YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Burkard, luostarinoppilas.
Rudimann, kellarimestari, ei ollut huono laskumies. Pergamenttikäärön lohen kidassa täytyi herättää uteliaisuutta. Kun Spazzo herra istui juomassa Reichenaun luostariviiniä, oli hänen valtijattarensa Praxediksen seurassa istunut yksinäiseen huoneeseen ottamaan selkoa Gunzon kirjasta. Ekkehardin oppilaat olivat jo siksi latinassa varttuneet, että he kyllä ymmärsivät pääkohdat; mitä taas ei voinut arvata sen panivat he omasta päästään. Praxedis oli kuohuksissa. "Onko siis oppineiden sääty kaikkialla samanlaista kuin Bysantiumissa?" virkkoi hän. "Ensin tehdään hyttysestä elefantti ja sitten käydään taisteluun tuota omitekoista hirviötä vastaan! Reichenaulaisten lahja maistaa happamalta." — Hän nyrpisti suloista suutaan samalla lailla kuin silloin kun hänen piti maistaa Wiboradin omenaa.
Hadwig rouva oli omituisessa mielentilassa. Vaisto sanoi hänelle, että
Gunzon lehdillä asui henki, joka ei ollut oikea, mutta hän soi
Ekkehardille tämän nöyryytyksen.
"Luulenpa, että hän on tämän nuhteen ansainnut", sanoi hän.
Silloin hypähti Praxedis ylös. "Meidän kunnon opettajamme sietää monta nuhdetta", huudahti hän, "mutta ne olisivat meidän annettavamme. Jos me saamme hänen säälittävän alakuloisuutensa katoamaan, niin teemme hyvän työn. Mutta jos joku, vuoliainen omassa silmässään, moittii toisen silmässä rikkaa, niin se on nurinkurista. Nuo pahansuovat munkit sen ovat toimeenpanneet, häntä häväistäkseen. Saanko heittää sen ikkunasta ulos, armollinen valtijatar?"
"Me emme ole pyytäneet teitä enempää Ekkehardia kasvattamaan kuin vieraslahjaakaan ikkunasta ulosheittämään", sanoi herttuatar pistävästi. Praxedis oli vaiti.
Herttuatar ei pitkään aikaan saattanut eritä tuosta loisteliaasta herjauskirjasta. Hänen ajatuksensa eivät olleet valkoveriselle munkille sen suotuisammat kuin silloin kun tämä kantoi häntä kotoisen luostarin pihan poikki. Jos ihmistä jonakin hetkenä, kun hänen tunteensa saavat vallan, ei ymmärretä, on hän pitävä sitä nöyryytyksenä, jonka pistin ei tahdo pehmitä. Kun herttuatar nyt katseli häntä, ei sydän tykyttänyt sen kovemmin; useinpa ilmaisi hänen katseensa sääliäkin, mutta ei sitä suloista sääliä, josta lempi kehkeytyy kuin lilja kylmästä maasta — siinä oli halveksimisen myrkyllinen siemenaihe.
Gunzon herjauskirja riisti oppineisuuden, jota naiset hänestä tähän saakka olivat korkeasti kunnioittaneet, alas lokaan saakka. Mitä jäi enään jälelle? Hänen sielunsa hiljaista huolta ja unelmaa ei herttuatar ymmärtänyt, hellä arkuus on muutamien silmissä hulluutta. Se, että hän aamulla oli lähtenyt ulos lukemaan korkeata veisua, oli liian myöhäistä; hänen olisi pitänyt tehdä se viime syksynä … Ilta hämärti.
"Onko Ekkehard palannut?" kysyi herttuatar.
"Ei", tiesi Praxedis, "eikä myöskään herra Spazzo."
"Niinpä ota lyhty" käski Hadwig rouva, "ja vie pergamenttilehdet Ekkehardin vinttikamariin. Hänen ei pidä jäädä tietämättömäksi kanssaveljiensä töistä."
Kreikatar totteli, vaikka vastenmielisesti. Tornikamarissa oli raskas ilma. Kirjat ja muut esineet olivat sikin sokin epäjärjestyksessä. Tammipöydällä oli auki Mattheuksen evankeliumi: "Mutta koska Herodeksen syntymäjuhlaa pidettiin, hyppäsi Herodiaksen tytär heidän edessänsä; ja se kelpasi Herodekselle. Sentähden lupasi hän hänelle vannotulla valalla antaa, mitä ikinä hän anois. Ja hän sanoi: anna minulle tässä vadissa Johannes kastajan pää!…"
Papinkauhtana, herttuattaren joululahja Ekkehardille, oli maassa, kullankirjatut hetaleet peittivät Joordaaninvettä sisältävän pullon, jonka Thieto vanhus lähtiessä hänellä antoi.
