V
Gaspar Ruiz, joka kykeni helposti taivuttamaan erilleen vankilansa raskaat rautakanget, vietiin muiden mukana umpimähkäiseen telotukseen. "Jokaisella luodilla on maalinsa", sanoo sananlasku. Sananlaskujen kaikkena ansiona on suppea ja kuvannollinen ilmaisumuoto. Mielemme yllätys on niiden vaikuttavana tehona. Toisin sanoen, meidät saa uskotelluksi ällistys.
Meidät yllättää muoto, ei sisältö. Sananlaskut ovat taidon tuotteita — halvan taidon. Yleensä ne eivät ole tosia, elleivät satu suorastaan olemaan typeriä selviöitä, kuten: "parempi puoli kannikkaa kuin leivättömyys", tai: "nälkäinen syö jänistäkin". Jotkut sananlaskut ovat kerrassaan älyttömiä, toiset siveellisesti tuomittavia. Suuren venäläisen kansan yksinkertaisesta sydämestä sukeutunut väite: "ihminen laukaisee, Jumala kuulan kantaa", on hurskasta kataluutta ja jyrkässä ristiriidassa laupiaasta Jumalasta omaksutun yleisen käsityksen kanssa. Köyhien, viattomien ja avuttomien Suojelijalle olisi todellakin epäjohdonmukaista toimintaa kuulan kantaminen esim. jonkun isän sydämeen.
Gaspar Ruiz oli lapseton, hänellä ei ollut vaimoa, eikä hän ollut koskaan rakastunut. Hän oli tuskin milloinkaan puhutellutkaan naista, paitsi äitiänsä ja talon iällistä neekeripalvelijatarta, jonka kurttuinen hipiä oli tuhankarvainen ja kuihtunut vartalo vanhuuden koukistama. Jos jotkut noista musketeista viidentoista askeleen matkalta ammutut luodit olivat erityisesti aiottuja Gaspar Ruizin sydämeen, niin ne osuivat kaikki harhaan maalistaan. Yksi sentään sipaisi palan hänen korvastaan, ja toinen nirhasi olkapäätä.
Purppuraiseen valtamereen painuva punainen ja pilvetön aurinko katseli tulisella tuijotuksellaan Kordillerien vuoriston jättiläismuuria, joka oli sen loistavan sammumisen arvokkaana todistajana. Mutta mahdoton on ajatellakaan, että se olisi nähnyt noiden muurahaispienten ihmisten puuhailua heidän järjettömissä ja mitättömissä tappamis- ja kuolemiskoettelemuksissaan, joiden perusteet olivat yleensäkin lapsellisia, mutta lisäksi vaillinaisesti ymmärrettäviä. Se valaisi kuitenkin ampumajoukkueen selkiä ja tuomittujen kasvoja. Jotkut näistä olivat vaipuneet polvilleen, toiset pysyivät seisaallaan, muutamat käänsivät päänsä ojennetuista pyssynpiipuista poispäin. Gaspar Ruiz seisoi tanakasti, heitä kaikkia kookkaampana, iso pörröinen pää painuksissa. Alhaalla kilottava aurinko huikaisi häntä hiukan, ja hän piti itseänsä jo kuolleena miehenä.
Hän kaatui ensimäisestä laukauksesta. Hän kaatui syystä että ajatteli olevansa hengetön. Hän mätkähti raskaasti maahan. Tärähdys kummastutti häntä. "En taida kuollut ollakaan", tuumi hän itsekseen, kuullessaan telotusjoukkueen lataavan uudestaan aseitansa käskysanan johdosta. Silloin kajasti hänelle ensi kertaa pelastuksen toive. Hän jäi virumaan pitkin pituuttaan, kankein jäsenin, kahden ruumiin painamana, jotka olivat kaatuneet poikittain hänen selkänsä yli.
Sotamiesten ampuessa kolmannen yhteislaukauksensa teurastettujen hiukan liikahteleviin kasoihin oli aurinko kadonnut näkyvistä, ja melkein heti kun ulappa tummui, levisi iltahämärä nuoren tasavallan rannikolle. Alankomaan hämyn yläpuolella pysyivät Kordillerien lumiset huiput pitkän aikaa valoisina ja tulipunaisina. Sotamiehet istuutuivat tupakalle, ennenkuin marssivat takaisin linnotukseen.
