Ekkehard: Kertoelma kymmenenneltä vuosisadalta

by Joseph Victor von Scheffel

KOLMASKOLMATTA LUKU.

Ebenalpilla.

Kuusi päivää yhtämittaa oli Ekkehard maannut sairaana. Alppipaimenet hoitivat häntä ja valmistivat terveellisistä yrteistä hänelle kuumetta lieventäviä juomia. Alppi-ilmakin teki omansa. Tällainen väkevä täristys olikin tarpeen palauttaakseen sielun ja ruumiin voimat jälleen tasapainoon. Nyt hän tunsi jo kaikki olevan hyvin. Hän ei enää kuullut ääniä eikä nähnyt haavenäkyjä. Lempeän levon ja terästyvän terveyden tunteen hän tunsi kulkevan olentonsa lävitse; se oli tuollainen lienteän voimattomuuden tila, joka on niin terveellinen raskasmielisille parantuville potilaille. Hänen ajatuksensa olivat totisia mutteivät koskaan katkeria.

"Olenpa vuosilta jotakin oppinut", puheli hän itselleen. "Riehunta ei auta ihmistä, vaikka hurmaavinkin neitonen seisoisi hänen edessään; hänen pitää olla kivestä niinkuin Säntis ja panna jäähdyttävä jääpanssari sydämmen ympärillä, niin ettei tuskin yön unelmakaan saa tietää, mikä siellä sisässä lyö ja hehkuu, — se on ihmiselle parempi."

Ja vähitellen kirkastuivat hänelle viimeisten aikain surulliset asiatkin lempeässä valossa; hän ajatteli herttuatarta ja kaikkea, mitä korkealla Twielillä oli tapahtunut, eikä tämän muisteleminen enää tehnyt hänelle tuskaa. Ja se on mahtavan luonnon mainio ominaisuus, ettei se ainoastaan aseta itseään valtavasti vaikuttavana kuvana katsojan silmäin eteen, vaan laajentaa ja kohottaa henkeä joka suhteessa ja manaa jälleen esiin jo kauvan sitte menneiden aikojen muistot. Ekkehard ei ollut koskaan ennen ajatellut nuoruutensa päiviä, mutta nyt palasi hänen mielensä mieluimmin juuri niihin, ikäänkuin siellä olisi ollut paratiisin yrttitarha, josta hänet myrsky oli karkottanut pois. Hän oli viettänyt muutamia vuosia Lorschin luostarikoulussa Reinin varrella; silloin hän ei aavistanut, mikä sydämiä kuluttava hehku palaa kätkettynä naisten tummiin silmiin, — vanhat pergamentit olivat hänen koko maailmansa.

Mutta muuan haamu oli jo silloin piirtänyt nimensä lähtemättömästi hänen sydänääneensä: se oli veli Konrad Alzeyläinen. Häneen, joka oli joitakuita vuosia vanhempi, oli Ekkehard kiintynyt nuoruuden ensimmäisellä ystävyydellä; heidän elämäntiensä erkanivat toisistaan, ruohoa oli kasvanut Lorschin päiväin päälle, mutta nyt virisivät ne loistavina muistin eteen niinkuin tummat kunnaat tasangolla, kun aamuinen aurinko luo ensi säteensä niille.

Nyt palasivat Ekkehardin ajatukset usein hänen uskolliseen nuoruudenystäväänsä, — hän seisoi jälleen tämän parissa kupukattoisessa pylvästöhuoneessa, rukoili hänen kanssaan vanhoilla kuningashaudoilla ja sokean Thassila herttuan kiviarkun ääressä, vaelteli hänen kanssaan luostaripuiston siimekkäissä käytävissä kuunnellen hänen sanojaan, — ja mitä Konrad oli silloin puhunut, ne olivat hyviä ja terveellisiä sanoja, sillä hän katseli maailmaa runoilijan silmillä, niin että tuntui kuin pitäisi kukkien kohota tien partaalle ja lintujen viserrellen yhtyä hänen puheeseensa.

"Luo silmäsi auki, Jumalan lapsi!" oli Konrad kerran sanonut nuorelle ystävälleen heidän katsellessaan luostaria vartiotornista yli lakean maan; "tuolla niissä valkeat hietanummet paistavat esiin ketojen keskeltä oli ennen virta ja Neckarin suu; niin kulkevat myös menneitten ihmispolvien jäljet jälkeentulevaisten sukupolvien kautta, ja ihana asia on, että niitä pidetään arvossa. Ja täällä Reinin varrella on pyhä maaperä, niin että olisi aika meidän koota mitä sillä on kasvanut, ennenkun ikävä kouluopiskelu on meiltä vienyt kaiken halun siihen."

