KAHDEKSAS LUKU.
Audifax.
Siihen aikaan eli korkealla Twielillä poikanen nimeltä Audifax. Hänen vanhempansa olivat olleet herttuan orjia, mutta he olivat kuolleet pojan vielä pienenä pilttinä ollessa; niinpä hän oli sitte kasvanut aivan itsekseen jätettynä, kenenkään hänestä suuria välittämättä, ja hän kuului linnaan aivan kuin katolla kasvava leinikkö tai kuin seiniä kiertelevä muratti. Hänen tehtäväkseen oli annettu linnan vuohien paimentaminen. Ne hän tunnollisesti ajoikin aina aamuisin tarhasta ulos ja iltaisin jälleen sisään, ja oli alati yhtä hiljainen ja ihmisarka. Hänellä oli kalpeat kasvot ja lyhyeksi leikattu vaalea tukka, sillä ainoastaan vapaasyntyiset henkilöt saivat silloin pitää pitkää tukkaa.
Keväisin, kun nurmi lykkäsi uutta orasta ja puut koristautuivat hiirenkorvilla, istui Audifax tyytyväisenä ulkona ja veisti nuoresta puusta itselleen pillin, johon puhalteli; siitä lähti yksinäinen, alakuloinen ääni, jota Hadwig rouva kerran oli jäänyt alttaanilleen kuuntelemaan — varmaankin sen vuoksi, että hänen oma mielialansa silloin muistutti pillin säveltä. Ja kun Audifax illalla toi vuohensa sisään tarhaan, sanoi herttuatar hänelle: "Pyydä minulta jokin armonosotus!" Silloin pyysi paimen häneltä tiukua lemmikkivuohensa Mustajalan kaulaan. Mustajalka sai tiukunsa, eikä sen jälkeen ollut mitään erinomaisempaa sattunut Audifaxin elämässä. Mutta hän kävi huomattavasti entistä aremmaksi, olipa viime kevännä lakannut pilliäänkin soittamasta.
Nyt oli muuan päivänpaisteinen loppusyksyn päivä, ja hän ajoi vuohensa vuoren uloimmalle kalliokielekkeelle, istui itse paadelle ja katseli kauvas avaran maiseman yli; tumman petäjikön takana kimalteli Bodenjärven kirkas juova, etualalla loisti metsä syksyn kirjavissa väreissä, ja tuuli riipi kuivia punaisia lehtiä puista. Mutta Audifax istui ja itki katkerasti.
Samaan aikaan paimensi linnan siipikarjaa Hadumoth niminen tyttönen; tämä oli erään vanhan palvelijattaren tytär eikä ollut isäänsä koskaan nähnytkään. Hadumoth oli reipas ja kelpo lapsi, punaposkinen ja sinisilmäinen ja piti tukkaansa kahteen palmikkoon sidottuna. Hanhensa hän piti kurissa ja hyvässä järjestyksessä; ne kyllä muille ojentelivat kaulaansa ja rääkättivät kuin äkäiset eukot, mutta paimenelleen ei yksikään niistä uskaltanut olla ilkeä; kun hän heilutti sauvaansa, kulkivat ne siveästi ja säädyllisesti eteenpäin eivätkä pitäneet yhtäkään melua. Usein ne kulkivat kedolla Audifaxin vuohilaumaan sekaantuneena, sillä kerotukkainen vuohipaimen ei ollut tytölle vastenmielinen; istuipa hän usein tämän vieressä ja katseli yhdessä hänen kanssaan siniseen ilmaan — ja kun eläimet huomasivat millä kannalla niiden kaitsijain välit olivat, sopivat nekin keskenään hyvin yhteen. Tänään ajoi Hadumoth hanhensa alas kallionkielekkeelle, ja kun hän kuuli siellä vuohentiuvun ääntä, etsi hän silmillään paimenta. Ja nähdessään tämän istuvan ja itkevän, meni hän hänen luokseen, istahti hänen viereensä ja sanoi: "Audifax, miksi sinä itket?" — Ei kuulunut vastausta. Silloin kääri Hadumoth käsivartensa hänen kaulansa ympäri, painoi pojan kiharattoman pään puoleensa ja sanoi suruissaan: "Audifax, jos sinä itket, tahdon minäkin itkeä kanssasi."
