Ekkehard: Kertoelma kymmenenneltä vuosisadalta

by Joseph Victor von Scheffel

NELJÄSKOLMATTA LUKU.

Waltharin laulu.[34]

Kuningas Attila kuulun, iloisen hunnien maan
Soitatti sotatorviin: "Nyt miehet, taistelemaan!
Ratsuille? Reinin rantaan luo frankkien käypi tie,
Vieraiksi kutsumatta se Wormsiin meidät vie."

Ja rauhassa istui Gibich, kuningas Frankkien,
Kun puolisons' soi hälle pojan, niin oli hän riemuinen.
Vaan kauhun viesti nyt vieri, ja näin se kertoa ties:
Tienoilta Tonavan tänne käy kauhea vihamies;
Se on hunnien ratsasjoukko, sitä ei voi lukeakaan,
Kuin meren rannalla santa tai taivaan tähdet vaan.

Nyt kalpeni Gibich ja kutsui maan viisaat kokohon,
Ja neuvoteltiin: "Kuinka nyt tässä tehtävä on?" —
"Vain liitto tässä auttaa", sen saivat he päätöksen;
"Kun hunnit saapuvat, lyömme me käden kätehen.
Annamme veroa heille ja pantin parhaimman.
Se iloa tuottaa meille ja voiton suuremman
Kuin vähin voimin taisto, mi saattaa maan ja kansan
Ja vaimot, lapset, kaikki vain vihollisen ansaan."
Kuninkaan poika Gunther viel' oli pieni vaan,
Äitinsä rintalapsi, ei pantiks sopinutkaan;
Mut ylpeä Hagen herra, hän serkku kuninkaan
Ja Troijan sankarijuurta ja aateli arvoltaan,
Sai lahjat ottaa vastaan, ja päätös tehtiin tuo:
Hän, Hagen, pantiksi rauhan sai mennä Attilan luo.

Burgundien maassa aivan samoihin aikoihin
Hallitsi kuningas Herrich voimalla sankarin.
Tytär Hiltegund oli hällä tuo immistä ihanin,
Maan kuulu kauneudestaan yli laajan Burgundin,
Oli kerran, jos Herra salli, hyödyksi kansan vapaan,
Perivä vallan maassa kansansa vanhaan tapaan.

Kun frankkien kanssa rauha näin oli nyt tehtynä, niin
Sotaisa hunnien joukko taas hyökkäsi naapuriin.
Edellä Attila itse ratsasti joutuisaan,
Heti jäljessä päälliköt uljaat ohjailivat ratsujaan.
Kavioiden kapseesta kaikki sai kuulla, kuin tärisi maa,
Ja ilma kilpien kalkkeen yhä uudisti kaijuntaa.
Blochfeldissä keihäsmetsä välähteli rautainen.
Kuin kevätpäivynen päilyy pisaroissa niittyjen.
Saa vastaan vuori — ei estä: sen kiipee kulkue tää,
Ja Saône ynnä Rhône ne uiden jälkeen jää.

Chalonsissa kuuli Herrich, kun vartija huusi näin:
"Tomupilvi nousee; myrsky käy mylvien tännepäin,
Vihamies on hyökännyt maahan; maamiehet huomatkaa,
Jos talo on teillä, nyt tarkoin sen portit sulkekaa!"

Liitosta frankkien kuullut oli ruhtinas ennestään,
Ja viisaasti hän neuvoi nyt omia miehiään:
"Ovat frankit, kaikki sen tietää, uljaita sotijoita,
Vaan liittohon he yhtyi, kun eivät hunneja voita.
Kun näin he tekivät, vielä me varmemmin joudutaan
— Jos hunneja vastustamme — vain kaikin kuolemaan.
Minulla ainut on lapsi, vaan senkin annan mä pois
Pantiksi rauhan, jos sillä maan vaarasta auttaa vois."

Valitut lähettiläiset myös haasteli sitte näin
Hunneille asiansa, miekatta, paljain päin.
Tapaansa kohtelias ollen, myös Attila virkkoi noin:
"Parempi liitto on sotaa, sen minäkin lausua voin
Myös rauhan mies olen itse; vaan jos ken vastustaa
Voimaani mielettömästi, sitä turhaan tehdä se saa.

"Siis ruhtinaanne pyyntöön mä olen mieltynyt."
Tän viestin lähettiläiset vei herrallensa nyt.
Ja hunnien airuita vastaan vei Herrich portillen
Jalokiviä kalliita ynnä myös ainoan tyttären.
Oli rauha taattu; mut helmen se Burgundista vei,
Vei Hiltegundin kauniin, hänt' ei enää nähty, ei!

Kun näin oli liittoon käyty, niin vieläkin länttä kohti
Tuon ratsasjoukkonsa joutuin pois Attila taistoon johti.
Siell' Akvitaanian maassa oli Alpher kuningas.
Hänellä kasvoi poika, Walthari kaunokas.
Herrich ja Alpher usein oli viestein, airuineen
Ja juhlallisin valoin luvanneet toisilleen:
"Kun täysikasvuisiksi lapsemme kasvavat,
Toisilleen puolisoiksi he silloin tulevat."

Kuningas Alpher huolien hädässään valittaa:
"Voi, kun en, vanhus kurja, mä kalpaan kuolla saa!
Esimerkiksi oli kehno burgundein ja frankkien työ.
Mun myös niin täytyy tehdä — ah, häpeän synkeä yö!
Airuita mun rauhan ja liiton on saatava laittohon,
Ja jälkeläiseni armas mun pantiksi pantava on." —
Näin lausui ankara Alpher, ja kaikki tehtiin tuo,
Ja kultakuormin kulki taas hunnit Tonavan luo.
Walthari, Hiltgund ja Hagen myös vietiin vartijoin;
Kotipaikkaa tervehti hunnit niin hurjin huuteloin.

Kuningas Attila kodin onnesta iloitsi
Ja vieraat lapset hellin hän huolin kasvatti.
Kuin perilliset omat ne varsin hyvin hoidettihin.
Sai neitosen kasvattaakseen kuningatar Ospirin;
Vaan itse tarkimmasti hän kasvatti nuorukaiset,
Ne sodan ja rauhan töihin piti tulla kelpaavaiset.
He viisaiks vuotten kanssa ja vahvoiks varttuikin;
He voittivat väkevimmän ja viisahimmankin.
Siks kuningaskin heitä rakasti ja kerrassaan
Riveihin etummaisten ylensi armeijaan.
Jumalan johdannolla tuo vangittu neitonen
Oli oikein silmäterä myös ruhtinattaren.
Hyveistä tiettynä rikkaaks hän vihdoin pantihin
Varojen hoitajaksi kuninkaan hovihin.
Oli valtakunnassa melkein tuo impynen arvokkain;
Jos minkä hän toiveen lausui, se täytettiin heti vain.

Kun Gibichin poika Gunther kuninkaaks tuli Frankkien, niin
Rikottiin hunnien liitto, vero pilkaten kiellettiin.
Tämä viesti Hagenin korviin myös siivin sukkelin lenti,
Pakomatkalle öiselle kohta hän luokse herransa enti.
Paenneeksi kun Hagen nähtiin, kuningatar Ospirin
Luo Attilan riensi ja haastoi näin neuvoin viekkahin:
"Kuninkaallinen viisaus, varsin me tarkasti varokaamme,
Ettei vain parhain pylväs murtuisi meidän maamme.
Waltharikin, urhomme uljain, voi lailla Hagenin vaan,
Oman ystävänsä, jättää viekkaasti meidän maan.
Hänet meihin te kiinnittäkäätte ihan sitehin hellimmin
Ja häntä suostutelkaa tällaisin lausehin:

"Kun vaivoja vaaroja kärsit sä meitä palvellen,
Niin haltijas tahtoo olla myös sulle kiitollinen;
Siis vaimokses immistämme ota parhain palkaksi työs,
Saat maata ja mainetta, saatpa rauhaakin nauttia myös.
Hyvyyttä sä jos mitä mielit, olis asiat aivan väärin,
Jos ei sun pyyntösi kaikki täytettäis täysin määrin."

Tää neuvo Attilasta niin viisas ja sukkela on;
Tällaisissa kohdissa tietää hän viisaaksi puolison.

Kuningas Waltharille nyt ehdottelikin näin,
Vaan asian käänsi aivan Walthari toisin päin.
Hän huomasi: Attila mielii, ett'en mä pääsisi pois;
Siks tuumi hän, eiköhän harhaan nyt johtaa häntä vois.
Hän virkkoi: "Työstäni kiitos on aivan ansiotta,
Ja ehtonne, ruhtinas, täynnä on hellyyttä, armoa totta.
Vaan vaimo jos valita täytyy, kuten käskette, valtaavat
Mun murhe ja muistojen helläin myös kaipuut katkerat.
Mun kyntää peltoa täytyy ja huoneus rakentaa,
Ja kyntäjä herransa silmät vain harvoin nähdä saa.
Ja minkä rakkaus antaa, sen se viepi voimista pois:
Jaloihin taistelutoimiin ei sitte käydä vois.
Maan päällä ei suotuisampaa, kuin jos uskollisna saa
Sotaherraa seurata; siksi mua vapaaks laskekaa!
Jos iltamyöhään, taikka jos vaikka keskiyöhön
Käskette, käyn, jos minne tahdotte taistotyöhön.
Suru lasten ja vaimon tähden ei taistelussa saa
Katsetta käännetyks; siellä ihan henkensä unhottaa.
Urosmaanne ja henkenne tähden mä pyydän, jättäkää
Hääsoihtuni polttamatta; ah, kuulkaa pyyntöni tää!"

