YHDESTOISTA LUKU.
Pakanaluolan vanhus.
Lopputalvi kului HohentwielilIä yksitoikkoisesti, mutta siltä nopeaan. Siellä rukoiltiin ja työskenneltiin, luettiin Virgiliusta ja tutkittiin grammatiikkaa, miten aina sattui. Hadwig rouva ei tehnyt enää mitään turhia kysymyksiä.
Laskiaisen aikaan tulivat lähiseudun aateliset tervehtimään herttuatarta, Nellenburgin ja Veringenin herrat, Argengaun vanha kreivi tyttärineen, Ravensburgin seitsemän Welfiä järven takaa ja monia muita. Silloin syötiin linnassa vankasti ja juotiin vielä vankemmasti.
Mutta sitte kävi siellä yhtä yksinäiseksi kuin ennenkin.
Maaliskuu tuli, rajut myrskyt kohisivat maan yli; ensimmäisenä tähtikirkkaana yönä nähtiin taivaalla pyrstötähti, ja haikara, joka viikon päivät oli linnan katonharjalla tyytyväisenä asustanut, lähti uudelleen pois näiltä seuduilta. Ihmiset pudistivat päätään näille oudoille merkeille; muuan paimen kertoi nähneensä vitjamadon, ja se merkitsee sotaa.
Ilkeä aavistus valtasi mielet. Kuten uhkaavan maantäristyksen tuntee jo kaukaa tulevaksi milloin lähteen kuivumisesta, milloin linnun hätäytyneestä lennosta, niin voi sotaakin ennustaa eräistä enteistä.
Spazzo herra, joka helmikuussa vielä oli urhoollisesti otellut viinitynnyrien takana, kulki nyt syviin mietteisiin vaipuneena ympäriinsä. "Tehkääpä minulle pieni palvelus", virkkoi hän eräänä iltana Ekkehardille. "Unessa näin kuolleen kalan, joka ui selällään. Tahdon tehdä testamenttini. Maailma on tullut vanhaksi ja seisoo enää vain toisella jalallaan; kohta se romahtaa kokoon. Hyvää yötä, rakas vanha viini! Tuhatvuotiseen valtakuntaan ei sitäpaitsi enää olekaan pitkältä; ollaan vietetty hauskaa elämää, ehkäpä lasketaan viimeiset vuodet sen takia kaksinkertaisiksi.
"Sen pitemmälle ei ihmiskunta enää jaksakaan mennä. Sivistys on edistynyt niin pitkälle, että Hohentwielin veroisessa linnassa on kasattu toistensa päälle enemmän kuin puoli tusinaa kirjoja; ja jos joku on lyöty verille asti, juoksee hän Gaukäräjille ja valittaa siitä, sen sijaan että kuten ennen pistäisi tulen vihamiehensä talon nurkkaan. Sitte menee maailma jo itsestään nurin."
Augsburgista tuli Reichenauhun muuan mies, joka toi ikävän sanoman. Ulrik piispa oli luvannut luostarille kallisarvoisen lahjan, P. Theopontuksen oikean käsivarren, hopealla ja jalokivillä runsaasti silattuna. Maata uhkaa vaara, antoi hän ilmoittaa, sen vuoksi hän ei uskalla lähettää aarretta.
Apotti käski sanansaattajan menemään ja kertomaan tästä herttuattarelle.
"Mitä hyvää tuotte?" kysyi tämä mieheltä.
"En paljo hyvää, mielelläni ottaisin täältä jotain hyvää mukaani, nimittäin Schwaabin sotavoiman, jos vain sen keihäät ja kilvet tätä nykyä joutavat seinällä riippumaan. Ne ovat jälleen tulossa Tonavan ja Reinin välillä…"
"Ketkä?"
"Ne vanhat ystävämme itämailta: nuo pienikokoiset miehet, joilla on syvällä istuvat silmät ja litteät nenät. Tänä vuonna tullaan taas hautomaan paljon lihaa mureaksi satulan alla."
Hän veti povestaan esiin omituisen muotoisen, korkeakantaisen hevosenkengän, sanoen: "Tunnetteko tätä merkkiä? 'Hepo pieni, kavio pieni, miekka käyrä ja nuoli terävä, sukkela kuin salama ja satulassa vankka: Varjele vakainen Luoja tämänlaisesta rutosta!"
"Hunnitko?"[21] kysyi herttuatar hämmästyneenä.
"Jos kutsutte niitä kernaammin unkarilaisiksi tai hunkarilaisiksi, niin on se minusta yhtä oikein", vastasi lähetti. "Piispa Pilgrim Passaussa ilmoitti siitä Freisingiin, ja sieltä tuli meille sana. Tonavan yli ne jo ovat tulleet ja hyökkäävät nyt kuin heinäsirkkaparvet Saksanmaahan, ja nopeita ne ovat kuin pirut, niin että ennen vangitset tuulen lakeudelta ja linnun ilmasta kuin niitä, se on vanha sanan parsi. Virma ja hengenahdistus niiden periköön pienet ratsut!… Minua kauhistuttaa vain sisarenityttären, kauniin Berthan kohtalo siellä Passaussa…"
"Se ei ole mahdollista!" sanoi Hadwig rouva. "Ovatko ne jo unhottaneet sen sanan, jonka kamaripalvelijat Erchanger ja Berchtold niille saattoivat, että meillä on kyllin rautaa ja miekkoja ja viisi sormea joka nyrkissä? Taistelussa Junin luona se heille selvästi kirjoitettiin päänahkaankin…"
"Juuri sen vuoksi", sanoi mies. "Ken kerran kunnollisesti saa selkäänsä, se tulee mielellään toisen kerran antamaan itse selkään. Ja nyt ovat toiset ajat. Kamaripalvelijoilta laskettiin myöhemmin palkinnoksi urhoollisuudestaan päät jalkojen juureen — kenpä vielä uskaltaisi astua hunnien eteen?"