Praxedis työnsi kaikki syrjään ja asetti Gunzon kirjan pöydälle; hänen tuli sääli tätä sekasortoa, kunnes hän oli kaikki järjestänyt. Poismennessään kääntyi hän vielä, aukaisi ikkunan, taittoi oksan murattiköynnöksestä, joka melkein verhosi koko tornin, ja heitti sen pöydälle.
Ekkehard oli tullut myöhään kotia. Hän oli hoitanut haavoitettua Cappania, mutta vielä suurempi työ oli hänellä hunnin pitkän puolison lohduttamisessa. Kun ensimmäinen valitusparku oli hiljennyt ja kyyneleet kuivuneet, oli tämän puhetulva aina auringon laskuun saakka vain yhtämittaista luostarin arentimiehen sadatusta, ja kun hän kohotti voimakkaan käsivartensa taivasta kohti puhellen silmien ulosrepimisestä, hampaiden sisäänlyömisestä ja kiukkuruohon korviin valamisesta, ja hänen ruskeat hiuksensa hurjanuhkaavaisesti liehuivat tuulessa, niin tarvittiinpa mieleenkäypää puhetta häntä rauhoittamaan. Yhtäkaikki oli se onnistunut.
Yön hiljaisuudessa luki Ekkehard lehtiä, jotka kreikatar oli hänen huoneeseensa jättänyt. Hänen kätensä leikitteli metsäruusulla, jonka hän kotimatkalla oli poiminut, samalla kun hänen silmänsä katseli itaalialaisen oppineen haarniskoitua hyökkäystä.
"Mistähän se mahtaa johtua", ajatteli hän ja tunnusti ruusun tuoksua, "että niin paljosta, mikä on musteesta lähtenyt, ei lähde sen alkuperän leima? Muste syntyy väriomenasta ja väriomena taas ampiaisenpistosta…"
Hilpeällä mielellä pani hän vihdoin keltaiset pergamenttilehdet syrjään. Hyvää työtä — oikein aika ahkeraa kunnon työtä — onhan se huuhkajakin tärkeä henkilö lintujen keskuudessa! Mutta satakieli ei hänen lauluansa malta kuulla… Ekkehard nukkui sangen hyvin lukemisen päätettyänsä.
Kun hän seuraavana aamuna palasi linnankirkosta, kohtasi hän kartanolla
Praxediksen.
"Mitäs kuuluu, hunninkastaja?" kysyi tämä keveästi, "minä olen ollut oikein huolissani teistä. Näin unta, että suuri ruskea merikrapu ui Reiniä ylös ja siitä Bodenjärveen ja Bodenjärvestä ryömi se ylös tänne linnaan ja sillä oli suuret terävät sakset ja niillä se kävi teidän kimppuunne ja leikkasi teitä verille asti. Sen merikravun sanottiin nimeltä olevan Gunzon. Onko teillä enemmänkin niin hyviä ystäviä?"
Ekkehard hymyili.
"En liene monellekaan mieliksi, eikähän kaikki minuakaan miellytä", sanoi hän. "Joka nokiseen pataan koskee, se pian nokeutuu."
"Vaan se näyttää teistä kuitenkin olevan joksikin yhdentekevä", huomautti Praxedis. "Teidän pitäisi jo tänään ruveta miettimään vastausta. Keittäkää se krapu punaiseksi, sitten se ei enään pure."
"Vastauksen", lausui Ekkehard, "on toinen minun puolestani jo antanut. Joka sanoo veljellensä: Raukka! sen pitää neuvon alla vikapää olemaan; ja jokainen joka sanoo: sinä tyhmä, hänen pitää helvetin tuleen vikapää oleman'."
"Te olette hurskas ja lempeä", lausui Praxedis, "mutta katsokaa, kuinka pitkälle sillä maailmassa pääsette. Kuka ei nahkaansa puolusta, se pian nyletään. Ei huonoakaan vihollista ole halveksittava. Seitsemän ampiaista pistää hevosen kuoliaaksi."
Kreikatar oli oikeassa. Arvottoman hyökkääjän äänetön halveksiminen voi helposti näyttää heikkoudelta. Mutta Ekkehard oli sen luontoinen.
Praxedis tuli niin liki Ekkehardia että tämä oudostuen astahti taapäin.
"Saanko antaa teille vielä yhden neuvon, kunnianherra", kysyi hän.
Ekkehard nyökäytti päätään.
"Te olette viime aikoina käyneet hajamieliseksi; näyttää siltä kun aikoisitte auringolla ja kuulla ruveta kiekkoa lyömään, kun teidät näkee tiellä kulkevan. Nyt on kuuma kesä, kaapu on teille liian lämmin. Hankkikaa keveämpi puku ja minusta nähden menkää vaikka linnankaivoon, mutta olkaa iloinen ja paremmalla päällä. Valtijattaremme saattaa muuten tulla teistä aivan välinpitämättömäksi."