Ja hilpeinä lupapäivinä oli Konrad kävellyt hänen kanssaan. Odenwaldin metsässä, missä vihreän koivulehdon halki porisi iloinen lähde; siitä joivat he ja Konrad lausui: "Notkista pääsi, sillä tässä on kuolleitten lehto ja Hagenin lehmus ja Siegfriedin lähde; täällä viskasi ilkeä Hagen keihäänsä uroista paraimman selkään, niin että kukat ympärillä hengittivät veripunaista kastetta; ja tuolla Sedelhytissa murehti Kriemhild rakastettua vainajaa, kunnes tulivat hunnilaiskuninkaan lähettiläät kosioimaan nuorta leskeä"… Ja Konrad kertoi hänelle kaikki vanhat tarinat Wormsin kuninkaan linnasta ja Nibelungien aarteesta ja Kriemhildin kostosta, ja hänen silmänsä säkenöitsivät hänen puhuessaan. "Käyppäs kiini!" huudahti hän nuorelle ystävälleen, "jos kerran olemme miehiä ja harjautuneita lauluntaitoon, niin laatikaamme muistomerkki Reininvartisille historioille; minussa jo kiehuu ja käy kuin väkevä laulu urhojen uljuudesta ja hädästä ja kostosta ja kuolemasta; ja Siegfriedin taidon varustaa itsensä sarvipanssarilla nuolia ja lumouksia vastaa osaan minäkin kyllä, vaikkei enää löydykään louhikäärmeitä ja noitia; ken hengittää metsäilman pyhää raittiutta ja otsansa pesee aamukasteella, sille ilmenee sama salainen taito osata ymmärtää lintujen laulua ja myrskytuulen tarinaa menneistä asioista ja tapahtumista ja se tulee vahvaksi ja voimalliseksi, — ja jos hänellä on sydän paikallaan, kirjoittaa hän kaikki kuulemansa pergamentille muiden ihmisten hyödytykseksi ja opetukseksi."

Mutta Ekkehard oli miltei peläten katsellut iloista ja uskaliasta miestä ja virkkanut: "Minua melkein huimaa kun kuulen, miten tahdot tulla toiseksi Homeeroksi." Mutta Konrad vastasi hymyillen: "Iliasta elköön kukaan yrittäkö matkia Homeeron jälkeen, mutta Nibelungien laulu on vielä laulamatta, minun käsivarteni on voimakas ja ajuni vahva, niin että kenpä tietää, mitä tulevat ajat vielä tuovat mukanaan!"

Ja toisen kerran he astelivat pitkin Reinin vartta ja aurinko kuvaili Wasgauwaldin huippujen yli itseään siniseen virtaan; silloin puhkesi Konrad puhumaan: "Sinulle tietäisin laulun, joka on yksinkertainen eikä kovin raju ja hyvin sopii sinun mielenlaadullesi, sillä sinä kuuntelet kernaammin jahtitorven hilpeää raikua kuin ukkosen jyrinää. Luohan silmäsi selälleen! Kuten tänään, kimalteli jo silloin Wormsin linnan torninhuippu tänne, kun sankari Walthari Akvitaanilainen pakeni ratsullaan hunnien vankeudesta Frankkienmaahan; täällä kuletti lautta hänet ylitse ja hänen lemmittynsä ja kultaisen aarteensa; metsään ratsasti hän tuonne sinertävään, ja siellä syntyi Wasichensteinin luona tuima kamppailu ja miekkojen ja kilpien helinä, kun Wormsin miehet häntä vangita yrittivät; mutta rakkaus ja hyvä omatunto tekivät Waltharin vahvaksi, niin että hän voitti heidät kaikki, yksinpä Gunther kuninkaan ja tuimamielisen Hageninkin."

Ja Konrad oli kuvannut hänelle taistelun menoa juurta jaksain. "Kuten metsän jättiläisten ympärillä kohoaa kaikenlaista villiä viidakkoa", oli hän lausunut, "niin on Nibelungen-sadun ympärille kasvanut paljon muuta pensastoa, joista kyllä voi yhtä ja toista leikata, jos kellä vain halua on. Laula sinä Waltharista."

Mutta Ekkehard oli silloin viskellyt liuskakiviä Reinin pintaa pitkin ja vain puolittain ymmärtänyt ystäväänsä; hän oli hurskas luostarioppilas ja kiinnittänyt mielensä vain häntä läheisimpiin asioihin. Aika erotti ystävykset toisistaan, ja Konradin oli täytynyt paeta luostarikoulusta, koska oli tullut sanoneeksi, että Aristoteleen Logica oli puuta heinää, ja oli matkannut avaraan maailmaan kenenkään tietämättä minne; Ekkehard puolestaan joutui Sankt Galleniin ja oli siellä uutterasti opiskellut ja tullut ymmärtäväiseksi nuoreksi mieheksi ja kelvannut viimein itsekin opettajaksi, ja Alzeyn Konradia hän ajatteli usein miltei ylhäisellä ylenkatseella.

Mutta hyväituinen siemenjyvä voi kauvan piillä ihmisen sydämmessä ja lopulta kuitenkin avata sirkkalehtensä, kuten Egyptin muumiohaudoista löydetyt vehnänjyvät.

Koska Ekkehard nyt ilolla muisteli noita aikoja, oli se merkki siitä, että hänestä oli tullut aikain kuluessa toinen mies.

Ja hyvä että niin olikin laita. Herttuattaren oikullisuus ja Praxediksen hilpeä sulous olivat terästäneet ja kirkastaneet hänen hentoa, raskasmielistä luonnettansa; ne suuret tapaukset, joiden piirissä hän oli elänyt, hunnilaissodan riehunta, olivat antaneet vauhtia ja lentoa hänen mielelleen ja opettaneet häntä halveksimaan pikkumaisen kunnianhimon pyyteitä; ja nyt hän kantoi sydämmessään vielä suurta surua, joka hänen piti saada tuuletetuksi sieltä pois. Näin oli luostarinoppineesta, kaapustaan ja tonsuristaan huolimatta, tullut onnellisen muutoksen kautta runoilija, joka oli luonut päältään entisen olemuksensa kuten käärme nahkansa.

