SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Gunzo ja Ekkehard.
Niihin aikoihin kun kaikki edellä-kerrottu oli tapahtunut Bodenjärven rannoilla, istui kammiossaan pyhän Amandus sur l'Elonin luostarissa kaukana Belgian mailla eräs munkki. Päivät pääksytysten, minkä vain luostarin säännöt hänelle vapaata aikaa soivat, istui hän kuin paikalleen naulittuna; talven tuulet olivat tulleet, joet jäätyneet, lunta oli niin pilkalta kuin silmä kantoi — hän ei siitä mitään tiennyt; kevät karkoitti talven — ei se häntä liikuttanut; luostariveljet juttelivat sodasta ja huonoista kuulumista ystävien mailta Reininrannalla — ei hän sillä korvalla kuullut. Hänen kammiossaan olivat tuolit ja penkit kuonollaan pergamentteja, luostarin koko kirjavarasto oli siirtynyt hänen kammioonsa, hän luki ja luki, kuin tahtoisi hän tunkeutua kaiken olevaisen sisimpään ytimeen, — oikealla psalmit ja raamatut, vasemmalla pakanallisen viisauden jäännökset: kaikki oli läpikäyty; silloin tällöin poisti pilkallinen hymy tutkistelujen vakavuuden, ja hän kirjoitti nopeasti muistiin kapeille pergamenttikaistaleille muutamia riviä. Olivatko ne kultamuruja ja jalokiviä, joita hän myyriessään vanhan tietämyksen lokeroissa oli saanut maalle kaivetuksi? Eivät.
"Mitä lie veli Gunzolle tapahtunut?" puhelivat hänen toverinsa. "Ennen kävi hänen kielensä kuin myllynratas, ja kirjat saivat häneltä olla rauhassa. 'Eivät ne kuitenkaan voi tarjota minulle muuta kuin minkä ennestään tiedän,' oli hän usein kerskunut — ja entä? Nyt ripisee ja rapisee hänen kynänsä, jotta sen raaputus kuuluu aina käytävän toiseen päähän. Aikoneeko hän keisarin ylikirjuriksi ja pääkansleriksi? vai etsineekö viisasten kiveä tai Itaalianmatkastaanko laatii kertomusta?"
Mutta Gunzoveli ei työstään herjennyt. Suuttumatta hän tyhjensi vesiruukkunsa ja luki klassikoitaan, — ensimäiset ukonilmat tulivat tuomaan viestiä vilppaan kesän tulosta; hänestä nähden sai jyristä ja leimahdella, hän istui alallaan. Yö-unenkin hän toisinaan keskeytti ja kiiruhti mustetolpponsa luo, kuin olisi unesta jonkun ajatuksen tavottanut; usein oli se jälleen kadonnut ennenkuin hän sai sen kirjoittaneeksi, mutta hänen mielensä oli horjumatta päämaaliin suunnattuna… "Koittav' on vielä se päivä" … sillä Homeeron ennustuksella lohdutti hän mieltään ja palasi vuoteelleen.
Gunzo oli parhaassa miehuuden-iässä, keskikokoinen, täyteläinen vartaloltaan, hyvinvoipa; kun hän aamuisin seisoi hienosti hiotun metallipeilinsä edessä tarpeettoman kauvan tarkastellen omaa kuvaansa, silitteli hän usein punervaa partaansa, ikäänkuin olisi hänen taisteluun ja vaaralliseen kiistaan käytävä.
Hänen suonissaan oli frankkilaisen ja gallialaisen veren seosta, siitäpä olikin hänessä tuota notkeutta ja elollisuutta, joka puhdasrotuisilta germaaneilta puuttuu. Siksi oli hän myöskin kirjoitustyönsä kestäessä rikki pureskellut useampia kyniä ja rutistanut useamman pergamenttikaistaleen ja enemmän itsekseen jupissut, kuin kukaan saksalainen munkki samassa ajassa olisi tehnyt. Mutta hän hillitsi lihansa luontaisen levottomuuden ja piti jalkansa miehuullisesti aisoissa kirjoja täyden pöytänsä alla.
Oli lieto kesäilta; jälleen oli hänen kynänsä uurtanut kärsivällistä pergamenttia kuin kipinä, oli kuin olisi se kirjainten piirtoa säkenöinyt — sitten alkoi kynä kulkea hitaammin, — nyt se pysähtyy, tekee sitten vielä muutaman piirron — ja sitten vetäisi hän suuren kiemuran vielä kirjoittamattoman osan yli, jotta muste pärskäytti siihen suuren joukon pilkkuja niinkuin mustia tähtienkuvia. Hän oli kirjoittanut sanan Finis!; syvään henkeä vetäen nousi hän tuoliltaan niinkuin mies, jonka rinnalta on sentnerinpaino kirvonnut, ja luki sitten vielä kerran läpi, mitä se musta valkoisen päällä tiesi. "Ylistetty olkoon pyhä Amandus!" huudahti hän juhlallisesti; "kostettu on!"