Ekkehardin teki mieli puristaa kreikattaren kättä; hänestä useinkin tuntui kuin olisi Praxedis hänen hyvä haltijattarensa. Vaan silloin saapui linnanpihalle verkkaan ratsastaen Spazzo herra. Pää kumarassa, tylsä hymy kasvoillaan, näytti hän puoleksi nukkuvan.
"Onpas teidän näkönne muuttunut eilisestä", huusi hänelle Praxedis.
"Miksei Faladan kaviot nyt iske kipunoita?"
Tulija tuijotti tylsästi kysyjään. "No kuinka runsaat kipurahat te tuotte matkassanne, herra kamariherra?"
"Kipurahat? kellenkä?" kysyi Spazzo herra muristen. "No, Cappan-raukalle! Luulenpa että olette syönyt kourallisen valmunsiemeniä, kun ette vähääkään muista, minkä vuoksi läksitte…"
"Valmunsiemeniäkö?" vastasi Spazzo herra yhtä äimistyneenä kuin äsken.
"Ettäkö valmunsiemeniä? Ei. Mutta Meersburgeria, punaista
Meersburgeria."
"Sadalla kurkulla juotavaa, maanmainiota Meersburgeria! Jop!"
Hän nousi vaivalloisesti ratsailta ja vetäytyi asuntoonsa. Kertomus hänen lähettilästoimensa onnistumisesta jäi laatimatta. Praxedis jäi katsomaan poismenevän kamariherran jälkeen, hän ei vieläkään oikein saattanut käsittää hänen lyijynraskasta mielialaansa.
"Ettekö ole milloinkaan kuullut kerrottavan, ettei aikamiestä nurmen kukkaisen kauneus, ei ihanimmat yrtit, ei mitkään juuret eikä kiviin kätketty voima, ei metsä eivätkä kaikki ilman linnut niin virkistä kuin vanha viini?" virkkoi Ekkehard tytölle selitykseksi. "Mutta jo poikasena tiesi juutalainen profeetta sanoa kuningas Dareiokselle, kun itämaiden sotaherroja ja ylimyksiä seisoi valtaistuimen juurella kiistellen, kuka oli voimakkain: viini on voimakkain; se voittaa miehet, jotka sitä juovat, ja eksyttää niiden mielet."
Praxedis oli kääntynyt pois ja seisoi rintavallin laella.
"Katsokaahan tuonne, te tieteen lyhty", kehotti hän Ekkehardia, "mikä pikku hengenmies siellä on tulossa?"
Ekkehard kurkotti yli vallin ja katsoi alas äkkijyrkän kallionseinän edustalle. Linnantietä varjostavain pensaiden takana käveli ruskeatukkainen poika; sillä oli yllä munkkikaapu, joka ulottui aina nilkkoihin saakka, sandaalit paljaissa jaloissa, rautapäinen matkasauva kädessä. Ekkehard ei tuntenut häntä vielä.
Hetken perästä oli poika linnanportilla.
Hän varjosti kädellä silmiään ja katseli laajaa, kaunista maisemaa.
Sitten astui hän pihaan ja läheni varmoin askelin Ekkehardia.
Se oli Burkart, luostarinoppilas, Ekkehardin sisarenpoika, joka
Konstanzista tullessaan, poikkesi loman kestäessä tervehtimään enoansa.
Hän asettui juhlalliseksi ja lausui tervehdyksen, ikäänkuin olisi sen ulkoa opetellut.
Ekkehard suuteli hyvinkasvatettua koulupoikaa, joka viiteentoista ikävuoteensa ei ollut vielä yhtään kepposta tehnyt. Burkart lausui terveisiä Sankt Gallenista ja antoi enolle kirjeen mestari Ratpertilta, joka vertailevien tutkistelemuksiensa johdosta kyseli Ekkehardilta, missä mielessä ja muodossa hän tapasi kääntää eräitä vaikeita kohtia Virgiliuksessa. "Terveyttä, ja menestystä viisaudessa!" kuului kirjeen lopputervehdys.
Ekkehard alkoi laajalti kysellä kuulumisia luostariveljistä. Mutta
Praxedis keskeytti hänen utelunsa.
"Antakaa toki sen hurskaan pikkumiehen levähtää. Kuivin suin ei ole hauska jutella. Tule mukaani, pikku mies, sinusta tulee meille tervetulleempi vieras, kuin se ilkeä Reichenaun Rudimann."
"Isä Rudimannko?" lausui poika, "hänet minäkin tunnen."
"Mistä?" kysyi Ekkehard.
"Hän oli muutama päivä sitten meidän luonamme ja toi apotille pitkän kirjan ja yhden kirjeen; niissä kuuluu olevan paljon puhetta teistä, rakas eno, eikä vain paljasta hyvää."
"Kuulkaa!" huomautti Praxedis.
