SEITSEMÄS LUKU.
Virgilius korkealla Twielillä.
Jolta kerran siirtymisensä uuteen asuinpaikkaan on onnellisesti suoriutunut, sille on uuden ympäristön kodikkaaksi järjestäminen hauska ja miellyttävä tehtävä.
Eikä olekkaan vallan yhdentekevää, minkälaisessa tuvassa ja ympäristössä asuu; ja kenen akkunat ovat maantielle päin, jolla kuormavaunuja kolisten kulkee kumpaankin suuntaan, sen mieleen varmaan johtuu enemmän harmaita ja ummehtuneita aatoksia kuin vilkkaita ja värikkäitä.
Tästä ei Ekkehardin kuitenkaan tarvinnut surua pitää, sillä Twielin herttuanlinna oli yksinäinen, korkea ja avarien ilmojen kaartama asuinpaikka, — mutta vallan tyytyväinen hän ei kuitenkaan ollut, kun Hadwig rouva seuraavana päivänä vei hänet hänen uuteen suojaansa.
Se oli suuri, ilmainen huone, varustettu pylvästen kahtia jakamilla pyörökaariakkunoilla ja sijaitsi saman käytävän varrella kuin herttuattarenkin sali ja asuinhuoneet. Jälelle jätetystä luostarikammiosta mukaanotettu vaikutelma ei sentään yhdessä yössä vaalene. Ja Ekkehard ajatteli, miten häntä mietiskelyissään luultavasti usein tulisi häiritsemään oven takaa kuuluva haarniskoidun jalan töminä ja kannusten kilinä tai ohikulkevien palvelijattarien hiljainen kahina, taikkapa saattaisi hän itsekin, linnan ylväs valtiatar, kulkea hänen ovensa ohi… Ujostelematta hän kääntyi Hadwig rouvan puoleen sanoen: "Minulla olisi teiltä jotakin pyydettävää, korkea rouva!"
"Puhukaa!" vastasi tämä lempeästi.
"Ettekö tahtoisi määrätä minulle jotakin kaukana sijaitsevaa huonepahaista, — jos se olisi jossakin vinnillä tai vartijatornissa, niin sen parempi. Tieteen niinkuin rukouksenkin harjoitus vaatii yksinäisyyttä ja hiljaisuutta; tunnettehan luostarin tavat."
Silloin syntyi pieni ryppy Hadwig rouvan otsalle, — pilveksi liian pieni, mieluummin pienoinen pilvenripsi. "Te kai haluatte usein saada olla aivan yksinänne?" kysyi hän ivallisesti. "Miksi ette sitte jäänyt Sankt Galleniin?"
Ekkehard kumarsi, mutta ei vastannut mitään. "Odottakaapas", huudahti Hadwig, "teidän on saatava sellainen huone! Te saatte sen suojan, jossa kappalaisemme Vincentius asui aina autuaaseen loppuunsa asti; hänelläkin oli samallainen haukkalinnun maku ja hän asui mieluummin Twielin korkeimmassa paikassa kuin mukavammassa. Praxedis, nouda iso avainkimppumme ja saata vieraamme sinne!"
Proxedis teki käskyn mukaan. Herrassa kuolleen kappalaisen huone oli ylhäällä linnan neliskulmaisessa päätornissa. Hitaasti nousi neito Ekkehardin kanssa pimeitä kiertoportaita ylöspäin; avain narisi pahasti ruostuneessa lukossa. He astuivat sisään. Sielläpä näytti kaikki varsin hauskalta.
Missä aikoinaan on asunut tiedemies, siellä tarvitaan jonkun verran aikaa hänen jälkiensä poishuuhtomiseen. Se oli pienenlainen neliskulmainen kammio, seinät valkoiset, huonekaluja niukasti, tomua ja hämähäkinkinaa kaikkialla; tammisella pöydällä seisoi sarvellinen kuivanutta mustetta, nurkassa kiviruukku, jossa aikoinaan lie kimallellut tummanpunaista viiniä; eräällä hyllyllä seinäkomerossa makasi joitakuita kirjoja ja avoimia pergamenttikääryjä; — mutta kauhistus! myrsky oli särkenyt akkunapahasen, päivänpaisteella ja sateella, hyttysillä ja linnuilla oli Vincentiuksen kuoleman jälkeen vapaa pääsy hänen huoneeseensa; parvi kyyhkysiä oli kenenkään vastaansanomatta asettunut asumaan kaiken kirjaviisauden keskelle ja tehnyt pesänsä P. Paavalin kirjeiden ja Julius Cæsarin "Gallialaisen sodan" väliin ja katseli nyt älkämystyneenä sisäänastuvia.
