YHDESKOLMATTA LUKU.
Hylättynä ja pakolaisena.
Kauvan istui Ekkehard vielä lehtimajassa; sitte oli hän juossut ulos yöhön. Hän ei tiennyt mihin mennä. Aamusella tapasi hän itsensä Hohenkrähenin kalliolla, joka oli ollut yksinäisenä ja asumattomana metsänrouvan siltä lähdettyä. Poltetun mökin rauniot makasivat sekasorrossa toistensa päällä; entisen asuintuvan kohdalla seisoi vielä hiippalakkinen roomalaiskivi, mutta ruoho saarsi sitä joka haaralta ja korkea sananjalka kurotti lehtiään tummunutta jumalankuvaa kohti.
Ekkehard kavahti kimeästi ja pilkallisesti kirkaisten pystyyn. "Pyhän Hadwigin kappeli!" huusi hän ja löi nyrkillään rintaan, "niinhän sen pitääkin olla!" Hän sysäsi roomalaiskiven kumoon ja nousi kalliokielekkeelle; sille tultuaan hän viskautui pitkäkseen ja painoi kasvonsa viileään maaperään, jota kerran Hadwig rouvan jalka oli polkenut. Kauvan hän siinä virui; kun aurinko keskipäivän aikaan poltti täydellä terällään, makasi hän vielä siellä ja nukkui.
Illalla hän palasi takaisin korkealle Twielille, hiestyneenä, väsyneenä ja hoiperrellen. Heinänkorsia riippui hänen karvaisessa kaapussaan. Linnan väki väistyi arasti hänen tieltään, kuten ainakin miehen, jonka otsaan onnettomuuden sormi jo on leimansa painanut. Muulloin oli heidän tapanaan ollut mennä häntä vastaan ja pyytää hänen siunaustaan.
Herttuatar oli kyllä huomannut hänen poissaolonsa, muttei ollut kysellyt häntä. Ekkehard nousi ylös tornikammioonsa; sinne tultuaan hän tempasi käteensä erään esillä olevan pergamentin, ikäänkuin tahtoisi lukea. Se oli Gunzon kirjoitus häntä vastaan. "Kernaasti kehottaisin teitä toimittamaan hänelle parantavan lääkkeen apua, mutta pelkäänpä, että hänen tautinsa on liian syvälle juurtunut", luki hän siitä. Hän purskahti nauramaan. Holvattu katto kajahti vastaan, hän kavahti pystyyn kuin tutkiakseen, ken hänelle nauroi. Sitte hän astui akkunan ääreen ja katseli alas syvyyteen; se johti sangen alas… Huimaus tahtoi temmata hänet sinne, silloin vetäysi hän takasin.
Vanhan Thieton pullonen seisoi kirjojen luona. Se saattoi hänet alakuloisesti muistelemaan sokea-parkaa. "Naispalvelus on paha asia sille, joka vanhurskaana tahtoo pysyä", oli tämä kerran lausunut hänelle, kun hän oli ottanut häneltä jäähyväisiä.
Hän repäsi sinetin pullon suusta ja kaatoi Joordanin vettä päänsä päälle ja siveli sillä silmiään. Mutta se oli jo liian myöhäistä. Pyhien virtainkaan vesi ei sammuta sydämmen hehkua; vain sille, joka siihen syöksyy ei koskaan palatakseen, voi se antaa ikuisen unhotuksen… Kuitenkin hengähti rauha lopulta häntä vastaan. "Minä tahdon rukoilla", sanoi hän, "tämä on kiusausta!" Hän heittäytyi polvilleen, mutta silloin tuntui hänestä, kuin lentelisi kyyhkysiä hänen päänsä ympärillä, kuten silloin, kun hän ensikerran oli astunut tornikammioon, mutta nyt oli niillä irvistelevät naamat ja ivallinen piirre nokkainsa ympärillä.
Hän nousi pystyyn ja kulki hitain askelin kiertoportaita alas linnankappeliin. Sen alttari voi todistaa monista hurskaista hartaudenharjoituksista. Kappelissa oli kuten ennenkin hämärää ja hiljaista. Kuusi paksua pylvästä kuusikulmaisin, lehtikoristeisin huipuin kannatti alempaa holvia; hieno säde päivänvaloa lankesi sisään kapeasta akkunasta. Komeron pohja, missä alttari sijaitsi, oli heikosti valaistu; vain kultapohja Vapahtajan mosaiikkikuvan ympärillä kimalsi heikosti. Kreikkalaiset taiteilijat olivat aikoinaan tuoneet oman kirkonkoristelutapansa Saksan kallioille; valkoisessa monipoimuisessa puvussa, kullanpunainen sädekiehkura päänsä ympärillä, kohosi seinällä Lunastajan laiha vartalo, oikean käden sormet ojennettuina siunaukseen.
Ekkehard polvistui alttarin portaille, nojaten otsansa kylmiä paasia vastaan; — siten virui hän kauvan ajatuksiin vajonneena. "Sinä, joka kannoit maailman synnit, anna säteen armostasi langeta minunkin kurjan päälle!" Hän kohotti katseensa ja tuijotti jäykästi ylös, kuin odottaen kuvan astuvan alas seinältä ja ojentavan hänelle kätensä. "Minä makaan edessäsi niinkuin Pietari myrskyn ja aaltojen ympäröimänä, eivätkä aallot kannata minua. Herra, pelasta minut! Pelasta minut niinkuin hänet, kun myrkyssä vaelsit järven yli ja ojensit hänelle kätesi sanoen: Vähäuskoinen, miksis epäilet?"