Mutta Audifax yritti kuivata kyyneleitään. "Ei sinun tarvitse itkeä", hän sanoi, "mutta minun täytyy. Minussa on jotakin, joka pakottaa minun itkemään."
"Mikä se sinussa on, joka sinun itkemään pakottaa?" kysyi tyttö. Silloin Audifax otti kiven, joita oli viljalta Twielin kallioilla, ja viskasi sen toisia kiviä vastaan. Kivi oli ohut ja kilahti.
"Kuulitko sinä?"
"Kyllähän sen kuulin", sanoi Hadumoth, "se kilahti kuin kivi aina."
"Mutta ymmärsitkö myöskin kilauksen?"
"En."
"Vaan minä sen ymmärsin, ja sen vuoksi pitää minun itkeä", virkkoi Audifax. "Siitä on jo useita viikkoja sitten; istuessani kerran tuolla laaksossa kivellä tunsin jonkun vetävän itseäni. En tiedä miten se tapahtui, mutta syvyydestä sen täytyi olla tullut; ja nyt tuntuu minusta usein, kuin kävisivät silmäni ja korvani toisenlaisiksi, ja käsissäni hehkuu kuin kimaltelevia kipinöitä; kedon poikki kulkeissani kuulen lorinaa jalkojeni alta, ikäänkuin juoksisi siellä maanalainen puro; kalliolla seisoissani näen kiven lävitse, näen siellä monenlaisia suonia kulkevan, ja syvältä kuuluu takomista ja kolinaa; niiden täytyy olla kääpiöitä, joista vaari on kertonut, ja aivan alimmasta syvyydestä lieskaa punertava tuli… Hadumoth, minun on määrä löytää suuri aarre, ja kun en tiedä mistä sen löydän, täytyy minun itkeä."
Hadumoth teki ristinmerkin, "Sinä olet lumottu", hän sanoi. "Sinä olet auringonlaskun aikaan nukkunut paljaalla maalla; silloin ovat maanalaiset mahdit saaneet vallan ylitsesi… Odotahan, tiedänpä sinulle parempaakin tekemistä kuin itkemisen."
Hän juoksi ylös vuorta pitkin, ja pian tuli hän takaisin tuoden mukanaan vesiruukun, olkia ja pienen saippuapalan, jonka Praxedis kerran oli hänelle lahjoittanut. Ja hän teki saippuasta kirkasta vaahtoa ja antoi Audifaxille oljenkorren sanoen: "Puhaltakaamme jälleen saippuakuplia kuten ennen. Muistatko vielä, miten istuimme yhdessä ja kilpaa puhalsimme niitä, ja viimein opimme siihen niin, että kuplamme lensivät suurina ja värikkäinä laakson yli ja välkkyivät kuin sateenkaari, niin että aivan teki mieli itkeä kun ne särkyivät…"
Audifax oli äänetönnä ottanut vastaan oljen, jonka päässä vaahtohelmi riippui kirkkaana kuin kastepisara; hän piti sitä ilmaa kohti, ja päivänsäteet sattuivat siihen. "Muistatko myöskin, Audifax", jatkoi paimentyttönen, "mitä kerran sanoit, kun olimme puhaltaneet vaahtomme loppuun ja oli tullut ilta ja yö ja tähdet syttyivät taivaalle? 'Nekin ovat saippuakuplia', sanoit sinä, 'rakas Jumala istuu korkealla vuorella ja hän niitä puhaltaa ja osaa paljon paremmin kuin me'…"
"En enää sitä muista", sanoi Audifax. Hän laski päänsä alas rinnalleen ja alkoi uudelleen itkeä. "Miten pitää minun alkaa, jotta voittaisin aarteen?" valitti hän.
