KOLMASTOISTA LUKU.
Heribald ja hänen vieraansa.
Reichenaussa oli hiljaista ja autiota, sen jälkeen kun luostarin asukkaat olivat lähteneet sieltä. Heikkopäinen Heribald oli nyt herra ja mestari saarella. Yksinäisyytensä miellytti häntä. Tuntikausia istui hän järven rannalla ja viskeli piikiviä selälle, niin että ne hilpeästi hyppelivät pintaa pitkin. Jos ne jo heti alussa vajosivat pohjaan, torui hän niitä.
Kanatarhan asukkaiden kanssa hän piti ahkeraan puhetta ja ruokki niitä säännöllisesti. "Jos pysytte siivolla", sanoi hän kerta niille, "eivätkä veljet palaja takaisin, niin pitää Heribald teille saarnan." Luostarissa hän monella tavoin huvitti itseään; yksinäisyydessä pistää päähän kaikenlaisia hyödyllisiä aatteita. — Taloudenhoitaja oli suututtanut häntä kieltämällä häneltä nahkaa kenkien paikkaamiseen; sen vuoksi meni Heribald taloudenhoitajan tyhjäksi jääneeseen kammioon, löi hänen ison kivisen vesiruukkunsa sirpaleiksi ja samaten hänen kolme kukkaruukkuaan ja repi hänen olkipatjansa kahtia ja täytti sen lastuilla ja muulla roskalla. Sitte koetti hän itse, miltä tuntuisi näin täytetyllä patjalla maata; kun kova täyte oli kylläkin tuntuva, naurahti Heribald tyytyväisesti ja meni sen jälkeen apotti Vazmannin huoneisiin.
Myöskin apottiin hän oli harmistunut, koska tämä oli monesti antanut rangaista häntä. Mutta apotin suojista kaikki tavarat olivat viedyt mukaan tai pannut lukon taakse, ei hänelle jäänyt muuta kostonnautintoa, kuin että potkaisi apotin nahkaselkäiseltä nojatuolilta jalan poikki. Sitte liitti hän sen taidokkaasti jälleen yhteen, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. "Rusahtaapa se aika somasti kokoon, kun apotti palaa ja tahtoo heittäytyä mukavasti vanhaan nojatuoliinsa. Lihaasi on sinun kurittaminen, sanoo Pyhä Benediktuskin. Mutta Heribald ei suinkaan ole tuolia rikkonut, sen ovat hunnit tehneet…" Hän rukoili, veisasi virsiä ja harjoitti hartauttaan, niinkuin veljeskunnan säännöt määräsivät. Säädetyt seitsemän hetkeä päivässä hän pysyi tuskallisen tarkasti kopissaan, aivan kuin olisi se hänelle ollut määrätty rangaistukseksi jonkun laiminlyömisen takia, ja keskiyön aikaan laskeutui hän hartauteen alas luostarikirkkoon.
Samaan aikaan, jolloin Heribaldin munkkitoverit istuivat herttuattaren linnassa mässäämässä yhdessä Sankt Gallenilaisten veljiensä kanssa, seisoi tämä alhaalla kuorissa. Pelottavan mustana hiipi yö holvia myöten hänen ympärilleen, ikuinen lamppu tuikutti hämärästi, mutta hän viritti pelottomasti ja heleällä äänellä sisäänkäymisvirren: "Herra, astu minun avukseni! Herra, riennä tuekseni!" ja lauloi sitte kolmannen psalmin, jota Daavid kerran oli laulanut paetessaan poikansa Absalomin tieltä. Saavuttuaan siihen kohtaan, jossa toisen kuoron oli määrä vastata vastasäkeistöllä, pysähtyi hän vanhan tavan mukaan ja odotti vastausta; mutta kun hiljaisessa kirkossa ei kuulunut hiiskaustakaan, löi hän kädellä otsaansa. "Niin, niin", mutisi hän, "he ovat kaikki poissa ja Heribald on itsekseen…" Sitte tahtoi hän laulaa myöskin neljännenkolmatta psalmin, kuten yöllisen hartaushetken sääntö määräsi; mutta silloin sammui ikuinen lamppu, muuan yölepakko oli siivellään sivuuttanut siihen. Ulkona riehui myrsky ja vettä satoi ankarasti; raskaita pisaroita putoili kirkon katolle ja rapisi ikkunoihin. Silloin alkoi hänestä jo viimein tuntua kamalalta. "Pyhä Benediktus", huusi hän korkealla äänellä, "ota armollisesti huomioon, ettei se ole Heribaldin syy, jotta vastasäkeistöä ei lauleta!" Hän kompuroi pimeässä ulos kuorista; tiukka tuulenhenki tulla vihelsi sisään hautakuorin akkunasta, niin että syntyi kamalasti vinkuva ääni. Käytävässä repi toinen tuulenpuuska kaapua hänen päältään. "Joko taas olet täällä, kiusaaja helvetistä", huusi hän, "joko taas minun täytyy tapella kanssasi?"
Yhtään pelkäämättä hän palasi alttarin luo ja tarttui puiseen ristiin, jonka apotti oli jättänyt jälelle. "Pyhän Kolminaisuuden nimessä, astu vain tänne, sinä mato saatana, Heribald odottaa sinua!" Rohkeana seisoi hän alttarin portailla, tuuli jatkoi ulvomistaan, mutta perkelettä ei kuulunut… "Se sai jo kylläkseen viime kerralla!" virkkoi Heribald hymyillen tyytyväisesti. Vuosi takaperin oli paha vihollinen ilmestynyt hänelle ison vahtikoiran hahmossa ja oli haukkunut häntä; mutta Heribald oli varustautunut vahvalla seipäällä ja iskenyt pirua niin urhokkaasti, että seiväs oli katkennut…
Sitte huusi Heribald vielä valikoidun joukon solvaussanoja sinne päin, mistä ilmavirta kävi; mutta kun ketään ei saapunut häntä häiritsemään, asetti hän ristin jälleen alttarille ja "Kyrie eleisonia" mutisten palasi kammioonsa. Aina kirkkaaseen päivään asti nukkui hän siellä vanhurskaan unta.