Ovea vastapäätä oli seinälle hiilellä piirretty muuan muistolause. "Martha, Martha, paljon sinä suret ja pyrit!" luki Ekkehard, "Oliko tämä vainajan viimeinen lause?" kysyi hän suloiselta saattajaltaan.
Praxedis naurahti: "Autuas herra Vincentius oli mukavuutta rakastava herra. 'Lepo on suuremman arvoinen kuin talentti hopeata', lausui hän usein. Mutta herttuatar ahdisteli häntä tuimasti, kysellen häneltä kaikenlaista: tänään tähtien kulusta taivaalla, huomenna raamatusta ja kirkon pyhistä kirjoista… 'Mitä varten sitte olette opiskellut, kun ette mitään tiedä?' härnäsi hän kappalaista, niin että tällä oli varsin vaivaloinen virka.
"'Keskellä Aasian maata', vastasi hän enimmäkseen herttuattaren kysymyksiin, 'on musta marmorikivi; joka sen nostaa maasta, se tietää kaikki, eikä sen tarvitse enää mitään kysellä…' Mutta herra Vincentius, hän oli kotoisin Baijerista, ja raamatunlauseen hän varmaankin kirjoitti lohdutuksekseen."
"Onko herttuattarella sitte tapana kysellä niin paljon?" sanoi Ekkehard hajamielisesti.
"Saattepahan itse nähdä", virkkoi Praxedis naurahtaen veitikkamaisesti.
Ekkehard tarkasteli kappalaisvainajan kirjastoa. "Minun tulee sääli kyyhkysiä, mutta niiden on mentävä täältä matkoihinsa", sanoi hän.
"Miksi niin?"
"Ne ovat turmelleet koko ensi kirjan 'Gallialaista sotaa' ja tahranneet
Korinthilais-epistolan lähtemättömillä merkeillä…"
"Onko se suurikin vahinko?" kysyi Praxedis.
"Kovin suuri!"
"Oi armaat ilkeät kyyhkyraukkani", sanoi kreikkalaisneito leikillisesti, "tulkaa minun turviini, ennenkun tuo hurskas mies ajaa teidät ulos haukkojen ja harakoiden pariin."
Ja hän houkutteli luokseen kyyhkysiä, jotka itsepintaisesti olivat jääneet kirjakomeroon, ja kun ne eivät suostuneet tulemaan, heitti hän pöydälle valkoisen villavyyhden; silloin lensi uroskyyhky sen luo, luullen sitä uudeksi naaraaksi, kulki sitä vastaan sievistelevin askelin sekä kumarsi ja tervehti sitä pitkällä kuherruksella. Mutta Praxedis sieppasi vyyhden jälleen käteensä; silloin istui lintu hänen päälaelleen.
Nyt rupesi neitonen hiljaa hyräilemään muuatta kreikkalaista säveltä; se oli vanhan, mutta ijäti nuoren Teoksen laulajan tekemä:[16]
"Kuuleppa kyyhky kulta,
Sun mistä tänne tiesi?
Mist' on ne yrttituoksut,
Joit' yötä matkatessas
Sa huo'ut ympärilles?
Ken oot sa? Mitä mielit?"
Ekkehard kurotti korviaan ja katsahti miltei pelästyneenä ylös kirjastaan; jos hänen silmänsä olisivat olleet tottuneemmat luonnollisen sulouden ihailemiseen, olisi sillä todella ollut syytä viipyä kauvemminkin kaunista kreikkalaistyttöä katselemassa. Kyyhkynen oli hypähtänyt tämän kädelle; hän piti sitä taivutetuin käsivarsin ylhäällä ilmassa… Anakreonin vanha maamies, joka kerran loihti parolaisesta marmorista esiin Knidon Venuksen, olisi tämän kuvan painanut pysyväisesti muistoonsa.
