Ekkehard: Kertoelma kymmenenneltä vuosisadalta

by Joseph Victor von Scheffel

YHDEKSÄS LUKU.

Metsänrouva.

Audifax ja Hadumoth olivat palanneet Twielin linnaan. Heidän yöllistä poissaoloaan ei oltu huomattu. He eivät puhuneet kellekään näkemästään, eivät edes keskenäänkään. Audifaxilla oli kovin paljon ajateltavaa.

Vuohiaan hän paimensi huolimattomasti. Eräänäkin päivänä juoksi yksi näistä eksyksiin niillä matalilla kunnailla, jotka ympäröivät Reinvirran lähtöä Bodenjärvestä. Audifax meni sitä etsimään ja viipyi kokonaisen päivän ulkona, mutta palasi sitte karkulainen mukanaan.

Hadumoth iloitsi ystävänsä menestyksestä, joka vapahti tämän selkäsaunasta. — Talvi vähitellen läheni, eläimet pysyivät tarhoissaan. Eräänä päivänä istuivat molemmat lapset väentuvassa takkavalkean ääressä. He olivat aivan yksinään.

"Sinä vain yhä ajattelet aarrettasi ja manausta?" sanoi Hadumoth.
Silloin veti Audifax hänet salaperäisen näköisenä likelle itseään.
"Pyhällä miehellä on sittekin oikea jumala!" virkkoi hän.

"Mitenkä niin?" kysyi Hadumoth.

Poika meni makuusuojaansa; sinne vuoteensa olkiin hän oli koonnut kaikenlaisia kiviä, joista hän otti yhden ja toi tytölle. "Katsoppas tätä!" sanoi hän. Se oli kiiltävän harmaa liuskakiven kappale, jossa näkyi jonkun kalalajin jäännöksiä, pään, kidusten ja luitten piirteet. "Sen otin mukaani Schiener-vuorelta, kun olin vuohta etsimässä. Sen täytyy olla peräisin siitä virrasta, jonka isä Vincentius kertoi taivaan ja maan Jumalan lähettäneen tulvimaan maailman yli, silloin kun hän käski Noakin rakentamaan ison laivansa; siitä ei metsänrouva tiedä mitään."

Hadumoth kävi miettiväiseksi. "Silloin on se metsänrouvan syy", sanoi hän, "etteivät tähdet pudonneet syliimme. Siitä käymme valittamassa pyhälle miehelle."

Molemmat lähtivät Ekkehardin luokse ja kertoivat hänelle, mitä tuona yönä olivat nähneet Hohenkrähenillä. Hän kuunteli heitä ystävällisesti. Samana iltana hän kertoi siitä herttuattarelle. Tämä hymähti.

"Niillä on omituinen maku, näillä minun uskollisilla alamaisillani", sanoi hän hymyillen. "Joka paikassa on heille rakennettu kauniita kirkkoja, Jumalan sanaa saarnataan heille lempeästi ja sydämmeen käyvästi, tarjotaan juhlallista laulua, suuria juhlia, rukoussaattoja ristin ja lippujen kera lainehtivien peltojen ja kenttien poikki, — ja kuitenkaan ei se ole kylläksi. Heidän pitää vielä sen lisäksi istua kylminä öinä vuortenhuipuilla, eivätkä edes itse tiedä mitä siellä tekevät, paitsi että juovat lujasti olutta. Sen kyllä tunnemme. Mitä te siitä asiasta arvelette, hurskas Ekkehard?"

"Se on taikauskoa", vastasi tämä, "jota paha vihollinen yhä vielä kylvää epäuskoisiin mieliin. Kirjoistamme olen lukenut pakanain menoista, miten ne metsien syvyyksissä, yksinäisissä tienristeyksissä ja lähteillä, vieläpä vainajain haudoillakin harjoittavat taikatemppujaan."

"Nämä eivät ole enää pakanoita", virkkoi Hadwig rouva. "Jokainen on kastettu ja saanut pappinsa. Mutta heissä elää vielä jälellä palanen vanhaa muistoa, jossa ei tosin enää ole mitään järkeä, mutta joka kuitenkin yhä edelleen käy heidän ajattelemisensa ja tekemisensä läpi, kuten Rein talvisaikaan syvällä Bodenjärven jääpeiton alla hiljalleen jatkaa matkaansa. Mitähän te heille tekisitte?"

"Hävittäisin heidät perinjuurin!" sanoi Ekkehard. "Joka rikkoo kristinuskoa vastaan ja pettää kasteensa lupauksen, se menköön ikuiseen kadotukseen."

"Malttakaas, nuori kiivastelija," lausui Hadwig. "Hegaulaisiltani ette toki saa sen vuoksi päätä lyhentää, että he lokakuun ensimmäisenä yönä mieluummin istuvat pakkasessa Hohenkrähenillä, kuin nukkuisivat olkivuoteillaan. He tekevät kuitenkin sen, minkä katsovat velvollisuudekseen; ja jo suuren Kaarle keisarin sotajoukossa he aikoinaan tappelivat niin urheasti pakanallisia saksilaisia vastaan, kuin olisi jokainen heistä vihitty kirkon valituksi sota-aseeksi."

"Perkeleen kanssa ei saa olla mitään rauhaa!" huusi Ekkehard pystyyn kavahtaen. "Käyttekö te hitaaksi uskossanne, valtiattareni?"

