäisenä kärsimään. Sano hänelle se. Kuules — tämä on pelkkää hullutusta: me teemme rynnäkön ja sieppaamme sinut kiinni.'
"'Ette ota minua elävänä', sanoin lujasti
"'Tyhmyri!'
"'Jumalan tähden', jatkoin hätäisesti, 'älkää avatko porttia.' Ja minä viittasin Peneleon intiaaneihin, joita järven rannat kuhisivat mustanaan.
"En ollut milloinkaan nähnyt noita villejä niin tavattomana liutana koolla. Heidän keihäänsä näyttivät lukuisilta kuin heinänkorret. Heidän käheät äänensä kuuluivat epäselvältä meren meurulta.
"Pajol-ystäväni kiroili itsekseen. 'No, mene sitte — hornan kitaan!' huusi hän tuskastuneena. Mutta käännähtäessäni pois hän katui, sillä minä kuulin hänen sanovan kiireisesti: 'Ampukaa sen hupsun hevonen ennen kuin hän livistää.'
"Hänellä oli hyviä ampujia. Kaksi laukausta pamahti, ja juuri kääntyessään horjahti hevoseni, kaatui ja makasi alallaan kuin salaman iskemänä. Ennätin vetäistä jalkani pois jalustimesta ja kierähdin syrjään; mutta minä en yrittänyt nousta. Eivätkä hekään uskaltaneet hyökätä laahaamaan minua varustukseen.
"Intiaaniparvet olivat alkaneet liikkua paalutusta kohti. He ratsastivat esille osastottain, laahaten pitkiä keihäitään maassa; musketinkantaman ulkopuolella he astuivat ratsailta, heittivät yltään turkisviittansa ja säntäsivät alastomina rynnäkköön, tömistellen jalkojaan ja hoilaten poljennon mukaan. Tuliviiru välähti kolmasti pitkin varustuksen julkipuolta, ehkäisemättä heidän tasaista juoksuaan. He parveilivat ihan paalujen juurelle, heilutellen leveitä puukkojaan. Mutta tätä vaajoitusta ei oltu tavallisuuden mukaan liitetty yhteen nahkaköytteillä, vaan pitkillä rautanauloilla, joita he eivät kyenneet katkomaan. Tavallisen murtautumismenettelynsä raukeamisesta nolostuneina hajaantuivat pakanat, jotka olivat niin horjumattomana rintamana marssineet luotisadetta vastaan, ja pakenivat piiritettyjen yhteislaukausten tavottelemina.
"Heti kun he varustusta kohti rynnätessään olivat sivuuttaneet minut, olin minä noussut jalkeille ja yhtynyt Gaspar Ruizin seuraan matalalla harjanteella, joka pistäysi tasangolle. Hänen omien miestensä muskettituli oli tukenut hyökkäystä, mutta nyt hän antoi merkin, ja torventoitotus keskeytti ampumisen. Yhdessä katselimme äänettöminä villien tappiota.
"'Siitä tulee siis piiritys', jupisi hän. Ja minä näin hänen salavihkaa vääntelevän käsiään.
"Mutta millainen piiritys saattoi siitä koitua? Minun tarvitsemattani kertoakaan Pajolin terveisiä ei hän rohjennut katkaista vedensaantia piiritetyiltä. Heillä oli yltäkyllin lihaa. Ja jos heidän varastonsa olisivat olleet vähissäkin, olisi hän ollut liiankin halukas lähettämään paalutukseen ruokavaroja, jos olisi voinut. Mutta niin olikin asia, että me tasangolla viivyskelevät sitä aloimmekin tuntea nälän kiristystä.
"Peneleo, intiaanipäällikkö, kyyrötteli nuotiomme ääressä väljään guanaco-nahkaiseen viittaansa kääriytyneenä. Hän oli harvinaisen vanttera villi; suunnaton nelikulmainen tukkatukko muistutti muodoltaan ja kooltaan olkista mehiläispesää, ja kasvonpiirteet olivat totiset, yrmeät ja runsasvakoiset. Murteellisella espanjankielellään hän hoki, muristen kuin puolikesy peto, että jos vaajoitukseen tehtäisiin vain pienen pienikin aukko, tunkeutuisivat hänen miehensä sisälle ja toisivat senjoran — muutoin olisi mahdotonta.
