KAHDESKOLMATTA LUKU.
Tunturikirkolla.
Ja nyt, hyvin arvoisa lukija, vyötä itsesi, tartu matkasauvaan ja tule mukaamme vuorille. Bodenjärven alanteilta siirtyy kertomuksemme Helveetsian alppimaille; siellä kohoaa korkea Säntis hilpeänä kohti taivaan sineä, jollei hän juuri satu kiertämään pilvistä verhoa päänsä ympäri, ja katsoo hymyillen syvyyksiin, missä ihmisten kaupungit kutistuvat muurahaiskekojen kokoisiksi. Ja ylt'ympäri Säntiksen seisoo suuri seurue samankaltaisia jättiläisiä, jotka kohottavat kaljut lakensa toinen toisensa vieressä ja puhaltelevat usvapilviä toinen toistansa vastaan, jotta rotkoissa kulkee huoho ja kohu, ja mitä he toisilleen humuttavat ihmispuuhista ja -pyrinnöistä, se kuulosti jo tuhatvuosia sitten jokseenkin halveksivalta, eikä ole siitä ajasta suuresti muuttunut.
Noin kymmenen päivää sen jälkeen kuin Reichenaun munkit olivat Hohentwielin linnantornista vangin sijasta löytäneet kasan tuhkaa ja pitäneet paljon päänvaivaa, oliko hänet puoliyön aikaan paholainen vallannut ja tuhaksi polttanut, vai oliko hän pakoon livahtanut, asteli muuan mies pitkin vihertävän-valkeavaahtoisen Sitter-joen rantaa yli ahojen ja louhien vuoria kohti.
Hänellä oli yllään suden-nahkainen viitta munkkikaapun päällä, vyöllä nahkalaukku ja oikeassa kädessä keihäs. Usein iski hän sen rautakärjen maahan ja nojautui varteen, käyttäen asetta vuorisauvana.
Ylt'ympäri häntä vallitsi syvä, äänetön yksinäisyys. Pitkulaisia pilvikaistaleita leijui sen aution laakson yllä, missä Sitter lähtee Merialppijärvestä, mutta korkealla niiden yläpuolella tavottelivat taivasta jylhät kallioseinät, joita vain paikka paikoin verhosi joku vihanta läikkä. Vuorten pounikot, joilla nyt pärekattoisissa majoissa lukuisana asustaa hilpeä paimenkansa, olivat vielä enimmäkseen autiot ja harvaan asutut; vain kaukana laakson vietteellä seisoi Sankt Gallenin apotin maja ja muutamia rakennuksia sen ympärillä. Verisen Zölpichin taistelun jälkeen oli pieni joukko vapautta rakastavia Alemannian miehiä, jotka eivät osanneet taivuttaa niskaansa frankkilaisten ikeen alle, vetäytynyt näihin asumattomiin seutuihin. Hajanaisissa kylissä asustivat täällä nyt niiden jälkeläiset ja ajoivat kesäaikana karjansa alpeille, ja olivat älykästä ja voimakasta väkeä, jotka maailman melskeistä syrjässä elivät yksinkertaista vapaata elämäänsä ja jättivät sen perinnöksi tuleville sukupolville.
Jyrkemmäksi ja hankalammaksi kävi polku, jota mies vaelsi. Nyt seisoi hän aivan jyrkästi ulkonevan kallioseinämän juurella; kallionkielekkeeltä oli tipahtanut raskas vesipisara hänen päähänsä; hän tähysteli ylös aprikoiden tokko tuo kivinen katos romahtaisi maahan, ennenkuin hän ehtisi alitse. Mutta kallioseinät kestävät kauvemmin vinossa asemassa kuin ihmiskätten rakennukset; ei tullut sieltä alas kuin yksi vesipisara vielä.
Vasemmalla kädellään kivestä tukea ottaen, kulki mies eteenpäin. Yhä kapeammaksi kävi polku, sivulla oleva musta kuilu yhä likemmäksi, huimaava rotko ammotti hirvittävästi — nyt hävisi viimeinenkin polun jälki. Kaksi vahvaa kuusenrunkoa oli pantu sillaksi rotkon yli. "Käyköön kuinka tahansa!" lausui mies ja astui empimättä ylitse. Hän huokasi kuuluvasti kun hän rotkon toisella partaalla taas tunsi maata jalkainsa alla ja seisahtui vielä katsoakseen kammottavaa paikkaa. Se oli kapea kallionkieleke, sen yllä ja alla äkkijyrkkä kellervänharmaa kallioseinä, syvyydessä, niin syvällä että sitä tuskin eroitti, laakson vihannassa hopeajuova, vuoripuro Sitter, ja kaihtien kätkeytyen metsänsiimekseen Merialppijärven merenvärinen pinta. Vastapäätä panssaroituna ja aseissa jättivuorten joukko — kynäkin melkein hilpeän jolun joeltaa, niiden nimiä piirtäessään: pitkulainen, salaperäinen Kamor, Boghartenfirstin mahtavat muurit, Sigelin alppi ja Maarwiese, jonka laella, kuin sammal katolla, vihertää vehmas nurmi, sitten merisalaisuuden vartija, n.s. "Vanha Mies", kiviotsa kumpuisissa kurtuissa ja laki valkeaksi lumittunut, korkean Säntiksen rinnustoveri ja ystävä.