"Mitä te laulatte?" kysyi Ekkehard. "Sehän tuntuu olevan vierasta kieltä!"
"Eikö se ehkä saisi olla sellaista?"
"Kreikkaako?"
"Miksi en saisi kreikaksi laulaa!" vastasi Praxedis nyrpeisen näköisenä.
"Homeroksen lyyran nimessä!" sanoi Ekkehard ällistyneenä, "missä ihmeessä sitä olette oppinut, tuota meidän opinhalumme korkeinta päämäärää?"
"Kotonani!…" vastasi Praxedis hilpeästi ja päästi kyyhkysen lentämään.
Silloin loi Ekkehard vielä kerran katseensa häneen, täynnä arkaa kunnioitusta. Aristotelesta ja Platoa lukiessaan hänelle ei ollut kuolemakseenkaan pistänyt päähän, että tähän aikaan vielä elävätkin ihmiset puhuivat kreikankieltä. Hänen mieleensä välähti nyt aavistus, että tässä hänen edessään seisoi elävän ihmisen muodossa jotakin, joka kaikesta hengellisestä ja maallisesta viisaudesta huolimatta jäi hänelle vieraaksi, saavuttamattomaksi…
"Minä luulin tulevani Twielille opettajana", virkkoi hän alakuloisesti, "ja löydän täällä mestarini. Ettekö tahtoisi jakaa minulle äidinkielestänne silloin tällöin rahtusen?"
"Jollette karkoita kyyhkysiä kamaristanne", sanoi Praxedis. "Voittehan asettaa verkon komeron eteen, jos ne tahtovat lennellä päänne ympärillä."
"Puhtaan kreikan vuoksi…" yritti Ekkehard vastata, kun hänen pienen suojansa ovi äkkiä avautui.
"Mitä täällä päätellään kyyhkysistä ja puhtaasta kreikasta?" kajahti Hadwig rouvan terävä ääni. "Tarvitaanko tosiaan niin paljon aikaa näiden neljän seinän katselemiseen? No, herra Ekkehard, kelpaako tämä kolo teille?"
Ekkehard nyökkäsi myöntävästi.
"Sitte on se siivottava ja pantava järjestykseen teitä varten", jatkoi Hadwig. "Praxedis, kädet ahkeraan työhön, ja ennen kaikkea kyyhkyset pois täältä!"
Ekkehard uskalsi lausua sanan kyyhkysten puolesta.
"Ohoo!" huudahti herttuatar, "te haluatte olla yksinänne ja hoitaa kyyhkysiä! Ehkä on vielä ripustettava luuttu seinällenne ja ripotettava ruusunlehtiä viiniin? Hyvä, emme tahdo niitä karkottaa; mutta tänä iltana on niiden paistettuina koristettava pöytäämme."
Praxedis ei ollut tätä puhetta kuulevinaan.
"Entä mitä puhuttiin puhtaasta kreikasta?" kysyi herttuatar sitten. Haikailematta kertoi Ekkehard hänelle, mitä oli ehdottanut kreikattarelle; mutta silloin palasivat rypyt jälleen Hadwig rouvan otsalle. "Jos niin opinhaluinen olette, niin voitte kysyä minulta", lausui hän, "minäkin puhun sujuvasti tätä kieltä." Ekkehardilla ei ollut mitään vastaansanottavana. Herttuattaren puheessa oli enimmiten terävyyttä, joka toiselta riisti vastauksen sanat suusta. —
Herttuatar oli kaikessa ankara ja tarkka. Jo ensi päivinä Ekkehardin tulon jälkeen hän laati suunnitelman latinankielen opetusta varten. He huomasivat parhaaksi määrätä päivän tunneista yhden ylistettävän grammatiikan oppimiseen, toisen Virgiliuksen lukemiseen. Jälkimmäisestä opetusaineesta Ekkehard toivoi paljon; hän päätti panna parhaansa tasottaakseen tiedoillaan ja opetuksensa hienoudella ja terävyydellä herttuattarelle sileäksi oikean ymmärtämisen polun.
