KAHDESTOISTA LUKU.
Hunnien tulo.
"Vanhus on oikeassa", sanoi Hadwig rouva, Ekkehardin esitettyä hänelle käyntinsä tulokset. "Jos vihollinen uhkaa, on meidän varustautuminen, jos se hyökkää kimppuumme, on meidän iskettävä vastaan; menetelmä on niin yksinkertainen, ettei oikeastaan olisi tarvinnut sen suhteen keneltäkään neuvoa kysyä. Luulenpa melkein, että se on paha vihollisemme, joka on kylvänyt tämän paljon miettimisen ja aprikoimisen kuin minkäkin rikkaruohon Saksanmaahan. Ken horjuu, se on lähellä lankeemistaan, ja ken tahtoo olla liian älykäs, se itse kaivaa itselleen hautansa; — me varustaudumme!"
Tämä kiihottunut ja piakkoin vaarallinen asiaintila saattoi herttuattaren iloiseksi ja hyvälle päälle; samaten viihtyy lohenmullokin mainiosti kohisevassa vuoripurossa, joka vaahdoten hyppelee kallioiden yli, mutta tyynessä vedessä se menehtyy. Eikä ylhäisten osottama luja päättäväisyys koskaan jää vaikuttamatta vallanalaisiin. Vihollisen tuimaan vastaanottamiseen varustauduttiin pontevasti. Korkean Twielin tornista hulmusi sotalippu kauvas yli lähiseudun; kautta metsien ja vainioiden kuuluivat sotatorven töräykset kutsuen syrjäisintenkin laaksojen miespuoliset asujat aseihin; vain köyhyys vapautti sotapalveluksesta. Kellä oli enemmän kuin kaksi mitanalaa omaa maata, se oli velvoitettu heti ensi kutsunnalla saapumaan asustettuna korkealle Twielille, jonka luonto itse oli määrännyt kokouspaikaksi. Lähetit risteilivät halki Hegaun. Maa alkoi nousta liikkeeseen; syvällä jylhässä hongistossa olivat miilunpolttajat kokoutuneet yhteen ja yksi niistä heilutti raskasta puoshakaa päänsä päällä aivan kuin iskeäkseen ja sanoi: "Käypä se vielä laatuun; minä lähden myös mukaan!"
Pappien, vanhusten ja vaivaisten oville koputettiin myös: "Ken ei itse voi lähteä sotaan, se rukoilkoon muiden puolesta!" Kaikille rannoille kävi tämä sanoma, aina etäiseen Sankt Galleniin asti.
Reichenaun rauhalliselle saarelle lähetettiin Ekkehard sanaa viemään, herttuatar niin käski. Matka olisi hänestä maistunut happamelta, jos muunlaisista asioista olisi puhe ollut. Hänen oli määrä tarjota luostarin asukkaille turvapaikka Hohentwielillä vaaran aikana.
Siellä olivat jo kaikki liikkeessä. Luostarin puistossa sijaitsevan suihkulähteen luo olivat veljet kokoutuneet. Oli lienteä keväinen päivä, mutta kukaan ei joutunut taivaan kirkasta sineä ihailemaan; he puhuivat huonoista ajoista ja pitivät neuvoa keskenään. Heidän oli vaikea ajatella eroamista rakkaaksi käyneestä hiljaisuudesta luostarinmuurien sisäpuolella.
"Pyhä Markus", sanoi muuan, "on suojeleva omiansa ja lyövä vihollisen sokeudella, niin että se ratsastaa ohitsemme, tai on hän nostattava Bodenjärven yli reunojensa, niin että se nielee hunnit niinkuin Punainen meri Egyptin joukot."
Mutta vanha Simon Bardo virkkoi: "Tuo lasku ei ole aivan varma; ja jollei joku paikka ole täydellisesti ympäröity muureilla ja torneilla, on parasta lähteä siitä. Mutta missä äyrinkään verran on saalista saatava, siitä ei hunni koskaan ratsasta ohitse; vaikka kuolleen haudalle panisitte kultakolikon, kasvaisi sen käsi maan lävitse sitä siepatakseen."
"Pyhä Pirminius!" valitti puutarhuri-veli, "kuka sitte hoitaa yrtti- ja kasvitarhaamme, jos meidän pois on lähteminen?" — "Entä kanat?" sanoi toinen, jonka suloisin huvi oli kanatarhan hoito. "Sitäkö varten olemme ostaneet kolme tusinaa italialaisia kanoja, jotta ne vihollisen suuhun joutuisivat?"
"Entäpä jos kirjoittaisi niille pontevan kirjeen", ehdotti kolmas.
"Eiväthän ne sentään liene sellaisia epattoja, että tahtoisivat loukata
Jumalaa ja hänen pyhiään."
Simon Bardo hymyili. "Mene lammaspaimeneksi", sanoi hän sääliväisesti, "ja juo kamomillahaudosta, sinä joka tahdot hunneille kirjoittaa pontevia kirjeitä. Oi, etten tuonut vanhaa ylitulitusmestariani Kedrenosta mukanani Alppien yli! Silloinpa olisimme päästäneet vihollista vastaan valkean, paljon kirkkaamman kuin se puutarhaan paistava kuutamo, josta autuas apotti Valafrid vainaja sielunsa ystävättärelle niin kauniita säkeitä sepitti.[24] Tuonne niemekkeen luo upottaisimme pari alusta, tänne satamaan samaten ja rantoja kiertämään panisimme pitkät polttoputket — hei, miten hunnit lentäisivät hajalleen, kun ilmaan leimahtaisi tulinen käärme, joka heidän päälleen suihkuttaisi naftaliekkejään. Mutta mitäpä te tiedätte kreikkalaisesta tulesta! Oi Kedrenos, ylitulittajani Kedrenos!"