"Istuen vastapäätä häntä piti Gaspar Ruiz katseensa tähdättynä varustukseen melkein yötä päivää, kamalan vaiteliaana ja liikkumattomana. Sillävälin saapui jokseenkin joka päivä alamaasta pikalähettejä, ja heiltä kuulimme, että muuan hänen luutnanttinsa oli kärsinyt tappion Maipu-maassa. Kauvas lähetetyt vakoojat toivat tiedon, että muuan jalkaväen kolonni oli tulossa etäisten solien kautta linnotuksen avuksi. He olivat hitaita, mutta me saimme seuratuksi heidän vaivaloista samoamistansa pitkin alilaaksoja ylöspäin. Minua kummastutti, minkätähden Ruiz ei marssinut ahdistamaan ja hävittämään tätä uhkaavaa joukkoa jossakin väijytykselle sopivassa rotkopaikassa, sissiretkiin luontuvan lahjakkuutensa mukaan. Mutta hänen älynsä näytti hyljänneen hänet epätoivoon.
"Minulle oli ilmeistä, että hän ei kyennyt tempautumaan pois varustuksen näkyvistä. Vakuutan teille, hyvät herrat, että minun tuli melkein surku nähdessäni tuon voimattoman voimaihmisen istuskelevan harjanteella, pitämättä lukua päiväpaisteesta, sateesta, kylmästä, tuulesta — kädet liitettyinä polvien ympäri ja leuka niihin tuettuna: tuijotellen — tuijotellen — tuijotellen.
"Ja varustus, johon hän piti silmänsä suunnattuina, oli yhtä hiljainen ja äänetön kuin hän itsekin. Varusväki ei antanut itsestään mitään elonmerkkiä. He eivät edes vastanneet ampumareikiin tähdättyihin hajalaukauksiin.
"Eräänä iltana astellessani hänen ohitseen hän aavistamattomasti puhutteli minua, asentoansa muuttamatta. 'Olen lähettänyt noutamaan kanuunaa', sanoi hän. 'Ennätän ottaa vaimoni takaisin ja peräytyä ennen kuin Roblesinne saa ryömityksi tänne.'
"Hän oli toimittanut miehiä kuljettamaan alitasangoilta kanuunaa.
"Sitä kesti kauvan odottaa, mutta tuli se viimein. Se oli seitsennaulainen kenttätykki. Alusestaan irrotettuna ja poikittain köytettynä kahteen pitkään salkoon oli se kahden muulin välissä helposti saatu ylös soukkia polkuja. Korvissani kaikuu vieläkin hänen hurja riemuhuutonsa päivän koittaessa, kun hän näki kanuunasaaton pistäytyvän näkyviin laaksosta.
"Mutta, senjores, en voi sanoin kuvata hänen hämmästystään, raivoansa, epätoivoaan ja avuttomuuttaan, kun hän kuuli, että tykkilavaa kantava juhta oli edellisenä yönä jotenkuten suistunut jyrkänteeltä alas. Hän sydäntyi uhkailemaan kuolemaa ja kidutusta saattoväelle. Pysyttelin poissa hänen tieltään kaiken päivää, makaillen muutamien pensaiden takana ja kummastellen, mitä hän nyt aikoi tehdä. Peräytyminen oli jäljellä; mutta hän ei voinut peräytyä.
"Näin alapuolellani tykkimies Jorgen, vanhan espanjalaisen soturin, rakentavan jonkunlaista telinettä päällitysten pinotuista satuloista. Valmiiksi ladattuna nostettiin tykki kasalle, mutta laukaistaessa luhistui koko rakennelma, ja kuula lensi korkealta paalutuksen yli.
"Sen enempää ei yritetty. Ampumavaroilla sälytetyistä muuleista oli toinen niinikään joutunut hukkaan, ja heillä oli käytettävissään ainoastaan kuusi panosta — mikä kyllä hyvin riitti portin pommittamiseen mäsäksi, jos tykki tähdättiin tarkoin. Tämä oli mahdotonta kunnollisen alusen puutteessa. Ei ollut aikaa eikä keinoja tykkilavan rakentamiseen. Joka hetki odotin jo kuulevani Roblesin torventoitotusten kaikua vuorenhuippujen lomasta.
"Levottomasti kuljeskellen edes takaisin turkiksiinsa verhoutuneena istahti Peneleo hetkiseksi lähelleni murisemaan vanhaa virttänsä.
"'Tehdä entrada — aukko. Jos tehdä aukko, bueno. Jos ei tehdä aukko, silloin vamos meidän täytyy mennä pois.'
"Päivänlaskun jälkeen huomasin kummastuksekseni intiaanien valmistautuvan nähtävästi uuteen rynnäkköön. Heidän rivinsä olivat järjestyneet vuorten varjoihin. Tasangolla näin varustuksen portin edustalla miesryhmän häilyvän paikallaan.
