Ekkehard: Kertoelma kymmenenneltä vuosisadalta

by Joseph Victor von Scheffel

KAHDESKYMMENES LUKU.

Saksalaisia sankaritaruja.

Korkean Twielin laella oli linnan muurien sisäpuolella siro puutarhakin, jyrkän kivimuurilla aidatun kallion kielelle rakettu. Se oli kuin viihtyisäksi varustettu etuvartionpaikka, sillä kallionrinta oli melkein pystysuora, niin että aidan yli nojautuen saattoi heittää kiven laaksonpohjaan, ja kuka tähystelystä oli huvitettu, se saattoi pitää silmällä vuoria ja lakeuksia, järviä ja alppien huippuja, näköalaa ei mikään rajoittanut.

Puutarhan nurkkauksessa kahisteli tuuli vanhaa vaahteraa, jonka jo kypsyneitä ja ruskettuvia siivekkäitä siemeniä lentää lehotteli alas laakson tummenevalle kukkaismaalle. Vaahteran vehreänharmaata runkoa vastaan oli pystytetty tikat, sen juurella seisoi Praxedis pidellen raskaan, pitkän telttakankaan päätä, mutta oksilla istui Burkart, luostaripoika, nauloilla ja vasaralla varustettuna naulaamassa kiinni toista päätä.

"Pidä varasi", huusi Praxedis, "luulenpa että sinä katselet haikarata, joka lentää Radolfin kirkontornia kohti. Katso sinä, kaikkien latinapoikien päämies, ettes lyö sitä naulaa ihan oksan juureen!"

Praxedis oli vasemmalla kädellä pitänyt kangasta koholla, mutta Burkartin kämmenistä lipsahti hänen puoleisensa pää ja painava vaate solahti alas, veti irti huonosti lyödyt naulat mennessään ja hautasi kreikattaren melkein näkymättömäksi poimuihinsa.

"Odota, sinä hutilus!" torui Praxedis, kun hän vaivoin selkeytyi kankaan alta, "jahka minä pääsen tarkastamaan, eikö sinun päässäsi ole enempiä harmaita hiuksia leikata."

Tuskin oli tämä sanottu, niin ilmestyi poika tikoille, kapusi sen puolia myöten puolitiehen, hyppäsi siitä tasajalkaa kankaan päälle ja seisoi Praxediksen edessä.

"Istukaa", sanoi hän, "halusta annan itseäni uudelleen rangaista. Viime yönä näin unta, että te leikkasitte kaikki hiukseni ja minä tulin kouluun keropäänä eikä se ollenkaan minua kaduttanut."

Praxedis löi häntä keveästi päähän.

"Älä käy koppavaksi, miesparka, loman aikaan, muutoinpa taitaa tulla selästäsi pampun tanssilava, kun taas tulet kouluun."

Mutta koulupoika ei ajatellut luostarikoulun synkkiä varjoja. Hän seisoi liikahtamatta Praxediksen edessä.

"No?" kysyi tämä, "mikäs on? Mitä sinä haluat?"

"Suukkosta!" vastasi vapaiden taiteiden kasvatti.

"Kuules tuota peukaloista!" pilkkasi Praxedis. "Ja mitäs perusteita on teidän viisaudellanne sellaiseen haluun?"

"Onpa herttuatarkin sen tehnyt", sanoi Burkart, "ja te olette jo kumminkin kymmenen kertaa vaatinut minua kertomaan, mitenkä me vanhan ystäväni Romeiaan kanssa hunneja pakenimme ja kuinka hän uljaana sankarina taisteli. Mutta sitä en kerro teille muuta kuin suukosta."

"Kuule", sanoi kreikatar ihan vakavan näköisenä, "minun pitää sanoa sinulle yksi merkillinen asia".

"Mikä?" kysyi poika nopeasti.

"Sinä olet kaikista hupsuin nulikka, mikä milloinkaan on minkään luostarin kynnyksen yli astunut!" — sanoi toinen, kietosi äkkiä valkoiset käsivartensa hänen ympärilleen ja suuteli häntä hurjasti — nenälle.

"Antaa vaan maistua!" kajahti syvä miehen-ääni puutarhan portilta, kun Praxedis veitikkamaisesti taas työnsi poikaa luotaan. Se oli Spazzo herra.

"Kiitos toivomasta!" sanoi Praxedis hämilleen joutumatta. "Te tulettekin juuri parahiksi, herra kamariherra, auttamaan teltan pystyttämistä. Tuon hupsun pojan kanssa en saa sitä kuntoon koko päivänä."

"Siltä se näyttää!" sanoi Spazzo herra alta luomien tuimasti muljahuttaen koulupoikaan. Tämä tunsi sydämenvavistusta nähdessään kamariherran ankarakierteiset viikset ja livahti erään ruusupensaikon taakse. Tähtitiede ja runousoppi, Aristoteles alkukielellä ja punaiset naishuulet pyörivät sekaisin viistoistavuotiaan mielessä.

"Eikö ole Hohentwielin linnan alueella parempia suudeltavia, neito nuori?" kysyi Spazzo herra.

"Jos joskus tekisi mieli", vastasi Praxedis, "niin ovat ne paremmat ratsastamassa ja ajelevat yökaudet ympäri ja palajavat vasta toisena päivänä sen näköisinä, että luulisi heidän olleen virvatulia takaa-ajamassa."

Siinä sai Spazzo herra osansa. Mutta hän oli mielessään tehnyt päätöksen, että ei hiiskuisi sanaakaan yöllisestä ratsastuksesta, käkien kukunnasta ja _vince luna'_sta. "Missä teitä pitää auttaa?" kysyi hän nöyrästi.

"Lehtimajan laittamisessa", selitti Praxedis. "Hämärissä aikoo herttuatar täällä pitää iltaseuraa — on määrä kertoa tarinoita, vanhoja tarinoita, herra kamariherra, jota eriskummallisempia, sen parempi. Valtiattaremme on kyllästynyt latinaan, hän haluaa jotakin muuta, sellaista, jota ei ole kirjoitettu, kotimaista. Täytyy teidänkin siihen kortenne kantaa."

"Herra armahtakoon!" sanoi Spazzo herra, "ihme ja kumma on tosiaan, ettei naisten hallitessa kaikki mene nurinpäin. Eikö muka enään olekaan kuljeksivia laulajia ja soittoniekkoja, jotka viinikypäristä ja puurokupista laulavat kurkkunsa käheäksi tuollaisia taruja? Tästäpä meille arvo nousee! Kiertävät ilveilijät ja laulajat ja muut tämmöiset joutilaat ajettakoot keppi selässä tiekseen, ja jos he valittavat, niin annettakoon heille hyvitykseksi miehen varjo seinältä. Minä kiitän siitä kunniasta!"

"Te teette, mitä käsketään, niinkuin uskollisen virkamiehen tulee, jolla vielä on tekemättä tili muutamista virkatoimista luostarin viinisarkkojen ääressä", väitti Praxedis. "On se kuitenkin hauskempaa kuin latinan tavaileminen. Eikö teillä ole halua saada oppinutta herra Ekkehardia nolatuksi?"