"… ja kun hän oli sanonut hyvästi, ei hän mennytkään kuin kirkkoon saakka; sinne jäi hän rukoilemaan iltapimeään asti. Mutta hänen täytyy varmaan tuntea hyvin kaikki käytävät ja komerot luostarissa, sillä kun yökello oli soinut, oli hän salaa varpaillaan hiipinyt suureen makuusuojaan kuuntelemaan mitä veljet ennen nukkumista puhelisivat keskenään teistä ja siitä, mitä hänen kirjassaan seisoi. Yökynttilä lekotti niin himmeästi, että hän saattoi pysyä piilossa. Mutta puoliyön aikana tuli isä Notker yötarkastukselle katsomaan oliko jokaisella vyö hyvin vaipan ympärillä ja ettei makuuhuoneeseen olisi joutunut veitsiä tai muita vaarallisia aseita. Hän äkkäsi vieraan piilopaikan, veljet heräsivät, suuri apotinlyhty sytytettiin ja ruoskimiskammiosta tuotiin suurella melulla ja huudolla kepakolta ja raippoja ja seitsenkierteinen ruoska, vaikka dekaani ja vanhemmat veljet kieltelivät. Notker itse oli julmasti suuttunut. 'Piru kulkee vaanimassa, kenenkä hän nielisi', huusi hän, 'nyt on piru kiinni, antakaa sille selkään!' Mutta isä Rudimann vielä ivailikin; 'tunnustanpa, kelpo nuorukaiset', sanoi hän, 'että jos tiesin, minnekä täällä timpermanni on reijän jättänyt, olisin nelinryömin täältä ulos kontannut; mutta vaikka nyt, tahtoen tai tahtomattani, olen teidän kynsiinne joutunut, niin katsokaa sentään että ette vierastanne häpäise.' Siitä raivostuivat kaikki, ja Rudimann laahattiin ruoskimiskammioon, jossa hänen täytyi polvillaan rukoilla armoa ja kun apotti viimein lausui: 'päästetään se kettu loikkimaan pesäänsä takaisin', niin hän kohteliaasti kiitti. Ja eilen tuli vastaani viinikuorma, kaksi suurta tynnyriä; 'Reichenaun kellarimestari lähettää ne pyhälle Gallukselle muistoksi ystävällisestä vastaanotosta', sanoi ajuri…"
"Siitä ei Rudimann hiiskunut sanaakaan, kun hän eilen oli täällä", nauroi Praxedis. "Tuosta jutustasi pitää sinun saaman vehnäkakkua, kultapoika, niinhän sinä kerrot kuin Herran enkeli."
"Kiitoksia", vastasi luostaripoika puoliksi loukkaantuneena, "ei maksa vaivaa. Mutta runon minä siitä rakennan: kuinka susi murtautui lammasläävään ja mitenkä hän rangaistiin … se on jo puoliksi mietittynä; siitä tulee erinomainen."
"Rustaatko sinä runojakin, nulikka?" kysyi Ekkehard nauraen.
"Eipä olisi se kelvollinen luostarinoppilas", vastasi poika, "joka ei neljäntoista vanhana pystyisi yhtään värssyä kirjoittamaan. Ylistyslauluni arkkienkeli Mikaelista, kaksisanaisilla loppusoinnuilla varustettuun kuusmittaan laaditun, olen saanut lukea apotin kuullen ja hän sanoi värsyjäni loistavaksi helminauhaksi. Eikä sappholainen oodini hurskaan Wiboradin kunniaksi ole myöskään aivan kehno ehkäpä saankin sen teille lausua?"
"Herran tähden!" hillitsi Praxedis, "luuletko sinä että täällä vain pudotaan kuin pilvistä linnantorniin ja kohta aletaan runoja esittää? Odota toki ensin vehnäkakkuasi."
Hän juoksi kyökkiin ja jätti Ekkehardin oppineen sisarenpojan lehmusten siimekseen keskustelemaan enonsa kanssa. Poika puheli ylimalkaan triviumista ja quadriviumista;[30] mutta kun Hohentwielin kallio aamuauringon valossa loi hienopiirteisen varjon edessä olevalle tasangolle, syventyi luostarinoppilas esittämään varjon olemusta, ratkasevasti selittäen että varjo oli valon vastakohtainen kappale ja osottaen kaikkien muiden määritelmäin mahdottomuuden.