Hän oli tällä mieltäylentävällä hetkellä saanut valmiiksi — häväistyskirjoituksen, häväistyskirjoituksen, joka oli omistettu kunnian-arvoiselle Reichenaun veljeskunnalle ja suunnattu Ekkehardia, Sankt Gallenin portinvartijata vastaan. Kun valkoverinen Virgiliuksen tulkitsija laati hyvästit' luostarilleen ja lähti herttuattaren luo, ei, vaikkapa olis muistonsa salaisimmatkin sopukat kolannut, olisi hänen mieleensä mitenkään saattanut juolahtaa, että maailmassa oli olemassa mies, jonka koko pyrkimys tarkoitti kostoa hänelle, sillä hän oli rauhan mies ja lempeä, eikä olisi hyttysellekään pahaa tehnyt. Ja niin oli kuitenkin asia; sillä taivaan ja maan välillä ja kirjanoppineiden mielissä tapahtuu paljon asioita, joista ei järki-ihmisten järki saata nähdä untakaan.
Historialla on oikkunsa niin säilyttämisessä kuin hävittämisessäkin. Saksalaisten laulujen ja sankaritarinain, jotka suuren Kaarle-keisarin toimesta kirjoitettiin muistiin, piti hautaantua aikojen raunioihin, Gunzon tekele, joka ei vielä ole tuottanut iloa kenellekään niistä harvoista, jotka ovat sen lukeneet, on säilynyt jälkimaailmalle. Olkoon siis se hirvittävä aihe, joka huusi itaalialaisen oppineen kostoa, hänen omilla sanoillansa kerrottu.
"Jo kauvan", — niin kirjoittaa hän ystävilleen Reichenaussa, — "oli kunnianarvoisa, kallis kuningas Otto keskusteluissa Itaalian ruhtinaiden kanssa kutsuakseen minua valtakuntaansa. Mutta kun en ollut siinä määrässä kenenkään alainen, enkä niin alhaista säätyä, että minua, olisi voitu pakottaa, kääntyi hän puoleeni pyytelevällä anomuksella, ja saikin lupaukseni tuloni pantiksi. Niinpä tapahtuikin, että kun hän Itaaliasta lähti, minä seurasin häntä. Ja minä seurasin häntä ajatellen ettei minun tulostani mahtaisi olla kenellekään vahinkoa, mutta monelle hyötyä; mihinkäpä ei meitä taivuta rakkaus ja halu olla lähimmäistemme mieliksi? Ja minä läksin matkaan, en brittiläisten tavoin moitteen nuolilla varustettuna, mutta rakkauden ja tieteen palveluksessa."
Yli vuorten jäisen laen ja ammottavain kuilujen tulin vihdoin pyhän Galluksen luostarin edustalle, tulinpa niin väsyneenä, että vuori-ilman hyisestä hengestä konttaantuneet käteni kielsivät palveluksen, ja vieraan avun täytyi nostaa minut juhdan selästä.
Matkamiehen toivo oli saada rauhassa levätä paikalla, missä oli luostarilaitos. Kyllähän siellä näinkin paljon päänkumarruksia, huolella säälittyjä kaapuja, hiljaisia askeleita ja säästeliästä puheenpitoa, niin että en mitään onnettomuutta suorastaan peljännyt, vaikka Juvenaliksen lauselma vääristä filosoofeista:
"'Harvat on sanat heillä — mut vait-oloss' ilkeys piilee'
"hiljaisesti mieltäni painoikin. Ja kuka olisi uskonut, että tuossa pakanassa asui aavistava tieto munkkikaapua kantavasta kataluudesta?
"Kuitenkin iloitsin vilpittömästi olostani, odottaen, eiköhän tuosta veljesten niukasta mutinasta mahtaisi välähtää jotakin filosoofisten pyrintöjen kipinää. Mutta ei siitä mitään välähtänyt, he varustivat salaväijytyksen varuksia.
"Muiden muassa oli läsnä muuan nuori koulupoikakin ja eräs vanhempi, joka — — no niinpä, niin! olipahan, mikä oli; sanoivat häntä luostarissa kunnolliseksi opettajaksi, vaikka hän minusta näytti maailmaa katsovan tunturikyyhkysen silmillä. Tästä haikeasilmäisestä oppineesta on minun nyt puhuttava. Kuulkaat hänen tekonsa. Kulkien edes ja takaisin teki hän koulupojan salajuoneensa osamieheksi.
"Yö oli, huolia tyyntävän nukkumisen pian aika,
Atrian syötyä nyt viiniä juotihin juur,
"niin eksytti kohtalon oikku minut muutamassa latinankielisen pöytäpuhelumme käänteessä hairahtumaan erään sijan käytännässä ja asettamaan akkusatiivuksen erääseen kohtaan, missä olisi pitänyt käyttää ablatiivusta.
"Nyt kävi selväksi, mitä taitojen laatua tuo ylistetty opettaja koko päivän oli oppilailleen opettanut. 'Tuollainen rikos kieltä ja kielioppia vastaan sietäisi koulupamppua!' niin ilkkui tuo mainittu koulupoika minua, kokenutta, ja alkoi tämän johdosta sopottaa ivallista pilkkarunoa, jonka tuo samainen opettaja oli hänelle neuvonut, niin että raaka pilkkanauru kestiystävänä olevasta vieraasta kajahti refektoriumissa.