Aurinko helotti korkealla taivaalla, kun Heribald asteli hilpein mielin edestakaisin luostarin edustalla. Sittekun hän koulunpenkillä istuessaan oli nauttinut loma-ajan riemuista, ei hänelle oltu juuri suotu aikaa levähtämiseen. "Lepo on sielun pahin vihollinen!" oli P. Benediktus sanonut, ja sen vuoksi olikin hänen oppilaittensa säädetty tarkasti käyttämään ne hetket päivästä, jotka eivät menneet hartauteen, ahkeraan käsityöhön. Heribald ei ollut oppinut minkäänlaista ammattia, jonka vuoksi häntä oli käytetty halkojenhakkaamiseen ja muuhun karkeaan työhön. Mutta nyt hän astui kädet ristissä rinnalla kallistuvien halkopinojen ohitse ja katseli naureskellen ylös erääseen luostarin akkunaan. "No, tulehan toki alas, isä Rudimann", huusi hän, "ja komenna Heribaldia halonhakkuuseen! Sinähän pidit niin hyvää huolta, että veljet tekivät tehtävänsä ja moitit Heribaldia huonoksi Jumalan rengiksi, kun hän katseli taivaalla liiteleviä pilviä, — miksi et nyt täytä virkaasi?"
Mikään kaiku ei antanut vastausta heikkopäisen löpinälle. Silloin veti hän halkopinosta pari alimmaista puuta pois, niin että koko läjä romahti kokoon. "Kaadu vain", jatkoi hän keskustelua, "Heribald pitää tänään vapaapäivää eikä rupea sinua pystyyn pinomaan. Apotti on pötkinyt tiehensä, veljet ovat pötkineet tiehensä, niin että heille tapahtuu vallan oikein, kun täällä kaikki romahtaa maahan."
Näin ansiokkaan työn tehtyään Heribald palasi luostarin puutarhaan. Vallan toisenlaiset mietteet pyörivät nyt hänen aivoissaan: hän ajatteli leikata kimpun kaikkein paraita vihanneksia päivällisateriakseen ja valmistaa ne hienommin kuin isä kyökkimestari konsanaan. Hän herkutteli mielessään ajattelemalla, miten hän säälittä käyttäisi hyväkseen öljyruukun sisällystä ja sipuleista valitsisi kaikkein suurimmat … kun valkeahiekkaisella rannalla äkkiä kohosi tomupilvi ilmaan ja ratsumiehiä näyttäytyi…
"Joko olette siellä?" huusi munkki ja teki ristinmerkin ja hänen huulensa hymisivät hätäistä rukousta; mutta pian laskeutui totuttu tyytyväinen hymy jälleen hänen huulilleen.
"Muukalaisille matkamiehille ja pyhiinvaeltajille annettakoon herranhuoneen ovella aina kristillinen tervehdys", mutisi hän, "minä menen heitä vastaanottamaan."
Mutta jälleen uusi ajatus välähti hänen aivojensa halki; hän löi kädellä otsaansa ja sanoi: "Enkö ole luostarikoulussa istuessani lukenut vanhanajan historiaa ja kuullut kerrottavan, miten Rooman senaattorit odottivat senoonisia gallialaisia? Viittoihinsa kääriytyneinä, norsunluinen valtikka kädessään, istuivat vanhukset tuoleillaan, kasvot liikkumattomina kuin vaskisilla jumalakuvilla. Latinanopettajamme ei meille turhia jaaritellut; se mahtoi olla todella arvokas vastaanotto! Heribald myöskin osaa sen!"
… Lievä heikkopäisyys saattaa joskus olla kadehdittavakin osa elämässä: mikä muille näyttää mustalta, se on sellaisella varustetulle viherjäistä tai sinistä; mutkitteleva on hänen polkunsa, mutta hän ei huomaa käärmeitä jotka ruohokossa väjyvät; ja kuilun ylitse, johon viisas päätä pahkaa syöksyy, hoipertelee hän vaaraa aavistamattakaan…
Kuruulista tuolia ei siihen aikaan sattunut luostarissa olemaan. Heribald vieritti mahtavan tammipölkyn luostaripihaan johtavalle portille. "Mihin tarpeeseen sitte olisimmekaan lukeneet maallista historiaa, jollemme siitä saa ammennetuksi hyviä neuvoja?" virkkoi hän ja istui tyytyväisenä pölkylleen odottelemaan mitä tuleman piti.
Järven toisella rannalla liikkui parvi ratsumiehiä; ohjakset käsivarren ympärille käärittynä ja nuoli jousenjänteellä olivat he vakoillen hiipineet luostarin läheisyyteen, hunnilaisjoukon etuvartijoina. Kun rannan viidakoissa eivät tavanneet mitään väjyksiä, seisottivat he hevosensa hetkeksi huo'ahtamaan; nuoli paiskattiin takaisin viineen, käyrä miekka pistettiin hampaitten väliin, kannukset ratsun kupeisiin — ja niin viskauduttiin suoraan järveen. Ripeästi uivat oivat hevoset laineitten halki … jo oli etummainen mies toisella rannalla, hyppäsi ratsultaan ja pudisteli itseään kolmasti kuin koira, joka nousee kylmästä kylvystä. Kimakasti kiljaisten päästivät he sitten sisään äänettömään Reichenauhun.
Kuin kivikuva istui Heribald portilla, katsellen pelottomasti oudonnäköisiä tulijoita. Miettimällä inhimillisen kauneuden täydellisyyttä ei hän koskaan ollut hankkinut itselleen levotonta yötä, mutta näky, joka häntä nyt kohtasi, oli niin vallan kamala, että hän ei voinut pidättäytyä supisemasta itsekseen: "Armahda meitä, Herra, laupeutesi jälkeen!"