Mutta mitään ihmettä ei tapahtunut.
Ekkehardin ajatukset menivät sekaisin.
Kappelissa kuului kahinaa kuin naisenhameesta. Mutta hän ei kuullut mitään.
Hadwig rouva oli astunut alas kappeliin, omituisen muutoksen valtaamana. Sittekun hänen mielensä oli vieroittunut munkista, esiintyi hänen vanhan miesvainajansa kuva entistä useammin hänen sielussaan. Se on luonnollista. Kun yksi alentuu, täytyy toisen kohota. Äskeinen Virgiliuksen lukukin oli edistänyt tätä muutosta, olihan silloin ollut niin monesti puhetta Sychaeuksesta.
Huomenna oli Burkhard herran kuolinpäivä. Kappelissa lepäsi vanha herttua kilpi ja keihäs kupeellaan. Karkeaksi hakattu paasi peitti hänen hautansa alttarin läheisyydessä. Heikosti liekitsi sen päällä ikuinen lamppu. Sen äänessä seisoi harmaakivinen hauta-arkku pienten, muodotonten joonialaisten pylväiden päällä, jotka päättyivät alhaalla aarni-eläimen kuviin. Sen oli Hadwig rouva kerran teettänyt itseään varten. Joka vuosi herttuavainajan kuolinpäivänä hän antoi täyttää sen jyvillä ja hedelmillä ja antaa ne sitte köyhille. Hurskas tapa siihen aikaan oli jakaa elintarpeita kuolleiden leposijoista.
Hän tahtoi tänään rukoilla puolisonsa haudalla. Paikan hämäryys peitti häneltä polvistuneen Ekkehardin.
Yht'äkkiä hän säpsähti hartaudessaan. Hänen korviinsa kuului puoli-ääneen, vaan vihlovasti tutun äänen nauru. Ekkehard oli noussut seisaalleen ja lausui nyt psalmin sanat: "Kätke, Herra, minut siipeisi varjoon, kätke minut jumalattomilta, jotka minua vaivaavat. Viholliseni ovat ympäri piirittäneet sieluni, heidän sydämensä ovat minulta suletut, heidän suunsa on vihaa puhunut." Hän lausui ne napisevalla äänellä. Se ei ollut enään mitään rukousta.
Hadwig rouva nojautui ruumisarkkuun. Hän olisi halusta nostanut vielä toisen samanlaisen sen päälle, jotta ne olisivat kätkeneet hänet Ekkehardin katseelta. Hän ei enää tahtonut olla hänen kanssaan kahden kesken. Hänen sydämmensä sykki rauhallisesti.
Ekkehard astui ovelle päin.
Silloin kääntyi hän äkkiä takaisin; ikuisen lampun valo lepotteli hiljaa edes takaisin Hadwig rouvan päällä, ja se oli sattunut hänen silmäänsä… Tehden hypyn, mahtavamman kuin se, jolla P. Bernhard myöhemmin Speierin tuomiokirkossa lähestyi häntä luokseen viittaavaa Maariankuvaa, seisoi hän herttuattaren edessä. Hän katseli tätä kauvan ja läpitunkevasti. Hadwig rouva kohosi seisaalleen ja nojaten oikeata kättään kiviarkun kylkeen, seisoi hän siinä raivoisaa miestä vastapäätä; silkkilangassa heilui ikuinen lamppu hiljaa hänen päänsä päällä.
"Onnelliset ovat vainajat, sillä heidän puolestansa rukoillaan!" katkaisi Ekkehard viimein äänettömyyden. Hadwig rouva ei vastannut mitään. "Rukoiletteko minunkin puolestani, kun olen kuollut?" jatkoi Ekkehard. "Oo, rukoilla ette saa puolestani … maljan te teetätte pääkallostani, ja kun vasta hankitte itsellenne P. Galluksen luostarista portinvartijan, tarjoatte hänelle siitä tervetuliaissiemauksen — minä häntä tervehdän! Koskettakaa itsekin sitä huulillanne, ei se karkuun juokse. Mutta otsavanne olkoon silloin tukallanne ja siinä ruusu…"
"Ekkehard!" lausui herttuatar, "— suunne puhuu syntiä!"
Munkki kosketti kädellään päätänsä. "Oh, niin!" sanoi hän alakuloisesti, "Rein virtakin tekee syntiä, siltäkin on juoksu tukittu jättimäisillä kallioilla, mutta se kaivaa ne lävitse ja kohisee tietään eteenpäin jyristen ja vaahdoten ja hävittäen… Onnea vain sinulle, vapaa ja nuorekas rohkeus!… Ja Jumalakin tekee syntiä, sillä hän on antanut Reinin syntyä ja korkean Twielin ja Schwaabin herttuattaren ja tonsurin päähäni!"
Herttuatarta värisytti. Sellaista kauvan hillittyjen tunteiden rajua purkausta hän ei ollut odottanut. Mutta se oli liian myöhään. Hän pysyi välinpitämättömänä.
"Te olette sairas!" lausui hän.
