KYMMENES LUKU.
Joulu.
Hohenkrähenillä vietetty ilta eli vielä joitakuita päiviä herttuattaren muistissa. Häiritseviä, rikkonaisia säveliä sydän vaikeasti voi unohtaa ja antaa anteeksi, varsinkaan sille, joka ne on synnyttänyt. Sen vuoksi herttuatar istuikin muutamia päiviä varsin nyreällä mielellä salissaan. Grammatiikka ja Virgilius saivat levätä. Praxediksen kanssa herttuatar laski ahkerasti leikkiä Konstantinopoliksen koulumestareista. Ekkehard ehdotti luentojen jatkamista. "Hammastani särkee!" sanoi Hadwig rouva. "Se tulee raa'asta syysilmasta", arveli Ekkehard surkutellen.
Hän kyseli useita kertoja päivässä herttuattaren vointia, niin että tämän sydän viimein heltyi. "Mikähän siihen on syynä", sanoi hän kerran Praxedikselle, "että joku henkilö voi olla ihmiselle kalliimpi, kuin minä hän itse osaa ulkonaisesti esiytyä."
"Hyvän käytöstavan puute", vastasi kreikatar. "Muissa maissa olen huomannut asianlaidan olevan päinvastaisen, mutta täällä ovat ihmiset liian hitaita jokaisella kädenliikkeellä, joka askeleella ja sanalla ilmaisemaan: kas tällainen minä olen! He mieluummin ajattelevat itsekseen niin ja vaativat, että koko maailman pitää osata lukea heidän otsaltaan, mitä sen takana takoo ja liikkuu."
"Olemmehan me muuten kuitenkin niin ahkeria", virkkoi herttuatar hyvänsävyisästi.
"Puhvelitkin puuhaavat pitkin päivää", oli tulla Praxediksen huulilta, mutta tässä tapauksessa hän kuitenkin tyytyi vain ajattelemaan niin.
Ekkehard oli lapsellisen suora luonteeltaan. Hänelle ei juolahtanut mieleenkään, että hän oli vastannut herttuattarelle sopimattomasti. Hän oli todella ajatellut Raamatun vertausta ja ollut tietämätön siitä, että tunteen hiljaiseen ilmaukseen ei sovi vastata raamatunlauseella. Hän kyllä ihaili herttuatarta, mutta enemmän ylevyyden ja maallisen korkeuden ruumiillisentuneena käsitteenä kuin naisena. Että ylevyys vaatii lemmekästä palvelusta, se ei ollut pitänyt hänelle päähän, vielä vähemmän, että sen korkeinkin ilmaus usein tyytyy pelkkään yksinkertaiseen rakkauteen. Hadwig rouvan huonon tuulen hän otti liian vakavalta kannalta. Hän tyytyi pukemaan huomionsa tästä siihen yleiseen lauselmaan, että seurustelu jonkun herttuattaren kanssa on vaikeampaa kuin puhelu munkkiveljesten parissa P. Benediktuksen sääntöjen mukaan. Vincentiuksen jälkeenjättämistä kirjoista hän varsinkin luki mielellään apostoli Paavalin kirjeitä. Spazzo herra kulki tähän aikaan hänen ohitsensa niska paljon jäykempänä kuin ennen.
Hadwig rouva huomasi, että viisainta oli palata entisille laduille. "Olihan se kumminkin mahtava näky", sanoi hän eräänä päivänä Ekkehardille, "kun korkealta Kräheniltä katselimme lumivuoria. Mutta tokko vielä tunnette Hohentwielin ilmanennustajaakaan? Kun alpit oikein kirkkaina ja läheisinä kuvastuvat taivasta vastaan, tulee säänmuutos. Todella seurasikin huonoja ilmoja tuon päivän jälkeen. Ottakaamme jälleen Virgilius esiin."
Silloin nouti Ekkehard tyytyväisenä raskaan metallilla silatun Virgiliuksensa, ja opintoja ruvettiin jälleen jatkamaan. Hän tulkitsi naisille Eneiidin toista kirjaa, kertoi ylpeän Troijan kukistuksesta, puuhevosta, Sinonin petoksesta ja Laokoonin katkerasta kuolemasta, yöllisestä taistelusta, Kassandran kohtalosta, Priamoon surmasta ja Aeneaan paosta Ankhises-vanhuksen kera.
Huomattavalla liikutuksella herttuatar seurasi jännittävää esitystä. Ainoastaan kertomukseen Aeneaksen puolison Kreusan katoamisesta hän ei ollut oikein tyytyväinen. "Sitä ei miehen olisi tarvinnut noin laajasti kertoa Dido kuningattarelle", lausui hän, "elävä ei varmaankaan kernaasti kuunnellut, kuinka kauvan Aeneas juoksenteli kadonnutta etsimässä. Kadotettu on aina kadotettu."