Joka päivä ja joka hetki, kun hän katseli vuorensa alati yhtä ihania huippuja ja veti puhdasta ilmaa täysin vedoin keuhkoihinsa, tuntui hänestä yhä enemmän arvoitukselta, että hän kerran oli luullut löytävänsä elämänsä onnen kellastuneiden käsikirjoitusten tutkimisessa ja tulkitsemisessa ja sitten miltei kadottanut järkensä erään kopean naisen oikkujen tähden. "Anna sen kaatua, sydämmeni", puheli hän itsekseen, "mikä ei enää jaksa pystyssä pysyä, ja rakenna itsellesi uusi maailma, rakenna se syväksi, ylpeäksi ja avaraksi, ilmaa ja iloa luo siihen, ja anna vanhojen muistojen juosta kuiviin kuin puro hiekkaan!"

Hän käveli jälleen tyytyväisenä kammiossaan. Eräänä iltana hänen soitettua iltarukoukseen tuli hänen luokseen Ebenalpin paimen kantaen jotakin huolellisesti huiviin käärittynä. "Herran terveeksi, tunturiveli!" lausui hän, "tänään teitä lienee kunnollisesti puistattanut, jonka vuoksi toin teille tässä jotakin jälkiparannusta. Mutta huomaampa poskienne punottavan ja silmäinne loistavan, joten se on käynyt tarpeettomaksi." Hän avasi huivinsa: siinä oli kuhiseva muurahaispesä ja kuivia havunneulasia; hän pudisti tämän ahkeran väen alas kallioseinää myöten".

"Teidän olisi muuten pitänyt tämä yö maata näiden päällä", virkkoi hän nauraen, "ne olisivat purreet teistä viimeisenkin hitusen kuumettanne pois".

"Se on jo ohitse", sanoi Ekkehard, "vaan kiitän kuitenkin teitä lääkkeestänne".

"Mutta tehkää täällä lämmintä itsellenne, sillä musta pilvi käy Brülltobelin yli tännepäin ja konnat ryömivät esiin kivenraoista; se merkitsee sään muutosta."

Seuraavana aamuna hohtivat kaikki vuorenhuiput raittiin ja häikäisevän valkoisina. Oli satanut vahvalta lunta. Mutta talventulo oli vielä liian varhaista. Aurinko kohosi veitikkamaisena kaiken tämän kirkkauden yli ja vaivasi säteillään lunta niin, että sitä miltei kadutti sataneensa alas. Kun Ekkehard illalla istui pärevalkean ääressä, kuului hänen korviinsa jyräys ja kumina sellainen, kuin aikoisivat vuoret syöksyä sijoiltaan. Hän hätkähti kokoon ja vei käden otsalleen, peläten kuumeen uudelleen palaavan.

Mutta se ei ollut mikään sairaloinen haavekuvitelma.

Kumea kaiku vyöryi vastapäisiin Sigelsalpin ja Maanviesen rotkoihin; sitte kuului kuin mahtavien puunrunkojen kaatumista ja ryskävää putoilemista — kunnes melu viimein lakkasi. Mutta vienosti valittavaa huminaa kuului koko yön alhaalta laaksosta.

Ekkehard ei saanut unta. Kerran harhailtuaan Merialppijärven ympäri ei hän luottanut itseensä enää milloinkaan. Varhain aamusilla hän kiipesi ylös Ebenalpille. Benedikta seisoi paimenmajan edustalla ja viskeli lumipalloja hänen kaapuunsa. Paimen nauroi, kun Ekkehard tiedusteli häneltä yöllisen melun syytä.

"Sitä soitantoa saatte vielä usein kuulla", sanoi hän, "lumivyöry on syöksynyt alas laaksoon".

"Entä se hiljainen humina?"

"Se lienee ollut omaa kuorsaamistanne."

"En ole nukkunut ollenkaan", vastasi Ekkehard. Silloin lähtivät he kaikki alas kuuntelemaan. Lumesta todella kuului etäistä ähkinää.

"Merkillistä", virkkoi paimen, "sinne on hautautunut jotakin elollista."

"Kenties Quaradavesin isä Lucius vielä olikin elossa…" sanoi
Benedikta, "hänellä oli juuri tuollainen vieno karhunääni."

"Suusi kiini, hupakko!" uhkasi häntä isänsä. Lapioita ja vuorisauvoja noudettiin, vanhus otti kirveensä, ja niin varustettuina lähdettiin, Ekkehard mukana, kulkemaan pitkin lumivyöryn tekemää uraa. Se oli pudonnut kalliolta alas hypäten kuilujen ja kiviröykkiöiden ylitse ja murtaen matalia petäjiä kuin olenkorsia; kolme mahtavaa paatta, jotka etuvartiain tavoin katselivat rinteeltä alas laaksoon, oli sulkenut vyöryltä tien; vähäsen siitä oli kyllä vimmaisena viskautunut esteittenkin yli, mutta ydinosa makasi voimattomaksi murskautuneena ja korkeaksi torniksi pinoutuneena niiden juurella. Paimen laski korvansa lumenkuorelle, astui sitte muutamia askeleita eteenpäin ja sysäten alppisauvansa kinokseen huudahti: "Tästä kaivakaamme!"

