X
"Tämän — kuten hän sanoi — oikeudenmukaisen rankaisunsa suoritettuaan Ruiz meni Rio Blancon yli, mukanaan isompi osa väkeänsä, ja linnotti tyyssijakseen erään kukkulan. Häntä vastaan ajattelemattomasti lähetetty komppania säännöllistä sotaväkeä saarrettiin ja tuhottiin melkein viimeiseen mieheen. Toisia retkikuntia järjestettiin paremmin, mutta niilläkään ei ollut menestystä.
"Näiden veristen kahakkain aikana alkoi hänen vaimonsa ensin esiintyä ratsun selässä hänen oikealla puolellaan. Jatkuvasta onnestaan ylpistyneenä ja itseluottamusta saaneena ei Ruiz enää rynnännyt sissiensä etunenässä, vaan jäi korskeasti — niinkuin armeijan liikkeitä johtava kenraali — taamma jollekin ylänteelle vankan ratsun selkään ja liikkumattomaksi, sieltä lähetellen käskyjään. Donna Erminia nähtiin tuon tuostakin hänen vierellään, ja kauvan aikaa luultiin häntä mieheksi. Siihen aikaan puhuttiin paljon salaperäisestä valkeakasvoisesta päälliköstä, jonka ansioksi meidän joukkojemme tappiot luettiin. Hän ratsasti kuin intiaaninainen, kahareisin, käyttäen leveälieristä miehen hattua ja mustaa ponchoa, viittaa. Jälkeenpäin, heidän suurimman menestyksensä päivinä, tämä poncho kirjailtiin kullalla, ja hän kantoi silloin myöskin Don Antonio de Leyva-paran miekkaa.
"Tämä vanha chileläinen upseeri oli onnettomuudekseen joutunut saarroksiin pienen joukkonsa kanssa; ampumavarojen loppuessa oli hän saanut surmansa arauko-intiaanien käsissä, ne kun olivat Gaspar Ruizin liittolaisia ja auttajia. Sitä surullista tapausta muisteltiin kauvan jälkeenpäin 'Saaren verisaunana'. Kovaonnisen upseerin miekan lahjotti donna Erminialle arauko-päällikkö Peneleo, sillä noihin intiaaneihin oli niin suuresti tehonnut hänen katsantonsa, hänen kasvojensa kalmankalpeus, johon ei mikään sää näkynyt pystyvän, ja hänen tyyni välinpitämättömyytensä luotisateessa, että he pitivät häntä yliluonnollisena olentona tai ainakin noitana. Tämä taikausko suuresti lisäsi Gaspar Ruizin arvoa ja vaikutusvaltaa noiden tietämättömien ihmisten keskuudessa. Donna Erminia varmaankin tunsi maistavansa täydellisesti kostoansa sinä päivänä, jona hän ripusti kupeelleen Don Antonio de Leyvan miekan. Hän ei siitä milloinkaan luopunut, paitsi pukeutuessaan naisasuunsa — käyttää hän ei sitä kylläkään tahtonut tai voinut, mutta häntä miellytti sen heiluminen sivullaan tasavallan aseiden häväistyksen ainaisena muistuttajana ja vertauskuvana. Hänen oli mahdoton saada kylläänsä. Eikä käynytkään pysähtyminen sillä polulla, jolle hän oli johdattanut Gaspar Ruizin. Pelastuneet vangit — ja niitä ei ollut monta — kertoivat, miten hän kykeni muutamin harvoin sanoin muuttamaan miehensä kasvojen ilmeen ja elvyttämään hänen vaimentuvan äkänsä. He kertoivat, miten aina kahakan jälkeen, jokaisesta partioretkestä tai muusta menestyneestä hankkeesta suoriuduttua, Gaspar Ruiz ratsasti vaimonsa luo ja katsoi häntä kasvoihin. Näiden korskea tyyneys ei koskaan lientynyt. Hänen syleilynsä, senjores, oli varmaankin kylmä kuin patsaan. Ruiz yritti sulattaa hänen jäistä sydäntään lämpimässä verivirrassa. Muutamat englantilaiset meriupseerit, jotka kävivät hänen luonaan siihen aikaan, panivat tähdelle hänen lumoutumisensa omituisuuden."