Ekkehard oli saapunut luostariin ja kysyi apottia. Muuan palveleva veli vei hänet tämän suojiin. Mutta siellä ei hän ollut tavattavissa eikä muuallakaan.
"Varuskamarista hänet löydämme", sanoi muuan ohikulkeva veli. Ekkehard vietiin varuskammioon, joka sijaitsi luostarin päätornissa. Sinne oli koottu paljon aseita ja haarniskoita, joilla luostari varusti asemiehensä taisteluun. Siellä viimeinkin tavattiin apotti Wazmann; hän oli tykkänään tomupilven peittämä, sillä hän oli koetellut seinillä riippuvia aseita ja varuksia. Ruoste ja tomu niiden pinnalla todisti niiden kauvan rauhassa levänneen. Apotti oli juuri panemassa rengaspanssaria päälleen erään vaaleatukkaisen luostarikoululaisen avulla; hän ojenteli käsivarsiaan koetellakseen sopiko rautapaita mukavasti hänen päälleen.
"Astukaa vain lähemmäksi", huusi hän Ekkehardille, "nyt ovat toiset ajat ja toisenlainen vastaanotto!"
Ekkehard ilmoitti hänelle herttuattaren sanoman. "Olisin itsekin pyrkinyt Hohentwielille, jollette te olisi tullut kutsumaan", lausui apotti. Hän tarttui raskaaseen kalpaan ja iski sillä ilmaan, niin että Ekkehardin täytyi hypähtää muutamia askelia syrjään; terävästä suhinasta, joka huimausta seurasi, voi kyllä arvata, ettei apotti Wazmann nyt vasta ensi kertaa kalpaa käytellyt.
"Tästä tulee täysi tosi", sanoi hän. "Altdorfiin Schussenthalissa ne ovat jo saapuneet, niin että pian näemme liekkien leimahtelevan Lindausta. Tahdotteko tekin valita itsellenne haarniskan? Tuo tuolla, joka on varustettu miekankannattimella, suojelee kyllä ihonne vaikka minkälaisilta iskuilta."
Ekkehard kiitti. Apotti laskeutui hänen kanssaan alas varuskammiosta. Rengaspanssari miellytti häntä, niin että hän piti sen yllänsä ja viskasi vain ruskean kaavun sen päälle; niin astui hän kinastelevien veljien joukkoon kuin Herran jättiläinen, sanoo hänestä Ekkehardin kronikka.
"Pyhä Markus ilmestyi viime yönä vuoteeni ääreen", huusi apotti, "ja hän lausui viitaten korkealle Twielille: 'Sinne tahtovat minun luuni, jottei minkään pakanan käsi niitä saisi saastuttaa.' Nouskaa ja sonnustakaa itsenne taisteluun! Rukoillen ja Jumalaan turvaten on sielunne tähän asti kamppaillut pahaa vihollistamme vastaan, nyt. on teidän nyrkkiennekin todistettava, että olette kunnon sotijoita. Sillä jotka nyt teitä uhkaavat, ne ovat perkeleen poikia, syöjätärten ja pahojen henkien sikiöitä ne ovat Aasian aroilta, perkeleen palvelemista ovat kaikki heidän tekonsa, ja helvettiin he jälleen palaavat, kun heidän aikansa on tullut!"
Silloin kävi huolettomimmallekin veljistä selväksi, että vakava vaara todella uhkasi. Hyväksyvä mutina kuului heidän riveistään; tieteitten harjoittaminen ei vielä ollut heitä niin veltostuttanut, ettei sotaretki olisi tarjonnut hauskaa vaihetusta.
Muutamaan omenapuuhun nojaten seisoi veli Rudimann, kellarimestari, ja hänen otsansa oli vetäytynyt syviin ryppyihin. Ekkehard näki hänet ja astui hänen luoksensa tahtoen syleillä häntä merkiksi siitä, että yhteinen hätä sovittaa vanhat vihat. Mutta Rudimann viittasi hänelle kieltävästi sanoen: "Minä tiedän mitä tahdotte!" Kaapunsa poimusta hän veti karkean karvalangan, viskasi sen maahan ja polki sitä jalallaan. "Niin kauvan kun hunnilaisen hevosen kavio tallaa Saksanmaata", lausui hän, "olkoon kaikki kauna tempaistu irti sydämmestäni niinkuin tämä lanka vaatteestani; mutta jos jäämme vielä eloon sodan loputtua, niin kudottakoon taas kaikki entiselleen niinkuin olikin!"
Hän käänsi selkänsä Ekkehardille ja meni alas kellariinsa tärkeälle toimelle. Rivittäin seisoi tässä korkeakaarisessa suojassa tynnyreitä tynnyrin vieressä, eikä yksikään kumissut tyhjältä, kun niihin koputti. Rudimann oli kutsunut paikalle muutamia muurareja; näillä hän teetätti kellarintapaisen holvin, johon viinikellarin varoista sijoitettiin kolme tynnyriä. "Jollei vihollinen löydä oikeata kellaria, niin käy se käsiksi tähän", ajatteli kellarimestari itsekseen, "ja jos karvas sipplingiläinen, jonka heille jätän alttiiksi, tekee tehtävänsä, ei monikaan hunneista kykene kunnolla seuraamaan joukon mukana."
