VIII
"Senjores", kertoili kenraali vierailleen, "vaikka ajatuksissani silloin asui rakkaus lumouksineen, vaikutti tuon talon näkeminen minuun aina vastenmielisesti, etenkin kuutamolla, kun sen suljetut ikkunaluukut ja aution yksinäisyyden leima tuntuivat kaamealta. Silti käytin edelleenkin rotkon reunaa myöten kulkevaa polkua, koska se oli oikotie. Hullu kuningaspuoluelainen herjasi ja nauroi minua joka ilta suunnattomaksi mielihyväkseen; mutta jonkun ajan kuluttua hän lakkasi ilmestymästä kuistille, ikäänkuin kyllästyneenä välinpitämättömyyteeni. En tiedä, miten hänet saatiin herkeämään. Mutta Gaspar Ruizin oleskellessa talossa olisi ollut helppo pidättää hänet väkisinkin. Varovaisuus vaati heitä nyt välttämään kaikkea, mikä saattoi ärsyttää minua. Niin ainakin arvelen.
"Vaikka Chilen säihkyvin silmäpari olikin minut tenhonnut, niin huomasin vanhuksen poissaolon viikkokauden kuluttua. Näin meni taas muutamia päiviä. Aloin ajatella, että nuo kuningasmieliset olivat kenties lähteneet jonnekin muuanne. Mutta eräänä iltana, kiirehtiessäni kaupunkia kohti, näin taas jonkun kuistilla. Se ei ollut mielipuoli, vaan hänen tyttärensä. Hän seisoi pidellen puupylväästä, solakkana ja valjuna, isot silmät puutteen ja surun painamina syvälle kuoppiinsa. Katselin häntä tiukasti, ja hän kohtasi tuijotukseni omituisella, kysyvällä silmäyksellä. Kun sitten ohitse ratsastettuani käänsin pääni, näytti hän kokoavan rohkeutensa ja toden totta viittasi minua takaisin.
"Minä tottelin, senjores, melkein ajattelematta, niin suuri oli hämmästykseni. Vielä suuremmaksi kävi se kuullessani, mitä hänellä oli sanottavaa. Hän alotti kiittämällä minua isänsä heikkouden suvaitsemisesta, niin että minua hävetti. Olin tahtonut osottaa ylenkatsetta enkä suopeutta! Jokainen sana varmaankin poltti hänen huuliansa, mutta hän ei kertaakaan horjahtanut säveästä ja surumielisestä arvokkuudesta, joka vastoin tahtoanikin saavutti kunnioitukseni. Senjores, meissä ei ole naisen vastusta. Mutta tuskin uskoin korviani, kun hän pääsi varsinaiseen kerrottavaansa. Kaitselmus, lopetti hän, näytti säilyttäneen henkiin tuon vääryyttä kärsineen sotilaan, joka nyt luotti upseerikunniaani ja sääliväisyyteeni.
"'Vääryyttä kärsinyt mies', virkoin minä kylmäkiskoisesti. 'No, samaa ajattelen minäkin: ja te olette suojelleet puolueenne vihollista'.
"'Hän oli onneton kristitty, joka Jumalan nimessä rukoili apua ovellamme, senjor' vastasi hän yksinkertaisesti.
"Aloin ihailla tyttöä. 'Missä hän on nyt?' kysyin jäykästi.
"Mutta hän ei taipunut vastaamaan siihen tiedustukseen. Erinomaisen viekkaasti ja miltei pirullisen hienotuntoisesti sai hän muistutetuksi minulle ylpeyttäni loukkaamatta, miten onnistumattomasti olin yrittänyt pelastaa vartiohuoneeseen teljettyjen vankien henkeä. Hän tietysti tunsi koko jutun. Gaspar Ruiz, sanoi hän, rukoili minua hankkimaan nimelleen suojeluskirjan itse kenraali San Martinilta. Hänellä oli muka tärkeä ilmotus tehtävänä ylipäällikölle.
"Por Dios, hyvät herrat, hän pani minut uskomaan tuon kaiken, ollen esiintyvinään mies-paran pelkkänä puhetorvena. Kohtuuttoman menettelyn murjomana odotti muka Gaspar Ruiz saavansa minulta osakseen yhtä paljon jalomielisyyttä kuin oli hänelle osottanut kuningasmielinen perhe, jolta hän oli saanut turvapaikan.
"Haa! Se oli hyvin ja ylväästi sanottu minunlaiselleni nuorukaiselle.
Pidin häntä suurena. Voi, hän oli vain leppymätön!
"Lopuksi ratsastin matkaani hyvin innostuneena hommasta, vaatimatta edes nähdäkseni Gaspar Ruizia, jonka päättelin oleksivan talossa.