"Maakuntaa hallitessaan", vastasi tämä hienosti ivaten, "oppii paljon semmoista, jota ei teidän kirjoissanne ole. Tiedättekö te myöskin, että heikko helpommin lyödään omalla heikkoudellaan kuin miekanterällä? Kun Pyhä Gallus kerran saapui Bregenzan raunioille, oli Pyhän Aurelian alttari siellä hävitetty ja kolme vaskista epäjumalankuvaa pystytetty sijaan; ja kansa istui juomassa suurten olutkattilain ääressä, jotka eivät saa koskaan puuttua, niin kauvan kuin tässä maassa tahdotaan olla hurskaita vanhaan tapaan. Pyhimys ei tehnyt kellekään heistä pahaa, mutta särki kyllä heidän kuvansa palasiksi ja sinkautti palaset järven siniseen aaltoon, ja olutkattiloihin hän hakkasi reikiä ja saarnasi heille evankeliumia samalla paikalla; taivaasta ei langennut tulta häntä kuluttamaan, ja sen nähdessään pakanat huomasivat uskonsa olevan turhan ja kääntyivät. Jos on ymmärtäväinen, ei siltä suinkaan tarvitse olla hidas uskossaan…"

"Se oli silloin…" alkoi Ekkehard.

"Ja nyt", keskeytti hänet Hadwig rouva, "nyt on Kirkko rakennettu Reinistä aina Pohjanmereen asti, lujempana kuin roomalaisten linnoitukset kulkee luostarien ketju maiden halki uskon vahvana muurina, aina Schwarzwaldinkin pimennoihin on kristinuskon tunnustajain sana tunkeutunut … miksi siis tahdotte käyttää niin ankaroita aseita vanhojen aikojen jälkeläisiä vastaan?"

"Niinpä palkitkaa heitä sitte!" lausui Ekkehard katkerasti.

"Palkitako?" sanoi herttuatar. "Matkalla ehdosta 'joko' ehtoon 'tahi' kulkee monta välitietä. Meidän täytyy esimerkiksi astua vastustamaan noita yöllisiä menoja. Minkä tähden? Sen tähden, että mikään valtakunta ei voi pysyä pystyssä, jos siinä vallitsee kaksi uskontoa; se saattaa mielet kuohuksiin toisiansa vastaan aikana, jolloin ulkopuolellakin kyllä väjyy vihollisia. Maan laki on heiltä kieltänyt tuon hullun tavan; heidän on huomattava, etteivät käskymme ja kieltomme ole vain tuuleen puhutut."

Ekkehardia ei tämä viisaus tuntunut tyydyttävän. Epäilyn ilme näkyi hänen kasvoillaan.

"Kuulkaapas", jatkoi herttuatar, "mikä on teidän ajatuksenne noituudesta ylimalkaan?"

"Noituus", sanoi Ekkehard totisesti ja hengittäen raskaasti niinkuin mies, joka alkaa pitkää puhetta, "noituus on kadotukseen johtava taito, jolla ihminen tekee pahat henget, jotka kaikkialla luonnossa vallitsevat ja mellastavat, itselleen palvelijoiksi. Elottomaankin on kätkettynä elollista; me emme sitä kuule emmekä näe, mutta kuitenkin viekoittelee se valvomatonta mieltä kokemaan ja tekemään enemmän kuin uskolliselle Jumalan palvelijalle on mahdollista. Se on käärmeen ja pimeyden valtain vanhaa petosta; ken antautuu niiden omaksi, voi saada hiukan niiden valtaa itselleen, mutta hän hallitsee perkeleitä niiden ylimmäisen kautta ja joutuu tämän omaksi, kun hänen aikansa on kulunut. Sen vuoksi on noituus yhtä vanhaa kuin synti, ja sen sijaan että yksi ainoa totinen usko vallitseisi maailmassa ja tapojen pyhyys ilmeneisi kolmiyhteisen Jumalan palvelemisessa, kulkevat täällä vielä ennustajat ja unientulkitsijat ja tietäjät ja loihtijat ja arvoitustenselittäjät; mutta ennen kaikkea voi sellaisten taitojen uskojia ja harjoittajia löytää Eevan tyttärien joukosta…"

"Tepä käytte kohteliaaksi", keskeytti häntä Hadwig rouva.

"Sillä naisten mieli", jatkoi Ekkehard säikähtymättä, "on aina kääntynyt uteliaaseen tiedonhaluun ja kiellettyjen asiain harjoittamiseen. Kun pääsemme edemmäksi Virgiliuksessa, tulette näkemään noituuden kuvattuna ruumiillisesti Kirke nimisen naisen hahmossa, joka laulaen asuu luoksepääsemättömässä vuoristossa; suloisesti tuoksuvat setrisoihdut valaisevat hänen hämäriä huoneitaan, missä hänen ahkera sukkulansa kutoo paljon kauniita kankaita; mutta ulkoa pihalta kuuluu jalopeurojen ja susien huokaava murina ja sikojen röhkinä, jotka hän on taikajuomallaan muuttanut ihmisistä eläimiksi…"

"Tehän puhutte kuin kirjasta", sanoi herttuatar nyrpeästi. "Teidän pitää saada edelleen kehittää tiedettänne noituudesta. Ratsastakaa siis Hohenkrähenille ja tutkikaa, onko sikäläinen metsänrouva joku Kirke, ja hallitkaa siellä meidän niinessämme; olemme utelias kuulemaan, mitä viisaudessanne olette säätänyt."

"Ei ole minun tiedettäni", lausui munkki välttelevästi, "hallita kansoja ja mahtisanallaan ratkaista maailman asioita."

"Kyllä siitä selviytyy", virkkoi Hadwig, "harvoin on se ketään pulaan saattanut, kaikkein vähimmin ketäkään kirkon poikaa."