"Astuin alas harjanteelta kenenkään ottamatta huomatakseen minua. Ylämaan kuulakassa ilmassa helotti kuutamo kirkkaana kuin päivänvalo, mutta sankat varjot häiritsivät näköäni, joten en kyennyt erottamaan, mitä he puuhasivat. Kuulin tykkimies Jorgen sanovan omituisella, epäilevällä äänellä: 'Ladattu on, senjor.'
"Sitte toinen ääni ryhmässä lausui lujasti sanat: 'Tuokaa riata tänne.' Puhuja oli Gaspar Ruiz.
"Syntyi hiljaisuus, jossa piiritetyn varusväen pamahtelevat laukaukset räiskyivät kovaa. Hekin olivat huomanneet ryhmän. Mutta välimatka oli liian pitkä, ja multaa ryöpsäyttelevien väsähtäneiden musketinluotien ropseessa ryhmä avautui, sulkeusi, huojui, vilahdukselta paljastaen minulle keskellään hyörivät kumaraiset olennot. Vetäysin lähemmä, epätietoisena ihmetellen, oliko tämä kummallista harhanäkyä, todelliselta tuntuvaa järjetöntä unta.
"Omituisen tukahtunut ääni käski: 'Vetäkää silmukat kireämmälle.'
"'Si, senjor', vastasivat useat muut äänet, kuulostaen pelonsekaisen vireiltä.
"Sitte sama tukahtunut ääni virkkoi: 'Sillä tavoin. Minun täytyy saada vapaasti hengittää.'
"Monta huolestunutta ääntä puhui sitten yhteen suuhun. 'Auttakaa häntä ylös, hombres. Riittää! Toisen kainalon alitse.'
"Tuo soinnuton ääni määräsi: 'Bueno! Astukaa syrjään, miehet.'
"Tunkeusin peräytyvän piirin läpi ja kuulin vielä kerran tuon rasittuneen äänen lausuvan vakaasti: 'Unohda olevani elävä ihminen, Jorge. Unohda minut tykkänään ja aja tehtävääsi.'
"'Olkaa huoletta, senjor. Ette ole minulle muuta kuin tykkilava, ja minä en haaskaa ainoatakaan laukausta.'
"Kuulin sytytinpuikon räiskettä ja haistoin salpietarin katkua. Äkkiä näin edessäni oudon olion nelinkontan kuin eläin, mutta miehen pää riippui niskakuopasta ulkonevan putkimaisen kohoneman alla, ja selässä kiilteli liereä pronssiryhmy.
"Miehet seisoivat sanattomana puoliympyränä, jonka edessä ampumakoje kyyrötti yksinään, takanansa Jorge ja vieressään torvensoittaja hievahtamattomana, torvi kädessä.
"Kaksin kerroin kyyristyneenä mutisi Jorge, sytytinpuikkoa pidellen: 'Tuuman verran vasemmalle, senjor. Liiaksi. Noin. Jos nyt laskeudutte hiukkasen alemmaksi, antaen kyynäspäittenne taipua, niin minä…'
"Hän hypähti syrjään, alentaen sytytinpuikkoansa, ja tulenleimaus leiskahti miehen selkään kytketyn tykin suusta.
"Sitte Gaspar Ruiz painui hitaasti alas. 'Hyvä laukaus?' kysyi hän.
"'Maaliin meni, senjor.'
"'Lataa sitten uudestaan.'
"Hän makasi siinä edessäni, rinta maassa, himmeästi kimmeltelevän luonnottoman pronssitaakkansa alla, jollaista minkään ihmisrakkauden tai -voiman ei ollut milloinkaan tarvinnut kantaa maailman surkeassa historiassa. Hänen käsivartensa olivat ojentuneet levälleen, ja hän muistutti maan tomuun heittäytynyttä katumuksentekijää kuutamoisella kamaralla.
"Taas näin hänet kohotettavan käsiensä ja polviensa varaan, miesten vetäytyvän syrjään ja vanhan Jorgen kumartuvan tähtäämään.
"'Pikkusen vasemmalle. Tuuma oikealle. Por Dios, senjor, lakatkaa tuosta vapisemisesta. Missä on vankkuutenne?'
"Vanhan tykkimiehen ääni oli sorruksissa mielenliikutuksesta. Hän astui sivulle ja painoi kipinän sankkireikään nopeasti kuin salama.