Työmiesten asetettua ne kivet paikalleen, joilla sisempi kellarinovi muurattiin umpeen, meni Rudimann vielä kerta sinne sisälle. Eräästä yksikseen jätetystä tynnyristä hän täytti ruukkunsa ja tyhjensi sen; sitte risti hän kätensä aivan kuin rukoillakseen. "Jää Jumalan haltuun, punainen Meersburgerviini!" lausui hän. Ja kyynel vierähti hänen silmästään…
Kiire ja kuhina kävi joka haaralla luostarissa. Varuskammiossa jaettiin aseet munkkien kesken, mutta niitä oli liian vähän jokaisen saada. Samaten oli nahkalakeissa ja panssareissa paljon korjailtavaa.
Aarrekammiossa sälytettiin luostarin kalleudet mukaan matkalle: kultainen risti, jossa oli pisara pyhää verta, valkoinen marmorimalja, josta kerran häävieraat Kananeassa ammensivat viiniä, pyhimysjäännöslippaita, apotinsauva, ehtoollisastia — kaikki sijoitettiin raskaisiin arkkuihin ja vietiin alas laivoihin; myöskin yritettiin hinata mukaan raskas läpinäkyväinen vihreä smaragdi, joka painoi kahdeksankolmatta naulaa. "Jättäkää se vain jälelle", sanoi apotti.
"Mitä? Suuren Kaarle keisarin vieraslahjako, luostarimme kallein aarre, jonka vertaista ei enää mistään vuoresta tavata?" kysyi palveleva veli ihmeissään.
"Tunnenpa erään lasinleikkaajan Veneziassa, joka osaa tehdä toisen samanlaisen, jos hunnit tämän laahaavat mukaansa", vastasi apotti ajattelemattomasti.
Aarre pantiin takaisin kaappiinsa.[25]
Ei ollut vielä ilta, kun kaikki olivat valmiit lähtemään. Apotti kutsui veljekset kokoon luostarinpihaan; kaikki tulivat paitsi yhtä. "Missä Heribald on?" kysyi hän.
Heribald oli muuan hurskas veli, jonka pelkkä ulkonäkö jo saattoi vakavuuden monen otsalla vaihtumaan hilpeydeksi. Nuorina päivinään oli hänen imettäjänsä pudottanut hänet pihakivitykselle, niin että hän siitä oli ijäkseen käynyt vähän pehmeäpäiseksi; mutta hänen sydämmensä oli oikeata lajia ja hän iloitsi Jumalan ihanasta luonnosta yhtä paljon kuin joku muu suuresta viisaudestaan ylistetty mies.
Jotkut veljistä lähtivät etsimään Heribaldia.
Hän oli kopissaan. Keltaisen ruskea luostarikissa oli varmaankin raapaissut häntä, sillä hän oli sitonut nuoran sen ruumiin ympärille ja ripustanut sen naulaan seinälleen; vanha eläin riippui ilmassa ja sylki ja naukui vimmatusti, mutta sen noloa tilaa säälimättä heilutti mielipuoli sitä lempeästi edestakaisin ja puheli sille latinaa.
"Matkaan, Heribald!" huusivat toverit, "meidän on jättäminen saaremme."
"Paetkoon ken tahtoo", vastasi tämä, "Heribald ei lähde minnekään!"
"Tulehan järkiisi, Heribald, ja seuraa meitä! Apotti on niin käskenyt."
Silloin otti Heribald toisen kenkänsä jalastaan ja näytti sitä veljille.
"Kenkä meni rikki jo viime vuonna", lausui hän. "Silloin Heribald meni taloudenhoitajan tykö: 'Anna minulle vuotuinen nahankappaleeni', sanoi Heribald, 'jotta valmistaisin itselleni uudet kengät!' Mutta silloin sanoi taloudenhoitaja: 'Elä sinä astu kenkiäsi länttään, niin ne eivät mene rikki' — ja jätti nahan antamatta; ja kun Heribald sitte valitti taloudenhoitajan käytöksestä apotille, sanoi tämä: 'Sinun tapaisesi narri juoskoon paljain jaloin!' Nyt ei Heribaldilla ole kelvollisia kenkiä, ja rikkinäisillä hän ei lähde vieraisiin ihmisiin…"
Sellaisille syille ei käynyt mitään kumoavaa keksiminen. Silloin tarttuivat veljet häneen kiini vahvoin kourin kantaakseen hänet mukanaan; mutta käytävässä hän riistäytyi heidän käsistään ja pakeni tuulen nopeudella alas kirkkoon ja sieltä niitä portaita ylöspäin, jotka johtivat kirkon torniin. Sinne päästyään istahti hän ylimmälle huipulle ja veti tikaportaat luokseen ylös, niin että oli mahdotonta tavottaa enää häntä.
Kiiniottajat kertoivat onnistumattomasta yrityksestään apotille. "Jättäkää hänet rauhaan", sanoi tämä, "lapsilla ja hulluilla on oma suojelusenkelinsä."
Kaksi suurta purjealusta odotti rannassa lähtijöitä. Pienempiin veneisiin otti sijansa luostarin palvelusväki ja mitä muita asui Reichenaussa; se oli aika kirjava lauma.
Muuan pursi täynnä palvelustyttöjä oli jo Kerhildiksen johdolla lähtenyt matkaan; he eivät itsekään tienneet mihin pyrkivät, mutta pelko heissä oli tällä kertaa suurempi kuin uteliaisuus saada nähdä outoja viiksiniekkoja ratsureja.
Nyt saapuivat jo munkitkin rantaan; se oli merkillinen näky: useimmat olivat aseilla varustetut ja astuivat tietään virsiä laulaen, toiset kantoivat P. Markuksen ruumisarkkua, ja perässä kävivät apotti, Ekkehard ja luostariteinit. He loivat vielä viimeisen murheellisen katsahduksen monivuotiseen kotiinsa ja astuivat sitte laivoihin.
