IX
Koneellisen huolellisin liikkein ja hajamielisen näköisenä sytytti vanha kenraali Santierra pitkän ja paksun sikaarin.
"Kesti monta tuntia ennen kuin saimme lähetetyksi patrullin takaisin rotkolle", jatkoi hän. "Olimme tavanneet kolmanneksen kaupunkia luhistuneena, muun osan järkkyneenä; yhteinen onnettomuus oli syössyt yhtäläiseen hätäännykseen kaikki asukkaat, rikkaat ja köyhät. Toisten teeskennelty reippaus oli räikeänä vastakohtana toisten epätoivolle. Yleisessä sekasorrossa joukko hurjaluontoisia varkaita, jotka eivät peljänneet Jumalaa tai ihmisiä, koitui vaaraksi niille, jotka olivat saaneet kotinsa häviöstä pelastetuksi joitakin arvokapineita. Huudellen 'Misericordia!' äänekkäämmin kuin kukaan muu jokaisen tärähdyksen tullessa ja lyöden rintojaan toisella kädellään nämä roistot rosvosivat onnettomia uhreja toisella, häikäilemättä murhaakaan.
"Kenraali Roblesin divisiona oli kaikin voimin ryhtynyt suojelemaan kaupungin tuhoutuneita osia noiden epäinhimillisten heittiöiden tihutöiltä. Käskyläisupseerin velvollisuuksien pidättelemänä pääsin vasta aamulla varmistautumaan oman perheeni turvallisuudesta. Äitini ja sisareni olivat hengissä pelastuneet tanssisalista, johon olin heidät jättänyt aikaisin illalla. Muistan nuo kaksi tyttöä — Jumala heidän sieluilleen rauhan suokoon — kuin näkisin heidät tällä hetkellä, tuhoutuneen talomme puutarhassa, kalpeina, mutta toimeliaina, auttelemassa muutamia kovaonnisia naapureitamme, tahrautuneissa tanssipuvuissaan ja sortuneiden seinien tomu hiuksille kerrostuneena. Äidilläni oli horjumaton sielu heikossa ruumiissaan. Puolittain verhoutuneena kallisarvoiseen shaaliin lepäsi hän puutarhalavitsalla koristealtaan ääressä, jonka suihkulähde oli sinä yönä ainiaaksi lakannut lirisemästä.
"Minulla oli tuskin ollut aikaa syleillä heitä kaikkia suunnattomassa riemastuksessani, kun päällikköni saapui paikalle ja lähetti minut muutamien sotamiesten kanssa rotkolle noutamaan voimaihmistäni, kuten hän sanoi, ja valjua tyttöä.
"Mutta siellä ei ollut ketään noudettavaksemme. Maanvieremä oli peittänyt talon rauniot; paikalla oli pelkkä multakumpu, josta siellä täällä näkyi hirrenpäitä.
"Siten olivat vanhan kuningasmielisen pariskunnan koettelemukset päättyneet. Valtainen ja vihkimätön hauta oli niellyt heidät elävältä, heidän onnettomassa niskuroimisessaan kansan vapautumistahtoa vastaan. Ja heidän tyttärensä oli tipo tiessään.
"Että Gaspar Ruiz oli vienyt hänet mukanaan, sen käsitin hyvin. Mutta kun tätä tapausta ei oltu ennakolta otettu lukuun, ei minulla ollut mitään määräystä heidän takaa-ajostaan. Eikä minulla totisesti ollut siihen haluakaan. En enää luottanut välitykseeni. Se ei ollut koskaan tuottanut menestystä eikä edes näyttänyt kunniakkaalta. Hän oli mennyt matkoihinsa. No, menköön. Ja hän oli vienyt mukanaan tuon kuningasmielisen tytön! Se sopi oivallisesti. Vaya con Dios. Nyt ei ollut aika piitata karkurista, jonka olisi syystä tai syyttä pitänyt olla kuollut, ja tytöstä, jonka olisi ollut parempi pysyä syntymättömänä.
"Marssitin siis mieheni takaisin kaupunkiin.
"Muutamien päivien kuluttua, kun järjestys oli palautettu, muuttivat kaikki huomattavammat perheet Santiagoon, minunkin. Meillä oli siellä komea talo. Samalla kertaa siirrettiin Roblesin divisiona uuteen asemapaikkaan lähelle pääkaupunkia. Tämä muutos soveltui hyvin minun kotoisiin ja lemmentunteisiini.
