VIIDESKOLMATTA LUKU.
Loppusoinnahdus ja päätös.
"Näin lopun Waltharin laulu saa." — Hän lauloi hyvin, kelpo erakkomme Ekkehard, ja hänen Walthari-laulunsa on kunniakas muistomerkki saksalaisesta hengestä, ensimmäinen suuri runoelma kotimaisen sankaritaruston piiristä, joka ajan ruosteen raiskaamatta on säilynyt jälkimaailmalle. Tosin on siinä helähytelty toisenlaisia säveliä kuin jonkun nykyaikaisen runoilijan kultareunaisessa kirjasessa, — suuren sankariajan henki puhaltaa siitä, hurjana ja hirvittävänä kuin myrskyn kohina tammistossa; siinä kilahtaa ja säkenöi miekaniskuja ja halaistuja kypäröitä ja kilvenreunoja, ja lempeä lirittelevästä huilunäänestä on siinä yhtä vähän merkkiä kuin rikkiviisaasta lörpöttelemisestä Jumalan ja maailman suhteen; — ja vielä on siinä jotakin muuta: jättien kamppailua ja jättien pilantekoa, vanhaa, yksinkertaisen suoraa uroshenkeä, kunniallista, hurskasta ja hiljaista rakkautta ja oikeata suorasukaista vihaa, — ne olivat Ekkehardin rakennusaineet; mutta siksipä tulikin hänen teoksestaan terve ja voimakas runoelma, joka seisoo vastassa muinaissaksalaisen runouden ovella suurena ja kunniantunnossaan kallionlujana kuin joku noista rautaanpuetuista jättiläisistä, joita myöhempien aikojen kuvaava taide kernaasti asettaa palatsien portinvartijoiksi.
Ja jos vanhan, usein miltei pakanallisen katsantokannan jyrkkyys ketä loukkaisi, niinkuin raaka tuulenhenki merenrannan hietasärkillä tuottaa kylmetyksen ja yskän hännystakkiin puetulle keikarille, se muistakoon, että ken tämän laulun lauloi, oli itse mukana hunnilaistaistelussa, ja että hän lauloi sitä kiharat tuulen heiluteltavina, joka puhalsi korkean Säntiksen lumiaavikkojen yli, monta sataa syltä laakson lakeuksien yläpuolella, sudennahka viittanaan ja kallionkappale kirjoituspöytänään.
Sula vahinko on, että veitikkamaiset henget ja tontut jo kauvan sitte ovat lakanneet hyödyllisestä toimestaan, muuten ei monellekaan meidän päiviemme kynäniekoista olisi hullummaksi, jos näkymättömät kädet yht'äkkiä tempaisivat hänet mahonkipöytänsä äärestä nuokkumasta ja kantaisivat hänet Ebenalpin viheriäisille niityille; — tuonne ylös, missä "Vanha mies" vuorivaltansa majesteetissa katselee runoilijan olan yli hänen konseptiinsa, missä kuilut ammottavat jalkain alla, ukkonen kaksitoistakertaisesti kajahtaen jyrisee solien halki ja korppikotka ylhäisen yksinäisenä kaartelee sateenkaarta kohti, siellä pitää hänen laulaman jotakin suurta, tai sitte katuvaisena langeta polvilleen ja tunnustaa mahtavalle luonnolle syntiä tehneensä.
Kertomuksemme lähestyy loppuaan.
Olisi kenties ollut sille eduksi, jos Ekkehard nyt laulunsa päätettyään olisi kuollut lempeän kuoleman; siitä olisi tullut vallan liikuttava loppu, jos olisi kuvattu miten hän tuolla ylhäällä istui luolansa edustalla, katse tähdättynä Bodenjärvelle päin, harppu laskettuna kallion kylkeä vastaan ja oikea käsi puristavana pergamenttikäärettä, ja miten häneltä silloin sydän olisi särkynyt, joka olisi sitte antanut aihetta kauniiseen vertaukseen, miten laulajan kulutti hänen oman henkensä hehku ja miten hän siitä kuoli kuin kynttilä, joka syö itsensä tuhaksi juuri kuin se valkeassa liekitsee; — mutta sitä mielisuosiota ei Ekkehard kuitenkaan ole osottanut muistolleen jälkimaailman silmissä.
Oikea runoelma tekee ihmisen terveeksi ja mieleltään reippaaksi. Niinpä olivat Ekkehardin posket työn kestäessä ruvenneet hehkumaan, ja hän tunsi itsensä niin voimakkaaksi, että usein ojensi käsivartensa ilmaan ikäänkuin musertaakseen suden tai karhun yhdellä nyrkiniskulla. Mutta kun hän oli saattanut Waltharinsa hädän ja kuolettavien haavojen kautta onnelliseen loppuun, silloin riemuitsi hän niin, että tippukivet hänen luolansa katossa lienevät kummeksien katselleet toisiaan; vuohille tallissa hän heitti kahdenkertaiset heinäannokset, mutta käskyläispojalle hän antoi muutamia hopeakolikoita, jotta tämä laskeutuisi alas Sennwaldiin Reininlaaksossa ja hankkisi hänelle nahkasäkillisen punaviiniä. Niinpä oli silloinkin kuin nyt: Kun kirja on loppuun saatettu, tekee kirjoittaja ilohypyn.[36]
Sen vuoksipa hän istuikin illalla Ebenalpilla vanhan paimenen luona ja kilisteli urheasti tämän kanssa ja otti hänen kaulastaan alppitorven, astui kallionkielekkeelle ja puhalsi kohti etäisyydessä häämöttäviä Hegaun huippuja, iloisesti ja vallattomasti, kuin olisi tahtonut houkutella herttuattaren ja Praxediksen linnan alttaanille ja tervehtää heitä hilpeällä naurulla.
"Jos minä uudelleen syntyisin maailmaan", sanoi hän ystävälleen, "ja olisin pudonnut suoraan taivaasta ja saisin vapaasti valita tyyssijani, niin luulenpa että putoisin vuorikirkkoon enkä minnekään muualle".
"Te ette ole ensimmäinen", vastasi vanhus nauraen, "jota olo tykönämme on miellyttänyt. Kun veli Gottschalk vielä eli, tuli kerran viisi munkkia Italiasta käymään hänen luonaan; ne toivat mukanaan paljon parempaa viiniä kuin mitä Sennwaldista saadaan, ja kolme päivää ne viipyivät täällä ylhäällä ja hyppelivät niin että kaaput liehuivat heidän korviensa tasalla; vasta kun tuli poismeno, panivat he naamansa asianmukaisiin ryppyihin ja yksi heistä piti vielä pitkän puheen karjallemme. 'Te kelpo vuohet, olkaa vaiteliaita', sanoi hän, 'Novalesen apotin ei tarvitse tietää mitään henkemme harhateistä'.