"Mutta tyynemmin harkitessani aloin nähdä muutamia vaikeuksia, joiden kohtaamiseksi minulla ei ollut kylliksi luottamusta itseeni. Ei ollut helppo lähestyä ylipäällikköä sellaisella kertomuksella. Pelkäsin huonoa menestystä. Vihdoin katsoin paremmaksi esittää asian oman divisionani kenraalille, Roblesille, perheeni ystävälle, joka oli hiljakkoin määrännyt minut ajutantikseen.
"Mutkattomasti otti hän sen heti käsistäni.
"'Talossa! tietysti on mies talossa', sanoi hän halveksivasti. 'Sinun olisi pitänyt mennä miekka kädessä sisälle ja vaatia häntä antautumaan, sen sijaan että pakisit kuningasmielisen tytön kanssa kuistilla. Nuo ihmiset olisi pitänyt häätää tiehensä aikaa sitten. Kuka tietää, kuinka monta vakoojaa on majaillut heidän luonaan ihan leirimme keskellä? Suojeluskirja ylipäälliköltä! Sen miekkosen julkeutta! Ha! ha! Nyt sieppaamme hänet tänä yönä, ja sitten otamme ilman mitään suojeluskirjaa selville, mitä hänellä on niin ylen tärkeätä sanottavaa. Ha, ha, ha!'
"Kenraali Robles — rauha hänen sielulleen — oli lyhyt, pönäkkä mies, tuima ja rattoisa, pyöreissä silmissä kova tuijotus. Surkeuteni nähdessään hän lisäsi:
"'No, no, chico — lupaan sinulle hänen henkensä, jollei hän tee vastarintaa. Ja se ei ole luultavaa. Emmehän toki nitistä hyvää soturia, jos asiasta muulla pääsee. Maltas! Olen utelias näkemään voimaihmistäsi. Veitikalle ei kelpaa vähempi kuin kenraali — hyvä, hän saakoon kenraalin puhutellakseen. Ha! ha! Lähdenpä itse pyyntiin, ja sinä tulet tietysti mukaan.'
"Ja se tehtiin samana yönä. Aikaisin illalla piiritettiin hiljaisesti talo ja puutarha. Myöhemmällä läksimme kenraali ja minä tanssiaisista, joihin olimme ottaneet osaa kaupungissa, ja ratsastimme kevyttä laukkaa taipaleelle. Pysähdyimme vähän matkan päähän talosta; palvelusupseeri piteli hevosiamme. Hiljainen vihellys varoitti pitkin rotkon reunaa vartioitsevia miehiä, ja me astuimme hiljaa kuistille. Saarrettu talo näytti kuutamossa autiolta.
"Kenraali koputti ovelle. Tuokion kuluttua kysyi sisältä naisen ääni, kuka koputti. Päällikköni tölmäsi minua lujasti kyynäspäällään. Minä ähkäisin.
"'Minä täällä olen, luutnantti Santierra', sopersin kuin tukehtumaisillani. 'Avatkaa.'
"Ovi avautui hitaasti. Nähdessään toisen miehen olevan mukanani alkoi ohutta vahakynttilää pitelevä tyttö peräytyä vitkallisesti edellämme, varjostaen valoa kädellään. Hänen jähmettyneet, valjut kasvonpiirteensä näyttivät aavemaisilta. Minä astuin sisään kenraali Roblesin perässä. Hänen katseensa olivat tähdätyt minuun. Tein päällikköni selän takana avuttoman liikkeen, yrittäen samalla kertaa antaa tyynnyttävää sävyä kasvoilleni. Yksikään meistä kolmesta ei äännähtänytkään.
"Olimme huoneessa, jonka lattia ja seinät olivat paljaat. Siellä oli järeätekoinen pöytä ja pari tuolia, ei yhtään mitään muuta. Vanha vaimo, jonka harmajat hiukset riippuivat hajallaan, väänteli käsiään meidän ilmestyessämme esille. Äänekäs naurun rähähdys kajahteli tyhjässä talossa kovin hätkähdyttävänä ja kaameana. Tällöin yritti vanha vaimo päästä ohitsemme.
"'Ketään ei ulos huoneesta', sanoi kenraali Robles minulle.
"Heilautin oven kiinni, kuulin säpin raksahtavan, ja nauru heikkeni korvissamme.
"Ennen kuin sen enempää ennätettiin virkkaa huoneessa kuulin hämmästyksekseni etäisen ukkosen jymyä.