Paljastettu miekka kädessään käyskenteli kersantti yksinään loitommaksi, pitkin ruumisriviä. Hän oli hyväsydäminen mies ja tähyili, näkyikö missään liikahdusta tai jäsenen värvähdystä, siinä sääliväisessä mielessä, että hän syöksee säilänsä kärjen vähintäkin elonmerkkiä osottavaan kaatuneeseen. Mutta näistä ei ainoakaan suonut hänelle tilaisuutta tämän armeliaan aikomuksen toteuttamiseen. Ei lihaskaan vavahtanut koko joukossa, eivät Gaspar Ruizinkaan lihakset, hänen yrittäessään näyttää muita elottomammalta naapuriensa veren tahraamana ja kuolleeksi tekeytyneenä.
Hän makasi kasvot maassa. Kersantti tunsi hänet koosta, ja ollen itse hyvin pienikasvuinen katseli hän kateellisena ja halveksivana noin suuren voiman loppua. Hänestä oli se erityinen sotamies aina tuntunut vastenmieliseltä. Vaistomaisen äkeyden valtaamana sivalsi hän Gaspar Ruizia niskaan pitkän haavan, epämääräisesti ollen siten varmistautuvinaan tuon väkevän miehen kuolemasta, ikäänkuin olisi voimakas ruumiinrakenne kyennyt paremmin vastustamaan luoteja. Sillä kersantti ei ollenkaan epäillyt, että Gaspar Ruiz oli saanut monta reikää ruumiiseensa. Sitte hän asteli edelleen ja marssi piankin pois miehinensä, jättäen ruumiit variksien ja korppien huostaan.
Gaspar Ruiz oli pidättänyt kiljahduksen, vaikka hänestä oli tuntunut kuin olisi häneltä pää isketty irti; ja pimeän tullen hän pudisti pois ruumiit, joiden paino oli ollut tukala ja ryömi matkaansa tasangon yli nelinkontan. Juotuaan matalasta purosta pitkin siemauksin kuin haavottunut peto kömpi hän pystyyn ja hoippui eteenpäin sekapäisenä ja tylsänä, ikäänkuin eksyneenä selkeän yön tähtien tuikkeeseen. Pieni talo näytti nousevan maasta hänen edessään. Hän kompuroi kuistille ja kolkutti oveen nyrkillään. Ei näkynyt valon pilkahdustakaan. Gaspar Ruiz olisi voinut luulla asukkaiden paenneen sieltä, niinkuin monista muista ympäristön taloista, jollei hänen jyskytykseensä olisi vastattu sättivin huudahduksin. Hänen kuumeisessa ja heikontuneessa tilassaan tuntui tuo vihainen ärähtely kuuluvan kummalliseen, unimaiseen harha-aistimusten sarjaan, joka alkoi hänen aavistamattomasta kuolemantuomiostaan ja johti sietämättömän janontunteen jälkeen laukauksiin jotka oli tähdätty häneen viidentoista askeleen päästä, kunnes häneltä oli kaula katkaistu yhdellä iskulla. "Avatkaa ovi!" huusi hän. "Avatkaa Jumalan nimessä!"
Raivokas ääni ilkkui sisäpuolelta: "Tulkaa sisälle, tulkaa sisälle. Tämä talo kuuluu teille Koko tämä maa kuuluu teille. Tulkaa ja ottakaa se."
"Jumalan rakkauden tähden", mutisi Gaspar Ruiz.
"Eikö koko maa ole teidän isänmaanmiesten omaa?" kirkui ääni oven toiselta puolelta. "Ettekö ole isänmaanmies?"
Gaspar Ruiz ei tiennyt. "Olen haavottunut", sanoi hän tylsästi.
Talossa tuli hiljaista. Gaspar Ruiz menetti toivonsa sisällepääsystä ja laskeutui pitkäkseen kuistille ihan oven eteen. Hän ei huolehtinut rahtuakaan siitä, miten hänen kävisi. Kaikki hänen tietoisuutensa tuntui keskittyneen niskaan, jota säjöili tuimasti. Hänen välinpitämättömyytensä kohtalostaan oli todellista.
Aamu sarasti, kun hän havahtui kuumeisesta torkahduksesta; ovi, johon hän oli kolkuttanut pimeässä, oli nyt selki seljällään, ja kynnyksen yli kumartui nuori nainen, ojennetuin käsivarsin pysytellen tasapainossa. Seljällään lojuen tuijotti Gaspar Ruiz häneen. Kasvot olivat vaaleat ja silmät hyvin tummat; hiukset valuivat sysimustina suortuvina pitkin valkoisia poskia; huulet olivat täyteläiset ja punaiset. Hänen takanaan näki haavottunut toisen pään ja sen pitkät harmaat hiukset sekä laihat ryppyiset kasvot ja kädet, jotka olivat hätääntyneesti liittyneet ristiin leuan alle.