"Olehan toki järkevä", torui Hadumoth, "mitä tekisit aarteella, jos sen kerran löytäisit?"
"Silloin lunastaisin itseni vapaaksi", virkkoi poika innostuneesti, "ja sinut myös, ja herttuattarelta ostaisin hänen herttuakuntansa ja vuoren kaikkineen mitä sillä on, ja sinulle teettäisin kultakruunun ja jokaiselle vuohelle kultatiuvun ja itselleni säkkipillin mustasta puusta ja sulasta kullasta…"
"Sulasta kullasta…" matki Hadumoth leikillisesti, "tiedätkö edes miltä kulta näyttää?"
Silloin laski Audifax sormen suulleen: "Osaatko pitää suusi kiini?" Tyttö nyökkäsi myöntäen. "Annahan minulle kätesi!" Hadumoth teki niin. "Sittepä tahdon näyttää sinulle minkälaista kulta on", sanoi paimenpoika ja veti povitaskustaan esiin metallipalasen; se oli ison rahan kokoinen, mutta keskeltä pyöristynyt kuin simpukka, ja näkyi siinä joitakuita kuluneita, ymmärtämättömiksi käyneitä merkkejä. Se kiilsi ja kimalteli ja oli todella kultaa. Hadumoth punnitsi palaa etusormellaan.
"Löysin sen kaukaa tuolta kedolta, kerran ukkosilman jälkeen", sanoi Audifax. "Kun sateenkaari laskeutuu hohtavana maan päälle, ilmestyy kaksi enkeliä sinne, missä sen sakarat maahan ulottuvat, ja ne laskevat kultaisen maljan alle, jottei sen tarvitsisi koskea märkään ja rumaan multaan — ja kun se on loppuun välkkynyt, jättävät enkelit kultamaljat maahan, sillä sateenkaari pahastuisi, jos kahdesti samoja astioita käytettäisiin…"
Hadumoth alkoi jo uskoa leikkitoverinsa kutsumukseen aarteenlöytäjänä. "Audifax", sanoi hän antaen tälle sateenkaarimaljasen takaisin, "siitä ei sinulle ole mitään hyötyä. Ken tahtoo löytää aarteen, sen on sanat tiedettävä… Syvällä maan sisässä kätketään meiltä kaikki aarteet, eivätkä peikot luovu niistä ennenkun ne pakotetaan siihen."
"Niin, taikasanat", virkkoi Audifax kyynelsilmin, "kukapa ne tietäisi…"
"Oletko jo nähnyt pyhää miestä?" kysyi Hadumoth.
"En."
"Jo neljä päivää on linnassa ollut pyhä mies, joka osaa kaikki taikasanat. Hän toi mukanaan ison kirjan, josta hän lukee herttuattarellemme, ja siihen on kirjoitettuna kaikki taijat, miten ilman henget saadaan tottelemaan ja maan ja veden ja tulen henget. Pitkä Friderun siitä kertoi rengeille, ja herttuatar kuuluu käskeneen tietäjän taikomaan hänen linnansa suuremmaksi ja lujemmaksi ja hänelle itselleen ikuista nuoruutta ja kauneutta…"
"Minä menen sen pyhän miehen luo," sanoi Audifax.
"Siitä tulet saamaan selkääsi", varotti Hadumoth.
"Enpä tulekaan", vastasi poika, "minäpä tiedän jotakin, jota tarjoan hänelle, jos hän minulle taijan opettaa…"
Oli tullut ilta. Lapset nousivat kivisiltä sijoiltaan, vuohet ja hanhet huudettiin kokoon, ja hyvässä järjestyksessä kuin sotajoukko lähdettiin kulkemaan linnaa kohti.