"Myöskin me tunnemme tien, jota myöten edeltäjämme ovat ratsastaneet vihollista vastaan", lausui herttuatar ylpeästi.
Hän lähetti Augsburgin miehen lahjalla varustettuna matkaansa. Sitte kutsutti hän Ekkehardin tykönsä.
"Virgilius saa hetkeksi jäädä rauhaan", sanoi hän tälle ja ilmoitti hänelle sanoman hunnilaisvaarasta.
Asiantila ei ollut erittäin ilahuttava.
Valtakunnan mahtavat ylimykset olivat pitkissä sisällisissä sodissa unhottaneet yhteisten polkujen astumisen; keisari, joka oli saksilaista heimoa eikä suuresti rakastanut schwaabeja, taisteli paraikaa kaukana Italiassa; tie Bodenjärvelle oli avoinna vihatuille vieraille. Heidän nimeäänkin oli totuttu kauhulla ajattelemaan. Jo pitkiä vuosia olivat heidän parvensa risteilleet virvatulten tavoin valtiollisesti repaleisen maan halki, joksi sen Kaarle Suuren kunnottomat seuraajat olivat saattaneet; alkaen Pohjanmeren rannoilta, missä Bremenin rauniot todistivat heidän käynnistään, aina Kalabrian eteläniemeen saakka, missä maan asukkaat miestä myöten suorittivat heille lunnaita päänsä päästimeksi, merkitsivät poltetut ja hävitetyt paikat heidän jälkiänsä…
"Jollei hurskas Ulrik piispa vain ole nähnyt kummituksia", sanoi herttuatar, "niin tulevat ne meitäkin tervehtimään; mitä nyt siis on tehtävä? Varustautuako taisteluun? Urhoollisuuskin on hulluutta, jos vihollinen on ylivoimainen. Ostaako rahalla ja verolla itselleen rauhan ja ärsyttää ne naapurien rajoille? Toiset ovat kyllä niin tehneet; meillä on kunniasta ja kunniattomuudesta toisenlainen käsitys.
"Sulkeutuako Twielimme turviin ja jättää maa alttiiksi? Siinä asuvat alamaisemme, joille olemme luvanneet herttuallista suojelustamme. Neuvokaa nyt minua!"
"Minun tietoni eivät ole varustetut sellaista tapausta varten", virkkoi
Ekkehard surullisesti.
Herttuatar oli kiihottunut. "Oi koulumestari", huusi hän moittivasti, "miksi taivas ei ole tehnyt teistä sotilasta? Silloin olisi moni asia paremmin päin!"
Silloin tahtoi Ekkehard loukkaantuneena lähteä tiehensä. Herttuattaren sana oli sattunut hänen sydämmensä sisimpään kuin nuoli ja istui siellä syvällä. Moitteessa oli hiukkasen perää, sen vuoksi se häntä niin surettikin.
"Ekkehard!" huusi Hadwig rouva hänen jälkeensä, "te ette saa mennä! Teidän on tiedoillanne palveltava kotiseutuanne, ja mitä ette vielä tiedä, se on teidän opittava. Minä lähetän teidät erään luo, joka osaa antaa neuvoa tällaisissa asioissa, jos hän vielä elää. Tahdotteko toimittaa asiani?"
Ekkehard oli kääntynyt takaisin. "En vielä koskaan ole hidastellut täyttäessäni valtiattareni käskyä", virkkoi hän.
"Mutta ette saa säikähtyä, vaikka tuo henkilö teistä tuntuisikin tylyltä ja järeältä; hän on saanut kärsiä paljon vääryyttä menneiltä sukupolvilta; nykyiset eivät häntä enää tunnekaan. Elkää myöskään siitä pelästykö, jos hän teistä näyttää kovin vanhalta ja lihavalta."
Ekkehard oli kuunnellut tarkkaavaisesti: "En oikein ymmärrä teitä…"
"Se ei tee mitään", lausui herttuatar. "Teidän on huomenna lähdettävä Sipplingeniin järven taa ja sieltä edelleen Überlingen-järvelle; missä sen rannalla kallio äkkijyrkästi suistuu alas aaltoon, siinä on vanhoina aikoina hakattu kiveen kaikenlaisia luolia ihmisasunnoiksi. Jos näette nuotiosavun nousevan vuoren sisästä, niin menkää sinne sisälle. Siellä löydätte sen, ketä tarkoitan. Hänelle puhukaa minun puolestani hunneista…"
"Kenen luokse valtiattareni minut lähettää?" kysyi Ekkehard jännityksellä.