Satulaan syvään kumartuneina istuivat oudot vieraat ratsuillaan; heidän laihat, hinterät ruumiinsa olivat puetut eläintennahkoihin, takkuisina suortuvina riippui heidän tukkansa alas kuhmuiselta päälaelta, törkeä naama oli keltainen kuin olisi se talilla rasvattu; — etummaisista oli muuan tahallaan leikannut suu-aukkoaan väljemmäksi, niin että se ulottui aina korviin saakka; syvältä kuopistaan katselivat heidän pienet silmänsä epäluuloisesti ulos maailmaan. "Yhtähyvin voisi hunnin sijasta puristella savipalloa käsissään neliskulmaiseksi möhkäleeksi, paiskata siihen jotakin nenän tapaista ja jotain leuvaksi", ajatteli Heribald itsekseen; — mutta siinäpä ne seisoivatkin jo hänen edessään. Hän ei ymmärtänyt heidän sihisevää puhettaan, vaan hymyili rauhallisesti, aivan kuin koko roistojoukko ei häntä ollenkaan liikuttaisi. Tulijat katselivat hetken ihmeissään narrimaista miestä, niinkuin arvostelijat uutta runoilijaa, josta eivät vielä tiedä onko hän lintu vai kala. Sitte tirkisteli yksi heistä paljaaksi ajettua paikkaa Heribaldin päälaella ja osotti käyräsapelillaan sitä tovereilleen, jotka remahtivat irvinauruun. Mutta kun toinen vielä pani nuolen jänteelleen ja härnäsi sillä munkkia, kuohahti Heribaldin mielessä germaanilainen ylpeys moista raakalaisjoukkoa vastaan. "Pyhän Benediktuksen tonsurin nimessä!" huudahti hän kavahtaen pystyyn, "pääni kruunua ei mikään pakanakoira saa saastuttaa!" Ja hän hyökkäsi lähinnä olevan ohjiin käsiksi, tempasi käyrän miekan hänen kupeeltaan ja tahtoi uljaasti puolustaa itseään… Mutta salamaa nopeammin oli muuan hunneista viskannut paulanuoran hänen kaulaansa ja temmaissut hänet kumoon; he hyökkäsivät kaikki hänen päällensä, sitoivat hänen kätensä selän taakse, ja jo heilutettiin turmaa tuovia miekkoja hänen päänsä päällä… Silloin kuului etäältä kopinaa ja humisevaa ääntä niinkuin lähestyvästä mahtavasta ratsuparvesta. Se veti hunnit pois mielipuolen kimpusta, he viskasivat hänet kuin hervottoman säkin tammipölkylle ja ajoivat täyttä nelistä takaisin järvenrannalle.
Koko hunnien pääjoukko oli tällä välin saapunut toiselle rannalle; etuvartiat antoivat kimeällä vihellyksellä tovereilleen tiedoksi, että kaikki oli turvallista ja osottivat saaren toisessa päässä matalan kaalamon ylitse tulla. Pian saapuikin hurja joukko saarelle; heitä oli useampia satoja ratsureja. Augsburgin valleilla ja piispa Uodalrikin rukouksen voimasta oli heidän suuri joukkonsa hajonnut; nyt kulkivat he parvittain halki maata. Vartaloltaan, kasvoiltaan ja ryhdiltään he kaikki muistuttivat toisiaan, niinkuin raa'oilla kansoilla kaikkien kasvojenpiirteet ovat kuin samaan kaavaan valetut — heillä ei yksilön tehtävä olekaan kohota ylöspäin joukon seasta, vaan sulautua siihen.
Tällöin kiiltelivät hunnilaisjoukon oudot aseet ensi kertaa saaren hedelmäpuistoissa ja viljakentillä, missä ennen munkit vaeltelivat rukouskirja kädessään; käärmeen tavoin kiemurteli heidän pitkä jononsa kapeata polkua pitkin. Meluisa soitto, kymbaalin lyöntiä ja viulun ääntä muistuttava, kulki heidän matkassaan; se kaikui terävästi ja kimakasti, sillä hunneilla oli suuret, vaikka epähienot korvat, ja soittajina käytettiin vain niitä, jotka eivät kyenneet ratsastamaan.
Korkealla joukon päällä hulmusi heidän sotalippunsa, johon oli kuvattu vihreä kissa punaisella pohjalla. Lipun luona ratsastivat jotkut johtajista; muiden etunenässä kohosivat Ellakin ja Hornebogin huomiota herättävät vartalot.
Ellakilla oli terävä nenä, jommoista muilla hunneilla ei nähty; hänen äitinsä olikin ollut muuan sirkassilaisneitonen, jota hän sai kiittää kalpeista, miltei ajattelijan tavalla älykkäistä kasvoistaan ja läpitunkevasta katseestaan. Hän oli joukon johtava äly; vanha maailma oli tulella ja miekalla kynnettävä uudenmuotoiseksi, se oli hänen elämänvakaumuksensa, ja että silloin oli parempi olla kyntäjänä kuin kynnettävänä nevana. Hornebog oli laiha ja hinterä mies, hänen musta tukkansa oli palmikoitu kummallekin ohimolle kahdeksi suureksi yksinäiseksi palmikoksi, ja päässä oli leveillä kotkansiivillä koristettu kypärä. Hän oli hunnilaisen ratsastajan esikuva; satula oli hänen kotinsa, telttansa ja palatsinpa; ampuipa hän myös linnun lennosta ja ohi ratsastaessaan erotti sapeliniskulla ihmiseltä pään rungosta. Huotrassa riippui hänellä kuusisyinen palmikoitu ruoska, korkeimman päällikkövallan paljonsanova merkki.
Päämiesten ratsujen selkiä peittivät kallisarvoiset koruommellut kankaat, joillakuilla messupukukin — puhuva todistus siitä, että he jo ennenkin olivat luostareissa vierailleet. Muutamissa vaunuissa joukon jälkijatkossa kuletettiin suuri sotasaalis.
Muulien vetämillä rattailla vaskisten kenttäkattiloiden ja muiden keittoastioiden vieressä istui kyyryisenä vanha ryppyinen akka. Hän varjosti kädellään silmiään ja tähysteli vasten aurinkoa; siellä kohosivat Hegaun kukkulat taivasta kohden, hän ne hyvin tunsi … akka oli metsänrouva. Ekkehardin kodistaan karkottamana hän oli samonnut vieraisiin maihin, ja koston ajatus kyti hänen mielessään hänen aamuin herätessään ja illoin maata pannessaan. Siten saapui hän harhailevalla vaellusmatkallaan Augsburgiin; sen vuoren juurella, missä schwaabilais-jumalattarella Zisalla muinoin oli ollut puinen temppelinsä, paloivat nyt hunnien leirivalkeat; hän liittyi heihin.
