KUUDESTOISTA LUKU.
Cappan naitetaan.
Kun ukkos-ilma on ohitse, juoksee sadevesi sameina ja mullankarvaisina puroina pois lakean maan päältä. Samaten seuraa jotakin koko maata tärisyttävää liikettä useimmiten pienten kiusallisten tapahtumien aika, kunnes kaikki on uudelleen kääntynyt vanhoille urilleen.
Sen sai Hadwig rouvakin kokea.
Linnassa ja maakunnassa oli paljon puuhaa ja tointa hunnien karkoituksen jälkeen. Hän antautui niihin mielellään, sillä hänen vilkas ja itsenäistä toimintaa rakastava henkensä ikäänkuin kirkastui ja keventyi hallitsemisen huolissa.
Taistelussa kaatuneiden soturien lesket ja lapset saapuivat linnaan, ja kenen katolle punanen kukko oli lentänyt ja keltä sotaratsujen kaviot olivat polkeneet nousevan oraan, se sai apua niin pitkältä kuin riitti. Sanomia lähetettiin keisarille äskeisistä tapahtumista ja ehdotuksia tulevaisten vaarojen torjumiseksi; linnassa korjailtiin niitä varustuksia, jotka olivat osottautuneet puutteellisiksi, sotasaalis laskettiin ja jaettiin, ja kristittyjen sotilasten haudalle päätettiin rakentaa muistokappeli.
Reichenaun ja Sankt Gallenin kanssa oli paljon keskusteltavaa; hengelliset ystävät eivät koskaan unhota vaatia maksua osottamastaan palveluksesta. He osasivat tiukasti valitella ja vaikeroida luostariensa kärsimistä vaurioista ja vammoista ja kaikenlaisen omaisuuden häviöstä. Että ahdistetut jumalanmiehet kernaasti näkisivät heille lahjaksi annettavan lihavan maapalan, sitä toitotettiin lakkaamatta herttuattaren korviin. Kaukana Reininlaaksossa, missä Breisach-vuoren tummat, palaneet kalliot kohoavat vaahtoisaa virtaa vastustamaan, oli herttuattarella Saspach niminen hovi. Tuliperäisellä maalla menestyy viinirypäle hyvin, — senpä vuoksi mainittu kaunis maatila olisikin kernaasti kelvannut hurskaille veljeksille; se olisi ollut tervetullut lahja jo senkin vuoksi, että olisi saatu maista erotusta reiniläisen viinin ja alhaalla Bodenjärven rannoilla kasvavan välillä, puhumattakaan siitä, että se olisi myöskin ollut vähäinen korvaus urhoollisesta sotimisesta ynnä kaatuneitten veljien hyväksi pidetyistä sielumessuista.
Ja kun Hadwig rouva eräänä päivänä ei näyttänyt aivan taipumattomalta luopumaan Saspachista, tuli jo varhain seuraavan päivän aamulla alipriori ratsastaen ja toi ison pergamentin, johon valmis lahjakaava jo oli kirjoitettu; ja vallan komealta sen sisällys kalskahtikin, kun P. Pirminiukselle piti kaiken olla määrätyn: talo ja kartano ja kaikki niihin kuuluvat tarpeet, viljelty maa ja viljelemätön, metsät ja viinamäet, haat ja niittymaat ja virtojen juoksut ynnä kalastus-, ja myllytysoikeus ja kaikki mitä omaa väkeä miehen- ja vaimonpuolta sen alueella asui… Eikä puuttunut edes tavanmukaista kiroustakaan. "Ken rohkenisi ahdistaa lahjoitettua tilaa tai vallan riistää sitä luostarilta, sen yli olkoon Anathema Maranatha lausuttu, Kaikkivaltiaan ja hänen enkeleinsä viha kohdatkoon häntä, pitaali lyököön häntä kuin Naemania syyrialaista ja luuvalo ja kuolema kuin Ananiasta ja Saphiraa, ja naulan kultaa suorittakoon hän sitäpaitsi syynsä sovittamiseksi!"
"Herra apotti on tahtonut säästää armolliselta valtiattareltaan vaivan lahjakirjan kokoonpanemisesta", lausui alipriori, "ja on jättänyt siihen tyhjän sijan nimien ja tilan rajojen mainitsemista ja lahjapuolien ja todistajain allekirjoituksia ynnä sinetin kiiniripustamista varten."
"Osaatteko kaikissa asioissanne noin kiirehtiä!" vastasi Hadwig rouva.
"Katselen pergamenttianne tilaisuuden sattuessa."
"Apotille olisi vallan rakas ja toivottu asia, että jo tänään voisin tuoda hänelle takaisin lahjakirjan teidän allekirjoituksellanne ja sinetillänne varustettuna. Se on sen vuoksi, että järjestys pysytettäisiin luostarin arkistossa, sanoi hän."
Herttuatar tähysteli miestä kiireestä kantapäähän. "Sanokaa te apotillenne", lausui hän, "että minä paraikaa teen laskua siitä, miten paljon veljet korkealla Twielillä majaillessaan hävittivät keittiön ja kellarin varoja. Sanokaa hänelle sitäpaitsi, että meillä on omat kirjurimme, milloin päähämme pälkähtää lahjoitella pois hovitiloja Reinin varsilla, ja että…"
Hänellä pyöri vielä muutamia muita katkeria sanoja kielellä. Mutta alipriori puuttui nöyrästi lepytellen puheeseen ja rupesi luettelemaan joukon tapauksia, jolloin valistuneet herrat ja ruhtinaat olivat tehneet samanlaisia lahjoituksia, — miten Francian kuninkaat Reinvirran toisella puolen olivat mitä runsaimmin korvanneet Toursin P. Martinukselle sen vahingon, jonka normannien ryöstöretket hänelle olivat tuottaneet, ja miten otollinen sellainen anti on sielun autuudelle, sillä kuten tuli vedellä sammutetaan, niin syntikin almujen kautta…
Herttuatar käänsi hänelle selkänsä ja jätti hänet vielä kertomattomine esimerkkineen seisomaan saliin. "Liika hoppu asian pilaa!" mutisi munkki itsekseen, "hitaasti kun kulkee, varmasti perille pääsee!" Silloin kääntyi Hadwig rouva ovella vielä kerran häneen päin. Sanoin kuvaamattomalla kädenliikkeellä hän viittasi munkille lausuen: "Jos tahdotte lähteä luotani, niin lähtekää sitte heti paikalla!"
Munkki lähti kiireesti tiehensä.
Apottia ärsyttääkseen lähetti herttuatar vielä samana päivänä harmautuneelle Simon Bardolle kultaiset käädyt tunnustukseksi etevästä johdosta taistelussa.