"Mutta sanokaapas minulle suoraan, vuoriveli, mitä te viime päivien kuluessa niin olette istua murjotelleet yksinänne luolassanne? Olenhan kyllä nähnyt teidän piirtelevän koko joukon variksenvarpaita ja muita riimuja aasinnahalle — ettehän vain ole tehneet mitään pahoja loitsuja karjallemme ja vuorillemme? Muuten…" paimen katsahti nuoreen munkkiin uhkaavasti.
"Minä olen kirjoittanut laulun", vastasi Ekkehard.
"Kirjoittanut! Kirjoittanut!" murisi vanhus. "Minua se ei liikuta laisinkaan, ja korkea Säntis on, jos Jumala suo, näkevä vielä lapsiamme ja lastenlapsiamme, jotka eivät tiedä miten piirrintä ja kynää kädessä pidetään, mutta kirjoittaminen ei ikinä voi olla mikään hyvä taito. Ihmisen pitää käydä suorana, jos hän tahtoo olla Jumalan kuva, mutta ken kirjoittaa, sen pitää köyristää selkänsä; eikö se ole päinvastoin, kuin mitä Jumala on säätänyt? Sen täytyy siis olla isästä perkeleestä. Varokaa itseänne, vuoriveli! Jos näen teidän vielä kerran istuvan luolassanne kuin myyrä ja kirjoittavan, niin kautta pitkäisen! — silloin astun minä alppimestarina väliin ja revin lehtenne palasiksi tuulen viedä. Järjestyksen pitää täällä vallita ja suoran ryhdin, me emme siedä mitään teeskentelyä!"
"En tule sitä enää tekemään", sanoi Ekkehard nauraen ja ojensi vanhukselle kätensä.
Kelpo alppimestari oli kuumentunut punaisesta Sennwalder-viinistä.
"Ja kautta pitkäisen ja salaman!" torui hän edelleen, "mitä se tietää, kirjoittaa laulua? Narripeliä! Kirjoittakaapa tämä hauskuuden vuoksi lehdillenne jos osaatte!"
Hän viritti alppijoelluksen niin soinnuttoman karkeilla luonnonäänillä, että harjautuneimmankin korvan olisi ollut mahdoton keksiä siinä mitään sanalla tai nuottikirjaimella merkittävää.
— — Samaan aikaan istui Passaussa Tonavan varrella piispanpalatsin viiniköynnöksien kaartamassa puistohuoneessa muhkeimmassa miehuudenkukoistuksessaan oleva mies kivisen pöydän ääressä. Kuvaamattoman hieno piirre väreili ruskean parran peittämän suun ympärillä, uhkeat kiharat valuivat samettilakin alta hartioille, hänen tummat silmänsä seurasivat kirjoittavan oikean käden kulkua. Kaksi vaaleakutrista poikaa seisoi uteliaina hänen istuimensa puisiin kädensijoihin nojaten ja katselivat hänen olkansa yli. Jo oli monta lehteä täyttynyt kertomuksilla matkoista ja myrskyistä ja hädästä ja urheain miesten kuolosta … hän kirjoitti jo viimeistä lehteä. Eikä kestänyt enää kauvan, kun hän laski kynän kädestään ja joi pitkän, vakavan siemauksen unkarilaista viiniä pöydällä seisovasta suikeasta haarikosta.
"Joko se on valmis?" kysyi toinen pojista.
"Valmis on!" nyökkäsi kirjoittaja, "kaikki on valmista, miten se alkoi ja miten se tuli ja miten se sai katkeran lopun."
Hän ojensi pojalle lehdet, ja riemuiten juoksivat molemmat enonsa, piispa Pilgerimin luo ja näyttivät hänelle kirjoituksen. "Ja sinä itsekin olet siinä, kallis eno", huusivat he, "piispa sisarentyttärensä kanssa ratsasti Passauhun — kahdesti olet mainittu ja kolmestikin!"
Ja piispa Pilgerim siveli valkeata partaansa ja lausui: "Te voittekin iloita siitä, rakkaat nepaani, että Konrad antoi teidän olla tarinan kulettajina; sillä vaikka Tonavassa kolme päivää ja kolme yötä juoksisi sulaa kultaa, ette voisi siitä mitään arvokkaampaa onkia kuin tämän laulun. Se on suurin historia, mitä maailmassa ikinä on tapahtunut."
Mutta kirjoittaja seisoi kirkastetuin kasvoin puutarhan viiniköynnösten ja vaahterain alla ja katseli lakastuneita punaisia lehtiä, joita tuuli oli repinyt oksista, ja katseli alhaalla virtaavaan Tonavaan; silloin rupesi hänen oikea korvansa helakasti soimaan, sillä juuri samana hetkenä oli Ekkehard ylhäällä alpillaan täyttänyt puumaljansa viinillä ja lausunut vanhalle paimenelle: "Minulla oli kerran hyvä toveri, jonka vertaista ei ole missään maanäärissä, Konrad nimeltään; ja naislemmestä ja maailmankunniasta ei ole mihinkään, mutta vanhalle ystävyydelle olen kiitollisuuden velassa aina kuolemaani asti. Teidän pitää juoda hänen terveydekseen; hän on yksi, josta Säntiksellä olisi iloa, — olisipa hän täällä!" Ja paimen oli tyhjentynyt maljan lausuen: "Vuoriveli, minä uskon sananne. Hän eläköön!"
Sen vuoksi soi Passaun miehen korvassa; mutta hän ei tiennyt mistä se tuli. Ja hänen korvassaan soi vielä, kun piispa Pilgerim tuli hänen luokseen puistoon, takanaan tallimestarin taluttama vanha, valkea, kapinen ja toissilmäinen hevonen; ja piispa nyökkäsi teräväkärkisellä hiipallaan ja lausui armollisesti: "Mestari Konrad, mitä kirjoititte sisarenpoikani huviksi, sitä ette ilmaiseksi kirjoittanut; minun kokenut sotaratsuni olkoon teidän!"
