Ekkehard: Kertoelma kymmenenneltä vuosisadalta

by Joseph Victor von Scheffel

VIIDESTOISTA LUKU.

Hadumoth.

Yö kului vähitellen. Pitkä ja tuskallinen oli se ollut niille, jotka olivat asetetut kuolleiden vartijoiksi. Kamala tunnelma lepäsi maan päällä ja ihmisten mielissä. "Herra olkoon heidän sieluilleen armollinen!" kaikui vartijan hiljainen huuto kedon yksinäisyydessä. "Ja lunastakoon hän heidät kiirastulen tuskista!" vastattiin metsänreunasta, missä toverit olivat kyyristyneinä vartiovalkean ympärille. Yön raskaat varjot peittivät ruumiita, ikäänkuin taivas olisi tahtonut verhota sen, mitä ihmisten käsillä alhaalla oli tehty. Sitte pakenivat pilvet pois kedon päältä, aivan kuin kauhun täyttäminä siitä näöstä, mikä heitä siellä kohtasi; — toisia seurasi, nekin pakenivat, muotoa ja hahmoa muuttaen, häipyen ja sulautuen uusiin… Kaikki on vaihettelevaista, vain kuolemassa on ikuinen lepo. Taistelukentällä makasivat kaikki hiljaa, ystävä ja vihollinen, miten taistelun aallot olivat heidät asettaneet.

Erään haamun näki vartija hiipivän kuolleitten kentän yli; se oli muodoltaan kuin lapsi. Se kumartui katsomaan maahan ja kulki edelleen, kumartui uudelleen ja vaelsi taas eteenpäin, mutta vartijaa hirvitti huutaa sille. Hän seisoi kuin naulittu paikallaan. "Se lienee se enkeli, joka merkitsee kuolleiden otsat kirjaimilla, jotta ne tunnettaisiin, kun henki kerran puhalletaan niiden luihin, jotta ne jälleen elävät ja seisovat jaloillaan ja ovat sotajoukko kuin ennenkin", niin ajatteli hän profeetan kuvauksen mukaan, teki ristinmerkin ja piti suunsa kiini. Haamu katosi hänen näkyvistään.

Aamun koittaissa tuli kentälle suuri joukko linnan alustalaisia, jotka herttuatar oli lähettänyt munkkien sijaan vartijoiksi. Herra Simon Bardo oli ollut tätä vastaan. "Voitto on vain puolinainen, jollei sitä käytetä hyväkseen; meidän on lähteminen pakenevia takaa-ajamaan ja hävitettävä heidät viimeiseen mieheen asti", oli hän sanonut. Mutta munkit halasivat palata kotiin pääsiäisjuhlan vuoksi; jotkut heistä sanoivat: "Saavuttaaksemme heidät, jotka pakenevat nopeilla ratsuillaan, on meidän mentävä kauvaksi; he ovat tulleet, me olemme löylyyttäneet heitä; jos he tulevat uudestaan, on heille uusia iskuja varalla; — eilispäivän työ ansaitsee leponsa." Silloin päätettiin haudata ruumiit ennen pääsiäisjuhlan alkua.

Miehet toivat mukanaan kuokkia ja lapioita ja kaivoivat kaksi isoa hautaa. Kedon laidassa oli hylätty hiekkahauta, sen laajensivat he tilavaksi lepopaikaksi ja kantoivat siihen hunnien ruumiit. Aseet ja muut varukset koottiin ja saatiin niistä monta kantamusta sotasaalista. Ja he viskasivat ruumiit kuoppaan sekasin ja ilman erotuksetta, niinkuin ne tuotu oli; — se oli tuima myllerrys sikin sokin viskeltyjä ihmisten ja hevosten jäseniä ja muistutti langenneitten enkelien syöksemistä helvettiin. Kuoppa täyttyi niistä. Muuan kaivajista tuli tuoden irtihakattua päätä; se irvisteli julmasti halotuin otsin. "Sekin on pakanain omaa ja etsiköön se sieltä runkonsa!" huusi hän ja viskasi pään ruumisläjään.