Tämä viittaus innosti kamariherran mieltä. "Antakaas tänne tuo kankaanpää", sanoi hän, "jotta saamme teltan katon pingoitetuksi". Hän kipusi vaahteraan ja kiinnitti vaatteen oksiin. Vastapäätä oli maahan lyöty pitkiä salkoja, joiden ympäri oli kierretty sinisistä pavunkukista tehtyä köynnöstä. Näihin kiinnitti Praxedis telttakankaan toisen pään. Pian oli lehtimajan yllä siimestävä katto, vaaleanharmaa liinavaate sulautui hyvin lehtien ja köynnösten kellanvehreään väriin, siitä syntyi todellakin viihtyisä huvimaja.

"Olisipa tässä sopiva juoda ilta viiniänsä", lausui Spazzo herra vähän alakuloisena aatelien sitä mikä edessä oli. Mutta Praxedis järjesti pöydän ja istuimet: herttuattaren kauniskehyksinen patjatuoli asetettiin selkä vaahteran runkoa vastaan, muita varten tuotiin matalia jakkaroita, Praxedis nouti vielä luuttunsa ja asetti sen pöydälle ja Burkartin piti sitoa suuri kukkavihko, joka taas pantiin herttuattaren istuimen eteen. Sitten verhosi kreikatar vielä vaahteran rungon punaisella silkkivaatteella, pingoitti sitä siitä ruusupensaikkoon ja tästä kiviaitaan, niin että vain kapea väli jäi oveksi. "No", sanoi hän tyytyväisenä, "nyt on juttelutupamme rajoitettu ja rauhoitettu, kuin Lauri-kuninkaan ruusutarha, ja helposti se olikin tehty".

Herttuatar nautti päähänpistostaan ja koristi itseään erityisellä tarkoituksella. Oli vasta iltahämärä kun hän lähti huvimajaan. Se oli häikäisevä näky kun hän astui sisään; hänellä oli väljä puku, uuma ja hiat kimaltavissa kultaompeleissa, teräksenharmaa vaipankaltainen päällysvaate, jalokivikoristeisella agraffisoljella kiinnitetty, poimuili maahan saakka; hiusten yllä oli hunnuntapainen vaalea, läpinäkyvä harso, jota kultainen otsavanne piti paikoillaan. Hän otti Burkartin solmimasta kukkakimpusta ruusun ja sovitti sen vanteen ja harson väliin.

Burkartpoika, joka jo vähällä oli unohtaa klassikot ja vapaat taiteet, oli pyytänyt suosiolupaa saada kantaa herttuattaren laahusta ja pannut jalkaansa hänen kunniakseen merkilliset suippokärkiset kengät ja mietiskeli kovasti kuinka suuri onni olisi hartaana aatelispoikana palvella sellaista valtijatarta.

Praxedis ja Spazzo herra olivat jo paikalla. Herttuatar katsahti ympärilleen: "Eikö mestari Ekkehardia, jonka opiksi olemme tämän illanvieton järjestäneet, näy?"

Hän ei ollut tullut.

"Enoni on varmaankin sairas", sanoi Burkart. "Hän käveli eilen illalla pitkin askelin huoneessaan eestaas, ja kun minä akkunan edessä rupesin hänelle selittämään Karhua ja Orionia ja himmeinä välkkyviä Plejaadeja, ei hän vastannut mitään. Heittäytyi vähän ajan päästä riisuutumatta vuoteelleen ja puheli unissaan."

"Mitä hän puhui?" kysyi herttuatar.

"Kyyhkyseni", niin hän puheli, "miksi piilout kallionhalkeamiin ja louhien lomiin? Anna minun nähdä kasvosi, anna kuullani ääntäsi, sillä sinun äänesi on suloinen ja kasvosi kauniit." Ja toisella kertaa hän taas sanoi: "miksi suutelet sinä sitä poikaa minun nähteni? Mitä toivon ja miksi viivyn vielä Liibyan mailla?"

"Tuopa kuulostaa somalta", kuiskasi Spazzo herra kreikattaren korvaan, "vai on teillä sekin omallatunnollanne?"

Mutta herttuatar sanoi Burkartille: "Sinä olet itse nähnyt unta.
Juoksepas ylös ja nouda enosi tänne, missä me häntä jo odotamme."

Hän istuutui miellyttävästi valtaistuinta muistuttavaan nojatuoliinsa. Ekkehard tuli luostaripojan mukana puutarhaan. Hän näytti kalpealta; hänen katseensa oli samea ja surullinen. Hän kumarsi äänettömästi ja istuutui pöydän vastakkaiseen päähän. Burkart aikoi siirtää jakkaransa herttuattaren jalkain juureen niinkuin eilenkin, kun Virgiliusta luettiin, mutta Ekkehard nousi ylös ja veti hänet kädestä luokseen. "Tänne!" sanoi hän. Herttuatar ei vastustanut.

Hän silmäsi seuruetta. "Olemme eilen väittäneet", sanoi hän, "että meillä on saksalaisissa saduissa ja tarinoissa yhtä runsaasti viehättävää ajanrattoa, kuin aikanaan roomalaisilla sankarilaulussaan Aeneaasta. Ja varmaan tietää itsekukin meistä jotakin uljaiden sankarien taisteluista, lujien linnain sortumisesta, taikkapa uskollisten rakastavaisten erosta tahi rikkaiden kuninkaiden turmiosta; ihmisten sydämet ovat monenlaatuiset: minkä yksi jättää tien syrjään, se juuri toista saattaa viehättää. Sentähden olemme tämänpäiväisen illanvieton järjestäneet, jotta jokainen meistä, arvan jälkeen, kertoisi viehättävän tarinan, ja pidätämme itsellemme oikeuden määrätä mieltäkiinnittävimmästä palkinnon. Jos toinen teistä miehistä voittaa, niin saakoon hän vanhan juomasarven, joka kuningas Dagobertin ajoista saakka on yläkerroksen suuressa salissa; jos taas uskollinen ystävämme Praxedis, niin odottaa häntä arvokas koriste. Oljenvedolla määrätään kuka alkaa!"

Praxedis oli pitänyt varalla neljä eripitkää oljenkortta ja ojensi ne herttuattarelle.

"Pannaanko nuoren runoniekankin varalle yksi?" kysyi hän.

Mutta Burkart sanoi säälittävällä äänellä: "Pyydän, säästäkää minua! Sillä jos opettajani Sankt Gallenissa saisivat tietää, että olisin taas kuluttanut aikaani joutaviin loruihin, niin saisin samanlaisen selkäsaunan kuin silloin kun me Romeiaan vartiokammiossa esitimme kertomuksen vanhasta Hildebrandista ja Hadubrandista, hänen pojastaan. Vartijan ainaisena ilona olivat nämä kertomukset ja hän itse veisti meille puuhevoset ja pitkät kolmikulmaiset kilvet; minä olin poika Hadudrandina ja toverini Notker vanhana Hildebrandina, kun hänellä on niin suuri alahuuli kuin vanhalla miehellä. Ja me ratsastimme toisiamme vastaan jotta tomupilvi pöllähti Romeiaan akkunasta ulos; juuri oli Notker irroittanut rannerenkaan ja ojentanut sen minulle lahjaksi, niinkuin laulussa sanotaan ja minä sanoin hänelle:

"Näytätpä minusta, vanha jätti, kuitenkin liian viekkaalta. Houkutteletko minua sanoillasi, yritätkö keihäälläsi heittää, ainako pettämällä olet tuohon ikään päässyt? Kertoivatpa minulle merenkulkijat, lännestä Wendeljärven yli tulleet: sota hänet vei, kuollut on Hildebrand, Heribrandin päivien alku! —

"Silloin tuli isä Ratolt, kaunopuheisuuden opettajamme, hiipien väliimme ja iski suurella pampullaan niin vinkeästi, että hevoset ja kilvet ja miekat putosivat käsistämme, ja Romeiasta haukkui hän vanhanaikaiseksi karhunnylkijäksi, joka eksytti meitä pois hyödyllisestä opiskelusta, ja Notker ja minä saimme rangaistukseksi Hildebrandnäytöksestä istua kolme päivää vedellä ja leivällä ja kumpikin sepittää sataviisikymmentä latinalaista kuusmittavärssyä pyhän Othmarin kunniaksi…"

Herttuatar hymyili. "Niinpä varjelkoon taivas meitä johdattamasta sinua uudelleen sellaiseen syntiin", sanoi hän.