Mutta kun he olivat päässeet selälle, rupesivat luostarin kaikki kellot soimaan: se oli mielipuoli Heribald, joka viritti heille jäähyväissoiton. Sitte ilmestyi hän kirkontornin uloimmalle reunalle ja huusi korkealla äänellä heille hyvästiksi: "Dominus vobiscum!" — johon laivoista jotkut totuttuun tapaan vastasivat: "Et cum spiritu tuo!"
Väkevä tuuli väreilytti järven aaltoja. Selkä oli vasta äskettäin päässyt vapaaksi, niin että sillä vielä uiskenteli suuria jääkappaleita, joiden välistä munkkien oli varsin työläs poimutella eteenpäin.
Allapäin istuivat ne munkeista, jotka suojelivat P. Markuksen ruumisarkkua; joskus löi laine laidan ylitse heidän päällensä. Mutta suorana ja uljaana kohosi apotti Wazmannin korkea vartalo esiin joukosta, ja hänen vaippansa liehui ylpeästi tuulessa.
"Herra käy edellämme", lausui hän, "niinkuin hän tulipatsaassa kävi Israelin lasten edellä; hän on kanssamme paetessamme, ja hän on oleva myöskin mukanamme iloisella paluumatkallamme!…"
Heleänä kuutamoyönä nousi Reichenaun munkkisaattue ylös korkealle Twielille. Elatuksesta oli täällä huolta pidetty. Pyhimyksen arkku sijoitettiin linnan kappeliin, missä veljistä kuusi piti sen ympärillä rukouksia yötä ja päivää.
Hohentwielin linna muuttui seuraavina päivinä hilpeäksi sotaleiriksi. Aseihin kutsuttuja alustalaisia oli jo saapunut muutamia satoja, ja Reichenaun munkkien tultua lisäksi kasvoi joukko yhdeksälläkymmenellä sotakuntoisella miehellä. Joutuun hankittiin kaikkea, mitä lähestyvä taistelu vaati. Jo kauvan ennen auringonnousua herätti ahkera vasarainpauke nukkuvat. Nuolia ja keihäänkärkiä valmistettiin tukuttain; kaivon luona seisoi suuri tahko, jolla ruostuneet miekat terotettiin. Vanha vasuntekijä Weiterdingenistä oli poikineen hankittu linnaan; he istuivat lehmuksen alla ja kutoivat lautalevyjen päälle sitkeän pajukudoksen, tämän päälle jälleen naulattiin parkittu nahka, ja niin oli kilpi valmis. Toiset istuivat iloisesti liekitsevän lieden ääressä ja valoivat lyijystä heittokoneen kuulia; tomuttuneita nuijia ja tapparoita karkaistiin valkeassa uuteen kuntoon. "Jos tuo kolahtaa jonkun pakanan kalloon", sanoi Rudimann heiluttaen raskasta piikkiruoskaa päänsä yli, "niin uran se siihen uurtaa!"
Ketkä aikaisemmin olivat olleet sodassa mukana, ne kokoutuivat vanhan soturin Simon Bardon ympärille. "Teidän luoksenne Saksaan sen on tultava, ken tahtoo vanhuutensa päivät levossa viettää", oli hän leikillään sanonut herttuattarelle. Mutta aseidenkilinä virkisti hänen mieltänsä kuin vanha Reininviini; terävin silmin ja sanoin hän harjoitti kokemattomia aseidenkäyttöön, ja linnanpiha kaikui munkkien raskaista askelista, kun ne hänen johdollaan opettelivat keihäshyökkäystä suletuin rivin. "Muurejakin teillä kaadattaisi", virkkoi vanhus nyökäten tyytyväisesti päätään, "kunhan vain kerran on saanut teidät lämpenemään."
Nuoremmista valittiin ne, joilla oli tarkka silmä ja notkeat jäsenet, jousimiehiksi. Ahkerasti nämä harjoittelivat taitoaan. Raikas riemu kuului kerran pihan toisesta päästä keihäsmiesten korviin; joutilas väki oli valmistanut olista miehenkuvaisen, jolla oli kruunu pöllönsulista päässä, kuusisyinen ruoska kädessä ja punainen sydämmenmuotoinen kangaspala rinnalla. Se oli jousimiehille maalitauluna.
"Se on hunnilaiskuningas Attila", huusivat he, "ken osaa sitä sydämmeen?"
"Pilkatkaa te vain mitä pilkkaatte", lausui Hadwig rouva balkoniltaan, mistä katseli menoa. "Hän kyllä hääyönään sai ilkeän lopun, mutta hänen henkensä kulkee yhä edelleen mahtavana kautta maailman; ja jälkeentulevaisemme saavat vielä vannoa hänen nimeensä."
"Kunpa ne vain yhtä tarkasti osaisivat häneen kuin nuo tuolla alhaalla!" sanoi Praxedis. Sillä samassa kajahti eläköönhuuto pihalta, olkimies huojui ja viimein kaatui maahan väpättävä nuoli sydämmessään.
Ekkehard tuli saliin. Hän oli urhoollisesti marssinut muiden mukana, hänen kasvonsa hehkuivat ja outo kypärä oli tehnyt hänen otsaansa punaisen viirun. Kiihottuneena unohti hän jättää keihäänsäkin ulos oven viereen. Tyytyväisesti hymyillen katseli Hadwig rouva häntä; hänelläpä ei ollutkaan enää hidas grammatiikan opettaja edessään… Ekkehard kumarsi syvään valtiattarelleen. "Virkaveljeni Reichenausta", lausui hän, "antavat minun ilmoittaa janon hiipineen heidän riveihinsä."