Jylhä kallionkappale oli aikoinaan irtautunut Hohentwielin vuoresta ja syöksynyt alas laaksoon; sen vierittivät kaivajat hunnien haudalle ja kääntyivät sitte kauhusta väristen pois toiseen paikkaan valmistamaan toista hautaa. Sen piti sulkea syliinsä maan omat kaatuneet pojat. Hengelliseen säätyyn kuuluville kuolleille oli Reichenaun luostarikirkko määrätty viimeiseksi leposijaksi.

Samana hetkenä, jolloin edellisenä päivänä taistelu oli alkanut, laskeutui synkeännäköinen saatto alas korkealta Twieliltä. Ne olivat samat miehet, jotka olivat taisteluun lähteneet. Samassa järjestyksessä he nytkin kulkivat, mutta heidän askeleensa olivat verkalliset ja heidän lippunsa suruharsoon käärityt. Myöskin linnan torniin oli musta lippu vedetty. Muitten joukossa ratsasti herttuatarkin alas laaksoon; hän oli puettu tummaan vaippaan ja hänen näkönsä oli ankara ja totinen. Munkkien ruumiit kannettiin mukana ja asetettiin ne ison haudan reunoille, jotta nekin ottaisivat osaa viimeiseen kunnianosotukseen taistelutovereilleen. Litanian laulettua astui apotti Wazmann avoimen haudan ääreen ja huusi noille kuudellesadatta, jotka siinä kalpeina ja äänettöminä makasivat, viimeisen tervehdyksen ja kiitoksen eläviltä. "Heidän muistonsa olkoon siunattu ja heidän luunsa viheriöitkööt paikassansa! Heidän nimensä säilykööt ikuisuuteen ja pyhäin miesten kunnia tulkoon heidän lastensa osaksi!" — niin puhui hän saarnaajan sanoilla ja heitti sitte ensimmäisen lapiollisen multaa ruumiille; sen jälkeen heitti herttuatar ja kaikki muut vuoronsa jälkeen. Sitte syntyi juhlallinen hiljaisuus. Veljien haudalta tahtoivat nyt hajota kukin, haaralleen ne, jotka eilen yhdessä olivat sotineet; monet järeät kasvot värähtelivät silloin liikutuksesta, suudelmia ja kättenpuristuksia vaihdettiin; sitte lähtivät ensinnä Reichenaun miehet kotimatkalle luostariinsa. He kantoivat mukanaan paareilla kuolleitten munkkien ruumiit; veljet astuivat niiden rinnalla palavat kynttilät käsissä ja virsiä laulaen; myöskin pakanaluolan vanhuksen rauvenneen ruumiin veivät he mukanaan; pää nuuduksissa ja mustalla verholla peitettynä astui tuntemattoman sankarin ratsu isäntänsä ruumiin jälessä — synkkä oli tämä näky, kun kuolinsaatto hitaasti hävisi metsän hämäryyteen.

Sitte ottivat linnan alustalaiset jäähyväiset herttuattarelta. Laiha
Fridinger, käsi siteessä, johdatti yhtä parvea maalle päin; vain
Randeggin herran piti vähäisen joukon kanssa jäädä korkean Twielin
turvaksi.

Liikutetuin mielin katseli Hadwig rouva poislähtevien jälkeen. Sitte ratsasti hän verkalleen taistelukentän poikki. Hän oli eilen seisonut linnan tornissa ja jännitettynä katsellut taistelun menoa. Nyt piti Spazzo herran selittää hänelle monta seikkaa. Tämä ei suinkaan säästänyt liioittelua, mutta herttuatar oli kertomukseen tyytyväinen. Ekkehardin kanssa hän ei vaihtanut sanaakaan.

