VI
"Minä tunsin ne ihmiset ulkonäöltä", kertoili kenraali Santierra vierailleen päivällispöydän ääressä. "Tarkotan sitä väkeä, jolta Gaspar Ruiz sai suojaa. Isä oli vanha espanjalainen, varakas mies, joka oli joutunut häviöön vallankumouksen takia. Hänen maatilansa, kaupunkitalonsa, talletuksensa, kaikki maallinen omaisuutensa oli otettu takavarikkoon julistuksen perusteella, sillä hän oli meidän itsenäisyytemme katkera vastustaja. Oltuaan suuressa arvossa pidetty ja vaikutusvaltainen varakuninkaan neuvoskunnan jäsen tuli hänestä vähäpätöisempi henkilö kuin hänen omat orjansa, jotka meidän kunniakas vallankumouksemme vapautti. Hänellä ei ollut edes varoja paetakseen maasta, kuten monien muiden espanjalaisten oli onnistunut tehdä. On mahdollista, että hän kuljeskelussaan perikadon kohtaamana ja kodittomana, ainoana rasituksenaan henkensä, jonka hän oli saanut pitää väliaikaisen hallituksen armosta, oli vain mutkattomasti kävellyt tuohon rapistuneeseen tiilikivirakennukseen. Se oli yksinäinen paikka. Taloon ei näkynyt kuuluvan edes koiraa. Mutta vaikka katossa oli aukkoja kuin parin kanuunankuulan puhkaisemina, olivat puiset ikkunaluukut tukevat ja kaikin ajoin tiukasti ummessa.
"Matkani vei minut usein pitkin polkua, joka sivuutti tuon viheliäisen ranchon. Ratsastin linnotuksesta kaupunkiin harva se ilta huokailemaan erään naisen ikkunan alla, jota rakastin, silloin. Kun on nuori — ymmärrättehän… Hän oli hyvä isänmaanystävä, sen vakuutan. Caballeros, uskokaa tai älkää, valtiollinen kiihtymys oli siihen aikaan niin suuri, että kuningaspuoluelaisen naisen sulojen olisi varmastikin ollut mahdoton tenhota minua…"
Pöydän ympäriltä kuuluva leikkisän epäuskoisuuden sorina keskeytti kenraalin, ja sen kestäessä hän siveli valkoista partaansa totisena.
"Senjores", intti hän, "kuningaspuoluelainen oli meidän ärtyneille tunteillemme hirviö. Tämän huomautan teille, jotta minua ei epäiltäisi vähäisimmästäkään hellyydestä tuon kuningaspuoluelaisen tytärtä kohtaan. Ja tunteenihan olivatkin suuntautuneet toisaanne, kuten sanottu. Mutta minä en voinut olla huomaamatta häntä niinä harvoina kertoina, jolloin hän seisoi kuistilla ulko-oven ollessa auki.
"Se vanha kuningaspuoluelainen, tietäkääs, oli pähkähullu. Valtiolliset vastoinkäymiset sekä täydellinen kukistuminen ja häviö olivat hämmentäneet hänen järkensä. Osottaakseen ylenkatsettaan meidän isänmaanmiesten saavutuksille oli hän nauravinaan vankeuttansa, tiluksiensa menetystä, talojensa polttamista ja sitä kurjuutta, mihin hän oli joutunut naisväkensä kanssa. Tämä naureskelu oli hänellä kehittynyt vallitsevaksi mieleenlyöttymäksi, niin että hän alkoi hohottaa ja hihkua heti kun vain näki jonkun vieraan. Se oli hänen hulluutensa muotona.
"Minä en luonnollisesti ollut millänikään mielipuolen hälystä, sillä asiamme menestys oli herättänyt meissä amerikalaisissa ylemmyyden tunnetta. Luulen tosiaan halveksineeni häntä syystä että hän oli vanha kastilialainen, Espanjassa syntynyt ja kuningaspuoluelainen. Ne eivät tietenkään olleet kunnollisia perusteita miehen huonoksumiseen, mutta kautta vuosisatojen olivat Espanjassa syntyneet osottaneet halveksivansa meitä amerikalaisia — yhtä hyvää syntyperää kuin hekin — pelkästään syystä että me olimme heidän määritelmänsä mukaan siirtolaisia. Meitä oli pidetty nöyryytetyssä asemassa ja pantu tuntemaan alemmuutemme seuraelämässä. Ja nyt oli meidän vuoromme. Turvallisesti saimme me isänmaanmiehet ilmaista samoja tunteita, ja ollen nuori vapaustaistelija ja vapaustaistelijan poika, halveksuin minä tuota vanhaa espanjalaista enkä senvuoksi ottanut huomioon hänen räiväystään, vaikka se loukkasikin tunteitani. Toiset eivät kenties olisi olleet niin suvaitsevaisia.