Niinkuin suihkulähde pulppusi nuoresta suusta tieteen mahla. Tähtitieteenkin alalla oli hän kuin kotonaan; kärsivällisesti piti enon kuunnella Baktrian Zoroasterin ja Egyptinmaan kuninkaan Ptolemaioksen ylistystä, olipa eno joutua kovalle astrolabiumin, tähtien aseman määräyskoneen, rakenteen ja siinä tehtyjen parannusten suhteen; vieläpä alkoi ruskeatukkainen sisarenpoika todistaa, kuinka typerä oli niiden usko, jotka luulivat, että maapallon selkäpuolella asui antipoodien kunnianarvoisa suku — viisi päivää sitten oli hän kaikki nämä erimerkilliset asiat oppinut. Mutta lopulta kävi enolle samoin kuin urhoolliselle Otto-keisarille, kuin maailmanmainio Reimsin piispa Gerbert, ja Otrich, Magdeburgin tuomio-koulumestari, hänen ja neljänsadan oppineen apotin ja skolastikon edessä suorittivat väittelyänsä teoreettisen filosofiian jaosta ja perusteista — hän haukotteli.
Samassa toi Praxedis ihanan kirsikkaleivoksen ja pienen korin hedelmiä; siitäpä kääntyivät viisitoistavuotiaan maailmanmietiskelijän ajatukset luonnolliselle tolalle; hyvin kasvatettuna poikasena lausui hän ensin ruokahymnin, niinkuin tapa oli luostarissa, sitten syventyi hän kokonaan leivoksen syömiseen ja jätti kysymyksen antipoodeista tulevaisuuden ratkaistavaksi…
Praxedis kääntyi Ekkehardin puoleen. "Herttuatar käskee saattamaan teille tiedoksi", lausui hän teeskennellyn juhlallisesti, "että hän on päättänyt jälleen ryhtyä Virgiliusta tutkimaan; hän on utelias kuulemaan, kuinka kuningatar Didon sitten käypi. Tänä iltana alamme; teidän tulee näyttää iloiselta", jatkoi hän hiljaisemmalla äänellä, "se on hienotunteinen huomaavaisuus nähdäksenne että muutamain herrain kirjoituksista huolimatta ei luottamus teidän oppiinne ole kadonnut."
Niin oli. Mutta Ekkehard säikähti. Ettäkö taas vanhaan tapaan noiden molempien naisten parissa: jo se ajatus teki hänen kipeää. Hän ei vieläkään saattanut unohtaa, että oli kerran ollut muuan pitkänperjantain-aamu. Niinpä löi hän sisarenpoikaansa olalle, jotta tämä hätkähti. "Tällä kertaa et saa lomaasi käyttää kalasteluun ja lintujahtiin, Burkart"; sanoi hän, "tänä iltana luemme Virgiliusta armollisen herttuattaren kanssa, ja sinun tulee olla mukana."
Hän aikoi asettaa pojan suojelevaksi muuriksi herttuattaren ja ajatustensa välille.
"Hyvä on", sanoi Burkart huulet kirsikkamehussa, "Virgilius on minulle mieluisampi kuin metsästäminen ja ratsastus, ja olenpa pyytävä jaloa rouvaa opettamaan minulle hiukan, kreikankieltä. Sen jälkeen kun hän kävi luostarissa silloin kun te läksitte mukaan, ovat luostarinoppilaat usein sanoneet että hän osaa enemmän kreikkaa kuin luostarin kaikki kunnioitettavat isät yhteensä, hän on sen taikomalla oppinut… Ja vaikka olenkin kreikan taidossa ensimmäinen…"
"Sittenpä väkisinkin tapahtuu että sinä viiden vuoden perästä olet apotti ja kahdenkymmenen kuluttua pyhä isä Roomassa", huomautti Praxedis ivaten. "Siitä huolimatta, tuolla on linnankaivo; siellä voit huulesi pestä…"
Neljännen iltahetken aikaan odotti Ekkehard pilarien kannattamassa salissa valtijatartaan jatkamaan Aeneiidin keskeytynyttä lukemista; puoli vuotta oli Virgilius saanut olla rauhassa. Ekkehard tunsi ahdistavaa levottomuutta. Hän avasi akkunan. Ulan vilvoittava viileys virtasi sisään.
Burkart selaili latinalaista käsikirjoitusta.
"Kun herttuatar puhuttelee sinua, ole hyvin kohtelias", lausui Ekkehard.
Mutta poika vastasi itsetietoisesti: "Niin ylhäistä rouvaa puhuttelen vain runomuodossa. Hänen tulee nähdä, että hänellä onkin edessään yksi sisäkoulun kasvatteja."
Nyt saapui herttuatar, Praxedis seurassaan. Hän tervehti keveästi päätä nyökäten. Näyttämättä ensinkään huomaavan Ekkehardin toivorikasta sisarenpoikaa, asettui hän puuleikkauksilla koristettuun nojatuoliin istumaan. Burkart oli tehnyt siron kumarruksen ja seisoi pöydän päässä.
Ekkehard aukaisi Virgiliuksen. Silloin kysyi herttuatar välinpitämättömällä äänellä: "Mikä se on tuo poika?"