"Pakanaluolan vanhuksen luo," sanoi Hadwig. "Tällä seudulla ei häntä tunneta millään muulla nimellä. Mutta odottakaapas!" jatkoi hän, "minun on annettava teille tunnussana siltä varalta, ettei teitä muuten laskettaisi sisään." Hän astui arkulleen ja kaiveli kauvan korujensa ja muiden esineiden seassa; viimein toi hän siitä liuskakivitaulun, johon oli piirretty muutamia sanoja. "Tämä kirjoitus lausukaa hänelle ynnä minun tervehdykseni."
Ekkehard luki. Tauluun oli kirjoitettu kaksi hämäräsisältöistä latinalaista sanaa: neque enim! — ei mitään muuta. "Tässähän ei ole mitään järkeä", virkkoi hän.
"Ei tee mitään", sanoi Hadwig rouva, "vanhus kyllä tietää, mitä se merkitsee…"
Ennenkun kukko seuraavana päivänä aamua kutsui, oli Ekkehard jo ratsastanut ulos Hohentwielin linnan portista. Kylmä aamuilma hiveli hänen kasvojaan, hän veti kaapun tiiviimmäksi ympärilleen. "Miksei taivas teistä tehnyt sotamiestä? Silloin olisi moni asia paremmin!" Herttuattaren pilkalliset sanat seurasivat häntä kuin varjo. Ne kiihottivat häntä miehekkäisiin päätöksiin. "Annappa vaaran tulla", ajatteli hän, "silloin ei hän ole näkevä koulumestaria kirjojensa takana!"
Hänen ratsunsa kulki hyvää ravia eteenpäin. Muutamassa hetkessä hän ratsasti niiden metsäisten kunnaiden yli, jotka erottavat Alajärven Überlingenistä. Herttuattaren verotilan Sermatingenin kohdalla häntä jo tervehti hymyilyllään järven sininen aalto; hän jätti hevosensa isännän haltuun ja astui polkua pitkin alas järven rantaan.
Muutamalla kallionkielekkeellä hän viivähti hetkisen lavean näköalan houkuttelemana. Hänen katseensa lensi vapaasti vedenpinnan ylitse aina Rhätiläisille alpeille asti, jotka kristallikirkkaana muurina rajoittavat maisemata taivasta vastaan.
Missä hietakivikalliot äkkijyrkkinä nousivat järven sylistä, sieltä kohosi poimutteleva polku ylöspäin. Kallioon hakatut portaat helpottivat kulkua; kallioseinän helakasta vaaleudesta silmiinpistävät tummat luola-ikkunat osoittivat kulkijalle paikan, missä Rooman vallan aikoma tuntemattomat miehet olivat valmistaneet itselleen katakombien tapaisen turvapaikan.
Nousu oli Ekkehardille vaikeata. Viimein seisoi hän tasaisella neliömäisellä paikalla, joka ruohoa kasvaen ulkoni kallioseinästä muutaman jalan laveudelta pitkin ja poikin. Hänen edessään avautui miehenkorkuinen sisäänkäytävä vuoreen. Sieltä töytäsi häntä vastaan haukkuen ja ikenet irvissä suunnaton musta koira, joka karsaasti katseli munkkia; jos tämä astui askeleenkaan eteenpäin, olisi peto käynyt hänen kurkkuunsa. Asema ei ollut kadehdittava: takaisin ei voinut ajatellakaan mennä, eikä Ekkehardilla ollut mitään asetta, niinpä jäi hän seisomaan paikalleen jäykästi tuijottaen vastustajaansa. Viimein näkyi ovenviereisestä ikkuna-aukeamasta pörhöinen harmaja tukka, palavat silmät ja punertava parta.
"Kutsukaa toki koiranne takaisin!" huusi Ekkehard.
Ei kulunut montaa hetkeä, ennenkun harmajapää ilmestyi sisäänkäytävälle.
Hän oli keihäällä varustettu.
"Takaisin, Mummolin!" huusi hän.
Vastahakoisesti totteli iso eläin. Vasta kun vanhus heristi sitä keihäällä, vetäytyi se muristen takaisin.
"Teidän koiranne olisi lyötävä kuoliaaksi ja ripustettava yhdeksän jalan korkeuteen ovenne yläpuolelle, kunnes se märkänisi ja kappaleina tippuisi päällenne", virkkoi Ekkehard suuttuneena. "Vähällä piti, ettei se syössyt minua veteen." Hän katsahti taakseen: huimaavassa syvyydessä loiski järvi suoraan hänen allansa.
"Pakanaluolille eivät teidän lakinne ulotu!" vastasi harmajapää tuikeasti. "Meidän lakimme on: Kaksi miehenpituutta minusta, tai lyön kallosi sisään."
Ekkehard yritti käydä eteenpäin.
"Malttakaas!" huusi vanhus ja laski keihäänsä poikittain käytävän eteen, "niin helposti ei se käy päinsä. Minne matka?"
"Pakanaluolan vanhuksen luo", sanoi Ekkehard.
"Pakanaluolan vanhuksen!" matki toinen, "eikö teillä ole sen kunnioittavampaa nimeä sen asujalle, te keltanokkainen kaapuniekka?"
"En tiedä muuta", vastasi Ekkehard hämillään. "Minun tervehdykseni kuuluu: neque enim!"