Tällä välin lähestyi talvi ripein askelin. Taivas kävi lyijynharmaaksi ja surulliseksi, läpinäkemätön usva peitti etäiset vuoret; ensin peittyivät kukkulat ja ylänkömaat valkoiseen lumivaippaan, sitte kedot ja laaksot. Hennot jääkynttilät tutkivat katonreunoja, voisivatko asettua niihin muutamien kuukausien ajaksi; vanha lehmus linnanpihalla oli jo kauvan sitte — kuten huolellinen perheenisä, joka käytetyt vaatteet myy juutalaiselle — heittänyt keltaiset lehtensä tuulen vietäviksi, joka niitä pyryytti joka ilmansuuntaan. Sen oksille lensi läheisistä metsistä rääkyen korppeja, jotka tulivat katsomaan, eikö linnan keittiöstä heille joskus luita liikenisi. Tulipa kerran näiden mustain veljesten parissa muuan korppi, jonka lento oli vaikeaa, sen siipisulat kun olivat lyhennetyt; silloin sattui Ekkehard kulkemaan linnanpihan poikki, mutta hänet nähtyään korppi pakeni kirkaisten yläilmoihin — se oli jo kerran ennen nähnyt munkinpuvun ja silloin oppinut vihaamaan sitä.
Talviset yöt ovat pitkät ja pimeät. Silloin tällöin leimahtaa revontulten kajastus taivaalle. Mutta kirkkaampana kuin revontulet loistaa ihmisten mielissä se yö, jolloin enkelit ilmestyivät kedolla laumaansa vartioiville paimenille ja toivat suloisen tervehdyksen: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, ja maassa rauha, ja ihmisille hyvä tahto!"
Korkealla Twielillä varustauduttiin viettämään juhlaa joululahjojen jakamisella. Vuosi on pitkä, ja siinä sattuu paljon päiviä, jolloin ystävyyttään voi toisille osottaa; mutta saksalaisten mielenlaatu tahtoo tätä varten vielä aivan erikoisen päivän, jonka vuoksi heillä aikaisemmin kuin muilla kansoilla on lahjojen antamisen tapa tullut käytäntöön. Hyvä sydän vaatii oman maanlakinsa.
Tähän aikaan oli Hadwig rouva jättänyt grammatiikan aivan syrjään. Naistensalissa kudottiin ja ommeltiin aamusta iltaan, kultalankavyyhtejä ja mustia silkkipalasia makasi kaikkialla; ja kun Ekkehard kerran huomaamatta astui saliin, juoksi Praxedis häntä vastaan ja ajoi hänet tiehensä, sill'aikaa kun herttuatar kiireesti työnsi alotetun ompeluksensa neulomakoriin.
Silloin kävi Ekkehard tarkkaavaiseksi ja veti kaikesta täitä melkoisella oikeudella sen johtopäätöksen, että hänellekin oli jokin lahja tulossa. Sen vuoksi hän rupesi miettimään vastalahjaa ja päätti puolestaan tarjota parasta, mitä hänen tietonsa ja taitonsa voisivat aikaansaada; hän lähetti sanansaattajan ystävänsä ja opettajansa Folkardin luo Sankt Galleniin pyytämään tältä pergamenttia ja värejä ja piirtimen ja kallisarvoista mustetta. Nämä saapuivatkin, ja Ekkehard istui monet pitkät yölliset hetket tornikammiossaan ja vaivasi päätään latinaisilla värsyillä, jotka hän tahtoi herttuattarelle omistaa kaikella kohteliaisuudella. Mutta se ei käynyt niinkään helposti päinsä.
Kerran hän oli alkanut esittää lyhyin piirtein ihmiskunnan historiaa maailman luomisesta aina herttuatar Hadwigin hallitukseen Schwaabinmaassa, mutta parilla sadalla kalliisti ostetulla heksametri-säkeellä hän oli ennättänyt vasta kuningas Daavidiin, niin että laulu näytti todennäköisesti valmistuvan vasta jouluksi kolme vuotta eteenpäin. Toisen kerran hän tahtoi luetella runollisessa järjestyksessä kaikki naiset, jotka voimallaan ja suloudellaan ovat muodostavasti vaikuttaneet kansojen historiaan, alkaen Semiramis kuningattaresta ja mainiten sotaisat amatsoonit, sankarillisen Judithin ja suloisesti laulavan Sapphon; mutta murheekseen hän huomasi, että jos hänen kynänsä kerran ennättäisi Hadwig rouvaan asti, olisi hänen aivan mahdoton keksiä enää mitään uutta tämän ylistämiseksi. Silloin hän jätti tämänkin aiheen ja kuleskeli sangen surullisena ja alakuloisena ympärinsä.