"'Oivallista!' huudahti hän kyynelsilmin; mutta Gaspar Ruiz makasi pitkän tovin hiljaa, maahan retkahtaneena.
"'Väsyttää', sopersi hän viimein. 'Riittäneekö kolmas laukaus?'
"'Varmasti', vastasi Jorge, kumartuen hänen korvaansa kohti.
"'No — lataa sitte', kuulin hänen lausuvan selvästi. 'Torvensoittaja.'
"'Täällä olen, senjor, odottaen sanaanne.'
"'Kun annan sanan, niin puhallakin sellainen tärähdys, että se kuuluu toisesta päästä Chileä toiseen', sanoi hän erinomaisen lujalla äänellä. 'Ja te muut seisokaa valmiina leikkaamaan poikki tämä kirottu riata, sillä silloin on aika minun johtaa teitä rynnäkköön. Kohottakaa minut nyt ylös, ja sinä, Jorge — tähtää joutuin.'
"Varustuksen muskettitulen räiske miltei kuolettanut hänen ääntänsä.
Vaajoitus peittyi savuun ja leimahduksiin.
"'Ponnistakaa voimanne eteenpäin takaisinpotkauksen varalle, mi amo', neuvoi vanha tykkimies vapisevalla äänellä. 'Kaivakaa sormenne maahan. Noin. Nyt!'
"Riemastunut huudahdus puhkesi hänen huuliltaan laukauksen jälkeen. Toitottaja kohotti torvensa ja odotti. Mutta makaavalta mieheltä ei kuulunut sanaa. Painuin toiselle polvelleni ja kuulin silloin kaikki mitä hänellä oli sanottavaa.
"'Katkesi jostain', kuiskasi hän, nostaen hiukan päätänsä ja kääntäen silmänsä minuun toivottoman rusentuneessa asennossaan.
"'Portti riippuu vain pirstaleiden varassa', kiljaisi Jorge.
"Gaspar Ruiz yritti puhua, mutta ääni kuoleutui hänen kurkkuunsa, ja minä olin apuna vierittämässä tykkiä hänen taittuneesta selästään. Hän oli tajuttomana.
"Minä luonnollisesti pidin suuni kiinni. Intiaanit eivät saaneet hyökkäysmerkkiä. Sen sijaan kajahtivat ilmoille apujoukon torventoitotukset, joita olin niin kauvan ja jännittyneenä odottanut kuullakseni — hirmustuttaen yllätetyt vihollisemme kuin kutsumus viimeiselle tuomiolle.
"Tuulispäänä, senjores, todellisena hirmumyrskynä pyyhälsivät säikähtäneet miehet, korskuvat hevoset ja ratsastavat intiaanit ohitseni, kyyristellessäni maassa Gaspar Ruizin vieressä, joka virui yhä ristin muotoiseksi levittäytyneenä kasvoillaan. Henkensä edestä nelistävä Peneleo sohaisi minua pitkällä keihäällänsä ohimennessään — vanhan tuttavuuden vuoksi varmaankin. Vaikeampi on selittää, miten pelastuin vinkuvilta luodeilta. Uskaltautuen polvilleni liian aikaisin olivat minut vähällä seivästää pistimiinsä muutamat 17:nnen Taltal-rykmentin sotamiehet, kiihkoissaan kun olivat tavottamaan jotakin elävää. He näyttivät hyvin pettyneiltä, kun jotkut paikalle karauttaneet upseerit karkottivat heidät miekkojensa lappeilla.
"Kenraali Robles siinä saapui esikuntansa kanssa. Hänen teki kovasti mielensä saada vankeja. Hänkin näytti hetkiseksi pettyneeltä. 'Mitä! Sinäkö siinä?' huudahti hän. Mutta hän laskeusi heti ratsailta, syleilläkseen minua, sillä hän oli perheeni vanha ystävä. Viittasin jalkojemme juuressa makaavaan ruumiiseen ja virkoin vain nämä kaksi sanaa:
"'Gaspar Ruiz.'
"Hän kohotti kätensä hämmästyneenä.
"'Vai niin! Sinun voimaihmisesi! Aina viimeiseen asti voimaihmisesi parissa. Eipä väliä. Hän pelasti henkemme, kun maan järkkyminen sai urheimmatkin pyörtymään pelosta. Minä silloin säikähdin ihan suunniltani. Mutta hän — ei! Que guape! Missä on se sankari, joka sai hänestä voiton? ha! ha! ha! Mikä hänet tappoi, chico?'
"'Hänen oma voimakkuutensa, kenraali', vastasin minä."