"Eräänä iltana, jokseenkin myöhään, kutsuttiin minut päällikköni luo. Tapasin kenraali Roblesin asunnossaan lepäilemässä, univormu riisuttuna, ja siemailemassa raakaa konjakkia pikarista — varokeinoksi, kuten hänellä oli tapana selittää, unettomuutta vastaan, jota moskiitojen puremat tuottivat. Hän oli kelpo soturi, ja hän antoi minulle käytännöllistä kuten tietopuolistakin sotataidon opetusta. Varmaankin on Jumala ollut armollinen hänen sielulleen, sillä hänen vaikuttimensa eivät milloinkaan olleet muuta kuin isänmaallisia, jos hän olikin kiivasluontoinen. Moskiitoverkkojen käyttämistä hän taasen piti hentomielisenä, häpeällisenä — soturille sopimattomana.
"Huomasin ensi silmäyksellä, että hänen jo melkoisesti punehtuneilla kasvoillaan oli erinomaisen hyväntuulinen ilme.
"'Ahaa, senjor teniente', huusi hän kovaa, kun tervehdin ovelta.
'Katsopas! Sinun voimaihmisesi on taas sukeltanut esiin.'
"Hän ojensi minulle kokoontaitetun kirjeen, jonka näin osotetuksi
'Tasavaltalaisten armeijan ylipäällikölle'.
"'Tämän', pitkitti kenraali Robles kaikuvalla äänellään, 'työnsi joku poika vartiosoturin kouraan pääkortteerin edustalla, miehen seistessä siinä kai hempukkaansa ajatellen — sillä ennen kuin hän älysi mitään oli poika kadonnut markkinaväen sekaan, ja hän väittää, ettei hän henkeänsäkään pelastaakseen kykenisi tuntemaan nulikkaa.'
"Päällikköni kertoi minulle edelleen, että sotamies oli antanut kirjeen vartion kersantille ja että se oli lopulta joutunut ylipäällikkömme käsiin. Hänen ylhäisyytensä oli suvainnut ottaa omin silmin huomatakseen sen sisällön. Sitten oli hän kahdenkeskisenä luottamuksena kertonut asian kenraali Roblesille.
"Kirjettä, senjores, en enää kykene tarkalleen muistamaan. Näin Gaspar Ruizin nimikirjotuksen. Hän oli häikäilemätön miekkonen. Maanjäristyksestä oli hän temmannut itselleen sielun, muistattehan. Ja se sielu nyt oli sanellut tuon kirjeen lauselmat. Sen sävy oli hyvin itsenäinen. Muistan sen tuntuneen minusta silloin erityisen ylväältä — arvokkaalta. Se oli ehdottomasti donna Erminian kirje. Nyt minua värisyttää kirjeen kaksimielisyyden oveluus. Gaspar Ruiz saatiin valittamaan vääryyttä, jonka uhriksi hän oli joutunut. Hän vetosi aikaisemmin osottamaansa uskollisuuteen ja urheuteen. Pelastuttuaan kuolemasta Kaitselmuksen ihmeellisellä välityksellä ei hän voinut ajatella mitään muuta kuin maineensa puhdistamista. Tähän — kirjotti hän — ei hän voinut toivoa kykenevänsä riveissä, yhä epäluulon alaiseksi jäävänä huonoon huutoon tulleena sotamiehenä. Hänellä oli tilaisuutta antaa vaikuttava todistus uskollisuudestaan. Ja hän lopetti ehdottamalla ylipäällikölle kohtausta puoliyön hetkellä vastapäätä rahapajaa sijaitsevalla torilla. Merkiksi piti kolmasti iskeä tuluksilla valkeata; se ei ollut liiaksi silmäänpistävä tunnus, mutta riitti kuitenkin tekemään asian selväksi.
"San Martin, suuri vapauttaja, piti rivakoista ja rohkeista miehistä. Sitäpaitsi oli hän oikeudentuntoinen ja sääliväinen. Kerroin hänelle mitä miehestä tiesin ja sain käskyn tulla hänen mukaansa määräyönä. Merkit vaihdettiin sovittuun tapaan. Oli keskiyö, ja koko kaupunki oli pimeänä ja hiljaisena. Levättiin verhoutuneina tapasivat molemmat miehet toisensa keskellä laajaa toria, ja hienotuntoisesti pysytellen loitompana kuuntelin heidän ääntensä sorinaa hyvinkin tunnin. Sitte kenraali kutsui minua lähemmäksi, ja tullessani kuulin San Martinin, joka oli kohtelias sekä ylhäisille että alhaisille, tarjoavan Gaspar Ruiz'ille pääkortteerin vieraanvaraisuutta siksi yötä. Mutta sotamies kieltäysi sanoen, ettei hän ansainnut sitä kunniaa, ennen kuin oli tehnyt jotakin.