Hän otti oljet oikeaan käteensä ja ojensi ne toisille vedettäväksi. Ekkehardin katse ei irtaantunut otsavanteeseen kiinnitetystä ruususta, kun hän vuorollaan astui esiin. Herttuattaren täytyi kahteen kertaan käskeä, ennenkuin hän otti korren.

"Murha ja palo ja maailmanloppu!" teki Spazzo herran mieli mekastaa, kun oli lyhimmän korren vetänyt. Mutta hän tiesi, ettei tässä puhe pelastanut, ja katseli alakuloisena pitkin jyrkkää kallionrintaa alas laaksoon, ikäänkuin odottaisi hän sieltä jonkun apuneuvon ilmestyvän. Praxedis oli virittänyt luuttunsa ja soitti alkusoiton, joka viehättävästi yhtyi vahteran lehtien kahinaan.

"Kamariherraamme ei pelottane rangaistus niinkuin luostaripoikaa, jos hän kertookin meille jotain kaunista," lausui herttuatar. "Alkakaa siis!"

Silloin kumartui Spazzo herra eteenpäin, asetti miekan eteensä pystyyn niin että hän saattoi nojata käsivarsiaan sen leveään kahvaan, silitti partaansa ja alkoi:

"Vaikka en olekaan vanhoihin taruihin erityisesti ihastunut ja mieluummin kuuntelen kuinka kaksi miekkaa vastuksin sihisee tai sitä ääntä mikä syntyy kun täyteen tynnyriin lyödään reikä, niin olen kuitenkin kerran kuunnellut kaunista kertomusta. Oli kerran nuoruudessa mentäväni Itaaliaan, ja tieni kulki Tyroolin kautta ja Brennervuoren yli; rotkojen ja kallioiden kautta kulkeva polku oli kova ja kivinen, jotta hevoseltani kirposi kenkä. Ja ehti jo ehtoo, niin tulin kylään, Gothenfass- tai Gloggensachsen-nimiseen; sen piti jo siinä olleen Bernin herran Dietrichin aikoina kuin kätkössä saksankuusien katveessa. Ylhäällä vuoren kaltaalla oli linnamainen talo. Sen edustalla oli paljon raudankuonaa ja sisältä leiskui tuli ja taottiin kovasti. Minä huusin seppää kengittämään hevostani, mutta kun ei ketään kuulunut, pistin kerta keihäällä ovea, jotta se ponnahti selkiselälleen, ja kirosin karkeanpuolisesti murhan ja palon ja kaiken pahan nimessä; niin ilmestyi äkkiä eteeni pörrötukkainen, mustakarvainen mies, ja tuskin olin sen nähnyt kun jo oli keihääni maahan isketty, jotta se sälähti moneksi sirpaleeksi kuin hauras lasi, ja pääni päällä heilutettiin rautakankea, ja miehen käsivarressa oli sellaiset lihakset, että niillä olisi voinut paiskata alasimen kuustoista syltä syvälle maan sisään.

"Niinpä ajattelin, että näissä oloissa ei siivollinen sana saattaisi olla haitaksi, ja sanoin sentähden: 'Aikomukseni oli vaan pyytää teitä suosiollisesti kengittämään hevostani.' Siitä pisti seppä kankensa maahan ja lausui: 'Tuo kuuluu toiselta ja päästää teidät pälkähästä. Mutta koppavuus ei Welandin pajassa auta, sen voitte kertoa kotonannekin.' Hän kengitti hevoseni ja minä näin että hän oli kunnianarvoisa seppä, jotenka meistä tuli ystävät ja minä panin hevoseni hänen talliinsa ja jäin hänen luokseen yöksi. Ja me joimme joltisesti aina yöhön saakka; se oli Terlaner-nimistä se viini ja hän kaatoi sitä leilistä. Siinä juodessa kysyin nokiselta isännältäni hänen pajansa oloja ja nimen syntyä. Silloin nauroi hän aikalailla ja kertoi minulle 'seppä Welandin tarinan'. Hieno se ei ollut, mutta kaunis."

Spazzo herra pysähtyi hetkiseksi ja loi pöytään katseen, niinkuin mies, joka silmäilee eikö mistään saisi kulausta viiniä kuivain huulten kastikkeeksi. Mutta sitä ei ollut käsillä eikä kukaan ymmärtänyt silmäyksen sisällystä. Niinpä hän jatkoi:

"Mistä Weland on kotoisin, kertoi Gothenfassin mies silloin minulle, sitä ei täälläpäin varmaan tiedetä. Sanotaan että pohjoisissa merissä, Skoonian maassa on jättiläinen Fade ollut hänen isänsä, mutta hänen isoäitinsä on ollut merenneito, joka nousi rannalle, kun poika oli syntynyt ja istui kalliolla koko yön huudellen: 'Seppä siitä syntyköön!' Silloin vei Fade pojan Mimerin, taontataiturin, luokse, joka asui synkässä metsässä kaksikymmentä peninkulmaa Toleedon takana ja opetti hänelle moninaiset taidot. Mutta kun hän oli ensimäisen miekkansa takonut, käski Mimer hänen lähteä omin päinsä kulkemaan, hankkiakseen velhoilta mestaruuden viimeistelyn. Ja Weland läksi velhojen luo ja saavutti suurta mainetta.

"Siihen aikaan hyökkäsivät jättiläiset velhojen maahan, jotta Welandin täytyi lähteä pakoon eikä hänelle jäänyt muuta kuin leveä miekkansa Mimung; sen sitoi hän selkäänsä ja tuli Tyroolin maahan. Mutta Eisackin, Aditschen ja Innin välisellä maalla vallitsi siihen aikaan kuningas Elberich; tämä otti Welandin ystävällisesti vastaan ja antoi hänelle metsäpajan Brennervuorella, ja kaikki rauta ja vaski ja mitä muuta vuoren sisuksista löytyisi, piti oleman Welandin omaa.

"Ja Welandin oli hyvä ja hauska olla Tyroolin vuorilla; vuorten purot solisivat hänen luokseen pyörittämään hänen koneitaan, myrsky piti tulta hänen ahjossaan hehkumassa ja tähdet puhelivat: 'meidän täytyy loistaa paremmin, muutoin kimaltelevat Welandin pajasta lähtevät säkenet meitä kirkkaammin.'