"Te Herran vuoret, ylistäkäät Herraa!" lausui vaeltaja, vakaisen näyn tenhoomana. Satoja vuoripääskyjä lenteli vuorten kaltailla. Niiden lennon sanotaan olevan hyvän enteen.
Hän astui muutaman askeleen eteenpäin. Silloin näkyi vuorenseinässä mahtava jakaantuma, joka muodosti kahtaalle aukenevan luolan; sen edustalla seisoi kömpelötekoinen koruton risti, ja luolan toisella seinustalla mäntyhirret, huoneenkehäksi kootut ja kehän päällä sen ajan sotavarustusten tai piiritystornien mallinen punontakatto, viittasivat ihmisten läsnäoloon. Mutta ei vähinkään ääni keskeyttänyt hiljaisuutta.
Vaeltaja polvistui ristin juurelle ja rukoili kauvan.
Se oli Ekkehard, — paikka, missä hän rukoili, tunturikirkko.
Vahingoittumatta oli hän, kun Praxedis hänet vapautti, lipunut vuorenrintaa alas laaksoon; seuraavana aamuna oli hän väsyneenä tullut ukko Moengalin luo Radolfzelliin. "Oi, jospa minä erämaassa tietäisin jonkun autiomajan, niin jättäisin ihmiset ja erkanisin heistä, sillä he ovat valehtelijoita ja uskottomia kaikki", lausui hän profeetan sanoja toistaen, kerrottuansa kansanpapille kärsimyksensä.
Silloin viittasi vanhus hänelle Säntistä.
"Olet oikeassa", virkkoi Moengal, "Pyhä Gallus teki samaten. 'Yksinäisyyteen tahdon mennä ja odottaa häntä, joka minun sieluni parantaa;' eipä hänestä kenties olisi pyhimystä tullutkaan, jos olisi toisin puhunut ja tehnyt. Voita tuskasi. Kun kotka on sairas ja sen silmät hämärtävät ja höyhenet alkavat lähteä, nousee se taivasta kohti niin korkealle kuin siivet kantavat. Auringon läheisyys nuorentaa. Tee sinä samaten. Tiedänpä sinulle sopivan parannuspaikan."
Hän neuvoi Ekkehardille tien.
"Siellä tapaat toisen", jatkoi hän, "joka ei kahteenkymmeneen vuoteen ole paljoa tästä maailmasta nähnyt. Hänen nimensä on Gottschalk. Tervehdi häntä minulta. Jos se on Jumalan tahto, ovat hänen syntinsä anteeksiannetut."
Mutta pastori jätti kertomatta minkä syntien vuoksi hänen muinainen ystävänsä siellä teki katumusta. Luostari oli kerran kovana aikana lähettänyt hänet Italiaan viljan ostoon ja hän saapui Veronaan, jonka riidanhaluinen piispa Ratherius otti hänet ystävällisesti vastaan, ja oli hän rukoilemassa kunnianarvoisessa katedraalikirkossa. Siellä oli lukitsemattomassa kulta-arkussa pyhän Anastasian ruumis; kirkko oli tyhjä ja paha henki vietteli Gottschalkin muka viemään Saksanmaalle jotakin muistoa, ja hän otti pyhimyksen ruumiista, minkä saattoi kaapunsa alla kuljettaa: toisen käsivarren ja jalan ja muutamia kylkiluita ja läksi salaa tiehensä. Mutta siitä hetkestä oli hänen rauhansa mennyt, valveilla ja unessa seisoi pyhimys hänen edessään, kainalosauvan nojalla ja raadeltuna kompuroiden ja vaati takaisin kättänsä ja jalkaa — yli rotkojen ja alppisolien seurasi se häntä, kotoluostarin kynnyksellä vielä astui se uhkaavana häntä vastaan; silloin heitti hän melkein mielipuolena saaliinsa luotaan ja pakeni Säntiksen louhille, käyttääkseen lopun elämäänsä katumukseen ja laati sinne erakkomajansa.