"'Teidän ylhäisyytenne ei sovi ottaa tavallista karkuria vieraaksenne', huomautti hän naurahtaen, astui hitaasti takaperin ja hävisi yöhön.
"Ylipäällikkö virkkoi minulle, kun käännyimme pois: 'Hänellä oli joku matkassaan, Ruiz-ystävällämme. Näin vilahdukselta kaksi henkilöä. Se oli häiritsemätön kumppani.'
"Minäkin olin huomannut toisen haamun yhtyvän Gaspar Ruizin katoavaan varjoon. Se näytti lyhytkasvuiselta mieheltä, jolla oli yllään poncho ja päässään iso hattu. Ja minä kummastelin älyttömästi, kenen hän olikaan rohjennut ottaa uskotukseen. Minun olisi pitänyt arvata, ettei se saattanut olla muu kuin tuo kohtalokas tyttö — sen pahempi!
"Missä Gaspar Ruiz piilotteli häntä, sitä en tiedä. Hänellä oli — kuten tuli jälkeenpäin tiedoksi — eno pikku rihkamakauppiaana Santiagossa. Kenties sai orpo sieltä suojan ja hoivan. Joka tapauksessa oli hänen elämänsä kyllin köyhää, katkeroittaakseen hänen ylpeyttänsä ja pitääkseen vireillä hänen mielenkarvauttaan ja vihaansa. Varmaa on, että hän ei seurannut Gaspar Ruizia urotyössä, jonka tämä otti ensimäiseksi suoritettavakseen. Aikeena ei ollut sen vähäisempi yritys kuin sotatarvevaraston hävittäminen, jonka espanjalaiset viranomaiset olivat salaa keränneet etelässä Linares-nimiseen kaupunkiin. Gaspar Ruizille uskottiin vain pieni joukkue johdettavaksi, mutta he osottivat ansainneensa San Martinin luottamuksen. Vuodenaika ei ollut suotuisa. Heidän täytyi uida tulvineiden jokien yli. He näyttivät kuitenkin nelistäneen yötä päivää, edeten nopeammin kuin tieto heidän partioretkestään ja suunnaten kulkunsa suoraan kaupunkia kohti, sataviisikymmentä kilometriä syvälle vihollisen maahan, kunnes päivän sarastaessa karauttivat sen kaduille miekka kädessä, yllättäen pikku varusväen. Se pakeni ryhtymättä vastarintaan, jättäen useimmat upseerinsa Gaspar Ruizin haltuun.
"Suuri ruutiräjähdys lopetti varastohuoneiden tulipalon, jonka partioretkeläiset olivat siekailematta sytyttäneet. Vajaan kuuden tunnin kuluttua olivat he ratsastamassa takaisin samaa huimaa vauhtia; he eivät olleet menettäneet ainoatakaan miestä. Niin kelpo sotamiehiä kuin he olivatkin, ei sellaista tekoa saada suoritetuksi vielä paremmatta johtajatta.
"Olin päivällisellä pääkortteerissa, kun Gaspar Ruiz itse toi tiedon menestyksestään. Ja se oli raskas isku kuningaspuolueen joukoille. Todisteeksi näytti hän meille varusväen lipun. Hän otti sen viittansa alta ja heitti pöydälle. Mies oli kerrassaan muuttunut; hänen kasvojensa ilmeessä oli jotakin ylvästelevää ja uhkaavaa. Hän seisoi kenraali San Martinin tuolin takana ja katseli ylpeästi meitä kaikkia. Hänellä oli ympyriäinen sininen lakki päässä, hopeapäärmeellä reunustettu, ja me näimme kaikki leveän valkoisen arpijuovan hänen päivänpaahtamassa niskakuopassaan.
"Joku kysyi häneltä, miten hän oli menetellyt vangittujen espanjalaisten upseerien suhteen.
"Hän kohautti halveksivasti olkapäitään. 'Kannattaako sitä nyt kysyäkään! Sissisodassa ei oteta vankeja rasituksekseen. Annoin heidän mennä — ja tässä ovat heidän miekankannikkeensa.'
"Hän viskasi kimpullisen niitä pöydälle lipun päälle. Silloin kenraali Robles, jonka saattolaisena minä olin siellä, tokaisi kovalla, käreällä äänellään: 'Vai niin! Sittepä, uljas ystävä, ette vielä tiedä, millä tavoin tulisi johdella tällaista sotaa. Teidän olisi pitänyt tehdä näin.' Ja hän sivalsi käsisyrjällä kurkkuaan.