"Oletteko nielaissut hämähäkin, te helmi kaikkien opettajien joukossa?" kysyi häneltä kerran Praxedis, kun sattui kohtaamaan alakuloisen kuleksijan.
"Hyvähän teidän on pilkata", vastasi Ekkehard murheellisesti, ja vaitiolon ehdolla uskoi hän tytölle huolensa. Praxediksen täytyi purskahtaa nauruun vasten tahtoaan.
"Konstantinopolin kirjaston 36,000 niteen nimessä!" hän sanoi — "te tahdotte kaataa kokonaisen metsän, kun on tarvis vain paria kukkaista kimppuunne. Tehkää tehtävänne luonnollisesti, viisastelematta ja kauniisti — kuten lempimänne Virgilius olisi tehnyt!" Näin sanoen hän juoksi ulos huoneesta.
Ekkehard istui jälleen työpöytänsä ääreen. "Kuten Virgilius —?" Mutta koko Eneiidissä ei tullut esiin tällaista kohtaa. Hän luki siitä joitakuita lauluja. Sitte istui hän pää käden varassa kattoon katsellen. Silloin lensi hänen päähänsä valoisa ajatus. "Nythän minulla se on!" huudahti hän, "kallis laulaja itse esittäköön tervehdyksensä!" Hän kuvaili runossaan, miten Virgilius muka oli laskeutunut alas hänen yksinäiseen tornikammioonsa lausumaan ilonsa siitä, että hänen laulunsa vielä elivät Saksanmaalla ja kiittämään sitä korkeata rouvaa, joka niitä siellä harjoitti. Muutamassa hetkessä runo oli valmis.
Runoelmansa Ekkehard tahtoi koristaa kauniilla maalauksella. Hän keksi siihenkin aiheen: herttuatar istumassa kruunu päässä ja valtikka kädessä korkealla valtaistuimella, ja hänen edessään valkopukuinen ja laakeripäinen Virgilius kumartaen hänelle päätänsä, rinnallaan kainona oppilaana Ekkehard, hänkin syvään herttuattarelle kumartaen.
Kelpo Folkardin ankaraan tyyliin hän suunnitteli piirustuksensa. Hän muisteli tällöin muuatta psaltarin kuvaa, jossa nuori Daavid astuu kuningas Abimelekin eteen. Samaan tapaan hänkin piirusti henkilönsä: herttuattaren hän teki kahta sormenleveyttä korkeammaksi kuin Virgiliuksen, itsensä jälleen melkoista pienemmäksi kuin pakanallisen runoilijan; — sellaista on aina alkava taide, se muiden ilmaisumuotojen puutteessa esittää arvon ja ylevyyden aivan ulkonaisilla keinoilla.
Virgiliuksessa ei hänellä ollut suurta vaivaa. Sankt Gallenissa oltiin maalauksissa aina uskollisesti noudatettu vanhalta ajalta säilyneitä esikuvia ja saatu puvulle, asennolle ja kasvonpiirteille määrätty, alati palautuva muoto. Yhtä hyvin hänelle onnistui oma kuvansa, joka esitti munkinpukuista, tonsuripäistä miestä.
Mutta epätoivoon saattoi hänet ruhtinaallisen naisvartalon esittäminen, sillä koko luostaritaiteeseen ei silloin vielä oltu päästetty ainoankaan naisen kuvaa, ei edes pyhän jumalanäidin Mariankaan; Daavid ja Abimelek, joiden totutut piirteet hän niin hyvin muisti, eivät tässä auttaneet häntä vähääkään, sillä heillä päättyi kuninkaanviitta jo korkealla polvien yläpuolella, eikä hän tiennyt, miten viitta naisella alempana poimuttelee.
Silloin laskeutui murhan pilvi jälleen hänen otsalleen. "No, mikä nyt on?" kysyi Praxedis häneltä eräänä päivänä.
"Laulu on valmis", sanoi Ekkehard, "mutta minulta puuttuu jotakin muuta".
"Mitä sitte?"
"Tahtoisin tietää", virkkoi hän alakuloisesti, "miten naisten puku kietoutuu heidän hennon vartalonsa ympäri."