"Niinpä menestyi Welandin työ hyvästi. Kilpiä ja miekkoja, veitsiä ja maljoja ja mitä on korua kuninkaiden linnoissa, muovaili mielevä mies, eikä ollut niin laajalti, kuin aurinko Alppien lumille loistaa, seppää, Welandin vertaista. Mutta Elberichillä oli paljon pahansuopia vihamiehiä, jotka liittoutuivat, ottivat toissilmäisen Amiliaan johtajakseen ja hyökkäsivät maahan. Ja Elberich huolestui kovasti ja sanoi: 'kuka minulle Amiliaan pään toisi, niin ainoan tyttäreni sille avioksi antaisin!' Silloin sammutti Weland ahjon pajassaan, tempasi leveän miekkansa Mimungin ja läksi Elberichin vihamiehiä vastaan. Ja miekka oli hyvä; se löi Amiliaalta pään poikki, ja siitä pötkivät kaikki viholliset tiehensä. Mutta pään Weland vei kuninkaallensa. Vaan tämä sanoi suuttuen: 'Mitä lienen tyttärestäni puhunut, sen on tuuli vienyt; ei sovi seppä minulle pojaksi; siitäpä käteni nokeentuisi, kun tämä minua tervehtisi. Mutta palkaksi saat kolme kultarahaa, siitäpä hinnasta jo miehen kannattaa tapella ja pistää, reuhata ja tanssia, ja pitää mitä peliä hyvänsä ja ostaa itselleen tyttö markkinoilta!' Weland paiskasi maahan hänen kolme kultakolikkoansa, jotta ne kierivät valtaistuimen alle, ja lausui: 'Jumala teitä varjelkoon! Hyvästi nyt ja iäksi!' ja kääntyi lähteäkseen maasta pois. Mutta kuningas ei tahtonut menettää seppää, vaan otatti hänet kiinni, paiskautti maahan ja leikkautti poikki jalkajäntereet, jotta hän tuli ontuvaksi ja unohtaisi pakotuuman.

"Ja Weland kompuroi murheissaan metsäpajaansa ja sytytti taas tulen ahjoonsa, mutta ei viheltänyt eikä laulanut koskaan raskaalla vasaralla rautaa lyödessään, vaan mielessä kyti kosto. Niin tuli kerran kuninkaan poika, punaposkinen poikanen, joka yksikseen oli lähtenyt metsään, ja sanoi: 'Weland, tulinpa sinua katsomaan.' Niin sanoi seppä kavalasti: 'nouse alasimelle, niin näet kaikki parhaiten', — ja sieppasi ahjosta hehkuvan raudan ja pisti sen kuninkaanpojan sydämeen. Otti sitten pojan luurangosta raajain luut ja valoi niiden ympäri paljon vaskea ja hopea, jotta niistä tuli soihtujenkantimia, mutta kalloon kiinnitti hän kultaisen reunan, jotta siitä muodostui malja. Ja kaikki nämä lähetti Weland Elberichille; mutta kun etsijät olivat käyneet poikaa kysymässä, oli hän vastannut: 'En ole nähnyt; minne lienee metsään juossut.'

"Samaan aikaan käveli kuninkaan tytär puutarhassaan. Hän oli niin kaunis että kukkaset häntä kumartivat. Etusormessa oli hänellä käärmeenmuotoinen kultasormus ja käärmeen päässä kimalteli kiiltokivi, jonka Elberich itse oli siihen kiinnittänyt ja hän piti sormusta kokonaista kuningaskuntaa kallisarvoisempana ja lahjoitti sen tyttärelleen vain koska tämä kauneudessaan oli hänelle kaikista rakkain. Mutta kun neidon juuri piti poimia ruusua, luiskahti sormus hänen sormestaan, kilahti kiveen ja meni rikki ja kiiltokivi irtaantui kultajuotteesta, ja tyttö väänteli käsiään ja voivotteli kovasti eikä uskaltanut palata kotiin, sillä hän pelkäsi isänsä vihaa.

"Silloin sanoivat seuranaiset: 'mene salaa Welandin luokse, hän asian auttaa!' Niin tuli kuninkaantytär Welandin pajaan ja valitti hänelle hätäänsä. Tämä otti sormuksen, liitti sen yhteen, sulatti vaskea ja kultaa, ja kiiltokivi kimalti taas käärmeenpäässä. Mutta Welandin otsa oli synkissä rypyissä, ja kun neito hänelle ystävällisesti hymyili ja aikoi lähteä, niin sanoi hän: 'Hei, mitäs tänne olet hiipinyt!' paiskasi lujan oven lukkoon, pani salvan eteen ja tarttui voimakkaasti kuninkaantyttäreen ja kantoi hänet kamariin, jossa oli kerros sammalia ja sanajalkoja lattialla. Ja kun kuninkaantytär sieltä lähti, niin se itki ja repi silkinhienoja hiuksiansa…"

Naputtelu keskeytti Spazzo herran kertomuksen. Praxedis oli kääntynyt katsomaan herttuatarta, eikö hänen pitäisi punastuen hypätä ylös sulkemaan Spazzo herran suuta; mutta herttuattaren totisista kasvoista ei ollut mitään luettavana. Sentähden rummutteli hän kärsimättömänä sormillaan luutun kantta.

"… ja siinä oli tapahtunut väkivallantyö", jatkoi Spazzo herra hämmentymättä. "Mutta Weland alkoi laulaa ja joeltaa, jotta sellaista jolua ei oltu metsäpajasta kuultu siitä saakka kuin häneltä jalkajäntäreet silvottiin. Vaan hän jätti miekat ja kilven kesken ja takoi yötä ja päivää, takoi kahta suurta siipeä, ja tuskin oli hän saanut ne valmiiksi, niin tuli jo Elberich sotavoiman kanssa Brennerin kaltaalla. Silloin sitoi Weland siivet olkapäihinsä, vyötti miekkansa Mimungin vyölleen ja nousi katonharjalle, jotta ihmiset huusivat: 'katsokaa, Welandista on tullut lintu!'

"Mutta hän huusi kaikuvalla äänellä katonharjalta: 'Jumala teitä varjelkoon, kuningas Elberich! Kauvan te muistatte seppää. Pojan on hän tappanut, tytär kantaa hänestä lasta. Hyvästi, sanokaa tytölle terveisiä,' huusi hän vielä ja vaskisiivet kohosivat ja suhisivat kuin myrskyn tuuli ja hän kulki ilmojen halki. Kuningas tarttui jouseensa ja kaikki ritarit jännittivät kiiruusti omansa; niinkuin lentävien lohikäärmeiden lauma kiiti nuolia hänen jälkeensä; mutta Weland liiteli siivillänsä, ei ainutkaan rauta ylttynyt häneen ja hän lensi kotiansa Skoonian maahan isänsä linnaan, eikä ole häntä sen koommin nähty. Ei tosin kertonut Elberich tyttärelleen lentäjän terveisiä. Mutta vielä saman vuoden kiertäessä synnytti kuninkaantytär pojan, jonka nimi oli Wittich ja josta tuli suuri sankari, niinkuin sen oli isäkin.

"Se on seppä Welandin tarinan loppu."

Spazzo herra oikaisi itseänsä ja päästi pitkän ja syvän helpotuksenhuokauksen. "Vasta kertana jättänevät minut rauhaan", ajatteli hän. Tarinan vaikutus oli erilainen. Herttuatar puhui siitä kiitellen, sepän kosto tuntui hänestä oikeutetulta; Praxedis moitti, että se oli oikea raakalaistarina: kamariherra pitäisi kiellettämän enään milloinkaan tulemasta naisten silmien eteen. Ekkehard lausui: "En tiedä, muistelen kerran kuulleeni jotakin tuontapaista, mutta siinä tarinassa oli kuninkaan nimi Nidun ja paja Kaukasusvuorella."