"Nöyrä kuuntelija, jolleka toivo saada oppia kreikkaa antaa rohkeutta lähestyä niin ylhäistä opettajatarta. Hän on oleva onnellinen, jos hän teidän huuliltanne…"
Mutta ennenkuin Ekkehard oli puheensa päättänyt oli Burkart astunut herttuattaren eteen, ujona ja samalla rohkeana lausui hän silmät maahan luotuina mutta äänenpainolla tarkasti osottaen tavumittoja:
"Esse velim Graecus, cum vic sim, dom'na, Latinus."
(Kreikkaa oppisin, herratar, kun latinaa vähän taidan.)
Se oli moitteeton kuusmitta.
Hadwig rouva kuunteli häntä puolittain ällistyneenä. Ruskeatukkaisia poikia, jotka laususkelivat kuusmittoja, ei sentään aina kulkenut Alemannian mailla. Ja täällä olivat hänen kunniakseen lausutut daktyylit ja spondeeot syntyneet valmistamatta. Sentähden leppyi hän nuorelle runosepälle.
"Annapas kun katson sinua lähemmältä", sanoi Hadwig rouva ja veti hänet luokseen. Poika miellytti häntä; viehkeät lapsenkasvot, poskilla kuultava puna, iho niin hieno, että ohuet sinervät suonet melkein saattoi alta erottaa; tuuheat kiharat varjostivat otsaa ja oppineiden nuorten huulten yllä kohosi uljas kotkanenä ilmaan kuin pilkaksi sille, mitä sen alta puhuttiin. Ja Hadwig rouva kiersi käsivartensa pojan ympäri, suuteli häntä huulille ja poskille ja alkoi häntä lapsellisesti hyväillä; veti sitten nahkapäällystäisen jakkaran aivan viereenpä ja pani pojan sille istumaan. "Ensin tulee sinun poimia minun huuliltani muuta kuin kreikkaa", sanoi hän nauraen ja suuteli häntä vielä kerran — "mutta oleppas nyt taas yhtä uljas kuin äsken ja sano nopeaan pari sulavasointusta säettä."
Hadwig pyyhki pojan otsalle valahtaneita kiharoita syrjään. Luostaripoika oli punastunut, mutta runomitasta ei häntä jonkun herttuattaren suudelmat saattaneet hämmentää. Ekkehard oli mennyt akkunan luo ja katseli alppien siintävää lakea, mutta Burkart lausui arvelematta:
"Non possum prorsus dignos componere versus,
Nam nimis expavi duce me libante suavi."
(En voi kauvempaa minä kunnon värsyjä laittaa:
Valtijatarpa mun suutelollaan on suunnilta saanut.)
Siinäpä taas kaksi virheetöntä kuusmittaa.
Herttuatar purskahti ääneen nauramaan. "Sinä olet varmaankin jo maailmaan tullessasi tervehtinyt päivän valoa latinalaisilla värsyillä! Niinhän ne helähtelevät, kuin olisi Virgilius haudasta noussut. Vaan miksi sanot joutuneesi suunniltasi, kun sinua suutelen?"
"Kun te olette niin ylhäinen ja ylväs ja kaunis", vastasi poika.
"Ole rauhassa", neuvoi herttuatar, "joka suutelo vielä huulillaan puistelee hihastaan niin säännöllisiä värssyjä, se ei ole suuresti suunniltaan joutunut." Hän asetti pojan itseään vastuksin istumaan. "Miksi niin halusta tahtoisit kreikkaa oppia?"
"Sanotaan että joka kreikkaa osaa, tulee niin viisaaksi että hän kuulee ruohon kasvavan", kuului luostaripojan vastaus. "Sittenkuin vanhin oppitoverini isohuulinen Notker on kerskunut aikovansa oppia ulkoa ja saksaksi kääntää koko Aristoteleen, ei minulla ole lepoa eikä rauhaa."
Hadwig rouva nauroi: "Eespäin siis! Tunnetko kuorolaulun: te meret ja virrat, kiittäkää Herraa?"
"Kyllä", vastasi Burkart.
"No, sano perässäni: Thalassi ke potami, eulogite ton kyrion!" Poika teki niin.
"Laula se!"
Poika lauloi.
Ekkehard katsoi moittivaisena tätä peliä. Herttuatar käsitti katseen.
"No nyt olet jo oppinut kuusi sanaa", sanoi hän Burkartille. "Kun taas kuusmitoilla pyydät lisää, niin annetaan. Istuppas nyt jalkaini juureen ja kuuntele hartaasti. Me alamme lukea Virgiliusta."
Ekkehard alkoi Aeneiidin neljännestä kirjasta ja luki Didon huolista, kuinka hänen ajatuksensa yhä palajavat jaloon troijalaiseen vieraaseen, kuinka sen muoto ja kaikki sanat syöpyvät syvälle hänen sydämeensä. Ja kuinka hän valittaa tuskaansa sisarelleen:
"Jos en mielessäin vakavaa lupaust' olis tehnyt,
Etten liittyyn käy kehenkään avion sitehillä,
Sitte kun entisen lempeni kuolema petti ja riisti;
Jos hääsoitto ja morsiuskammio ei olis inhoks,
Tää kenties minut ainoa lannistaa olis voinut.