"Sairasko?" matki hurjistunut mies — "se on vain rangaistus minulle. Täsmälleen vuosi takaperin, kun mitään korkeaa Twieliä ei vielä löytynyt minulle, kannoin juhlasaatossa luostarinkirkostamme Pyhän Galluksen ruumisarkkua; silloin heittäysi muuan nainen eteeni. 'Nouse ylös!' huusin minä hänelle, mutta hän jäi virumaan tomuun. 'Astu arkkuinesi ylitseni!' sanoi hän minulle, 'astu ylitseni, jotta terveeksi tulisin!' Ja minun jalkani kulki hänen ylitsensä. Sillä vaimolla oli sairas sydän. Nyt on laita päinvastoin…"
Kyyneleet tukahuttivat hänen äänensä, niin ettei hän voinut enää puhua. Hän heittäysi herttuattaren jalkoihin ja syleili hänen helmojaan. Koko mies vapisi.
Hadwig rouva heltyi, heltyi vasten tahtoaan — aivan kuin värisisi hänen helmoistaan aina hänen sydämmeensä asti hurjistuneen miehen sydämmentuska.
"Nouskaa ylös", sanoi hän, "ja ajatelkaa jotakin muuta. Olettehan meille vielä kertomuksen velkaa. Voittakaa surunne!"
Silloin nauroi Ekkehard kesken kyyneleitään.
"Kertomuksen!" huusi hän, — "niin tosiaan, kertomuksen! Mutta en tahdo kertoa mitään … tulkaa, tehkäämme itse se kertomus! Tuolta ylhäältä torninhuipulta aukee niin avara näköala yli maiden ja mantereiden ja alas huimaavaan syvyyteen, näköala niin suloinen ja syvä ja houkutteleva … mitä pidättää meitä herttuanlinna? Tarvitsee lukea vain kolmeen asti ollakseen tuolla alhaalla … ja me liitelemme yhdessä alas kuolemaan, enkä minä ole mikään munkki enään, vaan saan kietoa käsivarteni teidän vyötäistenne ympäri…"
Hän iski nyrkillään Burkhard herran hautakiveen:
"…Ja ken tuolla alhaalla makaa, hän ei ole minua siitä estävä! Kun hän tulee, tuo vanhus, en päästä teitä, ja me liitelemme takaisin torniin, missä istuimme, ja luemme Virgiliuksen loppuun, ja teidän pitää kantaa ruusua otsavanteessanne, kuin ei olisi mitään tapahtunut… Herttualta sulemme oven ja kaikille pahoille kielille me nauramme, ja ihmiset juttelevat sitte istuessaan lietensä ääressä: 'Sepä oli kaunis historia uskollisesta Ekkehardista, joka löi kuoliaaksi keisari Ermanrichin, kun tämä hirtti Harlungeja, ja sitte istui hän valkeine sauvoineen Venus rouvan vuoren edessä monia satoja vuosia ja ajatteli varottaa siinä aina viimeiseen päivään asti ihmisiä, jotka vaeltavat vuoren luo;[31] mutta viimein tämä kävi hänestä ikäväksi, ja niinpä lähti hän pois ja rupesi munkiksi Sankt Galleniin ja putosi itsensä kuoliaaksi, ja nyt istuu hän kalpean rouvan luona lukemassa Virgiliusta, ja keskiyön aikaan kajahtaa aina Hegaussa: 'Tuskoa kertomatonta sä uudistaan minut käsket!' — kuningattaren on suudeltava häntä, tahtoipa sitte tai ei, — kuolema perii lopulta kuitenkin, mitä elämä laiminlyö!"
Hän oli puhunut sekavasti ja hänen silmänsä paloivat. Sitte raukesi hän hiljaiseen itkuun. Hadwig rouva oli seissut liikkumatonna; mutta nyt näytti kuin säälin hohde olisi loistanut hänen kylmästä silmästään, ja hän kumartui kärsivän miehen puoleen.
"Ekkehard", virkkoi hän, "te ette saa puhua kuolemasta! Se on hulluutta.
Elämmehän vielä, te ja minä…"
Ekkehard ei liikahuttanut jäsentäkään. Silloin laski herttuatar kätensä hänen kuumeesta hehkuvalle päälleen. Munkin aivoissa ja suonissa kohisi ja paloi…
"Te olette oikeassa!" huusi hän, "me elämme! Te ja minä!" Tanssiva yö laskeusi hänen silmiensä eteen; hän astui askeleen eteenpäin, hänen käsivartensa kietoutuivat ylpeän naishahmon ruumiin ympärille, raivoisasti puristi hän tämän povelleen ja hänen suudelmansa hehkui hänen huulillaan, tukahuttaen hänen hätähuutonsa. Hän nosti herttuattaren korkealle alttarin puoleen, aivan kuin olisi tämä ollut uhri, jonka hän aikoi sille laskea. "Miksi pidät kullalta kimaltelevia käsiäsi niin levollisina etkä siunaa meitä?" huusi hän synkän totiselle mosaiikkikuvalle siellä ylhäällä…
Herttuatar oli rauvennut tajuttomaksi kuin haavoitettu kauris, — mutta vain silmänräpäyksen ajaksi; sitte kuohui kaikki hänessä loukatusta ylpeydestä; hän löi raivoisaa miestä vahvoin käsin otsaan ja kietoutui irti hänen syleilystään.
Vielä piteli Ekkehard kiinni hänen vyötäisistään, kun kappelin ovi avautui; kirkas päivänvalo tunkeutui huoneen hämärään — he eivät olleet enää yksin.