"Nyt puhutte vallan kauheasti, te hyveitten valittu astia!" torui häntä Praxedis. Mutta Ekkehard selitti hänelle huolensa tarkemmin. Silloin teki kreikkalaistyttö kädellään liikkeen, ikäänkuin kohottaakseen silmäluomet ylemmäksi. "Avatkaa toki silmänne", sanoi hän, "ja katsokaa vähän elämää ympärillänne!" Neuvo oli yksinkertainen ja kumminkin uusi sille, joka kaiken taitonsa on oppinut yksinäisessä kammiossa. Ekkehard katseli neuvojaansa pitkään ja arvostelevasta "Ei siitä lähde apua", lausui hän, "eihän teillä kuitenkaan ole päällänne kuninkaanviittaa".
Silloin armahti neitonen tuskastunutta taiteilijaa. "Odottakaapas", sanoi hän, "herttuatar on alhaalla puistossa — minä pukeudun hänen loistoviittaansa, niin tulette te autetuksi". Hän kiiruhti pois ja palasi lyhyen hetken perästä takaisin, raskas kultareunainen purppuraviitta huolimattomasti viskattuna hartioilleen. Juhlallisin askelin hän kulki huoneen poikki; pöydällä olevan vaskisen kynttilänjalan hän otti valtikakseen ja astui sitte niska kenossa nuoren munkin eteen.
Tämä oli varustautunut piirustimella ja pergamenttipalasella. "Kääntykää vähän enemmän valoon päin", sanoi hän tytölle ja alkoi reippaasti vedellä viivojaan.
Mutta joka kerta kun hän katsahti viehättävään malliinsa, loi tämä häneen säkenöivän katseen. Hän rupesi piirustamaan hitaammin. Praxedis sattui katsahtamaan akkunasta ulos… "Kun kilpailijattaremme valtakunnan kruunusta", lausui hän teeskennellyn juhlallisesti, "jo näkyy lähtevän linnanpihalta ja uhkaa hyökätä päällemme, käskemme teitä päänne menettämisen uhalla päättämään piirustuksenne tässä silmänräpäyksessä".
"Minä kiitän teitä", sanoi Ekkehard, laskien piirustimen kädestään.
Praxedis astui hänen luokseen ja kumartui nähdäkseen piirustuksen. "Tämä on häpeällinen petos", huudahti hän, "kuvaltahan puuttuu pää".
"Minä tarvitsen vain puvun poimuja", vastasi Ekkehard.
"Olette laiminlyönyt onnenne perustamisen", naljaili Praxedis edelleen, "jos olisitte saanut onnistuneet kasvot syntymään, niin kukapa tietää, vaikka armossa olisimme nimittänyt teidät patriarkaksi Konstantinopoliin".
Kuului askelia käytävästä. Nopeasti tempasi Praxedis viitan olkapäiltään käsivarrelleen. Jo seisoi herttuatar heidän edessään.
"Joko täällä taas kreikkaa opiskellaan?" sanoi hän, katsahtaen moittivasti Ekkehardiin.
"Minä näytin hänelle vain jalon sardonyx-kiven valtiattareni viitan olkasolessa", ehätti Praxedis sanomaan. "Siinä on niin hienotekoinen pää, ja herra Ekkehard osaa panna arvoa vanhoille esineille…"
Myöskin Audifax varustautui joulunviettoon. Toivo löytää kätkettyjä aarteita oli hänestä jo miltei tykkänään haihtunut. Nyt pysyi hän kiini elävässä todellisuudessa. Usein hän lähti öisin alas Aceh-puron laksoon, missä kehnon tien varrella kasvoi yksinäinen ontelo halava. Sen ääressä vahti Audifax monet hetket, keihäs kohotettuna kädessä. Hän väijyi saukkoa. Mutta millekään ajattelijalle ei kaikkeuden äärimmäisten perustusten tutkiminen ole niin vaikeata kuin paimenpojalle oli saukonpyyntinsä. Sillä ylävältä rannalta vei monta tietä alas puroon, jotka saukko kyllä tunsi, mutta Audifax ei. Ja usein kun poika kylmästä väristen sanoi itselleen: "Nyt sen täytyy tulla!" — niin kuului purosta mulskahdus: se oli hänen ystävänsä, joka siellä nosti turpansa vedestä ilmaa hengittääkseen; ja kun Audifax hiljaa hiipi ääntä kohden, oli saukko tällä aikaa paneutunut selälleen ja antoi virran mukavasti viedä itseään…
Hohentwielin linnan keittiössä oli liikettä ja puuhaa aivan kuin sotapäällikön majassa tappelupäivän aattona. Hadwig rouva seisoi siellä itse piikainsa keskellä; hän ei kantanut täällä herttuattarenviittaansa, vaan valkeata esiliinaa vyötäisillään, ja hän jakoi jauhoja ja hunajaa ja johti kakkujen paistamista. Praxedis sekotti inkiväärää, pippuria ja kanelia taikinanalustukseen.
