KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Herra Spazzon, kamariherran, lähettilästoimi.
Eräänä viileänä kesäaamuna asteli Ekkehard linnantietä pitkin. Hän oli viettänyt unettoman yön, huoneessaan edestakaisin kävellen; herttuatar oli hänessä hurjia ajatuksia eleille herättänyt. Hänen päänsä sihisi ja suhisi kuin olisi hanhiparvi yhtämittaa ympäri lentänyt. Hän karttoi Hadwigrouvan katsetta ja poissa ollen kaipasi kuitenkin aina luokse. Entinen hilpeä luontevuus oli mennyttä, hän oli tullut hajamieliseksi, äkilliseksi; tuo aika, josta ei kuolevista kenkään liene vielä säästynyt, se jota kunnon Gottfried von Strassburg sittemmin on nimittänyt "ainaiseksi tuskaksi ainaisen autuuden ohessa", oli nyt alkanut hänelle.
Yöllä, ennen päivänkoittoa, oli ollut ukkosilma. Hän oli avannut akkunan ja nauttinut salamoista, jotka välähtelivät pimeässä, jotta järven rannat selvästi näkyivät räikeässä valossa, ja oli nauranut kun taas tuli pimeä ja ukkonen jylisten kulki vuorenhuippujen yllä.
Nyt oli auringonpaisteinen aamu. Nurmella kiilteli kastehelmiä, siellä täällä varjossa joku sulamaton rae. Vuoret ja laaksot olivat äänettöminä, mutta peltojen laihosta oli olki taittunut, raesade oli käynyt ennenaikaista leikkuuta. Vuorten kallioilta solisi sameita puroja laaksoihin.
Vielä ei näkynyt missään liikettä, kukko oli vasta ensikertaa kiekunut. Vain kaukana sillä kumpuisella maalla, joka aaltomaisesti lähtee korkean Twielin selänteestä, näkyi muuan mies kulkevan. Se oli hunni Cappan. Hän kantoi pajuvitsoja ja muita ansanainoja ja meni työhönsä, peltohiiriä pyydystämään. Iloisesti vihelteli hän lehmuksenlehdellä — onnellisen näköisenä niinkuin ainakin vastanainut; hänelle oli pitkän Friderunin sylissä auennut uusi elämä.
"Kuinkas voidaan?" kysyi Ekkehard lempeästi, kun mies tuli kohdalle ja tervehti nöyrästi. Hunni viittasi korkeuteen; "niinkuin taivaassa!" sanoi hän ja pyörähti iloisesti kantapäällään. Ekkehard kääntyi kulkemaan edelleen. Vielä kauvan helisi myyränpyytäjän lehtipillin soitto tyynessä aamuilmassa, mutta Ekkehard kulki alakuloisena vuoren lakea kohti. Siellä oli sammaltunut kivi; sitä varjosi tuuhea valkeakukkainen seljapensas. Ekkehard istui kivelle. Kauvan katseli hän tyhjään ilmaan, sitte otti hän esiin korukantisen kirjasen kaapustansa ja alkoi lukea. Ei ollut se messukirja eikä psalttari, Salomonin korkea veisu oli sillä nimenä; se ei ollut se kirja, jota hän nyt olisi tarvinnut. Oli tosin hänelle kerran opetettu että tuo liljantuoksuinen laulu esitti kiihkeätä kirkon, sielun todellisen morsiamen, kaipuuta; hän oli sen ennen lukenut huomaamatta että Sulamitin silmät olivat kuin toukomettisen, posket kuin granaattiomenat ja varsi sorja, kuin palmun. Nyt lukee hän sitä toisessa mielentilassa. Huumaaviin unelmiin hän uinuu.
"Kuka on tämä, joka nähdään niinkuin aamurusko, ihana niinkuin kuu, valittu niinkuin aurinko, peljättävä niinkuin sotajoukko?" Hän katsoi kohti korkean Twielin lakea, jota aamurusko purppuroi, ja tiesi vastauksen.
Ja vielä luki hän: "Minä makaan, mutta minun sydämeni valvoo; se on minun ystäväni ääni, joka kolkuttaa. Avaa minun eteeni, minun sisareni, minun armaani, minun kyhkyläiseni, minun ihanaiseni; sillä minun pääni on täynnä kastetta, ja minun palmikkoni täynnä yön pisaria." Viriävä aamutuuli siroitti valkeita seljankukkia kirjan lehdelle, Ekkehard ei karistanut niitä pois, hänen päänsä painui alas ja hän istui liikkumatta…
Sillä välin oli Cappan hilpein mielin ryhtynyt päivätyöhönsä. Työmaa oli tasangolla aivan Hohentwielin rajalla. Sinne olivat peltohiiret varustaneet sotaleirinsä, hamsterit kulettivat kokonaisia kuormastoja hyvää kauraa poskessaan talvivarastoihin, ja myyrät kaivoivat käytäviään someroiseen maahan. Sinne oli Cappan komennettu. Niinkuin valtiomiehen kapinallisessa maakunnassa oli hänen palautettava olot järjestykseen ja puhdistettava maa turmiollisista aineksista. Rajuilman kuurot olivat uurtaneet salakäytävät näkyviin. Varovasti alkoi hän niillä kohdin kaivaa syvemmälle ja otti monet peltohiiret hengiltä, sitten viritti hän huolellisesti paulansa ja pajuansansa, toisille paikoille asetti; hän myrkkysyöttejä, joita hän oli keittänyt aaroninparroista ja sudenmarjoista, ja soitteli hilpeästi murhatoimessaan aavistamatta, mitä ukkospilviä hänen päänsä varalle oli nousemassa.
Sen peltokaistaleen vierestä, jolla hän oli, alkoivat Reichenaun luostarin maat. Lähellä, vanhan tammimetsän rinteessä näkyi muutamia olkikattoja; siellä oli Schlangenhof, "käärmekartano". Se, ja sen ympärillä laajat alat peltoa ja metsää oli luostarin omaisuutta; eräs hurskas leski oli sielunsa pelastukseksi lahjoittanut sen pyhälle Pirminiukselle. Nyt isännöi siellä luostarin-arentimies, äkeä äijä, kovia ajatuksia pörröisessä päässä; hänellä oli monta renkiä ja piikaa ja hevosta ja nautaa ja hän menestyi hyvin, sillä ruskeita käärmeitä, joilla oli pesiä tallissa ja pihamaalla, hoiteli hän rehellisesti eikä jättänyt maitovatia tallinnurkassa milloinkaan tyhjäksi, jotenka ne olivatkin sangen kesyjä ja kiemurtelivat hilpeinä nurmikolla eivätkä, tehneet pahaa kenellekään. "Käärmeet ovat talon siunaus", selitti ukko usein, "talonpojissa on toinen olo kuin keisarin hovissa".