Siitä julmistui Spazzo herra: "Jos teistä Kaukasus on muka parempi kuin Gloggensachsen, niin sijoittakaa se sinne! Mutta minä sen muistan vielä varsin hyvin, kun tyroolilainen ystäväni tarkasti näytti minulle paikankin. Kamarin oven päälle oli vaskesta taottu katkaistu ruusu ja katonharjalle rautainen kotkansiipi ja siihen oli kaiverrettu: 'tästä läksi seppä lentämään.' Ja monasti tulee tänne ihmisiä rukoilemaan, kun he luulevat, että Weland näet on ollut suuri pyhimys."

"Katsotaanpas, kenenkä nyt on vuoro kiistää herra Spazzon kanssa palkinnosta", lausui herttuatar ja sekotti korret. He vetivät. Lyhyin olki jäi Praxediksen käteen. Tämä ei käynyt hämilleen, eikä anonut armoa; pyyhkäisi vaan valkoisella kädellä tummia suortuviansa ja alkoi:

"Minulle tosin eivät ole imettäjät merenneidoista kehtolauluja laulaneet, enkä, Jumalan kiitos, ole koskaan metsäpajoihin osunut, mutta kyllä Konstantinooppelissakin moninaisia seikkailuja kertoillaan. Ja kun keisarinhovissa sain opetusta niissä taidoissa, jotka seuranaisille hyvin soveltuvat, niin oli siellä eräs vanha avaintenvartijatar, Glycerium nimeltään, joka usein sanoi meille:

"'Kuulkaa, tytöt, kun joskus palvelette jotakin ruhtinatarta, ja hänen sydäntänsä polttaa salainen rakkaus eikä hän saa nähdäkseen sitä, jota hänen mielensä halajaa, niin täytyy teidän olla viekkaat ja viisaat niinkuin kamarineito Herlindis, kun kuningas Rother oli kosinut keisari Konstantiinoksen tytärtä.' Ja kun me istuimme koolla naistensalissa, niin tirskuttiin ja kuiskuteltiin siksi kunnes Glycerium, vanhus, kertoi 'kuningas Rotherin tarinan'.

"Ennen muinoin vallitsi Bospoorin merilinnassa keisari Konstantinos, jolla oli niin ihmeenihana tytär, jotta hänestä sanottiin, että hän oli säteilevä niinkuin iltatähti ja loisti tyttöparvessa niinkuin kultalanka silkissä. Niin tuli kerran Bospoorin satamaan laiva, ja siitä astui maihin kaksitoista jaloa kreiviä ja kaksitoista ritaria ja ratsasti Konstantinoksen hoviin ja se, joka ratsasti etumaisena, oli nimeltään Lupolt. Ja kaikki pääkaupungin kansa ihmetteli heitä, sillä heidän viittansa ja vaatteensa olivat yltänsä täynnä jalokiviä ja kalliita koristeita ja hevosten satuloissa kilisivät kultaiset kulkuset. Ne olivat Viikinkimaan kuninkaan, Rotherin, lähettiläitä, ja Lupolt nousi ratsailta ja lausui keisarille:

"'Meidät lähettää kuninkaamme, nimeltänsä Rother, joka on kaunein mies, mikä milloinkaan lie vaimosta syntynyt; häntä palvelevat jaloimmat sankarit ja hänen hovissaan on tanssia ja soittoa ja juhlia, niin paljon kuin mieli halajaa. Mutta hän on naimaton ja hänen sydämensä yksin, niinpä te antakaa hänelle tyttärenne!' Mutta Konstantinos oli äkkipikainen herra; suuttuen heitti hän valtaomenan maahan ja lausui: 'Ei ole vielä kenkään päätänsä menettämättä minun tytärtäni kosinut; kuinka julkeatte te mertentakaiset tulla minua häpäisemään? Te olette vankeja kaikki!' Ja hän panetti heidät vankilaan, jonne ei paistanut päivän aurinko eikä yöhyen kuu, ja he saivat vaan vettä juodakseen ja itkivät katkerasti.

"Kun tästä saapui tieto kuningas Rotherille, niin tuli hänen mielensä sangen murheelliseksi ja hän istui rannan kivelle eikä puhunut kenenkään kanssa. Siinä päätti hän sankarintavoin lähteä merten yli auttamaan uskollisia lähettejänsä. Ja häntä varotettiin kreikkalaisista, että siellä täytyi totuus peittää, jos jotakin tahtoisi aikaansaada; sen vuoksi otti hän sankareiltaan valallisen lupauksen, ettei kukaan kutsuisi häntä Rotheriksi, vaan kaikki sanoisivat hänen olevan Dietrichin, jonka muka kuningas Rother oli maanpakoon ajanut ja joka nyt tuli anomaan Kreikan keisarin suojaa. Niin lähtivät he meren yli.

"Ja Rother otti laivaan harppunsa, sillä ennenkuin hänen kaksitoista lähettilästään olivat ankkurin nostaneet, oli hän harppuineen tullut rannalle ja soittanut kolme laulua muistoksi heille. 'Ja jos te joskus hätään joutuisitte ja kuulette näiden laulujen säveleen, niin on Rother lähellänne apua tuoden!'

"Oli juhlapäivä ja keisari Konstantinos oli ratsastanut hippodroomille, kun Rother saapui kaupunkiin. Ja kaikki mitä Konstantinoopelissa oli väkeä kokoontui tuloa katsomaan; sellaista ei oltu vielä milloinkaan nähty, sillä Rother toi mukanaan myöskin jättiläisensä: ensimäisen nimi oli Asprian, joka kantoi neljänkolmatta kyynärän mittaista terästankoa, toinen oli nimeltään Widolt ja tämä oli niin hurja, että häntä täytyi kuljettaa kahleissa; kolmannen nimi taas oli Rusko.

"Ja monta uljasta miekkamiestä oli Rotherin mukana ja kaksitoista vaunua aarteita ja niin suuri oli seurueen loisto että keisarinna lausui: 'Voi kuinka tuhmia olimme, kun kielsimme tyttäremme kuningas Rotherilta; mikä mies täytyy sen olla, joka tuollaisia sankareita karkoittaa merten taakse!'

"Kuningas Rotherin haarniska oli kullasta ja asenuttu purpurasta ja käsivarsissa kahdet kauniit renkaat, kun hän polvistui kreikkalaisten keisarin eteen ja lausui; 'Minut, ruhtinas Dietrichin, on maanpakoon ajanut eräs kuningas, Rother nimeltään; nyt on kaikki, mitä olen työtä tehnyt, vain vahingokseni. Niinpä tarjoon palvelustani teille.'

"Sen jälkeen kutsutti Konstantinos sankarit kaikki hippodroomin rakennukseen, osotti heille suurta kunniaa ja käski heitä istumaan aterialle. Mutta siellä juoksenteli ympäri kesy leijona, joka oli tottunut syömään miehiltä leivän. Tämä tuli Asprianinkin lautasta nuolemaan. Silloin tarttui Asprian leijonan harjaan ja nakkasi elukan murskaksi salin seinään. Ja kamariherrat sanoivat toisillensa: 'ketä ei haluta seinään lentää, se jättäköön tuon miehen lautasen kajoomatta.'