Tää vastaus hellytti, luoton se synnytti Attilaan.
"Walthari" — hän varmana virkkoi — "ei pakene milloinkaan."

Kaukainen kansapa nousi kiivaasti kapinaan;
Käännettiin kalvan kärki nyt tuota kukistamaan.
Walthari vielä nuori, päämieheksi määrättiin.
Pian kyllä tulla jo ehti hänen voittonsa kuuluviin.
Eteenpäin tunki joukko, kuin kiila huippupää.
Ja hurjin huudoin ilmaa kaijutti joukko tää.
Huimasti keihäät kiiti ja rummut raikuivat,
Halkaistut kilvet välkkyi kuin kirkkaat salamat.
Kuin raivokas raesadekuuro myrskyllä lentää, niin
Tiheä nuolituisku nyt lensi vihollisiin.
Myös käydään käsikähmään, ja miekat välkähtää:
Halkaistuna kaatuu maahan raisunkin ratsun pää.
Halkaistuin päin myös kaatuu ritareita niinkuin heinää.
Walthari, sä huimasti niität, vaan seisot niinkuin seinä!
Hän näytti verityössään vihollisista vaan
Kuin kuolema viikatteellaan tuimasti toimessaan.
Vasempaan jos hän hyökkäs tai syöksyi oikealle,
Paikalla päätti hän taiston, sai kaikki pakosalle.
Hunneille taas oli uusi kuuluisa voitto tietty,
Viholliselta monta kallista saalista viety.

Nyt johtaja antoi rauhaa torvilla julistaa
Ja tammisin seppelin päätään hän aikoi kaunistaa.
Lipunkantaja ynnä miehet myös samoin tekivät,
Ja voittoseppelin kotiin he kaikin riensivät.
Kodin vieraanvaroja saivat he riemuin nauttimahan.
Walthari, voittaja, saapui hovihin Attilan.

Kas, kuinka kiirein kiitää linnasta palvelijat
Waltharia vastaan! kilvan he ratsun seisahtavat.
Satulastaan korkeasta Walthari nyt astahtaa.
"Meidänkö voitto on?" tuon hän kysymyksen kaikilta saa.
Uteliaille hän katseen heitti niin mahtavan, maltikkaan.
Väsyneenä aivan astui hän salihin kuninkaan.
Hiltgundin hän kohtasi yksin, soi suuta ja virkkoi vaan:
"Oli kuuma päivä, sä juomaa tuo janooni polttavaan."
Toi pikarin neito: hän viinin niin vilkkahasti kaasi,
Kuin imee pisaran vettä punainen, hehkuva paasi.
Hän neidon valkoisen käden käteensä hellästi sulki,
Olivathan he toistensa kanssa jo ennen kihlatut julki.

Punastuin neito on vaiti. Sanoiksi Walthari saa:
"Olemme kestäneet vieraan oloa ankaraa,
Ja omiksi toisillemme kuulumme kumminkin.
Nyt lausuin sen; en vaiti voi olla kauemmin."

Suruissaan seisoo neito, kuin kuulisi pilkkaa vaan,
Hän leimuvin silmin puhkee lauseeseen katkeraan:
"Miks teeskelee vain kieles, kun huoli ei sydämmes?
Parempihan olla täytyy sun, viekkaan, vertaises."

Vaan uskollisin katsein nyt urho lausuupi:
"Poiss' olkoon, minkä lausuit; mua kuullos hellästi!
Ei kätke poveni vihaa, ei viekkauttakaan,
En mieltäni oikeata mä salaa milloinkaan.
Olemme kahden täällä, ei ketään kuulijaa;
Mä tiedän salaisuuden, kai sinuun luottaa saa." —
Polvilleen Hiltgund itkein nyt lankesi lausuen:
"Mihin vain mua, herrani, käsket, mä kuulun sinullen."
Hän neidon nosti ja lausui: "Elo vieraan on vaikeaa;
Kotikaipuu kalvavainen mun sieluni saavuttaa.
Vaan Hiltegundia paitsi paeta kuinka voin?
Jos tänne sä jäisit jälleen, tuo olisi tappioin."
Niin nauroi kyynelin neito: "Oi herra, min lausuit nyt,
Se on vuosia salaisesti sydämessäni säilynyt.
Siis käske pakoon! kanssas mä tohdin hyvin aivan.
Lempemme kanssa käymme läpitse vaaran, vaivan."

Walthari virkkoi vielä vain hiljaa kuiskaten:
"Kun vartioitavakses sait aartehet Hunnien,
Niin rautapaita ota ja kypäri Attilan
Ja pantsari, mestariteos taidokkaan taonnan.
Lipasta kaksi sä täytä kullalla kukkuraan.
Niin että tuskin nostaa ne maasta jaksat vaan.
Myös neljät vahvat kengät sä toimita minulle
— Tie pitkä on — yhtä paljon on tarvis sinulle.
Ota kalliita astioita ja laita kääröön näitä,
Myös onkia takoa anna sä käyriä, teräväpäitä,
Ja linnustusneuvoja hanki, kun ruoaksi matkallamme
Tien varrelta tarpeen tullen kalastamme ja linnustamme.
Ne seitsemän päivän päästä kaikk' olkoot valmihit,
Kuningas miehinensä kun pitää juomingit,
Ja viinistä juopuneina he rauhassa nukkuvat näin…
Onneksi! Silloin matkaan lähdemme länteen päin!"

Juominkien hetki jo joutui. Liput, liinaset riippuen
Salin kaunisti. Attila istui nyt kunniapaikallen.
Sitä villa- ja purppuravaatteet joka puolelta verhosivat,
Sadoilla patjoilla hunnit ylt'ympäri makasivat.
Moninaisista herkuista oikein notkuivat pöydät vaan,
Makeoita juomia höyrys kultaisissa kannuissaan.
Vadit kaunistettuja kaikki oli lippusin kirjavin.
Pidot alkoi. Isännän toimi oli tehtävä Waltharin.
Kun syömingit päättyi, tähteet ruuvista korjataan.
Walthari nyt Attilalle näin saa heti lausumaan:
"Jalo herra, nyt siunauksenne pyydämme meille suomaan,
Niin että urhot kaikki saa innon oikein juomaan."
Suurimman maljan antaa hän hälle polvistuin;
Se kaunistettu sadoin on kuvin leikatuin.
Niin vanha juomari nauraa: "Sanas hyvää tarkoittaa:
Nyt niinkuin myrskyisä meri vastaani vaahtoaa."

Siekailematta hän nousee kuin kallio aallokkohon,
Kädessä jättiläismalja täynnänsä juomaa on.
Hän uljain siemauksin juo pohjaan asti sen,
Ei jää, kun koettaapi, tippaakaan jäljellen.
"Nyt samoin tehkää, pojat!" huus sankari harmaapää,
Näin muille esikuvan hän oivan esittää.
Huimasti, tuulen lailla, nyt nähtiin nopean
Tarjoojan tovereineen salissa juoksevan,
Yhä täyttäen kannut kaikki kultaiset, hopeaiset.
Näin syntyi saliin suuret nyt viiniturnajaiset.
Sopersi siinä kieli myös miehen maineikkaan,
Ja horjui polvi uljaan uroonkin voimakkaan.
Saapuipa keskiyökin, mut laulain vain he joi;
Vaan vihdoin viinin vilja jo unen raskaan toi.
Walthari jos vaikka linnan olisi polttanut,
Ei ollut raitista yhtään, ken tuon olisi huomannut.

Walthari hiljaa luokseen nyt kutsui Hiltgundin:
"Valmista kalut kuntoon, hankitse itseskin!"
Ratsunsa tallista toi hän; tuo Leijonaks mainittiin.
Se maata korskuen polki, puri hampaat kuolaimiin.
Puki rautaan ratsun otsan ja kyljet kauttaaltaan,
Kullasta raskaat lippaat pani selkään riippumaan
Ja ruokakorin. Suitset neidolle antoi vaan
Ja nosti neidon sitte tuon konkarin satulaan.
Hän vihdoin hyppäsi itse sen selkään, pantsari päällä
Ja liehuvin kypäriharjoin. Näky hällä kuin jättiläällä.
Vasemmalle on vyötetty miekka, mut oikealle hän,
Kuin hunnit, pannut on käyrän sapelin terävän.
On kilpi ja keihäskin hällä. Näin yhdellä ratsulla
Wathari ja Hiltgund poistuu pois Attilan linnasta.

He linnasta ratsuin rientää, läpi yön yhä ratsastain.
Sotaratsua ohjaa immyt, aarteita katsastain.
Kalanippua huolellisna kädessään myös hän kantaa,
Kun varustukset kyllin Waltharille kuormaa antaa.
Vaan aamu-aurinko seudun kirkkaaseen saattoi valoon,
Ja heidän poiketa täytyi sotatieltä synkkään saloon.
Kotikaipuu ja vieraan viha jos ei olis pakottanut,
Niin Hiltgund enää tuskin olis ratsua ohjannut.
Jos metsän lintunen lauloi, puun oksa rasahti
Tai tuuli suhisi, tuosta jo neitonen säpsähti,
Aituuksista, asunnoista he karttain pysyivät poissa
Ja kulkivat tiettömissä erämaissa ja vuoristoissa.