Kaksi päivää oli Moengal vanhus pitänyt luonaan nuorta ystäväänsä, sitten kuljetti hän hänet yöllä järven yli. "Älä mene luostariin takaisin", sanoi hän eritessä, "taikka typerä lörpötys sinut tappaa. Pilkka vahingoittaa enemmän kuin rangaistus. Kyllähän muistijaisia tarvitset, mutta raikas ilma ne sinulle antakoon, sillä on siihen oikeus, muilla ei." Keihään ja sudennahan lahjoitti hän hänelle hyvästiksi.
Kaihtavana ja outomielisenä läksi Ekkehard vaeltamaan. Katkeralta tuntui kun hän öiseen aikaan hiipi vielä puoliksi rauniona olevan luostarinsa ohi; muutamista akkunoista kiilui valkeita; hän kiiruhti kulkuansa. Myöskin vuoristossa olevan apotinmajan sivuutti hän sisään poikkeamatta; hän ei tahtonut että kukaan luostarinväestä näkisi häntä.
… Nyt oli hän rukouksensa päättänyt. Hän katsoi odottavasti luolan suulle, eikö Gottschalk, erakko, astuisi ulos tervehtimään tulokasta. Mutta siellä ei mitään liikkunut; luola oli tyhjä. "Sancta Anastasia, ignosce raptori!" Pyhä Anastasia, anna rosvolle anteeksi! oli kuivatulla yrttimehulla kirjoitettu vaaleaan kallioseinään. Kiveenhakattu allas kokosi kalliolta nokkuvaa vettä; se valui yli pirtaiden.
Hän astui sisään. Muutamia savikulhoja oli laakakiven vieressä, jota luultavasti oli käytetty lietenä. Paksulankainen kalaverkko oli nurkassa, vasaroita, lapioita, ruostunut piilu ja kasa valmiiksi halottuja päreitä.
Mäntypalkkien päälle oli laadittu olkivuode; kosteus ja toukat olivat sen tärvelleet. Kaksi rottaa livahti tulijaa säikähtäen johonkin permannon reikään.
"Gottschalk!" huusi Ekkehard, kämmentorvella ääntään vahvistaen. Sitten huhuili hän niinkuin vuoriston väen on tapana toista huutaessa. Mutta ei ketään näkynyt. Likempi tarkastelu osotti että erakko ei ollut vasta äskettäin majastaan lähtenyt. Yhteen kulhoon oli maito puoleksi kuivunut. Silloin astui Ekkehard alakuloisena takaisin sille kapealle kallionkaistaleelle, jolla luolan ja kuilun välissä juuri seista saatti. Hänen katseensa kääntyi vasemmalle. Näköpiirin rajalla sinerti kappale Bodenjärveä vuorenharjanteiden takaa. Vuorimaisemain vakaisuus ei kuitenkaan saattanut poistaa sanomattoman kaipuun tunnetta. Yksinään ja hylkiönä seisoi hän huikealla jyrkänteellä. Hän pingoitti korvaansa kuullakseen jotakin ihmisääntä. Mutta vain tuulen yksitoikkoista hiljaista huminaa laakson metsissä saattoi eroittaa.
Hänen silmänsä kyyneltyivät.
Oli jo myöhä. Minnekä?… Ankara nälkä käänsi ajatukset puoleensa. Hänellä oli evästä vielä kolmeksi päiväksi. Niinpä istui hän luolan suulle ja söi kyynelsilmin ehtoollisensa. Hänen vuorensa heitti pitkiä sinerviä varjoja vastapäisiin seiniin, vain kiviset laet helottivat vielä auringon valossa.
"Niin kauvan kuin risti tällä kalliolla seisoo, en sentään milloinkaan ole ihan yksin!" puheli hän. Hän kokosi hiukan ruohoa pengermiltä ja laati itselleen vuoteen pilaantuneen tilalle. Viileä yöilma alkoi tuntua. Silloin kääriytyi hän Moengalin lahjoittamaan viittaan ja pani maata. Uni on erinomainen nuoruuden surujen lieventäjä. Se tuli Ekkehardinkin luokse, huolimatta sydänsurusta ja yksinäisyydestä alppien erämaassa.