Ekkehard mukautui käskyyn. Olihan tämä toimi todistus herttuattaren luottamuksesta häneen. Seuraavana aamuna hän lähti ratsastamaan Hohenkrähenille. Audifaxin hän otti mukaansa tienoppaaksi. "Onnea matkalle, herra valtiokansleri!" huusi joku naurusuin hänen jälkeensä. Se oli Praxedis.

Pian he saapuivat metsänrouvan asunnolle. Eräällä kallionkielekkeellä, vuoren puolikorkeudessa seisoi hänen kivimajansa mahtavien tammien ja pyökkien varjossa, jotka lehvillään salasivat Hohenkrähenin huipun tulijoilta. Kolme portaiksi kasattua kaikukivipaatta johti sisään. Se oli korkea ja pimeä pirtti. Lattialle oli kasattu kuivattuja metsäyrttejä, joista väkevä lemu tuoksahti heille vastaan. Kolme vaiennutta hevosenkalloa irvisti aaveentapaisesti seiniä tukevilta pylväiltä; seinillä oli sitäpaitsi hirvensarviryhmiä. Puisiin ovenkamanoihin oli leikattu kiemuraisia kuusikannan merkkejä. Kesy tikka ja siipileikko korppi hyppelivät edestakaisin tuvassa.

Mökin asukas istui liekehtivän hiilloksen edessä ja neuloi jotakin vaatetta. Korkea, hakattu ja puoleksi jo murentunut kivi seisoi hänen vieressään. Vähän päästä hän aina kumartui lieden yli lämmitellen laihoja käsiään valkean päällä. Ulkona olikin kova marraskuun pakkanen. Vanhan pyökin oksat tunkivat miltei ikkunasta sisään; tuulen niitä hiljaa liikutellessa irtautui kuivia kellastuneita lehtiä kannoistaan ja putosi ilmassa väreillen tuvan lattialle. Ja metsänrouva oli vanha ja yksinäinen ja kärsi vilua. "Siinä nyt makaatte ylenkatsottuina ja kuivina ja kuolleina", puheli hän lehdille, "ja minä olen aivan kuin te." Harvinainen väre lennähti hänen ryppyisille kasvoilleen. Hän muisteli menneitä aikoja, jolloin hänkin oli ollut nuori ja vetreä ja saanut lemmestä nauttia; — mutta lemmityn oli kohtalo tempaissut kauvaksi kotimaan metsistä. Ryöstelevät normannit, jotka kerran polttaen ja hävittäen olivat purjehtineet Reiniä alaspäin, olivat vieneet hänet ja paljon muita urheita sotureja vankeina mukanaan; ja ollessaan yli vuoden ajan heidän luonaan oli hän oppinut merimiesammattia ja käynyt yhtä hurjaksi ja hillittömäksi luonteeltaan kuin hekin, niin että kun hän jälleen pääsi vapaaksi ja palasi takaisin Schwaabin metsiin, kyti hänen povessaan palava kaiho pohjolaan, eivätkä kotoiset kasvot häntä enää miellyttäneet, kaikkein vähimmän munkkien ja pappien; ja paha onni satuttikin hänen tielleen kerran vaeltavan munkin, joka morkkasi häntä, — sen hän löi kuoliaaksi, ja silloin oli hänen jälleen lähdettävä pois maasta.

Metsänrouvan ajatukset viipyivät aina kauvan erojaishetkessä. Rakastetun miehen olivat oikeudenpalvelijat siepanneet kiini hänen majansa ovelta ja vieneet Weiterdingenin metsään, jossa pyhä Fehm-oikeus oli tuominnut hänen maksamaan kuudensadan killingin sovitussakon kuolleesta, Silloin hän luovutti niille kotinsa ja kontunsa ja vannoi kahdentoista vieraan miehen kuullen, ettei hän tästälähtien enää omistanut mitään maan alla eikä maan päällä. Sitte hän meni kotiinsa, otti kourallisen maata ja viskasi sen vasemmalla kädellään olkansa yli setänsä päälle merkiksi siitä, että hänen vihansa tällä tapaa siirtyi hänen ainoalle veriheimolaiselleen. Mutta itse hän otti sauvan käteensä ja hyppäsi liinaiseen paitaan puettuna ja ilman vyötä ja kenkiä pihansa aidan ylitse; siten hän täytti Chrene chruda-lain[18] määräyksen ja oli sen jälkeen linnunvapaa mies ja lähti takaisin Tanskaan normanniensa luo, koskaan palaamatta kotimaahansa. Hämärä taru kertoo hänen purjehtineen näiden kanssa uutta uskoa ja uutta herruutta pakoon Islantiin, missä nämä urheat merenkulkijat lumen ja jäiden sekaan perustivat itselleen turvapaikan.

Siitä oli jo kauvan, sangen kauvan, mutta metsänrouvasta tuntui, kuin näkisi hän vielä edessään Fridunhelminsä, kun tämä karkasi metsänpimentoon; hän itse oli silloin ripustanut Weiterdingenin kirkkoon rautalehtiseppeleen ja vuodattanut viljalta kyyneleitä, eikä kukaan toinen mies ollut karkottanut maanpakolaisen pilttuan kuvaa hänen sydämmestään… Ikävä vuodenaika johdatti hänen mieleensä vanhan normannilaislaulun, jonka hän kerta oli oppinut; sitä hän nyt hyräili itsekseen:

"On ilta, tuuli on syksyinen,
Härm' oksien hohtavi päältä.
Voi ristit ja palvehet munkkien —
Pois täytyvi meidän täältä.