"Huoneeseen tullessani oli minulla selvä vaikutelma kauniista ja selkeästä kuutamoyöstä; pilven hattaraakaan ei ollut näkynyt taivaalla. En voinut uskoa korviani. Minut oli aikaisin lähetetty ulkomaille opiskelemaan, joten en ollut tutustunut synnyinmaani kammottavimpaan luonnonilmiöön. Sanomattomaksi ihmetyksekseni näin päällikköni silmien kuvastavan kauhistusta. Äkkiä tunsin päätäni huimaavan! Kenraali horjahti raskaasti minua vasten; tyttö näytti huojuvan keskilattialla, vahakynttilä kirposi hänen kädestään ja sammui; korviani vihlaisi vanhan vaimon kimeä kirkaus: 'Misericordia!' Pilkkopimeässä kuulin laastin rapisevan seinistä lattialle. Onneksi ei katto ollut laastittu. Pidellessäni oven säpistä kuulin kattotiilien ryskeen taukoavan pääni yllä. Tärähdys oli päättynyt.
"'Ulos talosta! Ovi! Pakoon, Santierra, pakoon!' kiljui kenraali. Tiedättehän, senjores, etteivät meidän maassamme urhoollisimmatkaan häpeä pelkoa, jolla maanjäristys järkyttää ihmisen kaikkia aisteja. Siihen ei koskaan totu. Uudistunut kokemus vain kartuttaa tuon nimettömän kauhun valtaa.
"Se oli minun ensimäinen maanjäristykseni, ja olin levollisin heistä kaikista. Käsitin ulkopuolelta kuuluneen jyskähdyksen johtuneen siitä, että kuisti oli sortunut puupylväineen ja ulkonevine tiilikattoineen. Seuraava tärähdys kenties tuhoaisi talon. Tuo ukkosenjymy läheni taas. Kenraali ryntäili ympäri huonetta, tavotellen kai ovea. Hän rapisteli kuin yritellen kavuta ylös seiniä, ja selvästi kuulin hänen rukoilevan useitakin pyhimyksiä avukseen. 'Ulos, ulos, Santierra!' karjui hän.
"Ainoastaan tytön ääntä en kuullut.
"'Kenraali', huusin minä, 'en saa ovea hievahtamaankaan. Me olemme teljetyt huoneeseen.'
"En tuntenut hänen ääntään siinä sadatuksen ja epätoivon huudossa, joka puhkesi häneltä. Tiedän maassani — etenkin niissä maakunnissa, joissa maanjäristyksiä sattuu useimmin — monia ihmisiä, jotka eivät suostu syömään, nukkumaan, rukoilemaan tai edes istuutumaan korttipöytään suljetuin ovin. Vaarana ei ole ajan hukka, vaan se seikka, että seinien liikkuminen saattaa likistää oven kerrassaan avaamattomaksi. Näin oli meille käynyt. Me olimme loukussa, ja keneltäkään emme voineet odottaa apua. Maassani ei ole ainoatakaan, joka astuisi rakennukseen maan vapistessa. Ei ole koskaan ollut — paitsi yksi: Gaspar Ruiz.
"Hän oli tullut jostakin lymykolostaan talon ulkopuolelta ja kiivennyt luhistuneen kuistin hirsien yli. Tulevaista tuhoa ilmottavan kamalan, maanalaisen jyrinän yli kuulin mahtavan äänen huutavan jättiläiskeuhkoin: 'Erminia!' Maanjäristys on suuri säätyerotusten tasottaja. Keräsin kaiken päättäväisyyteni kohtauksen kauhua vastaan. 'Hän on täällä' huikkasin takaisin. Minulle vastasi ikäänkuin raivostuneen pedon karjahdus — sillävälin kun päätäni pyörrytti, hengitykseni salpautui ja tuskan hiki kihoili otsalleni.
"Hän jaksoi nostaa raskaan kannatuspylvään aseekseen. Pidellen sitä kainalossaan kuin peistä, mutta molemmin käsin, hän vimmatusti rynnisti muurinmurtajan voimalla heiluvaa rakennusta vasten, murtaen auki oven ja hyökäten päätäpahkaa sisälle meidän kuukertuneiden ruumiittemme yli. Kenraali ja minä kavahdimme jalkeille ja säntäsimme ulos yhtaikaa, katsahtamatta kertaakaan taaksemme ennen kuin pääsimme tien toiselle puolelle. Tarraten kiinni toisiimme näimme sitte talon äkillisesti muuttuvan muodottomaksi kasaksi miehen takana, joka hoippui meitä kohti, kantaen naista sylissään. Hänen pitkä musta tukkansa riippui kantajaa melkein jalkoihin. Kunnioittavasti laski hän kantamuksensa kohoilevalle maalle, ja kuutamo paistoi pelastetun ummistuneille silmille.