Kun aamun ensimmäinen sarastus nousi Kamorin laelle, heräsi Ekkehard unestaan. Hän oli ollut kuulevinaan kimakkaa hilpeätä paimenhyräilyä. Samassa loisti luolan pilkkopimeästä taka-alasta valkeaa. Hän luuli näkevänsä unta, että hän vielä oli tyrmässä ja Praxedis tuli vapauttamaan. Mutta valo, palava pärevalkea, tuli likemmäksi; sitä kantoi lyhythelmainen tyttö. Ekkehard hypähti ylös. Pelästymättä lausui vaan tyttö: "Herrassa tervetullut!"
Se oli puolivillin näköinen olento, kellerväihoinen ja kiiluvasilmäinen, mustanruskean tukan palmikoissa suuri hopeinen lusikanmuotoinen neula; punottu vasu selässä ja oikeassa kädessä oleva alppisauva ilmaisivat hänet vuorten asujattareksi.
"Pyhä Gallus varjelkoon minua uudesta kiusauksesta!" ajatteli Ekkehard, mutta tyttö toisti hilpeästi: "Herrassa tervetullut vielä kerta! Tuleepa isä sangen hyvilleen saatuamme uuden vuoriveljen. Kylläpä näkyy lehmäin maidon vähyydestä, sanoo hän aina, että vanha Gottschalk on kuollut."
Tuo ei kuulunut tenhottaren ääneltä.
Ekkehard oli vielä unenhorroksissa. Hän haukotteli. "Jumala sen palkitkoon!" sanoi tyttö. "Miksikä Jumala palkitkoon?" kysyi Ekkehard.
"Kun ette minua kohta nielaissut!" nauroi toinen, ja ennenkuin Ekkehard ehti sen enempää kysyä, juoksi hän päreineen pois ja katosi luolaan.
Pian tuli hän takaisin harmaapartainen lammasnahkavaippaan puettu alppipaimen seurassaan.
"Isä ei tahdo sitä uskoa!" huusi tyttö Ekkehardille.
Miettiväisenä katseli paimen vierasta vaeltajaa. Hän oli kookas mies, joka ennen nuoruudessaan vanhanaikaisissa kivenheittoleikeissä oli lennättänyt satanaulaisen kiven ainakin kahdenkymmenen askeleen päähän jalkaansa liikauttamatta; kasvojen ruskea väri ja paljaiden käsivarsien jäntevät lihakset olivat vielä nyt merkkinä että vanha voima ei ollut heikennyt.
"Tekö aijotte jäädä meille vuoriveljeksi?" lausui hän suopeasti
Ekkehardille ja ojensi hänelle kättä. "Sepä hyvä!"
Ekkehardia hämmenti miehen hurja näkö.
"Ajattelin tulla tervehtimään veli Gottschalkia", vastasi hän.
"Vai niin; mutta sittepä tulette liian myöhään", virkkoi paimen. "Hän tuhosi itsensä viime syksynä; se on surullinen seikka. Katsokaa!" — hän näytti erästä kalliota alempana — "tuolle kielekkeelle läksi hän lehteen; minä olin itse häntä auttamassa; yht'äkkiä kimposi hän ylös, kuin käärmeen pistämänä, ja viittasi vastapäiselle Kastenin huipulle; 'Pyhä Anastasia', huusi hän, 'sinä olet jälleen ehjä, seisot kahdella jalalla ja viittaat kahdella kädellä!' … ja siitä paikasta hyppäsi hän, ikäänkuin ei sen kallion ja Kastenin välillä olisikaan laaksoa eikä rotkoa, ja huutaen 'kyrie eleison!' hupeni kammottavaan kuiluun — Jumala hänet autuaaksi tehköön! Mutta vasta tänä vuonna keväällä me löysimme ruumiin, louhiin musertuneena, ja korppikotkat olivat sitä nokkimassa ja olivat vieneet siitä jo toisen käsivarren ja jalan, ei ole saatu selkoa minne…"
"Älä nyt säikytä vierasta!" sanoi tyttö nyhkäisten paimenta kylkeen.
"Mutta jääkää silti meidän luoksemme", puheli paimen. "Te saatte sen, mitä Gottschalkillekin annettiin, maitoa ja juustoa ja kolme vuohta karsinaan; saavat syödä missä vaan. Hätätilassa saatte vaatia enemmänkin, ei täällä vuorilla olla saitureita ja jyvänhalkojia. Saarnaatte meille siitä eestä sunnuntaisin ja siunaatte laitumet ja karjamaat, jottei ukonilmat ja vuorensyöksyt tuottaisi turmiota, ja soitatte päivännousun."
Ekkehard katsoi epäröiden kolkkoa luolaa. Hänestä tuntui ihmeen hyvältä, kun tiesi olevansa ihmisten ilmoilla, mutta salaperäistä se oli, mistä ne tulivat. "Ovatko teidän laitumenne vuoren rotkoissa?" kysyi hän hymyillen.