Anna, sen ilmasen, sitte kun surma Sychaeoni tempas,
Jolloin tahrattiin velimurhan kautta Penaatit,
Hän vaan ainoa on, joka heltyyn tuntoni sai ja
Mieleni horjuun; lemmen polttavan tulta mä tunnen…"
Mutta Hadwig rouvaa ei huvittanut Kartaagon leskikuningattaren kärsimykset. Hän liikahti levottomana tuolillaan ja katseli kattoon. Hän ei enään löytänyt mitään yhtymäkohtia itsensä ja runoilijan naisolennon välillä.
"Malttakaa!" huudahti hän lukijalle. "Taas näkee että se on miehen kirjoittamaa. Hän tahtoo nöyryyttää naista. Tuo on ihan päätöntä. Kukapa sillä tavoin outoon vieraaseen hullaantuisi?"
"Siitä vastatkoon Virgilius", lausui Ekkehard. "Sellaisena lienee kuitenkin tarina kertomuksen hänen aikaansa säilyttänyt."
"Sitten on nykyinen naissuku voimakkaampi", huomautti herttuatar ja viittasi jatkamaan. Hän oli melkein loukkaantunut Virgiliuksen kuvauksesta, ehkäpä sentäänkin siksi että hän muisti omasta itsestään didomaisia taipumuksia. Aina ei ollut hänen laitansa ollut sama kuin tänään oli.
Ja Ekkehard luki, kuinka Anna varottaa sisartaan turhaan taistelemasta mieluista lempeä vastaan, kuinka jumalten alttarien luona uhria tehden anotaan rauhaa ja onnea, kuinka kalvava liekki syö ytimissä eikä arvetu sydämen haava. Ja taas tahtoo mieletön kuulla Iilion taisteluita, katse kertojan huuliin kiintyneenä. —
"Mentyä vieraiden, kun hälvennyt valo tummin
Kuun taas on, unehen myös kutsuvi laskevat tähdet,
Yksin huolien huoneessaan palo vuoteella lesken
Valvoo; kuuntelevansa ja katselevans' yhä luulee
Aeneeasta, ja sen kuvahan rakastunna sylissään
Askanioo pitävänsä, siitä jos rakkaus lientyis."
Hiljainen tirskuna keskeytti lukemisen. Luostaripoika oli tarkkaavaisena istunut herttuattaren jalkain juuressa, melkein hänen helmainsa poimuihin piiloutuen; nyt yritti hän hillitä päällekäypää naurunhalua, mutta ei onnistunut, vaikka hän kyllä painoi kämmenet kasvoihinsa sitä estääkseen.
"Mikäs on, nuori runoniekka?" kysyi Hadwig rouva.
"Johtui mieleeni ajatus", selitti poika nolona, "että jos korkea valtijattareni olisi kuningatar Dido, niin olisinpa minä äsken ollut Askanius, kun te minua hyväilitte ja suutelitte."
Herttuatar katsahti terävästi poikaan. "Rupeatko sinä puhumaan sopimattomia? Eipä ihmekään" — moitti hän osottaen sormellaan hänen hiuksiaan, "ennenaikainen rikkiviisaus on jo sinun päähäsi tuonut harmaitakin hiuksia."
"… Ne tuli sinä yönä, kun Romeias tapettiin", yritti Burkart selittämään.
"Siitä hyvästä ne tuli, että puhut tuhmuuksia, kun pitäisi ollaksesi vaiti", päätti herttuatar. "Nousepas ylös, koulupoika!"
Burkart nousi ja seisoi punastuneena hänen edessään. "No, mene nyt Praxedis neidon luo ja ilmoita hänelle, että sinulta pitää rangaistukseksi leikattaman kaikki harmaat hiukset ja pyydä kauniisti, että hän sen tekee. Sen saat ajattomasta nauramisesta."
Pojan silmissä oli kirkkaat kyyneleet. Mutta hän ei uskaltanut vastustaa. Hän meni Praxediksen luo, joka tunsi häntä kohtaan sääliä kuultuansa hänen olleen Romeiaksen kumppalina tämän viimeisellä retkellä. "En tee sinulle pahaa, pikkupoikani", kuiskasi hän. Mutta pojan täytyi polvillaan ollen painaa päänsä hänen helmaansa ja Praxedis otti suuret sakset olkipuneisesta ompelukoristaan ja teki määrätyn työn.