"Mihin muotoon kakut paistamme?" kysyi hän. "Käärmekoristeisiksi neliöiksikö?"
"Iso sydän on kauniimpi", vastasi Hadwig rouva. Siten paistettiin joulukakut sydämmenmuotoisiksi, ja kauneimmille ripotti herttuatar omakätisesti manteleja ja kartemummaa.
Eräänä aamuna Audifax tuli vallan paleltuneena keittiöön ja etsi itselleen paikan lieden ääressä; hänen huulensa vapisivat kuin kuumeessa, mutta muuten oli hän hyvällä tuulella ja iloinen. "Varustappas itsesi, poikaseni," komensi Praxedis häntä, "lähtemään iltapäivällä metsään, sillä sinun on tuotava kuusi meille!"
"Se ei kuulu minun virkaani", vastasi Audifax kopeasti, "mutta jos teette minulle mieliksi, niin saatanhan käydä siellä."
"Mitä herra vuohipaimen käskee?" kysyi Praxedis.
Audifax juoksi ulos ja palasi pian takaisin heiluttaen voitonriemuisena tummanruskeata taljaa kädessään. Lyhyt, tiheä karva oli pehmeä ja kiiltävä.
"Mistä sellainen turkis?"
"Itse sen pyysin!" sanoi Audifax, katsellen tyytyväisenä saalistaan.
"Teidän on siitä valmistettava nahkalakki Hadumothille".
Kreikkalaisneito piti pojasta ja lupasi täyttää hänen pyyntönsä.
Audifaxin tuoma joulukuusi koristettiin omenoilla ja pienillä vahakynttilöillä ja nostettiin linnan isoon saliin. Muuan mies Steinistä Reinin varrella toi linnaan liinakankaaseen neulotun korin. Hän sanoi sen olevan lähetetyn Sankt Gallenista herra Ekkehardille. Herttuatar antoi panna korin avaamatta muiden lahjojen joukkoon.
Pyhä ilta oli tullut. Linnan kaikki asukkaat kokoutuivat yhteen juhlavaatteisiinsa pukeutuneina, eikä ollut mitään erotusta emännän ja palvelusväen välillä. Ekkehard luki heille evankeliumin Vapahtajan syntymästä; sitte astuivat he parittain isoon saliin, missä joulukuusi helotti vastaan kimaltelevassa asussaan. Viimeisinä kulkivat Audifax ja Hadumoth, ja kun edellinen huomasi kynnyksellä kiiltävän kultaliuskan, kumartui hän ottamaan sen ylös; se oli kullatusta pähkinästä irtautunut hiven ja särkyi hänen sormiensa välissä. "Se on pudonnut Kristuslapsen siivestä", kuiskasi Hadumoth hänelle.
Isolla pöydällä oven suunsa olivat palvelijoille varatut joululahjat: palanen liinakangasta tai kudottu huivi ynnä leivoksia. Hadumothin osalle tuli aivan oikein komea nahkapäähine. Hän itki, kun Praxedis ystävällisesti ilmaisi hänelle lahjoittajan. "Minulla ei ole mitään sinulle antamista", sanoi hän Audifaxille. "Sen saat kultakruunun sijasta", vastasi tämä. Rengit ja piiat kiittivät emäntäänsä lahjoistaan ja menivät sitte alas väentupaan.
Hadwig rouva otti Ekkehardia kädestä kiini ja vei hänet erään pienen pöydän luo. "Nämä tässä ovat teille", sanoi hän osottaen sillä olevia lahjoja. Mantelikakun ja Sankt Gallenista tulleen korin ohessa oli siinä kaunis samettinen papinlakki ja komea stola, jonka pohja ja hetaleet olivat kultalankaa, tummat kohdat mustaa silkkiä ja helmillä koristetut; se oli täysin arvollinen kapine piispallekin.
"Katsotaanpas miltä niissä näytätte", lausui Praxedis. Välittämättä mitään kirkollisista määräyksistä hän pani lakin munkin päähän ja asetti stolan hänen hartioilleen. Ekkehard loi katseensa maahan. "Mainiota!" huusi kreikkalaisneito, "tästä saatte kiittää herttuatarta."
Mutta Ekkehard laski lahjansa takaisin pöydälle ja veti lavean kaapunsa povesta pergamenttikääryn, jonka ujosti ojensi herttuattarelle. Hadwig rouva ei sitä kuitenkaan vielä avannut. "Ensin katsottakoon mitä korissa on!" sanoi hän ja lisäsi ystävällisesti pergamenttia osottaen: "paras otettakoon viimeisenä esille."