Mies, jonka kohtalo antoi herttuattarelle paljon päänvaivaa, oli vangittu hunni Cappan. Tämä oli alussa saanut monta kovaa kokea; hän ei vieläkään käsittänyt, miksi hänet oli henkiin jätetty; hän juoksenteli arkana ympäriinsä kuten se, jolla ei enää ole mitään oikeutta itseensä, ja kun hän viskautui olilleen maata, tuli kauniita unelmia tanssimaan hänen ympärillään. Hän näki avaroita kukkaisia ahoja, joilla kasvoi hirsipuita kuin ohdakkeita, ja kussakin niistä riippui joku hänen maanmiehistään ja hän itse kaikkian ylinnä; tämä kaikki oli hänestä aivan paikallaan, sillä sellainen oli sotavankien kohtalo siihen aikaan. Mutta ihmettä kyllä, ei hänelle kuitenkaan pystytetty hirsipuuta. Vielä jonkun aikaa hän katseli karsaasti linnanpihassa kasvavaa isoa lehmusta; siinä oli muuan vahva, paljas oksa, joka hänestä näytti nyökkäävän hänelle ikäänkuin tahtoisi sanoa: "Hei, miten hyvin sinä kelpaisitkaan koristamaan minua!"
Mutta vähitellen tuli hän kuitenkin huomaamaan, että lehmus oli kaunis, siimeikäs puu, ja arkuus hänestä alkoi kadota. Hänen lävistetty reitensä parani, hän kuleksi ympäriinsä kartanolla ja keittiössä ja katseli ällistellen saksalaista taloudenpitoa. Hän tosin ajatteli hunnilaistapaan, että miehen koti oli hevosen selässä ja että naisille ja lapsille riitti katosvaunut; mutta kun satoi tai tuli iltaviileä, ei hänestä neljä seinää ja niiden sisässä räiskyvä takkavalkea tuntuneet ollenkaan halveksittavilta, ja kulaus viiniä maistoi paremmalta kuin tammanmaito, ja villainen peitto oli pehmeämpi kuin sudennahka. Siten katosi hänestä kaikki pakenemisen halu; koti-ikävää hän ei tuntenut alunkaan, koska mitään vakinaista kotimaata hänellä ei ollut.
Kartanolla ja puutarhassa askarteli siihen aikaan muuan Friderun niminen palvelusneito; tämä oli korkea kasvultaan kuin monikerroksinen huippukattoinen rakennus, sillä hänen päänsä oli päärynänmuotoinen eikä enää hohtanut ensimmäisen nuoruuden loisteesta. Pahat kielet kertoivat hänen aikoinaan olleen Spazzo herran henttuna, mutta siitä oli jo sangen kauvan; jo vuosia oli hän omistanut lempensä eräälle linnan rengeistä, mutta tämän olivat hunnit viime taistelussa tappaneet — nyt oli hänen sydämmensä siis orpouden tilassa.
Isokasvuiset ihmiset ovat hyväluontoisia eivätkä kärsi liian paljosta ajattelemisesta. Niinpä käänsi tämäkin neitonen pian katseensa hunniin, joka yksinäisenä ja avuttomana teiskaroi linnanpihalla, ja hänen tunteensa kiintyi säälien tähän miesraukkaan niinkuin kastepisara kärpässieneen. Hän koetti opastaa häntä niihin taloudellisiin taitoihin, joita itse osasi; ja hänen kuokkiessaan ja mullittaessaan puutarhaa tapahtui usein, että hän antoi aseensa, Cappanille, joka teki miten armas opettajattarensa häntä neuvoi. Myöskin palkojen ja yrttien leikkaamisessa hän noudatti hänen esimerkkiään, — ja muutamien päivien kuluttua, kun vettä oli kaivolta tuotava, tarvitsi hoikan Friderunin vain osottaa Cappanille puista sankoa, niin sieppasi tämä sen päälaelleen ja astui loiskuttavan suihkukaivon luo linnanpihassa.
Ainoastaan keittiössä ei kelpo oppilaasta ollut mitään apua, sillä kun hän kerran oli saanut muhennettavakseen palasen raakaa lihaa, valtasivat vanhat muistot äkkiä hänet ja hän nielaisi lihan sellaisenaan ja lisäksi vielä sipulit ja vihannekset, jotka olivat tarkotetut paistin kryydittämiseksi.
"Luulenpa vankini miellyttävän sinua!" huusi Spazzo herra eräänä aamuna Friderunille, kun näki hunnin koettavan parastaan pilkkoessaan puita hänelle. Ruosteenpunaisiksi sävähtivät korkean immen posket, ja hän loi katseensa häveliäästi maahan. — "Osaisipa tuo lurjus puhua saksaa eikä olisi mikään kirottu pakanakoira, niin…" jatkoi Spazzo herra.
Neito vaikeni hämillään.
"Tiedän sinun ansaitsevan onnea, Friderun…" sanoi Spazzo herra. Silloin irtautuivat Friderunin kielenkantimet. "Mitä saksan taitamiseen tulee", virkkoi hän, katsellen yhä edelleen maahan, "niin ei se kysymys minua ollenkaan huoleta. Ja vaikkapa hän nyt onkin pakana, niin eihän hän siltä tarvitse jäädä siksi. Mutta…"
"Mitä mutta?"
"Hän ei osaa istua syödessään kuin muut viisaat ihmiset. Hän makaa aina pitkin pituuttaan permannolla ja väittää, että vasta siten hänelle ruoka maistaa."
"Sen pahan tavan hänestä kyllä sinunlaisesi aviosiippa siveästi karkoittaa. Oletteko jo sopineet keskenänne?"
Friderun vaikeni yhä edelleen, mutta juoksi sitte tiehensä kuin takaa ajettu metsänotus, niin että puukengät kolisivat kivitettyä pihapermantoa vastaan. Silloin meni Spazzo herra halkoja hakkaavan Cappanin luo, taputti häntä olalle, niin että hunni kavahti säikähtyneenä pystyyn, osotti hänelle sormellaan pakenevaa, nyökkäsi kysyvästi päätään ja tähysti terävästi häntä silmiin. Mutta hunni vei oikean käden rinnalleen ja kumarsi, teki sitte valtavan hypyn ilmaan ja pyöri ympäri kuin väkkärä suu vedettynä leveään irveen.