"No, se kuuluu paremmalta", virkkoi harmajapää jo ystävällisemmin ja tarjosi hänelle kättä.
"Mistä tulette?"
"Korkealta Twieliltä. Minun pitäisi teille…"
"Seis! Minä en ole se, jota etsitte, olen vain hänen palvelijansa
Rauching. Menen ilmoittamaan teidät."
Karuihin kallioseiniin ja mustaan koiraan katsoen tuntui tuollainen muodollisuus oudolta. Ekkehard jäi ulos odottamaan, ja kesti jotenkin kauvan — aivan kuin olisi ensin tehty valmistuksia vieraan vastaanottamiseksi — ennenkun Rauching uudelleen ilmestyi näkyviin lausuen: "Suvaitkaa käydä sisään!" He kulkivat pimeää käytävää pitkin, kunnes tulivat luolaan, jota ihmiskäsi oli muodostellut huoneen tapaiseksi, korkeaksi, avaraksi ja kaarikattoiseksi suojaksi; karkeatekoinen koristevyöhyt kulki pitkin seiniä, joihin oli avattu isot ikkuna-aukot. Kuin tumman kehyksen sisästä kimalsi palanen järven sinistä selkää ja vastapäistä vuoristoa sisään, ja väräjäviä auringonsäteitä lankesi kimppunen sen mukana hämärään suojaan. Siellä täällä seinävierillä näkyi jäännöksiä kivipenkeistä, ja lähellä ikkunaa seisoi piispantuolin tapainen korkea, nahalla päällystetty kivi-istuin; siinä istui joku. Se oli oudonnäköinen haamu, mahtavan kookas muodoiltaan; jykevien hartioiden välillä istui jykevä pää, hiukan valkoisia hiuskiharoita ohimoillaan, suu oli melkein hampaaton, — tuon miehen piti olla vanha kuin ikivuori itse! Vaippa määräämätöntä väriä riippui alas äijän hartioilta, osottaen saumoissaan merkkiä muinaisista koruompeluista. Hänen jalkansa olivat pistetyt karkeatekoisiin saappaisiin, tomuttunut vanha ketunnahkalakki makasi vieressä lattialla. Muutamassa ikkunasyvennyksessä oli sakkilauta norsunluisine kuvioineen; niillä näytti juuri pelatun, sillä vielä seisoi kuningas "mattina" tornin ja kahden juoksijan keskellä…
"Ken tulee unhotetun luo?" kysyi äijä ohuella äänellään. Silloin kumarsi
Ekkehard hänelle ja mainitsi nimensä ja mistä oli.
"Te toitte pahan tunnussanan. Vieläkö ihmiset siellä kertovat Luitward von Vercellistä?"
"Jonka sielun Jumala kadotukseen tuomitkoon!" täydensi Rauching isäntäänsä.
"En ole hänestä mitään kuullut", vastasi Ekkehard.
"Sano hänelle, Rauching, kuka tuo Luitward oli, sillä vahinko olisi, jos hänen muistonsa sammuisi ihmissuvusta."
"Se oli suurin konna, minkä päälle Jumalan päivä koskaan on paistanut", oli Rauchingin vastaus.
"Sano hänelle myöskin, mitä neque enim merkitsee."
"Ei löydy mitään kiitollisuutta tässä maailmassa, ja keisarin ystävistä on paraskin pettäjä!"
"Paraskin on pettäjä!" kertoi äijä miettiväisenä. Hänen katseensa sattui sakkilautaan. "Niinpä niin", mutisi hän itsekseen, "keisari tuli 'matiksi', 'matiksi' juoksijain ja pettäjäin kautta…" Hän pui nyrkkiään aivan kuin olisi tahtonut karata pystyyn; sitte valitti hän ääneen ja sipasi otsaansa kuihtuneella kädellään ja nojasi raskaan päänsä siihen.
"Päänkipu!" virkkoi hän … "taas tuo kirottu päänkipu!"
"Mummolin!" huusi Rauching.
Pitkin harppauksin juoksi iso musta koira käytävästä sisään; kun se huomasi vanhuksen pitelevää päätänsä, hiipi se hyväillen luokse ja nuoli hänen otsaansa. "Hyvä on", sanoi äijä hetkisen kuluttua ja ojentautui jälleen suoraksi.
"Oletteko sairas?" kysyi Ekkehard osaaottavasti.
"Sairasko?" sanoi vanhus — "sairautta se mahtaa olla! Olen siitä kärsinyt niin kauvan, että se jo tuntuu vanhalta tuttavalta. Oletteko te koskaan kärsinyt päänkipua? Neuvonpa teitä, ettette koskaan lähde taisteluun, jos teitä päänkipu ahdistaa, elkää myöskään päättäkö rauhaa, sillä se voi teille maksaa valtakunnan, tämä päänkipu…"
"Eikö mikään lääkäri voisi…" tahtoi Ekkehard kysyä.
"Siihen ei riitä lääkärien viisaus. Hyväähän ne kyllä ovat minulle tarkottaneet."
Hän osotti otsaansa, jossa kaksi vanhaa arpea kävi ristikkäin. "Katsokaas tänne! Jos ne teille tällaista tahtovat määrätä, niin elkää ruvetko siihen otteluun! Jaloistani ne ripustivat minut nuorina päivinäni riippumaan, sitte leikkasivat päätäni — hiukkasen verta ja hiukkasen järkeä laskivat minusta ulos — ei mikään auttanut!