Ja he kaivoivat hyvän hetken, niin että he joutuivat vähitellen seisomaan syvään hautaan, lumimuurien reuna korkealla päittensä päällä, ja puhalsivat usein kouriinsa palellessaan. Silloin päästi paimen yht'äkkiä kimeän joelluksen ja Ekkehard huudahti mukana … musta pilkka oli tullut näkyviin, paimen nouti kirveensä, ja vielä muutamia lapiollisia pois luotua nousi lumesta raskaasti kumma otus muristen pystyyn, ojentaen eturaajojaan taivasta kohti, kuten ainakin semmoinen, joka raskaasta unesta herättyään tahtoo verrytellä jäseniään. Sitte se nousi hitaasti kalliolle ja istahti sille.

Se oli mahtava naaraskarhu, jonka lumivyöry sen yöllisellä matkalla Seealp-järven lohien tykö puolisonsa kanssa oli yllättänyt. Mutta uros ei enää liikahuttanut jäsentäkään, vaan otti lumikinoksessa kuoleman viileää unta, katkera piirre kuononsa ympärillä, kuten olisi se kiroten ylivoimaista luonnonoikkua alistunut kovan kohtalonsa alle.

Paimen tahtoi kirveineen karata eloonjääneen karhun kimppuun, mutta Ekkehard kävi väliin sanoen: "Säästäkäämme hänet, onhan meillä tuossa toisessa saalista kylläksi!" Ja he vetivät kuolleen uroskarhun esiin suunnattomalla vaivalla. Naaras istui tällä aikaa kivellään hiljaa muristen ja loi Ekkehardiin kostean katseen, aivan kuin olisi käsittänyt tämän jalomielisyyden. Sitte astui se alas istuimeltaan, muttei ollenkaan hyökkäävän näköisenä; miehet solmivat männynoksista paarin kantaakseen saaliinsa pois, mutta leskikarhu kumartui kuolleen aviopuolisonsa puoleen ja tempasi siltä oikean korvan, jonka söi suuhunsa ikuiseksi muistoksi onnellisesta avio-elämästään; sitte kääntyi se kahden jalan kävellen Ekkehardin luo. Tämä säikähti kuin musertavaa syleilyä peläten, teki ristinmerkin ja luki jo P. Galluksen karhumanauksen sitä vastaan: "Mene tiehesi ja väisty laaksostamme, sinä metsän hirmu, vuoret ja alppisolat olkoot sinun tyyssijojasi, mutta meidät jätä rauhaan ja vuoriniittyjen paimenet samaten!" Ja karhu oli seisahtunut aivan hiljaisena, silmissä katkeran alakuloinen katse, aivan kuin olisi tuntenut itsensä loukatuksi aiheettomasta epäluulosta; se laski etukäpälänsä maahan, käänsi seuralle selkänsä ja hölkkäsi kaikin nelin jaloin tiehensä. Vielä pari kertaa se katsahti taaksensa, ennenkun katosi vuorelaisten näkyvistä.

"Tuollaisella eläimellä on kahdentoista miehen ymmärrys ja se lukee ihmisten silmistä, mitä tällä on sille sanottavaa", virkkoi alppipaimen, "muuten kutsuisin teitä pyhäksi mieheksi, joka saa erämaan pedotkin itseään tottelemaan".

Hän punnitsi kuolleen kontion käpäliä kourassaan:

"Heleijaa, niistä tulee oivat juhlapidot! Käpälät syömme ensi sunnuntaina, vuoriveli, ja alppiyrteistä saamme vihanneksia paistin mukaan. Liha riittää talven varaksi meille kummallekin, ja taljasta heitämme arpaa."

Heidän raastaessa lumivyöryn uhria ylös metsäkirkkoa kohden lauloi
Benedikta:

"Ja ken lumikellosen haudata tahtoo
Ja kelle suo keijuset suosiotaan,
Se lumesta kontion kaivaa voipi
Ja kaivaa kaksikin kerrallaan."

Lumi oli ollut lievää räntää ja sulanut heti metsissä, ja takakesä palasi jälleen sydämmiä sulattavalla voimalla — hiljainen sunnuntairauha vallitsi vuoristossa.

Ekkehard oli päivälliseksi yhdessä alppipaimenen ja hänen ruskeaposkisen tyttärensä kanssa syönyt karhunkäpälät; ne olivat rasvaista ja kelpo ruokaa, karkeaa mutta voimakasta kuten niiden entinen omistajakin. Sitte hän oli kiivennyt ylös Ebenalpin huipulle ja heittäytynyt pitkäkseen tuoksuvaan ruohoon ja katseli nyt hyväntuulisena ylös siniselle taivaalle, tuntien terveyden ja virkeyden jälleen palanneen ruumiiseensa. Hänen ympärillään kävivät Benediktan vuohet jauhaen mehukasta alppiruohoa. Levottomia pilvenhattaroita harhaili vuoren seiniä pitkin; — valkealla kalkkikivipaadella, Säntikseen päin kääntyneenä, istui Benedikta puhaltaen ruokopilliin. Yksinkertaisina, sointuvina kuin kaiku menneiltä nuoruudenajoilta sointuivat säveleet; kahdella puisella maitokauhalla vasemmassa kädessään löi neito tahtia niille. Hän oli oikea mestari tässä taiteessa, ja hänen isällänsä olikin tapana sanoa surkutellen: "Vahinko, ettei hän syntynyt mieheksi, hänestä olisi varmaan tullut aika hurja poikanulikka."