Hadwig rouva naurahti. "Tuottakaa tynnyri kylmää olutta linnanpihalle; siksi kunnes hunnit ovat verissäpäin työnnetyt takaisin, elköön kellarimestarimme valittako tynnyriensä katoamisesta!"
Ja viitaten myrskyiseen puuhaan, joka kävi alhaalla linnan pihalla, lisäsi hän: "Elämä tarjoaa sentään moninaisempia kuvia kuin kaikki runoilijat yhteensä; tuollaista asiaintilaa vastaanottamaan ette suinkaan ollut valmistunut?"
Mutta Ekkehard ei sallinut tässäkään astuttavan rakkaan Virgiliuksensa varpaille.
"Anteeksi", sanoi hän nojautuen keihääseensä, "kaikki tämä on sanasta sanaan luettavana Eneiidissä, aivan kuin ei olisi mitään uutta auringon alla! Elkää luulkokaan, että Virgilius itse olisi seissyt ikkunassaan ja tyytynyt katselemaan alas joukkoon silloin kuin hän laulaa latinalaissodan puhkeamisesta seuraavin sanoin:
"Valmistetaan tukevat päänsuojat — tuollapa kilvet
Kiedotaan viidoista raidan — vaskesta panssarit tehdään,
Suojukset säärten hohtavat tehdähän tuoll' hopeasta.
Vannahan täällä ja sirpin kunnia, tuoll' koko rakkaus
Aurahan sammui — karkaistaan joka paikassa kalvat.
Kuuluvi toitotus nyt, jopa kaikuvi taistelun merkki."
"Se kyllä hyvin sopii tähän tilaisuuteen", myönsi herttuatar. "Voitteko ehkä myöskin ennustaa taistelun menon sankarilaulustanne?" yritti hän vielä kysyä, mutta sekasorron kestäessä ei juuri ole aikaa puhella runoudesta. Kyökkimestari oli astunut sisään ja hän ilmoitti lihan loppuneen joka sirun, niin että oli varmaankin teurastettava lisäksi pari härkää…
Muutamien päivien perästä oli Simon Bardon sotavoima siinä määrässä harjautunut aseiden käyttöön, että se voi antaa näytteen herttuattaren edessä. Ja jopa olikin aika käydä vakavaan toimeen, sillä edellisenä yönä oli väki herätetty sen vuoksi, että taivaalla nähtiin kirkas punainen loimo, joka tulisen pilven tavoin helotti kaukaa järven takaa; jostakin Helveetsian paikasta se lienee kohonnut. Munkit kiistelivät keskenään ilmiön johdosta; jotkut sanoivat sen olevan merkin taivaasta, lähetetyn kristikunnalle varotukseksi, toiset arvelivat talojen palavan Reininlaaksossa, jopa muuan, joka oli varustettu tavallista hienommalla vainulla, oli tuntevinaan palonkäryä. Vasta myöhään aamu-yöllä sammui punerrus.
Vuoren eteläisellä rinteellä oli tarpeeksi avara lakea kenttä, jolla ensimmäiset kevätkukkaset kohottivat päitään lumen vielä paistaessa laaksopaikoista; siellä piti asenäytteen tapahtuman. Hadwig rouva istui ylväästi ratsunsa selässä, ympärillään kunniavahtina muutamia hampaisiin asti varustettuja aatelisherroja, kuten Randeggin ja Hoewenin herrat ja laiha Fridinger; Reichenaun apotti istui muhkeana tasa-astujallaan kuten ainakin Herralle otollinen sankari, ja Spazzo herra koetti matkia hänen ryhtiään ja liikkeitään, sillä ne olivat näöltään sangen ylhäiset ja ritarilliset. Myöskin Ekkehardin olisi ollut määrä pysytellä herttuattaren läheisyydessä ja oli hänellekin tarjottu hevonen, mutta hän kieltäytyi ratsastamasta, jottei herättäisi muiden munkkien kateutta.
Jo avautui ulompi linnanportti naristen saranoillaan ja joukot tulvasivat ulos. Etummaisina kulkivat jousimiehet suletuissa riveissä ja helisevin soitoin; vallan tärkeännäköisenä astui Audifaxkin säkkipillineen torvensoittajain parvessa. Yht'äkkiä puhallutti Simon Bardo merkin, ja rivit hajautuivat kuin mehiläisparvi ja miehittivät pensaikot ja viidakot.
Sitte tuli munkkien sankka joukko tukevin askelin; kukin heistä oli varustettu kypärällä ja haarniskalla, jonka päälle tumma kaapu oli viskattu, kilpi heillä oli selässä ja keihäs tanassa; — se oli sotaisan näköinen joukko, ja korkealla liehui heidän lippunsa, jossa oli punainen risti valkealla pohjalla. Heidän marssinsa oli täsmällistä, aivan kuin olisi se ollut heidän jokapäiväisenä toimenaan vuosien mittaan; voimakkaille henkilöille on henkinenkin kuri hyvä harjoitus aseidenkäyttelyyn. Ainoastaan yksi soturi vasemmalla sivustalla ei jaksanut astua yhtä jalkaa muiden kanssa, ja hänen peitsensäkin viplotti alaspäin muiden tasaisesta keihäsrivistä. "Se ei ole hänen syynsä", sanoi apotti Wazmann herttuattarelle, "hän on kuuden viikon kuluessa kopioinut kokonaisen messukirjan, ja siitä halvautuivat hänen sormensa."
Ekkehard astui oikealla sivustalla; kun hän kulki herttuattaren ohitse, sinkosi tämän loistavista silmistä häneen katse, jommoista koko sotavoima ei ollut osakseen saanut.