Komealla mustalla juoksijalla ratsasti metsänrouvan vierellä nuori neitonen, hameet korkealle käärittyinä. Hän oli reippaan ratsastajaelämän koko muhkeassa täyteläisyydessä; pystynenän alla väreili viekotteleva huulipari, tummat silmät säkenöivät, tukka oli kiedottu hölläksi palmikoksi, jota kiinnittävä punainen nauha lepatteli ilmassa kuin laivan lippu; väljän miehustan yli riippui jousi ja nuolikontti. Tämä ratsuaan tanssittava hunnilainen Artemis oli Erica, kanervakukkanen. Hän ei ollut hunnien heimoa, vaan olivat nämä Pannonian aroilla ratsastaessaan löytäneet hänet yksikseen jätettynä, itkevänä pienenä lapsena ja olivat ottaneet hänet mukaansa, ja heidän leirissään hän oli varttunut suureksi. Kuka häntä miellytti, sitä hän hyväili, jos joku häntä suututti, sitä puri hän käteen. Botund, hunnien vanha majoitusmestari, oli häntä rakastanut; Irkund, nuori sankari, oli surmannut hänet kanervakukkasen takia; mutta kun Irkund tahtoi nauttia tytön lempeä, tuli Zobolfu ja teki terävällä keihäällään hänelle saman palveluksen, jonka tämä itse pyytämättä oli osottanut Botundille; — niin moninaiset olivat Erican elämänvaiheet: aina uusia teitä, uusia maita ja uusia lemmensuhteita. Mutta hunnilaisjoukkoon hän oli kasvanut kiini, oli ikäänkuin sen hyvä hengetär, ja nämä raa'at soturit kohtelivatkin häntä taikauskoisella kunnioituksella. "Niin kauvan kuin kanervakukkanen kukoistaa keskellämme", sanoivat he, "voitamme me maailman. Eteenpäin!"
Heribald virui sidottuna luostarin portilla. Hänen ajatuksensa olivat murheelliset; iso paarma surisi hänen päänsä ympärillä, eikä hän voinut selän taakse köytetyillä käsillään hätistää sitä kimpustaan. "Heribald käyttäytyi sangen arvokkaasti", puheli hän itselleen, "kuten vanha roomalainen istui hän odottamassa vihollista; nyt makaa hän köytettynä pihakivityksellä ja paarma istuu julkeasti hänen nenälleen; semmoinen on arvokkaisuuden palkka! Heribald ei enää iki maailmassa tule osottamaan arvokkaisuutta! Piikkisikojen kesken on semmoinen ominaisuus aivan tarpeeton!"
Niinkuin metsäpuro, jolta sulku on poistettu, vyöryi nyt hunnilaisparvi luostarin pihaan.
Silloin tuntui Heribald raukasta vasta oikein kamalalta. "Oi taloudenhoitaja!" jatkoi hän mietteitään, "vaikka sinä seuraavalla kerralla kieltäisitkin minulta nahan lisäksi vielä paidan ja kaapun, niin pakenenpa totta vie täältä vallan alastonna!"
Vakoojat astuivat Ellakin luo ja ilmoittavat löytäneensä ainoastaan yhden yksinäisen munkin. Hän viittasi heitä tuomaan tämän lähemmäksi; he avasivat silloin Heribaldin siteet, panivat hänet seisomaan pihalle ja osottivat nyrkiniskuilla ja potkuilla minne päin hänen piti astua. Hitaasti kulki poloinen eteenpäin muristen tyytymättömästi itsekseen.
Sanomattoman ylenkatseellinen väre lennähti hunnilaispäällikön huulille, kun hän näki tämän kurjan olennon edessään; huolettomasti viskasi hän ohjakset hevon kaulalle ja kääntyi satulassaan taaksepäin.
"Katsohan millaiselta saksalaisen taiteen ja tieteen edustaja näyttää!" huusi hän Ericalle. — Monilla rosvoretkillään Saksan halki oli Ellak oppinut hiukan saksankieltä. "Missä ovat saaren asukkaat?" kysyi hän käskeväisesti Heribaldilta.
Tämä viittasi kaukaiseen Hegauhun päin.
"Asestettuinako?" tutki Ellak edelleen.
"Jumalan palvelijat ovat aina asestetut, sillä Herra on heidän aseensa ja kilpensä."
"Hyvin sanottu!" nauroi Ellak, "miksi sinä sitte olet jäänyt jälelle?"
Heribald kävi hämille. Rikkinäisiä kenkiään ei hän kehdannut mainita jäämisensä syyksi. "Heribald on utelias", sanoi hän, "hän tahtoi nähdä, miltä pirun pojat oikeastaan näyttävät…"
Ellak tulkitsi seurueelleen munkin kohteliaat sanat. Hirnuva naurunhohotus kajahti miesten riveistä.
"Minä annan lyödä sinut kuoliaaksi", virkkoi Ellak välinpitämättömästi.
"Se on minulle oikein", sanoi Heribald, "miksi jäinkään tänne muista jälelle!"
Ellak tähysteli juroa veitikkaa tutkivin katsein, ja toinen ajatus välähti hänen päähänsä. Hän viittasi lipunkantajaa luokseen. Tämä tuli liehuttaen viheriällä kissalla koristettua sotalippua käsissään. Kissa oli kerran ilmestynyt hunnilaiskuninkaalle Etzelille hänen nuoruudessaan; hän oli unelmoiden istunut enonsa Rugilaan teltassa ja miettinyt, ruvetako ehkä kristityksi ja palvella Jumalaa ja tieteitä; silloin tuli kissa. Rugilaan aarteista oli tämä löytänyt Byzantiumista ryöstetyn kultaisen valtaomenan ja leikitteli sillä, viskellen käpälillään sitä edestakaisin. Ja Etzel kuuli äänen lausuvan itsessään: "Munkkia sinusta ei tule, vaan olet sinä leikkivä maanpallolla niinkuin tämä kissa valtaomenalla!" Ja hän huomasi, että hunnilaisten jumala Kutka oli ilmestynyt hänelle, ja hän meni ja heilutti miekkaansa kautta neljän maanpiirin, antoi kyntensä kasvaa pitkiksi ja tuli, miksi hänen pitikin tulla, Attilaksi, hunnien kuninkaaksi, Jumalan vitsaksi!…
"Lankea polvillesi!" huusi Ellak ratsultaan, "sitä, joka lippuun on kuvattu, sinun pitää kumartaen palvella!"