Kuulijakuntansa kummastuksen ja uteliaisuuden havaitessaan pysähtyi kenraali Santierra toviksi.
"Niin — englantilaiset meriupseerit", toisti hän. "Ruiz oli myöntynyt vastaanottamaan heidät järjestääkseen joidenkuiden teidän kansallisuuteenne kuuluvien vankien vapauttamisen. Hänen vallitsemallaan alueella, merenrannikolta Kordillereille, oli lahti, johon laivat siihen aikaan poikkesivat noutamaan puita ja vettä, kierrettyään Kap Hornin. Siellä hän, houkutellen miehistön maihin, sieppasi ensin valaanpyyntipriki Hersalian ja jälkeenpäin valtasi yllätyksellä kaksi muuta laivaa, englantilaisen ja amerikalaisen.
"Hänen huhuttiin silloin haaveilevan oman laivaston perustamista. Mutta se oli tietysti mahdotonta. Kuitenkin hän miehitti prikin osalla sen entistä väestöä ja pani alukseen upseerin sekä useita omia miehiään, lähettäen heidät Chiloe-saaren espanjalaisen kuvernöörin luo, mukanaan selostus hänen asetöistään ja avunpyyntö sodan pontevammaksi jatkamiseksi kapinoitsijoita vastaan. Kuvernööri ei voinut paljoakaan tehdä hänen hyväkseen; lähetti hän sentään kaksi keveää kenttätykkiä, kohteliaan ylistyskirjeen, kuninkaallisten joukkojen everstinvaltuuden ja ison espanjalaisen lipun. Suurin juhlamenoin kohotettiin tämä lippu hänen talonsa katolle liehumaan arauko-maan sydämessä. Eiköhän vain lienekin donna Erminia sinä päivänä vähemmin jäykkänä hymyillyt guasso-puolisolleen.
"Rannikollamme liikkuvan englantilaisen laivaston vanhempi upseeri teki näiden anastusten johdosta huomautuksia meidän hallituksellemme. Mutta Gaspar Ruiz kieltäysi ryhtymästä sovitteluihin meidän kanssamme. Silloin saapui lahteen englantilainen fregatti, ja sen kapteeni, mukanaan lääkäri ja kaksi luutnanttia, matkusti suojeluskirjan nojalla sisämaahan. Heidät otettiin hyvin vastaan; kolme päivää olivat he sissipäällikön vieraina. Hallitustalossa pidettiin jonkunlaista sotilaallista raakalaisjärjestystä. Se oli sisustettu ja kalustettu rajakaupungeista tuodulla saaliilla. Ensin päästessään pääsuojamaan näkivät he hänen vaimonsa lepäilemässä — hän ei ollut silloin oikein terve — ja Gaspar Ruiz istui makuusijan jalkopäässä. Hänen hattunsa oli lattialla, ja kätensä oli hän laskenut miekankahvaan.
"Koko tuon ensimäisen keskustelun aikana ei hän ollenkaan siirtänyt isoja käsiään miekankahvasta, paitsi kerran järjestääkseen vaimonsa peitteitä hellin, huolellisin kosketuksin. He huomasivat, että milloin hyvänsä donna Erminia puhui, kiinnitti Gaspar Ruiz katseensa häneen ja oli jotenkuten odottavan ja jännittyneen tarkkaavainen, näköjään unohtaen maailman ja omankin olemassaolonsa. Jäähyväiskemujen aikana, joissa donna oli makuusijallaan leväten saapuvilla, puhkesi Gaspar Ruiz valituksiin saamastansa kohtelusta. Kenraali San Martinin lähdettyä oli hänet piiritetty urkkijoilla, siviilivirkamiehet olivat häntä panetelleet, hänen palveluksiaan ei oltu otettu lukuun, chileläinen hallitus oli uhannut hänen vapauttaan ja henkeänsäkin. Hän nousi pöydästä, asteli rajusti edes takaisin huoneessa sadatuksia jyräytellen ja istuutui sitte leposohvalle vaimonsa jalkojen viereen, rinta kohoilevana, katse lattiaan tähdättynä. Donna lepäsi puolittain istuvassa asennossa selällään, pää pieluksilla, silmät melkein ummessa.