"Mutta kuningas Rother jakeli kreikkalaisille paljon kauniita lahjoja; jokaiselle, joka tuli häntä tervehtimään, käski hän lahjoittaa viitan tai jonkun aseen. Tulipa myös muuan maanpakolainen kreivi; tälle lahjoitti hän tuhannen markkaa hopeaa ja otti hänet palvelukseensa, jonka jälkeen monta sataa ritaria liittyi hänen seurueeseensa. Niin oli kaikkien suussa vain luullun Dietrichin ylistystä, ja naisten kesken levisi sama kuiske ja maine, eikä ollut ainoata naiskammiota, jonka seinät eivät kuulleet Dietrich herraa kiiteltävän.

"Niin sanoi kultakutrinen keisarintytär Herlindikselle, kamarineidolleen: 'Voi minua onnetonta, mitenkäpä menettelisin jotta saisin nähdä tuon herran, jota kaikki ylistävät?'

"Mutta Herlindis vastasi: 'Pyydä isääsi pitämään pidot hovissansa ja kutsumaan sen sankarin niihin; siten hänet parhaiten saat nähdä'.

"Keisarin tytär teki Herlindiksen neuvon jälkeen ja Kostantinos suostui ja kutsui herttuat ja kreivit hippodroomiin ja vieraat ritarit lisäksi. Kaikki kutsutut tulivat ja sen ympärille, jota Dietrichiksi sanottiin, syntyi suuri tungos, mutta juuri kun keisarin tytär, sadan seuranaisen saattamana, kultakruunulla koristettuna ja kulta- ja cyklaattiompeleiseen vaippaan verhottuna, astui sisälle, syntyi sanomaton meteli. Aspriaania, jättiläistä, oli eräs kamariherra käskenyt tekemään tilaa penkillänsä, jotta siihen muitakin mahtuisi, mutta silloin iski Asprian kamariherraa korvalle, jotta tältä pää kahdeksi halkesi, ja siitä syntyi sellainen sekasorto, että Dietrichin täytyi mennä rauhaa rakentamaan.

"Sen vuoksi ei keisarintytär saanut nähdäkseen ritaria ja olisi kuitenkin niin kovasti halunnut häntä nähdä.

"Silloin sanoi hän kotiin tultua taas Herlindikselle: 'Voi minua onnetonta, nyt kalvaa minua suru yötä ja päivää enkä saa yhtään lepoa, ennenkuin silmäni ovat nähneet sen ylistettävän miehen. Suurenpa airutpalkan maksaisin sille, joka hänet minun kammiooni toisi'.

"Mutta Herlindis nauroi ja sanoi: 'Kaihan minun on uskollisena airueeksi ruvettava ja mentävä hänen majapaikkaansa'. Ja se viekas pani päällensä kauneimmat vaatteensa ja lähti Dietrich herran luo. Tämä otti hänet vastaan hurskaasti ja Herlindis asettui hyvin likelle häntä ja kuiskasi korvaan: 'Minun valtijattareni, keisarin tytär, tuntee sinua kohtaan lämmintä lempeä; hän on taipumuksesta sinuun alamaisesi; sinun tulee lähteä mukaan ja tulla hänen luokseen..'

"Mutta Dietrich sanoi: 'Neito, teet syntiä nyt. Olen ennen aikaan moneen naiskammioon käynyt, kun asiat olivat toisin, miksi pilkkaat sinä nyt maatonta miestä? Keisarin hovissa on jaloja herttuoita ja ruhtinaita suuri joukko; ei milloinkaan ajatellut valtijattaresi tuota puhetta.'

"Ja kun Herlindis koetti vakaasti vakuuttaa, sanoi Dietrich herra: 'Täällä on monta silmälläpitäjää. Joka tahtoo kunniansa säilyttää, sen täytyy menetellä varovasti. Konstantinos karkoittaisi minut valtakunnastaan. Niinpä syntyisi siitä vain riitoja, jos tahtoisin valtijatartasi nähdä. Sano se hänelle, vaikka kovin halajankin häntä palvella.'

"Herlindis teki nyt lähtöä, mutta kuningas käski kultaseppänsä valaa kaksi kenkää hopeasta ja kaksi kullasta, ja lahjoitti hänelle kummastakin parista yhden, sen lisäksi viitan ja kaksitoista kultasolkea, sillä hän oli ymmärtäväinen mies ja tiesi, että ruhtinattaren kamarineitoa, joka lemmenasioissa viestejä viepi, tulee pitää suuressa kunniassa."

… Praxedis odotti hetken, sillä Spazzo herra, joka jo jonkun aikaa oli miekkansa kärjellä piirrellyt suurinenäisiä naamoja hiekkaan, oli kuuluvaisesta rykäissyt. Mutta kun kamariherra ei sentään sanoiksi puhjennut, jatkoi neito:

"…Ja Herlindis kiiruhti iloisena linnaan ja kertoi valtiattarelleen: 'Kovin ja tarkasti huolehtii se kunnon sankari kunniaansa; hänelle on keisarin suosio liian kallis. Mutta katsokaas tänne, mitä hyvää hän minulle antoi: kengät, viitan, nämä kaksitoista soikea. Onnelliseksipa itseäni ylistän, kun hänen luoksensa jouduin. Enkä ole vielä elämässäni kauniimpaa ritaria nähnyt. Herra anteeksi antakoon, mutta katselinpa häntä kuin olisi hän taivaan enkeli ollut.'

"'Voi minua!' sanoi keisarin tytär, 'enkö siis minä milloinkaan saa olla niin onnellinen? Täytyy sinun antaa minulle edes nuo kengät, jotka jalon miekankantajan suosio sinulle soi; saat sijaan niiden täyden kultaa.'

"Silloin tehtiin kauppa. Prinsessa pani kultakengän jalkaansa ja otti hopeaisenkin, mutta se olikin saman jalan kenkä. 'Oi minua!' valitti kaunotar, 'tässähän on tapahtunut erehdys, eihän tämä sovi jalkaan; sinun pitää uudelleen mennä Dietrich herran luo ja pyytää, että hän antaa sinulle toisen kengän ja tulee itse.'

"'Siitäkös juoruja syntyy', nauroi Herlindis. 'Mitäpä siitä? Minä lähden' — ja hän nosti helmansa melkein polviin saakka ja asteli, ikäänkuin olisi hän naisellisen käymistavan unohtanut, sateen liottamasta maasta huolimatta Dietrichin luo. Ja kunnon sankari tiesi kyllä, minkä vuoksi hän tuli, mutta ei ollut mitään huomaavinaan. Herlindis sanoi hänelle: 'Minun täytyy vieläkin viestiä käydä; nyt käskee valtijattareni pyytämään että antaisit toisen kengän ja itse tulisit häntä näkemään!' 'Oo kuinka halusta sen tekisin!' vastasi tämä, 'mutta keisarin kamariherrain pitää tuloni ilmoittaa'. 'Ei käy laatuun!' sanoi Herlindis, 'ne temmeltävät pihalla ja pitävät keihäsharjoituksia; ota sinä kaksi palvelijaa ja lähde hiljakseen perässäni; siinä mellakassa ja turnauksessa ei sinua kukaan huomaa.'

"Nyt aikoi uskottu lähteä pois. Mutta ritari lausui: 'Minäpä kuulustelen ensin kenkiä'. Niin huusi Asprian ulkoa: 'Mitäpä yhdestä vanhasta kengästä? Monta tuhattahan niitä on taottu ja varastoon pantu; minä käyn etsimässä sopivan.' Ja hän toi sen, ja Dietrich lahjoitti kamarineidolle taasen viitan ja kaksitoista solkea.