On ääneti hunnien hovi. Ylhäällä on aurinko.
Kuningas Attila ensin herääpi vihdoin jo.
Käsillä painaa päätä niin paksua, sekavaa,
Käy ulkopuolelle, huutaa: "Waltharia kutsukaa!
Kuninkaansa huolista puolet kuin kumppani saa hän, kantaa
Ja aamujuoman mulle asekammarissa antaa."

Ja palvelijat silmiä hieroo ja juoksevat etsimään.
Joka paikasta, vaan ei mistään Waltharia löydykään
Ja Ospirin, ruhtinatar, myös saapui Attilan luo:
"Mitä haaveilee nyt Hiltgund, kun vaatteita mulle ei tuo?"

Nyt palvelijat kuiski, ja kohta on Ospirin arvannut.
Walthari ja Hiltgund myöskin yöllä on paennut.
"Pidot kirotut", huus hän, "ja viini kirottu kolmasti nyt,
Kun hunnini hirmuisesti se on lyönyt, on hävittänyt!
Kuningasta varotin ennen, ja nyt tuo toteentui:
Valtamme pylväistä vankin, niin, parhain pirstaantui."

Kuningas Attila vihan sai valtaan hirmuisen,
Repäisi purppuraviitan ja viskasi seinään sen.
Kuin myrsky maasta tomun läjihin kohottaa,
Sydämen surut hällä niin poveen kohoaa.
Niin katkeran musta on mieli, ett'ei sano sanaakaan,
Ja syötävään ja juomaan ei koske hän ollenkaan.
Yö saapui, vaan ei rauhaa kuitenkaan saapunut,
Vuoteellaan vaikka hän virui, ei silmää sulkenut.
Vasempaan, oikeaankin vain viskeli häntä huoli,
Ikäänkuin urhon runkoon olisi ammuttu nuoli.
Pystyssä istui joskus tuo vihan vimmattu,
Tai karkasi vuoteeltansa, tai pyöri kuin noiduttu.
Suloinen uni aivan siis kääntyi katkeraksi,
Sen aikana pois kun pääsi pakolaista karkuun kaksi.
Vaan toisena aamuna kohta, kun päivä valkenee,
Vanhimmat Attila kutsuu ja heille haastelee:
"Waltharin ken mulle tuopi, tuon ketun kavalan,
Kuin metsästäjä varma ilveksen viekkahan,
Kullalla kirjatun puvun hänelle lahjoitan,
Kiireestä kantapäähän hänet peitän kultahan,
Niin että kultaläjin on suljettu hältä tie."
Mut koko maassa ei ollut ritaria, ruhtinasta,
Ei kreiviä, knaappia eikä niin orjaa urhokasta,
Ken käydä tohti vastaan Waltharia taisteluhun,
Mittaamaan miekkaa kanssa tuon urhon vimmatun.
Kuin tuuleen puhuttu oli tuo pyyntö kuninkaan.
Nuo korkeat kultaläjät — ne saamatta jäivät vaan.

Walthari ratsasti öisin kiireesti eteenpäin.
Tiheissä metsissä päivät hän vietti levähtäin.
Hän lintuja hellin äänin houkutti ja liimatuin
Hän saitoin niitä pyysi ja pölkyin halkaistuin.
Ja missä koukerteli taas virta juoksussaan,
Hän heitti siihen ongen, sai saaliin arvokkaan.
Näin päivä kului kyllä metsästäin, kalastain,
Se poisti nälän tuskat, sydäntä raitistain,
Ei koko matkalla neittä hän syleillyt kertaakaan;
Se sankarin kunnialle ei hänestä sopinutkaan.

Jo neljäkymmentä kertaa oli aurinko kiertänyt,
Kun Attilan hyvästittä hän oli jättänyt,
Nyt illan hämärtäissä välkähti virran vuo
Reunalta metsän kirkas — se Rein, isä Rein on tuo,
Sen toisella rannalla tuolla on linna kuninkaan
Wormsissa, joka on vankka pääkaupunki frankkien maan.
Leveässä ruuhessansa tuli lautturi soutaen,
Kalat viimeksi saadut tarjos Walthari palkaksi sen.
Se lahjaan tyytyen souti hänet toiselle rannallen,
Eteenpäin Walthari riensi, vain ratsua kannustaen.

Seuraavana päivänä Wormsiin meni lautturi kaloineen.
Kuninkaan keittäjä siellä kalat osti tarpeikseen.
Ne suolasi, höysti ja sitten pani pöytään kuninkaan.
Hämmästyin kuningas Gunther näin sanoi salissaan:
"Ei kalaa tällaista tuotu ole koskaan syödäksein;
Maku tällä ja muoto on outo: tää on muualta, tietääksein.
Tosiaankin, toisista maista tää lienee tuotukin.
Sano suoraan, keittäjä, joutuin, mist' on tämä kotoisin?"

Ja keittäjä lautturin laittoi nyt luokse kuninkaan,
Ja sattuman lautturi kertoi kysyjälle uudestaan:
"Kun Reinin rannalla istuin illalla ruuhessain,
Niin rannan polkua riensi mies vieras ratsastain,
Kuin taistosta saapuvan aivan oli muoto sen sotaisin,
Varuksista kankea, sillä oli kilpi ja keihäskin.
Varukset hartioita ne painoi epäilemättä,
Rajusti hän ratsasti sentään, ollenkaan lepäämättä.
Urosta seurasi immyt, kuin päivänpaiste sen poski,
Saman ratsun seljässä istuin, jalat toisiinsa melkein koski.
Ja jättiläisratsua ohjas suitsista impynen.
Kaks lipasta melkoisen suurta oli seljässä ratsun sen.
Kun konkari hyppäsi pystyyn ja niskaa pudisteli.
Jalokivet ja kullat silloin lippaista kilkahteli,
Tuon miehen kohtasin; mulle nuo kalat hän lahjoitti."

Kun Hagen sen kuuli, hän silloin riemuiten huudahti:
"Iloitkaa ystäväiset, nyt seikka selväksi saa,
Walthari hunnien maasta nyt kotiin ratsastaa."
Salissa riemun ääni raikkaasti silloin raikui;
Vaan Guntherin käsky kohta taas ylpeästi kaikui:
"Mun kanssani riemuitkaatte, kun nyt sen aartehen,
Min isäni kerran täytyi lahjoittaa hunneillen,
Takaisin tahtoo antaa Jumala mulle taas!"
Näin lausuen jalan hän nosti, siten juomapöydän kaas,
Valjastaa käski ratsut ja valitsi kansastaan
Koeteltua sankarimiestä kakstoista kaikkiaan.
Hän valitsi Hageninkin, mi pyysi turhaan vaan
— Waltharia muistaen — mieltään kuninkaan muuttamaan.
Mut Gunther pauhasi: "Taistoon uljaasti ja voittoonkin!
Verhotkaa sankariluunne varustuksin rautaisin,
Selkäänne pankaa ja rintaan nyt pantsari suomuinen.
Mä rosvoa frankkien aarteen ajan takaa riemuiten."

Urosjoukko portista syöksyi, mielessä taiston kiista.
Vihamies on kantapäilläs, Walthari, ylevä riista!

Walthari Reiniltä riensi nyt sisämaahan päin,
Varjoiseen synkkään metsään hän silloin saapui näin:
Wasichenwaldiin, jossa metsästäjä riemuita saa,
Kun jahtitorvia kuulee ja koirien haukuntaa.
Kaks vuorta yhdessä siellä ylös ilmaan kohouu.
Salon rauhassa niiden väliin sola sievä muodostuu;
Sitä huippuiset kalliot kaartaa, se peitossa pensasten
Ja oksain, se ruohokenttä; kuin luola se ryövärien.
Waltharia miellytti paikka: "Minä nukun näillä mailla!
Suloista unta kauan jo olen ollut vailla.
Jo neljäkymmentä yötä seljässä hevosen
Nyökkäillen nukkunut olen, nojaten kilpehen."

Varukset yltä hän riisui, ja immen sylihin
Väsyneenä pään hän painoi: "Pakokumppani kallihin,
Nyt vartioitse tarkoin! Jos laaksosta kohoaa
Tomupilvi vaalea, hiljaa herättää minut silloin saa.
Ja vaikkapa oikein joukko uroita ratsastaisi,
Mua aivan äkkiä, armain, herättää et sentään saisi.
Katsettasi uskon kyllä; se kauas kannattaa;
Se on tarkka ja selkeä…" Kohta Walthari uinahtaa.

Kun Gunther ratsun jäljet hiekassa nähdä saa,
Hän juoksuun joutuisampaan ratsunsa kannustaa.
"Hoi, tänne, miehet!" huus hän. "Hän tänään löydetään
Aarteineen rosvottuine, hän pois ei pääsekään."
Vain turhaan virkkoo Hagen: "Tuo melkein on mahdoton;
Jo monta miekkamiestä Walthari voittanut on.
Olen taistelun vimmassa nähnyt hänen usein raivoovan
Ja tiedän peistä ja miekkaa hänen käyttää osaavan."
Vaan varoitusta Gunther ei kuule ollenkaan;
He keskipäivänä käyvät Waltharia valtaamaan.