"Hän ei tiedä, missä Ebenalppi on!" huudahti tyttö säälien. "Minä näytän sen teille!"
Hänen pärevalkeansa paloi vielä.
Hän kääntyi luolan sisustaan; miehet seurasivat häntä. Kuljettiin ahdasta, pimeää holvia vuoren sisustaan, alasvyöryneitä kiviä oli tiellä ja usein täytyi kulkea eteenpäin nelinkontin. Punertavaa valonväikettä alkoi ilmetä seinille, ja pian sitten päivänvalo hämärtää. Kuljettiin ylöspäin ja siellä aukeni käytävän suu. Paimentyttö painoi päreitään omituisiin pisarakivimuodostumiin, joita holvin katossa riippui, ja sammutti valkean — vielä muutamia askeleita ja he seisoivat laajalla, ihanalla alpilla.
Alppikasvien vehmainen tuoksu täytti ilman heidän ympärillään, siellä kukoisti "maariankämmen" ja sininen "ukonhattu", ja kaunis alppiperho Apollon punaselta helottava silmukka siivillä liihotteli kukkasten päällä — luolan ahdistavan pimeyden jälkeen hiveli silmää laaja ääretön avaruus.
Vielä asui aamu-usva laaksoissa, raskaana, liikkumattomana verhona, ikäänkuin olisi kaikkialle virrannut valtava meri ja juuri kun se vaahtoisimmillaan pärskähteli siihen paikkaansa kivettynyt; mutta kirkkaina ja selväpiirteisinä kohosivat vuorten huiput taivaan pohjatonta sinisyyttä kohti, nousten usvameren helmasta kuin jättiläissaaret. Bodenjärvikin oli usvan vallassa; utuisina nostivat kaukaisempien vuorten sarjat kalliosarviansa toinen toistaan korkeammalle. Laitumilta kohosi paimenten soitto rauhaisana vuorten kaltaita ylös. Ekkehardin mielestä se soi kuin harras ja nöyrä aamurukous.
"Te jäätte luoksemme", sanoi paimenukko, "minä näen sen silmistänne."
"Minä olen koditon mies", vastasi Ekkehard surumielisenä, "apotti ei ole minua lähettänyt".
"Samapa tuo", huudahti ukko. "Kun vaan me sovimme, niin mitäs siinä on kellään sanomista. Apotin pakko ja panna ei ylety meidän vuorillemme, me maksamme hänelle paimenveron, kun hänen voutinsa maidonkatselmuspäivänä tulevat karjatarhojamme näkemään, kun se kerran on vanha tapa, mutta muuten: kun en viljele sen herran maata, sen pillin jälkeen en tanssia saata, niin meillä lauletaan.
"Katsokaas tänne!" — hän näytti Ekkehardille harmaata vuorenhuippua, joka yksinäisenä kohosi laajalta jääalustaltaan — "tuo on korkea Säntis, se on herra vuorten joukossa, sille me nostamme lakkia, mutta emme kelleen muulle. Tuon sinervän lumiläikän kohdalla tuolla oikealla oli ennen vanhaan laidun ja karjanmaa ja siellä asui eräs ylimielinen mies; hän oli jätti, jolle karjan kasvaessa kasvoi ylpeyskin, jotta hän sanoi: 'minä tahdon täällä olla kuningas niin laajalti kuin silmä kantaa!' Mutta Säntiksen syvyyksistä nousi jyry ja tärinä ja kallionperusta järkähteli ja jäävirrat alkoivat kohisten tulla alas ja peittivät jättiläisen, sen talot ja karjat ja laitumet, ja siniseltä lumikentältä puhaltaa vieläkin jäätävä tuuli — muistutukseksi ettei vuorten vanhimman rinnalle ole kenkään herruuteen kutsuttu."
Paimen herätti Ekkehardissa luottamusta. Voiman jäntevyyttä ja sydämen hyvyyttä osottivat hänen puheensa. Hänen lapsensa oli poiminut muutamia alppiruusuja ja toi ne Ekkehardille.
"Mikä sinun on nimesi?" kysyi tämä. "Benedikta", vastasi hän.
"Se on hyvä nimi", sanoi Ekkehard ja pisti kukat kaapunsa vyöhön. "Minä jään luoksenne."