"Mutta kenelle on tuntematonta, mitä laatua ylimielisiksi käyneiden munkkien värsyt ovat? Mitä semmoinen tietää runon sisällisestä rakenteesta, missä toinen purppurankappale on liitettävä toiseen, jotta se loistaisi ja kimalteleisi? mitä runotaidon arvosta? — hän virnistää naamaansa ja syytää suustaan runoelman, sen arvoisen kuin Lucilius, josta Horatius inhoten kertoo, että hän usein toisella jalallaan seisten sepitti kaksisataa värsyä ja enemmänkin vähemmässä kuin tunnissa. Ajatelkaas nyt, kunnianarvoiset veljet, mikä suunnaton vääryys minulle tehtiin, ja minkälaatuisen ihmisen sen täytyy olla, joka käypi lähimmäisensä kimppuun yhden ablatiivuksen häiriöstä!"
Se ihminen, joka viattomana pilana oli tämän rikoksen tehnyt, oli Ekkehard; muutamia viikkoja ennen kuin kohtalon käänne johti hänet Twielin kunnaalle, oli tämä ilkityö tapahtunut. Seuraavan aamun sarastaessa oli pöytäpuhelu ylimielisen itaalialaisen kanssa unohdettu, mutta tällä, jonka he olivat väärästä akkusatiivuksesta yllättäneet, jäyti mieltä katkeruus, niin kirpeä ja kitkerä, kuin se minkä säilällään synnytti Achilleus, kun hän kerran miekallaan lävisti Telamonian Ai'aan ja tämä vielä manalan varjojen mailla sitä kiukutteli; hän lähti laaksosta, jonka läpi Sitter soluu, pohjoiseen, hän näki Bodenjärven ja Reinin — ja ajatteli akkusatiivusta; hän ratsasti Kölnin iästä harmaiden porttien kautta ja ratsasti edemmäs Belgian maalle: väärä akkusatiivus ratsasti hänen takanaan ratsun lautasilla suurena kuin alppivuori; pyhän Amanduksen luostarimuurit soivat hänelle rauhaisan suojansa: huomenvirtten kaiun, iltahartauden litanian keskestä astui akkusatiivus hänen eteensä ja vaati sovitusuhriansa.
Kaikista elämän pahoista päivistä syöpyvät syvimmälle sieluun ne, jolloinka ihminen omasta syystään on saanut hävetä; sen sijaan että hän vain itsekseen harmittelisi, kääntää hän katkeran vihansa kaikkia niitä vastaan, jotka siinä tahtomattaan sattuivat olemaan todistajina; tuskallapa, tuskalla tunnustaa ihmissydän oman heikkoutensa, ja monelle, joka tyynenä muistelee taisteluja ja kuoliniskuja, nousee veri päähän muistaessaan yhtä ainoata typerää sanaa, joka häneltä pääsi livahtamaan jolloinkin, kun hän halusta olisi järkevän lausumalla loistanut.
Tästä samasta syystä himoitsi Gunzo kostaa Ekkehardille. Ja hän käytti terävää, rohkeata kynää ja oli kuluttanut työhönsä monen kuukauden ajan, jotenka siitä tuli laatuaan mestariteos, monista sadoista oppineisuuden ryyneistä keitetty soppa, johonka oli runsaasti sekoitettu pippuria ja koiruohoa ja kaikkia niitä kitkeröitä yrttejä, jotka hengellisten herrain riitakirjoituksille antavat sen suloisemman maun, joka niillä, muiden tekemiin verrattuina, on.
Ja läpeensä oli siinä havaittavana terveellinen karkeuden piirre, jotta lukijasta voipi tuntua, kuin kuulisi hän viereisessä huoneessa ihmistä varstalla puitavan — mikä sopivaisesti poikkesi uudemman ajan hienosta tavasta, jonka mukaan myrkky tarjotaan kullatuissa pillereissä ja taistelijat nostavat toisilleen lakkia, ennenkuin alkavat katkoa toistensa kylkiluita.
Vaan tässä oli kaksi osaa, ensimäinen Ekkehardille, osotukseksi, että ainoastaan raaka ja tietämätön ihminen saattaa takertua hairahdukseen vähäisestä sijapäätteestä, toinen maailmalle, todistukseksi, että kirjantekijä Gunzo oli aikalaisista oppinein, viisain ja hurskain.
Ja sentähden oli hän otsansa hiessä lukenut klassikoita ja muita pyhiä kirjoja, jotta hän voisi mainita joka ainoan kohdan, missä samaten runoilijan oikku tai huolimattomuus oli väärällä paikalla käyttänyt akkusatiivusta. Toikin hän esille esimerkkejä Virgiliuksesta kaksi, Homeerosta yhden, Terentiuksesta yhden, Priscianuksesta yhden, vielä Persiuksesta yhden, missä vokatiivia oli käytetty nominatiivin sijasta, ja Sallustiuksesta yhden, missä ablatiivi oli pantu genetiivin paikalle — ja samantapaista Mooseksen kirjoista ja Psalmeista. "Ja jos nyt sellaista on itse pyhien kirjain riveillä tavattavissa, kuka on niin katala, että hän sellaista sattumaa puheessa rohkeaa moittia tahi muuttaa? Väärinpä luulee pyhän Galluksen munkkiparka, että minä muka en kieliopin taitoa taitaisi, vaikkapa jonkun kerran sattuisikin että tottumus kotimaani puheenparteen, joka on vain sukua latinalle, saattaisi kieleni hairahtumaan. Hairahduksia sattuu huolimattomuudesta ja inhimillisestä epätäydellisyydestä ylimalkaan, niinkuin sattuvasti sanoo Priscianus: 'En usko että ihmistöissä on mitään, joka olisi kaikin puolin ihan täydellistä.' Onpa jo Horatiuskin huomauttanut pienten epähuomioiden anteeksiannettavuutta huomattavampien miesten kirjoitustavassa ja kielessä: 'Joskuspa torkkuvi itse Homeerus.' Ja Aristoteles, sanoo kirjassaan hermeneia'sta: 'Kaikki, mitä kielemme lausuu, on vain ilmaisua siitä, mitä sieluumme on syöpynyt. Mutta asian käsite on aikaisempi kuin sen ilmaisumuoto, ja niinpä on asialle annettava suurempi arvo kuin sanalle. Mutta missä lause näyttää himmeältä, siinä on sinun kärsivällisyydellä ja valaisevalla ymmärryksellä koetettava saada selko sen oikeasta mielestä.'"