Vaan vuoren huipulta Hiltgund kun katsoi laaksohon,
Tomupilven huomasi kaukaa ja kopsetta kavion:
Hän hiuksia nukkuvan hiljaa sormella silittää:
"Walthari, nouse jo, nouse! sotajoukko yllättää",
Walthari hieroi unen paikalla silmistään,
Valmiiksi taistoon hankkii varuksihin itseään,
Voimalla keihään heitti hän tyhjään ilmahan:
Esinäytös hauska taiston hirmuisen katkeran.

Kun vihollisten keihäät etäältä loistivat,
Niin Hiltgund voihki: "Tuolta, voi, hunnit saapuvat!
Mä pyydän sulta, hakkaa mun nuori pääni pois,
Ett'ei — jos en sun saa olla — mua kenkään ryöstää vois!"

Vaan sankari lempeä lausui: "Pelolles pane salpa!
Ei viattomaan vereen tahraannu tämä kalpa.
Hädässä monta kertaa mua voinut on se auttaa;
Tuon joukon voittaa myös mä tänään voin sen kautta.
Nuo ei ole hunneja, muita ne on tuhmia nuoria vaan,
Ovat Nibelungeja täältä, asukkaita frankkien maan."
Ja hän näytti nauraen yhtä kirkasta kypärää:
"Kas, vanha tuttuni Hagen, tuo korkea kypäräpää!"

Kävi sankari luolan suulle ja alkoi lausumaan:
"Mä portilta tältä kyllä sanat painavat virkkaa saan:
Ei kenkään frankeista koskaan vaimolleen kerskua saa,
Aarteeni saattaneensa eläissäni anastaa;
Sitä paitsi…" Hän taukos ja alkoi rukoilla polvillaan
Anteeksi Jumalalta pahanilkistä puhettaan,
Riviä vihollisten hän katsoi tarkastain:
"Urhoista noista pelkään mä Hagenia vain.
Hän taistelun tapoja tietää ja viekkaita vehkeitä;
Vaan häntä paitsi, Hiltgund, mua muut ei peljätä."

Walthari kun uhkaavaisna piti vahtia portillaan
Kuninkaalle haasteli Hagen: "Varokaatte, herrani, vaan!
Lähetettäköön airut riita rauhassa ratkaisemaan.
Kentiesi hän suosiotanne suostuupi anomaan
Ja aarteen teille antaa. Sanan airut tuokohon.
Asevoimalla kimppuun käydä yhä sittekin aikaa on."

Waltharin luokse nyt Gunther lähetti Camelon,
Mi frankkien tuomari tuima ja mahtava Metzissä on.
Hän lensi kuin tuulen puuska luo Waltharin: "Vieras mies,
Ken olet sä, lausu! Mistä ja minne käy sun ties?"

Hänelle sankari haastaa: "Sä ensin ilmoita
Käskystä toisenko saavut vai omasta tahdosta?"

Ja ylpeä Camelo vastas: "Olen airut ainoastaan
Kuningas Guntherin kuulun; hän herra on frankkien maan."
"Tosiaankin", Walthari virkkoi, "mikä kumma teidät saa
Noin väijyen urkkimaankin mua, vierasta matkaajaa?
Walthari mä olen uljas, olen Akvitaanian mies.
Isä antoi mun pantiksi piennä, piti jättää kotini lies.
Ja hunnien huostassa olla. Nyt sieltä mä matkustan.
Kodin kalliin, vanhemmat rakkaat taas nähdä halajan."

"Hyvä", vastasi kuivasti airut, "ole valmis antamahan
Pois ratsusi, kultalippaas ja neitosi hurmaavan.
Jos luovuttamaan riennät sä kiirehin kaikki nuo,
Niin henkes ja jäsenes olla hyvä herrani rauhassa suo."

Walthari vastasi uljas: "Ei hullua suurempaa!
Kuninkaasihan vaatii multa, mit' en mieli kadottaa.
Hän jumala onko, jotta hän noin vain tehdä saa?
Ei vielä käteni kiini ole sidotut selkäni taa.
En viel' ole haavoitettu, en vaivassa vankilan;
Vaan jos hän tahtoo rauhaa nyt taiston sijahan,
Sata kultasolkea voipi hän multa lahjana kantaa;
Vieraana miehenä osaan kuninkaalle kunnian antaa."

Tän sanoman saattoi airut herralleen ratsastain.
Nyt Hagen hälle virkkoi: "Ota, minkä hän tarjoo vain!
Tuhoa aavistan muutoin; unen viime yönä näin
Sinusta, herrani, oikein hirmuisen mielestäin.
Ajoimme metsikössä yhdessä metsästellen,
Kun tiellesi, korkea herra, tuli karhu uhkaellen.
Tulipa taistelu tuima: peto viimein runteli
Ja lantioita myöten puri pois sun jalkasi.
Kun keihäs suorana kiitäin sua saavuin auttamaan,
Peto toisen silmäni riisti hirveillä hampaillaan."

Kuningas kylmästi pilkkas: "Sinuss' on isäs sankarimieltä:
Taistossa hänkin käytti ei kalpaa mut liukasta kieltä".

Nyt Hagenissa kiukku kovasti kuohahtaa:
"No hyvä, taistelusta rajusti riemuitkaa!
Edessä tuolla seisoo mies, jota mielitten.
Mä tässä loppua vuotan, en saalista tahdo, en."
Kunnaalle hän läheiselle vei rauhaan ratsunsa
Ja istui itse ruohoon, katsellen taistoa.

Kuningas Gunther luokseen nyt viittasi Camelon:
"Sanomaan mene tuolle: mulle koko aarre kuuluva on.
Ja jos hän vielä kieltää, niin olethan urhoinen
Ja taistoon ryhdyt sitte, hänet maahan kaataen."

Ja piispankaupungin herra Camelo ratsastikin,
Keltaisin töyhtöharjoin ja sinisin kypärin.
"Hei, ystävä!" huusi hän kaukaa, "hei, ystävä, kuullos vaan,
Koko kulta-aartees anna omaks frankkien kuninkaan!"
Walthari on vaiti. Silloin lähemmä hän ratsastaa.
"Koko kulta-aartees anna!" hän taaskin huudahtaa.
Waltharin maltti loppui: "Jo lakkaa kirkumasta!
Aarteeni Guntherilta mä varastinko Vastaa!
Lainannut mulle hän onko, sen sitte suuren koron
Keralla kiskoakseen tavalla ahnaan voron?
Mä hävitinkö maata, poltinko huoneita,
Kun korvausta hän vaatii uhmaillen minulta?
Tää kitsas on kansa, kun kieltää läpi maansa matkaamasta
Ja vieraan matkamiehen alueelleen astumasta.
Tie-oikeudesta siis maksan; kakssataa solkea suon
Kuninkaallesi. Kai otat multa ja näytät herralles tuon?"
"Enemmän tarjoa meille!" huus Camelo raivoissaan.
"Lorut loppu on. Kysymyksessä veres, henkesi on kokonaan."
Käsivartensa kilvin peitti hän kolminkertaisin,
Keihästään heilautti hän raivoin riehuvin
Ja tähtäsi taas ja heitti. Walthari kumarsi vain
Sen tieltä, ja ruohonurmeen se kiisi suhahtain.

"Hyvä on", huus Walthari, "olkoon nyt niinkuin tahdotte siis!"
Ja peitsen tumman urho myös heitti. Se peitsi kiis,
Se kiiti, kilven reunan vasemman puhkaisten,
Ja Camelon oikean käden se naulasi lanteesen
Sekä upposi selkään ratsun, mi pystyyn hypähtäin
Olis Camelon suistanut maahan; mut peitsi nyt esti sen näin.
Camelo kilven antoi pudota kädestään,
Vasemmin käsin peistä irrottain itsestään;
Vaan Walthari esiin syöksyi, asennon otti vahvan
Ja miekkansa pisti häneen syvälle asti kahvaan,
Yhdessä miekan ja peitsen veti pois — oi hirveät haavat! —
Ratsastaja ratsuinensa alas vaipuen kuolon saavat.

Näin Camelo herra kaatui, ja kuoleman huomasi tään
Hänen veljensä poika Kimo, myös Scaramund nimeltään.
"Haa! Minuhun koski se", huus hän. "Pois kaikki te muut nyt vaan!
Nyt kuolen tai kostaa kalliin sukulaiseni kuoleman saan."
Hän itkien juoksi; ahdas oli tie ja kuoppainen,
Ei voinut kenkään käydä avuksi hänellen.
Hän kiristi hampaitansa: "Aarteita en tahdokaan,
Vaan saavun setäni verta kovasti kostamaan".
Hän kahta keihästä kantoi; vapis harja kypärin.
Walthari vastasi hälle vain mielin uljahin:
"Jos taistelun alkaja olin, en käymästä kuoloon kiellä;
Vaan keihääsi pisto ei sentään saa lävistää mua vielä."

Nyt heitti Scaramund keihäät nopsasti peräkkäin.
Kävi kilpeen ensimmäinen, mut toinen maahan päin.
Nyt paljasti hän miekan, eteenpäin ratsastain,
Waltharin otsaa turhaan halkaista koettain.
Kävi kypäriin se isku kumisten, helisten;
Säkenet synkkään metsään sinkoili säihkyen.
Vaan Waltharin keihäs kiiti nyt salaman lailla vain
Heti Scaramundin kaulaan, hänet maahan pudottain.
Pään pois löi Walthari hältä, ei auttanut rukouskaan.
Sedän seurassa veljenpoika näin sortui kuolemaan.