"'Ja nyt minä olen kunnioitettu espanjalainen upseeri', lisäsi hän levollisella äänellä.
"Englantilaisen fregatin kapteeni käytti silloin tilaisuutta ilmottaakseen hänelle säveästi, että Lima oli kukistunut ja että espanjalaiset olivat tehdyn sopimuksen perusteella vetäytymässä pois koko mantereelta.
"Gaspar Ruiz kohotti päätänsä, ja epäröimättä, hillityn kiivaasti puhuen, vakuutti hän jatkavansa taistelua Chileä vastaan viimeiseen veripisaraan asti, vaikka koko Etelä-Amerikaan ei jäisi ainoatakaan espanjalaista sotilasta. Kun hän oli lopettanut tuon hullun sanelmansa, kohotti hänen vaimonsa pitkän valkoisen kätensä ja silitti juuri silmänräpäyksen ajan sormenpäillään hänen polveaan.
"Juhla-aterian jälkeen viipyivät upseerit enää puolisen tuntia, jollaikaa tuo hurjan sissijoukon tuima päällikkö osottausi ylenpalttisen herttaiseksi ja hyväntahtoiseksi. Hän oli ollut vieraanvarainen ennenkin, mutta näytti silti kuin ei hän olisi voinut kyllikseen pitää huolta vieraittensa mukavasta ja turvallisesta matkustamisesta takaisin laivaan.
"Mikään, sanottiin minulle, ei olisi voinut olla suurempana vastakohtana hänen äskeiselle rajuudelleen tai tavanmukaiselle harvapuheiselle jäykkyydelleen. Ikäänkuin odottamattoman onnen riemastuttamana yli kaikkien rajojen innostui hän leppeään ja sydämelliseen huomaavaisuuteen. Hän syleili upseereja kuin veljiään, melkein kyynelsilmin. Vapautetut vangit saivat kukin kultarahan. Viime hetkessä hän äkkiä ilmotti, että hänen piti toki luovuttaa kauppalaivojen kapteeneille kaikki heidän yksityinen omaisuutensa takaisin. Tämä aavistamaton jalomielisyys aiheutti jonkun verran viivytystä seurueen lähtövalmistuksissa, ja heidän ensimäinen päivämatkansa oli hyvin lyhyt.
"Myöhään illalla ratsasti Gaspar Ruiz vartion saattamaan heidän leiritulilleen, tuoden mukanaan viinilaatikoilla sälytetyn muulin. Hän sanoi tulleensa kulauttamaan piiskaryypyn englantilaisten ystäviensä kanssa, joita hän ei enää elämässään tulisi nähneeksi. Hän kertoili omia urotöitään, naureli kuin poika, lainasi englantilaisten muulikuormaston johtajalta kitaran, ja istuen jalat ristissä allaan ylen hienolla levätillään, joka oli levitetty hehkuvan nuotiohiiloksen eteen, lauloi hän vienolla äänellä talonpoikaisen lemmenlaulun. Sitte hänen päänsä painui rintaa vasten, hänen kätensä valahtivat maahan; kitara kierähti hänen polveltaan — ja syvä hiljaisuus seurasi leirissä leppymättömän sissipäällikön lemmenlaulua, miehen, joka oli syössyt niin monet meikäläiset itkemään hävitettyjä koteja ja tärveltyjä lemmentarinoita.
"Ennen kuin kukaan kykeni äännähtämäänkään kavahti hän jalkeille ja huusi hevostaan.
"'Adios, ystävät!' toivotti hän. 'Jumalan haltuun. Minä pidän teistä. Ja kertokaa Santiagossa, että Espanjan kuninkaan everstin Gaspar Ruizin ja Chilen tasavaltalaisten vareksien välillä vallitsee sota viimeiseen hengenvetoon asti — sota! sota! sota!'
"Hänen vartionsa huikkasi: 'Sota! sota! sota!' kun he ratsastivat matkaansa; äänten ja kavioiden kapseen kaiku kuoleutui piankin laakson etäisyyteen.