Seurasi sitten summaton joukko klassikoista poimittuja esimerkkejä taitamattomasta ja huolimattomasta ajatuksen ilmaisusta ja viimeksi kuinka apostolikin sanoo itseänsä taitamattomaksi puheessa, mutta ei taidottomaksi tiedossa.
"Jos nyt tässä valossa katsotaan sanktgallialaisen vastustajani menettelyä, niin luulisipa, että hän on kerran päässyt murtautumaan viisaan miehen kasvitarhaan ja saanut taimilavasta varastetuksi retikan, josta hänen vatsansa on tullut kipeäksi ja sappensa paisunut. Varjelkoon siis jokainen taimitarhaansa sellaisilta lurjuksilta! Huonot puheet turmelevat hyvät tavat.
"Ehkäpä ei hän olisi tainnutkaan toisin käyttäytyä. On kenties koko päivän kaapunsa poimuista etsinyt ajatusta, millä hän isäntänä voisi vierasta huvittaa, mutta kun siinä ei ollut muuta kuin kavaluutta ja ilkeyttä, esitti niistä pienen näytteen. Huonoilla ihmisillä on huonot aarteet.
"Mokomaan henkeen sopi hyvin myöskin hänen ulkonainen olemuksensa, jonka visusti panimme merkille. Hänen kasvoillaan oli helakka väri niinkuin huonossa metallissa, jota käytetään jalon väärentämiseen, hänen hiuksensa olivat kähärät, kaapu hienompi ja siistimpi kuin tarpeellista, kengät keveät — kaikki ne merkit, jotka herättivät pyhän Hieronymuksen suuttumusta ja saattoivat hänet kirjoittamaan: Valitettavasti on minunkin piirissäni muutamia pappeja, joilla on siitä huolta, tokko heidän vaatteissaan on hienoa tuoksua, sormien kynsissä kiiltoa, kähärä tukka balsamilla öljytty ja voideltu, ja ommeltu kenkä tarkoin jalanmukainen. Mutta senlaatuinen puuha soveltuu tuskin edes teikarille ja kosiomiehelle, saatikka sitten Herran vihitylle.
"Olenpa vielä harkinnut, eikö hänen nimensäkin kaiku sovellu hyvin hänen menettelytapaansa. Kuinkas onkaan? Ekkehard eli Akhar oli miehen nimi, ikäänkuin olisi hänelle aavistavaisesti jo kasteessa pantu pahantekijän nimi. Kukapa näet ei tunne tuota Akharia, joka Jerichon saaliista varasti yhden purppuraviitan ja kaksisataa sikliä hopeaa ja yhden kultaisen kielen, ja jonka Josua kuljetutti syrjäiseen laaksoon, missä koko Israel kivitti hänet, ja kaikki, mikä hänen omaansa oli, poltettiin! Tämän edeltäjänsä arvoiseksi on Sankt Gallenin Akhar itsensä osottanut, koskahan se joka kohteliaan elämäntavan käskyjä halveksii, tekee yhtä huonosti kuin varas; hän kavaltaa todella sen viisauden kultaa.
"Jos olisi lupa uskoa Pythagoraan oppiin sielunvaelluksesta, niin ei olisi epäilemistäkään, etteikö tuon hebrealaisen Akharin sielu ole siirtynyt tähän Ekkehardiin, ja sitä tulisi tosiaan sääli, sillä parempi on valita olinpaikakseen ketunkin ruumis, kuin kavalan munkin. Tämä kaikki olkoon muuten sanottu ilman vihaa ja vainoa; minun vihani koskee ainoastaan miehen huonoutta, siis yksistään ominaisuutta, ei itse oliota, jokahan meidän sentään raamatun sanan mukaan on tunnustettava yhdeksi jumalankuvaksi.