Tää seutu on synkkä ja autio,
Pyhät lähtehet meiltä maatuu;
Koti henkien, vihreä lehto, jo
Pian pappien kirveestä kaatuu.

Polo joukkomme mykkänä kulkevi,
Sen tähdet sammuneet ovat; —
Meren yöllisen helmasta, Islanti,
Jääkylkesi nostaos kovat!

Oi nouse! Sa vastahan ottanet kait,
Kun rantojas käärmelaivoin
Nyt jumalat vanhat ja vanhat lait,
Väki pohjolan etsivi vaivoin!

Tulilaava miss' uhkuvi vuorista
Ja rannat on vaahtoisna vöinä,
Siell' äärellä maailman korskalla
Unelmoimme me talvisin' öinä."

Ekkehard oli tällävälin noussut alas ratsultaan ja sitonut sen kiini petäjään. Sitte hän astui kynnyksen yli sisään, Audifax arkana kintereillään. Metsänrouva viskasi neulottavansa kivelle, pani kätensä ristiin syliinsä ja tuijotti jäykästi sisäänastuvaa munkkia.

"Ylistetty olkoon Jeesus Kristus!" toivotti Ekkehard tervehdykseksi ja äskeisen manauksen torjumiseksi. Tahtomattaan hän sulki oikean käden peukalon käden sisään, siten vastustaakseen "pahan silmän" salaista mahtia; Audifax oli tiennyt kertoa, että noita-akka yhdellä ainoalla katseellaan voi kuivettaa kokonaisen ruohokentän.

Metsänrouva ei vastannut tervehdykseen.

"Mitä hyvää siinä teette?" kysyi Ekkehard puheen aluksi.

"Hametta korjaan", vastasi vanhus, "joka on käynyt repaleiseksi".

"Ettekö te myöskin etsi yrttejä?"

"Kyllä etsin. Oletteko lääkemies? Tuossa lattialla niitä on paljonkin, mitä laatua vain haluatte."

"En ole mikään lääkemies", sanoi Ekkehard. "Mitä te yrteillä teette?"

"Tarvitseeko teidän kysyä mihin yrttejä käytetään? Tietäähän jokainen teikäläisistäkin sen. Huonostipa kävisi sairaiden ihmisten ja eläinten ja huonosti turmaa torjuttaisiin ja lempeä lääkittäisiin, jollei yrttejä olisi."

"Ja te olette kastettu ihminen?" kysyi Ekkehard kärsimättömästi.

"Lieneväthän minut joskus kastaneetkin…"

"Ja jos kerran olette kastettu", huusi munkki ääntänsä korottaen, "ja luopunut perkeleestä ja kaikista hänen menoistansa, niin mitä sitte tuo merkitsee?" Hän osotti sauvallaan seinään kiinnitettyä hevosenkalloa ja kolhasi sitä niin lujasti, että se putosi alas ja särkyi palasiksi; valkoiset hampaat irtautuivat leuvoista ja juoksivat ympäri lattiata.

"Se on hevosenkallo, jonka nyt olette särkenyt", vastasi eukko huolettomasti. "Se oli nuori eläin, niinkuin vielä voitte nähdä hampaista."

"Ja hevosenliha maistuu teille?" kysyi Ekkehard.

"Eihän hevonen ole mikään saastainen eläin", sanoi metsänrouva, "eikä sen lihaa ole kielletty syömästä."

"Vaimo!" huusi Ekkehard ja astui aivan hänen eteensä, "sinä harjoitat velhoutta ja noitavehkeitä!"

Silloin nousi vanhus seisaalleen. Hänen otsansa vetäytyi syviin ryppyihin, ja kamalasti loistivat hänen harmaat silmänsä. "Te kannatte hengellisen miehen pukua," sanoi hän "ja sen vuoksi voitte minulle noin puhua. Teitä vastaan ei vanha metsänrouva saa mitään oikeutta. Muuten sanotaan sen olevan suuren solvauksen, minkä nyt sinkositte minulle vasten kasvoja, ja maanlaki tuomitsee solvaisijan…" Audifax oli tällä aikaa pelokkaana seissut ovella. Nyt hyppeli metsänrouvan korppi hänen luokseen, niin että hän säikähtyneenä juoksi Ekkehardin turviin. Lieden luona hän äkkäsi hakatun kiven. Sitä tutkimasta ei kaksikaankymmentä korppia olisi voinut häntä estää. Hän nosti vaatetta, jonka metsänrouva oli sille viskannut. Kuluneita kuvioita tuli siinä näkyviin.

Ekkehardkin suuntasi katseensa siihen. Se oli vanha roomalainen alttari. Kaukaa Aasian hekumallisista leiripaikoista Bodenjärven vieraanvarasta köyhille seuduille lähetetyt kohortit lienevät sen aikoinaan pystyttäneet näille kummuille; siihen oli kuvattu liehuvaan viittaan ja frygialaiseen päähineeseen puettu nuorukainen polvistuneeksi maahan kaadetun härän niskoille: se oli persialainen valonjumala Mithras, jonka vaipuva roomalaisusko oli kohottanut itselleen uudeksi jumalaksi, kun oli entisiin kyllästynyt.

Mitään kirjoitusta ei voinut kivessä keksiä. Kauvan katseli Ekkehard sitä. Paitsi erästä Rapperswylin luona turvesuosta löydettyä Vespasianuksen kultarahaa, joka oli jätetty luostariin, ja joitakuita sen aartehistossa säilytettyjä hiottuja kiviä, ei hän ollut nähnyt mitään muuta muistomerkkiä vanhalta ajalta; mutta hänen silmänsä aavisti kiven muodosta ja kuvioituksesta sen olevan mykän todistajan jostakin kadonneesta maailmasta.