Mutta kaksi päivää oli arentimies nyt ollut pahalla päällä. Ankarat rajuilmat olivat saattaneet hänet huolestumaan vuodentulosta. Kun kolme raepäivää oli mennyt ohi vahinkoa tekemättä, panetti ukko hevosen valjaihin, kannatti rattaille säkin edellisvuoden rukiita ja ajoi Singenin kirkon diakoonin luo. Tämä nauroi partaansa kun näki luostarin arentimiehen ajopelit metsänlaidassa tuleviksi; hän tunsi laumansa. Hänen palkkansa oli pieni, mutta ihmisten hupsuus tiputteli siihen aina pieniä lisiä, niin että ei vellin tarvinnut kovin vetiseksi jäädä.
Luostarin arentimies oli kantanut jyväsäkkinsä hänelle ja sanonut: "mestari Otfried, olettepa tehtävänne hyvin tehnyt ja rukouksillanne kerrassaan karkoittanut rankkasateet pelloiltani. Älkäät unohtako minua vastakaan, jos vielä sattuisi ukonilmoja nousemaan!"
Ja diakooni oli vastannut: "Arvaanpa että satuitte näkemään minut kun Schlangenhofiin päin kääntyneenä seisoin kirkon-ovella ja pirskauttelin vihkivedellä kolme ristinmerkkiä rajuilman lumeiksi ja luin sen lisäksi kolmen pyhän naulan sanat; sepä se rankan ja rakeet ajoi pohjoiseen päin. Saattaapa tuosta rukiistanne tulla varsin mainiota leipää, varsinkin jos olisi siihen panna sekaan ripposen ohranjyviä."
Sen jälkeen oli luostarin arentimies taas palannut kotiaan ja oli juuri aikeissa lähettää säkin ohria ansaituksi lisäpalkkioksi asiamiehillensä taivaan eessä. Mutta jo taas nousi ilmoille myrkynmusta pilvi ja juuri kun se oli tammimetsän kohdalla, liikkui sitä vastaan toinen vaaleampi savenkarvainen, jolla oli viisi sakaraa, kuin kouran sormia, iski kiinni ja syyti salamoita ja synnytti raesateen, rankemman kuin edellisistä yksikään. Luostarin arentimies oli turvallisesti seisonut kuistillan; "Singenin pappi kyllä taas tuonkin minun mailtani karkottaa", oli hän ajatellut; mutta kun raskaita rakeita alkoi singota hänen peltoonsa ja vilja mennä lakoon, kuin nuolten tavoittama nuoriso taistelussa, ja kaikki viimein oli kuin raudalla kaadettu, silloin iski hän nyrkkinsä tammipöytään. "Kirottu olkoon Singenin valehtelija!" Epätoivoissaan päätti hän nyt käyttää vanhaa hegaulaista temppua, kun kerran diakoonin taika oli tehoton. Taittoi pari tammenoksaa lähimmästä puusta, repi lehdet yhteen kasaan ja siroitti ne mahtavan pihatammen juurelle; ja tämän toimituksen teki hän parhaimpaan juhlapukuunsa puettuna. Mutta rakeita satoi lakkaamatta pellolle huolimatta häänutusta ja tammen lehtien siroituksesta. Kuin paikalleen kiinni naulittuna tuijotti arentimies sateen pieksämää lehtikasaa, eikö siitä kuitenkin tuuli kääntyisi ja pilviä karkoittaisi. Mutta tuuli ei kääntynyt. Silloin kipristi hän kulmakarvojaan, puri huultaan ja astui tupaan. Rengit pysyttelivät hänestä kymmenen askeleen päässä, he tiesivät, mitä se tietää kun heidän herransa puree huulta. Melkein murtuneena istuutui hän tammipöydän ääreen, eikä puhunut pitkään aikaan sanaakaan. Sitten kirosi hän karkeasti. Kun luostarin arentimies kirosi, silloin oli asiat jo paremmin. Isäntärenki astui varovasti lähemmäs ja asettui seisomaan häntä vastapäätä pöydän toiselle puolen; hän oli melkein jättiläinen kooltaan, mutta isäntänsä edessä seisoi hän lauhana kuin lapsi:
"Jos minä sen noidan tietäisin!" sanoi vuokraaja, "sen ilmanoidan, sen pilvien-ämmän! Eipä hän olisi ilman maksua riepujaan Schlangenhofenia kohti huiskutellut… Kieli sen kidasta kuivukoon!"
"Mahtaako se olla noita-akan työtä?" virkkoi isäntärenki. "Eipä ole kenestäkään kuultu puhuttavan sittenkuin se metsänakka sieltä; uhripuunkummulta maan-kierrolle ajettiin."
"Ole vaiti!" ärjäsi isäntä tuikeasti, "siksi kun sinulta kysytään".
Renki jäi seisomaan; hän tiesi että hänen vuoronsa kyllä tulisi. He olivat kotvan vaiti kumpikin. Sitten alkoi ukko: "mitäs tiedät?"
"Tiedänpä, mitä tiedän", vastasi toinen viisaasti.
Oltiin taas vaiti kotva. Luostarin arentimies katsahti ulos ikkunasta; sato oli pilalla. Hän kääntyi entiselleen.
"Sano se!" huusi hän.
"Näittekös te ukonpilveä", sanoi renki, "kun se tuli sitä toista pilveä vastaan? Mikä se oli? Usvalaivapa tietenkin? Joku on myynyt meidän viljamme usvien laivurille…"
Luostarin arentimies teki ristinmerkin, ikäänkuin estääkseen häntä enempää puhumasta.
"Iso-äitini sen minulle neuvoi", selitti renki. "Hän oli Elsassissa usein kuullut siitä puhuttavan, kun Odilienbergiltä nousivat rajuilmat. Magonian maasta purjehti silloin valkoinen usvalaiva keskelle mustia pilviä, laivassa istuvat Fasolt ja Mermuth, ja nämä ravistavat rakeilla jyvät oljista, jos ukkosentaikoja on siihen antanut heille vallan, ja nostavat pellolta viljat ilmalaivaan ja purjehtivat takaisin Magoniaan ja maksavat hyvän palkan. Enemmän usvalaivan kutsumisesta hyötyy kuin messujen lukemisesta; eipä jäänyt meille nyt muuta kuin tyhjät oljet."
Luostarin arentimes kävi miettiväiseksi. Sitten tarttui hän renkiä niskaan ja ravisti häntä.
"Kuka?" huusi hän tuimasti.
Mutta renki pani sormen suulleen. Oli jo yönaika.