"Sitten läksi hän ennakolta ilmoittamaan haltijattarelleen toivottua sanomaa. Mutta Dietrich herra toimitutti hippodroomilla suuren melun ja käski jättiläistensä lähtemään liikkeelle; silloin läksi Widolt ulos kanki olalla ja piti kauheata menoa ja Asprian teki ilmassa kuperikeikkoja, ja Rusko heitteli suurta monen sadan naulan painoista kiveä kaksitoista syltä korkealle, niin ettei kukaan vakoilijoista tullut huomanneeksi Dietrich herraa.

"Tämä kulki kunniallisesti pihan poikki. Akkunasta näki odottava keisarin tytär hänen tulevan ja pamppailevin sydämin avattiin naiskammio hänelle ja prinsessa lausui: 'Tervetullut, jalo herra! Kuinka mieluista onkaan minun nähdä teitä! Nyt tulee teidän itsenne koettaa kenkiä jalkaani.'

"'Mielelläni!' vastasi ritari ja istuutui ruhtinattaren jalkain juureen, ja hänen käytöksensä oli sangen kaunis, ja ruhtinatar asetti jalkansa hänen polvelleen; jalka oli siro ja kengät sopivat erinomaisesti, kun herra Dietrich ne sovitti.

"'Vaan sano minulle, ylen korkea neito', alkoi sen jälkeen viekas, 'varmaan on sinua jo moni mies omaksensa anonut, kuka kaikista niistä on sinua enimmän miellyttänyt?'

"Silloin lausui keisarin tytär vakaasti: 'Herra, sieluni kautta ja niin totta kuin olen kastettu, vaikka kaikki maailman sankarit kutsuttaisiin koolle, en niistä ainoatakaan asettaisi sinun rinnallesi. Sinä olet hyveiden valikoitu mies, — ja kuitenkin, jos olisi valta minulla valita, niin ottaisin erään sankarin, jota minun täytyy ajatellani joka ainoa päivä; hän lähetti lähettiläitä minua pyytämään, mutta ne ovat nyt valottomassa vankilassa. Hänen nimensä on Rother ja hänen valtakuntansa on merten takana; — jos en häntä saa, niin ainiaaksi jään naimattomaksi.'

"'Ah', huudahti Dietrich, 'jos Rotheria lempiä tahdot, niin toimitan hänet tänne kohta. Me olemme ystävinä yhdessä iloinneet, hän oli minulle armollinen ja hyvä, vaikka kohta hän sittemmin karkoitti minut maasta.'

"Silloin sanoi keisarin tytär: 'kuules, kuinkapa voi sinulle se mies olla rakas, joka sinut on maasta karkoittanut? Jo nyt ymmärrän, sinä oletkin kuningas Rotherin lähettiläs! Puhu siis, äläkä salaa minulta mitään; mitä nyt sanonetkin, se mieleeni jää kuolinhetkeeni saakka!'

"Niin katsoi sankari häneen vakain silmin ja sanoi: 'Nyt uskon kohtaloni kaiken Jumalan huomaan ja sinun. Tiedä siis: sinun jalkasi ovat kuningas Rotherin polvella.'

"Kovin säikähti ihana impi; vetäsi jalkansa pois ja valitti: 'Voipa minua, kun olin niin taitamaton ja annoin ylpeyden pettää itseni pitämään jalkani sinun polviesi päällä. Äärettömän rakasta on minulle, että Jumala on sinut tänne lähettänyt. Mutta kuinkapa kuitenkaan saatan sinua uskoa? Jos sinä sen todeksi todistaisit, niin vielä tänään lähtisin kanssasi isäni valtakunnasta; ei elä muuta miestä, jonka otan, jos sinun nimesi on Rother-kuningas — mutta sitähän on mahdoton todistaa.'

"'Kenpä sen paremmin voisi todistaa', vastasi kuningas, 'kuin tyrmässä olevat ystäväni? Jos he saisivat minut nähdä, niin pianpa ymmärtäisit, että olen totta puhunut.'

"'Minä koetan taivuttaa isääni laskemaan heidät ulos', puheli keisarin tytär. 'Mutta kuka takaa, että he eivät lähde karkuun?'

"'Minä otan sen taatakseni', sanoi Rother. Silloin suuteli keisarin tytär sankariansa ja tämä poistui kunnialla hänen neitsytkammiostaan ja läksi asuntoonsa ja juuri autuas oli hällä olo. Mutta kun aamu sarasti, otti neito sauvan, verhoutui mustaan murhepukuun ja sovitti hartioilleen pyhiinvaeltajakaulurin, kuin aikoisi hän maasta, lähteä, ja kalpean ja onnettoman näköisenä meni hän keisari Konstantinoksen luo, koputti ovelle ja puheli viekkaasti tälle: 'isä kulta, nyt minä, näin nuorena vielä, olen turmioon joutumassa. Tilani on sangen surkea, kuka mieltäni lohduttaa? Unessa saapuvat kuningas Rotherin tyrmään pannut lähettiläät alati luokseni, ovat niin kuihtuneen ja kurjan näköisiä, eivätkä anna minulle rauhaa; minun täytyy lähteä pois, jotta ne luopuvat minua kiduttamasta, ellet sinä ehkä sallisi minun toimittaa raukkain virkistykseksi ruokaa, viiniä ja kylpyjä. Päästä heidät irti, vaikkapa vain kolmeksi päiväksi.'

"Keisari vastasi: 'Siihen kyllä suostun, jos toimitat minulle takuun, että ne kolmantena päivänä taas palajavat tyrmäänsä.'

"Kun sitten käytiin atrialle keisarinhovissa, tuli myöskin Dietrich herraksi puhuteltu sinne miehinensä ja kun atrian jälkeen pestiin käsiä, kulki neito pöytäkuntien luona muka rikkaiden herttuoiden joukosta etsimään takausta, mutta sanoikin Dietrichille: 'Rohkenetko nyt auttaa minua pulasta ja ottaa lähettiläät henkesi päälle?'

"Niin tämä vastasi: 'Kyllä varmaan, sinä neidoista ihanin!'

"Ja hän tarjosi keisarille päänsä pantiksi, ja keisari lähetti miehiä hänen kanssaan aukaisemaan vankilaa.

"Siellä makasivat lähettiläät kurjina ja voimattomina. Kun ovet avattiin, paistoi kirkas päivä tyrmään ja huikaisi raukkojen silmät, jotka eivät enään olleet valoon tottuneet. Kun ne kaksitoista kreiviä, kukin yhden ritarin saattamana, astuivat ulos tyrmästä, eivät he oikein tahtoneet osata edes kävelläkään. Etumaisena kulki Lupolt, heidän johtajansa, joitakin rikkinäisiä riepuja alastomuuden verhona, parta takkuisena ja pitkänä, ruumis aivan rikkiruhjottuna. Dietrich herra seisoi surullisena ja kääntyi syrjään, ettei häntä tunnettaisi, ja saattoi vain vaivoin pidättää kyyneliänsä, sillä ei vielä milloinkaan ollut tuska seissut niin liki häntä. Hän käski saattaa heidät majaan ja hyvään hoitoon ja kreivit kysyivät: 'kuka oli tuo, joka seisoi syrjässä? Hän varmaan suopi meille hyvää.' Ja he nauroivat ilosta keskellä suruansa, vaikka eivät tunteneetkaan häntä.