Kolmessa osastossa seurasivat sitte Hohentwielin palvelusväki ja alustalaiset; kunkin edellä puhallettiin mahtaviin häränsarviin. Merkillisiä varuksia nähtiin tällä joukolla; monikin ase oli saanut verikasteensa jo Kaarle Suuren sotaretkillä, ja jotkut heistä kantoivat olallaan valtavaa nuijaa eikä mitään muuta.
Spazzo herra oli tällä välin katsellut terävästi alas laakson pohjaan. "Onpa hyvä, että nyt juuri olemme kaikki koossa, sillä luulenpa tässä työn jo alkavan!" sanoi hän ja viittasi alas syvyyteen, missä Hilzingenin pienoisen kylän katot kohosivat kunnaitten takaa. Tumma juova läheni siellä… Silloin pidätti vanha herra Simon Bardo joukkonsa ja tähysti osotettuun suuntaan. "Eivät nuo hunneja ole", sanoi hän, "nehän tulevat jalkaisin." Varmuuden vuoksi komensi hän kuitenkin jousimiehet miehittämään vuoren reunan.
Mutta oudon saaton tullessa lähemmäksi älyttiin siinä P. Benediktuksen veljeskunnan pukuja, kultainen risti kimalteli keihään nenässä heidän lippunaan, ja "Kyrie eleison!" kajahti heidän riveistään… "Minun veljiäni!" huusi Ekkehard. Silloin hajautuivat Reichenaun munkkien rivit ja he juoksivat riemuiten ja meluten vuorenrinnettä alas… Yhteen tultua syleilivät naapuriluostarien munkit toisiaan; — jälleennäkeminen vaaran hetkenä riemastuttaa sydämmiä voimakkaammin kuin muussa tilaisuudessa.
Käsi kädessä astuivat Reichenaun miehet vierasten tulijain kanssa takaisin vuorelle, näitten apotti Cralo muiden etunenässä; kömpelöillä härkävaunuilla kuletettiin taempana sokeata Thieto vanhusta mukana.
"Jumalan terveeksi, jalo serkku rouva!" lausui apotti Cralo kumartaen herttuattarelle. "Kukapa olisi puoli vuotta sitte aavistanut, että minä koko luostarinväkeni kanssa tulen vastaamaan käyntiinne? Mutta Israelin Jumala sanoo: Ulos vaeltakoon minun kansani, että se minulle uskollisena pysyisi!"
Hadwig rouva ojensi liikutettuna hänelle kätensä ratsultaan.
"Koettelemuksen ajat!" sanoi hän. "Olkaa tervetulleet!"
Uuden tulokasparven vahvistamana palasi Hohentwielin sotavoima takasin linnan suojelevien muurien sisälle. Praxedis oli tullut vastaan linnanpihalle. Lehmusta vastaan nojaten katseli hän sisääntulevia miehiä; jo olivat kaikki Sankt Gallenilaiset saapuneet sisään, vaan yhä seisoi hän siinä ja katseli portille; mutta se, jota hän odotti, ei ollutkaan tulevien joukossa…
Linnassa varustauduttiin vieraiden majoitukseen ja ylläpitoon. Tila kävi jo niukaksi. Pyöreässä päätornissa oli tilava tupa; sinne laitettiin tulokkaille makuusijat, olkia alle pehmitteeksi. "Jos tätä menoa jatkuu", nurisi kyökkimestari, joka ei kohta enää tiennyt minne päin hänellä pää seisoi, "niin on meillä kohta koko maailman pappisjoukko elätettävänämme."
Keittiö ja kellari antoivat kaikkensa.
Alhaalla väentuvassa istuivat munkit ja sotilaat ja söivät meluten päivällistään. Hadwig rouva oli kutsunut molemmat apotit ja jalosukuiset vieraansa luoksensa saliin; siinä oli paljon kyselemistä ja paljon vastaamista.
Silloin kertoi apotti Cralo luostarinsa kohtalon.
"Tällä kertaa", sanoi hän, "oli vaara niellä meidät suoraan suuhunsa. Tuskin oli hunneista sana saatu, kun maa tärisi niiden hevosten kavionkopinasta. Nyt oli pikainen toimi välttämätön. Luostarioppilaat lähetin Wasserburgin vahvaan linnoitukseen, missä Aristokles ja Cicero saavat nyt hetken aikaa tomuttua ja pojat onkia kaloja Bodenjärvestä, jolleivät opettajansa anna heille tuimempaa työtä. Itsellemme olimme varustaneet erään toisen vahvan linnoituksen pakopaikaksi: missä Sitter-puro kohisee petäjiä kasvavan kapean laakson halki, siellä oli meillä mainio paikka, jylhän metsän erottama muusta maailmasta, niin ettei terävinkään pakanallinen vainunokka olisi voinut haistaa jälkiämme; sinne rakensimme lujan varustuksen tornineen ja muureineen ja vihimme sen Pyhälle Kolminaisuudelle — se meitä siitä hyvästä suojelisi vihollisiltamme.