"Cremonassa — Zedekias lie ollut se juutalainen oppinut nimeltään — kyselivät ne tähdiltä neuvoa ja asettivat minut yöhämärän aikaan seisomaan metsäviikunapuun alle; olihan se aika pitkä manaus, jolla ne koettivat ajaa päänkipua minusta puuhun, mutta ei mikään auttanut!
"Saksassa sekottivat kravunsilmäjauheeseen hiukan tomua Pyhän Markuksen haudasta ja määräsivät sitä minulle; ei siitäkään apua tullut. Nyt olen siihen jo tottunut. Kovimman kivistyksen nuolee Mummolinin karkea kieli pois. Tulehan tänne, kelpo Mummolin, sinä joka vielä et ole minua pettänyt…"
Hän vaikeni hengästyneenä ja silitti koiraa.
"Sanomani…" alotti Ekkehard.
Mutta äijä viittasi hänelle: "Malttakaahan mieltänne, tyhjällä vatsalla ei ole hyvä puhua. Lienette jo hyvin nälkäinen. Mikään ei ole halvempaa ja pyhempää kuin nälkäisenä olo, kuten se dekaani sanoi, jolta vieraansa kuudesta lohimullosta söi viisi ja jätti hänelle pienimmän. Joka siellä ulkona maailmassa on liikkunut, se ei hevillä sitä sanaa unhota. Rauching, laitappa meille ruokaa!"
Palvelijavanhus meni viereiseen luolakomeroon, josta oli tehty keittiö, ja pian kiemurteli savureijästä valkoinen pilvi siniseen avaruuteen. Pöydän virkaa teki suuri kivilaaka. Aterian pääosana oli keitetty hauki, joka ijässä kilpaili molempien isäntien kanssa, sillä sen liha oli sitkeätä kuin nahka. Myöskin ruukullisen viiniä kantoi Rauching pöydälle, mutta se viini oli kasvanut Sipplingenin kunnailla, jotka munkki Leumundin sanojen mukaan voivat kerskata happamimmasta viinistä, mitä Bodenjärven ympärillä saadaan. Rauching tarjoili ruokaa eikä istunut mukaan syömään.
"No mitä hyvää tuotte minulle?" kysyi vanhus, kun hoikka ateria oli päättynyt.
"Ei hyviä, vaan huonoja uutisia; hunnit ovat tunkeutuneet valtakuntaan, ja pian kopisevat niiden hevosten kaviot Schwaabin mantereella.
"Oikein!" sanoi ukko, "se on teille omiaan. Ovatko ehkä normannitkin jälleen kulussa?"
"Puhuttepa omituisesti", virkkoi Ekkehard.
Vanhuksen silmät alkoivat loistaa. "Ja vaikka vihollisia kasvaisi teille kuin sieniä sateen jälkeen, niin olette ne ansainneet, te ja teidän herranne. Rauching, täytä lasisi, hunnit tulevat … neque enim! Nyt saa teille se keitos maistua, jonka herranne ovat suolanneet. Suuri ja ylpeä valtakunta oli rakennettu Ebrosta aina Raabiin ja tanskalaismuuriin asti, johon ei rottakaan olisi päässyt hiipimään sisälle ilman että hyvät vartijat sen olisivat nitistäneet — niin kiinteästi oli suuri keisari Kaarle…"
"Jota Jumala siunatkoon!" huusi Rauching väliin.
"… sen muurannut kokoon heimoista, jotka kerran yhdessä olivat roomalaisille opettaneet mistä viisi hirttä on poikki; silloin pysyivät hunnit arkoina tiloillaan Tonavan varsilla, silloin ei niille puhaltanut sovelias tuuli, ja jos ne uskalsivat liikahtaakaan, ei niiden puisesta leirikaupungista Pannonian sydämmessä jäänyt lastuakaan jälelle, niin niitä frankkilaisten joukot pitelivät… Mutta omille mahtaville kävi se tukalaksi, ettei kukin heistä saanut olla maailman herra; silloin piti oteltaman omien kynnysten sisäpuolella… Kapina, sisällinen sota ja valtionkavallus, ne maistuivat paremmalta, ja viimeisen Kaarlen heimoa he syöksivät valtaistuimelta — valtakunnan yhteyden ylläpitäjästä on tullut kerjäläinen, jonka täytyy syödä maustamatonta vesivelliä. No niin, ja nyt ovat teidän herranne, joille äpärä Arnulf ja oma vallattomuutensa olivat mieluisemmat, saaneet hunnit niskoilleen, ja vanhat ajat jälleen uudistuvat semmoisina miksi kuningas Attila ne kuvasi. Tunnetteko tuon kuvan Milanon palatsissa?
"Sinne oli maalattu Rooman keisari valtaistuimellaan istuvana ja skyyttalaiset ruhtinaat jalkojensa juuressa viruen; tulipa silloin sinne Attila kuningas ratsullaan ja katseli kuvaa kauvan ja nauroi ja sanoi: 'Aivan oikein, pieni muutos vain!' Ja hän antoi maalata valtaistuimella istuvalle omat piirteensä, ja ne, jotka hänen edessään polvistuivat ja tyhjensivät verokultia säkeistään, olivat roomalaisia cæsareita…
"Kuva on siellä vielä tänäkin päivänä…"
"Vanhoja asioita muistelette", sanoi Ekkehard.