Koria kattava kangas leikattiin auki; heiniin haudattuna ja talven pakkaselta hyvin säilyneenä makasi siinä mahtava urosmetso. Kun Ekkehard nosti sen ylös, oli siellä siipien väli miehenpituutta pitempi. Sen kylkeen oli kirje kiinnitetty.
"Lukekaa se ääneen!" käski herttuatar uteliaana.
Ekkehard mursi hänelle oudon sinetin ja luki:
"Kunnianarvoiselle veljelle Ekkehardille Korkealla Twielillä luostarioppilas Burkardin kautta Romeias, torninvartija.
Jos niitä olisi kaksi, niin olisi toinen teille. Mutta kun en ole onnistunut saamaan muuta kuin yhden, niin ei se ole teille, vaan teidän saapuu jälestäpäin. Lähetän sen teille, kun en tiedä hänen nimeään. Mutta hän oli silloin herttuattaren mukana luostarissa ja oli puettu viheriävarpusen karvaiseen hameeseen ja kantoi palmikkoansa otsan ympäri käärittynä.
Hänelle lintu! Se muistuttakoon häntä edelleen ampujasta, joka sai saattaa häntä erakkomajoille. Mutta se on hyvin keitettävä ennen paistamista, muuten tulee siitä sitkeä; jos vieraita tulee sitä syömään, niin ottakoon hän valkean lihan selkärangan luota itselleen, sillä se on parasta, mutta ruskea liha maistuu pihkalta.
Sen lisäksi toivotan onnea ja siunausta. Myöskin teille, kunnianarvoisa veli! Jos teillä linnassa satutaan tarvitsemaan tornin-, portin- tai metsänvartijaa, niin suositelkaa herttuattarelle Romeiasta, joka kyökkimestarin härnäysten ja sen vanhan louhikäärmeen Wiboradin kantelujen vuoksi haluaa paikanmuutosta. Harjautumisesta porttien vartioimiseen ja vierasten sisäänlaskemiseen ja ulosviskaamiseen voin tuoda todistuksia. Samaten mitä metsästystaitoon tulee. Ja minä katselen Korkeata Twieliä kohden, kuin veisi minua jo pursi sinne. — Kauvan eläkäätte te ja rouva herttuatar. Voikaa hyvin!"
Iloinen nauru helähti lukemisen päätyttyä. Mutta Praxedis oli karahtanut punaiseksi. "Huonostipa palkitsette minua", sanoi hän nyrpeästi Ekkehardille, "kirjoittamalla kirjeitä vierasten henkilöiden nimessä ja minua niillä loukkaamalla."
"Malttakaas", virkkoi tämä, "miksi ei kirje voisi olla oikea?"
"Eipä se olisi ensimmäine, jonka munkki on väärentänyt", vastasi Praxedis edelleen yhtä terävästi. "Ja miksi pidätte pilaa tuon karkeasukaisen metsästäjän kustannuksella? Ei hän sitä ollenkaan ansaitse."
"Praxedis, olehan toki järkevä", lausui herttuatar. "Katseleppas metsoa, onko se Hegaussa ammuttu, ja onhan Ekkehardin käsiala vallan toisenlainen. Mutta otammeko kirjeen lähettäjän tornivartijaksemme!"
"Siihen minä panen vastalauseen!" kiirehti Praxedis vastaamaan. "Elköön vain kukaan ajatelko, että…"
"No hyvä!" lausui Hadwig rouva katkaisten hänen puheensa. Hän avasi Ekkehardin pergamenttikääryn. Alkukuva oli onnistunut jotenkuten; jos sen henkilöt olivat katsojalle käsittämättömät, niin poistivat ainakin päälle kirjoitetut nimet Hadwigis, Virgilius ja Ekkehard epävarmuuden niistä. Rohkea alkukirjain kiemuraisine kultaisine haaroineen alotti tekstin.
Herttuatar oli ylen ihastunut. Ekkehard ei tähän asti ollut millään tapaa näyttänyt omaavansa senkaltaisia lahjoja. Praxedis katseli varsinkin purppuraviittaa, jota herttuatar kuvassa kantoi, ja hymyili, aivan kuin tietäisi jonkun salaisuuden.
Hadwig rouva viittasi Ekkehardia lukemaan ja tulkitsemaan sepitelmänsä.
Suomeksi se kuului näin:
"Kun yöllä äsken istuin huoneessain
Ja vanhaa kirjoitusta tulkitsin,
Niin valon äkkäsin mä edessäin
Niin aavemaisen. Kuust' ei tullut se,
Vaan haamu loistava mua läheni.