… Kun hekin olivat ratsastaneet kotiin; kävi kedolla kaikki jälleen hiljaiseksi ja autioksi, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Vain kavioiden polkema nurmi, verestä kostea maa ja molemmat isot hautakummut olivat sen sadon todistajat, minkä kuolema edellisenä päivänä täällä oli niittänyt. Eipä kestä kauvan, ennenkun veri on kuivunut ja ruoho uudelleen kasvanut, vainajien kumpujen päälle on sammal levinnyt, linnut ja tuuli tuovat siemeniä ja pensaat ja puut rupeavat vireästi rehottamaan niillä — kuolleitten leposijoilla kasvullisuus paraiten menestyy. Mutta heikentymättömänä elää muisto hunnilaistaistelusta jälkipolvien mielissä, "Pakanakummuksi" kutsuu Hegaun asujan sitä kumpua, jolla suunnaton kivilohkare seisoo, eikä pitkänperjantain-yönä kenkään uskalla käydä laakson poikki. Siellä kuuluu maa ja ilma vainajille; ne nousevat vanhoista haudoistaan, täällä ryntäävät jälleen pienet ratsut eteenpäin, tuolla marssivat sotijat kiilamaisessa taistelujärjestyksessä ja panssari välkkyy lahonneen munkinpuvun alta, aseidenkilinä ja hurjat sotahuudot täyttävät taasen ilman, myrskyten kohoaa henkientaistelu ylös ilmoihin; silloin tulee äkkiä saarelta selälliseltä mustalla ratsulla ritari kultaisissa varuksissa, joka ajaa aaveet viileään lepoonsa, — vielä yrittää hunnilaispäällikkö torjua häntä kimpustaan heiluttaen vimmaisesti käyrää miekkaansa, mutta silloin suhahtaa sotatappara kiivaasti hänen päähänsä, ja hänenkin on painuttava alas … ja kaikki on jälleen hiljaista kuin ennen, vain koivujen nuoret lehdet värisevät tuulessa.

Pääsiäissunnuntai kului korkealla Twielillä hitaasti ja ikävästi. Illalla istui Hadwig rouva salissaan Ekkehardin, Spazzo herran ja Randeggin parissa. Voi arvata, mistä asioista he juttelivat. Viime päivien suuri historia palasi kaikkien puheissa yhä uudestaan esiin niinkuin kaiku Loreley-kallion kohdalla; kun tämä on kajahtanut yhdestä kallioseinästä, kuuluu vastapäisestä kumeaa jyryä, ja etäisessä solassa uudistuu tämä edelleen eikä loppua tahdo tullakaan.

Reichenaun apotti oli lähettänyt sanan, että he olivat tavanneet luostarin kyllä melkoisessa määrässä raiskattuna, mutta kuitenkin tulelta säästyneenä, ja että he olivat, vihityllä vedellä ja pyhimysten luiden ympärikulettamisella poistaneet siitä hunnilaisen saastutuksen sekä juhlallisesti haudanneet kuolleensa.

"Entä jälelle jäänyt veli?" kysyi herttuatar.

"Sille on Herra Jumala osottanut, että hänen kaikkivaltansa sodan ja vihollishävityksen aikana ei unhota yksinkertaisiakaan sieluja. Palatessamme seisoi veli Heribald kynnyksellä niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. 'Miten hunnit sinua miellyttivät?' huusi hänelle joku. Silloin vastasi hän vanhaan tapaansa hymyillen: 'Oo-jaa, sangen suuresti ne minua miellyttivät. Koskaan en ole nähnyt hyvätuulisempaa väkeä, ja ruokaa ja juomaa antoivat ne minulle vallan ihmisellisesti — isä kellarimestari on aina antanut janoni pysyä janona, mutta nämä tarjosivat minulle viiniä yltäkylläisesti — ja mitä ne minua nyrkiniskuilla ja korvapuusteilla vahingoittivat, sen viinillä jälleen hyvittivät, — ja sitä ei kenkään teistä tekisi. Vain kuria näytti niiltä tykkänään puuttuvan, eivätkä ne olleet oppineet kirkossakaan oikein hiljaa pysymään…' Hän tiesi vielä paljon muutakin outojen vierasten ylistykseksi, mutta sanoi vasta rippituolissa voivansa kaikki kertoa…"

Hadwig rouvaa ei iloisuus vielä oikein miellyttänyt. Armollisesti päästi hän sanantuojan jälleen palaamaan. Kaatuneen hunnilaispäällikön rengaspaidan ja kilven antoi hän myöskin tälle ripustettaviksi luostarin kirkkoon ikuiseksi muistomerkiksi. Hänelle nimittäin annettu päättämisvalta saaliin jaossa.

Spazzo herra, jonka kieli tästä lähtien ei väsynyt hänen urhotekojaan ylistellessään — ja hänen kuoliaaksilyömiensä lukumäärä kasvoi aikaa myöten kuin lumivyöry — lausui arvokkaasti: "Minullakin on vielä muuan voittosaalis esiintuotavana, ja se on määrätty armolliselle valtiattarelleni."