"Hän tapasi alottaa huikealla huikkauksella — 'minä näen isänmaanmiehen! Taas tulee yksi sellainen' — aikaa ennen kuin saavuin talon kohdalle. Naurunhohotusten keskeyttelemät järjettömät sättimiset kaikuivat väliin sähisevän käheinä. Sulaa hulluutta kaikki, mutta minä tunsin arvoni vaativan pidättämään hevoseni kävelyyn, vilkaisemattakaan taloon päin, niinkuin olisi tuon miehen herjaava häly kuistilla ollut mitättömämpää kuin rakin luskutus. Aina ratsastin ohi, säilyttäen korskean välinpitämättömyyden sävyn kasvoillani.
"Se oli kyllä sangen arvokasta; mutta minun olisi ollut parempi pitää silmäni auki. Sota-aikana ei soturi saisi koskaan ajatella olevansa vapaa palvelusvuorolta, ja olletikaan jos se sota on kapinaliikettä, jolloin vihollinen ei ole toisen ovella, vaan ihan huoneissa. Sellaisina aikoina poistaa vihaksi paatuva kiihkeiden vakaumusten hehku kunnian ja inhimillisyyden pidäkkeet monilta miehiltä sekä herkkätuntoisuuden ja pelon sulut joiltakuilta naisilta. Ja kun naiset kerran heittävät sukupuolensa arastelun ja eristäytymisen, tulevat he vilkkaan älynsä ja säälimättömän äkeytensä rajuuden johdosta vaarallisemmiksi kuin aseistetut jättiläiset."
Kenraalin ääni kohosi, mutta hänen iso kätensä siveli valkoista partaa kahteen kertaan, ja se kuvasti kunnianarvoisaa tyyneyttä. "Si senjores! Naiset ovat valmiita nousemaan meille miehille saavuttamattomaan hellän kiintymyksen korkeuteen tai vaipumaan sellaiseen alennuksen kuiluun, joka hämmästyttää miehisiä ennakkokäsityksiä. Puhun tietysti poikkeuksellisista naisista…"
Muuan vieraista huomautti, että hän ei ollut vielä milloinkaan tavannut naista, joka ei olisi kyennyt kääntymään aivan poikkeukselliseksi tunteisiinsa voimakkaasti vaikuttavissa olosuhteissa. "Tuollainen huimapäisyyden ylemmyys, mikä heillä on meihin verraten", lopetti keskeyttäjä, "tekee heistä ihmiskunnan mielenkiintoisemman puoliskon".
Vakavasti kuunnellut kenraali nyökkäsi kohteliaaksi myöntymykseksi. "Si. Si. Olosuhteiden johdosta … aivan. He voivat aikaansaada suunnattoman paljon pahaa joskus ihan aavistamattomalla tavalla. Sillä kuka olisi osannut kuvitella, että nuori tyttö, häviölle joutuneen ja ainoastaan vihollistensa ylenkatseen johdosta henkiinkään jääneen kuningaspuoluelaisen tytär, pystyisi tuottamaan kuolemaa ja hävitystä kahdelle vauraalle maakunnalle ja aiheuttamaan raskaita huolia vallankumouksen johtajille juuri heidän menestyksensä hetkellä!" Hän pysähtyi antaakseen sen ihmeen tunkeutua mieleemme.
"Kuolemaa ja hävitystä", jupisi joku kummastuneena; "sepä kamalaa!"
Vanha kenraali katsahti ympärilleen ja pitkitti kertomustaan, "Niin. Sotaa nimittäin — turmiota. Mutta minusta, joka olen nähnyt hänet ja puhellut hänen kanssaan, tuntuu vielä luonnottomammalta se keino, jolla hän sai vallan tuottaa tätä tuhoa eteläisellä rajallamme. Se seikka herätti minussa järkyttävää ällistystä, jota kaikki elämänkokemukseni runsaasti viidenkymmenen vuoden ajalta ei ole laisinkaan heikentänyt." Hän silmäsi vieraitaan kuin varmistautuakseen tarkkaavaisuudestamme ja jatkoi, äänensä sävyn muuttuessa: "Minä olen, kuten tiedätte, tasavaltalainen, vapausmiehen poika. Verraton äitini — Jumala hänen sielulleen rauhan suokoon — oli ranskatar, kiihkeän tasavaltalaisen tytär. Poikana taistelin vapauden puolesta; aina olen uskonut ihmisten tasa-arvoisuuteen; ja heidän veljeytensä taasen on mielestäni vieläkin varmempi totuus. Katsokaa, miten tuimaa vimmastusta he osottavat erimielisyyksissään! Ja mitä tiedätte maailmassa katkeramman kiukkuista kuin veljesten riidat?"