Samalla huomenhetkellä kuin Cappan oli kohdannut Ekkehardin, läksi arentimies isäntärenkinsä kanssa vainioille vahinkoa katsomaan. Ei puhuttu sanaakaan. Vahinko oli suuri. Mutta rajan takana olivat vainiot paremmin säilyneet, niinkuin olisivat metsikön tammet muodostaneet aidan, jonka toisella puolen olevan maan rakeet jättivät rauhaan. Siellä oli Cappan työssä. Hän oli juuri saanut ansat viritetyiksi ja aikoi hetkisen levätä. Otti vyöstään kappaleen ruisleipää ja silavakimpaleen, joka oli niin valkean ja pehmoisen näköinen kuin veres vitilumi, ja niin kaunis, että hänen täytyi liikutuksella muistaa uutta aviopuolisoansa, joka hänelle sellaiset eväät matkaan sääli. Ja hän mietiskeli kaikkinaista, mitä heidän keskensä oli sitte häiden tapahtunut, ja loi kaipaavan katseensa ilman leivosiin, ikäänkuin anellen näitä lentämään korkean Stoffelin kummulle hänen puolestaan tervehtimään asumusta ja aviovaimoa, ja hänen tuli niin hyvä mieli, että hän taas suoritti suurenmoisen loikkauksen ilmassa. Koska hänen solakka puolisonsa ei ollut läsnä, päätti hän nyt pitkästä aikaa heittäytyä pitkälleen eineestä oikein nauttiakseen, sillä kotona oli hänen yhä vielä pitänyt mukautua istumaan, niin vastahakoista kuin se hänestä olikin. Mutta samassa juolahti hänen päähänsä että Friderun oli hänen toimensa paremmaksi menestykseksi opettanut hänelle nakertajien hävityssanat ja käskenyt visusti painamaan mieleen, että ne myöskin tulivat luetuiksi.
Eikä olisi hänelle eine miltään maistunut, ennenkuin hän oli käskyn täyttänyt.
Vainion rajalla oli kivi, johon oli hakattu puolikuun kuva, Hadwigrouvan rajamerkki. Hän riisui puukengän oikeasta jalastaan, astui rajakiven luo ja kohotti käsivartensa metsää kohti. Luostarin arentimies oli isäntärenkinsä kanssa likellä metsänrinnettä; he pysähtyivät, eikä hän heitä nähnyt, vaan alkoi hokea, niinkuin Friderun oli opettanut: "Aius, sanctus, cardia cardioni!" Hiiret häijyt hiitolaiset, myyrät maita myllertävät, hamsterit häjynkuriset, pellolta pois, jos peijakas ois, eli saakeli sois! Maan alitse, maan ylitse, suin päin suon mutihin, jost'ei teitä tauti laske, luovuta luunkolotus, sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana! "Afrias, aestrias, palamiasit!"
Arentimies ja isäntärenki olivat tammien siimeksessä kuunnelleet manausta; nyt hiipivät he lähemmäs. "Afrias, aestrias, palamiasit!" hoki Cappan toistamiseen, niin samalla sävähti hänen niskaansa isku, joka paiskasi hänet suulleen maahan, ällistyneen korvaan kuului outoja ääniä ja neljä nyrkkiä piti samaa peliä hänen selässään kuin varsta riihessä.
"Tunnustatko sinä, viljavaras!" huusi luostarin arentimies hunnille, joka ei saattanut ymmärtää, mistä tämä hyvä hänelle. "Mitä pahaa on Schlangenhof sinulle tehnyt, senkin sääntaikuri, hiirinoita. pirunsikiö?"
Cappan ei osannut vastata mitään, häntä pyörrytti. Se vimmastutti ukkoa vielä enemmän.
"Katso sen silmään", käski hän isäntärenkiä, "näkyykö siinä kuva oikein, vai käännettynä, pää alaspäin!" — Renki teki työtä käskettyä. Mutta hän oli rehellinen. "Ei se ole silmässä", tunnusti hän. "No, katso käsivartta!"
Toinen riisui voitetun yltä mekon ja tarkasti hänen käsivarttaan. Joka viljelee yhteyttä pahojen henkien kanssa, sillä on ruumiissa joku merkki. Mutta he eivät löytäneet raukassa mitään virhettä, vain muutamia arvettuneita haavanjälkiä. He olivat jo vähällä leppyä häneen; sen ajan ihmiset olivat, niinkuin eräs historioitsija sanoo, intohimoissaan, niinkuin villit, kiivaat, ja äkkiä muuttuvaiset. Mutta rengin katse palasi mietiskelystä maan pinnalle; ja sattuipa suuri tamminkainen liikkumaan maassa, punervat sarvet pystyssä ylpeästi kuin hirvellä. Se oli katsellut Cappanin pahoinpitelyä ja alkoi nyt pyrkiä poispäin, kun se hänestä tuntui ilkeältä.
Mutta renki astahti säikähtyneenä taapäin.
"Ukkosen itikka!" huusi hän.
"Ukkosen turilas!" huudahti vuokraaja samaten. Nyt oli Cappan kadotettu. Että hän oli tuon kovakuoriaisen avulla sateen taikonut, siitä ei ollut enään mitään epäilystä; tamminkainen tietää ukkosta ja raesadetta.
"Tee katumus ja parannus, pakanakoira!" sähisi vuokraaja ja tarttui puukkoonsa. Vaan samalla juolahti hänen mieleensä uusi ajatus. "Veljiensä haudalla hän sen sovittakoon", sanoi hän sitten. "Hän on loihtinut sen koiranilman kostoksi hunnitappelusta; mikä sen olisi radastaan muuttanut."
Renki oli sillä välin musertanut tamminkaisen hengiltä kahden kiven välissä ja peitti kivet huolellisesti maahan. Nyt laahasivat he Cappania eteenpäin pellon poikki hunnien hautakummulle ja sitoivat häneltä pajunvitsoilla kädet ja jalat; sitten lähti renki juoksemaan Schlangenhofiin kutsumaan kumppaneitaan. Hurjina ja verenhimoisina saapuivat nämä; muutamat heistä olivat tanssineet Cappanin häissä; mutta eihän se saattanut estää heitä nyt kiiruhtamasta häntä kivittämään.
Cappan alkoi aprikoida asiain tilaa. Mitä hänen syykseen luettiin, sitä hän ei ymmärtänyt, mutta kyllä sen, että nyt on hätä käsissä. Sen vuoksi hän parkaisi kimakasti ja kaikuvasti, niinkuin haavoitettu hevonen kuolinhetkellään; siitä havahtui Ekkehard seljapuun luona unelmistaan, hän tunsi Cappanin äänen ja tähysti sinnepäin. Uudelleen kajahti Cappanin hätähuuto; silloin unohti Ekkehard korkean veisun ja riensi vuoren rinnettä alas. Hän tuli oikeaan aikaan. He olivat asettaneet Cappanin kumpua peittävää kallionlohkaretta vastaan ja seisoivat puoliympyrässä sen ympärillä. Luostarinarentimies ilmoitti; että hän oli tavannut hänet verekseltänsä ukkosenloihtimistyössä, ja kysyi heidän mieltään; he tuomitsivat hänet syylliseksi ja kivitettäväksi.