Mutta Heribald seisoi kuin juurtuneena maahan.
"En tunne sitä!" sanoi hän naurahtaen höperösti.
"Hunnien jumalaa!" huusi päällikkö suuttuen. "Polvillesi, kaapuniekka, tahi…" hän löi käyrää miekkaansa.
Mutta Heribald naurahti uudelleen ja vei etusormen otsalleen. "Huonostipa tunnette Heribaldin", lausui hän, "jos luulette hänen antavan taivuttaa itseänsä tuommoiseen. Kirjoitettu on: 'Kun Jumala oli luonut taivaan ja maan ja pimeys oli syvyyden päällä, sanoi hän: Tulkoon valkeus!' Jos Jumala olisi kissa, ei hän olisi sanonut: 'Tulkoon valkeus!' Heribald ei lankea polvilleen tuommoisen jumalan eteen!…"
Muuan hunnilainen ratsastaja astui huomaamatta hänen luokseen, nykäsi häntä kaavunliepeestä ja supisi hiljaa hyvällä schwaabin murteella hänen korvaansa: "Maanmieheni, minä sinun sijassasi polvistuisin, sillä nämä ovat hirvittävää väkeä". Varottaja oli nimeltään Snewelin ja kotoisin Riessgaun Ellwangenista, hyvä schwaabi siis syntyperältään, mutta aikojen kuluessa muuttunut hunniksi, joiden keskuudessa hän hyvin viihtyi. Ja hän puhui hiukan suhuuttavalla äänellä, sillä häneltä oli poissa neljä etuhammasta ja myöskin joitakuita takahampaita; tämäpä seikka olikin oikeastaan syy, miksi hänestä oli tullut hunni. Nuorina päivinään nimittäin, ollessaan silloin vielä rauhallinen ajuri Salvatorin pikku luostarissa kotiseudullaan, oli hänet lähetetty viemään joku määrä kimaltelevaa Neckarinviiniä keisarillisen turvakirjeen ja hyvän suojelusjoukon turvissa Magdeburgin isoille markkinoille. Sinne tuli pakanallisia pappeja Pommerista ja Wendeinmaalta ostamaan uhriviiniä, ja hän teki hyviä ansioita kaupatessaan tavaransa kolmipäisen Trigloff-jumalan valkopartaiselle ylipapille Stettinin isosta temppelistä. Mutta sitte jäi hän pitämään valkopartaisen pakanapapin kanssa viininmaistajaisia, ja tälle maistui schwaabilainen nektari niin hyvältä, että hän tuli innostuneeksi ja rupesi kristitylle ylistämään kotimaansa ihanuutta, sanoen että vasta siellä Oderin ja Spreen välillä maailma alkaakin, ja tahtoi kääntää hänet väkisin kolmipäisen Trigloffin ja mustan-valkean kirjavan auringonjumalan Radegastin ja suloisten ajatusten jumalattaren Radomyslin palvelijaksi. Mutta tämä oli jo liikaa hyvälle Ellwangenin miehelle. "Tepä olette vasta inhottava wendiläinen suupaltti!" huusi hän ja viskasi juomapöydän kumoon ja karkasi pakanan kimppuun, niinkuin nuori jättiläinen Siegfried pitkäpartaisen peikon Alberichin kimppuun, ja kiskasi käsikahakassa suuren tukon hänen harmaasta parrastaan. Mutta ylipappi huusi kolmipäistä Trigloffia avukseen ja antoi raudoitetulla uhrisauvallaan hänelle sellaisen iskun, että hänen leukapieltensä kauneus iki ajoiksi meni. Ja ennenkun hampaaton schwaabilainen oli jälleen tullut tajuihinsa, oli hänen valkopartainen vihamiehensä paennut tiehensä, eikä hänelle enää tullut tilaisuutta kostaa; mutta ajaessaan ulos Magdeburgin portista pui hän nyrkkiään pohjoiseen päin ja kirskui: "Me vielä kerran tapaamme toisemme!" Ja kun kotiseudulla vielä pahasti naurettiin hänen hampaattomuudelleen, meni hän vimmastuneena hunnien joukkoon ja ajatteli itsekseen, että kun hän näiden mukana kerran ratsastaa pohjoiseen, kostaa hän verisesti kolmipäiselle Trigloffille ja kaikille sen palvelijoille…
Mutta Heribald ei totellut tätä omituista ratsastajaa. Metsänrouva oli hypähtänyt vaunuistaan ja osotti pahasti irvistellen Ellakille munkkia. "Olen tähdistä lukenut", lausui hän, "että keropäät miehet tulevat tekemään meille turmiota. Teidän pitää pahan poistamiseksi hirttää tämä kurja luostarin porttiin, kasvot kohti vuoristoa!"
"Vetäkää se ruoja hirteen!" huusivat monet joukosta, jotka olivat ymmärtäneet metsänrouvan eleet.
Ellak oli uudelleen kääntynyt Erican puoleen. "Tällä hirtehisellä on periaatteitakin", lausui hän pilkallisesti. "Kysymys on hänen hengestään, ja hän kieltäytyy notkistamasta polviaan. Mitä teemme, kanervakukkanen, ripustammeko hänet hirteen?"
Heribaldin henki heilui hennossa langassa. Hän näki ympärillään pelottavia kasvoja, hänen rohkeutensa alkoi mennä, itku oli jo lähellä; mutta oikea neuvo juolahtaa vaaran hetkenä mielipuolenkin päähän: — tähden tavoin loistivat hänen edessään kanervakukkasen kukoistavat kasvot, ja hän hypähti tuskallisin askelin Erican luo. Tämän eteen ei hänen ollut vaikea polvistua, sillä tytön sulous sytytti hänessä luottamusta, ja kohotetuin käsin rukoili hän tältä turvaa.