"Ei toki se ole mikään turha työ", lausui hän, "minkä vanhat runoilijat ovat suorittaneet; miten vaivaloista olisikaan jonkun kielen oppiminen, jos se olisi säilynyt meille vain sanakirjassa, kuten jyvät säkissä, ja meidän pitäisi jauhaa niistä jauhoja ja niistä leipiä leivottava… Mutta runoilija asettaa kaikki hyvin oikealle paikalleen, niin että meille on tarjona hienosti mietitty suunnitelma ja sisällys, ja muoto sointuu suloisesti kuin viulunääni; missä muutoin olisimme saaneet jyrsiä hampaamme piloille, siellä saamme runoilijan kädestä juoda sulaa simaa, joka maistuu vallan suloiselta."
Grammatiikan katkeruutta ei Ekkehard osannut millään keinolla lieventää. Joka päivä hän kirjoitti herttuattarelle tehtävän pergamenttilapulle; tämä oli sangen opinhaluinen, ja kun aamu-aurinko nousi Bodenjärven takaa heittäen ensimmäiset säteensä korkealle Twielille, seisoi hän jo akkunakomerossa ja opetteli tehtäväänsä milloin hiljaa, milloin äänekkäästi, niin että kerran kaikui aina Ekkehardinkin tornikamariin hänen yksitoikkoinen toistelemisensa: amo, amas, amat, amamus…
Mutta Praxedikselle alkoivat nyt vaikeat ajat. Itselleen kiihotukseksi opiskeluun, mutta hänelle melkoiseksi ikävyydeksi, käski herttuatar hänen kunakin päivänä lukemaan saman palasen grammatiikkaa, minkä hän itsekin luki. Jo oppilasaikansa alussa häntä huvitti mestaroida palvelijatartaan, eikä hän milloinkaan ollut tyytyväisempi kuin Praxediksen luullessa pääsanaa lauseessa apusanaksi tai käyttäessä epäsäännöllistä ajanmääräystä säännöllisen tavoin.
Iltaisin herttuatar tuli Ekkehardin kammioon. Silloin piti kaiken olla valmista Virgiliuksen lukemiseen. Praxedis tuli hänen kanssaan; ja kun isä Vincentiuksen jälkeenjääneissä kirjavaroissa ei ollut latinalaista sanakirjaa, sai Praxedis toimekseen sellaisen valmistamisen, sillä hän oli lapsuudessaan oppinut kirjoittamisen taidon. Hadwig rouva oli siihen vähemmin harjautunut. "Mitä tehtäisiin hengellisillä miehillä", sanoi hän, "jos jokainen ymmärtäisi sen taidon, joka on heidän säätynsä ominaisuus? Sepät takokoot, soturit sotikoot ja kirjurit kirjoittakoot, elköönkä kenkään asettuko toisensa tilalle." Kumminkin oli Hadwig opetellut piirtämään nimikirjoituksensa suurin ja taiteellisin koukeroin maan hallitusta koskeviin asiakirjoihin.
Praxedis leikkasi pergamenttikääryn pieniksi lehtisiksi, veti kullekin näistä kaksi viivaa, niin että syntyi kolme sareketta, ensimmäinen kutakin Ekkehardin esityksessä tulevaa latinalaista sanaa varten, toinen sen saksalaista ja kolmas sen kreikkalaista vastinetta varten. Viimemainittu oli herttuattaren keksintöä, sillä hän halusi näyttää, että naiset hänen avuttaankin olivat hankkineet itselleen tähdellisiä tietoja.
Sitte alkoi opetus.
Oven Ekkehardin huoneesta käytävään oli Praxedis jättänyt selko selälleen. Ekkehard tahtoi mennä sulkemaan sen, mutta herttuatar pidätti hänet sanoen: "Ettekö vielä sen verran maailmaa tunne?"