Rudimann, Reichenaun kellarimestari, astui kynnyksen yli, ja hänen takanaan näkyi ihmishahmoja linnanpihalla.
Herttuattarelta karkasi veri poskilta häpeästä ja kiukusta; kihara hänen tummasta tukastaan oli kamppailussa vajonnut alas niskaan.
"Anteeksi suokaa", virkkoi Reichenaun mies teeskennellyn kohteliaasti irvistellen, "minun silmäni eivät ainakaan ole mitään nähneet!"
Silloin tempautui Hadwig rouva tykkänään irti Ekkehardista. "Mutta ne ovat nähneet — ne ovat — ne ovat! Mielettömän olette nähneet, joka on unhottanut itsensä ja Jumalansa… Minun käy sääliksi teidän silmänne, sillä minä annan ne puhkaista, jolleivät ne ole mitään nähneet…"
Hän loi ällistyneeseen mieheen katseen täynnä sanomattoman kylmää ylhäisyyttä.
Silloin selkisi Rudimannille koko merkillinen kohtaus.
"Olenpa unohtanut", lausui hän ivallisesti, "että tuossa seisoo yksi niitä, joihin viisaat miehet ovat sovelluttaneet Pyhän Hieronymuksen sanat: 'Heidän käytöksensä sopii paremmin keikarille ja kosiomiehelle kuin Herran vihitylle'."
Ekkehard seisoi pylvääseen nojaten, käsi vielä kohotettuna, kuten Odysseus, kun tämä tahtoi äkätä äitinsä haamun; mutta Rudimannin pilkalliset sanat kutsuivat hänet unelmastaan todellisuuteen. "Ken astuu minun ja hänen välille?" huusi hän uhkaavalla äänellä. Mutta Rudimann taputti hävyttömän tuttavallisesti häntä olalle sanoen: "Rauhoittukaa, ystäväiseni, meillä on tuotavana teille vain pieni kirjelappu; Pyhä Gallus ei enää voi sallia, että viisain hänen oppilaistaan yhä kulkee irrallaan vaarallisessa, viekottelevassa maailmassa — teidät on kutsuttu kotiin! — Mutta elkäähän unhottako ottamasta mukaanne sauvaanne, jolla pahoinpitelette niitä kanssaveljiänne, jotka syksyllä mielellään poimivat viattoman suutelon — te siveä tapaintuomari!" kuiskutti hän vihamiehensä korvaan.
Ekkehard astui askeleen taaksepäin. Kaiho, eron vimma, hehkuva himo ja lopuksi uhma ja iva kuohuivat hänen rinnassaan; hän karkasi uudestaan Hadwig rouvan luo, mutta jo oli kappeli täyttynyt väestä. Reichenaun apotti oli itse saapunut, iloitsemaan Ekkehardin kotia kutsumisesta. "Kovalle tulee ottamaan, ennenkuin hänestä irti pääsemme", oli hän sanonut kellarimestarille. Mutta helpoksi se kävikin. Munkkeja ja herttuattaren seuralaisia astui sisään.
"Pyhyyden häväistystä!" huusi Rudimann heille vastaan, "hän on alttarin edessä kohottanut haureellisen kätensä valtijatartaan vastaan!"
Silloin kuohahti Ekkehardin veri. Hänen sydämmensä pyhimmän salaisuuden oli raaka käsi häväissyt, hänen helmensä oli sioille viskattu… Hän tempasi ikuisen lampun käteensä ja heilutti sen vaskikupua lingon tavoin. Valo siitä sammui — kumea huuto kajahti, kellarimestari makasi verissä päin kivipermannolla, lamppu kilisi vielä hänen vieressään… Taistelua ja hurjaa sekasortoa kuului … Ekkehardin voimat loppuivat.
Hänet oli ylivoima voittanut, vyö hänen kupeiltaan temmattiin irti ja sillä sidottiin hänet. Siinä seisoi hän, tuo nuorekkaan kaunis mies, nyt kurjuuden kuvana, kuin siipileikko kotka. Himmeän, suruisan katseen hän vielä loi herttuattareen … tämä kääntyi hänestä pois.
"Tehkää, mitä virkanne vaatii!" sanoi hän apotille ja astui rivien halki ulos kappelista.
Savupilvi tuoksahti häntä vastaan. Melua ja riemua kajahteli linnanpihalta, minne oli pystytetty pihkaisista mäntyhaloista rovio. Linnan väki tanssi sen ympärillä ja viskeli kukkia valkeaan; juuri oli Audifax riemuiten ottanut pienen ystävänsä syliinsä ja hypännyt hänen kanssaan korkealta suitsevien liekkien ylitse.
"Mitä tarkottaa tämä savu?" kysyi herttuatar ohi kiiruhtavalta
Praxedikseltä.
"Päivänseisausta!" vastasi kreikatar.
* * * * *
Oli pimeä, alakuloinen ilta. Herttuatar oli sulkeutunut kulmakammioonsa eikä päästänyt ketään luokseen; Ekkehardin oli apotin väki laahannut vankeuteen. Samassa tornissa, jonka huipussa hänen hauska työkammionsa sijaitsi, oli muuan kostea ja pimeä säilytyshuone, täynnä vanhojen hautakivien kappaleita, jotka linnankappelia aikoinaan uudestaan rakennettaessa olivat kuletetut sinne. Nippu olkia oli viskattu sinne hänelle makuusijaksi. Muuan munkeista seisoi oven edessä ja piti vahtia.