"Mistä tuon kiven olette saanut?" kysyi hän. "Jo olette tarpeeksi minulta kysellyt", vastasi eukko uhkamielisesti, "ottakaa itse siitä selvää."

Kivi olisikin voinut kertoa yhtä ja toista, jos sille olisi puheenlahja ollut suotu. Sellaiseen kuluneeseen kuvaan liittyy hyvä palanen historiaa. Mitä se opettaa? Sitä, että ihmissuvut tulevat ja katoavat kuin lehdet, jotka kevät tuo ja syksy lakastuttaa, ja että niiden ajatteleminen ja puuhaaminen vie kehitystä vain vaaksan verran eteenpäin; sitte tulee toisia, jotka puhuvat toisilla kielillä ja luovat toisia muotoja; entiset pyhyydet joutuvat pilkanalaisiksi ja päinvastoin, uudet jumalat istuvat valtaistuimille … hyvä vain niille, jos istuimensa eivät ole pystytetyt kovin monien uhrien päälle…

Mutta Ekkehard tulkitsi kiven merkityksen omalla tavallaan.

"Tuota härän päälle polvistuvaa miestä te palvelette!" huusi hän kiivaasti.

Metsänrouva otti sauvansa ja leikkasi siihen veitsellään kaksi viivaa.
"Se on jo toinen solvaus minkä minulle syydätte!" lausui hän synkästi.
"Mitä minulla olisi kivikuvan kanssa tekemistä?"

"No sanokaahan sitte, mistä tuo kivi on tullut mökkiinne!"

"Koska meidän on käynyt sääliksi sitä", sanoi metsänrouva. "Sitä te keropäät ette ymmärrä. Kivi seisoi ennen tuolla ulkona kallionkielekkeellä omalla paikallaan, ja moni lienee ennen vanhaan polvistunut sen juurella; mutta nyt siitä ei kukaan enää välitä, metsän asujat ovat kuivanneet sillä puuomenia ja kiskoneet päreitä sen päällä milloin sattui, ja sade huuhtoi aikain kuluessa sen kuvia. 'Tuo kivi käy säälikseni', sanoi äiti-vanha, 'se oli ennen muinoin pyhä esine; mutta niiden luut, jotka siihen kuvattua miestä palvelivat, ovat jo kauvan sitte vaienneet, — ja liehuvaviittaista itseään varmaankin palelee'. Ja me otimme kiven mökkiimme ja asetimme sen tähän lieden ääreen, eikä meillä ole siitä ollut mitään vastusta. — Tiedämmehän millä mielellä vanhat jumalat nykyään ovat, eiväthän meidänkään jumalamme kelpaa enää mihinkään. Jättäkää kivi rauhaan!"

"Teidän jumalanne?" matki Ekkehard — "mitä ne ovat?"

"Sen kyllä tiedätte", sanoi eukko. "Tehän olette karkottaneet ne järven syvyyteen. Sinne alhaalle aaltojen alle kaikki on haudattuna, vanhan ajan aarteet ja vanhat jumalat; me emme näe niitä enää ja tiedämme vain paikat missä niitä ennen palveltiin, ennenkun frankki tuli maahan keropäät mukanaan. Mutta kun tuuli pudistaa vanhan tammen latvaa tuolla ulkona, kuuluu kuin ääniä ilmassa: se on niiden valitusta, — ja tuulisina öinä kohisee metsä kummasti ja käy valkoiseksi, käärmeet kipuavat puihin, ja vuorten yli käy henkien kulkue, jotka epätoivoisina katselevat muinaista kotiansa…"

Ekkehard teki ristinmerkin.

"Minä sanon minkä tiedän", lausui metsänrouva. "En tahdo loukata teidän Vapahtajaanne; mutta onhan hän tullut maahamme muukalaisena, ja te palvelette häntä oudolla kielellä, jota me emme ymmärrä. Jos hän olisi kasvanut meidän mannullamme, voisimme mekin hänelle puhua ja häntä palvella, ja ehkäpä olisivatkin silloin olot Alemanniassa aivan toisin."

"Vaimo!" huusi Ekkehard suuttuen, "me poltamme sinut…"

"Jos kirjoissanne luetaan", vastasi vanhus tyynesti, "että puut metsässä ovat luodut vanhojen eukkojen polttorovioiksi, niin olen minä jo tarpeeksi elänyt. Salama kävi äskettäin metsänrouvan mökissä" — hän osotti palanutta juovaa seinällä — "mutta salama säästi metsänrouvaa."

Hän lyykistyi jälleen lieden ääreen ja jäi istumaan jäykkänä ja liikkumattomana. Hehkuvat hiilet loivat väkeviä heijastuksia hänen ryppyisille piirteilleen.

"Hyvä on!" sanoi Ekkehard ja lähti tuvasta. Audifax oli iloissaan, kun jälleen näki sinisen taivaan päällänsä. "Tuolla ne istuivat", sanoi hän osottaen kallion huippua. "Minä käyn siellä katsomassa", lausui Ekkehard. "Sinä palaat Hohentwielille ja pyydät kaksi renkiä tulemaan tänne kirveineen ynnä lukkari Otfriedin, joka ottakoon laulukirjan ja stolan[19] mukaansa."

Audifax juoksi tiehensä. Ekkehard nousi ylös korkealle Krähenille.