Silloin puisti vanha paimen hänen kättään, jotta se oli vähällä sijoiltaan mennä, tarttui alppitorveen, joka punanahkaisesta kantimesta riippui hänen selässään, ja kajahutti eriskummalliselta soivan merkin-annon. Kukkuloilta ja laaksoista kajahteli vastauksia, lähiseutujen alppipaimenet tulivat koolle, voimakkaita puolivilliä miehiä, ja asettuivat kehään ympäri vanhusta, jonka he keväällä olivat hänen kuntonsa vuoksi valinneet alppimestariksi ja Ebenalpin laidunten päämieheksi.
"Me olemme saaneet vuoriveljen", sanoi hän, "ei suinkaan kellään ole sitä vastaan mitään rähisemistä?"
Ja kaikki nostivat ylös kätensä suostumuksen merkiksi, tulivat Ekkehardin luo ja lausuivat hänet tervetulleeksi; se liikutti häntä ja hän teki ristinmerkin heitä kohti.
Näinpä tuli Ekkehardista tunturikirkon erakko, eikä hän oikein itsekään tiennyt kuinka se oli käynyt. Ebenalpin alppipaimen piti sanansa ja auttoi häntä asustumaan, toimitti hänelle kolme vuohta ja näytti syvänteiden ja jyrkänteiden lomissa kulkevan polun Merialppijärvelle, jossa suuret taimenet uivat, ja tilkki reijät, jotka sade ja tuulet olivat tehneet Gottschalkin salvomajan kattoon. Vähitellen tottui Ekkehard tilan ahtauteen majansa edustalla, ja kun seuraava sunnuntai tuli, kantoi hän puuristin etumaiseen luolaan, koristi sen kukkaköynnöksellä, soitti kelloa, joka Gottschalkin ajoista riippui luolan suun yläpuolella — (siinä oli Tanchon, Sankt Gallenin kuuluisan kellonvalajan merkki) ja kun alppipaimenet poikineen ja tyttösineen olivat koolla, piti hän pienelle seurakunnalleen saarnan kirkastuksen evankeliumista, ja puhui siitä, että jokainen ihminen, joka oikeassa mielessä vuorille nousee, tulee kirkastetuksi. "Ja joskaan ei täällä Mooses ja Elias laskeu taivaasta luoksemme", huusi hän, "niin seisovathan luonamme Säntis ja Kamor, ne ovat nekin vanhan liiton miehiä ja niiden luona on hyvä olla."
Hänen puheensa oli suurta ja rohkeaa, ja hän ihmetteli itsekseen, kuinka se juuri sellaiseksi muodostui; olihan se kukaties kerettiläistäkin, sillä ei seissut sellaista vertausta kirkko-isien kirjoissa.
Puolenpäivän aikaan tuli Benedikta, paimentyttö; hopeavitjat koristivat pyhänuttua, joka panssarin tavoin verhosi rinnan. Hän toi siistiä saarnipuista maitokulhoa, jonka laitaan kömpelöillä viiruilla oli koverrettu lehmän kuva. "Tämän lähettää teille isä", sanoi hän, "kun te niin ylösrakentavaisesti saarnasitte ja puhuitte vuorista hyvää — ja käski sanomaan, että jos joku teille yrittäisi jotakin pahaa tehdä, niin sopii muistaa, missäpäin Ebenalppi on."
Tyttö puisti esiliinansa taskusta jonkun kahmalollisen verran pähkinöitä kulhoon. "Nämä minä olen poiminut teille", sanoi hän, "ja kyllä tiedän missä niitä on enemmänkin, jos niistä pidätte".
Ennenkuin Ekkehard ehti kiittääkään, oli hän jo taas hävinnyt luolan komeroihin.
"Ruskea pähkinä on,
Ruskea tyttökin tää.
Mun lemmitylläni olkohon
Siis myöskin ruskea pää",
kajahteli hänen veitikkamainen laulunsa häipyen holvikäytävään.
Ekkehard hymyili surumielisesti.
Mutta kokonaan ei ollut myrsky hänen sydämessään vielä asettunut; vielä tuntuivat siinä jälkikaiut, niinkuin alppien ukonilman jyly, joka kaukaisten kallioseinäin luo kierittyään uudella voimalla alkaa.
Luolan viereen oli ennen aikaan syössyt suuri kallionlohkare, jonka sulava lumivesi oli irroittanut; se oli niinkuin muistokivi suurella haudalla. Täällä istui hän usein, hän nimitti sitä itsekseen rakkautensa haudaksi; usein kuvitteli hän, että herttuatar ja hän itse nukkuivat sen alla vainajien viileää unta, ja hän istui kallionlohkareella katsellen vihantia metsiä Bodenjärvellä päin ja uinui unelmiin. Ei ollut hyväksi hänelle, että hän saattoi majastaan nähdä sen järven, kirvelevät muistot viilsivät hänen sydäntänsä. Välistä hän vimmaisena syöksähti ylös, mutta välistä taas hän iltaisin seisoi kallionsa järvenpuoleisella kulmalla ja huoaten viittasi tervehdystä. Kelle olivat ne aijotut?