Tähän synkkään seuraan saapui Ekkehard. Hengellisen säädyn miehet olivat siihen aikaan vähemmässä määrässä soaistut, kun muutamia satoja vuosia myöhemmin, jolloinka yhtä löyhäperusteisten syytösten nojalla tuhansia poltettiin roviolla ja valtio "oikeutensa nojalla" sen vahvisti ja kirkko antoi siunauksensa. Ja Ekkehard, niin suuresti kun hän taikuutta uskoikin, oli kerran itse hurskaan piispa Azobardin luostarissa kirjoittanut kirjan kansan mieletöntä uskoa vastaan rajuilmoista ja ukkosesta; inho ja suuttumus toivat sanat hänen suuhunsa.
"Mitä te mielettömät teette, kun tahdotte tuomita, missä teidän pitäisi rukoilla, ettei teitä itseänne tuomittaisi! Jos tämä mies on jotakin rikkonut, niin odottakaa uuttakuuta, jolloinka Radolfin pappi pitää lähetyskäräjiä, siellä saavat lautamiehet päättää hänen taikuudestaan, niinkuin keisarin ja kirkon laki määrää!"
Mutta Schlangenhofin miehet eivät häntä uskoneet. Alkoivat vaan uhkaavasti murista.
Silloin päätti Ekkehard koskettaa toista kieltä hurjistuneiden mielissä.
"Ja luuletteko te todellakin, te pyhien maan, tämän Jumalalle otollisen Schwaabin maan pojat, että tuommoisella hunniraukalla olisi voimaa ja valtaa taikoa meidän päiviämme? Luuletteko te että pilvet tottelevat häntä? eikö pikemminkin kunnon hegaulainen salama olisi iskenyt häntä päähän rangaistukseksi rikoksesta, että muukalainen mies rohkenisi häntä lähestyä?"
Vähää puuttui, etteikö tämä perustus olisi vaikuttanut kotiseudustaan ylpeihin miehiin. Mutta luostarin-arentimies huusi: "Se ukkosen turilas! Se tamminkainen! Me olemme omin silmin nähneet sen kömpivän hänen jalkainsa juuressa!" Silloin kajahti uudelleen: "kivittäkää se!" ja samassa sinkosi isonlainen kivi ja sattui poloiseen pahasti. Silloin syöksyi Ekkehard pelottomasti Cappanin eteen ja suojeli häntä omalla ruumiillansa. Se vaikutti.
Schlangenhofin miehet katselivat toisiansa; vähitellen he vaikenivat, sitten yksi joukosta kääntyi ja lähti kotiapäin, toisia alkoi seurata ja viimein oli jäljellä arentimies yksin. "Te pidätte maanvihollisen puolta!" huusi hän vimmoissaan, mutta Ekkehard ei vastannut, ja niin pudotti vuokraajakin kivensä maahan ja lähti muristen tiehensä.
Cappania oli pahoin pidelty. Selässä, jota Alemannian maanmiesten nyrkit ovat mukiloineet, ei vuosikausiin "ruoho kasva". Kivenheitto oli tehnyt päähän haavan, joka vuoti kovasti verta. Ekkehard pesi hänen päänsä sadevedellä ja teki, veren vuotoa hillitäkseen, ristinmerkin, sitten sitoi hän haavan niinkuin laatuun kävi. Hän ajatteli laupiaan samarialaisen evankeliumia. Haavoitetun miehen raukeista silmistä loisti kiitollisuuden ilme. Hitaasti talutti Ekkehard häntä linnaa kohti; hänen täytyi puhua kauvan, ennenkuin toinen rohkeni nojautua hänen käsivarteensa. Hunnitaistelussa haavoittunut säärikin aristi, ja ähkyen ja ontuen edistyi matka.
Twielillä syntyi suuri meteli, kun he tulivat. Kaikki olivat hunnin puolella. Herttuatar tuli pihalle; hän nyökkäsi Ekkehardille ystävällisesti tämän osottaman avun vuoksi. Luostarin väen puuttuminen hänen alustalaiseensa suututti häntä suunnattomasti.
"Sitä ei unohdeta", sanoi hän, "ole huoletta hiirenpyytäjä! Ne saavat maksaa sinulle haavasta päässäsi sopijaisia, jotka vastaavat hyviä myötäjäisiä. Ja herttuanrauhan häiritsemisestä pannaan heille korkein sakko, kymmenen naulaa hopeata ei riitä. Luostarin alustalaiset käyvät yhtä röyhkeiksi kuin heidän herransa."
Enimmin suutuksissaan oli Spazzo, kamariherra. "Sitä vartenko minä jätin iskemättä häntä miekallani päähän", noitui hän, "kun hän lonkka puhki makasi edessäni, että Schlangenhofin roistojen piti häntä laastaroida? Ja jos hän olikin teidän vihollisenne, nyt on hän kastettu ja minä hänen kumminsa, jonka on pidettävä huolta hänen ruumiinsa ja sielunsa menestyksestä. Äläpä, kummilapseni huoli", huusi hän tälle ja helisti miekkaansa kivipermantoon, "jahka tuo naarmu paranee, mennäänkin yhdessä lukemaan luostarin-arentimiehelle rakeita ja salamoita, ja niin luetaankin, että siltä lastuja päästä lentää! Nuo arentimiehet käyvätkin jo liian koppaviksi! Pitävät kilpiä ja aseita kuin aatelismiehet, ajavat tavallisen talonpoikaisen metsästyksen sijasta koiria villisikojen ja karhujen kimppuun ja puhaltavat jahtitorviinsa, kuin olisivat he maailman kuninkaita. Missä vaan jollakin on pää muita pystympänä, voi lyödä vetoa, että se on arentimies."
"Missä rikos tapahtui?" kysyi herttuatar.
"Ne raahasivat hänet sieltä, missä puolikuunmerkki on kiveen hakattu, aina hunnien hautakummulle saakka", ilmoitti Ekkehard.
"Siis keskellä meidän maata ja mantua, se on toki liikaa! Herra Spazzo, te lähdette ratsastamaan!"
"Me lähdemme ratsastamaan", vahvisti kamariherra kiukkuisesti.