"Huomatkaas nyt", jatkoi Gunzo kirjansa toisessa osassa, "kuinka mielettömästi minun viholliseni on menetellyt vastoin tieteen hyötyä ja etua. Yli sata kirjoitettua nidettä oli minulla matkassani tullessani Alppien yli, rauhan aseita, niiden joukossa Marcianuksen viehättävä opetus seitsemästä vapaasta taiteesta, Platon saavuttamattomat syvyydet Timeuksessa, Aristoteleen vielä meidän aikanammekaan tuskin selvitetty, verhottu viisaus hänen _hermeneia!_a koskevassa kirjassaan ja Ciceron arvokas puhujataito Topica-teoksessa. Kuinka vakaaksi ja hedelmälliseksi olisikaan keskustelu voinut käydä, jos he olisivat minulta tiedustelleet sellaisia asioita! Kuinka saatinkaan ajatella että he alkaisivat nalkuttaa minua, jolle Jumala oli niin paljon antanut, yhden sijahairauksen vuoksi, minua, joka tunnen Donatuksen ja Priscianuksen sisältä ja ulkoa! Onpa tosiaan tuo pöyhistynyt mahtanut luulla, että hän kaapussaan kantoi kaiken kieliopin taidon — kalliit veljet! tuskin on se mies sitä edes selkäpuolelta kaukaa nähnyt ja jos hän yrittäisi tavottaa yhtäkään katsetta sen ylevistä kasvoista, täytyisi hänen kömpelöiltä jaloiltaan maahan kompastua. Grammatiikka on ylhäinen nainen; toisin ymmärtää sitä arvostella halonhakkaaja, toisin joku Aristoteleen vertaisia.
"Ja onko minun puhuttava teille Grammatiikan sisaresta, Dialektiikasta, jota tuo kreikkalainen mestari nimittää henkensä imettäjäksi? Oi, jalo taide, joka pauloihisi kiedot hullut, mutta viisaille näytät, mitenkä hän paulat välttää, joka ilmaiset meille ne kätketyt säikeet, jotka olevaisen olemattomaan yhdistävät! Eipä tosin siitä mitään tiedä tuo munkkikaapunkantaja, — ei yhtään mitään siitä yliaistillisesta hienoudesta, joka yhdeksällätoista erilaatuisella avaimellansa voipi selvittää kaikki, mitä konsanaan on ajateltu tai on ajateltavissa. Jumala on hyvä ja on sentähden kieltänyt häneltä sellaisen tiedon, koska hän sitä kuitenkin käyttäisi vain valhetta ja petosta varten…"
Tällä tavoin todisti oppinut itaalialainen etevämmyytensä kaikissa vapaissa taiteissa; kaunopuheisuudelle ja sen ihanuuksille oli omistettu yksi luku, jossa taas oli paljon puhetta niistä, joille Minerva-jumalatar kerran oli unessa ilmestynyt, ja typeristä, jotka luulevat että vähäpuheisuus muka on viisauden merkki. Sitten siirryttiin lasku-oppiin, mittaus-oppiin ja tähtitieteeseen, jonka lomiin oli sommiteltu syvämietteisiä tutkistelemuksia kysymyksestä, onko taivaankappaleilla sielua, järkeä ja kuolemattomuuden lahjaa? ja vielä, oliko silloin, kun Josua oli sanonut: aurinko, seiso alallas Gibeonissa, ja kuu Ajalonin laaksossa! samalla annettu käsky viidelle muulle planeetalle seista alallaan, vai saivatko nämä jatkaa kiertokulkuansa?
Tämän kysymyksen perinpohjainen tutkistelu antoi suoranaista aihetta käsitellä avaruuksien sopusointua ja niinpä myöskin soittotaidetta, musiikkia, noista seitsemästä taiteesta viimeisenä, ja niin saattoi koston laiva vetten vaahtoavilla laineilla lähteä suuntaamaan kulkuansa määrävalkamata kohti.
"Mitä varten olen nyt kaiken tämän esittänyt?" kysyi hän lopuksi.
"En vapaiden taiteiden olemusta selvittääkseni, mutta paljastaakseni kuinka tyhmä oli se taitamaton mies, joka alkoi juosta kieliopillisen virheen perässä sen sijaan että olisi vieraaltansa oppinut todellista tiedettä. Vaikkapa häneltä taiteen sisällinen ydin ijäksi tosin onkin kielletty, olisi hän kuitenkin voinut saada minulta jotakin ulkonaista heijastusta siitä. Mutta häntä paisutti ylenmääräinen ylimielisyys, jotta hän piti etuisampana käydä kumppaniensa keskuudessa viisaasta miehestä, niinkuin sammakko, joka lätäkössään epäilemättä luulee olevansa härkää suurempi. Ah, ei ole se säälittävä raukka milloinkaan seisonut tiedon korkeilla kukkuloilla ja kuullut Jumalan äänen hänelle puhuvan. Sydänmaassa on hän syntynyt, tyhmien möyröjen keskuudessa kasvanut, näiden metsän-eläinten tavat sielussaan säilyttänyt; maailman toimellisessa elämässä ei hän pysynyt, sisällisiin katselmuksiin on hän kelvoton, ihmissuvun vihollinen on häneen leimansa polttanut. Mielelläni kehoittaisin teitä toimittamaan hänelle parantavan lääkkeen apua, mutta pelkäänpä, pelkäänpä että hänen tautinsa on liian syvälle juurtunut.
"Nahka kun paksua on, ei pärskytysjuurikan auta", sanoo Persius.
"Päättäkää nyt, kunnianarvoisat veljet, kaikesta, mitä yllä kerron, olenko minä sellainen, joka olen ansainnut tuon hullun naurua ja huonoa kohtelua. Teidän arvostelunne alaiseksi asetan hänet ja itseni. Oikeamielisen tuomio painaa hullun hänen ansaitsemaansa mitättömyyteen. Finis!"
"… Ylistetty olkoon pyhä Amandus!" lausui Gunzo vielä kerran, kun näki edessään teoksensa viimeisen sanan kirjoitettuna. Vanha käärme olisi varmaan hänestä riemuinnut, jos se olisi voinut nähdä hänen jumalankaltaisuuttansa, kun hän viimeisen kiemuran oli piirtänyt. "Ja Jumala katsoi kaikkia, kuin hän tehnyt oli. Ja katso, ne olivat sangen hyvät." Entä Gunzo? — Hän teki samaten.