"Vanhoja asioita!" huusi ukko, "minulle eivät viimeiset neljäkymmentä vuotta ole antaneet muuta kuin hätää ja kurjuutta. Vanhoja asioita! Ne tekevät hyvää sille, joka ne tuntee, sillä niistä näkee, miten isien synnit kostetaan lapsille ja lastenlapsille. Tiedättekö, mistä syystä Kaarle Suuri itki ainoan kerran elämässään? 'Niin kauvan kuin minä elän, ovat ne vain lastenleikkiä', sanoi hän, kun hänelle ilmoitettiin normannilaisten merirosvojen tulosta, 'mutta minua säälittää jälkeentulevaiseni!'"
"Mutta onhan meille vielä yksi keisari ja yksi valtakunta", lausui
Ekkehard.
"Onko teillä vielä?" virkkoi vanhus ja joi kulauksen hapanta sipplingiläistään ja pudisti itseään. "Toivon hänelle onnea. Kulmakivet ovat hajoitetut ja rakennus on mätä. Kun herrat käyvät omavaltaisiksi, ei mikään valtakunta voi pysyä pystyssä; joiden pitäisi totella, ne hallitsevat, ja jonka pitäisi hallita, sen täytyy imarrella niitä, joita hänellä on valta käskeä. Kuulinpa kerrottavan eräästä, jolle uskolliset alamaisensa lähettivät piikiviä verorahojen asemasta, ja kreiviltä, joka oli veroa lähetetty kokoamaan, oli pää pantu samaan säkkiin. Kuka hänetkään on kostanut?"
"Keisari", sanoi Ekkehard, "taistelee Italiassa ja hankkii maalle sotakunniaa."
"Oi Italia, Italia!" jatkoi vanhus, "siinä tulee vielä paha pistin
Saksan ruumiiseen. Tuon ainoan kerran antoi suuri Kaarle…"
"Jota Jumala siunatkoon!" pisti Rauching väliin.
"… puhaltaa savua silmiinsä. Se oli paha päivä, jolloin ne Roomassa panivat kruunun hänen päähänsä, eikä silloin kukaan niin nauranut partaansa kuin se Pietarin istuimella istuva. Hän kyllä tarvitsi meitä — mutta mitä on meillä Italian kanssa tekemistä? Katsokaa ulos: suottako ylenee tuo vuoristoseinä taivasta kohti? Maat sen takana kuuluvat Byzantiumin hallitsijoille, ja oikeudella; kreikkalainen viekkaus saa siellä enemmän toimeen kuin saksalainen voima; mutta Kaarle Suuren seuraajat eivät ole tehneet muuta kuin ikuisesti uudistaneet hänen erehdyksensä. Mitä hän näytti heille järjellisiä tehtäviä, sen ovat he tallanneet jalkainsa alle; pohjassa ja idässä oli yllin kyllin tekemistä, mutta Italiaan piti heidän juosta kuin olisi siellä Rooman takana vetämässä iso magneettikivi. Olen usein mietiskellyt, mikähän se oikeastaan vie meitä tälle väärälle uralle; — jollei se ole piru itse, niin voi se olla vain niiden hyvä viini."
Ekkehardia oli vanhuksen puhe surettanut. Tämä näytti huomaavan sen. "Elkää antako sen painaa mieltänne, mitä tällainen haudattu ukko puhuu", sanoi hän, "täällä pakanaluolassa me emme muuta osaakaan puhua; mutta totuus on usein ottanut majansa luoliin, kun hulluus ulkona maata kiertää."
"Haudattuko?" kysyi Ekkehard ihmeissään.
"Voitte kumminkin siitä huolimatta juoda kanssani", sanoi vanhus leikkiä laskein. "Oli tarpeellista, että kuolin maailmalta, kun päänkipu ja nuo konnat saattoivat minut häpeään. Elkää sentään minua noilla silmillä katselko, munkkiseni. Istukaahan tuohon kivipenkille, tahdon kertoa teille kauniin tarinan — voitte tehdä siitä laulun luutan säestyksellä…
"Olipa kerran keisari, jolla oli perin vähän hauskoja päiviä, sillä hänen valtakuntansa oli suuri ja hän itse paksu ja vahva ja päänkipu ahdisti häntä aina siitä saakka, jolloin hän valtaistuimelle nousi. Sen vuoksi hän otti itselleen valtiokanslerin, jolla oli terävä pää ja joka osasi ajatella paremmin kuin herransa, sillä hän oli hoikkanen ja laiha kuin humalasalko eikä hänen tarvinnut kärsiä päänkipua. Keisari oli nostanut hänet loasta kunniaan, sillä hän oli hevosenkengittäjän poika, ja osotti hänelle paljon hyvyyttä ja teki kaikki mitä ikinä hän neuvoi, tekipä häpeällisen rauhankin normannien kanssa, sillä kansleri sanoi hänelle: 'Se on pikkuseikka ja oli hänellä tärkeämpiäkin asioita suoritettavana kuin riidellä parin kurjan merirosvon kanssa!' Sillä kansleri kävi siihen aikaan keisarin puolison luona ja pani tämän heikon pään pyörälle harpunsoitollaan ja vietteli yhtä rinnan jaloimpia alemannilaisneitoja ja teki liiton keisarinsa vihamiesten kanssa. Ja kun tämä viimein kutsui kokoon valtiopäivät saadakseen hädässään veroa, seisoi hänen laiha kanslerinsa siellä ensimmäisenä niiden joukossa, jotka häntä vastaan puhuivat; sanoilla 'neque enim' alotti hän puheensa ja vaati häntä erotettavaksi valtaistuimelta ja puhui niin myrkyllisesti ja viekkaasti normannien kanssa solmittua rauhaa vastaan, että kaikki luopuivat laillisesta herrastaan, niinkuin lehdet, jotka tuuli hajoittaa. Ja he huusivat, että nyt oli paksun miehen valta ohitse ja erottivat hänet keisariudesta; kolminkertainen kruunu päässään oli tämä ratsastanut Triburiin, mutta kun hän sieltä palasi, ei hänellä ollut muuta mitä omaksensa nimittää kuin vaatteet päällänsä, ja istuessaan Mainzissa piispanpalatsin oven edessä oli hän iloinen, kun akkunasta ojennettiin hänelle lautasellinen keittoa ravinnoksi.