"Ja vaaditte Reichenaun apotilta vielä tänään sakkorahan ja rauhanrikkomissopijaiset ja täyden hyvityksen. Meidän hallitsijanoikeuksiimme olkoon luostari julkeudessaan kajoamatta!"
"Olkoon luostari julkeudessaan kajoamatta!" toisti herra Spazzo äskeistä vielä kiukkuisemmin.
Harvoinpa oli hänelle sattunut mieluisampaa tehtävää. Hän siveli partaansa. "Me lähdemme ratsastamaan, herra apotti", puheli hän ja lähti asuntoonsa varustaumaan matkalle.
Mutta vihriäsamettisen ihokaisensa ja kultareunustaisen kamariherranvaipan jätti hän kaappiin riippumaan; hän penkoi esiin kuluneen harmajan jahtipuvun ja suuret säärivarukset, jotka hänellä oli yllä taistelussa, sovitti niihin pisimmät kannuksensa ja koetti sitten muutaman kerran että astunta kävi vakavasti. Mutta kypäriinsä kiinnitti hän kolme heiluvinta sulkaa ja sitoi sotamiekan vyölleen.
Niin varustettuna tuli hän linnanpihalle.
"Katsokaapa minua kerta, ihanaisin Praxedis neito", lausui hän tälle, "miltäpä näytän tällä hetkellä?" Hän oli painanut rautakypärän vasemmalle korvalliselleen ja piti päätänsä korskeasti taapäin ja oikeaa olkaa kohti taivutettuna.
"Sangen hävyttömältä, herra kamariherra", kuului kreikattaren vastaus.
"Silloinpa on niinkuin pitääkin!" virkkoi Spazzo herra ja nousi ratsunsa selkään. Hän karautti linnan pihasta jotta hevosen kaviot tulta iskivät, mielessään se ilahuttava tunne että kertakin taas on hävyttömyyskin velvollisuus.
Matkalla hän vielä opetteli lisää. Tuuli oli kaatanut tien poikki männyn; juurissa oli vielä kaatuessa mukaan tullut maa; suuret oksat sulkivat tien.
"Pois tieltä, pappien pölkky!" huusi Spazzo herra männylle. Kun tämä ei totellut, paljasti hän miekkansa. "Eteenpäin, Falada!" kannusti hän ratsuansa ja ponnahutti rohkeasti puun ylitse. Hevosen hypätessä sivalsi hän miekallaan, jotta oksia sinkoili irti.
Ei puoltakaantoista tuntia mennyt ennenkuin hän jo oli luostarin portilla. Kapea kannas, joka alaveden aikana yhdisti saaren rantaan, oli näkyvissä, joten Spazzo vaikeudetta saattoi ratsastaa perille saakka.
Palveluksessa oleva munkki aukaisi portin. Oli päivällisaika. Vähämielinen Heribald tuli juosten puutarhasta uteliaana näkemään kuka vieras oli. Hän tunkeutui aina hevosen kupeelle saakka, kun Spazzo astui alas ratsailta. Pihakoira ulvoi kahleissaan haukkuen kamariherran hevosta, jotta tämä hypähti pystyyn. Vähällä oli Spazzo herran käydä huonosti. Mutta kun hän pääsi jalkeilleen maahan, tarttui hän miekkansa tuppeen, ja löi sen lappeella Heribaldia selkään.
"Ei se ole teitä varten!" huusi hän partaansa sivellen, "se on tarkoitettu koiralle. Viekää perille!"
Heribald seisoi äimistyneenä ja piteli olkaansa. "Pyhä Pirmin!" vaikeroi hän.
"Ei tänäpäivänä olekaan pyhää Pirminiä!" selitti Spazzo herra päättävästi.
Silloin nauroi Heribald, kuin olisi miehen hyvin tuntenut. "No, no, armollinen herra, kävi meillä hunnejakin, eikä niitä ollut vastaanottamassa ketään muuta kuin Heribald, mutta eivät hekään puhutelleet häntä näin jumalattomasti."
"Hunnit eivät olekaan herttuallisia kamariherroja!" selitti Spazzo herra ylpeästi.
Heribaldin sekavissa aivoissa alkoi kajastaa ajatus, että hunnit eivät olekaan pahimpia vieraita Saksanmaalla. Hän vaikeni ja lähti puutarhaan. Siellä repi hän pari salvianlehteä ja hieroi selkäänsä.
Spazzo herra astui pihan poikki ovelle, josta ristikäytävä vie luostarin keskusosiin. Hän astui sisään varmoin askelin. Päivälliskello soi. Yksi veljistä tuli kiirehtien pihan yli. Spazzo herra tarttui tämän tummaan viittaan.
"Kutsukaa apotti minun puheilleni!" käski hän. Munkki katsoi häntä kummastuen ja vilkaisi syrjästä kamariherran kuluneeseen jahtipukuun.
"Nyt on atrian aika", sanoi hän. "Jos te olette kutsuttu, jota mitä sentään…" hän katsoi taas vähän pilkallisesti Spazzon jahtinuttua; eikä hän juuri olisi saanut aikaakaan pisteeseen asti puhua, sillä kamariherra antoi atrialle aikovalle veljelle niin pontevan nyrkiniskun, että mies lennähti kynnykseltä pihalle niinkuin höyhenpussi. Puolipäivän aurinko paistoi kaatuneen kaljuun kerotäplään.
Apotille oli jo tuotu sana, mitä arentimies oli yrittänyt tehdä herttuattaren miehelle.
Nyt kuuli hän metelin luostarin pihalta. Kun hän meni akkunaan katsomaan, näki hän paraiksi hurskaan veli Yvon kulkevan linnuntietä porstuasta pihalle. "Miekkonen se, ken tuntee asioiden synnyt ja syyt", laulaa Virgilius. Apotti Wazmann tunsi ne, hän oli nähnyt Spazzo herran kypäräntöyhdön uhkaavasti heilahtaen esiinpistävän ristikäytävän pimeästä.
"Kutsukaa apotti minun puheilleni!" kajahti huuto toista kertaa pihalle, jotta luostarikammioiden ikkunaruudut helisivät. Sillä välin jäähtyi Reichenaun päivällispuuro; refektoriumiin kokoontuneet ryhtyivät vihdoin syömään, apottia odottamatta.
Apotti Wazmann oli käskettänyt luokseen Rudimannin, kellarimestarin. "Tämän kaiken", sanoi hän, "on se Sankt Gallenin keltanokka taas meille toimittanut. Oi, Gunzo, Gunzo! Ei tosin pidä kenenkään lähimäisellensä pahaa suoman, mutta harkitseepa mieleni sentään sitä seikkaa, eivätköhän Schlangenhofin miehet, tuo jättien suku Herran edessä, yhtäkaikki olisi tehneet hyvää työtä, jos olisivat nakanneet sen liehakon Ekkehardin kalloon ne kivet, jotka he olivat hunnitaikurin varalle määränneet…"
Eräs munkki astui aristellen apotin kammioon.