Linnassa Hohentwielillä oli herttuatar tällä välin syönyt päivällistään.
Hän oli sen kuluessa alituisesti vilkuillut ympärilleen, aivan kuin
puuttuisi häneltä jotakin. Pian hän nousikin pöydästä. Jäätyään yksin
Praxediksen kanssa hän kysyi tältä:

"Miten sinua uusi opettajamme miellyttää, Praxedis?"

Kreikatar hymyili.

"Puhu!" lausui herttuatar käskevästä.

"Konstantinopolissa ennätin jo nähdä monta koulumestaria," vastasi
Praxedis vältellen.

Hadwig rouva heristi sormeaan. "Minä ajan sinut luotani halveksivan puheesi tähden", sanoi hän. "Mitä syytä sinulla on pilkata koulumestareja?"

"Anteeksi, ei se ollut niin pahasti tarkoitettu. Mutta nähdessäni tuollaisen kirjatoukan, joka aina kulkee mietteisiinsä vaipuneena ja vaivaa itseään kaivamalla kirjoistaan esiin sellaista, jonka me melkein muutenkin arvaamme tapahtuvaksi, joka on kasvanut kiini pergamentteihinsa ja silmäyksellään kunnioittaa vain kirjaimia eikä ympärillään olevia ihmisiä, — niin täytyy minun nauraa. Kun en tiedä, onko sääli siinä paikallaan, niin nauran. Ja sääliä hän ei tarvitsekaan, onhan hän viisaampi kuin me."

"Opettajan pitää olla totinen", virkkoi herttuatar, "se kuuluu hänelle niinkuin lumi alpeillemme."

"Totinen, aivan niin!" matki neitonen. "Tässä maassa, missä lumi peittää vuorenhuiput, pitää kaikkien olla totisia. Mutta olisinpa minä yhtä oppinut kuin herra Ekkehard, niin lausuisin teille ajatukseni. Minusta pitäisi leikistäkin jotakin oppia, naurusuin ja ilman raskaan työn nostamia hikikarpaloita otsalla; mikä on kaunista, sen pitää yhtaikaa miellyttää ja olla totta. Minun mielestäni on tieto hunajaa, jota moni voi koota omalla tavallaan; mehiläinen surisee kukankuvussa ja löytää sitä, mutta tällainen saksalainen tietoviisas on minusta kuin karhu, joka kömpelösti käy käsiksi mehiläispesään ja kourallaan ahmii hunajaa, — ja karhut eivät minua miellytä."

"Sinä olet kevytmielinen hupakko", sanoi Hadwig rouva, "ja haluton oppimaan. Miten sinua Ekkehard muuten miellyttää — tarkoitan, onko hän sinusta kaunis?"

Praxedis vilkaisi syrjästä rouvaansa: "Enpä tähän asti ole katsellut munkkeja heidän kauneutensa takia."

"Miksi et?"

"Olen pitänyt sitä tarpeettomana."

"Sinäpä annat tänään merkillisiä vastauksia", lausui Hadwig rouva ja astui akkunan luo. Tumman petäjikön takaa hän näki Hohenkrähenin kolkon kalliohuipun.

"Paimenpoika oli äsken täällä ja kertoi herra Ekkehardin pyytäneen väkeä sinne", mainitsi Praxedis.

"Koska ilta on kaunis ja päivänpaisteinen", sanoi herttuatar, "niin käske satuloimaan hevoset; käymme katsomassa mitä puuhaa he siellä pitävät. Taikka — unohdin sinun tullessamme Gallenin luostarista valittaneen, että satulassa istuminen sinua rasittaa — taidanpa sen vuoksi ratsastaa sinne yksinäni…"

Ekkehard oli Hohenkrähenillä tarkastellut yöllisen juomingin pitopaikkaa. Vähä oli siitä jälkiä jäänyt. Maaperä ja tammenrunko olivat värjäytyneet paikottain punertaviksi; hiilet ja tuhka näyttivät tulisijan paikan. Ihmetystä hänessä herätti tammen oksiin ripustetut pienet vahamukailut ihmisen eri ruumiinosista ja hevosen ja lehmän kuvat; ne olivat kiitosuhreja ihmisten ja eläinten parantumisesta. Taikauskoinen talonpoika silloin vielä toi antimensa mieluummin vanhalle isienpuulle kuin laaksossa olevaan kirkkoon.

Kaksi miestä lähestyi kirveet olallaan. "Meidät on lähetetty tänne", sanoivat he. "Hohentwieliltäkö?" kysyi Ekkehard. "Me olemme linnan työmiehiä; työpaikkamme on tuolla ylhäällä Hohenhöwenillä, missä savu kohoaa miiluhaudasta."

"Hyvä", sanoi Ekkehard, "minä kutsutin teidät tänne kaatamaan tuon tammen". Miehet katselivat hänen hämillään. "Joutukaa!" huusi hän, "ennen yön tuloa pitää sen olla kaadettuna."

Miehet astuivat kirveineen tammen juurelle. Suut ammollaan he katselivat ylvästä puuta. Toinen pudotti kirveensä maahan.

"Eikö paikka tunnu sinusta tutulta, Chomuli?" kysyi hän kumppaniltaan.

"Kuinka niin, Woveli?"

Miilunpolttaja viittasi auringonlaskuun päin, pani sitte nyrkitetyn kätensä suulleen ikäänkuin juodakseen siitä ja sanoi: "Joko ymmärrät?"

Silloin katsahti toinen Ekkehardiin ja virkkoi silmää vilkuttaen: "Me emme tiedä mistään mitään, Woveli!" "Mutta hän sen kyllä saa tietää, Chomuli", sanoi ensimmäinen. "Odotetaan, Woveli", sanoi toinen.