Silloin värähtivät Konrad mestarin hienopiirteiset huulet alakuloiseen hymyyn ja hän ajatteli: "Se onkin minulle oikein, miksi rupesinkaan runoilemaan!" — mutta ääneen hän lausui: "Jumala sen teille palkitkoon, herra piispa, sallinette ehkä minun levähtää pari päivää työni jälkeen."
Ja hän silitteli vanhaa valkoista ratsua ja hyppäsi vastausta odottamatta sen selkään ja istui ylpeästi ja miellyttävästi satulassa ja pakottaen nöyrän eläimen vaivaloiseen raviin ratsasti hän pois.
"Panenpa paraan jahtihaukkani vetoon tunturikyyhkysparia vastaan", sanoi vanhempi pojista, "että hän taas ratsastaa Bechelareniin maakreivin linnaan. Hän on aina sanonut: 'Niin mielelläni kuin sovitankin' armollisen herrani piispan lauluuni, voin siinä pystyttää muistomerkin myöskin maakreivitär Gotelindelle ja hänen kauniille tyttärelleen, he minua kuitenkin hienoimmin palkitsevat!'"
Tällä välin olin Konrad mestari jo ratsastanut piispan palatsin portista ulos; hän katseli kaihomielin Tonavan alajuoksuun päin ja alkoi laulaa heleällä äänellä:
"Sanoipa silloin hänelle samainen soittomies:
'Maakreivi, siloiseksi sun Luoja teki ties,
Sait rikkautta paljon ja valtaa, kunniaa,
Suloisen vaimon vielä, eloa rauhaisaa.
Ja kuningas jos oisin', hän vielä virkahti
'Ja kruunua jos kannoin, niin totta vaimoksi
Mä itselleni soisin kaunoisen tyttäres,
Mi on kuin päivä nähdä…'"
Mutta hänen näin pitkälle päästyään pölisi häntä vastaan tiellä tomupilvi, joka pakotti hänen sulkemaan äkkiä silmänsä ja lakkaamaan laulamasta.
Säkeet olivat laulusta, josta piispa juuri oli palkinnut häntä; se oli saksankielinen sankarirunoelma, joka nimi oli Nibelungenlied…
— Vähitellen tultiin syksyyn. Ja vaikka silloin taivaan ranta illoin peittyy hehkuvampaan rusotukseen kuin muina vuodenaikoina, tuo se mukanaan kylmiä tuulahduksia, niin että alpeilla asuvaiset varustautuvat muuttamaan alas laaksoihin, eikä mikään sudennahka estä hampaita lyömästä loukkua vilun takia.
Tuores lumi välkkyi kaikilla huipuilla eikä näyttänyt enää ajattelevan tänä vuonna väistyäkään. Ekkehard piti paimenille viimeisen vuorisaarnansa. Sen päätyttyä tuli Benedikta hänen puheilleen. "Nyt on loppu meidän ihanuutemme täällä ylhäällä", sanoi hän, "huomenna lähtevät sekä ihmiset että eläimet alas talvilaitumelle. Minne te menette, vuoriveli?"
Kysymys kävi kovin Ekkehardin sydämmelle.
"Jäisin kaikkein mieluimme tänne", vastasi hän. Benedikta naurahti heleästi. "Huomaan, ettette ole istunut täällä yhtäkään talvea, muuten ei mielenne tekisi jäämään tänne toiseksi. Tahtoisinpa mielelläni nähdä teidät teljettynä tänne mökkiinne, kun pakkanen paukkuu nurkissa niin että värisette kuin haavanlehti, lumivyöryt vierivät kaikkialla ympärillänne ja jääpuikot kasvavat aina suuhunne asti… Ja kun kerran yritätte laskeutua laaksoon ruokaa noutamaan, on lunta polulla mökkinne korkeudelta; otatte askeleen, niin vajoatte polviin asti, otatte toisen, niin heleijaa — mustasta kaapusta ei ole näkyvissä enempää kuin kärpäsestä, joka on pudonnut maitokehloon… Ja tänä vuonna on ollut niin paljon lumisirkkusia, ne tietävät ankaraa talvea. Huu, miten iloitsenkaan ajatellessani noita pitkiä iltoja, kun istumme lämpimän uunin ääressä päresoihdun valossa ja kehräämme pellavia; rukki hyrisee, valkea räiskää ja me kertoilemme kauneimpia juttujamme, ja ken on kelpo poika, saa istua mukana kuuntelemassa. Vahinko, ettei teistä ole tullut paimenta, vuoriveli, niin mielelläni ottaisin teidätkin mukaani tupaistujaisiin."
"Se on todella vahinko", sanoi Ekkehard.
Seuraavana päivänä lähtivät paimenet karjoineen juhlasaatossa alas laaksoon toivotettuaan alpeille hyvää talviunta. Kun lähtijät olivat kadonneet synkkään männikköön ja heidän laulunsa ja karjankellojen kilkatus oli etäisyydestä kiirien viimein hälvennyt, astui Ekkehard takasin mökkiinsä. Hiljainen vuoristoelämä oli hänelle opettanut, että yksinäisyys on vain elämän koulu, mutta ei elämä itse, ja että se välttämättömästi turmeltuu arvottomaksi yksilöksi, ken tässä pahassa maailmassa vain joutilaana kulkee yhä omaan itseensä painuneena.
"Ei auta", sanoi hän itselleen, "minunkin on tästä lähdettävä taas laaksoloihin. Lumi pyryyttää liian kylmästi, ja minä olen liian nuori jäädäkseni tänne erakoksi."
"Hyvästi, ylväs Säntis, mun kelpo vartijain,
Hyvästi vihree alppi, sua muistaa mielen ain!
Sua kiitän antimistas, oi pyhä unhotus,
Ohi on vanha murhe ja mielen raskaus.
Kirkastui sydän täällä, siin kukat puhkesi,
Ja uuteen taistoon taasen mun mielen hehkuvi.
Uneksi nuorukainen, tul' inha tuskan yö,
Vaan alppein raittiudessa taas syttyi miehen työ!"
Hän sälytti vähät tavaransa matkalaukkuunsa. Kalleimpansa, Waltharin laulun, hän asetti huolellisesti verhottuna ylimmäksi; hymyily päilyi hänen huulillaan, kun hän näki vielä joitakuita tarve-esineitä seisovan ympärillään. Kallion kielekkeellä oli puoleksi tyhjentynyt mustetolppo; sen viskasi hän alas syvyyteen. Kolmikulmainen harppu nojasi kaihomielisenä luolan turvepenkkiä vastaan. "Sinä jääös tänne jälelle sulostuttamaan sen yksinäisiä hetkiä, joka tulee minun jälkeeni", virkkoi hän. "Mutta elä soi hänelle lienteitä ja hempeitä säveliä, muuten valukoon tippukivistä vettä kielille, niin että ne ruostuvat, ja jäätikköjen myrskyt puhaltakoon sisään, jotta ne katkeavat!