Sitten astui hän metallipeilinsä luo ja katseli kuvaansa kauvan, ikäänkuin olisi hänestä ollut erinomaisen tärkeää oppia visusti tuntemaan sen miehen kasvot, joka oli Sankt Gallenin Ekkehardin nujertanut. Lopulta hän kunnioittavasti kumarsi omalle kuvallensa.
Refektoriumin kello oli aikaa soittanut ilta-aterialle, virsi oli veisattu ja ruokaluku luettu, jo istuivat veljekset hirssipuuron ääressä, kun Gunzo vasta astui saliin. Hänen kasvonsa loistivat. Dekaani viittasi ääneti häntä siirtymään tavalliselta paikaltaan nurkkapöytään, sillä joka kovin usein laiminlöi määräaikaisen paikalle-tulon, se erotettiin rangaistukseksi yhteisestä pöydästä, ja hänen viini-osansa säästettiin köyhille. Mutta nurisematta asettui Gunzo syrjään istumaan ja juomaan silkkaa kaivovettä; olihan hänen kirjansa valmis; se lohdutti.
Atrialta noustua kutsui hän muutamia ystävistään kammioonsa, salaisesti, niinkuin olisi kysymys jonkun kätketyn aarteen kaivamisesta; hän luki heille teoksensa.
Pyhän Galluksen luostari oli kirjoistaan, kouluistaan ja jumaluus-oppineistaan sen-aikuisessa kristikunnassa siksi hyvässä maineessa, että pyhän Amanduksen palvelijat kuuntelivat salaisella riemulla Gunzon nuolien suhinaa. Kunto ja moitteeton vaellus loukkaa maailmaa usein vielä syvemmin kuin rikos ja synti.
Siksipä nyökyttivätkin he suostuvaisesti harmaita päitään, kun Gunzo luki parhaita voimapaikkoja.
"Olisipa jo kauvan sitten pitänyt soittaa noille Helvetian karhuille pieni tanssi", sanoi yksi, "kopeus ja raakuus eivät ansaitse muuta musiikkia."
Gunzo jatkoi lukuaan. "Bene, optime, aristotelicissime!" mutisivat veljet, kun olivat loppuun kuulleet. "Hauskaa atriaa, veli Akhar", sanoi toinen, "belgialaisia mausteita helveetsialaisten Alppien juustoon!"
Kyökkimestari-veli syleili Gunzoa ja itki liikutuksesta. Mitään niin oppinutta, niin syvää ja niin kaunista ei ole vielä milloinkaan pyhän Amanduksen muurien sisältä maailmaan lähtenyt. Vain yksi ainoa veljistä seisoi liikkumatta seinän vieressä.
"No?" kysyi Gunzo.
"Minnekä rakkaus jäi?" lausui veli hiljaa ja oli taas vaiti. Gunzo ymmärsi moitteen.
"Sinä olet oikeassa, Hucbald!" sanoi hän, "täytyy parantaa. Rakkaus käskee rukoilemaan vihollistemme puolesta. Entäpä minä panenkin kirjan loppuun vielä rukouksen sen miesparan puolesta; se tekee sovinnollisen vaikutuksen ja voittaa puolelleni hentomielisetkin. Mitäs sanot?" Veli oli vaiti. Oli jo myöhäinen yö. He lähtivät varpaillaan astuen kammiosta.
Gunzo yritti pidättää sitä, joka oli rakkaudesta puhunut; sen ajatusta olisi hän tahtonut kuulla, mutta munkki kääntyi pois ja lähti toisten mukaan.
"Mattheus, kolmekolmatta, viisikolmatta", äännähti hän itsekseen, astuttuaan kynnyksen yli. Kukaan ei sitä kuullut.
Mutta Gunzon, tietoviisaan, silmää vältti uni. Yhä uudelleen luki hän aherruksensa hedelmää; hän tiesi jo millä kohdalla mikin erityinen sana seisoi, eikä hän kuitenkaan saanut herjetyksi teostaan katselemasta. Vihdoin hän tarttui kynään. "Vai hurskaampi loppu!" puheli hän — "no olkoonpa niin." Alkoi sitten miettiä, nousi harvakseen astuskelemaan kammion nurkasta toiseen. "Muutamia taidokkaita hexameetteriä, onkopa kukaan koskaan nähnyt loukkausta jalommin kostettavan?"
Nyt istui hän kirjoittamaan. Rukous vihollisen puolesta piti siitä tulla. Mutta minkäpäs kukaan luonnolleen voipi? Hän luki kirjoittamansa vielä kerran läpi — se oli liian hyvästi onnistunut. Sentähden kirjoitti hän vielä n.s. jälkimaineen. Kun kukko jo päivännousua ilmoitti, niin oli tämäkin valmis, puolikolmatta tusinaa uhkeita munkkivärsyjä. Että ajatukset rukouksesta vastustajan hyväksi johtuvat omaan itseen ja oman työn ylistykseen, on arvonsa tuntevassa miehessä varsin luonnollista.