Hän astui alas linnan kellariin; siellä makasi hänen vankinsa Cappan olilla, hänen haavansa oli sidottu eikä se ollut vaarallista laatua. "Ylös siitä, sinä pirun poika!" huusi Spazzo herra potkaisten ruojaa tuimasti. Hunni nousi seisoalleen ja irvisti epäilevästi, sillä hän luuli elonlankansa tulevan varsin lyhyeksi; kainalosauvan nojalla liikkasi hän eteenpäin kamariherran edellä, joka johdatti hänet ylös saliin. "Seis!" huusi Spazzo tänne tultua. Kurja raukka seisahtui ja ällisteli ihmeissään ympärilleen. Surkutellen katseli Hadwig rouva oudonnäköistä ihmislasta. Myöskin Praxedis oli saapunut paikalle. "Kaunis ei teidän saaliinne ole", virkkoi hän kamariherralle, "mutta sangen merkillinen." Herttuatar pani kätensä ristiin; "Ja tuommoisen kansan edessä on koko Saksanmaa vapissut!" huudahti hän.

"Heidän paljoutensa ja koossapysymisensä synnytti pelkoa", sanoi
Randeggin herra; "mutta takaisin eivät he koskaan tänne palaja!"

"Oletteko siitä niin varma?" kysyi herttuatar terävästi.

Hunni ei ymmärtänyt suuriakaan keskustelusta. Hänen haavoitettua jalkaansa pakotti, mutta hän ei uskaltanut istahtaa. Praxedis puhutteli häntä kreikankielellä, mutta hän pysyi vaitonaisena ja pudisteli vain päätään. Neitonen alkoi merkeillä ja eleillä saada keskinäistä ymmärrystä syntymään — hunni pysyi jäykkänä kaikelle. "Sallikaas minun koettaa", lausui Praxedis herttuattarelle, "tiedänpä vielä yhden keinon herättää hänessä elonmerkkiä; Konstantinopoliksessa kuulin kerrottavan siitä." Hän hypähti pois salista ja ilmestyi pian sinne takaisin, kädessään malja, jonka hän pilkallisesti kumartaen tarjosi mykälle vangille.

Se oli väkevätä nestettä, poltettua kirsikoista ja luumuista; Herrassa nukkunut linnankappalainen Vincentius oli eläessään valmistanut monta laatua sellaisia aineita. Silloin kirkastuivat hunnin kasvot, hänen tylppä nenänsä imi ahnaasti nesteen tuoksua sisäänsä, ja hän tyhjensi maljan, jota hän lienee katsonut jonkunmoiseksi rauhanpikariksi. Sitte pani hän käsivarret ristiin rinnalleen ja heittäytyi polvilleen Praxediksen eteen suudellen hänen kenkiään.

Neito antoi hänelle merkin, että osottaisi kunnioitustaan herttuattarelle; hunni tahtoi suudella tämänkin jalkaa, mutta Hadwig rouva väistyi taaksepäin ja viittasi kamariherran viemään miehensä pois salista.

"Teillä on hulluja päähänpistoja!" sanoi hän Spazzo herralle tämän palattua. "Kuitenkin oli teiltä kohteliasta, että taistelun tuoksinassa minua ajattelitte."

Ekkehard oli edellisen kestäessä istunut akkunan ääressä ja katsellut kaukaisuuteen. Spazzo herran tapa loukkasi häntä. Praxediskin oli käytöksellään pahottanut hänen mieltään. "Meitä nöyryyttääkseen on Herra lähettänyt erämaan lapset", ajatteli hän itsekseen, "opiksi ja kehotukseksi menemään itseemme ja kääntymään katoavaisuuden vähäarvoisista asioista iankaikkisiin; vielä on maa tuores kaatuneiden hautojen päällä, ja jo harjottaa kansa jälleen kujeitaan, ikäänkuin kaikki olisi ollut vain vaahtoa ja unelmaa…"

Praxedis oli astunut hänen luokseen. "Miksi ette myöskin te tuonut meille maistoa tappelusta, arvoisa koulumestarimme?" kysyi hän veitikkamaisesti. "Joukossa kuuluu riehuneen ihmeellinen hunnilainen amatsooni; jos sen olisitte vanginnut, olisi meillä nyt sievä pari tässä."