"Minä olen laulanut lauluni loppuun!"
Hän ripusti harpun naulaan seinälle.
Erakko-aikanaan hän oli veistänyt itselleen vahvan jousen, ja viini ja nuolia oli jälellä vielä Gottschalkin peruja; ne hän otti nyt mukaansa kelpo aseiksi. Näin varustettuna ja sudennahka hartioilla hän seisoi vielä hetkisen majansa ovella luoden pitkän, pitkän katseen onnellisen kesäasuntonsa ympäristöihin, yli rakkaiksi käyneitten huippujen ja alas Merialppijärven tummanvihreän männikön sisästä välkkyvään silmään. Hänestä eivät nämä paikat olleet koskaan näyttäneet niin kauneilta kuin nyt. Tikka, joka oli valinnut saman vuorenhalkeaman asunnokseen, lensi tuttavallisesti hänen olalleen ja hakkasi terävällä nokallaan häntä poskiin; sitte lehahti se mustanpunaisenkirjavassa loistossaan ylös siniseen ilmaan, aivan kuin viedäkseen korkealle Säntikselle sanoman Ekkehardin poislähdöstä.
Mutta Ekkehard nakkasi keihäänsä olalleen ja astui tuttua, huimaavan jyrkkää vuoripolkua alas. Ascherin kallioseinän luona hän vielä kerran pysähtyi, viittasi kädellään jäähyväiset erakkomajalleen ja päästi suustaan huhuilevan huudon, joka pani Kamorin ja korkean Kastenin soinnahtamaan ja kajahti vyöryen takaisin Maarwiesin kupeista ja eteni aina vuoriston kaukaisimpiin sopukoihin. "Sepä poika osaa!" virkkoi alhaalla laaksossa muuan kotiin palaava paimen toverilleen. "Melkein kuin vuohipaimen!" sanoi toinen samassa hetkessä, jolloin Ekkehard katosi kallioseinämän taa.
— — Nouseva päivä oli jo heittänyt muutamia säteitään vuorikirkkoon, joka surullisena kuin asukkaittensa jättämä linnunpesä katseli alas laaksoon. Mutta vuoriveli ei palannut milloinkaan takaisin.
Bodenjärven varsilla varustauduttiin viininkorjuuseen. Eräänä lempeänä syysiltana istui Hadwig rouva linnansa puistossa, uskollinen Praxedis vierellään. Kreikkalaisneidolla oli nyt murheelliset päivät. Hänen emäntänsä oli alakuloinen, tyytymätön ja tyly. Tänäänkään ei keskustelu tahtonut sujua. Se olikin ikävä muistopäivä.
"Tänään on siitä vuosi", virkahti Praxedis näennäisen välinpitämättömästi, "jolloin kulimme Bodenjärven yli puhuttelemaan Pyhää Gallusta". Herttuatar pysyi ääneti. "Sen jälkeen on paljon tapahtunut…" yritti Praxedis jatkaa, mutta sanat kuolivat hänen huulilleen.
"Tiedättekö, valtiattareni, mitä ihmiset kertovat Ekkehardista?" kysyi hän hetken äänettömyyden jälkeen.
Herttuatar katsahti ylös. Hänen huulensa puristuivat yhteen. "Mitä he kertovat?" sanoi hän välinpitämättömästi. "Spazzo herra tapasi äskettäin Reichenaun apotin", kertoi Praxedis, "joka sanoi hänelle: 'Tiedättekö uutisia? Alpeille on onni tapahtunut, korkea Säntis kajahtelee harpun soitosta ja runoilijan liverryksistä, uusi Homeeros on pesinyt sille, ja jos hän vain tietäisi, missä luolissa runottaret asuntoa pitävät, niin voisi hän johtaa heidän tanssejaan kuin ennen muinoin cynthalainen Apollo.' Ja kun Spazzo herra päätään pudistaen vastasi: 'Mitä se minua liikuttaa?' — vastasi apotti: 'Se on teidän Ekkehardinne; Sankt Gallenin luostarista on huhu tuonut hänestä meille tämän sanoman.' Spazzo herra oli silloin nauraen sanonut siihen: 'Kuinka osaa se laulaa, joka ei osaa edes kertoakaan?'"
Herttuatar oli kavahtanut seisaalleen. "Vaikene!" lausui hän, "en tahdo siitä mitään kuulla". Praxedis tunsi hänen kätensä eleen ja lähti murheissaan tiehensä.
Mutta Hadwig rouvan sydän ajatteli toisin, kuin hänen suunsa puhui. Hän astui puutarhan rintanojan luo ja katseli kauvas Helveetsian vuorille päin. Hämärä oli laskeutunut, pitkiä, raskaita, teräksenharmaita pilvenliuskareita makasi liikkumattomina iltaruskon päällä, joka värisi ja lieskasi alakuloisesti niiden painon alla. Päivän viimeisen säteen kajastaessa lieventyivät hänenkin ajatuksensa. Hänen katseensa kiintyi kauvaksi korkeaan Säntikseen; — hänestä tuntui kuin näkisi hän näyn, kuin avautuisi taivas ja enkelit laskeutuisivat alas ilmojen halki kantaen tuttuun munkinkaapuun verhottua miestä, — ja mies oli kalpea ja kuollut, ja kirkas ja ihana sädekehä ympäröi autereista joukkoa…
Mutta Ekkehard ei vielä ollut kuollut. Hiljainen, sihisevä ääni säikähytti herttuattaren hänen mietteistään, hänen katseensa harhaili sitä kallionkielekettä kohti, josta vanki kerran oli laskenut alas — tumma haamu katosi varjoon, nuoli lensi Hadwig rouvan pään yli ja putosi hitaasti hänen jalkainsa juureen.
Hän nosti tuon merkillisen ampuma-aseen maasta ylös. Vihollisen käsi ei ollut lennättänyt sitä kaarelta; hienoja pergamenttiliuskoja oli kääritty sen pään ympärille, ja terä oli verhottu kukkaisvihkoon. Hän irroitti lehdet ja tunsi käsialan.