Sinä iltana Ekkehard luki herttuattarelle lopun Aeneidin ensimmäisestä kirjasta, jonka Spazzo herra edellisenä päivänä oli keskeyttänyt: miten sidonilainen Dido hämmästyneenä sankarin ulkonäöstä kutsuu hänet seuralaisineen hänen vierasvaraansa nauttimaan; ja hyväksyvästi nyökkäsi Hadwig rouva päätään Didon sanoille:
"Onhan tuo sama kohtalo mullakin itsellä ollut,
Vaivoja koin useoita ma, kunnes suotuisa onni
Maan tään kärsinehellen auvoks' soi lepolaksi.
Kärsinyt itsekin, toki kärsineit' ymmärrän auttaa."
Sitte lähettää Aeneas Akhateksen laivoille ilmoittamaan ilosanomaa Askaniukselle, sillä pojalleen on isän hellivä huolenpito kokonaan omistettu. Mutta Venuksen povessa liikkuu uusi juoni: Didon sydämmessä on lemmenliekki sytytettävä, ja sen vuoksi hän tempaa Askaniuksen kauvas Idalian lehtoon, missä muuttaa lemmenjumalan Askaniuksen hahmoon; siipiä vailla ja ryhdin ja käytöksen puolesta aivan nuorukaisen näköisenä liittyy tämä troijalaisten joukkoon Karthagon kuningaslinnassa ja kiiruhtaa kuningattaren luo…
Tääpä nyt silmillään, sydämellään
Riippui tuoss', sylihins' hänet painoi, aavistamatta
Millainen jumal' onnetont' uhkasi. Äitiään muistain
Tääpä jo puolisovainaat' haihduttaan rupes Didon
Mielestä, lempeä taas sytytellen kiivasta tuossa
Rinnass', aikoja sitten lemmestä vierautuneessa.
"Pysähtykääpäs", sanoi Hadwig rouva. "Sepä oli jälleen kovin heikosti mietitty kohta."
"Heikostiko?" kysyi Ekkehard.
"Tarvittiinko siihen nyt itse Amor jumalan apua", sanoi herttuatar. "Eikö voi niinkin käydä, että ensimmäisen puolison muisto voi hälvetä lesken rinnasta ilman mitään kavaluutta ja petosta ja ilman hänen sekautumistaankin?"
"Jos itse jumala on pannut onnettomuuden alkuun", sanoi Ekkehard, "niin voi Didolle antaa anteeksi, jopa puolustaakin hänen menettelyään — se lienee tässä runoilijan ajatus…"
Ekkehard luuli tässä lausuneensa erittäin hienon huomautuksen. Mutta Hadwig rouva nousi istuimeltaan. "Se on jotakin toista", sanoi hän terävästi, "hän siis tarvitsi anteeksiantoa! Sitä en minä tullut ajatelleeksi. Hyvää yötä!"
Ylpeästi astui hän salin halki, ja nuhtelevasti kahisivat hänen pitkän hameensa helmat. "Merkillistä", ajatteli Ekkehard, "käypä vaikeaksi lukea kallista Virgiliusta täällä." Sen pitemmälle eivät hänen ajatuksensa menneet…
Kun hän seuraavana päivänä kulki linnanpihan poikki, astui paimenpoika Audifax hänen luokseen, kohotti hänen vaatteensa helmaa huulilleen ja katsoi häneen kysyvästi.
"Mikä sinulla on?" kysyi Ekkehard.
"Minun olisi saatava taikasana", sanoi poika ujosti.
"Minkälainen taikasana?"
"Jolla voi nostaa aarteen syvyydestä."
"Sellainenpa minunkin olisi saatava", sanoi Ekkehard nauraen.
"Oi, teillä on sellainen, pyhä mies", sanoi poika. "Eikö teillä ole se iso kirja, josta luette herttuattarellemme joka ilta?"
Ekkehard katseli häntä terävästi. Hän kävi epäluuloiseksi ja muisteli millä tavalla hänet oli tuotu korkealle Twielille. "Onko joku opettanut sinua tällä tavoin puhuttelemaan minua?" kysyi hän.
"On!"
"Kuka sitte?"
Silloin pillahti poika itkuun. "Hadumoth!" vastasi hän. Ekkehard ei häntä ymmärtänyt.
"Kuka Hadumoth on?"