Huomautuksessa ei ilmennyt vähäistäkään ivan sävyä, joten seurue ei saanut hymyillyksi tälle ihmiskunnan veljeyden käsitykselle. Päin vastoin tuntui puhujan äänessä kaihomielisyyttä, luonnollista miehelle, joka oli säveänä ja hyväsydämisenä joutunut velvollisuuden pakosta, vakaumuksen ja välttämättömyyden ajamana, esittämään osaansa armottoman väkivallan kohtauksissa.
Kenraali oli nähnyt paljon veljesvihoja. "Niinpä niin. Ei ole epäilystäkään heidän veljeydestään", vahvisti hän. "Kaikki miehet ovat veljeksiä ja sellaisina tuntevat toisensa melkein liiaksi. Mutta" — ja vanhassa patriarkallisessa päässä, jota verhosivat hopeanharmaat hapset, välähtivät mustat silmät leikkisästi — "jos olemmekin kaikin veljeksiä, eivät kaikki naiset ole sisariamme".
Nuoremmista vieraista kuultiin erään mutisevan tyytyväisyyttään sen tosiasian johdosta. Mutta kenraali jatkoi harkitun vakavasti: "He ovat kovin toisenlaisia! Tarina kuninkaasta [kuningas Kofetuan rakkaustarina on englantilaisen ritariromantiikan tunnetuimpia piirteitä. Suom.], joka otti kerjäläistytön valtaistuimensa jakajaksi, saattaa olla kylläkin kaunis siltä kannalta kuin me miehet ajattelemme itsestämme ja rakkaudesta. Mutta että nuori tyttö, ylväästä kauneudestaan kuuluisa ja vielä hiljakkoin varakuninkaan palatsin tanssiaisissa yleisesti ihailtu, ottaisi kumppanikseen guasson, tavallisen maalaisen, se on sietämätöntä meidän mielipiteellemme naisista ja heidän rakkaudestaan. Se on mielettömyyttä. Niin kävi kuitenkin. Mutta täytyy sanoa, että hänen tapauksessaan se oli vihan eikä rakkauden mielettömyyttä."
Ritarillisen oikeudentunnon nimessä esitettyään tämän puolustuksen vaikeni kenraali toviksi. "Ratsastin talon ohi melkein joka päivä", alotti hän taas, "ja tällaista tapahtui sisällä. Mutta miten se kehittyi, sitä ei yksikään ihminen kykene oivaltamaan. Tytön toivottomuuden täytyi olla tuskastunut yli kaikkien rajojen, ja Gaspar Ruiz oli mukautuva mies. Hän oli ollut kuuliainen soturi. Hänen voimakkuutensa oli kuin maassa makaava valtainen kivenjärkäle, valmis lingottavaksi suuntaan tai toiseen poimijansa kädellä.
"On selvää, että hän kertoi vaiheensa ihmisille, joilta sai tarvitsemansa suojan. Ja hän kaipasikin kipeästi apua. Hänen haavansa ei ollut vaarallinen, mutta hän oli henkipatto. Vanha kuningaspuoluelainen oli nauravan hulluutensa pimittämä, mutta molemmat naiset järjestivät haavottuneelle piilopaikaksi yhden niistä mökeistä, joita oli hedelmäpuiden joukossa talon takana. Se hökkeli, yltäkyllin raikasta vettä kuumekohtauksien ahdistaessa ja muutamia sääliväisiä sanoja — siinä kaikki, mitä he kykenivät antamaan. Arvatenkin sai hän osuutensa ruuasta, mitä oli tarjolla. Ja niukastihan sitä tietysti oli: hyppysellinen paahdettua maissia, kulhollinen papuja kenties, tai leivänkannikka ja muutamia viikunoita. Sellaiseen puutteeseen olivat nuo ylpeät ja ennen varakkaat ihmiset joutuneet."