Se oli Waltharin laulu. Ensimmäiselle lehdelle oli kirjoitettu vaaleanpunaisella värillä: "Schwaabin herttuattarelle jäähyväistervehdys!" Ja sen alla oli apostoli Jaakobin lause: "Autuas on se mies, joka on koetuksen kestänyt!"
Silloin kallisti ylväs rouva päänsä ja itki katkerasti.
* * * * *
Tähän päättyy kertomuksemme.
Ekkehard kulki avaraan maailmaan; korkeata Twieliä ei hän enää koskaan nähnyt, eikä Sankt Galleriakaan. Hän tosin oli mietiskellyt palatako jälkimäiseen katuvaisena syntisenä, kun hän alpeilta laskeuduttuaan oli saapunut sen tuttujen muurien eteen. Mutta silloin hänelle oli muistunut mieleen vanhan alppimestarin sanat: "Ken kerran on ollut kauvan paimenena, se ei kernaasti enää rupea käskyläispojaksi" — ja hän kulki ohi. Myöhemmin on kuultu paljon saksilaisten keisarien hovissa eräästä Ekkehardista, joka oli ollut ylpeä, uhkamielinen ja itseensä sulkeutunut mies, yhdistäen hurskaaseen mielenlaatuun syvää ylenkatsetta maailmaa kohtaan, mutta elämänhaluinen ja tarmokas ja kaikkiin taitoihin perehtynyt. Hän oli keisarin kansleri ja hänen nuoren poikansa kasvattaja, ja hänen neuvonsa merkitsi paljon valtakunnan asioissa. Sanalla sanoen, kirjoittaa muuan historioitsija hänestä, hän tuntui aikalaisistaan heitä ylevämmältä henkilöltä, niin että yleisenä puheena oli, että hän vielä odotti itselleen kirkon korkeinta arvoa.
Keisarinna Adelheid osotti hänelle täydellistä kunnioitustaan. Hän
myöskin etusijassa sai aikaan, että ylimielistä tanskalaiskuningasta
Knuuttia kuritettiin asevoimalla. Meille on tietymätöntä, oliko tämä
Ekkehard sama, josta tässä kertomuksessa on puhuttu.
Toiset ovat myöskin väittäneet, että Sankt Gallenin luostarissa oli ollut useampia Ekkehard nimisiä miehiä, ja ettei Waltharin laulun kirjoittaja olisi sama henkilö, joka Hadwig rouvalle latinaa opetti. Mutta ken tarkkaan on seurannut tätä kertomusta, jonka nyt olemme onnellisesti loppuun saattaneet, tietää asian paremmin. —
Niiden muiden henkilöjen kohtaloista, joita kertomuksemme on osottanut lukijan silmäin eteen, ei ole paljoa ilmoittamista.
Herttuatar Hadwig ei enään mennyt miehelle ja saavutti hurskaassa leskisäädyssä eläen korkean ijän. Hän perusti myöhemmin vähäisen luostarin korkealle Twielille ja lahjoitti sille Alemanniassa olevat tiluksensa. Ekkehardista ei enää kukaan uskaltanut puhua hänen läsnäollessaan; mutta Waltharin laulua hän luki ahkeraan ja ammensi siitä alati uutta lohdutusta yksinäisyydessään: Reichenaun munkkien tosin todistamattoman lausunnon mukaan hän osasi sen miltei ulkoa.
Praxedis palveli korkeata emäntäänsä uskollisesti vielä muutamia vuosia, mutta vähitellen virisi hänessä vastustamaton ikävä päivänpaisteiseen ja värihohtoiseen synnyinmaahansa, ja hän väitti, ettei enää jaksanut hengittää Schwaabin ilmaa. Runsailla lahjoilla varustettuna lähetti herttuatar hänet silloin kotimaahansa; Spazzo, jalo kamariherramme, seurasi häntä ritarillisesti aina Venetsiaan asti. Muuan kreikkalainen kaleerilaiva vei tämän aina yhäti miellyttävän neidon P. Markuksen kaupungista Byzantiumiin. Hänen kertomuksensa Bodenjärven rannoilla asuvista hurjan uskollisista barbaareista saivat kaikki kamarirouvat ja neidot kreikkalaisessa keisarihovissa epäillen pudistamaan päätänsä, aivan kuin olisi hän puhunut lumotusta merestä ja satujen maasta.
Moengal vanhus piti vielä kauvan uskollisesti huolta seurakuntalaistensa sielunhyvästä. Kun hunnit taasen uhkasivat rosvoretkillään, mietiskeli hän laajaa suunnitelmaa heidän vastaanotokseen. Hän esitti Blach-kentälle kaivettavaksi joitakuita satoja syviä salahautoja, ne peitettäväksi puunoksilla ja ruohoilla ja niiden takana odotettavaksi vihollisia täydessä sotarintamassa, kunnes ne miehineen ratsuineen järjestään syöksyivät kuoppiin. Mutta nämä ikävät vieraat eivät näyttäytyneetkään enään Hegaussa ja riistivät vanhalta pastorilta huvin saada kolhia heitä päähän isolla iiriläisnuijallaan. Lempeä kuolema saavutti vanhan metsämiehen hänen levätessään eräällä haukkajahdilla.
Hänen haudalleen harmaan kirkon varjossa yleni rautatammi, josta tuli niin iso ja mukurainen puu, että ihmiset sanoivat sen olevan vesan kirkkoherravainajan kelpo Cambuttasta.
Audifax, vuohipaimenemme oppi kultasepäntaitoa ja muutti Konstanziin piispanistuimen läheisyyteen ja valmisti siellä paljon kauniita töitä. Hän toi seikkailutoverinsa uskollisena morsiamenaan kotiinsa, ja herttuatar oli kummina heidän esikoiselleen.
Luostariteini Burkardista tuli mainehikas apotti Sankt Gallenin jumalanhuoneeseen ja hän valmisti juhlatilaisuuksia varten vielä monia tusinoita oppineita latinalaisia värssyjä, joista jälkimaailma, kiitos ajan kuluttavalle hampaalle, kuitenkin on säästynyt.
… Ja ovat nämä kaikki jo aikoja sitten tomua ja tuhkaa, vuosisadat ovat nopeassa kulussa kiitäneet niiden paikkojen yli, missä heidän kohtalojensa langat punottiin, ja uudet historiat ovat saattaneet vanhat unhotukseen.