Ja hengessään innostuneena kirjoitti hän nämä viisi riviä:
Lähde nyt maailmahan, sinä kirjani, vaan jos sä kohtaat jonkun, mi järsivin hampahin mun elintöitäni kalvaa, lyö siltä murskaksi pää, masennuksihin maahan se paina, kunnekka kirjoittajas ikikunnian loistohon ehtii, miehelle kuuluvan, taitoahan jok' ei tuhrien käytä.
Pergamentti oli karheata ja vastahakoista, hänen täytyi painaa sulka leveäksi, jotta sai kirjaimet tarttumaan.
Seuraavana päivänä kääri Gunzo haarniskoidun kirjansa metallikoteloon ja ompeli tämän päälle vielä liinakääreen. Muuan luostarin palvelijoita, joka oli tappanut veljensä, oli tehnyt lupauksen vaeltaa kahdentoista pyhimyksen haudalle oikea käsi kahleilla kiinnitettynä oikeaan reiteen, siellä rukoillakseen, kunnes hänelle taivaasta annettaisiin armonmerkki. Miehen matka piti Reinin jokivartta ylös. Hänen vyölleen sitoi Gunzo kotelon; muutamien viikkojen päästä oli se hyvin säilyneenä oikeilla perillä ja annettiin Reichenaun luostarinportilla portinvartijan käteen. Gunzo tunsi sen paikan miehet. Silläpä hän heille kirjansa omisti.
Samalla kertaa sattui ukko Moengalille asiaa luostariin. Vierastavassa istui belgialainen pyhiinvaeltaja; hänelle oli keitetty kalakeittoa; vaivalloisesti kompuroi mies ruuan luo, kahleet kalisivat, kun hän nosti kättään.
"Mene takaisin kotiasi, murhankatuja", puhutteli Moengal häntä, "ja nai sinä vainajan leski, se on parempi sovitus, kuin ettäs kilisevissä raudoissa kuljet narrina ympäri maailmaa."
Katuja pudisti vaijeten päätään, ikäänkuin olisi hän ajatellut, että siitä vasta kahleisiin joutuisi, sepän takomia tylympiin.
Moengal pyrki apotin puheille. Hän lukee parhaillaan, sanottiin. Mutta sopi kuitenkin mennä sisään.
"Istukaa, kansanpappi", käski apotti armollisesti, "tehän pidätte kirpelästä ja suolaisesta — tässä on kirja kuin teitä varten!"
Apotti alkoi lukea hänelle Gunzon juuri tullutta teosta. Ukko kuunteli, hänellä nousivat kulmakarvat korkealle, sieramet pingoittuivat leveälle.
Luostarin priori naurahteli, kun tultiin sille kohdalle missä kuvattiin Ekkehardin kähärää tukkaa ja hienoja jalkumia. Moengal istui vakavana, hänen otsalleen ilmestyi ryppyjä, kuin taivaalle pilviä ennen ukonilmaa.
"Mitäs sanotte?" virkkoi apotti, "pieksetäänpä tässä koppavuus sen poikasen kaapusta ulos! Mainiota, kerrassaan mainiota! Ja niin erinomaisen tieteellistä, se puree. Siihen ei ole hyvä mennä vastuuta antaan."
"Ei pahakaan", murahti kansanpappi tuikeasti.
"Mitenkä?" kysyi apotti kiihkeästi.
Moengal kävi julman näköiseksi. "Ei muuta kuin tekee hyvän kepakon rautatammesta taikka sitkeänlaisesta sarapuusta, ja lähtee kulkemaan alas Reiniä siksi että schwaabilaisen kepin ja sen itaalialaisen kynäherran selän väliä on noin käsivarren mitta. Ja sitten…" hän päätti puheensa havainnollisella liikkeellä.
"Te olette karkea, kansanpappi", väitti apotti, "ette ymmärrä oppineisuutta. Eipä tosiaan tuollaista kirjoita muu kuin etevä henki. Kunniaa!"
"Huihai", vihelteli ukko Moengal, joka nyt oli yltynyt ihan vimmatuksi, "vai oppineisuutta? Taitava puhe ja ilkeä sydän on niinkuin saviastia, joka hopealla silataan, sanoo Salomo. Vai oppineisuutta? Yhtä oppinut on metsäkin puinensa; se vastaa niinkuin sinne huutaa, mutta kaiku on edes jotakin. Kyllä ne tunnetaan nuo belgialaiset riikinkukot, on niitä ennenkin nähty. Varastetuissa höyhenissä ne koreilevat ja mitä he omaansa kiekuvat, niin se on korean pyrstön pyöreästä muodosta ja sateenkaaren-väristä huolimatta käheätä rääkynää, sitä se on ja sinä se pysyy, pöyhötelkööt kaulahöyheniänsä minkä taitavat. Ennen, kun en vielä ollut palannut terveeseen elämään, uskoin minäkin, että se oli laulua eikä rääkymistä, kun joku pullisti poskensa täyteen grammatiikkaa ja dialektiikkaa, — mutta nyt: hyvästi Marcianus Capella! sanotaan meillä Radolfin kammiossa."
"Teidän täytyy varmaan kohta ajatella kotia lähtöä", virkkoi apotti, "idän puolella näyttää taivas jo alkavan hämärtää."
Silloin älysi kansanpappi, että hänen esityksensä terveydestä ja tieteestä ei ollut langennut oikeaan paikkaan. Hän lausui hyvästit.