Yöllä näki hän sekavia, levottomia unia. Hän näki olevansa taas linnankappelissa ja ikuinen lamppu leijui herttuattaren pään päällä, niinkuin silloinkin, mutta kun hän aikoi rientää valtiattarensa luo, olikin sillä sen uhrikummun akan kasvot ja se nauroi häntä ivaten vasten naamaa. Ja kun hän aamun sarastaessa kavahti olkivuoteeltaan, kuuli hän oman sydämensä tykynnän ja Hadwig rouvan sanat: "Oi koulumestari, miksei tullutkin sinusta sotilas?" vainosivat häntä aina siksi kun aurinko ehti taivaan laelle tai Benediktan näky ne karkotti.
Usein heittäytyi hän vierteen vehreälle nurmelle ja muisteli viime kuukausia; alppi-ilman seestävä kuulakkuus syövytti henkilöt ja tapahtumat selväpiirteisinä hänen mieleensä ja häntä kiusasi, että oli ollut nolo ja saamaton ja typerä eikä edes saattanut suorittaa tarinan kertomista, niinkuin Spazzo herra ja Praxedis. "Ekkehard, sinä olit naurettava raukka", puheli hän ivaten itsekseen ja ajatteli että hänen sietäisi puskea päänsä vuorenseinään.
Alakuloista mieltä kalvaa kauvan kärsitty vahinko ja se unohtaa katuessaan, että moitteenalainen teko haihtuu ihmisen mielestä vain parempaa muistettavaa suorittamalla.
Sen vuoksi ei Ekkehard vielä ollut kypsynyt yksinäisyyden kirkastaviin nautinnoihin. Entisen tuskan juuttunut muisto teki omituisen vaikutuksensa; kun hän oli yksinäisessä luolassaan, luuli hän kuulevansa ääniä, jotka pilkaten puhelivat hänelle mielettömistä toiveista ja maailman pettymyksistä, ja lintujen lento ja laulu kuului hänestä velhojen sähisevältä kirkunalta, eikä rukouksistakaan ollut apua. Kun erämaan pöyristys täyttää mielen, pettyy korva ja silmä ja uskoo vanhoja taruja, että kaikki, mitä ilman kannen alla, jopa maa yksin sielläkin, missä se muuten on asua mahdoton, on täynnänsä ijäti elävien henkien taikatanssia.
Oli lieto ja lauha syyskesän yö. Kun Ekkehard oli levolle menossa, paistoi kuu heleästi luolaan, kaksi valkoista pilveä lähestyi vitkaan toistaan, ja hän kuuli kuinka ne keskenänsä puhelivat. Toinen pilvi oli Hadwig rouva, toinen Praxedis. "Tahdonpa nähdä, miltä sen hullun pakolaisen turvapaikka näyttää", sanoi edellinen valkoinen pilvi ja pyyhälti nopeasti pystysuorien jyrkänteiden harjain yli ja pysähtyi vastapäätä luolaa Kamorin päälle ja laskeutui sitten alas sen rinteillä olevia määrättömiä metsiä kohti. "Hän se on!" huusi pilvi, "ottakaa kiinni se roisto!" Ja metsien puut muuttuivat munkeiksi kaikki ja niitä oli tuhansia ja taas tuhansia ja ne alkoivat hälisten kavuta vuorenkaltaita ylös tunturikirkolle virsiä laulaen ja ruoskaa heiluttaen — silloin Ekkehard kauhistuen kavahti pystyyn ja tempasi keihäänsä — nyt näytti kuin olisi virvatulia tuikkinut luolankomeroista… "Alas Alpeilta!" huudettiin hänen takanaan — Ekkehardin suonet polttivat kuin tulessa ja hän syöksyi ulos yön selkään uhkaavan kuilun partaalla olevalle kapealle kallionkaistaleelle. Vielä seisoi toinen pilvi kuun luona. "En voi sinua auttaa", puhui se Praxediksen äänellä, "minä en tunne tietä…"
Ekkehard juoksi vuorta alaspäin, elämä oli hänelle tuska, mutta kuitenkin koetteli hän pysytellä viertävällä maalla ja otti keihäästä tukea, estyäkseen syöksymästä rotkoon ja joutumasta ylös kiipeävien velhojen kynsiin.