Silloin älysi Spazzo herra, miten asian laita oli. Friderun ei ollut nähnyt hunnin ilmahyppyä. Epäilykset kalvoivat vielä hänen sydäntään, sen vuoksi käveli hän linnanportin ulkopuolelle; siellä taittoi hän maasta kukan ja nyppi sen valkoisia terälehtiä irti yhden toisensa perään hymisten: "Hän rakastaa minua, ei rakasta, rakastaa…" Kun hän oli repinyt kaikki lehdet tuulen vietäviksi paitsi yhtä, vaikeni hänen hyminänsä; hän katseli kasvot kirkastuen viimeistä kannallansa yksinään istuvaa lehteä ja nyykäytti tyytyväisenä päätään. Mutta Spazzo herra esitti asian valtiattarelleen. Ollen aina sukkela päätöksissään tahtoi tämä heti paikalla saattaa sen onnelliseen täytäntöön. Hunni oli puutarhassa näyttänyt omaavansa hyödyllisiä taitoja; hän osasi sulkea tien maanalaisissa käytävissään kavalasti hävittävältä myyrältä — solmimalla pajunvitsoista ansoja ja asettamalla niitä myyränkäytävien suulle oli hän ottanut hengen monesta mustaturkkisesta veitikasta. Vielä kutoi hän rautalangasta pyydyksiä rotille ja osottihe melkoista kykyä ja tottumusta kaikessa, mikä kuuluu alempaan ja alimpaan metsästyksenlajiin.
"Annamme hänelle muutamia tynnyrinaloja maata tuolla ylhäällä Stofiler-vuoren rinteillä", virkkoi Hadwig rouva. "Veroksi vaadimme häneltä, että hän käy sotaa kaikkia peltoa hävittäviä eläimiä vastaan meidän alueillamme. Ja jos pitkä Friderun on häneen mielistynyt, saakoon hän hänet; tuskin on luultavaa, että kukaan toinenkaan maamme neitosista hunniin silmäänsä iskee."
Hän määräsi Ekkehardin valmistamaan vankia, että tämä kykenisi luopumaan pakanuudestaan ja astumaan kristillisen seurakunnan yhteyteen. Ekkehard pudisti arvelevaisesti päätään, mutta Hadwig rouva lausui: "Hyvä tahto korvatkoon sen, mitä käsityksestä puuttuu! Opetuksenne supistakaa mitä vähimpään; niin paljon hänkin kai ymmärtänee kuin saksilaiset, joita suuri keisari Kaarle ase kädessä ajoi Weser-virtaan kastettaviksi."
Ekkehard teki työtä käskettyä, ja hänen opetuksensa lankesi hyvään maahan. Cappan oli sotaretkillään oppinut monta saksalaista sanaa ja hän osasi, kuten kaikki maanmiehensä, arvata toisen tarkoituksen, vaikkei ymmärtänytkään hänen puhettaan. Merkit ja kuvat täydensivät opetusta; kun Ekkehard istui hänen edessään metallisilainen ja kultakirjaiminen evankeliumikirja avoinna ja viittasi taivaaseen, ymmärsi hunni mistä oli puhe; pahan hengenkin kuvan hän tunsi ja ilmoitti voimakkailla eleillä kammoksuvansa sitä; ristinkuvan edessä hän muitten tavoin heittäytyi polvilleen. Näin kävi opetus.
Mitä Cappan entisestä elämästään kykeni kertomaan, oli se paha kyllä täynnä monenlaisia rikoksia. Hän nyökkäsi myöntäen kysyttäessä, oliko hän tuntenut mielihyvää ryöstäessään kirkkoja ja luostareja, ja kurotetuista sormista kävi laskeminen, että hän useamman kuin yhden kerran oli ollut mukana sellaisissa konnantöissä.
Mutta totisen katumuksen merkkejä tehden antoi hän ymmärtää, että hän nuoruudessaan oli syönyt palasen muutaman tappamansa papin sydäntä saadakseen siitä parannusta ilkeälle haavakuumeellensa; rikoksensa sovitukseksi oppi hän nyt sitä innokkaammin lausumaan synnintunnustusta; ja jos häneltä tässä sanaa puuttui, auttoi häntä Friderun. Pian voikin Ekkehard lausua olevansa häneen tyytyväinen, vaikkei hunnin sydämmeen ollutkaan mahtunut kaikki se, mitä kirkkoisä Augustinus kirjassaan uskossa raakojen opetuksesta vaatii.
Niinpä ryhdyttiin valmistamaan samaksi päiväksi sekä kastetta että häitä. Herttuattaren käskystä piti hänen saada kolme kummia, yhden Reichenausta, toisen Sankt Gallenista ja kolmannen maakunnan sotaväestä, muistoksi siitä taistelusta, jossa hänet oli vangittu. Ja kun kummit eivät voineet päästä yksimielisyyteen, mikä heidän ristipojalleen tulisi nimeksi, Pirminiusko Reichenaun suojeluspyhimyksen kunniaksi vai Gallusko, lausui herttuatar: "Paulus olkoon hänen nimensä, sillä hänkin tuli vihaa ja murhaa puuskuen Herran opetuslapsia tappamaan, ja nyt ovat suomukset pudonneet hänen silmistään."
Oli muuan lauvantai-ilta jolloin Cappan, joka oli koko päivän paastonnut, vietiin linnankappeliin, missä kummit viettivät yön hänen parissaan vuoron perään rukouksia lukien. Hunni oli hurskas ja nöyrä, näytti vakavalta ja arveli edellisenä yönä nähneensä unessa äitinsä haamun, joka lampaannahkoihin kääriytyneenä oli tullut hänen luokseen ja huutanut hänelle: "Jousesi on katkennut, nöyristy polo ratsastaja, sillä ne, jotka sinut satulasta keihästivät, olkoot sinun herrojasi!"
Mutta hiljaisena sunnuntai-aamuna, kasteen vielä päilyessä heinänkorsissa ja ensimmäisen leivosen liidellessä laulaen puhdasta aamutaivasta kohti, kulki jälleen pienoinen parvi risti ja lippu etunenässään alas linnanpolkua — mutta tällä kertaa se ei ollut mikään surusaatto.
Ekkehard astui edellä sinipunervaan pappiskauhtanaan pukeutuneena ja hänen jälessään kummiensa keskellä hunni; niin kulkivat he kukkaisan niityn halki Aach-puron rannalle. Siellä he pystyttivät ristin valkoiseen rantahiekkaan ja muodostivat puoliympärän sen ympärille, joka tänään viimeistä kertaa kantoi Cappanin nimeä; heleästi kaikuivat heidän litaniansa aamun hiljaisuuden halki Jumalan tykö, että hän armossa katsahtaisi sen puoleen, joka tänään notkisti päänsä hänen edessään kaivaten vapahdusta synnin ja pakanuuden ikeestä.