Burkart, luostarioppilas, juoksenteli edestakaisin valittaen ja käsiään väännellen; hän ei voinut käsittää enonsa kohtaloa. Linnan asukkaat panivat päänsä yhteen ja pitivät paljon turhia puheita, aivan kuin olisi satakielinen huhu istahtanut linnan katon harjalle ja sirotellut valheitaan joka haaralle. "Hän tahtoi murhata herttuattaren!" sanoi muuan, — "hän on harjoittanut pirullisia vehkeitä ison kirjansa avulla", lausui toinen, "mutta kun tänään on pyhä juhannuspäivä, ei sarvipäällä ole yhtään valtaa eikä se voinut pelastaa häntä pulasta".
Kaivolla linnanpihassa istui kellarimestari Rudimann pesten kirkkaalla kylmällä vedellä veristä päätänsä; Ekkehard oli antanut hänelle tuiman iskun, ja hitaasti, haluttomasti virtasi hänen verensä vieraaseen kaivoon.
Praxedis tuli alas pihalle kalpeana ja surullisena; hän oli ainoa sielu, joka vilpittömästi sääli vankia. Nähtyään kellarimestarin hommat, meni hän puutarhaan, otti sieltä sinisen ruiskukan juurineen ja toi sen hänelle.
"Ottakaa tämä", sanoi hän, "ja pitäkää sitä oikeassa kädessänne, kunnes se lämpiää, se tyrehyttää verenne juoksun. Tai pitääkö minun tuoda teille liinakangasta siteeksi?"
Munkki pudisti päätään.
"Se taukoaa itsestään, kun aika on", sanoi hän, "tämä ei ole ensimmäinen suoneniskuni. Pitäkää ruiskukkanne itse!"
Mutta Praxedis tahtoi lepyttää Ekkehardin vihamiehen ja toi liinaista kangasta. Silloin antoi Rudimann sitoa päänsä, muttei lausunut sanaakaan kiitokseksi.
"Ettekö ollenkaan päästä Ekkehardia tänään vapaaksi?" kysyi tyttö.
"Tänään?" matki Rudimann pilkallisesti. "Haluttaako teitä pitää tuon Antikristuksen sotilaan ja saatanan vaunuvaljakon puolta, jota täällä ylhäällä olette hyväilleet ja hempukoineet, kuin olisi hän Jaakobin rakas poika Benjamin? Tänäänkö? Kysykää sitä vasta kuukauden päästä tuolta ylhäältä!"
Hän viittasi Helveetsian vuorille päin. Praxedis säikähti. "Mitä aijotte hänelle tehdä?" kysyi hän.
"Miten oikein on", vastasi Rudimann synkeästi. "Haureutta, väkivaltaa, tottelemattomuutta, ylpeyttä, kirkon häväistystä, Jumalan pilkkaamista … ei löydy nimiä tarpeeksi hänen syntiensä luettelemiseksi, mutta kyllä keinoja niiden sovittamiseksi, Jumalalle kiitos!"
Hän kohotti kättään kuin iskuun.
"… Niinpä niin, keinoja niiden sovittamiseksi, kaunis neito! Me kirjoitamme hänelle muistokirjan hänen selkänahkaansa."
"Säälikää häntä", rukoili Praxedis, "onhan hän sairas mies!"
"Juuri sen vuoksi tahdomme hänet parantaa. Vasta kun hän paaluun sidottuna köyristää selkänsä ja puoli tusinaa raippoja on lyöty sille säpäleiksi, lähtevät oikut ja pirulliset vehkeet hänen päästään…"
"Jumalan tähden!" vaikeroi kreikkalaisneito.
"Rauhoittukaa, tulee vielä parempaa. Kadonnut lammas viedään takaisin karsinaansa; siellä on hyviä paimenia, jotka pitävät huolen jatkuvasta parannuksesta: lammas keritään, neitsyeni, se keritään! Siellä leikataan tukka hänen päästään, se tekee pään viileäksi, ja jos taas vuoden päästä saavutte Pyhään Gallukseen, niin näette pyhä- ja juhlapäivinä miehen seisovan paljain jaloin kirkon oven vieressä, ja hänen päänsä on paljas kuin leikattu pelto ja katumuspuku häntä kauniisti somistaa. Mitä ajattelette? Pakanalliset menot Virgiliuksen kanssa ovat kai nyt loppuneet."
"Hän on viaton!" sanoi Praxedis.
"Oo" — vastasi kellarimestari pilkallisesti, "viattomuudelta emme kaprista hiuskarvaakaan. Hänen tarvitsee vain todistaa se jumalantuomion kautta; jos hän paljaalla kädellä nostaa kultasormuksen padasta, joka on täynnä kiehuvaa vettä, on apotti itse antava hänelle siunauksensa, ja minä olen sanova, että se oli vain usvakuva ja pirun vehkeitä, kun omin silmin näin hänen pyhyytensä veli Ekkehardin syleilevän valtijatartanne."
Praxedis purskahti itkuun. "Rakas, kunnianarvoisa herra kellarimestari…" sanoi hän rukoilevasti. Tämä katsahti häneen kieroon ja hänen katseensa päilyili immen pyöreällä povella.