"Se on synti ja häpeä", jatkoi hänen toverinsa, "pitääkö meidän kaataa puu, joka jo kaksisataa vuotta on seissut tuossa ja juurellaan nähnyt monta hupaista helavalkeata. Minun sydämmeni ei myönnä sitä, Chomuli."

"Elä ole hullu", lohdutti toinen ja suuntasi ensimmäisen iskun puuhun, "meidän on pakko tehdä se. Mitä tuimemmin iskemme tammeen, sitä vähemmän aavistaa tuo kaapuniekka meidän olleen yöllisissä juomingeissa sen juurella. Ja entä sakkokillinki?! … Ihmisen pitää olla viisas, Woveli!"

Silloin välähti toisenkin aivoissa valo. "Niinpä niin, Chomuli, viisas pitää ihmisen olla!" sanoi hän ja iski jumalienpuuta oikein olan takaa, huolimatta siitä, että kymmenen päivää sitte oli ripustanut siihen vahakuvan kiitosuhriksi lehmänsä paranemisesta. — Lastut lentelivät ympärinsä, ja kumeasti kaikui metsä molempien hartevista iskuista.

Lukkarikin oli jo saapunut, stola ja laulukirja mukanaan. Ekkehard viittasi häntä seuraamaan itseään metsänrouvan mökkiin. Tämä istui yhä vielä jäykkänä lietensä ääressä. Äkäinen tuulenhenki lehahti tulijain kanssa ovesta sisään ja sammutti valkean.

"Metsänrouva!" huusi Ekkehard käskevästi, "pankaa tavaranne kuntoon, sillä teidän on lähteminen täältä."

Vanhus tarttui sauvaansa ja leikkasi siihen kolmannen rastin. "Kuka se on, joka minua jo kolmannesti häväisee", kysyi hän kumealla äänellä, "ja tahtoo ajaa minut pois äitini kodista kuin isännättömän koiran?"

"Schwaabin herttuattaren nimessä", jatkoi Ekkehard juhlallisesti, "tuomitsen minä teidät pakanallisen taikauskon ja yöllisen epäjumalanpalveluksen harjoittamisen takia menettämään kotinne ja kontunne ja kaiken olosijanne tällä maanäärellä. Teidän tuolinne olkoon aina teidän ovenne edessä, kulkea teidän pitää rauhattomana ilman vakinaista asuinsijaa niin kauvan kuin taivas pysyy sinisenä, niin kauvan kuin kristityt käyvät kirkossa, niin kauvan kuin haukka lentää kevätpäivinä, kun ilma kantaa sen molempia siipiä. Ja elköön mikään ystävällinen ovi teille avautuko, mikään liesi teitä lämmittäkö elköönkä mikään lähde teille vettänsä tarjotko, siksi kunnes olette puhdistanut itsenne saastastanne ja hankkinut itsellenne rauhan kolmiyhteisen Jumalan, elävien ja kuolleitten tuomarin kanssa."

Metsänrouva oli kuunnellut häntä osottamatta vähintäkään liikutuksen merkkiä. "Voideltu mies häväisee sinua kolmasti oman kattosi alla", mutisi hän itsekseen, "jonka sinä sauvaasi merkitset, ja samaan sauvaan nojautuen saat lähteä kulkemaan perikatoasi kohden, sillä he eivät anna sinulle paikkaa, mihin pääsi kallistaisit. Oi äiti, äiti!…"

Hän sitasi ryysynsä mytyksi, tarttui sauvaansa ja varusti itsensä pitkälle matkalleen. Lukkarin kävi sääliksi häntä. "Rukoilkaa Jumalalta hänen palvelijainsa kautta anteeksi", sanoi hän, "ja tehkää kristillinen katumus, niin saatte armon ja vapahduksen synneistänne."

"Siihen on metsänrouva liian vanha", vastasi eukko ja houkutteli luokseen kottaraisensa, joka istahti hänen olkapäälleen, korpin hypellessä hätäisenä hänen kantapäillään. Vielä heitti hän viimeisen silmäyksen tuttuihin seiniin, yrttikasoihin lattialla ja hevosenkalloihin pylväissä, ja sysäten sauvallaan kynnykseen, niin että sen paadet kilahtivat, huusi hän jälkeenjääville: "Olkaa kirotut, te koirat!" Sitte kulki hän lintuineen metsään ja katosi näkyvistä.

"Polo joukkomme mykkänä kulkevi,
Sen tähdet sammuneet ovat; —
Meren yöllisen helmasta, Islanti,
Jääkylkesi nostaos kovat!"

kuului hänen murheellinen hyräilynsä yhä heiketen lehdettömien puiden runkojen välistä.

Mutta Ekkehard antoi lukkarin vyöttää stolan yllensä, ja pitäen laulukirjaa kädessään hän kulki ympäriinsä tuvassa ja kamarissa ja teki ristinmerkkejä seinille, jotta pahat henget kaikkoisivat ikipäiviksi; sitte lausui hän koko mökin ylitse kovimman manauksen paholaista vastaan.

Hurskas toimitus kesti aika kauvan. Lukkarilla kiilsi tuskanhiki otsalla hänen ottaessaan kaapua Ekkehardin hartioilta, sillä niin kovia sanoja hän ei ollut koskaan kuullut. Nyt kuului kavionkopinaa metsän halki.

Se oli herttuatar, joka ratsasti paikalle yhden ainoan palvelijan seuraamana. Ekkehard astui häntä vastaan; lukkari oikasi toista tietä kotiin.

"Viivyitte niin kauvan", lausui herttuatar armollisesti, "että oli itseni tultava katsomaan, miten täällä olette toiminut ja tuominnut".