OI' jumalhymy hällä huulillaan
Ja kiharoiden vehmaudessa
Hän laakerseppelt' kantoi ylvästä.
Hän kirjaan edessäni viitaten
Näin mulle lausui: En mä henki oo,
Mi rauhaas häiritsisi! Tervehdys
Ja onnentoivotus vain viestin' on
Mit' tuossa luet kuollein kirjaimin,
Sen sydänverelläin mä kirjoitin:
Siin' Troijan kadosta mä kertoilin,
Aeneaan retkistä ja Didosta,
Jumalten vihasta ja Rooman synnystä.
Jo tuhat vuotta siit' on kulunut;
Kuol' laulaja, ja kuoli kansanskin.
On hautain hiljainen. Vain joskus soi
Iloinen humu korjuujuhlasta
Ja laineen loiskina mun korvahain.
Mut äsken pohjatuuli herätti
Mun, kertomalla että kaukana
Siell' vierasmaalla mua luetaan:
Se muuan ruhtinatar jalo on
Mi lauluin saattaa uuteen pukuhun,
Maan kieleen saattaa käännetyiksi ne.
Luulimme kerran, että alppien
Lum'otsain juurella vain soita on,
Reinvirran synkät synnyt, kansakin,
Mi siellä asuu, raakalainen ois.
Nyt oma maan' mun unhottanut on, —
Luon' vierasten mä eloon virkoan.
Siit' tänään tullut oon mä kiittämään.
On jalon naisen, ylhäsyntyisen,
Tunnustus paras palkka laulajan.
Vie tervehdys nyt multa hänelle,
Joss' voima ynnä viisaus yhdistyy,
Mi on kuin Pallas pariss' jumalain,
Niin sotijatar haarniskoitu kuin
Turvaaja rauhan taitoin yleväin.
Viel' vuodet pitkät hälle suotakoon,
Ja kansallensa hyveet, väkevyys.
Ja konsa tuuli vieraan sävelen
Kuin harpunäänen tuopi korvaanne,
Niin muistakaa: Se Italian on
Ja minun, Virgiliuksen, tervehdys!
Näin haastoi hän ja nyökkäs, hävisi.
Mut minä hänen tervehdyksensä
Yöhetkenä viel' muistiin kirjoitin. —
Sen valtiattarelleen juhlana:
Ujoksi lahjaksi nyt tuopi Ekkehard."
Syntyi hetkisen äänettömyys, kun Ekkehard oli päättänyt lukemisensa. Sitte astui herttuatar hänen luokseen ja ojentaen hälle kätensä lausui: "Ekkehard, minä kiitän teitä!" Samat sanat hän oli lausunut aikaisemmin hänelle Sankt Gallenin luostarin pihalla, mutta ääni, jolla ne nyt lausuttiin, oli paljon lempeämpi kuin silloin, ja hänen katseensa loisti ja hymynsä oli ihmeellinen kuin sen salaperäisen haltiattaren, jonka jälille satu kertoo satavan hehkuvia ruusuja.
Sitte hän kääntyi Praxediksen puoleen: "Ja sinut minun pitäisi tuomita polvillasi pyytämään häneltä anteeksi, koska äskettäin puhuit niin halveksivasti hengellisten miesten opista." Mutta kreikatar katseli kumpiakin veitikkamaisesti hymyillen, sillä hän tiesi, että ujo munkki ilman hänen neuvottaan ja avuttaan tuskin olisi saanut sepitelmäänsä valmiiksi.
"Vast'edes tulen aina osottamaan hänen ansioilleen tarpeellista kunnioitusta", lausui hän. "Kiedonpa hänelle seppeleenkin, jos niin tahdotte."
Ekkehardin mentyä tornikammioonsa ja keskiyön hiljaisuuden lähetessä istuivat naiset vielä yhdessä. Ja kreikkalaisneito toi maljallisen vettä, vähän tinaa ja metallisen valukauhan. "Viimevuotinen valamisemme onnistui hyvästi", virkkoi hän. "Silloin emme vielä osanneet selittää jäähtyneen tinan muotoa, mutta nyt muistelen yhä varmemmin sen muistuttaneen munkinpäähinettä, josta vähitellen kasvoi koko meidän linnamme."
Mutta herttuatar oli vaipunut mietteisiinsä. Hän kuunteli, eikö
Ekkehardia ehkä kuuluisi palaavaksi…
"Onhan se kumminkin vain joutavaa leikkiä", sanoi hän.