Kun sävel oli rytmillisesti loppunut, laski neito suustaan heleän laululirutuksen naapurialpille päin; silloin kuului sieltä vastaukseksi alppitorven sulava ääni; hänen lemmittynsä, Klus-vuoren paimen seisoi siellä kääpiökuusen alla ja puhalsi karjavirttä — yhtä noista merkillisistä luonnonäänistä, joita ei voi verrata mihinkään muuhun säveleeseen; ne alkavat kumeana huminana, ikäänkuin olisi torvessa humalanpalko tai kovakuoriainen, joka suhisten etsisi poispääsyä, vaan sitte vähitellen laulavat kaihon, lemmen ja koti-ikävän suurta virttä ihmissydämmen kaikkiin sopukoihin, niin että tämä ratkee joko riemusta tahi surusta.

"Luulenpa teidän taas voivan vallan hyvin, vuoriveli", huusi Benedikta, "koska näen teidän niin tyytyväisenä kellettävän ruohikossa. Onko soittoni mieleenne?"

"On", vastasi Ekkehard, "jatkakaa vain".

Hän ei voinut kyllikseen katsella kaikkea tätä loistoa. Vasemmalla seisoi mahtavan äänettömänä korkea Säntis monilukuisine huippuineen, — hän tunsi jok'ainoan niistä nimeltä ja kutsui niitä rakkaiksi naapureikseen; hänen edessään levisi kokonainen vyö matalampia vuoria ja kunnaita, mehuisan vihreitä niittyjä ja tummia metsiä; hohtipa tänne palanen Reinin laaksoakin Arl-vuoren kukkulain ja kaukaisten rhaetialaisten alppien kehyksessä, ja väräjävä usvakerros kertoi Bodenjärven pinnasta jota se verhosi, — kaikki oli avaraa ja suurta ja ihanaa.

Ken kerran on kuunnellut sitä salaisuutta, joka vallitsee ylhäällä vuorten ja pilvien piirissä ja laajentaa ihmissydäntä ja antaa ajatuksille vapaan ja ylvään lennon, sen valtaa hymyilevä säälintunne hänen muistellessaan niitä, jotka alhaalla laaksoissa hiessä otsin kantavat kokoon savea ja hiekkaa uusien Baabelin tornien rakentamiseksi, ja hän yhtyy noihin rehellisiin vuorilauleloihin, joiden paimenet sanovat miellyttävän Jumalaa yhtä paljon kuin Isämeidän-rukouskin.

Aurinko seisoi Kron-vuoren päällä ja lähestyi laskuaan ja levitti hehkuvankultaisen lieskan taivaalle ja lävisti iloisesti säteillään Bodenjärven päällä leijailevaa usvamerta. Jo repesi tämä valkoinen verho, ja vienon ja aavistavan sinisenä kimelsi etäisyydessä järven alapää Ekkehardin silmiin; hän erotti hämäryyteen haihtuvan tumman kohdan, se oli kuin Reichenau, näki vuoren, joka tuskin enää erotettavana kohosi taivaanrannalla, — senkin hän tunsi, sillä se oli korkea Twiel…

Ja lehmävirsi sekautui karjankellojen kilinään, ja yhä lämpimämmäksi kävivät alpit väriltään, kullan-ruskean-vihreinä loistivat niityt, vieno punerrus hohti Kamorin harmaista kalkkikivirinteistä; — Ekkehardin ajatukset lensivät kaukaiseen Hegauhun ja etemmäksikin, ja hänestä tuntui, kuin istuisi hän jälleen Hadwig rouvan kanssa Hohenstoffelnilla, kuten kerran Cappanin hääjuhlassa, kuin tulisivat Audifax ja Hadumoth takaisin hunnien vankeudesta, kuin näkisi hän onnen ruumiillisentuneen noiden kahden lapsen hahmoihin; — ja kauvan sitte menneiden aikojen tuhasta virisi esiin, mitä viisas Alzeyn Konrad kerran oli kertonut hänelle Waltharista ja Hiltgundesta; laulain ja soittain kulki runon henki hänen sielunsa halki, hän kavahti seisaalleen ja teki sellaisen ilmahypyn, että vakava Säntiskin lie silloin hymyillyt hänelle. "Runouden kuvista löytäköön sydänparka sen ilon, jota elämä ei sille koskaan voi tarjota, ilon miekkojenmittelystä ja naislemmestä — minä tahdon tehdä laulun Akvitaanian Waltharista!" huusi hän laskevalle auringolle, ja hänestä näytti kuin seisoisi tuolla ylhäällä gemsien solassa Sigelsalpin ja Maarwiesin välillä hänen nuoruudenystävänsä, Konrad mestari, joka hymyili hänelle ihmeellisen lempeästi ja lausui: "Tee se!"

Ja Ekkehard kävi iloisena työhön. "Mitä meillä tapahtuu, sen pitää tapahtua kunnolla tai sitte ei ollenkaan, muuten nauravat vuoret meidät piloille", oli alppipaimen eräänä päivänä sanonut hänelle, ja hän oli myöntävästi nyökännyt päätään. Käskyläispoika käytettiin laaksosta noutamaan hunajaa ja munia; silloin pyysi Ekkehard hänelle mestarilta vapautta, jotta hän voisi viedä kirjeen Sankt Galleniin Ekkehardin veljenpojalle. Hän kirjoitti sen silloin yleisellä sauvariimukirjoituksella, jottei kukaan asiaankuulumaton voisi sitä lukea. Kirje kuului:

"Luostarioppilaalle Burkardille terveyttä ja siunausta.