"Hanhipaimen", vastasi poika nyyhkyttäen.
"Sinä puhut tyhmyyksiä, mene tiehesi…"
Mutta Audifax ei mennyt.
"Teidän ei tarvitse ilmaiseksi antaa sitä", virkkoi hän, "minäpä näytän teille jotain kaunista. Vuoressa täytyy löytyä paljon aarteita; minä tiedän yhden, mutta se ei ole se oikea. Oikean minä tahtoisin saada."
Ekkehard kävi tarkkaavaiseksi. "Näytäpäs minulle mitä sinä tiedät!" sanoi hän. Audifax viittasi kädellään vuorenrinteelle päin. Silloin lähti Ekkehard hänen mukanaan ulos linnanpihasta ja he laskeutuivat vuoripolkua alaspäin; vuoren taustalle tultua, missä silmä voi nähdä korkean Stoffelnin metsäisen huipun ja korkean Höwenin, poikkesi Audifax tieltä. He kulkivat viidakon halki, kunnes edemmä pääsyn heiltä sulki paljas, harmaa, äkkijyrkästi korkeuteen kohoova kallioseinä.
Audifax taivutti muutaman pensaan syrjään ja repi sammalta irti; harmaassa kaikukivessä, joka on vuoren ydin, tuli näkyviin kellertävä suoni, joka sormen paksuna kulki kallion halki. — Audifax irroitti yhden kappaleen; kuin kivettyneet pisarat kimalteli täten uurrettu rako suonessa, loistavana, kullankeltaisena.
Arvostelevasti katseli Ekkehard irroitettua palasta. Kivilaji oli hänelle outo. Jalokiveä se ei ollut; myöhemmän ajan oppineet ovat nimittäneet sen natroliitiksi.
"Nyt näette, että minä jotakin tiedän!" kehasi Audifax.
"Mitä minä tällä teen?" kysyi Ekkehard.
"Sen tiedätte itse paremmin kuin minä. Voittehan leikata sen liuskoiksi ja koristaa niillä isoja kirjojanne. Annatteko nyt minulle taikasanan?"
Ekkehardin täytyi nauraa pojan itsepäisyydelle.
"Sinusta pitää tulla vuorimies", virkkoi hän ja yritti lähteä pois.
Mutta Audifax piti häntä kiini vaatteenliepeestä. "Teidän täytyy opettaa minulle isosta kirjastanne!" "Mitä sitte?"
"Tehokkaimman taijan…"
Leikillinen ilme välähti Ekkehardin totisille kasvoille. "No, tulehan sitte kanssani", sanoi hän, "sinun pitää saada se tehokkain taika."
Iloiten seurasi Audifax häntä. Nauraen lausui Ekkehard hänelle seuraavan
Virgiliuksen säkeen:
"Auri sacra fames, quid non mortalia cogis
Pectora?…"[17]
ja rautaisella kärsivällisyydellä toisti Audifax näitä outoja sanoja, kunnes ne pysyväisesti painuivat hänen mieleensä.
"Kirjoittakaa se minulle, jotta voisin kantaa sitä ruumiillani", pyysi hän vielä.
Ekkehardin oli jatkettava pilaa loppuun asti ja kirjoitettava hänelle sanat ohuelle pergamenttikaistaleelle. Poika kätki sen poveensa ja suuteli uudelleen Ekkehardin vaatteenlievettä; — hänen sydämmensä sykki kovasti, ja hypyillä, joita mikään vuohi ei olisi osannut matkia, katosi hän kartanolta.
"Tälle lapselle on Virgilius suuriarvoisempi kuin herttuattarelle", ajatteli Ekkehard.
Puolipäivän aikaan istui Audifax jälleen paadellaan. Mutta tällä kertaa hänen arat silmänsä eivät olleet kyynelten himmentämät; pitkistä ajoista oli vanha pilli jälleen päässyt mukaan paimeneen, ja tuuli kantoi sen säveleet kauvas laaksoon. Tyytyväisenä tuli Hadumoth hänen luokseen kalliolle. "Emmekö taas puhalla saippuakuplia?" hän kysyi.