"Jollei se miellytä valtiatartani", sanoi kreikatar, "niin pyytäkäämme opettajaltamme jotakin parempaa neuvoksi. Hänen Virgiliuksensa on kyllä luotettavampi oraakkeli kuin meidän tinamme, jos se vihittynä yönä avataan rukoillen ja siunauksia lukien. Olenpa utelias tietämään, minkälaisen runon kohtalo ennustaa hänen tulevana vuonna lahjoittavan meille…"
"Ole vaiti!" käski herttuatar. "Hänhän puhui äsken niin ankarasti taikomisesta; hän varmaan nauraisi meille…"
"Sitte pysymme kiini vanhassa", sanoi Praxedis ja piti valinkauhaa lampun yli. Tina suli ja rupesi väreillen liikkumaan; silloin nousi hän seisaalleen ja muutamia ymmärtämättömiä sanoja mutisten kaasi hän sen vesimaljaan. Sihisten poksahti sula metalli veteen.
Hadwig katseli tätä näennäisesti välinpitämättömänä. Praxedis nosti maljaa valoa vastaan; sen sijaan että olisi hajonnut ihmeellisiksi muodostumiksi, oli tina pysynyt yhtenäisenä pitkähkönä herneenä. Himmeästi loisti se Hadwig rouvan kädellä.
"Jälleen arvoitus, joka kaipaa selitystä", pilaili Praxedis.
"Tulevaisuus on tällä kertaa männynkävyn muotoinen."
"Pikemmin kyyneleen!" virkkoi herttuatar vakavasti ja nojasi päänsä oikeaan käteensä.
Linnan maakerroksesta kuuluva äänekäs melu keskeytti enemmät ennustelemiset. Piikain nauruntyrskettä ja kirkunaa, miesäänten karkeaa murinaa ja kimakkata harpunsoittoa kajahti sekavana hälinänä yhä lähempää käytävästä. Pelokkaana ja apua pyytäin säntäsi palvelijattarien parvi salin kynnykselle; pitkä Friderun tukahutti vaivoin äänekkään kirouksen, pieni Hadumoth itki; heidän perässään kompuroi saliin kahdella jalalla vaivaloisesti kulkeva olento, joka oli puettu karhuntaljaan ja kantoi kasvoillaan maalattua ja mahtavalla kärsällä varustettua puunaamiota. Se murisi ja mörisi kuin saalista vainuava mesikämmen ja iski silloin tällöin vallattomasti harppunsa kieliä, joka punaisessa nauhassa riippui sen karvaiselta olkapäältä. Mutta kun juhlasalin ovi avautui ja kuului kahinaa herttuattaren hameesta, kääntyi yöllinen kummitus äkkiä ympäri ja kompuroi hitaasti kajahtelevaa käytävää pitkin, tiehensä.
Ijäkäs emäntäpiika puhkesi ensinnä sanoiksi ja kanteli herttuattarelle, että heidän alhaalla yhdessä istuessa ja joululahjoistaan iloitessa oli tuo mörkö hyökännyt sisään ja ensin soitettuaan harpullaan sievää tanssia oli puhaltanut kynttilät sammuksiin ja uhannut säikähtyneitä tyttöjä syleilyillä ja suuteloilla ja pitänyt pimeässä sellaista elämää, että heidän kaikkien oli ollut pakko lähteä pakoon; karhun karkeasta naurunröhötyksestä päättäen voi sen taljassa arvella herra Spazzon piilevän, sillä hyvän humalan otettuaan voi tämä olla saanut päähänsä tällä tavalla lopettaa jouluilot.
Hadwig rouva rauhoitti pelästyneet tytöt ja käski heidän menemään maata. Mutta ulkoa pihalta kuului vielä kerran ihmetyksen huuto; kaikki seisoivat yhdessä ryhmässä ja katselivat värähtämättä ylös torniin, sillä kauhea karhu oli noussut sinne ja käveli nyt tornin harjalla ja kurotti karvaisen päänsä tähtiin päin, ikäänkuin olisi tahtonut nyökätä kaimalleen siellä, Isolle Karhulle, tervehdyksen yläisiin ilmoihin.[20]
Sen hämärä haamu kuvastui vallan selvästi pilvetöntä taivasta vasten, ja sen mörinä kajahti aavemaisesti hiljaisessa yössä. Muttei ole kukaan kuolevainen saanut tietää, niitä kiiluvat tähdet silloin ilmaisivat Spazzo herran viinistä raskaalle mielelle…
Juuri samana keskiyön hetkenä oli Ekkehard polvillaan linnankappelin alttarin edessä ja lauloi hiljaa hymnejä jouluyön kunniaksi, niinkuin kirkon tapa vaati.