"Sinä, joka olet ollut setäsi kärsimysten todistajana, tiedä vaijeta niistä. Ja missä hän nykyään oleskelee, sitä elä kysy — Jumalan käsivarsi ulottuu kauvas. Sinä olet Prokopiuksessa lukenut vandaalikuninkaasta Gelimeristä; kun tämä istui saarrettuna Numidian vuoristoon ja hänen murheensa suuri oli, pyysi hän piirittäjiltään harppua lievittääkseen sillä huoliaan. Ajattele tätä muistellessasi setääsi ja anna kirjeentuojalle yksi teidän pienistä harpuistanne ynnä muutamia arkkeja puhdasta pergamenttia sekä mustetta ja ruokokyniä, sillä minun sydämmeni halajaa puhjeta lauluun minun yksinäisyydessäni. Polta tämä kirje! Jumalan armo olkoon sinun kanssasi! Voi hyvin!"

"Sinun pitää olla viekas ja varovainen, aivan kuin menisit kotkanpesään noutamaan poikasia", sanoi Ekkehard pojalle. "Tiedusta sitä teiniä, joka oli yksissä torninvartija Romeiaan kanssa kun hunnit tulivat; hänelle anna kirje. Mutta kukaan muu elköön saako vihiä asiasta." Poika kohotti sormen huulilleen. "Meillä ei ole tapana lörpötellä", hän vastasi, "vuoristoilma tekee ihmisen hiljaiseksi".

Kahden päivän kuluttua nousi hän jälleen vuoripolkua ylös. Ekkehardin mökille tultuaan hän tyhjensi kantokorinsa sisällyksen oven eteen. Pieni, kymmenkielinen harppu, muodoltaan kreikkalaisen deltakirjaimen näköinen, oli käärittynä heiniin, ja sen ohessa oli mustetta ja kirjoitusneuvot ja monta lehteä puhdasta pehmeää pergamenttia, johon viivat olivat huolellisesti vedetyt, jotta kirjaimet tulisivat kulkemaan suoraan ja tasaisesti.

Mutta poika katseli kaikkea sangen synkän ja tuiman näköisenä.

"Hyvin olet tehtäväsi suorittanut", sanoi Ekkehard. "Toisen kerran en enää lähde sinne alas", murisi poika pudistellen nuorta nyrkkiään. "Miksi et?"

"Koska siellä ei ole meikäläiselle tarpeeksi ilmaa. Vierastuvassa kyselin tuota teiniä ja toimitin asiani. Mutta sitte tahdoin nähdä, mitä pyhää säätyä ne ovat, jotka siellä kaapu päällä koulua käyvät, ja menin luostarinpuistoon; siellä heittivät nuoret herrat keilaa ja joivat viiniä; se kuulema oli huvittelupäivä. Siellä katselin menoa, ja nähdessäni miten he nakkelivat kiviä maaliin ja heittivät keihästä, täytyi minun purskahtaa nauramaan, niin kehnoa ja heikkoa heidän pelinsä oli. Ja kun he tahtoivat tietää mille nauroin, sieppasin maasta kiven ja nakkasin sen kahtakymmentä askelta kauvemmaksi kuin paras heistä ja sanoin: 'Mitä katajapensaita te olette, kun tahdotte leikkiä rehellistä peliä ja olette puetut pitkiin kaapuihin! Enhän edes voi haastaa teitä rinnuspainiin tai kunnolliseen kilpajuoksuun; ette te sellaiseen kelpaa!' Silloin he säntäsivät sauvoineen kimppuuni, mutta minä tartuin ensimmäiseen ja nakkasin hänet ilmaan, niin että hän putosi nenälleen maahan kuin siipileikko vuorikorppi; ja he nostivat suuren huudon ja sanoivat minun olevan typerän vuorelaispojan ja että heidän voimansa oli henki ja tiede. Silloin tahdoin tietää mitä ainetta se henki on, ja he sanoivat: 'Juo viiniä, niin kirjoitamme sen selkääsi!' Ja luostariviini oli hyvää, ja kun olin sitä tyhjentänyt pari ruukullista, kirjoittivat he jotain selkääni; en tiedä miten se kävi, mutta seuraavana aamuna heräsin pää raskaana ja tiesin heidän hengestään yhtä vähän kuin ennen."

Poika veti karkean piikkopaitansa syrjään ja näytti Ekkehardille selkänsä. Siihen oli mustalla vaunutervalla piirretty isoin kömpelöin kirjaimin:

Abbatiscellani, homines pagani, vani et insani, turgidi villani.[33]

Se oli muuan luostarisukkeluus. Ekkehardin täytyi nauraa. "Elä pane pahaksesi", sanoi hän, "ja muista, että itse olet syypää, koskas kurkistit liian syvään viiniruukkuun".

Poika ei siitä rauhoittunut. "Mustat vuoheni ovat minulle rakkaammat kuin kaikki nuo pikku herrat", virkkoi hän ja napitti kiinni paitansa. "Mutta tulisipa tuollainen jänishousu, tuollainen puuronsyöjä kerran Ebenalpille, niin totta vie kirjoitan polttamattomalla tuhalla hänelle kirjoituksen selkänahkaan, jonka hän ikänsä muistaa, ja jollei se hänestä ole oikein, voi hän laskea alas vuorenrinnettä kuin lumivyöry keväisin."

Muristen lähti hän tiehensä.