"En enää koskaan puhalla saippuakuplia!" virkkoi Audifax ja puhalteli edelleen pilliinsä. Sitte hän nousi seisaalleen, katseli tarkkaavasti ympärilleen ja säteilevin silmin painoi Hadumothin rintaansa vastaan, kuiskaten kiihkeästi hänen korvaansa: "Minä olen ollut sen pyhän miehen puheilla, ja tänä yönä me nostamme aarteen! Sinä tulet mukaani!" Hadumoth lupasi tulla.
Palvelusväki lopetti illallisensa väentuvassa; yht'aikaa nousivat kaikki lavitsoilta ja asettuivat riviin. Audifax ja Hadumoth olivat istuneet alimpana pöydässä; paimentyttösen oli määrä lukea näille karkeapintaisille ihmisille pöytärukous, mutta tänään vapisi hänen äänensä…
Ennenkun pöytä vielä oli siivottu illallisen jätteistä, hiipi kaksi varjoa ulos linnanportista: ne olivat Audifax ja Hadumoth. "Tänä yönä tulee kylmä", oli poika sanonut seuralaiselleen ja viskannut vuohennahan hänen hartioilleen. Missä vuori alkaa vähitellen laskeutua eteläänpäin, sinne oli aikoinaan kaivettu vallihauta; siellä seisattui Audifax syystuulelta suojaan. Hän ojensi kätensä suoraan eteenpäin sanoen: "Luulen että sen tästä täytyy löytyä! Meidän on vielä kauvan varrottava, aina puoliyöhön asti."
Hadumoth ei vastannut. Molemmat istuivat aivan lähelle toisiaan. Kuu oli noussut, sen valo väreili kevyiden hattarain läpi. Linnasta paistoi joistakuista akkunoista valkea: siellä istuttiin jälleen Virgiliusta lukemassa… Vuorella oli aivan hiljaista, joskus vain lensi tornipöllö käheästi huutain lasten ylitse. Pitkän äänettömyyden jälkeen kysyi Hadumoth arasti: "Miten se tapahtuu, Audifax?"
"En tiedä", kuului vastaus. "Joku ehkä nousee ylös tuomaan aarteen, tai maa avautuu ja me astumme alas syvyyteen, taikka…"
"Vaikene jo", sanoi Hadumoth, "minua pelottaa!"
Ja jälleen kului pitkä äänetön hetki; Hadumoth oli laskenut päänsä Audifaxin rinnalle ja nukahtanut, mutta poika hieroi unen silmistään ja pudisti toveriaan. "Hadumoth", hän sanoi, "yö on pitkä, kerro minulle jotakin!"
"Mieleeni muistuu jotakin ilkeää", virkkoi tämä. "Oli kerran mies, joka meni aamun koittaessa kyntämään peltoaan; silloin nousi vaosta kultatonttu, joka irvisteli miehelle ystävällisesti ja sanoi: 'Ota minut mukaasi! Joka ei etsi meitä, sen omia me olemme, mutta joka meitä etsii, sen me kuristamme' … Audifax, minua niin pelottaa!"
"Annahan minulle kätesi", virkkoi Audifax, "jotta pysyisit rohkeana."
Valot linnassa olivat sammuneet. Vartijan kumea toitotus tornista kuulutti keskiyötä. Silloin polvistui Audifax, ja Hadumoth polvistui hänen viereensä; poika oli riisunut oikeasta jalastaan puukengän, jotta seisoisi paljaalla jalalla maaperällä; pergamenttikaistaletta hän piti kädessään ja luki lujalla äänellä taikasanat, joiden merkitys hänelle oli outo:
"Auri sacra fames, quid non mortalia cogis
Pectora?…"
Ne olivat hyvin painuneet hänen muistiinsa. Ja molemmat jäivät polvilleen odottaen mitä tapahtuman piti… Muttei tullut paikalle mitään peikkoa eikä mitään jättiläistä, eikä maakaan avautunut heidän jalkojensa juuressa; tähdet kimaltelivat heidän päittensä päällä kylminä ja kaukaisina, ja viileästi hiveli öinen ilma heidän poskiaan… Mutta kun usko on niin luja ja syvä kuin noiden molempain lasten, ei sille saa nauraa, vaikkei sillä vuoria siirrettäisikään eikä aarteitakaan löydettäisi.