"Mutta rakennuksemme ei ollut vielä vesikatossa, kun järveltä tuli sanantuojia, ja 'Paetkaa Jumalan tähden!' oli heidän sanomansa. Taivas punersi murhapoltoista ja vartiovalkeista, ilma kajahteli pakenevien valituksista ja ohi kiirehtävien kuormarattaiden kolinasta. Silloin lähdimme mekin matkaamme. Kullat ja kalleudet, Pyhän Galluksen ja Pyhän Othmarin luut arkkuineen, koko luostarin aarre oli jo saatettu varmaan turvapaikkaan, kirjat oli lähetetty teinien mukana Wasserburgiin; mutta ruokaa ja juomaa ei oltu ennätetty juuri ollenkaan ajattelemaan, vain niukasti oli niitä varustettu metsälinnoitukseemme; mutta sinne oli sittekin niine hyvineen paettava. Vasta matkalla huomasivat veljet unohtaneensa sokean Thieton vanhusten soppeen, muttei kukaan kääntynyt takaisin häntä noutamaan, niin poltti maa jalkain alla. Sitte istuimme joitakuita päiviä piilopirtissämme, usein yölläkin karaten aseihin luullessamme puron kohinaa ja hongikon tohinaa hunnien hevosten polkemiseksi. Mutta kerran kuului joku heleällä äänellä pyytävän päästä sisälle. Arkana ja miltei hengettömänä nääntymyksestä tuli luostarioppilas Burkard. Ystävyydestä Romeiasta, portinvartijaa, kohtaan oli hän jäänyt tämän kumppaniksi luostariin, ilman että me sitä älysimme. Hän toi huonoja sanomia; pelosta, jota oli tuntenut, oli hän yhdessä yössä saanut joitakuita harmaita karvoja nuoreen päähänsä."
Apotin ääni värisi. Hän keskeytti kertomuksensa ja joi kulauksen viiniä. "Herra olkoon kaikille kristillisille vainajille armollinen", jatkoi hän sitte liikutettuna, "hänen valkeutensa valistakoon heitä ja antakoon hän heille iankaikkisen elämän!"
"Amen!" lisäsivät pöytäkumppanit.
"Mitä tarkoitatte?" kysyi herttuatar. Praxedis oli hypähtänyt seisomaan ja astui emäntänsä istuimen taakse; hän kiinnitti kiihkeästi kyselevän katseen kertojaan.
"Vasta kun joku on kuollut, huomaavat jälkeenjääneet hänen todellisen arvonsa", lausui Cralo ja jatkoi jälleen kertomustaan seuraavaan tapaan:
Romeias, tuo uskollisin kaikista vartioista, ei ollut lähtenyt muiden mukaan. Hän oli sanonut tahtovansa säilyttää vartiapaikkansa viimeiseen asti; hän oli sulkenut luostarin sisäänkäytävät, pannut varmaan talteen kaikki arvokkaan irtaimiston ja tehnyt vartiokävelyä muureilla, teini Burkard mukanaan; sitte oli hän istunut asestettuna pitämään vahtia tornikammiossaan. Silloin tulla karautti hurja joukko hunnilaisia ratsureja muurien alle, tähystäen varovaisesti joka taholle; Romeias törähytti tavalliset vartiatoitotukset ja juoksi sitte suojelusmuurin toiseen päähän törähyttäen siellä uudelleen, aivan kuin olisi luostarissa kaikki ollut asianmukaisessa kunnossa ja varustuksessa. Sitte sanoi hän teinille: "Nyt on aika lähteä tiehensä!" Kiinnitettyään vanhan kuihtuneen kukkakimpun rautalakkiinsa meni hän nuorukaisen kanssa alas sokean Thieton luo; tämä ei mitenkään tahtonut jättää rakasta soppeansa, mutta he laskivat hänet kahden keihään päälle ja kantoivat hänet siten mukanaan paeten takaportista Schwarza-laaksoon päin.
Jo olivat hunnit nousseet ratsuiltaan ja kiivenneet muureille, ja kun luostarista ei kuulunut hiiskahdustakaan, tulvivat ne sisään kuin muurahaiset mesikakulle; mutta Romeias kulki tällä välin vakavin askelin vuorenrinnettä ylöspäin harmajapäisen kannettavansa kanssa. "Elköön kukaan sanoko luostarin torninvartijasta, että hän pakanakoirien edellä olisi hypyksi pistänyt" — näin rohkaisi hän nuorta toveriansa. Mutta pian olivat hunnit hänen kintereillään, ja niiden hurjat huudot saivat laakson kajahtelemaan; vielä palasen matkaa kulettua suhahtelivat niiden nuolet jo pakolaisten ympärillä. Siten saapuivat nämä naiserakoiden majoille asti. Mutta siellä oli itse Romeiaskin saanut ällistyä. Aivan kuin olisi rauha ollut maassa, niin humisi Wiboradin kimakka veisuu heille vastaan. Taivaallisessa ilmestyksessä oli hänelle ilmoitettu lähestyvä kuolemansa; senpä vuoksi ei hurskas rippi-isä Waldramikaan ollut saanut taivutetuksi häntä pakenemaan. "Mökkini on minun taistelutantereeni, missä olen kamppaillut sielun pahaa vihollista vastaan; ja Jumalan uljas soturi Pyhä Martinus suojelee minua ruumiillansa", niin puheli hän ja jäi istumaan majaansa kaikkien muiden paetessa.
Kun metsälinnoitukseen oli mahdoton ennättää, valitsi Romeias syrjimmäisen erakkomajan. Kalliolla seisoen laski hän Thieto-vanhuksen katon kautta sisään mökkiin, suudeltuaan häntä viimeisen kerran; sitte käski hän teinin paeta matkaansa sanoen: "Minulle voi tapahtua jotakin inhimillistä, mene sinä ja sano metsälinnassa oleville, että kävisivät sokeata katsomassa." Turhaan oli Burkard pyydellyt ja rukoillut häntä seuraamaan viitaten Nisuksen ja Euryaluksen esimerkkiin, jotka myöskin pakenivat metsän hämärään volskilaisten ylivoiman tieltä. "Minun pitäisi silloin juosta liian nopeaan", oli Romeias vastannut, "kuumentuminen on epäterveellistä ja tekee rinnan kipeäksi; minä tahdon vaihtaa pari sanaa noiden perkeleen poikien kanssa."