Sitte käskettiin kastettava riisuutumaan lanteitansa myöten. Hän polvistui rannalle, Ekkehard lausui Sen nimessä, jota enkelit ja arkkienkelit kunnioittavat ja jonka edessä taivas vapisee ja syvyydet aukeavat, manauksen, jotta paha henki kadottaisi viimeisenkin valtansa kastettavan ylitse; sitte puhalsi hän häneen kolmasti, ojensi vihittyä suolaa hänen suuhunsa tunnusmerkiksi mielen muuttumisesta ja uudesta viisaudesta ja voiteli hänen otsaansa ja rintaansa pyhällä öljyllä. Kastettava oli kuin ukkosen lyömä ja uskalsi tuskin hengittää, niin väkevästi valtasi hetken juhlallinen tunnelma hänen mielensä. Kun Ekkehard sitte lausui hänelle valan sanat: "Luovutko perkeleestä ja kaikista hänen menoistaan?" — vastasi hän selvällä äänellä: "Minä luovun!" ja lausui, niin hyvin kuin osasi, Ekkehardin jälessä uskontunnustuksen. Sitte upotti kastaja hänet virran viileään veteen lausuen kasteen-asetussanat, ja uusi Paulus nousi aalloista… Vielä kerran katsahti hän alakuloisesti maanmiestensä verekseen hautakumpuun, joka häämötti etäällä metsänreunassa; sitte taluttivat kummit hänet maalle ja käärivät kylmästä värisevän miehen häikäisevän valkeaan liinapukuun. Tyytyväisesti muhoillen seisoi hän uusien veljiensä keskellä. Ekkehard saarnasi seuraavien raamatun sanojen johdosta: "Autuas on, joka hyvin pitää huolta vaatetuksestaan eikä käyskele alastomana" ja kehotti häntä kantamaan tästä lähtien valkeata pukuaan uudestasyntymisen merkkinä ja kehotuksena hyvyyteen ja vanhurskauteen, niinkuin se kasteessa hänelle oli annettu, ja laski kätensä siunaten hänen päänsä päälle. Riemuvirsien kaikuessa vietiin vastakastettu takaisin linnaan.
Erään maakerroksen suojan akkunaloukossa istui tällä välin Friderun, maan morsiamista pisin. Praxedis hääräsi hänen ympärillään sukkelana kuin virvatuli; hän oli pyytänyt herttuattarelta luvan saada koristaa morsiamen hänen hääpäivänään. Jo oli tukka solmittu punaisella nauhalla palmikoiksi, suunnattoman pitkä ja monipoimullinen esiliina ulottui aina korkeakantaisiin kenkiin asti, ja sen päällä upeili kultalankainen koruvyö — vain se, joka morsiamen vie, saa sen irroittaa; nyt tarttui Praxedis kimaltelevaan, lasihelmillä, kirjavilla kivillä ja kissankullalla koristettuun morsiuskruunuun. "Pyhä Jumalan äiti Byzantiumissa!" huudahti hän, "pitääkö tämänkin vielä tulla päähäsi? Kun sellainen koriste kulmillasi astut sisään, Friderun, niin luulevat ihmiset linnantornin tulleen eläväksi ja kulkevan vihille!"
"Niin sen kuitenkin täytyy olla!" sanoi Friderun.
"Miksi sen täytyy olla niin?" kysyi kreikatar. "Kotimaassani näin monta kaunista morsianta, joilla oli kiharoissaan seppele myrttipuun tai hopeanvihreän öljypuun lehdistä, ja he näyttivät kylläkin sieviltä. Tosin ei teidän pihkaisissa, nokisissa, mustissa männiköissänne kasva myrttejä eikä öljypuita, mutta eikö murattiseppelekin olisi kaunis, Friderun?"
Tämä käännähti vihaisesti tuolissaan. "Ennemmin naimatta jään, kuin heiniä ja ruohoja tukassani vihille vien! Sellaista voitte kyllä te maankiertelijät neuvoa, mutta kun Hegaun lapsi häitä pitää, on korkea kruunu hänen päätänsä koristava; se on täällä tapana ollut aina siitä asti, kuin Rein Bodenjärven halki virtaa ja vuoret tämän maan kamaralla kasvavat. Me schwaabit olemme kaikki kuninkaallista sukua, niin on isäni aina sanonut."
"Tahtonne tapahtukoon!" sanoi Praxedis ja kiinnitti kruunun hänen tukkaansa.
Korkea morsian nousi seisomaan, mutta hänen otsaansa syntyi ryppyjä niinkuin ohitse kiitävien pilvien varjoja.
"Joko nyt rupeat itkemään", kysyi kreikkalaistyttö, "jotta avioliitossasi kyyneleistä säästyisit?"
Mutta Friderun näytti varsin vakavalta ja hänen karkeatekoinen suunsa vetäytyi niin murheellisesti korviin päin, että Praxedis vaivoin voi hillitä nauruaan.
"Minua niin pelottaa", virkkoi hunnin morsian.
"Mikä sinua sitte pelottaa, sinä Stoffler-vuoren honkien tuleva kilpasisko?"
"Pelkäänpä että maakunnan pojat tekevät minulle vielä kepposen sen vuoksi, että otan muukalaisen miehekseni. Kun Schlangenhofin arentimies toi emännäkseen vanhan lesken Bregenzer-metsistä, tulivat paikkakunnan nuoret miehet hääyönä heidän ovensa eteen ja pitivät häränsarvilla ja vaskikattiloilla ja suurilla simpukoilla sellaista melua, että olisi luullut ukkos-ilman ohi käyvän; ja kun Riesalingenin mylläri aviosäätynsä ensimmäisenä huomenena astui ulos huoneestaan, oli hänen ovensa eteen pystytetty juhannussalko, jossa kukkien ja köynnöksien asemesta riippui vain kuiva heinätukko ja rypistetty vihreänkeltainen esiliina."
"Olehan toki huoletta!" lohdutti Praxedis.
Mutta Friderun vaikeroi edelleen: "Ja entä jos ne tekevät minulle niinkuin piirin metsänvartijan leskelle, joka otti nuoren metsästäjän miehekseen? Siltä ne yöllä halkaisivat olkikaton kurkihirren kohdalta kahtia, niin että puolikkaat putosivat kumpikin taholleen ja sininen taivas paistoi heidän häävuoteeseensa, ilman että he tiesivät syytä tähän, ja korpit lensivät raakkuen heidän päänsä päällä."
Praxedis nauroi. "Tottahan sinulla toki on hyvä omatunto?" kysyi hän merkitsevästi nyökäten.
Mutta toisella ei itku ollut kaukana. "Ja kenpä tietää", vastasi hän vältellen, "mitä konnankoukkuja minun Cappani…"
"Pauluksesi!" oikaisi Praxedis.