Nyt kohosi taivaalle väräjävä valo, tähtilento kiiri alas jättäen jälkeensä kimaltelevan valoviirun, ja paljon muita samanlaisia seurasi… "Se tuleekin ylhäältä", kuiskutti Audifax puristaen paimentyttöstä kiihkeästi povelleen. "Auri sacra fames…" huusi hän vielä kerran yöhön. Loistavina juovina risteilivät meteoorit toisiaan; ensimmäinen, toinen, kolmas sammui — taivaalla oli jälleen sama tyyni rauha kuin ennenkin…
Kauvan ja tarkkaan katseli Audifax ympärilleen. Sitte nousi hän murheellisena seisoalleen. "Emme saaneet mitään", lausui hän vapisevalla äänellä, "ne putosivat kaikki järveen. Ne eivät suo meille mitään. Meidän on alati jääminen paimeniksi."
"Lausuitkohan pyhän miehen sanat oikein?" kysyi Hadumoth.
"Niinkuin hän ne minulle opetti."
"Sitte hän ei ole sinulle oikeita sanoja lausunutkaan. Hän tahtoi itse nostaa aarteen. Ehkä on hän laskenut verkon sinne, mihin tähdet putosivat."
"Sitä en usko", väitti Audifax. "Hänen kasvonsa ovat lempeät ja hyvät, eivätkä hänen huulensa puhu vilppiä."
Hadumoth oli vaipunut ajatuksiin.
"Ehkäpä hän ei itsekään osaa oikeata manausta", sanoi hän viimein.
"Miksi ei?"
"Koska hänellä ei ole oikeata jumalata. Hänellä on se uusi Jumala.
Vanhatkin jumalat olivat voimallisia".
Audifax pani sormensa toverinsa suulle. "Ole vaiti!" varotti hän.
"En pelkää enää ollenkaan", virkkoi Hadumoth. "Tiedänpä erään toisenkin, joka ymmärtää manauksia."
"Kenen sitte?"
Hadumoth viittasi ylöspäin, missä tumma keilanmuotoinen vuorenhuippu äkkijyrkästi kohosi ylöspäin pitkähköstä mäntymetsää kasvavasta harjanteesta. "Metsänrouvan!" hän kuiskasi.
"Metsänrouvanko?" huusi Audifax pelästyneenä. "Senkö, joka nostattaa suuret ukonilmat, jolloin sataa kyyhkysenmunan kokoisia rakeita, ja joka söi Wilzingenin kreivin suuhunsa, niin ettei tämä enää koskaan palannut kotiansa?"
"Juuri sen! Häneltä kysymme neuvoa. Linnaan emme vielä kuitenkaan pääse sisään ja yö on kylmä."
Paimentyttönen oli äkkiä käynyt reippaaksi ja rohkeaksi. Hän sääli Audifaxia sydämmestään ja olisi niin mielellään tahtonut auttaa häntä toivomustensa perille. "Tule!" sanoi hän iloisesti, "jos sinua metsä pelottaa, niin puhalla pilliisi. Linnut vastaavat sinulle. Aamukin koittaa kohta."
Audifax ei enää vastustellut. He astuivat yhdessä tiheätä honkametsää pohjoiseen päin; polun he hyvin tunsivat. Ketään he eivät tiellä kohdanneet; vain vanha kettu väijyi saalista muutamalla kummulla, mutta lasten näkeminen häntä yhtä vähän tyydytti kuin näitä tähtien äkillinen katoaminen.