"Niin on asianlaita!" lausui hän yhteenpuristetuin huulin. "Mutta voisinhan muuten rukoilla apottia hänen puolestaan, jos…"
"Jos?" kysyi Praxedis jännitettynä.
"Jos tänä iltana suvaitsisitte jättää kamarinne oven auki, jotta voisin tuoda teille tiedon tehtäväni onnistumisesta."
Hän veti kuin leikitellen kaapunsa laajat poimut tiukemmalle, jotta hänen vyötetyt länteensä astuivat näkyviin,[32] ja asettui itsetyytyväiseen ja odottavaan asentoon. Praxedis kavahti taaksepäin. Hänen pieni jalkansa polki sinistä ruiskukkaa, joka makasi maassa hänen edessään.
"Te olette kehno ihminen, herra kellarimestari!" huudahti hän ja käänsi tälle selkänsä. Rudimann ymmärsi kyllä kasvojen eleitä. Praxediksen silmäluomien värinästä ja kolmesta pahaa ennustavasta rypystä hänen otsallaan hän ymmärsi, että neidon kamari iki ajoiksi pysyi sulettuna koko kristikunnan kellarimestareille.
Praxedis lähti tiehensä. "Onko teillä vielä jotain muuta käskettävää?" kysyi hän pois mennessään.
"Kyllä vaan, te kreikkalainen itikka", vastasi munkki kylmästi, "pyydän ruukun etikkata, jos suvaitsette. Tahdonpa pehmittää siinä raippojani, jotta ne oikein sujuisivat hänen selkäänsä ja haavoittaisivat vielä enemmän. En ole vielä piessyt yhtäkään Virgiliuksen ihailijaa vaivaiseksi, joten tämä on siis minulle erityinen kunnia."
Lehmuksen alla istui Burkart, luostarioppilas, ja nyyhkytti yhä vielä katkerasti. Praxedis suuteli häntä ohi mennessään. Sen hän teki kellarimestarin harmiksi.
Hän nousi herttuattaren luo ajatellen polvistua tämän eteen ja rukoilla Ekkehardin puolesta. Mutta suoja pysyi sulettuna. Hadwig rouva oli syvästi närkästynyt; — jolleivät Reichenaun munkit olisi saapuneet paikalle, olisi hän kenties voinut antaa Ekkehardille hänen rohkeutensa anteeksi, olihan hän itse kylvänyt tämän merkillisen sadon, — mutta nyt oli pahennus julkinen ja vaati rangaistusta. Vierasten kielten pelko on jo monen asian kääntänyt toiselle tolalle.
Apotti oli hänelle toimittanut Sankt Gallenista tulleen kirjeen. "Benediktuksen ohjesäännöt eivät määrää ainoastaan munkkilaisuuden ulkonaista varjoa" — niin oli siinä kirjoitettu — "vaan munkkielämää kaiken sielun ja ruumiin puolesta. Ekkehard palatkoon kotiin!" Gunzon kirjoituksesta oli joitakuita kohtia lainattu häntä vastaan.
Tämä kaikki oli herttuattaresta yhdentekevää. Mikä Ekkehardia odotti vastustajainsa käsissä, sen hän arvasi. Mutta hän oli lujasti päättänyt olla tekemättä mitään hänen puolestaan. Praxedis koputti tällöin toistamiseen. Mutta ovi ei avautunut. "Oi poloinen yöperhonen!" lausui hän surullisena.
Ekkehard makasi vankityrmässään; hänestä tuntui, kuin kaikki olisi ollut vain pahaa ja sekaista unta. Neljä kylmää seinää ympäröi häntä, ylhäältä katosta loisti heikko valonsäde. Usein hän värisi kuin vilun puistattamana. Vähitellen laskeusi surumielinen hymy hänen huulilleen; mutta kauvan ei se niillä pysynyt — ajoittaisin pui hän nyrkkiä vihasta raivoten.
Ihmisten mielet ovat kuin meri. Myrskyn lakattuakin vaahtoavat ja lainehtivat sen mainingit vielä kauvan ja kovemmin kuin itse myrskyn aikana, ja välistä ryöpsähtää joku myöhästynyt aallonsyöksy korkealle kalliota vastaan karkoittaen sillä istuvat lokit.
Mutta Ekkehardin sydän ei vielä ollut murtunut. Siihen se oli liian nuori. Hän alkoi miettiä asemaansa. Tulevaisuuden näköpiiri tuntui kovin lohduttomalta; hän tunsi veljeskuntansa säännöt ja hengelliset tavat ja tiesi myös, että Reichenaun miehet olivat hänen vihollisiaan.
Pitkin askelin mitteli hän ahdasta huonettaan. "Kaikkivaltias Jumala, jota avuksi huudamme ahdistuksessamme, miten on tämä päättyvä?" Hän sulki silmänsä ja heittäytyi vuoteelleen. Sekavia kuvia kulki hänen sielunsa halki. Ja hän näki henkensä sisäisellä silmällä, miten hänet aamuhämärissä laahattiin ulos; korkealla kivi-istuimella istui apotti kädessään käyrä sauva merkiksi oikeuden istumisesta, ja he lukivat hänelle pitkän kannekirjan… Kaikki tämä samassa linnanpihassa, missä hän kerran riemuitsevin sydämmin oli hypännyt alas kantotuolista ja missä hän tuona synkeänä pitkäperjantaina oli saarnannut hunneja vastaan — ja oikeuden miehet kiristelivät hänelle hampaitaan.