Yöllinen mäenlasku Hohentwielin rinnettä alas oli vain lasten leikkiä tähän retkeen verraten. Huimaavien kuilujen yli, vaarasta tietämätönnä saapui hän laaksoon. Vuohet syöksyvät täällä murskaksi mennen rotkon pohjaan, kun vaan kääntävät katseensakin ruohosta huimaavaan kuiluun.
Nyt seisoi hän alhaalla. Vihertävän Merialppijärven kuutamoisessa kalvossa oli salaperäinen tenho. Rannan sammaltuneiden puiden välistä kimalsi taikaheloa. Ekkehardin katseessa oli mielipuolen kiilto. "Ota minut helmaasi!" huusi hän, "minun sydämeni halajaa rauhaa!"
Ja hän syöksyi järven sileälle pinnalle, mutta pohja ei vajottanut, ihanasti vilvoittaen väsytti vuorijärven raikkaus häntä luihin ja ytimiin saakka.
Jo oli hän rintaansa myöten vedessä, niin seisatti hän juoksunsa. Hämmentyneenä katsoi hän taivaalle; valkoiset pilvet olivat kadonneet, kuu oli ne uduksi ohentanut, surunihanina kimaltelivat hänelle tähdet vuorien yltä.
Rohkeapiirteisenä nosti Möglis-alppi ylimmäiseen huippuun saakka ruohoa kasvavaa lakeansa kuuta kohti; siitä, vasemmalla levollisena ja vakaana "Vanhan Miehen" valkea pää; oikealla kaksinkertaisista jääkentistä korkeneva Säntiksen harmaja pyramiidi, ympärillä louhia ja kalliosarvia kuin yön pelottavat peikot. Ekkehard painui polvilleen järven kivipohjalle, jotta veden kalvo peitti hänen päänsä, sitten sukelsi hän taas ylös ja seisoi liikkumatta kohottaen kätensä korkealle kuin rukoukseen.
Kuu laski Säntiksen taa, sinervä heijastus valaisi jäätikköjen vanhaa luuta, mutta Ekkehard tunsi otsassaan pistävää kipua, vuoret alkoivat heilua ja tanssia hänen ympärillään, metsistä kuului kohisevaa suhinaa, järvi alkoi vaahdota, tuhansia mustia sammakonpoikia vilisi aalloissa… Mutta utukuvan- ihanana kohosi ilmoille naisen haamu, liihottihe aina Möglis-alpin laelle saakka, istahti sen sametinpehmeälle, vehreälle verholle, siveli vettä pois pitkistä, nokkuvista hiuksistaan ja solmi itselleen seppeltä alppienkukkasista. Silloin nousi kuiluissa järeä jytinä: Säntis kurottihe korkeammaksi, "Vanha Mies" oikealla samaten ja nuo taivasten-ahdistajain jälkeläiset hyökkäsivät toisiaan vastaan: Säntis tempasi kalliokylkensä ja paiskasi ne "Vanhan Miehen" rintaan, "Vanha Mies" päänsä ja nakkasi sen Säntis-pyramiidin seinään — nyt oli Säntis oikealla puolella ja "Vanha Mies" pakeni vasemmalle, mutta alppijärven neito istui alpillansa rauhallisesti hymyillen ja ilvehtien kivien kamppausta ja puristi kallionkellerviä suortuviansa. Siitä syntyi helmeilevä puro, siitä vuolas virta ja vaahtova koski, ja se pärskyvissä pyörteissään vei kosteasilmäisen immen järveen jälleen. Silloin talttui vuorten temmellys, vanhus korjasi päänsä ja pani sen paikoilleen ja vaelsi suruissaan joeltaen takaisin siihen louhikkoon, johonka hän kuului, ja Säntis seisoi jälleen vanhalla paikallaan ja sen lumikentät kimalsivat niinkuin ennenkin.
… Kun Ekkehard seuraavana päivänä heräsi, makasi hän luolassaan, kuumeen puistatuksissa väristen, jäsenissä riuduttava raukeus.
Aurinko oli taivaan laella.
Benedikta kulki siitä ohitse ja näki hänet sudennahkaan kääriyneenä makaavan puistatuksissa. Munkkikaapu oli märkänä ja vettä tihkuvana kalliolla.
"Kun vasta kertana haluatte lähteä taimenia pyytämään Merialppijärvestä, vuoriveli", sanoi hän, "niin ilmoittakaa minulle, jotta voin tulla teitä saattamaan. Paimenpoika, joka tapasi teidät ennen aamunkoittoa, kertoi, että te olitte hoippunut alas vuorta kuin unissakävijä."
Tyttö meni soittamaan puolipäivänkelloa Ekkehardin puolesta.