Ekkehard ei tiennyt mitä tämä merkitsi. Nyt hän alkoi lukea heille ensimmäisiä kirjaa Virgiliuksen sankarirunoelmasta. Aeneas, troijalainen, nousi heidän silmiensä eteen, seitsemän vuotta harhailleena tyrheenisellä merellä ja sanomattomia vaivoja nähneenä, jotta hänestä tulisi roomalaiskansan perustaja. Luettiin Junon vihasta, miten hän kääntyi rukoillen Aeoluksen puoleen, luvaten tuulten ja myrskyjen haltijalle kauneimman nymfeistään, jos tämä hävittäisi troijalaisten laivat: — ukkosta, myrskyä, haaksirikko, särkyneitä emäpuita, ympäriinsä vimmaisissa aalloissa uiskentelevia sota-aseita, laivankappaleita ja troijalaisia koruja. Ja meren murina kuuluu alas aina Neptunuksen korviin; tämä kohoaa ylös, näkee hävityksen kauhistuksen ja ajaa moittien ja solvaten Aeoluksen tuulet kotia levolle; ja kuten kapina arvonmiehen sanasta, laskeutuu vesien kohina, ja laivojen jäännökset ajautuvat Libyan rantaan…
Niin pitkälle on Ekkehard lukenut ja selittänyt. Hänen äänensä oli täyteläinen ja sointuva ja siitä kajahti sisäisen ymmärryksen hyväätekevä tunne. Oli tullut myöhä, lampun liekki lepatteli; silloin keskeytti Hadwig rouva lukemisen.
"Miten valtiatartani pakanallisen runoilijan kertomus miellyttää?" kysyi
Ekkehard.
"Sen sanon teille huomenna", vastasi herttuatar. Sen olisi hän jo tänäänkin voinut sanoa, sillä lujasti ja määräävästi oli vaikutus luetusta painunut hänen mieleensä, mutta hän ei sitä nyt ilmaissut, sillä hän ei tahtonut loukata lukijaa. "Uneksikaahan hyvistä asioista!" huusi hän poismenevän perään.
Mutta Ekkehard käveli vielä kauvan Vincentiuksen tornikamarissa. Se oli siistiksi siivottu, viimeisetkin merkit kyyhkysten elostelusta oli poistettu. Hän tahtoi koota ajatuksensa hiljaiseen mietiskelyyn kuten ennen luostarissa; mutta hänen päänsä oli kuuma, hänen sielussaan kohosi esiin herttuattaren korkea vartalo, ja kun hän siihen oikein jäykästi tuijotti, niin katseli myöskin Praxediksen tummasilmäinen päähyt valtiattaren olan takaa alas häneen — mitähän tästä kaikesta lopulta tulee? Hän astui akkunan ääreen, viileä syysilma huokui häntä vastaan, tumma ääretön taivas levisi hiljaisen maan yli, tähdet kimaltelivat likellä ja etäällä, voimakkaalla ja himmeällä valolla; niin suurelta ei taivaankansi hänestä koskaan ollut näyttänyt — vuortenhuipuilla muuttuvat olioiden mitat —; kauvan hän seisoi siinä, kunnes häntä rupesi huimaamaan: tuntui kuin tahtoisivat tähdet vetää hänet tykönsä, kuin lähtisi hän hiljaa liihottelemaan kammiostaan ulos avaruuteen… Hän sulki akkunansa, teki ristinmerkin ja meni levolle.
Seuraavana päivänä tuli herttuatar Praxediksen kera harjoittamaan grammatiikkaa. Hän oli oppinut sanansa ja taivutuksensa ja osasi tehtävänsä. Mutta hän näytti hajamieliseltä.
"Oletteko uneksinut jostakin?" kysyi hän opettajaltaan tunnin loputtua.
"En."
"Ettekö eilenkään mitään?"
"En."
"Sepä vahinko, sillä se kuuluu ennustavan jotakin, mistä ensimmäisinä öinä uneksii uudessa asunnossaan… Kuulkaapas!" jatkoi hän hetkisen äänettömyyden jälkeen, "etteköhän lienekin varsin taitamaton ihminen?"
"Minäkö?" — Ekkehard kavahti loukattuna ylös istuimeltaan.
"Te luette runoilijain teoksia, — miksi ette siis keksinyt jotakin kaunista unta, jonka olisitte minulle kertonut? Runoelma on yhtä kuin unelma, sen kuuleminen olisi minua suuresti ilahuttanut."
"Miten käskette!" sanoi Ekkehard. "Kun siis vasta minulta tällaista kysytte, niin kerron teille unelmani, vaikken sitä olisi nähnytkään."