"Mitä on minun tehtävä?" ajatteli hän edelleen. "Käsi sydämmellä ja katse taivasta kohti huudan: Ekkehard on syytön! Mutta tuomarit sanovat: Todista se! Iso vaskikattila tuodaan esiin, valkea sytytetään sen alle, korkealle kuohahtaa kiehuvaa vesi, apotti ottaa sormestaan kultaisen sormuksensa, häneltä vedetään hihat ylös ja katumusvirret kaikuvat synkeästi kaiken aikaa… 'Manaan sinua, veden luonto, ettäs perkele väistyisi sinusta ja sinä palvelisit Herran totuuden ilmaisijana kuten Baabelin kuninkaan tulinen pätsi, johon hän heitätti ne kolme nuorukaista!' Niin vannottaa apotti kiehuvaa vettä ja käskee syytetyn ottamaan kädellään siitä sormuksen…
"Vanhurskas Jumala, mitä on sinun tuomiopäätöksesi lausuva?" Hurjat epäilykset kalvoivat Ekkehardin mieltä. Hän uskoi itseensä ja syyttömyyteensä, muttei yhtä lujasti siihen hirveään keinoon, jolla pappien päähänpisto ja lainlaadinta luuli selville saatavan jumaluuden ilmoituksen.
Kotona luostarinkirjastossa oli muuan kirja, jonka nimi oli: "Vastoin niiden järjestyksenvastaista mielipidettä, jotka luulevat veden tai tulen tai kaksinkamppailun kautta jumalisen oikeuden päätöksen ilmi tulevan." Kirjasen hän oli kerran lukenut ja hyvin säilyttänyt sen; se oli todistus siitä, että kaikissa näissä ikivanhalta pakanuuden ajalta perityissä kokeissa oivan Gottfried Strassburgilaisen sanojen mukaan "Pyhää Kristusta pideltiin niinkuin tuuli pitelee takinhihaa".
Ja entäpä jollei ihmettä tapahtuisikaan?…
Hänen ajatuksensa painuivat pelkurimaiseen arasteluun. Saada kätensä poltetuksi ja sitte tulla tuomituksi kärsimään raipaniskut häpeäpaalussa… Ja herttuatar seisoo ylhäällä alttaanillaan ja katselee kaikkea tätä, aivan kuin siinä piinattaisiin jotakin ventovierasta "… Taivaan ja maan Jumala, lähetä salamasi alas!"
Mutta toivo kirkastaa yksin kurjimmankin raukan mielen. Jälleen tuntui hänestä, kuin kaikuisi kaiken surkeuden halki heleä "Seis!" — ja herttuatar syöksisi alas pihalle liehuvin kiharin ja kahisevin kaapuin ja karkottaisi pyövelit, kuten Vapahtaja karkotti temppelistä koronkiskurit, ja ojentaisi hänelle kätensä ja huulensa sovinnon suuteloon… Pitkään ja kauniisti ja hehkuvasti hän kuvaili kaikkea tätä mielessään, ja hän tunsi lohdutuksen suloisen hengähdyksen tuoksahtavan vastaansa, ja hän toisti itselleen Saarnaajan sanat: "Uunissa säilytetään savenvalajan astiat, ja vanhurskaat ihmiset koettelemusten pätsissä."
Hän kuuli melua tyrmänsä eteisestä. Kiviruukku laskettiin siellä lattialle. "Maistelkaa tästä urhokkaasti!" kuului ääni lausuvan vahtiapitävälle luostariveljelle, "juhannusyönä liikkuu kaikenlaisia yli-inhimillisiä olentoja ilmojen halki ja sivuuttavat linnaammekin, niin että teidän pitää säilyttää rohkeutenne; on vielä toinenkin ruukku varattuna teitä varten." — Se oli Praxedis, joka toi viinin.
Ekkehard ei ymmärtänyt, mikä neidolla oli tarkoituksena. "Hänkin siis pettää minut", ajatteli hän. "Jumala varjelkoon minua!"
Hän sulki silmänsä ja vaipui pian uneen. Jonkun hetken kuluttua hän havahtui. Oven takana olevalle luostariveljelle tuntui viini maistavan, sillä hän lauloi paraikaa laulun neljän kultasepän ylistykseksi, jotka aikoinaan olivat Roomassa kieltäytyneet valmistamasta pakanallisia epäjumalankuvia ja saaneet sen vuoksi kärsiä marttyyrikuoleman, ja hän löi tahtia sandaalin verhoamalla jalallaan kivipermantoon. Ekkehard kuuli, että miehelle tuotiin vielä toinen ruukku. Hänen laulunsa kävi äänekkääksi ja meluavaksi. Sitte piti hän itsensä kanssa puhetta, josta kuului paljon Italian hyvistä herkuista ja P. Agneksesta muurien edustalla. Sitte hän mykistyi. Hänen kuorsaamisensa kuului selvästi kiviseinien lävitse vangin korviin.
Linna makasi syvässä levossa. Tuli keskiyön aika. Ekkehard nukkui puolihorroksessa; silloin oli hän kuulevinaan salvan vedettävän auki, mutta hän jäi sijalleen. Muuan haamu astui sisään, kevyt käsi pyyhkäsi nukkuvan otsaa. Tämä kavahti pystyyn.