Korkea Twiel on saanut vielä nähdä paljon sodan ja rauhan tapahtumia; moneen uljaaseen ratsastaisteluun lähteville ovat sen portit avautuneet ja moni vanki on huokaillut sen holveissa, kunnes ylpeillekin juhlille lähestyi loppu, ja muuanna kauniina kevätpäivänä vuori tärisi perustuksiaan myöten ja viholliskäden murtamat muurit ja tornit lensivät ilmoihin.
Nyt on hiljaista tällä kukkulalla, vuohet vain käyvät rauhallisesti mahtavien raunioiden keskellä; — mutta yli kimeltävän Bodenjärven tervehtää sitä sinervästä etäisyydestä Säntis yhtä rattoisasti kuin ennen vuosisatojen takaa, yhä vielä on mitä miellyttävin tehtävä sen pehmeässä ruohossa maaten katsella avaria maita.
Ja tämän kirjapahasen kirjoittajakin on itse monena ihanana kevätiltana istunut ylhäällä sen huipulla, yksinäisenä, outona kulkijana, ja kuret ja haikarat ovat kierrelleet pilkallisesti häntä aivan kuin ivatakseen hänen yksinäisyyttään, eivätkä huomanneet, että kirjava ja kunnianarvoisa seurue oli kokoontunut hänen ympärilleen. Sillä muurien raunioissa seisoivat ne haamut, joihin lukija tämän kertomuksen kuluessa on tutustunut, ja kertoivat hänelle kaikki juuri niinkuin tapahtunut oli ja viittasivat hänelle ystävällisesti kehottaen, että hän kirjoittaisi kaikki paperille ja auttaisi heitä uudelleen elämään junalla ohitse suhahtavan jälkimaailman muistissa.
Ja jos hänen on onnistunut luoda sinullekin, rakastettu lukija, joka kärsivällisesti olet kestänyt loppuun asti, havainnollinen kuva noista kauvan sitte kadonneista ajoista, niin ovat hänen vaivansa ja ajoittainen päänpakotuksensa runsaasti korvatut. Voi hyvin ja ole hänelle edelleenkin suosiollinen!
Viiteselitykset:
[1] Paikkakunta Schwaabissa. Suomentajan muist.
[2] Sovitussakko (Wehrgeld) on keskiaikaisen rikosoikeuden mukaan — joka määräsi melkein kaikki rikokset ja loukkaukset sovitettavaksi rahalla —persoonalliseksi hyvitykseksi (Wette, fredum) ja häirityn rauhan sovittamiseksi ensin kansalle, myöhemmin maan hallitsijalle suoritettava sakkoraha. Vanhat kansanlait luettelevat myöskin kaikenlaisten eläinten kohdalta sovitussakkoja, jotka eläimen kuollessa tai vahingoittuessa sen omistaja sai periä. Jos vahinko oli enemmän sattuman aiheuttama, ei mitään rauhanrikkomista ollut tapahtunut, joten Spazzo herralle olisi käynyt jotenkin vaikeaksi pakottaa Fridingenin haltija korvaamaan susikoiransa tekemä tuhotyön.
[3] Kosioimisia Byzantiumin hovin ja Saksan ruhtinasten kesken tapahtui tähän aikaan sangen taajaan ja molemminpuolisesti. Usein lähetettiin saksalaisia piispoja tätä tarkoitusta varten Konstantinopoliin. Sankt Gallenin "Liber benedictiorum'issa" moititaan suuresti, että Saksan ylhäinen miesmaailma halveksien oman maan tyttäriä nouti itselleen vaimoja Italiasta ja Kreikasta. Mutta Saksan herrain mieltymyksen Byzantiumin naisiin käsittää hyvin lukiessaan niitä kuvauksia, mitä silminnäkijät ovat antaneet siitä uudesta hengestä ja niistä rakastettavista seuratavoista, jotka tulivat Saksan keisarihoviin Otto II:sen kreikkalaisen puolison Teofanon mukana. Yksinpä vakava skolastiko Gerbert, sittemmin paavi Sylvester II, antoi tunnustuksensa byzantilaisten naistapojen viehätykselle. "Kun minua kohtasivat nämä miellyttävät kasvot ja nämä sokraattiset keskustelut, unhotin kaikki murheeni, eikä minua enää surettanut ajatus poissiirtymisestäni."
[4] Rorschachia mainitaan keskiaikaisissa kirjoituksissa useasti läpikulkupaikkana Italiaan matkustettaessa. Sankt Gallenin luostarilla oli voutioikeus siihen.
[5] Konstanzin apottipiispan Salomo III:nnen suuri ensyklopeedinen teos (Glossae Salomonisi), joka sisältää 9:nnen vuosisadan loppupuoliskon koko tietovaraston.
[6] Sankt Gallenin luostari oli kuuluisa luostarisääntöjen ankarasta noudattamisesta ja jäsentensä hyveellisestä elämästä. Sen vuoksi pidettiin suurena kunniana tulla otetuksi sen jäseneksi "merkittynä veljenä" — fratres conscripti — jolloin tuli saamaan ansion hurskaudenharjoituksesta, itse siinä kuitenkaan mukana olematta. Useat tästä kunniasta maksoivatkin suuria summia. Vieläkin tallella olevan luettelon mukaan on "merkittyjen" joukossa ollut keisareja, Saksan, Englannin ja Ranskan kuninkaita, prinsessoja, kreivejä ja piispoja.
[7] Arkkienkeli Mikael oli keskiajalla monenlaisen taikauskon esineenä. Luultiin hänen vartioivan Isä Jumalan valtaistuinta, jopa toimittavan maanantaisin hänen edessään messuakin. Veronan piispa Rather innottelee saarnassaan de quadragesima ankarasti tällaisia raa'an aistillisia mielikuvitteluja vastaan.
[8] Wendelgard rouvan kaiho saada takaisin vankeudessa kituva puolisonsa meni täytäntöön hauskalla tavalla. Siitä kertoo Ekkehardin kronikka seuraavaa: Hän lähti erakkomajastansa aina kerran vuodessa Buchhorniin juhlallisesti viettämään kreivi Ulrikin muistoa. Kun hän tällöin kerran omakätisesti jakeli köyhille almuja, seisoi kerjäläisten joukossa muuan mies repaleisessa puvussa ja pahoin raadeltuna; tälle hän antoi puvun. Mutta kerjäläinenpä ei heittänytkään hänen kättänsä irti, vaan veti hänet syliinsä ja suuteli häntä koko ihmisjoukon nähden. Kun Wendelgard närkästyneenä sellaisesta hävyttömyydestä tahtoi kääntää selkänsä muukalaiselle ja jättää hänet palvelijainsa kuritettavaksi, näytti kerjäläinen hänelle erästä vanhaa arpea; ja kuin pitkästä unesta heräten huudahti kelpo rouva riemuiten: "Oi valtijaani, sinä kaikista ihmisistä minulle kallehin, ole tervehditty, herrani, ole tervehditty, sinä ainian minulle suloinen mies!" — ja vaimo lepäsi itkien miehensä sylissä.