"… on nuoruudessaan tehnyt? Viime yönä uneksin, että kun hän piti minua lujasti sylissään, tuli keltanaamainen ja mustatukkainen hunnilaisnainen, joka ryösti hänet minulta. 'Minulle hän kuuluu!' huusi kummitus uhaten, ja kun en tahtonut sulhasestani luopua, muuttui se käärmeeksi ja kiemurtelihe hänen ruumiinsa ympärille…"
"Jätä rauhaan käärmeet ja hunnilaisnaiset", keskeytti hänet Praxedis, "ja laita itsesi valmiiksi, sillä he tulevat jo tuolla vuorta ylöspäin… Eläkä unohda rosmariininoksaa ja valkoista huivia!"
Heleästi hohti ulkona linnanpihalla Cappanin valkea juhlapuku. Sen nähdessään Friderun heitti mielestään nurjat ajatukset ja astui ulos; morsiusneidot ympäröivät hänet pihalla, vastakastettu hymyili iloisesti hänelle, kello linnankappelissa helähti ja hilpeä joukko astui häitä viettämään.
Vihkiminen oli päätetty, ja ilosta loistavin kasvoin lähti nuori aviopari linnasta. Friderunin koko suku oli saapunut tilaisuuteen, kaikki rotevata väkeä, joka ei pituudessa antanut morsiamelle perään; he olivat talonpoikia ja vuokramiehiä läheisillä tiloilla; nyt he lähtivät korkean Stoffelnin juurella olevalle uudismökille virittämään ensimmäisen tulen nuoren parin takkaan ja viettämään hääjuhlaa. Jonon etunenässä kuletettiin seppelöidyissä vaunuissa häälahjoja, joista ei suinkaan puuttunut kaikenlaisilla manauksilla ja vertauskuvilla koristettua honkaista morsiusvuodetta; — kaikenlaisissa lippaissa ja arkuissa seurasi mukana talouskalujen paljous.
Morsiusneidot kantoivat keträvartta pellavakuontaloineen ja sievästi koristettua lakaisuvihtaa merkiksi ja kehotukseksi tulevalle emännälle ahkeruuteen ja järjestykseen.
Riemuhuutoja ja hoilauksia ei lakannut kuulumasta nuodemiesten joukosta; mutta Cappanilta näytti aamullinen kaste huuhtoneen mielestä kaikki vanhat muistot, ja näytti hän unhottaneen koskaan piirtäneensä rajun ratsun selässä maita ristiin ja rastiin, — hän astui siveästi ja rauhallisesti uusien lankojensa rinnalla, kuin olisi hän kaiken ikänsä ollut päiväläisten päällysmiehenä tai kylävoutina Hegaussa.
Tuskin oli lähtevän joukon hilpeä melu lakannut kaikumasta vuoritieltä, kun herttuattaren ja hänen hengellisten vieraidensa eteen astui kaksi reimaa nuorukaista, keisarillisen linnan taloudenhoitajan Bordmannin pojat ja Friderunin serkut. He tulivat kutsumaan vallasväkeä häihin, kumpikin koristettuna keltaisella esikolla korvallisellaan ja kukkavihkolla aivinatakkinsa povella.
Hämillään he pysähtyivät salin ovelle; herttuatar silloin viittasi heille kutsuvasti, ja siitä rohkaistuneina he astuivat muutamia askelia eteenpäin ja sitte vielä muutamia, kumartelivat ja raapivat jalallaan permantoa ja lausuivat maassa vanhastaan tavallisen kutsumuksen saapua heidän orpanansa häihin, pyytäen ylhäisiä vieraita seuraamaan heitä teitä ja polkuja, katuja ja kujia, vesiä ja siltoja myöten häätaloon; siellä tarjottaisiin leipää ja ruokaa sellaista kuin kaikkivaltias Jumala ne itse oli valmistanut, viini virtaisi ja viulut soisivat mukaan, ja tanssia, riemua, laulua ja hyppyä tulisi olemaan yltäkylläisesti. "Rukoilemme teitä, että antaisitte kahden huonon sanansaattajan korvata yhtä hyvää, ja kiitetty olkoon Jeesus Kristus!" niin päättivät he puheensa, ja vastausta odottamatta he kumarsivat ja raapivat permantoa uudelleen ja lähtivät kiiruusti salista.
"Osotammeko nuorimmalle kristitylle alamaisellemme sen kunnian, että lähdemme hänen luokseen?" kysyi herttuatar iloisesti. Vieraat tiesivät ennestään, että kysymyksiin, jotka hän teki näin ystävällisessä muodossa, ei käynyt kieltäen vastaaminen. Niinpä he iltapäivällä lähtivät linnasta. Myöskin Rudimann, Pirminiuksen luostarin lähettiläs, ratsasti mukana; hän pysyttelihe vaitonaisena ja vakoilevana, sillä hän ei vielä ollut suorittanut laskuaan Ekkehardin kanssa.
Stoffler-vuori kohoaa uljaana ja hilpeänä kolmine basalttihuippuineen, tummien metsien syleilemänä, kauvas yli maakunnan nähtäviin. Linnat, joiden rauniot nyt peittävät sen harjaa, eivät silloin vielä olleet raketut; vain korkeimmalla kukkulalla seista törötti muuan autio torni. Mutta toisella vuorenharjanteella oli metsänkätkössä vähäinen maja — nuoren avioparin asunto. Veroksi ja merkiksi siitä, että siihen tulija oli herttuattaren alamainen, oli hänet määrätty valmistamaan vuosittain viisikymmentä myyränsadinta ja P. Galluksen juhlapäivänä tuomaan linnaan elävän rottakuninkaan.
Viheriäiselle metsäniitylle oli hääseurue asettunut istumaan; isoissa kattiloissa keitettiin ja paistettiin, ja kenen osalle ei tullut lautasta tai kulppoa, se aterioi laudanpalalta, ja missä kahveli puuttui, siellä käytettiin sen asemasta kaksihaaraista pähkinäpuunoksaa.
Cappan oli vaivaloisesti istunut muiden tavoin pöytään ja koetti pitää itseään suorana nuoren vaimonsa rinnalla; mutta sydämmensä syvyydessä hän mietiskeli, eiköhän muutamien päivien jälkeen kävisi jälleen laatuun syödä makuultaan.
Pitkinä väli-aikoina eri ruokalajien välillä — kemut alkoivat puolipäivän tienoissa eivätkä saaneet loppua ennen puoliyötä — veresti Cappan istumisesta jäykistyneitä jäseniään tanssimisella.