Tällaiset asiat olivat Ekkehardille vallan uusia ja hämäriä.
"Ette lausunut minulle eilen mielipidettänne Virgiliuksesta", virkkoi hän.
"Niin tosiaan. Kuulkaas, jos minä olisin ollut roomalaisten maan kuningatar, en totta tosiaan tiedä, vaikka olisin laulut poltattanut ja laulajan käskenyt ijäksi vaikenemaan…"
Ekkehard katseli häntä aivan typertyneenä. "Se on totinen tosi!" jatkoi herttuatar. "Tiedättekö miksi? Sen vuoksi, että hän on tehnyt maansa jumalat kehnoiksi. Mikä on hänen Junonsa, jumalten herrain aviopuoliso, joka kantaa sydämmessään haavaa sen vuoksi, ettei joku troijalainen paimenpoika ollut häntä kauneimmaksi julistanut, ja joka ei kykene omin voimin myrskyä synnyttämään ja paria laivapahasta tuhoamaan, vaan on pakotettu viettelemään Aeoluksen siihen nymfinsä avulla… Ja Neptunus, joka tahtoo olla merien hallitsija mutta antaa vierasten tuulten synnyttää myrskyä valtakunnassaan, ja huomaa sen sitte vasta, kun kaikki jo on melkein ohitse — mikä olento sekin on? Herttuattarena sanon teille, että siinä valtakunnassa, missä jumalia häväistään, en tahtoisi valtikkata kantaa."
Ekkehard joutui hämilleen ja hänen oli vaikea vastata. Vanhan ajan kirjallisuus oli hänelle luja, loukkaamaton pyhyys kuin joku vanha vuori; hän oli tyytyväinen voidessaan työskennellä sen ymmärtämiseksi ja selittämiseksi, — ja nyt tällainen epäilys!
"Anteeksi, valtiatar", hän lausui, "emme vielä ole pitkältäkään lukeneet; sopii siis toivoa, että Aeneidin ihmiset teitä enemmän miellyttävät. Ehkä myöskin suvaitsette muistaa, että siihen aikaan jolloin keisari Augustus antoi panna alamaisensa verollisiksi, alkoi maailman valkeus loistaa Bethlehemistä; tarina kertoo säteen siitä langenneen Virgiliukseenkin, joten vanhat jumalat eivät hänestä enää liene suuria olleet…"
Hadwig oli puhunut ensi vaikutelmansa mukaan. Opettajansa kanssa väittelemään hän ei kyennyt.
"Praxedis", virkkoi hän leikillä, "mikä sinun mielipiteesi on?"
"Minun ajatukseni eivät käy niin korkealla", vastasi kreikatar. "Minusta tuntui kaikki niin luonnolliselta, sen vuoksi kuuntelin sitä mielelläni. Ja paraiten miellytti minua kertomus siitä, miten Juno rouva hankki nymfilleen Aeoluksen aviomieheksi; vaikka tämä onkin jo aika vanha, on hän kuitenkin tuulien kuningas ja kykenee pitämään hyvää huolta vaimostaan…"
"Varmaankin!" lausui Hadwig rouva ja viittasi häntä vaikenemaan. "Nyt ainakin tiedämme, missä hengessä kamarineitoset Virgiliusta lukevat."
Ekkehardia oli väittelynsä herttuattaren kanssa kiihottanut entistä suurempaan intoon. Senpä vuoksi hän lukikin todellisella innostuksella edelleen, miten hurskas Aeneas lähti tutkimaan Libyan maata ja miten äitinsä Venus kohtasi häntä spartalaisneidon puvussa ja varuksissa, kevyt jousi olalla, uhkuva povi tuskin ylöskäärityn hameen poimuihin peittyen, ja miten tämä ohjasi poikansa askeleet tyyrolaisen ruhtinattaren luo. Ja edelleen luki hän, miten Aeneas liian myöhään tunsi jumalallisen äitinsä — turhaan huutaa hän tätä, mutta äiti käärii hänet sumupilveen, jotta hän huomaamatta saapuisi outoon kaupunkiin. Siinä, mihin tyyrotar rakennuttaa Junon kunniaksi mahtavaa temppeliä, hän seisahtuu ja katselee taiteilijakäden seinälle kuvaamaa Troijan taistelua; tyhjä kuvainen muinaisista sotatöistä ilahuttaa vielä sankarin sydäntä.