"Senjores, me pääsimme vaivoin ratsaille. Jaloilleen nousten hypähtelivät hevosemme rajusti, sotamiesten piteleminä, jotka olivat juoksujalkaa saapuneet joka taholta. Kukaan ei silloin ajatellut Gaspar Ruizin kiinniottoa. Ihmisten ja eläinten silmät kiiluivat hurjasta pelosta. Kenraalini lähestyi Gaspar Ruizia, joka seisoi liikkumattomana kuin patsas vartioiden tyttöä. Hän antoi pudistaa itseään hartioista, siirtämättä katsettaan tytön kasvoista.
"'Que guape!' huusi kenraali hänen korvaansa. 'Sinä olet maailman uljain mies. Olet pelastanut henkeni. Minä olen kenraali Robles. Tule asuntooni huomenna, jos Jumala armossaan sallii meidän nähdä sen päivän.'
"Toinen ei hievahtanutkaan — ikäänkuin kuurona, tunteettomana, tajuamattomana.
"Me ratsastimme pois kaupunkia kohti, huolissamme omaisistamme, ystävistämme, joiden kohtaloa tuskin uskalsimme ajatellakaan. Sotamiehet juoksivat hevostemme vieressä. Kaikki unohdettiin koko maata kohdanneen onnettomuuden lamaannuksessa."
Gaspar Ruiz näki tytön avaavan silmänsä. Silmäluomien kohoaminen näytti herättävän hänet horroksista. He olivat yksinään; kodittomien ihmisten kauhun- ja hätähuudot kuuluivat rannikkoalangoilta etäisenä ja suunnattomana kohuna, tunkeutuen kuiskeen tavoin heidän yksinäisyyteensä.
Pelastettu kohosi nopeasti seisaalle, luoden pelokkaita katseita joka taholle. "Mitä nyt?" huudahti hän heikosti ja tirkisti Gaspar Ruizia kasvoihin. "Missä olen?"
Sanaakaan hiiskumatta painoi toinen päänsä alas.
"… Kuka sinä olet?"
Gaspar Ruiz polvistui hitaasti hänen eteensä ja kosketti hänen karkean, mustan poijihameensa helmaa. "Orjasi", sanoi hän.
Tyttö sai silloin näkyviinsä rauniokasan, joka oli ollut talo; epäselvästi häämötti se pölypilvestä. "Voi!" parkaisi hän, painaen kädellään otsaansa.
"Minä kannoin sinut ulos tuolta", kuiskasi pelastaja hänen jalkainsa juuressa.
"Ja he?" kysyi tyttö tuskaisesti nyyhkyttäen.
Gaspar Ruiz nousi, tarttui häntä käteen ja talutti hänet hellästi rauniokasaa kohti jonka oli maanvieremä puolittain peittänyt. "Tule ja kuuntele", hän sanoi.
Rauhallinen kuu näki heidän kompuroivan kivien, hirsien ja tiilien kasaamalle röykkiölle, josta oli tullut hautakumpu. He painoivat korvansa rakoja vasten, kuullakseen jonkun voihkaisun tai huokauksen.
Viimein virkkoi Gaspar Ruiz: "He kuolivat nopeasti. Sinä olet yksin."
Tyttö istuutui katkenneen hirren pätkälle ja laski toisen käsivartensa kasvoilleen. Kumppani odotti — mutta lähensi sitte huulensa hänen korvaansa. "Menkäämme", kuiskasi hän.
"En koskaan — en koskaan lähde täältä", huudahti tyttö, kohottaen kätensä pään yli.
Gaspar Ruiz kumartui hänen ylitseen, ja tytön kohotetut käsivarret putosivat hänen hartioilleen. Hän kohotti tytön syliinsä, suoristi ryhtinsä ja alkoi kävellä, katsellen suoraan eteensä.
"Mitä teet?" kysyi toinen heikosti.
"Pakenen vihollisiani", vastasi sotilas, edes vilkaisematta keveään kantamukseensa.
"Minun kanssani?" huokasi tyttö avuttomasti.
"En ikinä ilman sinua", vastasi Gaspar Ruiz. "Sinä olet väkevyyteni."
Hän painoi tytön rintaansa vasten. Hänen kasvonsa olivat totiset ja askeleensa vakaat. Tuhoutuneiden kylien raunioissa puhkeavat tulipalot hohtelivat punaisina pilkkuina tasangolla, ja kolkkona sorinana kaikuivat hänen korvissaan etäiset valitukset, huudot: Misericordia! Misericordia! Hän asteli edelleen, juhlallisena ja maltillisena, ikäänkuin kantaen jotakin pyhää, haurasta ja kallisarvoista.
Aika-ajoin notkui maa hänen jalkainsa alla.