Säälittävänä kuului ensin pojan nyyhkytys — joka antoi vieraan käden sattua hiuksiinsa, sitä pidettiin oikeastaan pahasti häväistynä — mutta kun Praxediksen pehmeä käsi silitti hyväillen hänen poskiansa, sittenkuin se ensin oli suortuvan riistänyt, niin tulipa rangaistuksesta huolimatta pojan viimein niin hyvä mieli, että viimeinen kyynel vierähti hymyilevään suuhun.
Ekkehard tuijotti hetken äänetönnä eteensä. Huolettomien leikki tekee surullisen surun suuremmaksi. Häntä loukkasi, että herttuatar tällä tavoin lukemisen keskeytti. Eikä ollut Hadwig rouvan katseista lohdutusta luettavissa. "Hän pitää sinua pilanaan, niinkuin poikaakin", ajatteli hän, pani kirjan kiinni ja nousi ylös.
"Te olette oikeassa", sanoi hän Hadwig rouvalle, "se on päätöntä. Didon olisi pitänyt nauraa, ja Aeneaan syöksyä miekkansa kärkeen, se olisi ollut todellisempaa." Herttuatar katsahti ylös hämmästyneenä. "Mikä teidän on?" kysyi hän.
"En saata lukea enempää", vastasi Ekkehard. Hadwig rouva oli noussut seisaalleen. "Jos ette saata lukea enempää", lausui hän nähtävästi kyllästyneenä, "niin onhan meillä monta muuta keinoa hankkia hauskutusta. Kuinkahan olisi jos antaisin teille tehtäväksi kertoa jotakin huvittavaa — saatte valita vapaasti, onhan ulkopuolellakin Virgiliusta niin paljon mieltäkiinnittävää ja valtavaa. Tai sepittäkää itse jotakin. Teitä painaa joku taakka, te ette ilostu, ette halua lähteä maalle, kaikki teitä häiritsee; teidän henkenne kaipaa suurta tehtävää; me annamme sen teille."
"Mitä minä sepittäisin?" vastasi Ekkehard. "Eikö ole siinä onnea kylliksi, jos voipi olla niin suuren mestarin tulkkinakin, kuin Virgilius on?" Hän katsoi omituisesti herttuattareen. "Minä taitaisin laulaa vain eleegioita, kaipauksen surulauluja sangen murheellisia."
"Eikö mitään muuta?" kysyi Hadwig rouva moittivasti. "Eivätkö meidän esi-isämme olekaan sotia käyneet, eikö olekaan heidän sotatorvensa ja hyökkäyspärrytyksensä kajahdellut kautta maailman ja eivätkö ole he taistelleet taisteluita, yhtä mainehikkaita kuin maankulkija Aeneas? Luuletteko että suuri Kaarle keisari olisi käskenyt koota ja laulaa kansojen ikivanhoja lauluja, jos niissä vain oli tähkättömiä ruumenia? Joka paikkaanko teillä pitää olla latinalaiset kirjat?"
"En tiedä mitään", toisti Ekkehard.
"Mutta jotakin teidän pitää tietää", väitti herttuatar. "Olisipa tosiaan kumma, ellei, kun me linnan asukkaat jonakin iltana tulisimme kokoon ja istuisimme juttelemaan vanhoja tarinoita ja kertomuksia, siitä syntyisi enempää kuin mitä koko Aaneiidissä onkaan. Kaarle keisarin hurskas poika ei tosin enää mitään lukua pitänyt vanhoista sankaritaruista, vaan kuunteli kernaammin naukuvia virsiä ja kuoli sielun ja ruumiin puolesta raskautettuna, mutta meillä muilla ovat nuo tarinat lapsuudesta saakka vereen syöpyneet. Kertokaa meille joku niitä, mestari Ekkehard, niin jätämme Virgiliuksen ja lemmensairaan Didokuningattaren teidän yksityiseksi huviksenne."
Mutta Ekkehardin ajatukset kulkivat kaukana toisilla teillä. Hän pudisti päätään kuin uneksien.
"Minä näen, että te tarvitsette alkusysäystä", virkkoi herttuatar. "Saatte kaikilta ensin hyvän esimerkin. Praxedis, olepas valmis ilmoittamaan kamariherra Spazzolle, että me aijomme huomenna huvitteleida vanhojen tarinain kertomisella. Jokainen varustautukoon sitä varten." Hän tarttui Virgiliukseen ja nakkasi sen juhlallisesti pöydän alle merkiksi että uusi suunta oli alkava. Hänen ajatuksensa oli hyvä ja viehättävä. Vain luostaripoika, joka herttuattaren puhuessa oli antanut päänsä olla Praxediksen sylissä, ei sitä oikein tajunut. "Milloinkas saan oppia enemmän kreikkaa, armollinen valtijatar?" kysyi hän. "Thalassi ke potami…"
"Kun harmaat hiukset taas ovat kasvaneet", vastasi tämä iloisesti ja suuteli häntä jälleen.
Ekkehard lähti pitkin askelin salista ulos.