IV
Gaspar Ruiz oli kohottautunut ikkunalaudalle ja istuutunut siihen, jalat paksua seinää vasten ja polvet hiukan koukussa. Ikkuna ei ollut aivan kyllin leveä hänen raajojensa pituudelle. Nolostuneelle havaitsemukselleni näytti siltä, että hän tahtoi pitää koko ikkunan yksin hallussaan. Hän näytti ottavan mukavan asennon. Sisäpuolelta ei kukaan uskaltanut lähestyä häntä nyt, kun hän kykeni iskemään nyrkeillään.
"'Por Dios!' kuulin kersantin jupisevan vieressäni, 'minä lasketankin luodin hänen kalloonsa nyt ja suoriudun koko pulasta. Hän on hengiltä tuomittu mies.'
"Vilkaisin häneen vihaisesti. 'Kenraali ei ole vahvistanut tuomiota', sanoin — vaikka sydämessäni hyvin tiesin, että ne olivat vain turhia sanoja. Tuomiohan ei kaivannut mitään vahvistusta. 'Teillä ei ole oikeutta ampua häntä, jollei hän yritä paeta', lisäsin lujasti.
"'Mutta sangre de Dios!' kiljaisi kersantti, kohottaen musketin olkaansa vasten, 'hän on juuri pakotouhussa. Katsokaa!'
"Mutta ikäänkuin olisi Gaspar Ruiz lumonnut minut löin minä musketin ylöspäin, ja luoti lensi kattojen yli jonnekin. Kersantti kolautti aseensa maahan ja tuijotteli. Hän olisi voinut käskeä sotamiesten ampua, mutta sitä hän ei tehnyt. Ja jos hän olisi käskenytkin, niin häntä ei olisi luullakseni toteltu juuri silloin.
"Jalat seinää vasten ja karvaiset kädet rautakankeen kiertyneinä istui Gaspar alallaan. Se oli huolellinen asento. Mitään ei tapahtunut vähään aikaan. Ja äkkiä valkeni meille, että hän oli suoristamassa kumaraa selkäänsä ja vetämässä käsivarsiaan kokoon. Huulet olivat vääntyneet irviin. Seuraavana ilmiönä havaitsimme, että takorautainen kanki oli alkanut verkalleen taipua hänen valtaisesta kiskomisestaan. Aurinko paahtoi täydeltä terältään hänen kyyristynyttä, vavahtelematonta vartaloaan. Hikipisarat pusertuivat ryöppynä hänen otsalleen. Katsellessani rautakangen käyristymistä huomasin hiukan verta tiukkuvan hänen kynsiensä alta. Sitte hän hellitti. Tuokion pysyi hän lyyhistyneenä, pää riipuksissa, uneliaasti katsellen jyhkeitä kämmeniään. Hän ihan näytti torkahtaneenkin. Äkkiä hän käännähti taaksepäin ikkunalaudalla, laski paljaat jalkapohjansa toista keskitankoa vasten ja taivutti senkin, päinvastaiseen suuntaan kuin edellisen.
"Niin suuri oli hänen voimakkuutensa, joka tässä tapauksessa huojensi tuskallisia tunteitani. Ja mies ei näyttänyt tehneen mitään. Lukuunottamatta jalkojen käyttämiseksi tapahtunutta asennonmuutosta, joka hätkähdytti meitä kaikkia nopeudellaan, jäi muistiini pelkkä liikkumattomuus. Mutta hän oli vääntänyt rautakanget leveälle toisistaan. Ja nyt saattoi hän työntyä ulos, jos tahtoi; mutta hän pudotti säärensä sisäpuolelle ja olkansa yli katsoen viittasi sotamiehille. 'Ojentakaa tänne vettä', hän sanoi. 'Minä annan heille kaikille juoda.'