Molemmat miilunpolttajat olivat tällä välin lopettaneet työnsä ja hiipivät nyt vuoren takasivua pois, sillä he pelkäsivät herttuatarta. Ekkehard kertoi hänelle metsänrouvan pakanallisista menoista ja miten hän oli ajanut tämän tiehensä.

"Kovinpa olitte ankara!" sanoi Hadwig rouva.

"Luulin olleeni lempeä", vastasi Ekkehard.

"Me hyväksymme mitä olette päättänyt", lausui herttuatar. "Mitä aijotte tehdä tyhjäksi jääneellä majalla?" Hän katsahti pikaisesti pitkin kivisiä seiniä.

"Pahojen henkien valta on täältä manauksella ijäksi lopetettu", sanoi
Ekkehard. "Minä tahdon vihkiä tämän majan kappeliksi Pyhälle
Hadwigille."

Herttuatar katsahti häneen ystävällisesti. "Mistä johduitte siihen ajatukseen?" kysyi hän.

"Se vain juolahti päähäni… Tammen minä annoin kaataa."

"Käykäämme katsomaan uhripaikkaa", sanoi herttuatar. "Luulenpa voivani hyväksyä tammenkin kaadon."

Hän nousi Ekkehardin kanssa kivikoista polkua ylös korkean Krähenin huipulle. Ylhäällä makasi kaadettu tammi, jonka mahtavat oksat sulkivat heiltä tien. Vain muutaman askeleen pituinen ja levyinen tasainen kivilaatta päätti tämän omituisesti muodostuneen kallion huipun. Sille he nousivat seisomaan. Jyrkkinä karkasivat kallioseinät heidän allaan syvyyteen; ei ollut kiveä tai puuta heillä tukena tässä huimaavassa korkeudessa; sinistä ilmaa vasten kumotti nuo kaksi olentoa, tummakaapuinen munkki ja heleänvaaleaan monipoimuiseen vaippaan puettu herttuatar. Vaitonaisina he katselivat aliansa aukeavaa mahtavan laajaa maisemaa. Syvällä alhaalla levisi tasanko; käärmeentapaisesti kiemurteli Aach-joki vihreiden niittyjen halki; väräjävän etäisinä ja vähäisinä siintivät laakson asumusten katot ja päädyt kuin pisteet kartalla; ja tummana taustana kohosi perällä Hohentwielin tuttu uljas huippu, jonka takana loppumattomana muurina eteni sinertävä vuoriketju, salaten katsojalta Reinin lähdön Bodenjärvestä. Kimaltelevana loisti sitävastoin silmään järven alapää, jossa ui vihertävä Reichenaun saari, ja vienosti, ikäänkuin hengähdyksenä, hohti takimmaisten vuoriryhmäin jättiläissarja… Ne tulivat yhä selvemmiksi, kirkkaina viiruina välkkyivät niiden rajapiirteet, sillä aurinko teki laskuaan. Hiukeavassa valaistuksessa sädehti koko maisema…

Hadwig rouvan mieli oli liikutettu. Tällainen palanen suurta, avaraa luontoa viritti hänen ylevän sydämmensä samaan sopusointuun. Hento hengähdys kävi hänen korskean mielensä lävitse; hänen katseensa kääntyi alppien lumisista huipuista Ekkehardiin. "Tahdon vihkiä kappelin Pyhälle Hadwigille!…" kaikui yhä uudelleen hänen korvissaan.

Hän astui askeleen takaperin, ikäänkuin olisi pelännyt äkillistä huimausta, laski oikean käsivartensa Ekkehardin olkapäälle ja nojautui kiinteästi häneen. Hänen silmänsä paloivat aivan lähellä Ekkehardin kasvoja. "Mitä ystäväni nyt ajattelee?" kuiskasi hän vienolla äänellä.

Ekkehard oli seisonut ajatuksiinsa vaipuneena. Miltei säikähtyneenä hän hytkähti.

"En koskaan ole ollut näin korkealla", sanoi hän. "Tällaisen näön nähdessäni tulee mieleeni Raamatun sanat: 'Taas vei hänen perkele sangen korkealle vuorelle ja osotti hänelle kaikki maailman valtakunnat ja niiden kunnian ja sanoi hänelle: nämät kaikki minä annan sinulle, jos sinä lankeet maahan ja rukoilet minua. Niin sanoi Jeesus hänelle: mene pois, saatana, sillä kirjoitettu on: Herraa sinun Jumalatas pitää sinun kumartaman ja häntä ainoata palveleman'."

Jäykkänä vetäysi herttuatar takaisin. Tuli hänen silmissään muuttui toisenlaiseksi; näytti siltä kuin hän olisi tahtonut sysätä munkin alas syvyyteen.

"Ekkehard!" huusi hän, "te olette lapsi — tai järjiltänne!"

Hän käänsi tälle selkänsä ja laskeutui nopein, vihaisin askelin kukkulalta. Alas tultuaan hän ratsasti pyrynä takaisin Twielilleen; palvelija voi vain vaivoin häntä seurata.

Ekkehard oli kuin puulla päähän lyöty. Hän sipasi kädellään silmiään, aivan kuin tuntisi niissä suomukset.

Kun hän hiljaisena yönä istui tornikammiossaan Hohentwielillä, leimahti etäällä valkeankajastus. Hän tirkisti ulos. Korkean Krähenin petäjien yli löi kirkas tulenlieska.

Metsänrouva oli käynyt ottamassa viimeiset jäähyväiset P. Hadwigin tulevalta kappelilta.