"Nuo kaksi nuorta englantilaista upseeria olivat vakuutettuja siitä, että Ruiz oli mielipuoli. Miten te sen sanottekaan? — kaira heltynyt? Mutta lääkäri, tarkkasilmäinen ja järkevä skotlantilainen, sanoi minulle, että se oli aivan erikoista lajia hullaannusta. Tapasin hänet useita vuosia jälkeenpäin, mutta hän muisti sen kokemuksensa elävästi. Hän mainitsi minulle myös mielipiteenään, että tuo nainen ei johtanut Gaspar Ruizia verisen petoksen tekoihin suoranaisella houkuttelulla, vaan herättämällä ja pitämällä vireillä hänen yksinkertaisessa sielussaan polttavaa korjaamattoman vääryyden tunnetta. Kenties, kenties. Mutta minä sanoisin, että hän valutti puolet kostonhimoista sieluaan tuon miehen vahvaan tomumajaan, niinkuin voipi tyhjään pikariin kaataa päihtymystä, hulluutta, myrkkyä.
"Jos Gaspar Ruiz halusi sotaa, niin sitä hän sai toden teolla, kun voitollinen armeijamme alkoi palata Perusta. Järjestelmällisiä toimia suunniteltiin tätä vaivalla saadun itsenäisyytemme kunnian ja menestyksen tahraa vastaan. Kenraali Robles johti, tunnetulla horjumattomalla ankaruudellaan. Julmia pelotuskeinoja käytettiin molemmin puolin, ja taisteluissa ei annettu ainoallekaan armoa. Voitettuani ylennykseni Perun tanterilla olin nyt esikunnassa kapteenina.
"Gaspar Ruiz joutui ahtaalle; samaan aikaan kuulimme eräältä pakolaispapilta, joka oli siepattu seurakunnastaan ja kiidätetty sataneljäkymmentä kilometriä vuoristoon kastetoimitukseen, että heille oli syntynyt tytär. Tapauksen kunniaksi, arvatenkin, Gaspar Ruiz suoritti pari loistavaa partioretkeä ihan joukkojemme takana ja hajotti osastot, jotka oli lähetetty katkaisemaan häneltä paluutietä. Kenraali Robles oli saada halvauskohtauksen raivosta. Hän sai muuta unettomuuden syytä kuin moskiittojen puremat, mutta sitä vastaan, senjores, eivät konjakkipikarilliset auttaneet sen enempää kuin silkka vesi. Hän alkoi piikitellä ja ahdistella minua voimaihmisestäni, ja kärsimättöminä lopettamaan tämän nolon sotaretken lienemme me kaikki nuoret upseerit käyneet huimaluontoisiksi ja taipuvaisiksi antautumaan tarpeettomiin vaaroihin tehtävissämme.
"Verkalleen, ikäänkuin tuuma tuumalta, olivat kolonnimme kuitenkin tunkeutumassa Gaspar Ruizin kimppuun, vaikka hän oli saanut nostatetuksi koko arauko-intiaanien kansan meitä vastaan. Sitte vuoden tai vähän enemmänkin kuluttua kuuli hallituksemme asiamiestensä ja vakoojiensa välityksellä, että hän oli lyöttäytynyt liittoon Carrerasin kanssa, joka niin sanottuna diktaattorina hallitsi niin sanottua Mendozan tasavaltaa vuorten toisella puolella. Oliko Gaspar Ruizilla kaukokatseinen valtiollinen tarkotus vai halusiko hän vain varata taatun turvapaikan vaimolleen ja lapselleen, hellittämättömästi jatkaessaan meitä vastaan käymäänsä yllätys- ja teurastussotaa, sitä en osaa sanoa. Liitto oli kuitenkin tositapaus. Joutuneena tappiolle yrityksessään meidän etenemisemme ehkäisemiseksi, tunkeutuessamme merenrannikolta päin, hän peräytyi vikkelästi kuten aina ja valmistausi uuteen ankaraan ja vaaralliseen koitokseen, ensi työkseen lähettäen vaimonsa ja pikku tyttärensä Pequenja-vuoriston yli, joka oli Mendozan etelärajana."