Mutta Ekkehard tarttui harppuun ja istui mökkinsä edessä olevan ristin alle ja viritti hilpeän laulun; hän ei ollut pitkään aikaan kosketellut kieliä, niin että nyt hänelle teki ihmeellisen hyvää saada purkaa mahtavalle yksinäisyydelle vienoissa sävelissä kaiken, mikä eli ja liikkui hänen sydämmessään, ja soitanto oli sitä paitsi hänelle mahtava liittolainen runonteossa. Waltharin laulu, joka ensin etäisen usvan tavoin oli väikkynyt hänen kuvitusvoimansa edessä, tiheni nyt ja otti muotoa ja kulki elävinä kuvina hänen henkensä ohitse, hän sulki silmänsä paremmin nähdäkseen, ja hän näki hunnien ratsastavan, — kookkaan ja hilpeän ratsurikansan ja vähemmän hirvittävän muodoltaan kuin se, jota vastaan hän itse muutamia kuukausia sitte oli taistellut, ja hunnit ottivat Francian ja Akvitaanian kuninkaitten lapset mukaansa panttivankeina ynnä nuoren Hiltgundin, Burgundin hemmen; — ja kun hän voimakkaammin löi kieliin, näki hän Attila kuninkaankin, joka oli vallan tavallinen mies ja taipuvainen suopeuteen ja juomisen iloihin, ja kuninkaanlapset kasvoivat hunnien hovissa; ja heidän isoiksi tultuaan alkoi hiljainen koti-ikävä kalvaa heitä ja he muistivat jo lapsena tulleensa kihlatuiksi toisilleen; — nyt syntyi torvien läikettä ja pikarien kilinää, hunnit istuivat kemuissa ja Attila kuningas tyhjensi ison sarvensa ja kaikki seurasivat hänen esimerkkiään, juopuneiden miesten korskauksista tärisivät holvit; — nyt näki hän, miten kuutamossa nuori Akvitaanian uros valjasti sotaoriin ja Hiltgunde toi hunnien kulta-aarteen, nuori mies nosti hänet satulaan — ja hei! miten komeasti he karkasivat vankeudestaan…

Ja yhä kauvemmaksi jatkui pako ja kulku ja taivallus ylitse Reinin ja tuima kamppailu ahneen Gunther kuninkaan kanssa. Suurin, voimakkain piirtein oli hänen eteensä kirjoitettu koko historia, jonka hän aikoi pukea koristelemattoman sankarilaulun muotoon. Vielä samana yönä jäi Ekkehard istumaan pärevalkean ääreen ja alotti työnsä, ja ilo valtasi hänet nähdessään miten haamut hänen kätensä toimesta alkoivat elää, suuri ja rehellinen ilo, sillä runouden iloisessa työssä ihminen todella kohoaa Luojan töitä tekemään, joka tyhjästä muodosti maailman.

Seuraava aamu tapasi hänet tyytyväisenä lukemassa ensi seikkailuja; hän ei voinut selvittää itselleen, minkä lain mukaan hän kutoi kokoon kertomuksensa langat, — eikä olekaan tarpeellista tietää kaikesta "miksi" ja "koska"; tuuli käy, kunne hän tahtoo, ja sinä kuulet hänen humunsa etkä tiedä, kusta hän tulee ja minne hän menee; niin on myös jokaisen laita, joka hengessä syntynyt on — sanoo Johanneksen evankeliumi.

Ja jos välistä hänen henkensä silmät jälleen samenivat ja hitaus valtasi hänet — sillä hän oli luonnoltaan arka ja ajatteli usein, että ilman kirjojen ja oppineiden esikuvien apua ei mikään olisi mahdollista — silloin hän vaelteli kaitaista vuoripolkua edestakaisin ja kiinnitti katseensa vuortensa kallioseiniin; ne antoivat hänelle lohtua ja rohkeutta ja hän ajatteli: "Kaikesta, mitä laulan ja runoilen, kysyn Säntiksen ja Kamorin mielipidettä". Ja silloin oli hän oikealla ladulla; ken vanhalta luontoemolta ammentaa runolliset näkynsä, sen laulut ovat tosia ja oikeita, vaikkapa kankurit ja kivimiehet ja kaikki korkeasti ymmärtäväiset hiuksenhalkaisijat alhaalla laaksoissa kymmenen tuhatta kertaa huutaisivat niiden olevan sekaisten aivojen harhakuvia.

Muutamia päiviä kului kiihkeässä työssä. Virgiliuksen latinalaisiin värssyihin hän valoi tarinansa haamut, sillä oma saksalainen äidinkieli tuntui hänestä vielä liian raa'alta ja liian vähän viljellyltä soveltuakseen sankarilaulun tasaiseen kulkuun. Yhä enemmän kansoittui yksinäisyys hänen ympärillään; hän tuumiskeli jatkaa työtänsä herkeämättä yötä ja päivää, mutta ihmisen luontopuolellakin on omat oikeutensa. Sen vuoksi hän sanoi: "Ken työskentelee, asettakoon päivätyönsä auringon mukaan." Ja kun illan varjot laskeutuivat naapurikukkulain yli, lakkasi hän työstään, tarttui harppuunsa ja helähytteli vuoriston yksinäisyyden halki säveliään Ebenalpille päin. Paikka, missä ensimmäinen aate lauluun hänessä oli herännyt, oli hänelle kalliimpi muita.