[9] Pergamenttikääryjen. Suomentajan muist.
[10] Notker Labeo täytti ne toiveet, joita apotti häneen kiinnitti. Hän hankki itselleen aikansa oppineimman miehen maineen. Hän oli, kuten hänen kirjoituksistaan käy ilmi, jumaluusoppinut soittoniekka, runoilija, tähtientutkija ja matemaatiko, hyvin perehtynyt raamattuun, kirkko-isien ja klassikoiden teoksiin ja osasi saksan, latinan ja kreikan kieliä. Hänen meille säilyneet teoksensa käsittelevät psalmeja, Aristotelesta, Boëthiusta, Marcianus Capellaa ja sävellystaidetta. Notker "isohuuli" kuoli korkeassa ijässä ruttoon. Ennen kuolemaansa laati hän julkisen ripin, jossa sanoi katuvansa m.m. sitä, että hän kerran munkin puvussa ollessaan oli tappanut suden.
[11] Veljeskunnan sääntöjen rikkomisesta rangaistiin ruoskimisella, johon luostarien asukkaat mielellään alistuivat, vaikka se oli orjain kurituskeino, joka vanhain kansanlakien mukaan vapaalta mieheltä vei hänen vapautensa. Rikollinen sidottiin paaluun ja häneltä riisuttiin päällysvaatteet. Luostarikouluissa rangaistiin patukalla.
[12] Muuan Sankt Gallenin munkki, joka myöhemmin kuitenkin sai lukea tämän italialaisen musiikkiarvostelun, kirjoitti sen laitaan: "Vide jactantiam romaniscam in teutones et qallos!" (Kas siinä jälleen esimerkki roomalais-hävyttömyydestä saksalaisia ja ranskalaisia kohtaan!)
[13] Vanhoja saksalaisia haltijoita. Suomentajan muist.
[14] "He tahtovat mieluummin tulla kutsutuiksi metsästäjiksi kuin opettajiksi, mieluummin rohkeiksi kuin lempeiksi, mieluummin viekkaiksi kuin sydämmestä yksinkertaisiksi… He lyövät kiekkoa, eivätkä karta arpanoppaakaan. He käsittelevät ahkerasti lautapeliä raamatun asemesta. He tietävät paremmin mitä väärä heitto sinulle maksaa, kuin mitä sielusi autuus vaatii, kieltää tai käskee; paremmin mitä onnellinen heitto tuottaa, kuin mistä ovat velkapäät Jumalaa kiittämään… He teettävät itselleen hopeaisia maljoja, sangen kallisarvoisia kannuja, ruukkuja (Crateres), vieläpä juomasarviakin (Conchas) melkoisen painavia ja kaikkina aikoina vihattua suuruutta. He maalaavat viiniruukkujaan ja juomasarviaan, sillaikaa kun läheinen basilika on täynnä likaisuutta." (Veronan piispan Ratherin valitus papistosta.)
[15] Niin todella olikin, joku aika sitte saapui Sankt Gallenin luostarin kirjastoon eräs vihreän Erinin kirjanoppinut poika ja pyysi saada nähdäkseen ja jäljentääkseen hurskaan esi-isänsä kuulua teosta. Hänelle annettiin mustaan samettiin sidottu Codex Priscianus, jota hän alkoi selailla; mutta pian kuului pidätettyä naurua kirjastonhoitajani korviin, ja kun he saapuivat kuulemaan syytä siihen, käänsi oppinut Dublinin rehtori heille seuraavan iiriläisen käännöksen latinankielisestä tekstistä:
"Jumalan kiitos, että jo alkaa hämärtää!
Armaghin Pyhä Patrik, vapauta minut kirjoitushommista!
Oi, että vieressäni olisi lasillinen vanhaa viiniä!" j.n.e.
Sellaista oli Moengalin käännöstyö!
[16] Pothen, phile peleia. Pothen pothen petasai; j.n.e. (Anakreon).
[17] Hirvittävä kullanhimo, mihin saatatkaan sinä ihmisen koskaan kyllästymättömän mielen?
[18] Tuo merkillinen tapa, että "chrene chrudan" viskaamisella lähimmän maksukelpoisen sukulaisen päälle tämä joutuu velkapääksi suorittamaan verivelasta tuomitun sovitussakon oikean rikollisen asemasta, oli säädettynä Salilaisen lain 58 luvussa. Mitä nimitys "chrene chruda" oikeastaan merkitsee, siitä ei vielä olla päästy oikein selville.
[19] Stola on roomalais-katoliseen pappispukuun kuuluva, hartiaan ympäri viskattava leveä vyö. Suomentajan muist.
[20] Sekä tinan valaminen että katonharjalla käyminen uudenvuodenyönä ovat vanhoja saksalaisia ennustamistapoja.
[21] Yhdeksännen vuosisadan lopusta alkaen aina kymmenennen jälkipuoliskolle olivat Unkarista tulevien raakojen ratsuparvien hyökkäykset Saksan gaueihin todellisena maanvaivana; ne risteilivät pohjassa ja etelässä. Senaikaiset historioitsijat nimittivät niitä milloin avareiksi tai agareneiksi, milloin unkarilaisiksi tai vielä useammin hunneiksi, vaikka niiden polveutumista hunnilaiskuninkaasta Attilasta ei suinkaan ole tepsivästi todistettu. Viimemainittu vanhanaikuinen nimitys on kertomuksessamme säilytetty.