"Katsokaas, katsokaas!" huusi kanervakukkanen. "Saaren mies ei olekaan niin tyhmä, miltä hän näyttää. Hän taivuttaa polvensa mieluummin Ericalle kuin punavihreälle kissalle." Hän katseli armollisesti kurjaa raukkaa, hypähti alas ratsultaan ja hyväili munkkia rajusti kuin puolivilli eläin. "Elä pelkää", sanoi hän, "sinä saat pitää henkesi, vanha mustakaapu!" Ja Heribald luki hänen silmistään, että tyttö tarkotti täyttä totta vakuutuksellaan. Hän osotti vielä sormellaan metsänrouvaa, joka häntä enimmän oli pelottanut; mutta Erica pudisti päätään: "Se ei sinulle mitään tee!" Silloin hypähti Heribald hyvillä mielin muurille, millä kukki metsäruusuja ja syreenejä; hän taittoi niistä moniaan oksan ja ojensi ne hunnilaiskaunottarelle. Meluisa riemu kajahti luostarin pihassa. "Kanervakukkanen eläköön!" huusivat ratsumiehet ja kalistivat aseitaan. "Huuda sinä mukana!" kuiskasi Ellwangenin mies pelastetulle. Nyt kohotti Heribaldkin äänensä ja huusi hartaasti: "Eläköön!" Kyyneleitä välkkyi hänen silmissään.
Hunnilaiset laskeutuivat alas satuloistaan.
Koiraparven lailla, joka illalla kärsimättömänä odottaa metsästysretken alkamista, jolloin saarrettu hirvi joutuu sen saaliiksi, vartosivat hunnit ahnaasti luostarin portilla, kunnes Ellak antoi merkin ryöstämiseen. Hurjassa vauhdissa syöksyivät he sisään, pitkin käytäviä, portaita ylös ja alas ja viimein kirkkoon kävi tämä meluava kulku. Kiihkeän odotuksen ja pettyneitten toiveiden huudahduksia kuului sekasin; munkkien kammiot tutkittiin läpikotasin, mutta vain vähän taloustarpeita niistä löydettiin.
"Näytä meille aarrekammio!" sanoivat he Heribaldille. Tämä kernaasti noudattikin heidän tahtoaan, sillä hän tiesi kalleimmat aarteista viedyiksi pois. Ainoastaan hopeoituja kynttiläjalkoja ja iso lasinen smaragdi olivat saatavissa. "Huono luostari!" huusi hunneista joku, "lemmon kerjäläisiä!" ja tallasi raudoitetulla korollaan väärää jalokiveä, niin että suuri pala irtautui siitä. Heribaldia he palkitsivat nyrkiniskuilla, niin että hän surullisena hiipi matkoihinsa.
Ristikäytävässä tuli hunni Snewelin häntä vastaan. "Maanmieheni", huusi tämä, "minä olen vanha viininkulettaja, sanoppa missä täällä on viinikellari?" Heribald johdatti hänet alas, naurahtaen tyytyväisesti nähdessään kiinimuuratun pääoven ja nyökkäsi tuoreelle kalkkirappaukselle tuttavallisesti päätään, yksin tietäen sen salaisuuden. Ellwangenin mies ei jälelle jätettyjen viiniammeiden luo päästyään kauvan siekaillut, vaan mursi sinetin, työnsi hanan reikään ja laski kypärinsä viiniä täyteen. Pitkän pitkä oli hänen siemauksensa. "Voi kukonharja ja pakanainluola!" virkkoi hän pyristellen ruumistaan kuin kuumeessa, "tämän juoman takia ei minun olisi tarvinnut lähteä huimien joukkoon!" — Hän kutsui toverejaan hinaamaan ammeet ylös, mutta huolestuneena astui Heribald esiin ja pudisti muuatta ryöväreistä vaatteenliepeestä. "Elä hyvä mies", sanoi hän surkeannäköisenä, "mitäs minulle sitte jää juotavaksi, kun te olette lähteneet matkaanne?"
Nauraen selitti Snewelin hunneille munkin surun. "Narri saakoon myöskin osansa!" sanoivat nämä ja jättivät pienimmän kolmesta ammeesta koskemattomana jälelle; vallan liikutettuna sellaisesta kohteliaisuudesta puristi Heribald lujasti heidän käsiään.
Ylhäällä pihalla nousi ankara melu. Jotkut hunneista olivat tutkineet kirkonkin ja kohottaneet siellä erään haudan kannen; sieltä irvisteli heitä vastaan luurangon naama mustan kaavun sisästä, ja se säikähdytti hunnejakin. Kaksi muuta kiipesi kirkontorniin, jonka huipussa tavallisuuden mukaan kullattu kukko osotti tuulensuuntaa. He lienevät pitäneet sitä joko jonakin luostarin suojelusjumalana tai ehkä oikeana kultana; rohkeasti kapusivat he ylös sen juureen ja pistelivät sitä keihäillään… Silloin valtasi heidät äkkiä huimaus, kohotetut käsivarret vaipuivat alas — he horjahtivat — kamala huuto kuului heidän kurkuistaan, ja perätysten putosivat he alas luostarinpihaan taittaen niskansa.
"Pahoja enteitä!" arveli Ellak itsekseen. Hunnit päästivät kauhunhuudon, mutta pian oli onnettomuus unhotettu; miekka oli jo niin monta heidän tovereistaan kaatanut, että mitä merkitsi enää kahden henki?
He kantoivat ruumiit luostarin puutarhaan. Heribaldin aamulla kumoomasta halkopinosta ladottiin rovio; luostarin kirjastosta tuotiin harvat jälelle jätetyt kirjat, joilla rovio saatiin sytytetyksi.
Ellak ja Hornebog astuivat joukon halki rovion luo. Ahdattuna halkojen väliin näkyi muuan sirosti piirretty käsikirjoitus; kultaiset alkukirjaimet loistivat sen taitetuilla lehdillä. Silloin veti Hornebog käyrän miekkansa tupesta ja lävisti sillä pergamentin; kohottaen sitä miekan käressä kysäsi hän toveriltaan: "Mitä tietävät nuo piirut ja variksen varpaat, veli?"
Ellak otti lävistetyn kirjan ja selaili sen lehtiä; hän oli saanut niin paljon sivistystä, että osasi latinaakin.
"Länsimaitten viisautta!" vastasi hän. "Muuan Boëthius on kirjoittanut siihen kauniita juttuja filosofian lohdutuksista."
"Fifo — sofia, veljeni", sanoi Hornebog, "mikä se semmoinen lohduttaja on?"