Benedikta riemastui, kun hän ensi kerran saapui sinne harppuineen. "Ymmärrän hyvin teidät, vuoriveli", lausui hän, "kosk'ette saa pitää itsellänne lemmittyä, olette hankkinut itsellenne harpun ja puhelette sille sydämmenne kyllyydestä. Mutta suotta ei teistä tarvinnut tulla soittoniekka."

Hän vihelsi sormiensa lävitse ja huhuili houkuttelevasti alemmalle paimenmajalle päin Klus-vuoren huipulla; silloin tuli sieltä hänen lemmittynsä, nuori alppipaimen, torvi olan yli kiinnitettynä; se oli reima ja verevä nuorukainen, joka oikeassa korvassaan kantoi raskasta hopearengasta, alppipaimenen kunniamerkkiä, ja leveässä vyössä hänen vyötäisillään kiilteli taottuun metalliin kuvattu lehmäntapainen satueläin. Ujostellen ja uteliaana hän seisahtui Ekkehardin eteen, mutta Benedikta virkkoi: "Nyt soittakaa meille tanssi, vuoriveli; me olemme jo kauvan harmitelleet, ettemme itse sitä voi, mutta kun hän puhaltaa alppitorveen, ei hän voi yht'aikaa tarttua minuun ja pyörittää minua hilpeässä tahdissa, ja kun minä taas soitan ruokopillillä, eivät minunkaan käsivarteni ole vapaat".

Ja Ekkehardiin vaikutti virkistävästi vuoriston lasten terve iloisuus, ja hän löi reippaasti kieliä ja he tanssivat niittyjen pehmeässä ruohossa, kunnes kuu kelmeässä kauneudessaan kohosi Maarwiesin yli; he tervehtivät sitä riemuiten ja huhuillen ja tanssivat edelleen tyytyväisesti laulaen vuoroon:

"Ja jäätikkö se kasvoi
Ain alpeille pois,
Voi turma, jos tyttöin
Jo jäätynyt ois!"

Näin hymisi Benediktan tanssittaja keveässä tanssitahdissa.

"Ja vihuri se puski,
Ei majoa näy
Voi turma, jos poikain
Jo samaa tietä käy!"

vastasi neitonen samassa äänilajissa. Ja kun he viimein väsyneenä heittäytyivät nurmelle lepäämään, lausui Benedikta: "Teidän pitää saada myöskin palkkanne, kaikkein rakkain harpunsoittajamme? Vuoristossamme käy vanha taru, että joka sadas vuosi kukkii autiolla vuorenrinteellä ihmeellinen sininen kukka, ja kellä se kukka on omanaan, sille aukeaa vuori hänen edessään, ja siellä välkkyvät aarteet hänelle vastaan kirkkaalla hohteella ja hän saa ottaa niistä itselleen niin paljon kuin sydämmensä halajaa ja täyttää hattunsa reunoja myöten. Jos minä löydän kukan, tuon minä sen teille ja teistä tulee silloin upporikas. Itse en sitä kumminkaan tarvitse" — hän kietoi käsivartensa nuoren paimenen kaulaan — "olenhan minä jo löytänyt aarteeni."

Mutta Ekkehard sanoi: "En minäkään sitä tarvitse!"

Ja hän oli oikeassa. Kelle kerran runous on tullut sydämen asiaksi, sillä on se oikea sininen kukkanen; missä muiden silmien eteen pinoutuu kiviä ja kallioita, siellä avautuu hänelle kauneuden avarat maat; siellä on aarteita, joita ei ruoste koskaan raiskaa, ja hän on äveriäämpi kuin kaikki maailman rahanvaihtajat ja publikaanit ja kultakuninkaat, vaikka hänen taskussaan penni saa usein äyrin kanssa viettää surullisia kihlajaisia.

"Niin, mitä sitte teemme ihmekukalla?" kysyi Benedikta.

"Anna se vuohien syödä tai isolle härkämullikalle", nauroi paimen, "onhan niillekin jotain hyvää suotava".

Ja uudelleen he kohottivat jalkansa tanssiin ja pyörivät ympäri kuutamon hohteessa, kunnes Benediktan isä saapui vuoripolkua ylös. Hän oli päivätyönsä päätettyään naulannut kontiovainajan päivänpaisteessa vaienneen kallon paimenmajansa oven yläpuolelle ja kivellä aukaissut sen leukapielet levälleen, niin että hänen vuohensa ja lehmänsä uutta seinäkoristusta säikähtäen olivat juosseet tiehensä.

"Te täällä hyppäätte ja hoilaatte, niin että Säntis alkaa hoippua ja täristä perustuksillaan", huusi vanha alppimestari jo kaukaa, "mitä meteliä se on?" Leikillään toruskellen hän ajoi heidät majaan.

Waltharin laulu sujui vireästi eteenpäin. Kenen sydän on täynnä laulua ja säveliä, se saa vaan kiireesti kurottaa kätensä, jotteivät ajatukset häneltä karkuun lentäisi.

Ja sankarilaulun on tämän kirjan tekijä talvisten iltojen pitkinä puhteina pukenut saksalaiseen runomittaan, ja vaikkapa moni muu kelpo kääntäjä on samaa yrittänyt, ei hän kuitenkaan malta tämän kertomuksen yhteydessä olla näyttämättä, miten kymmenennellä vuosisadalla yhtä hyvin kuin muulloinkin aikojen kuluessa runohenki osasi valmistaa itselleen tyyssijan ylevähenkisten miesten mielissä.