[22] Pakanaluolan vanhuksen haamu on historiallisesti hiukan epäiltävä. Kaikki merkit viittaavat Kaarle Paksuun mutta hän oli kuollut jo ennen 10:nnen vuosisadan ensi hetkeä. Mutta mitä historia erottaa, sen tarina punoo yhteen, ja kuten se kerran itägoottilaiselle Dietrich Berniläiselle (Teodorik Suurelle) antoi Nibelungen-sadussa aseman, jota tällä ei historiallisesti mitenkään voi todistaa olleen, miellyttää sitä tempaista karolingien viimeinen vesa hiljaisesta tyyssijastaan ja suoda tälle oikeutta, jonka aikalaiset häneltä olivat kieltäneet. — Eräs vanha kirjailija mainitsee huhun, että puheena oleva keisari ei ollut kuollut luonnollisella tavalla, vaan kuristettiin kuoliaaksi. Mutta kansa, joka säilytti hänestä aivan toisenlaisen kuvan kuin minkä vihamielisten puolueiden kertomus hänestä on jälkimaailmalle jättänyt, uskoi Alemanniassa vielä kauvan, ettei hän ollutkaan kuollut, vaan että hän, kuten moni muukin vanha uros, istui jossakin syrjäisessä luolassa piilossa ja odotti soveliasta hetkeä astuakseen esiin ottamaan valtakunnan ohjat uudelleen käsiinsä. Useat kapinat Alemanniassa Kaarle Paksun jälkeistä keisaria vastaan todistavat kansan rakkautta ja osanottoa onnetonta hallitsijaa kohtaan. Myöskin uudempi historiankirjoitus on alkanut huomata paksua keisaria kohtaan tehdyn vääryyden ja tunnustaa, että korkeampi papisto, joka niihin aikoihin puuhasi pseudo-isidooristen dekretaalien saattamista valtaan Saksassa ja sen vuoksi tarvitsi vallanhimoisille harrastuksilleen sopivaa keisaria, suuressa määrin on syypää hänen erottamiseensa.
[23] "Fortis juventus, virtus audax bellica,
Vestra per muros audiantur carmina,
Et sit in armis alterna vigilia,
Ne fraus hostilis haec invadat moenia.
Resultat echo comes: Eja, vigila!
Per muros eja dicat echo vigila!"
Vaara opettaa runoilemaan! Modenan yövartiain laulu, josta ylläoleva on ensimmäinen värssy, on tunteensa lämmössä ja rytmillisessä kauneudessaan paraita kaikkein aikain sotalauluista.
[24] Valafrid Strabo, Reichenaun apotti, oli karolinkilaisen ajanjakson etevimpiä runoilijoita. Monista hänen latinalaisista runoelmistaan huokuu hellä henki, joka muistuttaa antiikkisten runoilijaan elegioja. Kiitetty on varsinkin hänen elegiansa 'ystävättärelleen' (ad amicam), johon Simon Bardo tässä viittaa.
[25] Mainittu "smaragdi" on vieläkin Mittelzellin kappelikirkossa Reichenaussa. Samallaisen kohtalon kuin se sai osakseen myöskin Genovan kuuluisa smaragdimalja, jota pidettiin kaupungin arvokkaimpana aarteena, kunnes se Napoleonin sotien aikana vietiin Pariisiin, huomattiin siellä arvottomaksi värjätyksi lasivalelmaksi ja lähetettiin takaisin Genovaan (1809).
[26] Tarkoittaa Attilan seikkailua roomalaisen prinsessan Honorian, keisari Valentinianuksen sisaren, kanssa; tämä oli kostaakseen sukulaisilleen sen häpeän, että nämä olivat panneet hänet luostariin alentavan suhteensa takia kamariherraansa Eugeniukseen, lähettänyt sormuksensa raakalaiskuninkaalle, siten tarjoutuen tämän morsiameksi.
[27] Ensi hyökkäyksen kunnia Saksan valtakunnan sotarintamassa oli ammoisista ajoista asti schwaabilaisten etuoikeus; sen oli jo Kaarle Suuri säätänyt maanlaissaan.
[28] Gibbon kertoo "Roomalaisen maailmanvallan historiassaan" Attilan huutaneen ennen taistelun alkua Katalaunisilla kentillä sotilailleen: "Minä itse lennätän ensimmäisen heittokeihään, ja se kurja, joka kieltäytyy seuraamasta kuninkaansa esimerkkiä, on varman kuoleman ansainnut!"
[29] Emme voi olla painattamatta mukaan Notkerin laulun yksinkertaisen mahtavata latinaista tekstiä, jonka J. v. Arx on liittänyt "St. Gallenin kantonin historiaansa"; se kuuluu seuraavasti:
"Media vita in morte sumus, quem quaerimus adjutorem,
nisi te domine, qui pro peccatis nostris juste irasceris.
In te speraverunt patres nostri, speraverunt et liberasti eos.
Sancte deus.
Ad te clamaverunt patres nostri, clamaverunt et non sunt confusi.
Sancte fortis.
Ne despicias nos in tempore senectutis, cum defecerit virtus nostra,
ne derelinquas nos.
Sancte et misericors salvator, amarae morti ne tradas nos."
Tämä laulu vaikutti niin sytyttävästi hurskaiden sotijain mieliin, että muuan kirkolliskokous Kölnissä katsoi olevan syytä kieltää kristityitä piispansa luvatta laulamasta media vitaa ketään ihmistä vastaan. Evankeeliseen saksalaiseen kirkkolauluun siirtyi se Lutherin käännöksessä: "Mitten wir im Leben sind von dem Tod umfangen j.n.e."
[30] "Trivium", kolme tiedettä, kielioppi (grammatikka), väittelyoppi (dialektiikka) ja kaunopuheisuus (rhetoriikka) jotka yhdessä "Qvadruviumin l. quadriviumin" kanssa —jonka taas muodostivat laskuoppi (aritmetiikka), mittausoppi (geometria), tähtitiede (astronomia) ja sointuoppi (musiikki) —pidettiin keskiaikana "seitsemänä vapaana taiteena." Suom. muist.
[31] Tässä Ekkehard kronikassaan vaihtaa itsensä ja nimensä sen kanssa, mitä tarinassa uskollisesta Ekkehardista kerrotaan.
[32] Joidenkuiden munkkien halu kiristämällä kaapuaan lanteiden kohdalta näyttää siroa kasvuaan sai aikaan niin paljon pahennusta, että Mont Notre-Damen synoodi katsoi tarpeelliseksi julkaista sitä vastaan leimuavan kirouksen (972).
[33] Apotin luona asuvaiset
Ne ovat varsin houkkamaiset,
Ei pakanoita paremmat
Ja moukkiakin kehnommat.
[34] Suomentanut Em. Tamminen.
[35] Haghorn = orapihlaja.
[36] Libro completo saltat scriptor pede leto! Reunamuistutus eräässä Sankt Gallenin luostarin käsikirjoituksessa.