"Olisit joutanut pysyä Benchorin luostarissa viheriällä saarella, irlantilainen visapää", ajatteli apotti Wazmann ja vastasi hyvästelyyn kylmästi.
"Rudimann!" huusi hän sitten pimeään käytävään. Kutsuttu tuli.
"Muistatte kai vielä viininkorjuun", alotti apotti, "ja sen tepposen, jonka teille teki muuan maitonaama, jolleka eräs haaveileva herttuatar nyt aikoo toimittaa muutamia maatiluksia…"
"Muistanpa kyllä", vastasi Rudimann, häpeissään mutisten niinkuin neitonen, jolta hänen mielitiettyänsä tiedustellaan.
"No, nyt on annettu takaisin runsaalla kädellä ja tuimasti, voitte olla tyytyväinen! Lukekaa!" Apotti ojensi hänelle Gunzon pergamenttilehdet.
"Jos sallitte", virkkoi Rudimann ja astui akkunan luo. Hän oli jo monta hyvää viinilajia maistanut, tämä kellarimestari virka-aikansa mittaan, mutta ei silloinkaan, kuin Cremonan piispa oli hänelle lähettänyt muutamia astioita tummanruskeata Asti-viiniä, ilonpunasta niin helottanut hänen naamansa kuin nyt.
"Onpa se tosiaan ihana Jumalan-anti: näin perusteellinen tieto ja näin loistava stiili! Ekkehardriepu on valmis. Eipä uskalla hän ikinä enään ihmisten ilmoilla ilmetä."
"Ei vielä aivan", sanoi apotti, "mutta mitä ei ole vielä, siksi voi vasta tulla. Oppinut veli Gunzo antaa meille aseen. Mutta eipä hänen kirjansa lukemattomana ketään tapa: toimittakaahan muutamia kopioita, mieluummin kuusi kuin kolme. Nuori herra pudotkoon alas Hohentwielin korkeudesta. Minä en rakasta nuoria nokkia, jotka ovat laulavinaan paremmin kuin vanhat. Lunta tonsuurille, se tekee hänelle hyvää. Aijommepa lähettää pienen kirjelmän virkaveljellemme Sankt Galleniin, jotta nuoren herran sopii ruveta miettimään kotimatkaa. Mitäs hänellä taas onkaan syntiluettelossaan?"
Rudimann nosti miettiväisenä vasemman kätensä ylös ja alkoi laskea sormillaan. "Pitäiskö ne luetella? Ensiksi: Viininkorjuun aikana tullut häiritsemään luostarimme rauhaa siten että…"
"Seis!" käski apotti, "se on jo mennyttä. Kaikki mitä ennen hunnisotaa tapahtui tai oli vireillä, olkoon unohdettu, jääköön sikseen. Niin ovat ammoin burgundilaiset laissaan säätäneet, ja se on meilläkin vielä voimassa."
"No, sitten ilman sormirätinkiä", esitti kellarimestari. "Pyhän Galluksen portinvartija on, luostaristansa lähdettyään langennut kopeuden ja pöyhkeyden valtaan; huuliaan tervehdykseen liikauttamatta kulkee hän veljien ohi, joidenka iälle ja ymmärrykselle hänen tulisi osottaa kunnioitusta; hän on tuppautunut sinä pyhänä päivänä, jolloinka hunnit voitettiin, pitämään taistelusaarnan vaikka tämä tärkeä puheentoimi olisi ollut annettava jommankumman läsnä olleen korkea-arvoisen apotin suoritettavaksi; on vielä rohjennut kastaa erään pakanavangin, vaikka kastaminen olisi ollut piirin varsinaisen papin eikä sen tehtävä, jonka oikea paikka on pyhän Galluksen portilla.
"Mitäs taas vielä on syntyvä yllämainitun nuorukaisen alituisesta seurustelusta uuden valtiattarensa kanssa, sen tietää vain Hän, joka tutkii sydämet ja munaskuut. Jo nyt on tuon kastetun pakanan vihkimistilaisuudessa havaittu, että hän ei karttanut kahdenkeskeistä puhelua sen Israelin herrattaren kanssa, vieläpä huokaili muutamia kertoja niinkuin haavoitettu vuorikauris. Niinikään on huolestuen havaittu kreikkalaisen Praxedis-nimisen neidon väikkyvän virvatulen tavoin hänen ympärillänsä liehuvan; minkä herratar ehkä jättää koskematta, siihen saattaa kajota palvelijatar, josta ei edes ole tiettyä onko hän oikeauskoinen. Mutta kevytmielinen vaimo on kamalampi kuin kuolema, hän on metsämiehen ansa, hänen sydämensä on verkko, hänen kätensä siteitä, ja vain Jumalan hyvästä suomasta voipi häntä välttää."
Hyvin kaunisti Rudimannia, että hän, emännöitsijä Kerhediksen suojelija, niin tarkkaan oli sydämeensä kätkenyt saarnaajan sanat.
"Riittää", lausui apotti. "Yhdeksäskolmatta pääkohta: muualla viipyvän takaisin-kutsumisesta. Hyvin käy. Aavistanpa, että pikapuoliin on tuo huikenteleva ruhtinatar kiertelevä korkeata kalliotaan kuin pääskynen, jolta on poikanen pesästä pudonnut. — Hyvästi sydänsuruni … ja luostari saa Saspachin."
"Amen!" äännähti Rudimann.