"Luitward von Vercelli oli tuo kelpo kansleri nimeltään — Jumala palkitkoon hänelle ansionsa mukaan ja keisarinna Richardikselle ja koko joukolle!
"Mutta kun schwaabilaiset armahtivat tuota kaikkien hylkäämää miestä ja antoivat hänelle pienoisen maatalon henkensä pitämiseksi ja ajattelivat lähteä sotavoimalla kostamaan hänen loukkaajilleen, silloin lähetti Luitward vielä murhaajiakin hänen kimppuunsa. Oli muuan ihana yö hänen maatilallaan Neidengenissä, myrsky taittoi puunoksia metsässä ja kolisutti akkunanluukkuja; erotettu keisari ei päänkivultaan saanut nukutuksi, vaan oli noussut katolle jotta myrsky hänen tuskiaan lieventäisi; silloin murtautuivat murhaajat sisään ja etsivät ja vainusivat häntä joka sopesta. Olipa se miellyttävä tunnelma, vakuutan teille, istua pakottavin päin kylmänä yönä katonharjalla ja kuulla kuinka ne roistot siellä alhaalla ulisivat, kun eivät saaneet uhriaan kuristetuksi ja heitetyksi kaivoon…
"Joka kerran sellaista on kokenut, sen on parasta jo kuolla.
"Ja Neidingenin paksu Meginhart oli juuri sattumoiksi pudonnut puusta ja taittanut niskansa, niin että hänet voi asettaa paarille ja kuuluuttaa koko maassa, että virasta erotettu keisari viimeinkin oli kuollut. Ja lienee se ollut kaunis ruumissaatto, kun hänet kannettiin Reichenauhun; taivas selkeni pilvistä ja valonsäde lankesi arkulle ja he pitivät liikuttavan ruumispuheen haudatessaan hänet alttarin oikealle puolelle, — että häneltä oli riistetty arvonsa ja valtakuntansa, se oli taivaan sallimus hänelle koettelemukseksi ja opetukseksi, ja kun hän sitä kärsivällisesti oli kantanut, voi toivoa että Herra hänet palkitsi iankaikkisuuden kruunulla sen sijasta, jonka hän täällä alhaalla oli menettänyt… Näin he jaarittelivat eivätkä tienneet, että se, jota he luulivat hautaavansa, samana hetkenä kiluineen ja kaluineen vetäytyi maailmaa kiroten pakanaluolan yksinäisyyteen."
Ukko naurahti: "Täällä on turvallista ja rauhallista muistella vanhoja historioita; maljanne, veikkoseni: kuolleet eläkööt! Ja Luitward se lopulta kuitenkin tuli petetyksi; vaikka hänen keisarinsa kantaakin tänäpäivänä vanhaa hattureuhkaa kultavirvan asemasta ja juo sipplingiläistä kultaisen Reininviinin sijasta, niin elää hän kuitenkin yhä vielä, sen sijaan kun koko laihojen suku on jo hautaan astunut. Ja tähdet ne sittekin ovat oikeassa, kun hänen syntyessään ennustivat hänen saavan loppunsa ritaris-ottelun tuoksinassa. Hunnit tulevat … tule sinäkin pian, hilpeä kuolema!"
Ekkehard oli kuunnellut jännityksellä. "Herra, miten ihmeelliset ovatkaan sinun tiesi!" huusi hän ja tahtoi langeta polvilleen ja suudella vanhuksen kättä, mutta tämä ei sallinut. "Sillä ei enää ole mitään merkitystä", sanoi hän, "ottakaa tekin tästä esimerkki…"
"Saksanmaa on teille ja teidän heimollenne tehnyt suurta vääryyttä…" yritti Ekkehard lohduttaa.
"Saksanmaa!" lausui vanhus, "sille en vihaa pidä; edistyköön se ja kukoistakoon ja nauttikoon rauhaa ja saakoon hallitsijan, joka vie sen voittoon ja kunniaan ja ei kärsi päänkipua, kun normannit jälleen saapuvat, ja jolla ei ole kanslerinaan ketään Luitward Vercelli nimistä. Ne vaan, jotka ovat hänen vaatteensa keskenään jakaneet ja niistä heittäneet arpaa…"
"Niiden päälle satakoon taivaasta tulta ja tulikiveä!" jyrisi Rauching luolan perältä.