"Teidän pitäisi tulla alas", sanoi hän hiljaa, "siellä on muudan, joka räyhää ja rähisee kuin hullu."
Silloin kääntyi apotti Rudimannin, kellarimestarin puoleen ja sanoi: "Nyt ollaan Twielissä huonolla tuulella; tunnen kamariherran: se on tarkka tuuliviiri. Kun hänen ylpeä valtiattarensa suvaitsee hymyellen laskea leikkiä, niin nauraa hän naaman täydeltä, mutta jos herttuattaren otsa synkistyy, niin jylisee kamariherra jo julmana ukkosena…"
"… ja iskee alas", täydensi Rudimann. Raskaita, heliseviä askeleita kuului käytävästä.
"Ei ole aikaa enään menettää", lausui apotti. "Lähtekää kiiruusti matkaan, kellarimestari, ratsastakaa linnaan ja lausukaa herttuattarelle pahoittelumme aamullisesta jutusta. Ottakaa pari hopearahaa arkusta kipurahoiksi piestylle ja sanokaa, että hänen paranemisekseen luetaan esirukouksia. Matkaan vaan, olettehan te miehen kummi ja viisas mies."
"Se ottaa kovalle", arveli Rudimann. "Herttuatar tulee olemaan sangen myrkyllinen."
"No, ottakaa joku lahja mukaan", sanoi apotti. "Lasten ja naisten silmiä on helppo hemaista."
"Minkähän lahjan?" aikoi Rudimann kysyä, mutta ovi lennähti auki. Herra
Spazzo astui sisään. Hänen kasvonsa olivat kerrassaan ankarat.
"Herrattareni hengen nimessä!!" huusi hän. "Onko tämän rotanpesän apotti tänään valanut lyijyä korviinsa, vai onko häneltä luuvalo jalat tuhonnut? Miksikä te ette tule vastaanottamaan vierastanne?"
"Me olemme hämmästyneet", lausui apotti, "olkaa tervetullut," Hän nosti oikean etusormensa tulijaa siunatakseen.
"En minä tarvitse tervetuliaisia!" ärähti Spazzo herra vastaan. "Piru tänään on päivän suojeluspyhä. Meitä on loukattu! Pahasti loukattu! Me vaadimme hyvitystä, kaksisataa naulaa hopeaa vähintäin. Tänne ne!! Murha ja maailmanpalo! Hallitsijan oikeuksiin olkoon luostari julkeudessaan kajoamatta! Me tulemme lähettiläänä."
Hän heläytti kannuksiaan kivipermantoon.
"Suokaa anteeksi", vastasi apotti, "emme saattaneet harmaata jahtiasua arvata lähettilään virkapuvuksi."
"Johannes kastajan kameelinkarvaisen kauhtanan kautta!" jyrisi Spazzo herra. "Vaikka olisin minä paitasillani tullut, niin olisi sekin ollut kyllin hyvä airueenpuku teidän mustien kaapujenne rinnalle."
Hän korjasi kypäriänsä pystympään. Höyhenet heilahtivat. "Maksakaa, että pääsen tästä lähtemään! Täällä on huono ilma, huono, sangen huono…"
"Malttakaa toki", virkkoi apotti, "vihassa ei kukaan vieras saa saareltamme lähteä. Te olette tuima, kun ette vielä liene syönyt. Älkää halveksiko vähäistä ateriaa luostarissamme. Syötyä sitten käykäämme asioihin."
Että ihminen karkeutensa palkaksi saapi ystävällisen päivälliskutsun, se teki kamariherraan jotakin vaikutusta. Hän otti kypärin päästänsä. "Hallitsijan oikeuksiin olkoon luostari julkeudessaan kajoamatta!" lausui hän vielä kerran, mutta apotti viittasi kädellään ikkunaan: luostarin keittiön ovi oli auki, kyökkipoika käänteli paistinvarrasta tulen päällä ja maiskautti kieltään, kun nähtävästi suloinen paistinhaju oli hänen nenäänsä noussut — taustalla näkyi useita katettuja kulhoja herättäen herkullisia aavistuksia, — eräs munkki kantoi suurta kiviruukkua kellarista pihan poikki. Näky oli ylen houkutteleva.
Silloin unohti Spazzo herra viralliset otsarypyt ja suostui kutsuun.
Kolmatta ruokalajia syödessä olivat vihanpurkaukset jo harvemmat. Kun punainen Meersburger viini helmeili, pikarissa, olivat ne kokonaan valjenneet. Punainen Meersburger oli hyvää. —
Sillä välin lähti Rudimann, kellarimestari, ratsastamaan luostarista. Ermatingenin kalastaja oli saanut jättiläiskokoisen lohen; tuoreena ja kauniina oli se viileän kellarin säilössä. Sen oli Rudimann valinnut herttuattaren lepytyslahjaksi. Luostarin kirjoitushuoneessa oli hänellä vielä vähän puuhaa ennen lähtöään. Yhden maallikkoveljen piti lähteä häntä saattamaan, heiniin säälitty merenotus poikkipuolin muulin selässä. Herra Spazzo oli saapunut korskeasti karauttaen, nöyränä lähti Rudimann ratsastamaan. Hän puhui hiljaa ja arastellen kysyessään herttuatarta. "Hän on puutarhassa", sanottiin.
"Entäs hurskas kanssaveljeni Ekkehard?" tiedusti kellarimestari.
Hän on lähtenyt saattamaan haavoitettua Cappania Hohenstoffelile ja hoitaa häntä; ei luultavasti tule kotia ennen yötä.
"Sepä ikävää", virkkoi Rudimann. Mutta huulessa värähti pilkallinen nytkähdys. Hän otatti lohen esille heinäkääreestä ja käski asettamaan sen pihalla olevan pöydän suurelle kivilaatalle; se oli siinä lehmusten siimeksessä, sen suomukset kimaltelivat ja näytti kuin olisi vielä ollut eloa sen kylmissä silmissä, jotka mykkinä kaivaten tuntuivat katsovan vuorenhuipulta alas sinerviin aaltoihin. Kala oli miehenmittaa pitempi. Praxedis olikin kimeästi kirkaissut, kuin se oli heinäkääröstä paljastettu. "Ei tule kotia ennen yötä", mutisi Rudimann, taittoi vahvan lehmuksenoksan ja pujotti sen menemään lohen kitasten läpi, niin että kala jäi suu ammolleen. Vehreillä lehmuksenlehdillä koristi hän otuksen kidan, sitten pisti hän käden pivoonsa, veti sieltä esiin Gunzon solvauskirjan pergamenttilehdet, kääri ne somasti lieriöksi ja sovitti sen ammottavaan kitaan. Uteliaana katseli Praxedis hänen touhuansa, tuommoista ei hän ennen ollut vielä nähnyt.