Nyt lähestyy häntä itse Dido, maan ruhtinatar, työmiehiä ja hallitusasioita kiiruhtaen:
Siit' ovellen jumalattaren, temppelin holvien suojaan,
Suojahan mies-asetten hän istuimellensa istuu,
Säätävi oikeuttaan sekä miehille kaikille töitä
Määräilee tasan tunnollisesti…
"Lukekaas tuo minulle vielä uudestaan!" sanoi herttuatar. Ekkehard toisti sen.
"Niinkö todella on kirjoitettu?" kysyi Hadwig. "En olisi pannut vastaan, vaikka sen itse olisitte väliin sysännyt. Olin siinä kuulevinani kuvauksen omasta hallituksestani… Runoilijanne ihmisluomiin olen tyytyväinen."
"Niitä lieneekin helpompi piirtää kuin jumalia", virkkoi Ekkehard.
"Onhan niin paljo ihmisiä maan päällä…"
Herttuatar viittasi häntä jatkamaan. Silloin luki hän, miten Aeneaksen matkatoverit saapuivat pyytämään kuningattarelta vierasvaraisuutta ja ylistivät johtajansa mainetta sen, joka sumupilveen verhoutuneena seisoi läheisyydessä.
Ja Dido avasi kaupunkinsa portit apua pyytäville ja hänessä herää suloinen halu: "Olisipa toki itse, kuninkaanne saman myrskyn runtelema, teidän Aeneaksenne täällä!" Silloin syttyy sankarissa polttava kaiho, joka saa hänen puhkaisemaan pilven…
Mutta tuskin Ekkehard oli alottanut:
Tuskin se lausutuks' tul', kun sankarta verhoova pilvi
Äkkiä nyt repeää…
kun kuului raskaita askeleita käytävästä ja Spazzo herra saapasteli sisään; hän tahtoi tarkastaa emäntänsä uusia opinnoita. Mutta viininkin ääressä lienee hän aikansa ollut istunut: hänen silmänsä mulkoilivat jäykästi ja tervehdys kuoli hänen huulillaan. Ei se hänen syynsä ollut. Jo varhain aamulla hän oli tuntenut nenässään sellaista polttoa ja nykinää, joka epäämättömästi tietää humalapäistä iltaa.
"Seisokaa paikallanne!" huusi herttuatar, "ja te, Ekkehard, lukekaa eteenpäin!"
Ekkehard luki vakavasti ja painolla:
Seisovi Aeneas, helopäivän loistossa hohtain,
Kasvoiltaan sekä varreltaan jumalitten verta;
Äitipä tään pojalleen suo nuoruuden verevyyden,
Suo kiharain ihanuuden, luo tulen silmään:
Niinkuin norsunluun tahi Paroksen kiven saattaa
Tai hopean somistaa hyvin juotettu keltanen kulta.
Sitte hän Didon puolehen kääntyin äkkiä lausui,
Hämmästyttäen kaikkia: "Tuo, jota etsitte, oon mie,
Troijan Aeneas, pelastettuna Libyan myrskyist'…"
Spazzo herra seisoi siinä aivan hämmentyneenä. Praxediksen huulilla väreili pidätetty hymy.
"Kun tienne vasta tänne käy", sanoi herttuatar, "niin valitkaa soveliaampi hetki sisään astuaksenne, jottemme joudu kiusaukseen luulemaan teitä Aeneaaksi, Libyan myrskyistä pelastetuksi troijalaiseksi!"
Spazzo herra huomasi hyväksi peräytyä takaisin. "Aeneas, troijalainen!" murahti hän itsekseen käytävään tultuaan, "mikähän frankkilainen maankulkija jälleen on tekaissut itselleen vääristellyn sukupuun? Troija!? Verhoova sumu?… Maltapas, sinä troijalainen Aeneas, kun ensi kerran tapaamme, tulemme katkaisemaan peitsen keskenämme! Kuolema ja kirous!"