"Hiljaa!" kuiskasi haamu.
Kun kaikki olivat käyneet nukkumaan, oli Praxedis havannut. "Ilkeä kellarimestari elköön nauttiko sitä iloa, että saisi piestä raskasmielistä opettajaamme!" oli hänen ensimmäinen ajatuksensa. Naisviekkaus keksii kyllä keinoja ja teitä sen perille viemiseen, mitä se itselleen on miettinyt. Harmaaseen vaippaan verhoutuneena hän hiipi alas, eikä tiellä tarvittu mitään uusia petoksia. Luostariveli nukkui vanhurskaan unta. Jollei hän olisi nukkunut, olisi kreikatar säikähyttänyt häntä aaveella, se oli hänen suunnitelmansa.
"Teidän on paettava!" sanoi hän Ekkehardille. "He uhkaavat teitä pahimmalla."
"Tiedän sen!" vastasi unestaan herätetty alakuloisesti.
"Juuri siksi!"
Ekkehard pudisti päätään. "Tahdon kärsiä kaikki", sanoi hän.
"Elkää olko narri!" kuiskutti Praxedis. "Ensiksikin olette rakentaneet ilmalinnanne väräjävälle sateenkaarelle, ja kun se on luhistunut sieltä alas, tahdotte vielä antaa rääkätä itseänne. Ikäänkuin olisi kellään oikeutta piestä teitä ja laahata mukanaan! Ja tahdotteko tehdä heille sen ilon, että saavat nähdä alennuksenne… Sepä olisi vasta kaunis näytelmä, jonka hyvin ansaitsisitte! Kelpo miestä ei saa joka päivä nähdä hirtettävän! sanoi minulle muuan mies Konstantinooppelissa, kun kysyin, minne hän niin juoksi."
"Minne sitte menisin?" kysyi Ekkehard. "Reichenauhun ette voi mennä ettekä omaan luostariinnekaan", sanoi Praxedis. "Mutta maailmassa on vielä monta pakopaikkaa." Hän tuli jo kärsimättömäksi, tarttui Ekkehardin käteen ja veti hänet mukaansa. He hiipivät nukkuvan vartijan ohi. Jo seisoivat he linnanpihassa. Suihkukaivo loiskutti heleästi vettään. Ekkehard kumartui ruuhen yli ja joi pitkän siemauksen kylmää vettä. "Kaikki on ohitse", huokasi hän. "Nyt vuorelta alas!"
Oli myrskyinen yö. "Portin kautta ette voi mennä, sillä laskusilta on ylhäällä", sanoi Praxedis, "mutta kallioiden välistä itäisellä puolella on mahdollista päästä alas, paimenpoikamme on monesti koettanut sitä tietä."
He menivät puutarhaan. Tuulenpuuska kulki kohisten pihlajain latvojen läpi. Ekkehard tuskin tiesi, mitä hänelle tapahtui; hän hyppäsi rintanojalle, — jyrkkinä ja kuhmuisina laskeusivat kaikukivikalliot syvyyteen, tumma kuilu ammotti häntä vastaan, synkällä taivaalla ajelivat pilvet toisiaan kamalannäköisinä, aavemaisina möhkäleinä, ikäänkuin kaksi karhua vainoten siivellistä lohikäärmettä … sitte katosivat kummitukset toisiinsa ja tuuli pieksi ne alas etäisyydessä himmeästi välkkyvään Bodenjärveen. Maisemasta näkyi vain hämärät rajapiirteet.
"Siunattu olkoon tienne!" lausui Praxedis.
Ekkehard istui liikahtamatta ulommalla muurinreunakkeella eikä vetänyt kättään pois kreikkalaisneidon kädestä; alakuloinen kiitollisuus päilyi hänen myrskyävässä sydämmessään. Silloin painoi impi poskensa liki hänen poskeaan, suudelma värisi hänen huulillaan, ja kyynel vierähti alas neidon silmästä. Sitte kääntyi Praxedis lempeästi hänestä.
"Elkää unohtako, että olette meille vielä kertomuksen velkaa!" sanoi hän. "Johtakoon Jumala taas pian tienne takaisin tähän puutarhaan, että saamme kuulla sen teidän suustanne."
Nyt laskeutui Ekkehard alas; vielä kerran viittasi hän neidolle kädellään, sitte katosi hän tämän näkyvistä. Yön hiljaisuutta katkaisi kolina alhaalta kallioilta; kreikatar katsahti alas. Muuan paasi oli irtautunut vuoresta ja syöksyi särkyen laaksoon; toinen seurasi sitä hitaammin ja sen selässä ratsasti Ekkehard ohjaten sitä kuin ratsuaan; niin kävi kulku alas yön pimeyteen… "Onnellista matkaa!"
Praxedis risti silmänsä ja palasi linnaan, hymyillen keskellä murhettansakin. Luostariveli nukkui yhä edelleen. Ohi mennessään Praxedis huomasi tuhka-astian seisovan pihalla; sen otti hän ja hiipi uudelleen Ekkehardin vankityrmään, missä ripotti tuhkaa lattialle, ikäänkuin se olisi kaikki, mitä vangin ajallisesta tomumajasta oli jäänyt jälelle.
"Miksi kuorsaat niin kovaa, kunnianarvoisa veli?" lausui hän nukkuvalle ja kiirehti matkaansa.