"Edespäin!" huus hurjana Gunther; "niin kauan me taistelkaamme,
Kun väsyy hän ja aarteen sekä hengen häitä me saamme."
Werinhard kolmanneksi määrättiin. Hän ei huoli
Keihästä heittää, hällä on joutsi vain ja nuoli.
Etäältä jo hän ampuu niin monta laukausta;
Vaan Waltharin jättiläiskilpi suo oivaa suojelusta.
Ja ennenkuin apua saapuu, jo viini tyhjänä on.
Vimmastuin siitä hän syöksyy miekalla taistelohon.
"Mielestäsi nuoleni varmaan ylen heikot ja keveät ovat",
Hän huusi, "mut iskuni, huomaa, on raskaat kyllä ja kovat!"

"Mä tässä taistelussa oikeutta vartoon vaan,"
Walthari vastasi, keihään lennättäin kulkemaan.
Se ratsuun sattuu. Ratsu nyt pystyyn hypähtää,
Pudottaa miehen maahan, ja itsekin kaatuu tää.
Walthari mieheltä rientää nyt miekan valtaamaan,
Ja kypärin poistaen tarttuu hiuskiehkuraan vaaleaan:
"Ylen myöhään voihkit, nyt kuuro pyynnöilles olen jo."
Werinhard päätönnä makaa, kun kuluu tuokio.

Ruumiina kolme jo makaa. Ei Gunther kyllästy vaan;
Neljänneks Ekkefrid urho saa mennä taistelemaan.
Saksassa hän oli kerran surmannut herttuan,
Ja pakolaisena pääsi hän frankkien huostahan.
Rajulla raudikolla hän esiin ratsastaa,
Ja taisteluvalmista miestä hän ilkkuen kiihoittaa:
"Aseellinen noitako olet ja kuljet läp' ilmojen?
Tai lienet metsän peikko? Et kai ole ihminen?"
"Tapaisesi kulkurit", pilkkas Walthari, "ne tunnetaan,
Ne oikeille ihmisille ovat kuormana, kiusana vaan.
Mut saksalaisilles kohta saat kertoa kummia,
Mitä kokea, nähdä ja kuulla sait Wasichenwaldissa."

"Sitä koetelkaamme", hän lausui, ja hurjasti heiluttaen
Rautaista peistänsä, nosti ja voimalla viskasi sen.
Se kilvestä kimmahti, kilpi kova liiaksi olikin.
Walthari, partaan naurain, sen viskasi takaisin:
"Kas nyt, miten metsän peikko omas sulle lahjoittaa;
Syvempään käymään varmaan käsivarteni voima sen saa."
Se heitto se halkasi kilven kovan, härjännahkaisen,
Repäsi takin ja tunki keuhkoihin syvällen.
Kuolleena Ekkefrid vaipui, veri haavasta virtaili.
Walthari saaliiksensa hänen ratsunsa korjasi.

Hadvart oli viides urho. Hän jätti keihään pois
Ja tahtoi koittaa, eikö miekalla voittaa vois.
Hän pyysi kuninkaalta: "Jos voiton saavutan,
Suo voitetun kilpi mulle; mä sitä halajan".
Hän ratsain pyrki; mutta tien ruumiit hältä sulki.
Hän silloin hyppäsi maahan ja jalkaisin vain kulki.
Sitä Walthari kiitti; mut Hadvart hän alkoi kiljumaan:
"Sä makaat kääriyneenä kuin käärme kiemurassaan
Ja luulet voivasi luodit ja nuolet välttää vaan;
Mut nyt minä miekalla sulle käyn iskuja antamaan.
Kauniiksi on maalattu kilpes, sä pois pian laske tuo,
Kun taistelun palkinnoksi sen kuningas mulle suo.
Se ei saa loukkaantua; sen saada haluaisin.
Ja jos asiat kääntyy toisin, ja minä häviön saisin,
Nuo kumppanit kimppuus käyvät, heti olet henkeä vailla,
Et pelastu, lennä ja liidä vaikk' ilmassa linnun lailla."

Pelotonna Walthari vastas: "En kilpeä anna, en;
Mä sille olen velkaa niin suuren kiitoksen.
Vihollisilta suojan soi kilpeni ainoastaan,
Minulle aijotut haavat mielellään ottaen vastaan.
Sen hyödyn sulle vielä tänäänkin näyttää saan;
Jos ei sitä olisi mulla, en tässä seisoiskaan."
Tähän Hadvart vastasi: "Kohta sun täytymys on se heittää;
Et myös saa ratsuas pitää, et kultaas etkä neittä.
Mä vielä kerran neuvon: Pois laske kuormasi nyt,
Jota tähän päivään asti olet päälläsi pitänyt."

Nyt miekan hän tempasi; taisto oli varsin vaikea,
Walthari keihästä käytti, hän hakkasi miekalla.
Säkeneitä moisia ennen ei koskaan nähty siellä.
Väsymättä he otteli; frankit katsoivat ihmemiellä.
Niin kilvet kilkahteli, ja kypärit kalkkui vaan,
Kuin milloin tammi piiluin terävin taitetaan.

Hypähti Wormsin urho ja heilautti miekkaa,
Kerralla Iyödäksensä vastustajansa hiekkaan.
Walthari sen terään tarttui; vastustajaltaan hän
Näin tempas miekan ja heitti sen kauas metsähän.
Rukoili nyt Hadavart. Mut Walthari virkkoi vaan:
"Mitä ruikutat, kumppani siinä? käy kilpi nyt kaappaamaan!"
Molemmin käsin hän keihään kohotti ja pisti, ja nyt
Vastustaja vaipui maahan, oli ottelu päättynyt.
Sen niskalle Walthari vielä jalan laski, keihästäin
Yhdellä iskulla kilven ja miehen maahan näin.

Nyt Hagenin sisarenpoika kävi taistoon kuudenneksi.
Sen Patafrid oli nimi. Eno kun hänen aikeensa keksi,
Koetti pyytäen saada hänen mielensä muuttamaan:
"Kas, kuolo jo nauraa sulle! Miks sinne kuljetkaan?
Oi käänny, poikani käänny! Sua nuoruutes viekoittaa.
Waltharia voittamaan tarvis on kuntoa oivempaa."

Pyynnöistä piittaamatta pois kiiti nuorukainen,
Kun kunniata niittää hän tahtoi saada vainen.
Murheisna huokaili Hagen, ja harmissaan hän sanoo:
"Oi ahneus kyltymätön, oi kurja kullan jano!
Kitaansa helvetti kaiken tuon malmin kaatakoon
Pois ihmisiltä, sen haltuun lohikäärmeen antakoon!
Ei kellään ole kyllin. Kukin hyörien, pyörien vaan
Yhä kokoon käärii riistaa. Oi narreja tosiaan!
Oi sokea siskonipoika, miks kiidät kuolemaan?
Min tiedon mä tuoda saatan äidillesi lapsestaan
Ja nuorelle vaimolles, kun hän murheisna odottaa,
Eik' yhtään lasta vielä, mi hiukankin lohduttaa?"

Näin virkkoen kyynelet vieri poskilta rinnallen.
"Hyvästi pitkäksi aikaa, sä poika armainen!"
Walthari kauas kuuli, kun ystävä valitti;
Tulijalle, mi riehuen ryntäs, hän lausui hellästi:
"Mies uljas, kuule neuvo ja luovu aikeestas,
Tekoihin toisenlaisiin voit säästää voimias.
Kas, tässä urhoja makaa, ne lyötynä on kuin teuraat.
On paha mieli mulla, jos sinä niitä seuraat."

Tulija huus: "Älä sure, jos kuolen; taistele vaan!
Mä taisteluun nyt saavuin, en jaarittelemaan".
Näin huutaen hän heitti peitsensä lentämään.
Walthari löi sen syrjään omalla keihäällään.
Voimasta heiton ja tuulen etäälle lensi tuo
Ja kallionluolaan saapui Hiltgundin jalkain luo.

Pelosta kiljahti neito; hän kolosta kallion
Kurkisti, tokko vielä Walthari pystyssä on.
Nyt vielä hillitöntä varoitti Walthari,
Vaan raivoten miekan se tempas ja sillä sivalsi.
Walthari kilpensä turvin on vaiti, mut kuitenkin hän
Näin vertoja vetää tän hurjan hampaitaan kiristävän.
Nyt huimaan miekan iskuun Patafrid valmistui;
Vaan Walthari varttansa kaarsi ja maahan polvistui.
Näin tyhjään käynyt isku vei iskijän kumohon.
Walthari nousi kohta. Nyt voitto varma on.
Tosin Patafrid myös pyrki ylös uudesti lyömähän,
Vaan turhaan. Pistos vatsaan lopetti elämän.
Hänen sielunsa liiteli täältä ja nuori ruumiinsa
Ajan hukka turha oli tuosta metsän pedosta.