Kettuakin kohtaa usein päinvastainen seikka, kuin mitä se on toivonut ja odotellut. Sen vuoksi se vetikin häntänsä koipien väliin ja lähti hölkkäsemään syvemmälle tiheikköön.
Jonkun aikaa kulettuaan lapset saapuivat Hohenkrähenin kallion juurelle. Puiden väliin piiloutuneena seisoi siellä mökkipahanen. He pysähtyivät. "Koira rupeaa haukkumaan!" varotti Hadumoth. Muttei mitään koiraa näkynyt. He astuivat lähemmäksi; mökin ovi oli selällään. "Metsänrouva on matkoissaan!" sanoivat he toisilleen. Mutta Hohenkräheniltä vilkkui palava valkea, ja tummia haamuja näkyi siellä liikkuvan. Silloin hiipivät lapset vuoripolkua myöten ylös kummulle.
Jo näkyi kirkas valojuova kuumottavan Bodenjärven rannalla olevien vuorten takaa. Polku muuttui äkkijyrkäksi. Ylhäällä, missä valkea lieskasi, lähti kalliosta pitkä kieleke, jolla lakealatvainen tammi levitteli mustia haarojaan. Audifax ja Hadumoth kyykistyivät tämän alle ja katselivat ylöspäin. Siellä näkyi joku eläin teurastetun, hevosenpään näköinen pää oli naulattuna tammen runkoon; tulen yli oli asetettu keihäitä ristiin, ja kaluttuja luita oli kaikkialla. Muutamassa astiassa oli verta.
Istuimeksi hakatulla kalliopaadella istui joukko miehiä, jotka ammensivat kiviruukuilla itselleen olutta edessään seisovasta tynnyristä.
Tammen juurella istui kyyryisenä nainen. Tämä ei ollut yhtä viehättävä kuin se allemannilaisneitonen Bissula, joka siihen määrään hurmasi roomalaisen valtiomiehen Ausoniuksen kuusikymmen-vuotisen sydämmen, että tämä idyllejä hyräillen astui prefektin-virkahuoneeseensa ja lauloi: "Hänen silmistään kuvastuu taivaan sini, ja kultaa on hänen punertava tukkansa; ja vaikka hän on barbaarilapsi, on hän yläpuolella kaikkia Latiumin nukkeja; ja ken hänet tahtoo maalata, se sekottakoon värit ruusuista ja liljoista." Mutta nainen Hohenkrähenin huipulla oli vanha ja ryppyinen.
Miehet tähystelivät häntä. Tuntuvasti valkeni itäinen taivas. Järven päällä lepäävä usva alkoi liikkua. Ja jo heitti aurinkokin ensi säteensä kultaavina vuorten yli; kun sen tulinen kehä nousi taivaan laelle, hypähti eukko pystyyn ja miehet seurasivat äänettöminä hänen esimerkkiään. Noita heilutti kädessään mistelin- ja männynoksista solmittua vihkoa ja kastettuaan sen astiassa olevaan vereen priiskoitti sillä kolmasti aurinkoa kohti ja kolmasti miehiin päin. Sitte hän kaasi veren astiasta tammen juurille.
Miehet tarttuivat ruukkuihinsa ja hieroivat niitä yksitoikkoisessa tahdissa sileäksi hiottuun kallionkylkeen, niin että syntyi kumea ääni; sitte he nostivat ne aurinkoon päin ja tyhjensivät ne yhä samassa tahdissa; sen jälkeen he laskivat ruukkunsa maahan, niin että kuului vain yksi ainoa kumaus. Sitte kääriytyivät kaikki vaippoihinsa ja astuivat vaitonaisina kalliolta alas.
Tämä oli marraskuun ensimmäisenä yönä.
Kun paikalla kaikki oli käynyt hiljaiseksi, yrittivät lapset astua metsänrouvan luo. Audifaxilla oli jo kädessään pergementtipalasensa … mutta eukko tempasi tulesta kekäleen ja heilutti sitä uhkaavasti heille vastaan.
Silloin he kiiruimman kautta juoksivat vuoripolkua alas.