Talonpoikaissoiton tervehtämänä saapui herttuatar seurueineen paikalle. Hänen katsellessa ratsultaan iloista seuraa, tahtoi uusi Paulus antaa hänelle näytteen hurjasta taiteestaan. Soitto ei häntä tyydyttänyt, hän vihelsi ja kiljahteli itse tanssin tahtiin; pitkää puolisoaan hän pyöritteli ympäri labyrinttimaisissa kuvioissa, — niin kuin liikkuva torni ja villi metsäkissa tanssi tuo omituinen pari keskenään, milloin yhdessä, milloin paeten toisistaan, milloin rinta vasten rintaa tai; selkä vasten selkää — sitte työnsi Cappan vaimonsa syrjään ja puukenkiään yhteen kolisuttaen hän teki seitsemän huimaavaa ilmahyppyä, yhden aina korkeamman kuin toisen, ja viimein vaipui hän Hadwig rouvan eteen polvilleen notkistaen päänsä maahan, aivan kuin olisi tahtonut suudella maan tomua, jota herttuattaren hevonen oli kavioillaan tallannut. Se oli hänen kiitoksensa nauttimastaan ystävällisyydestä.
Mutta uudet orpanat Hegaussa ottivat oppia tuosta oudosta tanssista. Mahdollista voi olla, että moni jälestäkinpäin pyysi häneltä opetusta siinä, sillä kaukaiselta keskiajalta polveutuvat sadut kertovat vielä "seitsenhypystä" ja "hunnilaistanssista", jotka jonkinmoisina vaihetuksina schwaabien yksinkertaiseen pyörimiseen tulivat vallan maantavaksi.
"Missä Ekkehard on?" kysyi herttuatar noustuaan kimoltaan, katsellen pitkin väen rivejä. Praxedis viittani eräälle etäiselle, varjoiselle metsäpolulle. Muutaman jättiläistammen mustanvihreäin lehvien siimeksessä istui nuori munkki. Äänekäs riemu ja ihmisvilinä painostivat hänen, rintaansa, hänen tietämättään miksi; — hän oli kääntänyt muulle joukolle selkänsä ja antoi katseensa liitää yli metsäisten vuorenselänteiden kauvas Alppien sinertävään etäisyyteen.
Oli yksi noita tuoksuvia iltoja, josta myöhemmin herra Burkart Hohenvelsistä lausui istuessaan jylhässä tornissaan vetten partaalla, että "ilma silloin sekottuu päiväpaisteen kanssa ja lientyy". Etäiset ilmat uivat vienossa hohteessa. Ken joskus on seissut noilla hiljaisilla kukkuloilla, kun sinisellä taivaalla aurinko liekkejä säteillen käy levolle ilmanrannan taa, laaksot ja syvyydet täyttyvät rusohohtavilla varjoilla ja sula kulta valuu alas Alppien huippuja pitkin, sen mielessä vielä kauvan jälkeenkinpäin hänen hämärässä kammiossaan istuessaan helähtää muisto niin suloinen ja kirkas kuin laulu etelän sulavien luuttujen säestyksellä.
Mutta Ekkehard istui totisena nojaten päätään käteensä.
"Hän ei ole enää kuten ennen!" sanoi Hadwig rouva kreikkalaistytölle.
"Hän ei ole enää kuten ennen!" matki Praxedis hajamielisesti. Hän oli kiintynyt katselemaan hegaulaisia naisia heidän juhlakoruissaan, heidän korkeita liivejään ja tynnyrintapaisia jäykistettyjä hameitaan, ja hän mietiskeli itsekseen, eiköhän hyvän maun hengetär käsiään väännellen pakenisi ainaiseksi tästä maasta tai olikohan se koskaan sille jalallaan astunutkaan.
Hadwig rouva astui Ekkehardin luo. Tämä kavahti pystyyn sammalsijaltaan, aivan kuin olisi nähnyt aaveen.
"Yksiksennekö ja näin kaukana iloitsevaisten seurasta?" kysyi herttuatar. "Mikä teitä vaivaa?"
"Minä mietiskelen, missä onni oikeastaan on", vastasi Ekkehard.
"Onniko?" toisti Hadwig rouva, "onni on meistä likimalkaan yhdeksänkymmenen tunnin matkan päässä, kuuluu schwaabilainen sananlasku. Puuttuuko se teiltä?"
"Se on mahdollista", huokasi munkki ja katseli alas sammaleeseen. Entistä kimeämpi soitto ja tanssivain meluavat äänet kaikuivat leikkipaikalta.
"Ne jotka tuolla polkevat maata", jatkoi hän, "ja osaavat jaloillaan tulkita sydämmensä tunteita, ne ovat onnelliset; paljopa ei siihen tarvitakaan, ennen kaikkea vain sitä" — hän viittasi Alppien kimalteleviin huippuihin — "ettei tunne mitään kaihoa noihin korkeuksiin, joille emme koskaan saa jalallamme astua."
"En ymmärrä teitä", sanoi herttuatar kuivasti. Mutta hänen sydämmensä puhui toisin kuin hänen kielensä. "Mitenhän Virgiliuksenne nykyään jaksaa?" kysyi hän johtaen puheenaiheen toisaalle; "varmaankin on pölyä ja hämähäkinkinaa laskeutunut runsaasti hänen päälleen viime hädän päivien aikana?"
"Sydämessäni on suuri runoilija aina hyvässä säilössä", vastasi Ekkehard, "vaikka pergamentit mätänisivätkin. Juuri äsken muistuivat mieleeni hänen säkeensä, joissa hän ylistää maanviljelystä: tuolla on maja metsän siimeksessä, vuorenrinteellä peltojen lihavammista maaperä, vastavihitty pariskunta kuokkineen ja auroineen, joilla ryöstävät maa-emolta toimeentulonsa; — tosiaan täytyy minun nähdä Virgiliuksen luoma kuva silmieni edessä:
"— tää elo johda ei väärään,
Viljaa on täynnä sun aittas, ja laajalti lainehtii pellot,
Luolat ja lammikot riistoa uhkuu, ilma on vilvas,
Laitumelt' ammunaa kuulet, ja puun alla vartoopi siimes."
"Viisaasti osaatte selittää", lausui Hadwig rouva. "Mutta kadehtiessanne Cappanin elämän onnea olette varmastikin unohtaneet hänen velvollisuutensa väjyä myyriä ja peltohiiriä. Ja entä talviset riemut! Kun lumi muurina kasautuu olkikaton rajaan asti, niin että päivä saa turhaan katsella, mistä raosta se voisi tupaan pilkistää…"
"Sellaisessakin hädässä tulisin hyvin toimeen", virkkoi Ekkehard.