Nyt lähestyi herttuatar. Nöyränä meni Rudimann häntä vastaan, pyysi armoa Schlangenhofin väelle, kertoi apotin olevan sangen pahoillaan, puhui arvonannolla haavoitetusta, epäilyksellä ilmojen-noituudesta, s.o. ylimalkaan menestyksellä. "Ja osottakoon ainakin vaatimaton lahjamme Teille alati uskollisen herranhuoneen hyvää tahtoa", päätti hän puheensa ja astui syrjään, jotta lohi koko mahtavuudessaan tuli näkyviin. Herttuatar hymyili puoleksi leppyneenä.
Nyt näki hän kidasta esiinpistävän pergamentin.
"Entäs tuo?" tiedusti hän.
"Kirjallisuuden uusin uutuus!" … lausui Rudimann. Hän kumarsi kunnioittavasti, poistui ratsunsa luo ja kiiruhti kotimatkalle. —
Punainen Meersburger oli hyvää. Eikä Spazzo herra ylimalkaan istunut viinin ääressä vain leikin vuoksi, hän viipyi pikarin vieressä niinkuin kaupunginpiirittäjä ja istui tukevasti penkillään ja joi kuin mies, joka jättää hetkellisen teiskuilemisen poikasten asiaksi, vakaasti mutta paljon.
"Tämä punainen on järjellisin laite koko luostarissa. Vieläkö teillä on sitä kellarissa?" oli hän kysynyt apotilta, kun ensimäinen ruukku oli tyhjä. Sen piti olla kohteliaisuus, niinkuin sovinnon merkki, että hän joi enemmän. Niin tuli toinen ruukku.
"Hallitsijan oikeuksiin kajoamatta!" lausui hän tuikeasti, kilistäen apotin kanssa. "Kajoamatta!" vastasi tämä kulmainsa alta katsoen.
Oli viides iltahetki, niin kajahti luostarissa kellonsoitto. "Anteeksi", lausui apotti, "täytyy mennä iltamessuun. Tuletteko mukaan?"
"Kernaammin odotan teitä", vastasi Spazzo herra ja katsoi kiviruukun tummaan suuhun, siellä oli vielä runsaanpuoleisesti noin tunnin tarpeiksi. Niinpä antoi hän munkkien veisata iltamessuansa ja jatkoi juontia yksinään.
Taas oli tunti kulunut, niin alkoi hän miettiä, mitä varten hän oikeastaan oli luostariin tullut. Sitä ei hän millään saattanut oikein tarkasti muistaa. Vaan jopa tuli apotti takaisin.
"Kuinkas aika on kulunut?" kysyi tämä.
"Hyvin!" vastasi Spazzo herra. Ruukku oli tyhjä.
"En oikein tiedä…" alotti apotti.
"Noo!" virkkoi Spazzo ja nyökäytti päätään. Tulipa kolmas ruukku.
Sillä välin palasi Rudimann retkeltään, ilta-aurinko alkoi laskea, taivas ruskottui, ehtoon punerva valo heijasti kapeasta akkunasta juomaveikkoihin.
Kun Spazzo herra taas kilisti maljaa apotin kanssa, loisti punaviini kuin hehkuva kulta pikarissa ja hän näki apotin pään ympärillä jonkunlaisen kirkastuksen loiston. Hän alkoi ajatella. "Hadwigin hengen kautta", sanoi hän juhlallisesti, "kukas te taas olette!"
Apotti ei häntä käsittänyt. "Mitä te sanotte?" kysyi hän. Silloin tunsi Spazzo herra hänet taas äänestä. "Vai niin!" huusi hän ja löi nyrkkinsä pöytään, "hallitsijan oikeuksiin olkoon luostari julkeudessaan kajoamatta!" "Luonnollisesti!" myönsi apotti. Samassa tunsi kamariherra äkillisen viillon päässään. Se oli hänelle vanha tuttu ja hänen oli tapana kutsua sitä "väkkäriksi". Väkkäri tuli vain silloin kuin hän istui juomassa; kun se suhautti pään läpi, niin oli se merkkinä, että puolen tunnin kuluttua kangertuu kieli ja sopertuu sana. Jos väkkäri tuli toisen kerran, tiesi se jalkojen lamautumista. Nyt nousi hän ylös.
"Sitä iloa älkööt kaapuherrat saako", ajatteli hän, "että heidän luostariviininsä vuoksi herttuallisen virkamiehen kieli seisahtuu!" Hän seisoi huojumatta.
"Malttakaa", lausui apotti, "juodaan toki eron malja!"
Jolloinka tuli neljäs ruukku. Herra Spazzo oli tosin noussut seisoalleen, mutta seisaallenousun ja poislähdön välillä saattaa vielä tapahtua paljon asioita. Hän ryyppäsi vielä. Kun hänen piti laskea malja pöydälle tuli hän hajamielisyydessään asettaneeksi sen tyhjän ilman kannatettavaksi, jotenka se putosi huoneen kivipermannolle ja kilahti rikki. Silloin suuttui Spazzo herra. Moninaiset asiat kihahtivat hänen päähänsä.
"Missä teillä on se mies?" ärjäsi hän apotille. "Kuka?"
"Arentimies! Tänne se raaka lurjus, joka yritti murhata minun kummipoikani!" Hän ryntäsi apottia vastaan, mutta tuli ottaneeksi yhden ainoan harha-askeleen.
"Se on Schlangenhofissa", selitti apotti hymyillen. "Saatte hänet viedä.
Mutta menkää itse noutamaan."
"Murha ja maailmanpalo! Me noudamme hänet", soperti Spazzo herra ja löi kämmenellään miekantuppea astuen ovea kohti. "Yösijaltaan me hänet raastamme, sen karhunampujan, ja kun hän kerran on kiinni, niin pyhän Galluksen … kun hän … niin … sanon minä teille…"
Tätä puhetta ei ole koskaan päätetty. Spazzon kieli seisoi alallaan, kuin aurinko Josuan käskystä amorealaistaistelussa.
Hän tarttui apotin pikariin ja joi sen tyhjäksi.
Puhelahjaa ei hän saanut takaisin. Suloinen hymy vain levisi kamariherran huulille. Hän lähestyi apottia ja syleili häntä.