"Kaunis nainen se ei ole eikä myöskään mikään viinilaji", vastasi Ellak. "Sitä on vaikea hunninkielellä selittää… Kun joku ei tiedä, mitä varten hän on maailmassa, ja paneutuu päälleen seisomaan saadakseen siitä selvää, sitä likimittäin on länsimaalaisten filosofia. Ja se, joka tällä tavalla lohdutti itseään Pavian vesitornissa, lyötiin sen vuoksi nuijilla kuoliaaksi…"
"Pitäköön hyvänään", sanoi Hornebog. "Kenellä on miekka kädessä ja ratsu säärien välissä, se tietää kyllä mitä varten hän maailmassa on. Ja jollemme sitä paremmin tietäisi kuin ne, jotka tuommoisia variksenvarpaita riipustelevat aasinnahalle, niin olisivat ne vuorostaan meidän niskassamme Tonavan varsilla, emmekä me juottaisi ratsujamme schwaabilaismerestä."
"Mutta arvaatteko mikä onni se kuitenkin on, että tuollaista maailmassa valmistetaan?" kysyi Ellak ja viskasi Boëthiuksen takaisin rovioon.
"Mitä tarkoitatte?"
"Sitä, että käsi, joka on tottunut pitelemään kynänvartta, ei koskaan kelpaa kalpaa heiluttelemaan, ja jos mielettömyys, joka yksityisiä päitä sekottaa, pääsee kirjan muotoon, turmelee se vielä satoja muita päitä. Sata sellaista pölkkypäätä enemmän, se on sata kelpo ratsastajaa vähemmän; tämä se on meidän eduksemme, kun kulemme yli rajan. Niin kauvan kuin länsimaissa kirjoja kirjoitetaan ja synoodeja pidetään, saavat lapsemme huoletta siirtää leiriään yhä lännemmäksi, niin ennusti jo suuri Attila jälkeläisistään."
"Ylistetty olkoon suuri Attila!" lausui Hornebog kunnioittavaisesti.
Silloin huusi ääni heidän takanansa: "Antakaa kuolleiden levätä!" Ja tanssivin askelin tulla sipsutti Erica molempien miesten luo. Hän oli ollut tarkastamassa luostarisaalista; muuan punasilkkinen alttarivaate oli löytänyt armon hänen silmissään ja hän oli poimutellut sen vaipan tapaisesti hartioilleen.
"Kelpaanko täten teille?" kysyi hän keikauttaen tyytyväisesti päätänsä.
"Kanervakukkanen ei tarvitse mitään schwaabilaisten epäjumalanpalvelijain koruja kelvataksensa meille!" sanoi Ellak synkeästi. Silloin hypähti tyttönen hänen luokseen, silitti kädellään hänen takkuista mustaa tukkaansa ja huusi: "Eteenpäin! Ateria on valmis!"
He astuivat pihaan. Luostarin koko heinävaraston olivat hunnit hajottaneet permannolle ja maaten heinissä söivät he ateriaansa. Heribald seisoi käsivarret ristissä rinnalla katselemassa tätä menoa. "Nuo pirun pojat eivät edes osaa istuakaan jokapäiväisen leipänsä ääressä, niinkuin kristityn ihmisen tulee", ajatteli hän, mutta varoi sitä ääneen lausumasta, sillä tiheät iskut olivat opettaneet hänet varovaiseksi.
"Heittäydy sinäkin pitkäksesi, kaapuniekka, saat syödä muiden mukana", huusi Erica viitaten häntä noudattamaan muiden esimerkkiä. Hän katsahti Ellwangenin mieheen; tämä virui heinillä polvet koukussa, niinkuin ei eläessään muuhun asentoon olisi tottunutkaan syödessään. Heribaldkin yritti tehdä samoin, mutta nousi hetkisen perästä seisaalleen, sillä makaaminen syödessä tuntui hänestä kristitylle arvottomalta. Hän nouti luostarista tuolin ja istui sille.
Kokonainen härkä oli paistettu vartaassa hunneille päivälliseksi. Ja mitä luostarinkeittiö muuta tarjosi, se katosi nopeasti hunnien nälkäisiin vatsoihin. Lyhyellä miekalla oli liha leikelty palasiksi ja sormet tekivät veitsen ja haarukan virkaa. Keskellä pihaa seisoi iso viinitynnyri pystyssä, ja jokainen ammensi siitä mielensä mukaan; siellä täällä kierteli taidetekoinen ehtoollismalja juoma-astiana. Heribaldillekin tarjottiin viljalta viiniä, mutta hänen hiljalleen ja tyytyväisenä sitä ryyppäillessään lensi puoleksi kaluttu luu hänen päähänsä. Tuskasta parahtaen katsahti hän ylös, mutta näki silloin, että moni muukin syöjistä jakoi hänen kanssaan saman kohtalon; luiden viskaaminen toisten päälle oli hunnilaisten tapa aterian jälkeen.
Viinin tulistuttamina alkoivat he raa'asti laulaa. Pari nuoremmista ratsureista esitti erään vanhan laulun kuningas Attilan kunniaksi; siinä kerrottiin, miten hän voitti ei ainoastaan miekalla, vaan myöskin rakastettavaisuudellaan, ja mainittiin muutamilla pilkallisilla säkeillä roomalaisen keisarin sisaresta, joka jo etäältä tarjosi kätensä ja sydämmensä hunnilaiskuninkaalle, ilman että tämä otti niitä vastaan.[26]
Huuhkajien huudolta ja konnien kurnuttamiselta kaikui hunnien laulu: kun he olivat päässeet sen loppuun, astuivat jotkut Heribaldin luo ja merkeillä ja eleillä tekivät hänelle ymmärrettäväksi, että häneltäkin odotettiin laulua. Hän yritti vastustella, mutta se ei auttanut mitään. Silloin viritti hän totisena ja miltei itkusuin vastasäkeistön pyhän ristin kunniaksi, joka alkaa sanoilla: Sanctifica nos! Kummastellen kuuntelivat juopuneet raakalaiset vanhan kirkkolaulun pitkiä koko-ääniä, jotka kaikuivat heidän korviinsa kuin äänet erämaasta. Suuttuen kuunteli sitä myöskin metsänrouva vaskikattilansa äärestä; viimein tämä ei enää voinut pidättää itseänsä, vaan hiipi veitsi kädessä Heribaldin luo, tarttui hänen tukkaansa ja yritti leikata häneltä niskasuortuvat — pahin häväistys, minkä hengellisen miehen pyhitetylle päälle voi tehdä.