"Virgilius tietää keinon siihenkin:
"Ihminen valvovi silloin nuotion ääressä illoin,
Veistäen tervaspuusta soihtuja varjojen surmaks;
Vaan hänen vaimonsa tällöin laulain entävi työtään,
Kangaspuittensa ääressä pirtoa siin helisyttää."
"Hänen vaimonsa?" matki herttuatar ilkeästi. "Mutta entäpä jos hänellä ei olekaan vaimoa?"
Hääparvesta remahti myrskyinen riemunrähäkkä. Miehet olivat nostaneet hunnilaisserkun laudalle ja kantoivat häntä korkealla ilmassa, niityn poikki niinkuin ennen muinoin jotakin sotapäällikköä kannettiin kilvellä kuninkaanvaalissa. Cappan teki ilosta muutamia pontevia hyppyjä heidän päänsä päällä.
"— eikä saa vaimoa omistaakaan?" virkkoi Ekkehard hajamielisenä. Hänen otsaansa poltti. Hän suojeli kädellään silmiään. Minne hän vain katsahtikin, tuotti näkemänsä hänelle surua. Tuolla oli meluisa hääkansa — täällä herttuatar — etäisyydessä hohtavat Alpit. Hänen sydäntään kirveli sanomattomasti, mutta hänen huulensa pysyivät mykkinä. "Ole väkevä ja vaitonainen!" mutisi hän itsekseen.
Hän ei todellakaan ollut enää sama kuin ennen. Luostarikammion hiljainen rakkaus kirjoihin oli hänestä hälvennyt, taistelu hunneja vastaan oli laajentanut hänen ajatuspiiriään, herttuattaren lemmekäs huomio oli särkenyt hänen sydämmensä. Päivin ja öin, valveilla ja nukkuessa vainosi häntä tämän ylvään naisen kuva, sellaisena kuin hän oli ojentanut hänelle puolisovainajansa miekan, ja pahoina hetkinä oli hänen sielunsa sumuinen itsesyytöksistä, että hän vain vaijeten oli ottanut kaiken tämän lemmen vastaan. Hadwig rouva ei aavistanut, mitä hänessä kuohui; hän ajatteli nuorta munkkia paljon välinpitämättömämmin sen jälkeen kuin otaksuttu väärinkäsitys tämän puolelta oli nöyryyttänyt hänen ylvästä mieltään; mutta nähdessään hänet jälleen edessään, murheen vaot korkealla otsalla ja sanomaton alakuloisuus luettavana silmistä, jatkoi hän vanhaa leikkiä.
"Jos te kerran niin suuresti rakastatte maanviljelystä", virkkoi hän keveästi, "niin tietäisinpä ehkä siihenkin keinon. Reichenaun apotti on suututtanut minua tahtomalla mielistellä itselleen paraan hovitiloistani, ikäänkuin se olisi vain leipämurena, jonka voi puhaltaa pöydältä sen enempää ajattelematta!"
— Pensaikosta kuului rapinaa, ilman että he sitä huomasivat. Tumma varjo vetäytyi lehvien taa — olikohan se kettu vai munkinkaapuko?
"Tahdonpa asettaa teidät sen hoitajaksi", jatkoi Hadwig rouva puhettaan, "silloin on teillä yltäkylläisesti kaikkea sitä ihanuutta, jonka näkeminen teidän mieltänne, tänään niin raskauttaa, ja vielä paljon enemmän. Saspachini on iloisella paikalla Reinin varrella, ja tämä vanha keisaritila voi kerskailla siitä kunniasta, että se ennen kaikkia muita kasvatti viinirypäleen, — ja ihmiset siellä ovat kunnon väkeä, vaikka puhuvatkin töykeää kieltä."
Ekkehard katseli äänetönnä eteensä.
"Voinpa minäkin kuvailla teille elämää siellä, kykenemättä siltä kertomaan Virgiliuksen tavoin. Ajatelkaas — on syksy, olette viettänyt tervettä elämää, päivän kanssa ylös, kanain kanssa nukkumaan — nyt tulee viininkorjuu kaikilta kallion korvakkeilta laskeutuu renkejä ja piikoja alas teidän luoksenne, riippukorit rypäleitä uhkuen tangossa välillään, te seisotte portilla…"
Pensaikossa jälleen rapisi.
"… ja ajatelkaas, miten viini valmistetaan, ja muistakaa, kenen kunniaksi tahdotte sitä juoda; Vogeesien metsät pilkottavat etäisyydestä niin hilpeän sinisinä silmiinne kuin ikinä täällä Alppien huiput; silloin tulee joku hevosilla ja vaunuilla täältä vanhasta Breisachista päin, maantie pölisee, te nostatte päätänne — no, mestari Ekkehard, kukahan tulee luoksenne?"
Se, jolta kysyttiin, oli tuskin kuunnellutkaan kuvausta. "Kuka?" kysyi hän arasti.
"Kukahan muu kuin teidän valtiattarenne, joka ei luovu herttuaallisesta oikeudestaan käydä tutkimassa, miten hänen palvelijansa hoitavat hänen tilojaan."
"Ja sitte?" kysyi Ekkehard edelleen.
"Sittekö? Sitten kuulustelen joka taholta, miten mestari Ekkehard on hoitanut tehtäväänsä, ja he tulevat kaikki sanomaan: Hän on rehellinen ja kunnollinen, ja jollei hän tahtoisi mietiskellä niin paljon ja kaivella pergamenttejään, olisi hän meille vielä rakkaampi…"
"Entä sitte?" kysyi munkki vielä kerran. Hänen äänessään oli omituinen kaiku.
"Sitten puhuttelen häntä raamatun sanoilla: Hyvin tehty, sinä hyvä ja uskollinen palvelija! Sinä olit uskollinen vähässä, minä panen sinut paljon päälle. Astu herrasi iloon."
Ekkehard seisoi siinä kuin huumattuna. Hän kohotti käsivarttaan, mutta antoi sen jälleen vaipua, kyynel värähteli hänen silmissään. Hän oli hyvin onneton.
… Samaan aikaan astui muuan mies varovaisesti ulos pensaikosta. Tuntiessaan jälleen niityn nurmen jalkainsa alla, laski hän kaapun alas päänsä päältä. Hän katseli merkitsevästi noihin molempiin henkilöihin takanansa ja nyökkäsi päätänsä kuin ainakin se, joka luulee keksineensä jotakin. Hänpä ei ollut tullutkaan sinne vain vuokkosia poimimaan.
