VII
Kenraali Santierra osasi oikeaan oletuksessaan. Juuri senlaatuista oli apu, jota talonpoikainen Gaspar Ruiz sai kuningasmieliseltä perheeltä, sitte kun tytär oli avannut heidän viheliäisen turvapaikkansa oven äärimäiseen hätään ahdistetulle. Tyttären synkkä päättäväisyys hallitsi isän hulluutta ja äidin vapisevaa hämminkiä.
Hän oli kysynyt kynnyksen eteen sortuneelta tuntemattomalta: "Kuka teitä haavotti?"
"Sotamiehet, senjora", oli Gaspar Ruiz heikolla äänellä vastannut.
"Isänmaanmiehet?"
"Miksi?"
"Karkaamisesta", voihkasi toinen, nojautuen seinään tytön tummien silmien tarkastelemana. "Minut jätettiin kuolleeksi tuonne."
Tyttö ohjasi hänet talon läpi pieneen savesta ja ruo'oista kyhättyyn mökkiin, joka oli peittynyt metsittyneen hedelmäpuutarhan pitkään heinikköön. Haavottunut vaipui maissinolkikasalle nurkkaan ja huokasi raskaasti.
"Kukaan ei hae teitä täältä", sanoi tyttö, katsellen hänen avuttomuuttaan. "Yksikään ei tule lähellemme. Meidätkin on jätetty kuolleiksi — tänne."
Mies liikahti levottomasti likaisella olkiläjällään, ja niskan kirvellys pusersi häneltä houreisen voihkauksen.
"Näytän minä vielä Estabanille, että olen elossa", jupisi hän.
Hän vastaanotti tytön avun ääneti, ja monet kivun päivät kuluivat verkalleen. Tytön käynnit mökissä tuottivat haavottuneelle huojennusta ja liittyivät kuumeisiin unelmiin enkeleistä, jotka saapuivat hänen sairasvuoteensa ääreen, sillä Gaspar Ruiz oli saanut valaistusta uskontonsa salaperäisissä kysymyksissä — ja olipa kylän pappi yksin vaivoin opettanut hänelle hiukan luku- ja kirjotustaitoakin. Hän odotteli hoitajatartaan kärsimättömästi ja tunsi syvää mielipahaa, kun näki hänen poistuvan pimeästä hökkelistä ja katoavan kirkkaaseen päiväpaisteeseen. Siinä kovin heikkona viruessaan huomasi hän kykenevänsä melkoisen selvästi kuvittelemaan esille tytön kasvot, kun ummisti silmänsä. Ja tämän kyvyn keksiminen viehätti hänen toipumisaikansa pitkiä yksinäisiä hetkiä. Myöhemmin, alkaessaan saada voimansa takaisin, hiipaili hän hämärän tullen majastansa talon luo ja istuskeli puutarhan puoleisen oven kynnyksellä.
Sekapäinen isä käyskenteli omassa huoneessaan edes takaisin, katkonaisesti mutisten ja naurahdellen itsekseen. Käytävässä istui tuolilla äiti huokaillen ja voihkien. Karkeaan hiukioimeen vaatetukseen puettuna ja valjut laihat kasvot puolittain kätkeytyneinä halpaan mantaan seisoi tytär nojaillen oven pihtipieleen. Kyynäspäät polviin tuettuina ja pää käsien varassa puheli Gaspar Ruiz matalalla äänellä noille kahdelle naiselle.
Puutteen yhteinen kurjuus olisi kääntänyt katkeraksi ilveilyksi yhteiskunnallisen aseman erilaisuuden tahallisesti yritetyn ylläpitämisen. Gaspar Ruizin yksinkertainen sielu tajusi tämän. Oltuaan kuningaspuoluelaisten vankina tiesi hän uutisia ihmisistä, joita he tunsivat. Hän kertoili heidän vaiheitaan, ja kun hän kuvaili taistelua, jossa hänet oli toistamiseen otettu vangiksi, valittivat naiset puolueensa kärsimää iskua ja salaisten toiveittensa häviötä.
Gaspar Ruizilla ei ollut mitään puoluekantaa. Mutta hän tunsi syvällistä kiintymystä nuoreen tyttöön. Haluten osottautua hänen alentuvaisuutensa arvoiseksi kerskui hän hiukan ruumiillisista voimistaan. Hänellä ei ollut muuta ylvästeltävää. Tuon ominaisuuden johdosta kohtelivat kumppanit häntä yhtä suurella huomaavaisuudella, selitti hän, kuin olisi hän ollut kersantti, sekä leirissä että taistelussa.
"Sain aina miten monta vain halusin seuraamaan itseäni minne hyvänsä, senjorita. Minusta olisi pitänyt tehdä upseeri, koska osaan lukea ja kirjottaa."