Mutta Heribald työnsi eukon pois kimpustaan ja jatkoi säikähtämättä lauluaan. Se oli hunnien mieleen, he nostivat meluavia suosionhuutoja, symbaali ja viulu rupesivat säestämään laulua, ja Erica, josta munkin laulu alkoi tuntua ikävältä, tuli hänen luokseen ja tarttui häneen sääliväisen kujeilevasti. "Laulun perästä tulee tanssi!" huusi hän ja veti munkin mukaansa huumaavaan yhteiskarkeloon. Heribald ei enää tiennyt, mitä hänelle tapahtui. Kanervakukkasen povi aaltoili lähellä hänen omaansa. "Tanssipa Heribald taikka ei, se on vain pieni rengas tässä kauhistuksen ketjussa" — ajatteli hän itsekseen ja nosteli sandaalin verhoamaa jalkaansa urheasti tanssin tahdissa; kaapu liehui hänen ympärillään, yhä lujemmin puristi hän hunnilais-impeä povelleen, ja kuka tiesi mitä vielä olisi tapahtunut, jollei neitonen viimein punottavin poskin olisi ryöstäytynyt irti tanssittajansa sylistä ja lyöden häntä keveästi kasvoihin juossut päälliköiden luo, jotka totisesti katselivat teuhaavaa joukkoa.
Leikki oli lopussa ja viinin höyryt hälvenneet humalaisten miesten päästä; silloin antoi Ellak käskyn haudata kuolleet. Silmänräpäyksessä istui koko joukko satulassa ja ratsasti rivittäin polttorovion luo. Vanhin hunneista pisti vainajain hevoset kuoliaaksi ja ne laskettiin isäntiensä ruumiiden ääreen; vanha hunni huusi hirvittävän manauksen kokoutuneiden yli, heilutti sitte soihtuaan ilmassa ja sytytti rovion; — Boëthiuksen "Filosofian lohdutus", pihkaiset halot, käsikirjoitukset ja kuolleiden ruumiit kilpailivat räiskämisessä ja säkenien lennättämisessä, ja mahtava savupatsas kohosi taivaalle.
Paininheitolla, aseleikeillä ja kilpajuoksulla vietettiin vainajien peijaisia. Aurinko teki laskuaan. Hunnilaisparvi jäi luostariin yöksi. —
— Tämä tapahtui pääsiäisen edellisenä torstaina Reichenaun saarella. Tieto hunnien hyökkäyksestä saapui pian Radolfszellin ympärillä oleviin kalastajamajoihin. Kun Moengal, sen paikan pastori, toimitti kirkossa aamujumalanpalvelusta, laski hän kuulijansa vielä kuudeksi; iltapäivällä seurakunnan luku oli supistunut kolmeen, hän itse mukaan luettuna.
Vihapäissään istui hän tuvassaan, jossa hän kerran oli Ekkehardia vierasvaraisesti kestinnyt. Silloin nousi savupilvi hunnien kuolinroviosta taivaalle; hän astui akkunaan… Taivas loimotti aivan kuin koko luostari olisi ollut liekeissä, ja kirvelevää katkua tuli järven yli. "Hiihaa-hoi!" huusi Moengal, "iam proximus ardet Ucalegon! jopa palaa naapuri Ukalegonin luona! Sittepä on minunkin pantava taloni kuntoon. Nyt ulos, vanha Cambutta!"
Cambutta ei ollut mikään palvelus-impi, vaan iiriläiseen tapaan veistetty jättiläismäinen nuija, Moengalin mielisota-ase.
Hän pani messukalkin ja öylättilautasen hirvennahkaiseen jahtilaukkuunsa; — muutapa kultaa ja aarretta ei hänellä ollutkaan. Sitte hän kokosi koiransa ja haikaranmetsästykseen opetetut jahtihaukkansa ja viskasi niiden eteen kaiken lihan ja kalan mitä hänen aitassaan oli. "Syökää itsenne kylläisiksi, lapseni, jottei noille Jumalan kiroamille maanvaivoille jää mitään jälelle!"
Sitte meni hän kellariin ja halkaisi viiniammeen kahtia, niin että kimalteleva neste virtasi lattialle. "Elköön pisaraakaan järviviiniä jääkö noiden pirujen varaksi Moengalin pappilassa!" Vain etikkaruukun hän jätti koskematta.
Kristallikirkkaan voin päälle puunelikossa hän ripotti tuhkakerroksen. Vielä hän hautasi onkensa ja metsästystarpeensa, särki sitte akkunat ja ripotti lasipalaset huolellisesti lattialle ja kynnykselle, terävät käret ylöspäin; — kaiken tämän hän teki tervetuliaisiksi hunneille. Haukat hän laski vapauteen. "Voikaa hyvin!" huusi hän niille, "ja pysytelkää läheisyydessä, kohta saatte hunnien raatoja kalutaksenne!"
Täten oli talo asetettu "tarpeelliseen kuntoon". Laukku yhdellä ja nahkainen metsäpullo toisella kupeellaan, kaksi keihästä kädessä ja Cambutta selässä: siten varustettuna lähti Moengal-vanhus monivuotisesta pappilastaan, Herran totisena sotijana.
Jonkun matkaa oli hän jo kulkenut, taivaan ollessa liekkien ja savun tummentamana; — "Seis!" huudahti hän, "olenpa unohtanut jotakin!"
Hän palasi takaisin majalleen. "Tuliaistervehdyksen ansaitsee tuo keltanaamainen lemmonjoukkio toki saada!" Hän otti laukustaan palasen punaliitua ja kirjoitti iiriIäisillä kirjaimilla pari sanaa pappilan hietakiviseen portikkoon. Rajusateet ovat niitä sittemmin kuluttaneet, eikä kukaan ole osannut niitä tulkita, mutta varmasti oli se voimakas manaus, jonka Moengal-vanhus puki iiriläisiin riimuihin.
Sitte alkoi hän astua tanakasti korkeaa Twieliä kohti.