Hän meni Wiboradin majalle ja koputti luukulle. "Ojennahan tänne kätesi, vanha louhikäärme", huusi hän sisään, "tehkäämme sovinto keskenämme!" Ja Wiborad oli todella ojentanut hänelle kuihtuneen kätensä… Sitte vieritti Romeias muutamia kallionlohkareita jyrkän polun suulle, niin että pääsy Schwarza-laaksosta tuli suletuksi, otti kilven selästään ja heilutteli keihästään; liehuvin hiuksin seisoi hän tuulessa ja puhalsi vielä kerran isoon vartiatorveensa, ensin äkäisesti ja taisteluun vaativasti, sitte hiljaa ja pehmeästi, kunnes nuoli tuli metsästä ja tärähti torven kupuun. Sen perästä valahti kokonainen nuolisade hänen päällensä, mutta hän vangitsi nuolet kilpeensä ja pudisti ne sitte maahan; joskus yritti hunneista joku hiipiä kallioita myöten hänen selkänsä taakse, mutta Romeiaksen keihäs karisti ne alas. Hyökkäykset kävivät yhä tuimemmiksi, yhä kiihkeämmäksi taistelun tuoksina, mutta pelottomasta lauloi Wiborad virttään:
"Hävitä heidät, Herra, vihassasi, hävitä heidät, ettei heitä enää ole, jotta he tuntisivat, että Jumala hallitsee Israelia aina maan ääriin saakka. Sela…"
Näin kauvan oli Burkard katsellut tappelun menoa; sitte oli hän kääntynyt pakoon. Silloin oli metsälinnoituksessa käyty levottomiksi ja lähetetty vielä samana yönä muutamia veljiä tutkimaan sokean Thieton tilaa. Erakkojen kummulla oli hiljaista näiden lähestyessä; kuu valaisi surmattujen hunnien ruumiita, ja siellä löysivät veljet…
Äänekäs itku keskeytti kertojaa. Praxedis piteli vaivoin itseään pystyssä nojaten herttuattaren nojatuoliin ja itki katkerasti.
"… Siellä löysivät veljet", jatkoi apotti, "Romeiaan silvotun ruumiin; hänen päänsä olivat hunnit hakanneet irti ja vieneet voitonmerkikseen; hän makasi kilvellään, pidellen yhä vielä kuihtunutta kukkakimppua, kypärikoristettaan nyrkitetyssä kourassaan. Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen: 'Ken elämänsä alhaalla uskolla päättää, sille Jumala taivaassa autuuden säätää!' Wiboradin mökin ovelle he saivat turhaan koputtaa; sen katolla olivat tiiliskivet rikotut. Silloin nousi yksi heistä katolle ja katsoi sisään: pienen alttarinsa edessä virui eukkoparka verissään, kolme ammottavaa miekanhaavaa päälaessaan; Herra on suonut hänelle marttyyrikruunun pakanain iskuista."
Läsnäolijat pysyivät liikutettuina äänettöminä. Hadwig rouvakin oli liikutettu.
"Toin mukanani tänne hurskaan vaimon hunnun", virkkoi Cralo, "se on pesty ja pyhitetty hänen verellään; ripustakaa se linnan kappeliin. Ainoastaan sokea Thieto vanhus jäi vahingoittumatta; piilossa vihollisilta nukkui hän syrjäisessä mökissään kalliolla. 'Näin unessa, että ijäinen rauha oli tullut maailmaan', oli hän sanonut veljille, kun nämä herättivät hänet.
"Mutta kaukaisessa Sitter-laaksossakaan ei rauhaa kauvan kestänyt. Hunnit keksivät jälkemme, ja siitä alkoi tuoksina ja meteli sellainen, ettei siinä hongikossa ennen ole moista kuultu. Muurimme olivat vankat ja rohkeutemme luja, mutta nälkäisistä miehistä tuntuu piiritettynäolo ikävältä; toissapäivänä olivat vähäiset ruokavaramme jo loppuun syödyt. Illan hämärtäessä näimme savupatsaita kohoavan palavasta luostaristamme, — silloin mursimme yöllisenä hetkenä itsellemme tien vihollisen lävitse; Herra oli kanssamme ja auttoi meidät onnellisesti hädästä ja omat miekkammekin tekivät osansa; ja nyt olemme tulleet tänne teidän luoksenne…"
Apotti kumarsi herttuattarelle —
"… kodittomina ja orpoina kuin linnut, joiden pesään salama on iskenyt, emmekä tuo mukanamme muuta kuin tiedon, että hunnit, jotka Jumala hävittäköön, seuraavat kintereillämme…"
"Mitä pikemmin ne tulevat, sen parempi!" lausui Reichenaun apotti uhkamielisesti ja kohotti pikarinsa.
"Voitto Jumalan sotijain uljaille aseille!" toivotti herttuatar ja kilisti hänen kanssaan.
"Ja kosto urhean Romeiaksen puolesta!" virkkoi Praxedis hiljaa ja kyynelsilmin, kun laiha Fridinger joi hänen lasiaan.
Oli tullut jo myöhä ilta. Hurjaa laulua ja aseidenkilinää kaikui vielä alemmasta salista. Se nuori veli, joka oli tullut Mutinasta Reichenauhun, oli jälleen virittänyt vartiolaulunsa.
Tilaisuutta totiseen toimeen ei enää tarvinnutkaan kauvan vartoa.