"Voi, senjores! Oli liiankin totta, että tätä kamppailua, laatuaan niin sankarillista, molemmin puolin tahrattiin julmuudella. Kenraali Roblesin sanojen herättämä sorina ei suinkaan kuulostanut yksimieliseltä. Mutta jalomielinen ja urhea San Martin kiitti tuota ihmisellistä toimenpidettä ja osotti Ruizille sijan oikealla puolellaan. Nousten sitte seisaalle, täysinäinen lasi kädessä, esitti hän maljan: "Caballeros ja asetoverit, juokaamme kapteeni Gaspar Ruizin terveydeksi.' Ja tyhjennettyämme lasimme jatkoi ylipäällikkö: 'Aion uskoa hänelle eteläisen rajamme vartioimisen, sillävälin kun me lähdemme vapauttamaan Perussa asuvia veljiämme. Hän, jota vihollinen ei kyennyt pysähdyttämään iskemästä vastustajiansa suoraan sydämeen, osaa kyllä suojella rauhallista väestöä, jonka jätämme taaksemme, kun lähdemme pyhään tehtäväämme.' Ja hän syleili Gaspar Ruizia, joka oli ääneti istunut hänen vieressään.
"Kun myöhemmällä kaikin nousimme pöydästä, lähestyin minä armeijan uusinta upseeria onnitteluineni. 'Ja, kapteeni Ruiz', lisäsin, 'kenties kerrotte miehelle, joka on aina uskonut nuhteettomaan kunniaanne, mihin donna Erminia sinä yönä joutui?'
"Hänen katsantonsa muuttui tästä ystävällisestä kysymyksestäni. Hän loi minuun silmäkulmiensa alta guasson, maalaisen, raskaan ja ilmeettömän katseen. 'Senjor teniente', sanoi hän käheästi ja ikäänkuin hyvin apeana, 'älkää kysykö minulta senjoritasta, sillä mieluummin olen laisinkaan ajattelematta häntä teikäläisten seurassa ollessani.'
"Otsaansa rypistäen katseli hän ympäri huonetta, joka oli täynnä tupakoitsevia ja juttelevia upseereja. Luonnollisesti mukauduin.
"Nämä olivat viimeiset sanat, mitä kuulin hänen lausuvan pitkän pitkään aikaan. Ja seuraavana päivänä me läksimme meritse vaivaloiselle retkellemme Peruun ja kuulimme sitte Gaspar Ruizin toimista ainoastaan omien taisteluittemme lomassa. Hänet oli määrätty eteläisen maakuntamme sotilassuojelijaksi. Hän keräsi itselleen sissijoukon. Mutta hänen leppeytensä voitettua vihollista kohtaan pahastutti siviilikuvernööriä, joka oli muodollisuuksiin piintynyt, rauhaton ja epäluuloinen mies. Hän lähetti hallitukselle epäedullisia raportteja Gaspar Ruizista; eräs sellainen ilmotti, että hän oli julkisesti ja prameasti viettänyt häitänsä kuningasmielisen naisen kanssa. Noin eriluonteisten miesten täytyi ehdottomasti riitaantua. Vihdoin alkoi siviilikuvernööri moittia hänen toimettomuuttaan ja vihjailla kavalluksesta, mikä ei muka olisi kummeksittavaa sellaisesta entisyydestä tunnetussa miehessä. Gaspar Ruiz sai tästä tiedon. Hänen raivonsa leimahti, ja hänen vierellään aina väijyvä nainen osasi kyllä kannustaa sitä kavalin sanoin. En tiedä, lähettikö hallitus todellakin käskyn vangita hänet, kuten hän jälkeenpäin valitti. Varmalta näyttää, että siviilikuvernööri alkoi houkutella juoniinsa hänen upseerejaan ja että Gaspar Ruiz huomasi sen.
"Eräänä iltana, kun kuvernöörin luona vietettiin tertulliaa, ilmestyi Gaspar Ruiz kuuden luotetun saattolaisen keralla ratsain kaupunkiin ja karautti kuvernöörintalon ovelle. Hän astui saliin aseissa, hattu päässä. Kun kuvernööri pahastuneena astui häntä vastaan, sieppasi hän onnetonta vyötäisistä, kantoi hänet pois tyrmistyneiden vieraitten joukosta kuin lapsen ja paiskasi hänet alas ulkoportaita kadulle. Gaspar Ruizin vihainen puserrus riitti nitistämään hengen jättiläiseltäkin; mutta hänen ratsumiehensä laukaisivat vielä pistoolinsa kuvernöörin ruumiiseen, sen viruessa hievahtamattomana portaiden juurella".