Puolesta kuolleen Gervig ratsasti kostamaan
Yli ruumisten, kun ne täytti jo polun kokonaan.
Kun Walthari vainajalta ruumiista irroitti pään,
Kaksteräinen sotakirves lens kädestä kostajan tään.
— Se ase siihen aikaan oli rakkain frankkien. —
Walthari sieppasi kilven, ruumistaan verhoten.
Nopsasti juosten, rakkaan sai peitsen hän kätehen.
Hurmeisen miekan pisti hän pystyyn nurmehen,
Asettuin taistoon. Melkein on kumpikin sanaton,
Hirmuinen halu taistoon kun kummallakin on.
Tuo ystäväänsä kosti, tää henkeä suojeli huolin.
Kovia iskuja kyllin annettiin kumminkin puolin.
Oli pitempi Waltharin keihäs, ja hän ratsua ohjasi
Gervigin ympäri, jotta vastustaja väsyisi.
Walthari vihdoin huomas hänen nostavan kilpeään;
Ruumiiseen Gervigin silloin hän syöksi peitsen pään.
Nyt Gervig seljästä suistui. Hän huudahti tuskassaan,
Ja kuoleman omana maata hän polki kauhuissaan.
Ruumiista tästä myöskin irroitti sankari pään.
— Se kuuluisa Wormsin kreivi oli ollut eläissään.

Nyt vasta säikkyivät frankit ja pyysivät ruhtinastaan
Taukoomaan taistelusta; vaan hän oli jyrkästi vastaan.
"Haa!" raivosi hän, "te miehet kokeneet ja urhokkaat,
Vihan sijahan kun vahingosta olette pelokkaat!
Pitääkö lyödyksi tulla mun Wasichenwaldissa näin
Ja sitte lyötynä käydä Wormsissa allapäin?
Tuon muukalaisen kultaa mä tahdoin ensin vaan.
Nyt janoon hänen vertaan. Te ettekö janoakaan?
Vain kuolo kostaa kuolon. Veri vaatii verta vaan."
Näin virkkoi Gunther, ja kaikki sai intoa uudestaan.
Kuin olisi turnaus ollut tai kilpailtu leikitellen,
Niin kuoloa kohden kaikki nyt riensivät kilvoitellen.
Ja kalliopolkua pitkin perätysten he ratsasti.
Sill'aikaa kypärin päästään Walthari hellitti,
Ripusti puuhun tuon sekä tuoksua metsän tuoreen
Hengitti täysin keuhkoin, näin virkisti luontonsa nuoren.

Nyt nopsasti Randolf herra tuli esille ratsastaen
Walthariin rautaisen, raskaan keihäänsä tarkaten.
Hänet olisi lävistänyt; vaan onneksi hänellä
Oli haarniska mestarinäyte, Welandin tekemä.
Pian tointui urho ja piti valmiina kilpeä vaan;
Hän kypäriä päähän ei ehtinyt pannakaan.
Waltharin korvissa kalpa Randolfin suhahtaa,
Paljaasta päästä leikkaa se kaksi kiharaa,
Vaan ilman haavaa. Toisen lyö tuiman iskun tää,
Niin että kilpeen kiinni iskusta miekka jää.
Walthari nyt nuolena hyppää taapäin ja taas edespäin,
Hän Randolfin saa satulasta ja miekattomaksi näin.
Hänet painaen maata vastaan, rinnalle astahtaa:
"Nyt kaljupäisyyteni saat päälläsi sovittaa,
Et tästä koristeesta voi vaimolles kerskata."
Näin virkoen voitetulta löi pään hän ruumiista.

Yhdeksäs urho Helmnod nyt riensi taistoon suoraan.
Väkähaarukkaa hän laahas, mi kiinni oli pantu nuoraan,
Jota pitivät jääneet urhot selkänsä takana.
He aikoivat, kun koukku käy kilpeen, paikalla
Tuon nuoran vetää luokseen voimalla nopeasti,
Waltharin kaataaksensa näin maahan huokeasti.
Kaaressa haarukan heitti nyt Helmnod: "Hoi, mies raukka."
Hän huusi, "kas, kuolosi täältä kimppuusi kiitäen laukkaa!"
Läpi ilman heittoase nyt lensi suhisten,
Kuin käärme iskee puusta sihisten saaliisen.
Ja koukku karskahti kilpeen. Kas, kiinni se siihen saikin!
Hikipäin veti frankit nuoraa yksissä voimin kaikin.
Ja voitonhuudot kaikuu nyt kautta metsämaan.
Kuningas vetäjäseuraa myös tullut on auttamaan.
Vaan niinkuin jättiläissaarni juurillaan horjumaton,
Niin melusta piittaamatta Walthari aukossa on.
Hän seisoo horjumatta. Nyt joukko koettaa
Edes kilven tempaamalla häneltä irroittaa.

Loput neljä kahdestatoista näin ryntäsi taistelemaan.
Laulussa niiden kaikkein nimetkin mainitaan:
Eleuther eli Helmnod oli urho yhdeksäs
Ja kymmenes Trogus herra, Strassburgista lähettiläs,
Ja Speieristä Tannast oli urho yhdestoista,
Vaan Hagenin sijassa Gunther oli itse kahdestoista.

Vimmastui Walthari vihdoin, kun taistelu tuimeni näin. —
Hän kilven pois myös heitti, oli ennen jo paljain päin.
Vain keihääseensä luottain ja rinnan varuksiin
Hän ryntäsi päin, ja ensin löi hän Eleutheriin,
Löi kypärin, pään ja niskan keskeltä kahtia
Ja vielä rinnankin halki yhdellä iskulla.
Nyt syöksi hän Troguksen kimppuun; tämä nuoraan sotkeunut,
Ei millään keinoin päästä olis pakoon onnistunut.
Nuo nuoran vetäjät panneet aseensa olivat pois.
Nyt Trogus turhaan koitti, niit' eikö saada vois.
Walthari saavutti hänet, ja haavat pohkeisin
Molempiin iski syvät, myös vei hänen kilpensäkin,
Ennenkun Trogus ehti. Nyt haavoitettu kostaa
Raivoissaan tahtoi: paaden hän raskaan maasta nostaa,
Niin osaavasti heittäin sen Waltharia päin,
Ett' oma kilpensä rikki keskeltä särkyy näin.
Ruohossa Trogus vielä miekkansa huomasi,
Sen otti ja voimakkaasti vain ilmaa halkoili.
Ei töillään enää voinut hän näyttää miehuuttansa,
Rautainen mies sen sijaan hän oli sanoissansa.
Ja kun kuolon henget vielä ei vieraaks tahtoneet tulla,
Hän huusi: "Oi, olla nyt kilpi! Oi, olla nyt ystävä mulla!
Ei miehuus, sattuma yksin sen voiton sulle toi;
Sait kilpeni sattumasta, miekkaani saada et voi."
"Pian saavun mä!" Walthari virkkoi, ja luokse saavuttuaan,
Käden oikean lyöjältä tuolta pois löi hän kerrassaan.
Oven aukasi toinen isku iankaikkisuutehen
Sielulle. Herra Tannast tuli silloin paikallen.
Hän yhdessä Guntherin kanssa oli aseet ottanut
Ja kilvellä ystäväänsä suojaamaan saapunut.
Walthari kääntyi lyömään, ei suinkaan mielellään,
Ja, hartiat halki ja kylki puhkaistuna tykkänään,
Jo Tannast vaipui: "Terve sinulle tuhannesti",
Hän vielä kuollessansa kuiskaapi hiljaisesti.
Kirouksia Trogus syytää mielessä katkerassa.
"Siis kuole!" Walthari virkkoo, "ja kerro Tuonelassa,
Mitenkä ystävilles tulit kurjaksi kostajaksi!"
Herjaajan kultaketjuin hän nyt kuristi kuolijaksi.

Näin kaikki kumppanit siinä makas lyötynä.
Laaksoon päin Kuningas kiiti siitä huokaillen, nyyhkyttäin.
Asestetun ratsun selkään hän hyppäsi sukkelasti,
Luo Hagenin riensi suoraan ja itki katkerasti.
Hänen mieltänsä monin pyynnöin koetti hän hellyttää
Ja taistelemaan saattaa. Mut kylmänä virkkoi tää:
"Mua taistelusta estää suvun kehnous, jonka perin;
En taistella myös saata näin varsin kylmin verin.
Myös isäni vaaleni aina, kun keihästä katseli vaan,
Ja pakisi pelkurimaisna, sotataitoa kammotessaan.
Olet myös, kuninkaani, muille tovereille ylpeillyt,
Sä että mun miekkani tuppeen olet ainiaks pistänyt."

Vihastunutta pyysi kuningas uudestaan:
"Ah, poista pois vihas! Mies ollos uljas vaan!
Ja jos sua katkeroitti mun soimaukseni,
Niin yllinkyllin tahdon nyt korvata virheeni.
Jaloa verta tänään liiaksi vuotanut on;
Saatatko nähdä tuota ja olla toimeton?
Ei moista häpeätahraa unohda frankkien maa;
Vihollistemme suusta jo kuulen ilkuntaa:
'Tuli vieras mies, vaan mistä, ei tiedetä ollenkaan,
Löi kaiken frankkien joukon, ei rangaistu kuitenkaan'."

Yhä vitkasteli Hagen. Hän istui muistellen,
Mitä Walthari uskollisna oli tehnyt hänellen.
Vaan herransa hälle kun oikein itsensä nöyristää,
Polvistuin pyytäin hältä — niin sulaa rinnan jää.
Hänen poskilleen puna nousee, hän säälii haltijataan.
Jos vielä hän vitkasteleisi, se kunniaks ei olisikaan.