"Hänen pyyntöään noudatettiin. Hetkiseksi arvelin miehen ja sangon katoavan kiihkeän rynnäkön painosta; luulin heidän repivän hänet maahan hampaillaan. Vangit tekivätkin rynnäkön, mutta pitäen sankoa sylissään torjui hän poloisten hyökkäyksen pelkillä potkuilla. Kivusta kiljuvina poukkoilivat he taaksepäin, ja sotamiehet nauroivat, tuijotellessaan ikkunaan.
"He nauroivat kaikin kylkiään pidellen, paitsi kersantti, joka oli synkkänä ja yrmeänä. Hän pelkäsi vankien nousevan kapinaan ja karkaavan ulos — ja se olisi ollut paha esimerkki. Mutta se oli turhaa huolta, ja minä seisoin itse ikkunan edessä, paljastettu miekka kädessä. Kun Gaspar Ruizin jäntevyys oli heidät riittävästi taltuttanut, saapuivat he yksitellen kurkottamaan kaulansa ja laskemaan huulensa sangon laidalle, jota väkevä mies kallisti heitä kohti sylistään erinomaisen armeliaana, hellänä ja säälittelevänä sävyltään. Tuo näennäinen suopeus johtui luonnollisesti siitä, että hän varoi läikyttämästä vettä, ja hänen istuvasta asennostaan ikkunalaudalla; sillä jos joku viipyi huulet kiinni sangon laidassa sitte kun Gaspar Ruiz oli sanonut: 'olet saanut kylliksi', ei tuntunut vähintäkään hellyyttä tai armahtavaisuutta jalan survaisussa, jolla hänet ähkyen ja kaksin kerroin väännähtäneenä sinkautettiin tyrmän taustalle, missä hän tölmäsi kumoon pari kolme muuta ennen kuin itse kellahti nurin. He tulivat hänen luokseen uudestaan ja yhä uudestaan; näytti siltä kuin olisivat he aikoneet juoda kaivon kuiviin ennen kuolonvaellustaan; mutta sotamiehiä huvitti niin suuresti Gaspar Ruizin järjestelmällinen puuha, että he reippaina kanniskelivat vettä ikkunaan.
"Kun ajutantti ilmestyi ruokalevoltaan, syntyi tästä jutusta metakkaa, sen takaan. Ja pahinta oli, että odottamamme kenraali ei laisinkaan saapunut linnotukseen sinä päivänä."
Kenraali Santierran vieraat lausuivat yksimielisesti pahottelunsa siitä, että noin voimakas ja kärsivällinen mies ei ollut pelastunut.
"Hän ei pelastunut minun välitykselläni", sanoi kenraali. "Vangit vietiin telotettavaksi puolta tuntia ennen päivänlaskua. Vastoin kersantin aavistelua ei Gaspar Ruiz tuottanut mitään pulaa. Ei tarvinnut toimittaa ketään ratsumiestä lannistamaan häntä suopungilla, niinkuin olisi hän ollut villi härkä. Luullakseni marssi hän kädet vapaina sidottujen kumppaniensa joukossa. Minä en nähnyt. Minä en ollut paikalla. Minut oli pantu arestiin siitä syystä, että olin sekaantunut vankivartion velvollisuuksiin. Hämärän tullen, kun surkeissani värjöttelin majassani, kuulin kolme yhteislaukausta ja luulin Gaspar Ruizin ainiaaksi hävinneen tietopiiristäni. Hän kaatui muiden mukana. Mutta kuitenkin jouduimme vielä kuulemaan hänestä, vaikka kersantti kerskui vihlaisseensa häneltä niskan poikki miekallaan, hänen maatessaan kasvot maata vasten henkitoreissaan tai hengettömänä teurastettujen kasassa. Tämän sanoi hän tehneensä varmemmaksi vakuudeksi, jotta maailma pääsisi eroon niin vaarallisesta petturista.
"Tunnustan teille, senjores, että ajattelin tuota rotevaa miestä jonkinlaisin kiitollisuuden ja ihailunkin tuntein. Hän oli käyttänyt voimakkuuttaan kunniallisesti. Hänen sielussaan ei siis ollut mitään rajuutta ruumiin jäntevyyden vastineena."