Hääjuhla oli asteettain kehittynyt siihen kohtaan, missä täydellinen sekasorto uhkaa puhjeta. Sima oli noussut kaikkien päihin. Muuan ripusti takkinsa puunoksaan ja tunsi vastustamatonta halua murskata kaikki pirstoiksi; toinen sitävastoin tahtoi syleillä kaikkia; kolmas, joka muisteli kymmenkunta vuotta sitte poimineensa Friderunin poskilta monta suuteloa, istui pää nuuduksissa pöydän ääressä ja oli juonut liian paljon suruunsa ja katseli muurahaisia, jotka kihisivät hänen jalkainsa juuressa, ja sanoi: "Ohoi, niin se on, yksi ei toistansa parempi…" Ne nuoret miehet, jotka niin ujostellen olivat käyneet herttuatarta häihin kutsumassa, esittivät hunnilaisen sukulaisensa kanssa erään germaanialaisen ilveilyn. He olivat siepanneet liinaisen lakanan kapio-arkusta ja paiskanneet Cappanin sille; sitte tarttuivat he kiinni kaikkiin neljään nurkkaan ja viskasivat tuon onnettoman ylös, niin että hän lenteli sinitaivasta kohti kuin leivonen. Hän piti sitä tämän maan tapana kunnioittaa uutta sukulaista ja antoi kärsivällisesti viskellä itseään.
Silloin kirkasi pitkä Friderun yht'äkkiä kovasti. Kaikkien päät kääntyivät sinnepäin, ja serkut antoivat sulhasen pudota suulleen alas viileään maanperään; riemunremahdus kajahti, riihoton ja pitkällinen, niin että olisi luullut Stoffler-vuoren vanhain basalttikallioidenkin siitä älähtävän. Audifax ja Hadumoth saapuivat pakomatkaltaan hunnilaisleiristä. Audifax talutti aarrearkkuja kantavaa ratsua suitsista, ja onnellisina astelivat molemmat lapset rinnakkain; he olivat tänään ensikerran nähneet jälleen korkean Twielin huipun ja tervehtineet sitä ilohuudolla. "EIä kerro heille kaikkea!" kuiskasi Audifax toverilleen ja kattoi korit tiheällä pajunoksakerroksella. Jo oli pitkä Friderun juossut parvesta esiin ja puolittain kantoi Hadumothin mukaansa. "Terve tuloa, sinä kadonnut lammas! Juo, säkkipillinpiipittäjä, juo, sinä urhokas vesa!" huudettiin, joka taholta Audifaxille. He olivat kuulleet molempain nuorten vankeudesta ja ojensivat nyt pojalle isoja kiviruukkuja tervetuliaismaljaksi.
Lapset olivat tiellä sopineet keskenään siitä, miten heidän, piti astua herttuattaren eteen. "Meidän on häntä kauniisti kiittäminen", oli paimentyttönen sanonut, "ja minun on annettava hänelle takaisin se suuri kultataaleri ja sanottava hänelle, että olen saanut Audifaxini ilmaiseksi."
"Ei", oli Audifax vastannut, "me lisäämme siihen hunnien aarteesta vielä kaksi isointa rahaa ja tarjoomme ne hänelle. Hänen on pysyttävä edelleenkin meille yhtä armollisena kuin tähän asti; se olkoon meidän kiitoksemme ja sakkomme sen ohessa herttuaalliseen rahastoon metsänrouvan surmaamisesta."
He olivat jo varustaneet kultarahat taskuunsa.
Nyt huomasivat he herttuattaren seisovan Ekkehardin luona tammen alla. Miesten meluava remakka oli katkaissut molempien maataloudellisen keskustelun, Praxedis tuli juosten kertomaan ihmetapauksesta. Nyt saapuivat nuoret pakolaiset itsekin käsi kädessä astuen. He polvistuivat Hadwig rouvan eteen. Hadumoth kurotti taaleriaan, Audifax molempia isoja kultarahojaan; hän yritti puhua, mutta sanat juuttuivat hänen kurkkuunsa… Silloin kääntyi Hadwig rouva ylvään suloisesti läsnäolevien puoleen:
"Molempien nuorten alamaisteni narrittelu antaa minulle tilaisuuden osottaa heille armoani. Olkaa sen todistajat!"
Hän taittoi pähkinäpuun oksan pensaikosta, astui askeleen eteenpäin, puisti paimenpojan ja hänen toverinsa kämmenistä rahat, jotta ne kierivät kauvaksi nurmikkoon, ja kosketti oksalla kummankin päälakea. "Nouskaat ylös", sanoi hän, "eivät tule tämän päivän jälkeen kenenkään sakset hiuksia teidän päästänne leikkaamaan; Hohentwielin linnan orjina olette polvistuneet, vapaiksi julistettuina ja vapaina nouskaatte ja rakastakaa toisianne vapaudessa niinkuin ennenkin!"
Nämä olivat vapaaksilaskemisen menot saalilaisen oikeuden mukaan. Jo keisari Lotharius oli vanhalta orjattareltaan Doodalta puistanut kädestä kultadenaarin ja siten niskasta orjuuden ikeen. Mutta Audifax oli frankkilaista heimoa, sen vuoksi rouva Hadwig ei ollut noutanut omaansa, allemannilaisen maantavan menoa.
Polvillaan olleet nousivat ylös. He käsittivät, mitä oli tapahtunut. Paimenpojan silmissä oli maailma musteta, hänen nuoruutensa uni, vapaus, kulta-aarre … se kaikki se oli totta, pysyvästi totta nyt ja iänkaiken… Hän näki Ekkehardin vakaat kasvot ja heittäytyi Hadumothin kanssa hänen eteensä maahan. "Isä Ekkehard", huudahti hän, "me kiitämme teitäkin, kun olette meidän parastamme tarkoittanut."
"Mikä vahinko, että on jo niin myöhä", huudahti Praxedis, "te voisitte muuten heti solmita avion siteihin vielä yhden parin tai ainakin juhlallisesti kihlata heidät, he sopivat toisilleen siinä kuin äskeisetkin."
Kauan katsoi Ekkehardin sininen silmä noita kahta. Hän pani kätensä heidän päälleen ja teki siinä ristinmerkin. "Missä on onni?" äännähti hän hiljaa itseksensä. — —
Myöhään yöllä ratsasti Rudimann, kellarimestari, takaisin luostariinsa. Kaalamo oli kuiva; hän saattoi ratsastaa siitä. Apotin kammiosta heijasti vielä tulta veden pintaan. Hän koputti ovelle, avasi sen puolitiehen ja lausui: "Minun korvaini on tänään täytynyt kuulla enemmän, kuin niille oli mieluista. Saspachin hovista Reinin varrella ei tule mitään. Sen Sankt Gallenin maitonaaman se sinne panee…"
"Varium et mutabile semper femina!" Huikentelevainen aina on nainen! mutisi apotti taakseen katsomatta. "Hyvää yötä."