"Mä teen, mitä, ruhtinas armas, mun tahdot vain tekemään.
Uskollisuudesta täytän, mitä muuten en tekisikään.
Vaan hulluhan on, kuka tuohon syöksyisi suorastaan
Päistikkaa surman hautaan, joka tässä on ammollaan.
Niinkauan kuin Waltharin suoja on kalliolinna tää,
Sotajoukko suurikin turhaan sitä vastaan rynnistää.
Ei kaikki frankkien joukot yhdessä hänen luokseen
Vois päästä; heidän täytyis yritys jättää tuokseen.
Sua huoli ja harmi kun painaa ja tahdot ponnistaa,
Ilmaisen sulle keinon, mi varmemmin onnistaa.
En vannottua valaa rikkoisi milloinkaan,
Edes siskonpojan surmaa en kävisi kostamaan.
Sun tähtesi, herrani, yksin voin vaaraan yrittää.
Siis ensin jättäkäämme nyt tappotanner tää!
Mut laitumella täällä ratsumme olkoot vain,
Niin meidät hän menneen luulee ja poistuu ratsastain.
Kun vain hän lähtee, jättäin tän kallionlouhikon,
Avonaisella kentällä kyllä käsiimme hän saapuva on.
Waltharia vastaan siellä saat taistella tarpeeks asti
Tai viel' enemmänkin, eipä hän antaukaan vapahasti."

Kuningasta Hagenin neuvo kavala miellytti;
Hän suudellen täydellisesti nyt Hagenin hyvitti.
Väijyntäpaikkaa oivaa hakemaan he lähtivät,
Vaan ratsut ruohoa syömään he metsään jättivät.

Jo päivä on mailleen mennyt. On saapunut synkkä yö.
Walthari miettien seisoo; väsyksiin hänet saanut on työ.
Hän tuumii, viipyiskö vielä hän kalliolinnassaan,
Vai kulkisko uusia teitä läpi aution erämaan.
Hän arvasi Hagenin mietteet ja aavisti juonia vaan,
Kun häntä hän suutelevankin oli nähnyt kuninkaan.
Kaupunkiin — tuumi hän — pelkään, he varmaan ratsastaa
Ja huomenna uusin voimin taas taistelun uudistaa,
Ja siksi he jättivät varsin nyt piilopaikan tään. —
Myös pelkoa metsä synkkä sai häneen syntymään.
Ylt'ympäri piikkiset pensaat, pedot villit ja suuret on siellä;
Harhaillen siell' avutonna voi hukata neidonkin vielä.
Tätä kaikkea mietti hän tyystin ja sai siten päätökseksi:
"Miten käykin, olkoon täällä mun leirini huomeniseksi;
Menneeksi varkaan lailla ei kuningas kerskata vois
Yön aikaan pelkurimaisna mun frankkien maasta pois."
Okapäisiä oksia paljon ja pensaita ahtaaseen
Hän aukkoon työnsi, ja niistä hän sai etuvarusteen.
Nyt huoaten katkerasti hän kääntyi ruumiisiin,
Ja kunkin ruumiin runkoon pään liitti takaisin.
Auringonnousua kohden hän kääntyi polvistuen
Ja paljastetuin miekoin rukoili lausuen:
"Sä mailman Luoja, kaikki Sä yksin vain voit säätää;
Ei tahdottasi täällä voi kenkään mitään päättää.
Sua kiitän, että voittaa Sun voimallasi vain
Viholliseni väärät ja kielet häijyt sain.
Oi Herra, jolta koston saa kukin synti musta,
En pyydä syntisiltä — vaan Sulta armahdusta:
Kuolleiden näiden päästä suo luokses kunniaan,
Niin että kerran nähdä taivaassa heidät saan!"
Walthari rukoiltuansa nyt kokosi kuolleiden
Hevoset yhteen joukkoon, ne vitsalla sitoen.
Jäljellä niit' oli kuusi, ja kaks oli kaatunut,
Paetessaan Gunther kolme oli kanssansa ottanut.

Varukset poisti hän; tuopa teki hyvää hiestyneen.
Uljuutta loi hän lausein ilomielisin impyseen,
Virkisti ruuin ja juomin väsynyttä ruumistaan
Ja heittäytyi sitte kilvelleen nukkumaan.
Vaan Hiltgund vartioitsi nyt alkupuolen yön,
Kun lepoa tarvitsi urho, tuo raskaan tehnyt työn.
Vaan itse vahtia pitää hän alkoi aamupuolla,
Kun uuden taistelun uhkaa hänen täytyi surra ja huolla

Pääpuolella istuen Hiltgund yön aikana vartioitsi.
Unen laulun mahdilla kauas hän silmistänsä loitsi.
Pian Walthari nousi ja poisti unen tähteet jäsenistään
Ja käski nukkua neidon ja, kantaen keihästään,
Edestakaisin asteli, työkseen joko ratsuja silmähtäin,
Tahi kuunteli vallilla valvoin, ja yö pian päättyi näin.

Sarasti päivä. Nyt maahan kastetta lankesi,
Ja pensaat, lehdet ja korret nurmella helmeili.
Walthari saapui luokse kaadettuin ruumisten,
Koristeet sekä aseet niiltä anastaa aikoen.
Käteensä hän kypärit otti ja pantsarit, kannukset
Sekä miekat kannikkeineen. Toki jätti hän vaattehet.
Hän neljä ratsua näillä kuormitti ja viidennen
Kuormaksi Hiltgundin nosti, piti itse kuudennen.
Hän seutua tarkastaakseen nyt vallilta ratsasti
Ja haukansilmäyksin ylt'ympäri katsasti,
Piti korvaa tuulta kohti, tarkasti kuunnellen,
Kuulisko liikettä missään tai oksan risauksen
Tai kenties läiskettä kaukaa raskaitten suitsien
Tai kavion kopsetta ratsuin ryntäämään rientävien.

Vaan kaikk' oli hiljaa. Ratsut raskaine kuormineen
Ja Hiltgundin polkua kaitaa hän lähetti edelleen;
Mut itse hän johdatti ratsun, mi kultalippaat kantoi,
Ja ratsasjoukolle tälle aseilla hän suojan antoi.

Tuhatta askelta tuskin tää kulkue vasta kulki,
Kun Hiltgund katsoi taakseen, pelosta vaaleten julki.
Kunnaalta huomasi kaksi hän miestä ratsastavan,
Eteenpäin vauhtia vahvaa ne näyttivät kiiruhtavan.
Nyt Waltharille neito hädissään huudahtaa:
"Jo loppu, herrani saapuu; kiireesti paetkaa!"
Viholliset Walthari huomaa ja sai nyt sanomaan:
"Mä suoraan silmiin vaaraa nyt käännyn katsomaan.
Parempi on taistella, vaikka se kuolemaksikin ois,
Kuin tavaroita paitsi ratsastaa tyhjänä pois.
Sä kultaratsu ota ja riennä pakohon;
Tiheässä lehdossa tuolla hyvä turvapaikka on.
Oivassa asemassa rinteellä vartoon noita
Ja ritarillisesti tervehdän tulijoita."

Waltharin neuvoa neito paikalla seurasikin,
Vaan Walthari esiin otti nyt kilven ja keihäänkin,
Eteenpäin tietä mennen kuin vieras kulkija vaan.
Mut huuto kuului kaukaa jo Gunther kuninkaan:
"Tuhosi on nyt tullut, sä sankari hirveä;
Sen tuovat sulle ne, joita kuin koira haukut sä.
Avoimelle kentälle astu, saat uusia iskuja siellä;
Alunko lainen on loppu, nyt näyttää saat sen vielä.
Et antaunut, ja paon myös hylkäsit, huimapää.
Saa nähdä, jos palkakses onni myös tänään ennättää."

Halveksuin Walthari vastaan ei virkkanut sanaakaan,
Kuin kuuroksi olisi tullut; Hagenille lausui vaan:
"Oi Hagen, ystävä vanha, mitä onkaan sattunut,
Kun mielesi minua kohtaan on aivan muuttunut?
Sa sylissäni itkit, kun lähdit tänne pois,
Ja tien nyt suljet multa, niin etten kulkea vois.
Päinvastoin tuumin, että kun kerran kotiin kuljen,
Suot avosylin, että syliini sinut suljen,
Ja että sä ystävääsi kestitset riemumieliä,
Suot lahjoja ja saatat, kun kuljen kotitiellä.
Olen kulkenut outoja teitä. Mä silloin tuumailin:
Ah, ollapa frankkien luona ja armahan Hagenin!
Unohtanutko jo lienet lapsuudenleikkimme,
Kun yksin mielin samaan päämaaliin pyrimme?
Joko ystävyytes on mennyt? Ah, kohta kun vain sinut näin,
Kajasti kotini kallis ja vanhemmat silmissäin.
Olin uskollisna sulle hovissa ainiaan,
Pane pois siis mielesi karsas, ole vanha ystävä vaan!
Sua siitä mä kunnioitan, ja jos olet mieleen mulle,
Mä kultaa kilpesi onton panen täyteen lahjaksi sulle."

Vihaisena vastasi Hagen, katsellen kolkosti:
"Väkivaltaa harjoitat ensin, puhut sitte viekkaasti.
Uskollisuuden rikoit: olin läsnä, sen tiesitkin,
Ja siskonipojan kimppuun kävit armotta kuitenkin.
Älä puolla itseäs sillä, ett' olin etäällä;
Aseeni ja ryhtini kyllin jo kaukaa tunsit sä,
Ja miekallas sentään surman sai armas nuorukainen,
Vesa vaalea. Ystävyytes näin oli lorua vainen.
Siis kultaa sulta en vaadi, en veljesliittoakaan,
Kuollutta siskonipoikaa kädestäsi vaadin vaan."