"Seuraavana päivänä kutsut keisarin tytär paljonkokeneet hoviin, lahjoitti heille hyvät, loistavat vaatteet, toimitti heille lämmintä kylpyä ja atrian heitä ravitakseen. Kun nyt herrat istuivat syömään ja olivat osan kärsimyksiänsä unohtaneet, otti Dietrich harppunsa, hiipi seinäverhon taakse ja koetti kieliä, soitti ne laulut, jotka hän oli soittanut merenrannalla silloin. Lupolt kohotti juuri maljaa, mutta hänen kätensä hervahti ja viini valui pitkin pöytää; toiselta, joka leikkasi leipää, putosi veitsi kädestä, ja kaikki kuuntelivat hämmästyneinä; mutta sointuvammin ja heleämmän kajahteli heidän kuninkaansa soitto. Silloin hypähti Lupolt pöydän yli ja kaikki kreivit ja ritarit hänen perässään, kuin olisi entisen voiman henki taas heidän sisälleen tullut, ja he vetäsivät verhon alas ja syleilivät harpunsoittajaa laskeutuen polvilleen hänen eteensä eikä riemulla ollut mitään määrää.

"Silloin tiesi neito, että se tosiaan oli Viikinkimaan kuningas Rother, ja kirkasi ilosta, jotta Konstantinos, hänen isänsä, riensi paikalle — tahtoipa tämä taikka ei, niin täytyihän hänen suoda heidät toisillensa, eikä lähettiläiden enään milloinkaan tarvinnut tyrmään palata, eikä Rotheria enään sanottu Dietrichiksi, vaan suuteli hän morsiantansa ja läksi hänen kanssaan merten yli kotiansa ja oli onnellinen mies ja piti vaimonsa korkeassa kunniassa, ja kun he lempeä nauttien yhdessä istuivat, sanoivat he: 'Ylistetty olkoon Jumala ja miesten uljuus ja viisaiden kamarineitojen viekkaus!'

"Se on kuningas Rotherin tarina."

… Praxedis oli kertonut kauvan.

"Me olemme hyvin tyytyväiset", lausui herttuatar, "ja näyttääpä meistä hiukan epätietoiselta, tokko seppä Welandilla Rotherin tarinan jälkeen on palkinnon toivoa".

Spazzo herra ei siitä pahastunut. "Konstantinooppelin kamarineidot näyttävät vain hienoutta hengittäneenkin", virkkoi hän. "Mutta jospa minut liekin voitettu, eipä ole vielä viimeinen laulanut."

Hän katsoi Ekkehardiin. Mutta tämä istui kuin unikuva omiin näkyihinsä vaipuneena. Vähän oli hän kuullut kuningas Rotherista; herttuattaren otsavanteen ruusu oli hänen katsettaan kiehtonut koko ajan kuin Praxedis kertoi.

"… Muuten en juuri sitä juttua usko", jatkoi Spazzo herra. "Kun muutamia vuosia sitten istuin Konstanzin piispankartanossa viiniä juoden, tuli sinne muuan Daniel niminen kreikkalainen pyhäinjäännösten-kauppias, jolla oli suuri joukko pyhiä esineitä ja kirkkokoruja ja taidokkaita aseita. Niiden joukossa oli myöskin jalokivillä kirjaillussa tupessa vanhanaikainen miekka, jota Daniel tyrkytteli minulle selittäen että se oli kuningas Rotherin miekka, ja ellei olisi minulla ollut kultataalereita yhtä harvassa kuin hiuksia sen kreikkalaisen aivan kaljussa päässä, niin olisinpa sen ostanut. Mies jutteli että sillä miekalla oli Rother herra taistellut Babylonian kuninkaan Ymelotin kanssa keisarin tyttärestä, mutta kultakengistä ja kamarineidoista ja harpunsoitosta ei hän mitään tiennyt."

"Maailmassa on kuitenkin monta tositapahtumaa, josta te ette ole sattuneet saamaan tietoa", vastasi Praxedis keveästi.

Ilta eteni. Kuu oli noussut kellervää loistoansa levittäen, kasvien tuoksu täytti ilman, pensaikossa ja vuorenkaltailla kimalteli kiiltomatoja. Palvelija tuli tuomaan lyhtyjä; ohuen öljytyn kankaan sisässä paloivat kynttilät, kuin himmennetyssä lasissa. Puutarhassa oli hieno ja viehkeä olo.

Burkart istui jakkarallaan tyytyväisenä, kädet ristissä kuin hartauden pidossa.

"Mitäs nuori vieraamme miettii?" kysyi herttuatar.

"Tahtoisinpa antaa kauneimman latinalaisen kirjani", vastasi tämä, "jos olisin saanut olla näkemässä, kun se jättiläinen Asprian nakkasi leijonan seinään."

"Sinusta pitää tulla sankari ja lähteä itse jättiläisiä ja lohikäärmeitä vastaan", nauroi herttuatar.

Mutta se ei häntä innostuttanut. "Me saamme taistella paholaisen kanssa", sanoi hän, "ja se on vielä suurempaa."

Hadwig rouva ei halunnut vielä lopettaa. Hän taittoi vaahteran oksan kahteen eri pitkään palaseen ja astui Ekkehardin luo. Tämä kavahti ylös hämmentyneenä.

"No", sanoi herttuatar, "vetäkää! Te taikka minä."

"Te taikka minä", sanoi Ekkehard synkästi. Hän veti lyhemmän pätkän. Se luisui hänen kädestään; hän vaipui taas istuimelleen ja oli vaiti.

"Ekkehard!" lausui herttuatar tuikeasti.

Hän katsahti ylös. "Teidän täytyy kertoa!"

"Minun täytyy kertoa!" mutisi nuori munkki ja sipasi kädellään otsaansa.
Se oli kuuma; myrskyisiä ajatuksia riehui sen takana.

"Niinpä niin — kertoa! Ken säestää minua luutulla?"

Hän nousi seisaalleen ja silmäsi ulos kuutamo-yöhön. Ihmetellen katselivat toiset hänen käytöstään. Mutta hän alkoi soinnuttomalla äänellä:

"Siitä tulee lyhyt historia. Oli kerran valo, joka loisti heleästi ja loisti alas vuorelta ja loisti sateenkaaren väreissä ja kantoi ruusua otsavanteessaan…"

"Ruusua otsavanteessaan?!" murisi Spazzo herra päätään pudistaen.

"…Ja oli myös tumma yöperhonen", jatkoi Ekkehard samalla äänellä kertomustaan, "joka lensi ylös vuorelle ja tiesi että hänen palaman pitäisi, jos hän sinne lentäisi, ja lensi kuitenkin sinne, ja se valo poltti sen yöperhosen, niin että se hiiltyi ja unhotti lentämisen. Amen!"

Hadwig rouva kavahti suuttuneena istuimeltaan.

"Oliko tämä koko historianne?" kysyi hän. "Koko minun historiani!" vastasi Ekkehard entisellä äänellä.

"Onpa jo aika, että menemme levolle!" sanoi Hadwig rouva ylpeästi.
"Yöilma tuottaa kuumetta."

Hän astui ylenkatseellisesti hymähtäen Ekkehardin ohitse. Burkart kantoi hänen helmustaan. Ekkehard seisoi järkähtämättömänä paikallaan. Kamariherra taputti häntä olalle. "Yöperhosenne oli tyhmä piru, herra kappalainen!" virkkoi hän sääliväisesti. Tuulenhenki tuli akkunasta sisään ja puhalsi kynttilät sammuksiin. "Se oli munkki!" vastasi Ekkehard välinpitämättömästi, "hyvää yötä!"