Hänen takanaan äännähti vaitelias vanha rouva voihkaisevan huokauksen tuon tuostakin; järkensä menettänyt isä marssi kamarissaan jupisten ja hohotellen; ja Gaspar Ruiz kohotti tuolloin tällöin katseensa näiden ihmisten tyttäreen.
Hän silmäili tyttöä uteliaasti syystä että tämä oli elävä olento, mutta myöskin pelonsekaisen kunnioittavasti ja silti tuttavallisesti, niinkuin hän oli kirkoissa katsellut pyhimysten elottomia ja voimallisia patsaita, joiden suojelusta anotaan vaaroissa ja vaikeuksissa. Hänen asemansa oli kovin vaikea.
Hän ei voinut ikuisesti piileksiä puutarhassa. Hän tiesi myös varsin hyvin, että ennen kuin hän olisi päässyt puoltakaan päivämatkaa millekään suunnalle, sieppaisi hänet kiinni joku tienoolla parveilevista ratsuväen patrulleista ja toisi johonkin niistä leireistä, joihin Perun vapauttajaksi ryhtynyt isänmaallinen armeija oli kokoontunut. Siellä hänet lopulta tunnettaisiin Gaspar Ruiziksi — kuningaspuolueeseen yhtyneeksi karkuriksi — ja epäilemättä telotettaisiin tehokkaasti tällä kertaa. Maailmassa ei näkynyt olevan mitään sijaa viattomalle Gaspar Ruizille. Ja tätä ajatellessaan hänen yksinkertainen sielunsa antautui karvaaseen synkkyyteen ja katkeruuteen.
Hänestä oli tehty väkisin sotamies. Hän ei pitänyt sotilas-urasta. Ja hän oli ollut asialleen hyvä sotamies kuten vanhemmilleen hyvä poikakin säveytensä ja voimakkuutensa johdosta. Mutta nyt ei kumpaisellakaan ollut käytäntöä. Hänet oli riistetty vanhemmiltaan, eikä hän voinut enää olla sotamiehenäkään — ei ainakaan kunnon sotamiehenä. Kukaan ei tahtonut kuulla hänen selityksiään. Kuinka kohtuutonta! Kerrassaan kohtuutonta!
Ja murheellisesti mutisten selosti hän kiinnijoutumistaan ja uutta vangitsemistaan kahdenteenkymmenenteen kertaan. Sitte hän kohotti katseensa oviaukossa seisovaan äänettömään tyttöön. "Si, senjorita", pahotteli hän syvään huoaten, "vääryys on saattanut vaivaisen hengen ruumiissani ihan arvottomaksi minulle ja kaikille muillekin. Enkä pidä väliä, kuka sen riistää minulta."
Eräänä iltana, hänen siten huokuessa haavottuneen sielunsa valitusta, alentui tyttö huomauttamaan, että jos hän olisi mies, ei hän pitäisi arvottomana mitään elämää, jossa oli jäljellä koston mahdollisuus.
Hän näytti puhuvan itsekseen. Hänen äänensä oli matala. Gaspar Ruiz nautti vienosta, ikäänkuin haaveellisesta äänestä, tuntien siitä kummallista riemastusta, jotakin parhaan viinin lailla lämmittävää rinnassaan.
"Totta, senjorita", sanoi hän, hitaasti kohottaen kasvonsa häntä kohti; "Estabanille pitää näyttää, että minä en lopultakaan ole kuollut".
Hullun isän jupina oli aikaa tauonnut; huokaileva äiti oli vetäytynyt johonkin tyhjään huoneeseen. Talossa oli kaikki hiljaista kuten ulkopuolellakin, kirkkaana kuin päivä helotti kuutamo mustien varjojen täplittämässä pensastuneessa puutarhassa. Gaspar Ruiz näki donna Erminian tummien silmien katsovan alas häneen.
"Hm! Kersantti", äännähti tyttö vähäksyvästi.
"Ka, hän haavotti minua miekallaan", selitti toinen sen ylenkatseen hämmentämänä, joka näytti paistavan hänen valjuista kasvoistaan.
Tyttö musersi hänet katseellaan. Hänen tahtoessaan tulla ymmärretyksi oli tämä tahto niin voimakas, että se herätti Gaspar Ruizin tajuamaan lausumattomiakin asioita.
"Mitä muuta odotitte minun tekevän?" huudahti hän kuin äkkiä epätoivoon ahdistettuna. "Onko minulla voimia enempään? Olenko minä kenraalina johtamassa armeijaa? — minä vaivainen syntinen, jota lopuksi piti teidän ruveta halveksimaan."