Nyt Hagen hyppäsi maahan seljästä hevosen,
Walthari ja kuningas Gunther myös tekivät samaten.
Kaks yhtä vastaan seisoo valmiina taistelohon,
Kun toinen aamuhetki nyt kulumassa on.
Ja ottelun alkoi Hagen, keihäänsä heittäen;
Se korkean kaaren tehden lens' ilmassa suhisten.

Walthari ei voinut väistää sen tieltä kumartain,
Hän kilpensä keihästä kohti asetti vinoon vain.
Kuin marmorista keihäs kilvestä ponnahti,
Mättääseen lähimmäiseen syvälle upposi.

Nyt saarnivartisen keihään myös viskasi Guntherkin,
Hän heitti rohkein mielin, vaan voimin vähäisin.
Se kohtasi kilven reunaa, ei jaksanut särkeä vaan,
Walthari helposti poisti sen kilvestä pudistain.
Se oli huono merkki. He tarttuivat miekkoihin.
Walthari keihästä käytti kiukkuisin katsehin.
Kun liian lyhyet miekat ei ulettuneetkaan,
Niin ilkeä juoni mieleen juolahti kuninkaan.
Hänen heittämänsä keihäs oli jaloissa Waltharin,
Hän olisi mieluisesti sen temmannut takaisin
Ja iski silmää, jotta nyt Hagen hyökkäisi,
Ja hän kullankirjatun kalvan tuppeensa sysäsi.
Oli oikea käsi nyt vapaa — hän tarttui keihääseen,
Piti kiinni siitä ja aikoi sen temmata itselleen;
Vaan Walthari hurjasti hyökkäs nyt kimppuun Hagenin
Ja voimakkaasti astui keihäälle Guntherin.

Tää yllätys kuningasta kovasti kauhistutti,
Hänen polvensa horjui aivan ja henkeä ahdistutti.
Oli kuolo jo läsnä. Mutta kiireesti kiitäen
Tuli Hagen apuun. Silloin hän nousi vapisten,
Ja tuima taistelu alkoi taas kohta uudelleen.
Walthari kesti taiston tän epätasaisen.
Hän seisoi lailla karhun, jota ajavat raivokkaasti
Metsästyskoirat, ja niitä se iskee voimakkaasti,
Pudistain möristen päätään. Voi häneen koskijaa!
Hän kuoliaaksi sen kohta syleillen puristaa,
Ja haukkuen vauhkot koirat pois pakoon ennättää. —
Näin raivosi korkeimmillaan nyt myöskin taistelu tää.
Hätä otsalla kunkin urhon oli kolminkertainen:
Kova taistelun tuska ja kosto ja päivä helteinen.

Walthari ahdistettu nyt katseli ympärille:
Pääsiskö pakoon mistään, ja lausui Hagenille:
"Oi Hagdorn[35] vehreälatva, mua mielusti pistäisit
Ja sankarivoimani hurjin hyppyines murtaisit,
Vaivoihin kyltyneenä nyt kanssasi taistelen,
Ja vaikk' olet jättiläisvahva, sua sentään lähentelen."
Hypähtäen hän keihään uljaasti viskasi.
Se Hagenin varuksista palasen repäisi,
Hipaisten, vaikka hiukan, myös hänen ihoansa,
Kun kestävä oli Hagen myös varustuksiltansa.
Vaan tupestansa miekan nyt Walthari sivaltaa
Ja iskee Guntherin kilpeen ja kilven syrjään saa.
Tää miekan isku kävi hirmuisen huimasti:
Se Guntherilta jalat lanteista irroitti.

Nyt puolikuolleena Gunther makasi kilvellään.
Vaalistui Hagenkin varsin, tuon iskun nähdessään.
Ylös Walthari heilautti miekkansa hurmeisen,
Kuninkaalle kuoliniskun nyt antaa aikoen.
Vaan Hagen työnsi päänsä esteeksi iskulle tälle,
Kypäristä säkenesade nyt sinkoili ylähälle.
Oli kovaksi kypäri tehty. Helisten särkyi miekka.
Läpi ilman lenti pirstat pensaisiin, ruohoon, hiekkaan.

Walthari — hältä kun miekka murskaksi särkyi näin —
Hypähti mielin mustin, vihasta vimmapäin,
Halveksuin viskasi kahvan — mitä tuolla toimeen saa,
Vaikk' onkin taidolla tehty ja kullasta kimaltaa?
Vaan juuri kun hän ilmaan kätensä heittoon nosti,
Löi Hagen käden poikki, näin ystävyyden kosti.
Oli urhokas oikea käsi, tuo kauhu monen maan
Ja kunniamerkkejä täynnä — hiekalla hurmeessaan.
Ei vasenkätisenä vielä Walthari paeta
Osannut; kolkolta näytti hänen jäykkä katseensa,
Puri tuskasta hampaat yhteen ja laski kilvelle vaan
Katkaistun oikean käden sekä sieppasi vasempaan
Taas käyrän puolimiekan; hän Hunnien maassa sen
Hätävaraksi oikealle oli ottanut lanteellen.

Vihamiehen kosti hän tällä: löi päästä Hagenin julman
Koko oikean silmän, kun syvään hän haavoitti oikean kulman
Ja otsan ruhjoi ja huulet syvälle halkaisi;
Kuus poskihammasta suusta se isku irroitti.

Näin päättyi taisto. Nyt kaipas lepoa kumpikin.
Riisuntaan varusten vaati jano hurja ja haavatkin.
Ylpeinä sankarit suuret nyt taukosi taistostaan,
Samanlaiset voimiltansa ja urhoisuudeltaan.
Molempain voimista kyllin jo merkkejä olla alkaa:
Waltharin käsi on tuolla — ja täällä Guntherin jalka,
Tuoss' silmä Hagenin säihkyi: näin kukin puolestaan
Kokosi paikalle tälle aarteita Hunnienmaan.

Nuo kaksi istui. Kolmas makasi maassa vaan.
Yrteillä hurmeen tulvaa he heikensi haavoistaan.
Walthari Hiltgundin huusi nyt sinne urhojen luo,
Haavoille siteet laittoi oivasti immyt tuo.
Walthari virkkoi sitte: "Nyt viiniä meille tuo;
Ansainneet olemme sitä, se terveyttä suo.
Ja ensimmäisen ryypyn nyt Hagen saakohon,
Kuninkaalle uskollinen ja uljas hän ollut on;
Mä vaikeimmat vaivat kärsin, siis toisen tarvitsen;
Vain hiukan taisteli Gunther, hän saakoon kolmannen."
Niin neito viiniä ensin vei eteen Hagenin;
Jano suuri vaivasi häntä, hän virkkoi kuitenkin:
"Herralles Waltharille voit maljan ensin täyttää,
Parhaaksi meistä muista hän itsensä voinut on näyttää."
Ja hilpeä, pisteliäs Hagen, vaikk' olikin väsynyt,
Ilomielin viiniä maistoi kera vanhan ystävän nyt,
Ja jälkeen kilpien kalkkeen ja tappelutuoksinan paljaan
Nuo kaksi nyt leikkiä laski ratokseen ääressä maljan.

"Mene", nauroi Hagen, "hirven pyydäntään, veikkonen,
Ja muhkea nahkakinnas taljasta teetä sen.
Kun sitte villalla annat tuon kintaan taidolla täyttää,
Se monen mielestä varmaan kädeltä oikein näyttää.
Lanteellas oikealla täst'edes, vastoin tapaa,
Leveä kalpa kanna, vasen lantees olkoon vapaa.
Ja Hiltegund jos joskus syliisi vaipuiskin,
Syleillä häntä saatat vain käsin vasemmin.
On kieroa kaikki työsi, kun kaikki on vasemman puolinen."
"Vähät tuosta", Walthari vastaa, "sä yksisilmäinen, huolin.
Vasemmallakin hirviä kaadan mä kyllä keihäin, kirvein;
Vaan vast'edes koskaan sulle ei maista paistit hirvein.
Näky kaunis, kun palvelijoitas torut karsain silmin yksin,
Ja kun luot katseen kieron urosten tervehdyksiin!
Vaan vanhana veikkonas annan nyt neuvon, ja oiva on tuo:
Kun tästä kerran pääset kotiisi lietesi luo,
Makuinen lapsenvelli jauhoista ja maidosta keitä,
Hampaattomalle se maistuu ja vahvistaa jäseneitä."

Näin leikkiä laskien syntyi taas veljeys uudestaan.
Nyt haavasta kärsiväisen he kantoivat kuninkaan,
Varovaisesti ratsulle nostain, pois lähtivät kulkemaan,
Päin Wormsia frankit kulki ja Walthari kotiaan.
Nyt korkean kunniamaineen uros nuori saavutti tää,
Ja Hiltgundin puolisokseen hän sai pian yhdistää.
Isänsä kuoleman jälkeen hän tehtiin valtiaaksi.
Hän tuimissa taisteluissa sai vielä voiton ja maineen;
Vaan kynäni liian on tylsä; siis päätän lauluni aineen.
Jalo lukija, kohtele vainen teostani suosiolla!
Se huono, heikko ja halpa sinusta taitaa olla;
Jalot aatteet kuitenkin siinä mun mieltäni nostattaa.
Ole kiitetty Jesus! Näin lopun Waltharin laulu saa.