"Ystävä ja veli! kallisarvoinen vanha kiviruukku! Mitähän olisi, jos pistäisin silmänne puhki?" yritti hän sammaltavalla kielellä sopertaa: siitä ei kuitenkaan tullut minkäänlaista tolkkua. Hän syleili apottia kiinteämmin seisten toisella kannussaappaallaan hänen jalkansa päällä. Apotti Wazmann oli jo harkinnut, eikö pitäisi väsyneelle toimittaa yösijaa, mutta syleily ja varvasten pakotus muuttivat hänen mielensä ja hän piti huolta, että kamariherra joutui matkaan.
Luostarinpihalla satuloitiin hevosta. Vähämielinen Heribald kierteli ympärillä, oli käynyt noutamassa kappaleen taulaa ja aikoi panna sen palavana kamariherran hevosen sierameen, kostoksi aamullisesta tupenlappeen-iskusta. Nyt astui Spazzo herra ulos koettaen olla sangen arvokkaan näköinen. Yksi palvelija näytti soihtua.
Apotti oli portailla ottanut hyvästit.
Spazzo herra nousi uskollisen Faladansa selkään, mutta lipui yksin tein taas ratsun toiselle puolelle. Heribald kiiruhti apuun ja ehti paraiksi saamaan kamariherran syliinsä. Munkin parta pisteli häntä kasvoihin.
"Oletko sinäkin täällä poikaseni, viisas kuningas Salomo?" jokelti Spazzo herra; "ollos ystäväni!" Hän suuteli häntä, ja silloin auttoi Heribald hänet taas ratsun selkään, heitti taulansa menemään, ja läksi pois. "Heijaa armon herra", huusi hän kääntyen vielä, "tulkaat oikein hyvin kotianne! Te tulitte tänne toisin kuin hunnit, siksipä lähdettekin toisella tavalla kuin he, vaikka kyllä hekin osasivat viiniä juoda."
Spazzo herra painoi rautalakkia syvemmälle ja tarttui lujasti ohjaksiin. Hänellä oli vielä jotakin sydämellään, hän kamppaili kangertuneen kielensä kanssa. Jopa saikin hän taas hiukkasen valtaa, ääni totteli jälleen.
"Hallitsijan oikeuksiin älköön luostari julkeudessaan kajotko!" huusi hän yön hiljaisuudessa vaeltaessaan luostaripihan poikki.
Samaan aikaan teki Rudimann apotille selkoa lähettilästoimestaan herttuattaren luona.
Spazzo herra ratsasti ulos. Palvelijalle, joka oli soihtua kantamassa, oli hän heittänyt kultaisen sormuksensa. Siitä hyvästä saattoi soihdunkantaja häntä pitkän matkaa aina järven yli vievälle kannakselle saakka.
Pian oli hän toisella rannalla. Viileänä hiveli yöilma ratsastajan kuumia kasvoja. Hän naurahteli itsekseen. Ohjaksia piti hän tanakasti oikeassa kädessään, kuu valaisi tietä. Kaukaa keräytyi pimeitä pilviä vuorten lakien ylle. Nyt saapui Spazzo herra mäntymetsään. Heleästi ja selvään kuului tyynessä ilmassa käen kukahdus. Spazzo herra nauroi. Oliko se joku hauska menneisyyden muisto vai hilpeä tulevaisuuden toivoko, joka teki hänen naurunsa niin herttaiseksi? Hän seisatti hevosensa.
"Koska on häät?" huusi hän puuhun päin, josta kukunta kuului. Hän luki kukahdukset, mutta käki oli tällä kertaa väsymätön. Jo oli Spazzo herra laskenut kahteentoista, ja hänen kärsivällisyytensä alkoi vähetä.
"Ole vaiti, huono ennustaja!" huusi hän.
Käki kukahti kolmannentoista kerran.
"Viisi viidettä vuotta on jo niskassamme ja kolmetoista siihen on kahdeksankuudetta" murahti Spazzo herra tyytymättömänä. "Myöhäiseksi vetää sulhaseksi tulo."
Käki kukahti vielä. Toinen oli kukunnasta herännyt ja antoi nyt äänensä kajahdella, kolmas yhtyi joukkoon, ja juopuneen kamariherran ympärillä kuului yhtä päätä "kukkuu", kunnes niitä oli mahdoton laskeakaan.
Silloin loppui hänen kärsivällisyytensä aivan tyyten.
"Valehtelijoita te olette, ja avionrikkojia ja lurjuksia kaikki tyyni!" solvasi hän lintuja. "Suoriukaa siitä hiiteen!"
Hän kannusti ratsunsa raviin. Metsä kävi tiheämmäksi. Pilvet kasaantuivat paksummiksi ja pimeämmiksi ja kulkivat kuuta kohti. Tuli sangen pimeä; mäntyjen rungot törröttivät mustina kuin aaveet, yö alkoi tuntua painostavan hiljaiselta. Mielellään olisi Spazzo herra nyt kuunnellut käkiä, mutta hiljaisuuden häiritsijät olivat lentäneet tiehensä. Ratsastajaa alkoi kammottaa. Kumman näköinen pilvi lipui kuuta vastaan ja peitti sen kokonaan; silloin johtui Spazzo herran mieleen vanha tarina, jonka hän nuoruudessaan oli imettäjältään kuullut, kuinka näet ilkeä susi Hati ja Managarm, kuukoira, koettavat ahdistaa tätä valoista tähteä; hän katsoi taas ylös ja näki selvästi suden ja kuukoiran taivaalla; nyt juuri joutui raukka yön lohduttaja heidän kitaansa… Spazzo herraa kauhistutti. Hän tempasi miekkansa. "Vince luna! Voita, oi kuu!" huusi hän heleällä äänellä ja ravisteli miekkaa ja sotasäärystimiänsä, "vince luna, vince luna!"
Hänen huutonsa oli luja, ja rautavarusten ratina pelottava, mutta pilvihirviöt eivät kuuta jättäneet, vain kamariherran hevonen pillastui ja syöksi tuulena metsästä pois.
Kun Spazzo herra seuraavana aamuna heräsi, oli hän makaamassa hunnien hautakummun juurella. Ratsuviittansa äkkäsi hän hyvän matkan päässä niityllä, hänen ratsunsa Falada käyskenteli kaukana metsänrinteessä satula mahan alla ja ohjakset rikki, ja pureskeli niityn nuoria kukkia. Verkalleen käänsi untelo mies päätänsä ja katsoi haukotellen ympärilleen. Reichenaun luostarin torni kuvastui järven pintaan niin rauhallisena ja kaukaisena, kuin ei yhtään mitään olisi tapahtunut. Mutta Spazzo herra riipi kourallisen ruohoa ja painoi kostealla heinällä otsaansa. "Vince luna!" lausui hän happamasti hymyillen. Hänellä oli ankara päänpakotus.