"Minkä vastauksen saan viedä teiltä valtiattarelleni?" kysyi Ekkehard, tyhjennettyään pikarinsa.
"Hunnienko suhteen?" sanoi ukko. "Minusta juttu on hyvin yksinkertainen. Sanokaa herttuattarellenne, että menköön hän metsään ja katsokoon miten siili tekee, kun viholliset sitä ahdistavat. Se vetäytyy keräksi ja nostaa piikkinsä pystyyn, joka siihen koskee, se pistää sormiinsa. Schwaabinmaalla on kylliksi keihäitä. Tehkää te siilin tavoin! Eikä teille munkeillekaan olisi haitaksi, vaikka tarttuisitte keihääseen.
"Ja jos valtiattarenne tahtoo vielä jotain muuta tietää, niin sanokaa hänelle tunnussana, joka avaa tien pakanaluolaan. Rauching, miten se kuuluukaan?"
"Kaksi miehenpituutta ruumiista, taikka lyön kallonne sisään!" vastasi kysytty.
"Ja jos rauhasta puhe tulee, niin sanokaa hänelle että pakanaluolan vanhus kerran teki huonon rauhan, muttei enää toista sellaista solmisi vaikka pääkipu hänellä nyt on yhtä ankara kuin silloinkin; hän tahtoisi nyt mieluummin itse satuloida ratsunsa kun sotatorvet kutsuvat — lukekaa messu hänen sielunsa puolesta, jos elätte tämän hänen viimeisen ratsastuksensa jälkeen."
Vanhus oli haastanut harvinaisen vilkkaasti. Äkkiä puuttui ääni hänen kurkkuunsa, hengitys kävi vaikeaksi ja hän kallisti päänsä. "Se alkaa taas!" sanoi hän.
Rauching, tuo vanha palvelija, kiiruhti hänen luokseen ja tarjosi hänelle vettä juotavaksi. Hengenahdistus ei siitä heltynyt.
"Meidän on toisia keinoja käyttäminen", sanoi Rauching. Hän vyörytti luolan perältä esiin raskaan kiviharkon; se oli miehenkorkuinen ja oli siinä jälkiä muinaisista veistoksista. Sen asetti hän pystyyn seinää vasten, niin että se näytti ihmisenhaamulta, jolla oli piispan hiippa päässä. Rauching tarttui valtavaan puukarahkaan, antoi isännälleen toisen samanlaisen ja alkoi sitte pieksää kivikuvaa lausua jonottaen samalla hitaasti ja totisesti kuin litaniaa seuraavaa manausta: "Luitward von Vercelli, valtionkavaltaja, avionrikkoja, neque enim! Nunnanryöstäjä, vallananastaja, neque enim!…" Tiheään satelivat iskut, kunnes vanhuksen kuihtuneille kasvoille ilmestyi viimein hymy; hän nousi vaivoin pystyyn ja alkoi hänkin piestä kivikuvaa heikoilla voimillaan.
"Kirjoitettu on: piispan täytyy olla nuhteeton", lausui hän Rauchingin tapaan, "tuossa sinulle normannilaisrauhasta! Tuossa keisarinna Richardiksen viettelemisestä, neque enim! Tuossa Triburin valtiopäivistä ja tuossa Arnulfin keisarinvaalista! Neque enim!"
Luola kajahteli jykevistä iskuista; vanhuksen mieli kävi yhä hilpeämmäksi, hän takoi itsensä kuumaksi vanhalla vihallaan.
Ekkehard ei oikein ymmärtänyt tällaista sodankäyntiä. Hänestä rupesi tuntumaan kamalalta. Hän otti jäähyväiset ja lähti luolasta.
"Hauskaako oli teillä tuon vanhan narrin luona?" kysyi Sermatingenin isäntä häneltä satuloidessaan hänen hevostaan. "Vieläkö hän yhä puhelee menettäneensä kruunun ja valtakunnan? Ha ha!"[22]
Ekkehard ratsasti tiehensä. Pyökkimetsässä ennusti heleä oras kevään tuloa. Muuan nuori munkki Reichenausta ratsasti samaa tietä. Hilpeästi kuin aseittenkilinä kaikui hänen laulunsa metsän hiljaisuudessa:
"Oi uljas, reipas nuoriso, nyt hetkes on!
Jo huudot kutsuu kautta maan sun taistohon!
Ja porttis, tornis vartioi sä visusti,
On kavala, ken lähestyy nyt vastaasi.
Ja vartiohuudot kaikukoon ain valleilta,
Ja kaiku sille vastatkoon: eja vigila!"[23]
Se oli laulu, jota Mutinan yövartijat lauloivat, kun hunnit piirittivät tätä italialaista piispankaupunkia. Munkki oli itse kolme vuotta aikaisemmin ollut siellä vartiana P. Geminiuksen kirkon ovella ja tunsi hyvin hunnien nuolien suhinan; kun aavistus uusista taisteluista käy ilman kautta, muistuvat vanhat sotalaulut jälleen mieleen.