"Ekkehardilla on korkeampia asioita ajateltavana kuin hunnilaisnaiset", virkkoi herttuatar katkerasti, "ja hän osaa vaieta kuten ainakin lupauksen tehnyt. Mitä tarvitsee meidän udella, miten hänelle taistelussa kävi?"

Tämä pistelevä puhe loukkasi totista miestä. — Pila sopimattomaan aikaan vaikuttaa kuin etikka hunajassa. Hän meni äänetönnä ulos, toi Burkhard herran miekan, veti sen huotrasta ja viskasi sen harmistuneena pöydälle Hadwig rouvan eteen. Vielä tuoreita punaisia täpliä loisti kelpo terällä ja vallan vereksiä naarmuja näkyi sen reunoissa. "Kävelikö koulumestari siellä joutilaana", sanoi hän, "siitä tuo todistakoon! Minä en ole tehnyt kieltäni urhotekojeni airueeksi."

Tämä koski herttuattareen kipeästi. Hän kantoi vielä katkeruutta sydämmessään, hänessä kuohui halu päästää suuttumustaan ilmoille, — mutta Burkhard herran miekka herätti vaihtelevia ajatuksia; hän nieli harminsa ja ojensi Ekkehardille kätensä.

"En tahtonut teitä loukata!" virkkoi hän.

Hänen äänensä lempeä sointu kaikui Ekkehardin korvissa kuin lievä nuhde; hän hidasteli tarttumasta tarjottuun käteen. Kernaasti olisi hän pyytänyt anteeksi tylyä käytöstään, mutta sanat tarttuivat hänen kurkkuunsa; — silloin aukeni salin ovi, ja häneltä säästyi nöyryytys.

Hadumoth, paimentyttönen, astui sisään. Arkana seisahti hän kynnykselle, hänen kasvonsa näyttivät valveutuneilta ja itkeytyneiltä; hän ei uskaltanut aluksi lausua luotua sanaakaan.

"Mikä sinulla on, lapsiparka?" huusi herttuatar hänelle. "Tulehan lähemmäksi!"

Silloin sai tyttönen rohkeutta astua peremmälle. Hän suuteli herttuattaren kättä. Nähtyään Ekkehardin, jonka papillinen puku herätti hänessä arkaa kunnioitusta, meni hän tämänkin luo suutelemaan hänen kättään; sitte yritti hän puhua, mutta nyyhkytys tukahutti häneltä äänen.

"Elä pelkää!" sanoi herttuatar lohduttavasti. Silloin vasta sai hän sanoja suuhunsa.

"En minä voi hanhia enää paimentaa", lausui hän, "minun täytyy lähteä pois täältä. Sinun pitää antaa minulle kultaraha, niin iso kuin sinulla vain on. Tultuani takaisin teen siitä edestä sinulle työtä koko ikäni. En voi sille mitään, mutta pois minun täältä on lähdettävä."

"No, miksi tahdot sitte pois?" kysyi herttuatar. "Onko joku täällä pahoittanut mieltäsi?"

"Hän ei ole palannut takaisin."

"Niitä on paljon, jotka eivät ole palanneet; sen vuoksi ei sinun tarvitse pois lähteä. Ne jotka ovat jääneet jälelle, ne ovat nyt Jumalan luona taivaassa ja asuvat kauniissa puistossa siellä ja heidän on paljon parempi olla kuin meidän täällä alhaalla."

Mutta paimentyttönen pudisti vain päätään. "Audifax ei ole Jumalan luona", sanoi hän. "hän on hunnien luona. Minä olen katsellut häntä kentällä, mutta häntä ei löytynyt kuolleiden joukossa, ja miilunpolttajan poika Hohenstoffelnista, joka myös oli jousimiesten mukana, sanoi nähneensä miten häntä vietiin pois… Minun täytyy hakea hänet sieltä, muuten ei minulla ole enää rauhaa."

"Mistä sitte tahdot hakea hänet?"

"Sitä en tiedä. Tahdon mennä, minne muut ovat ratsastaneet; maailma on laaja, ja lopuksi löydän hänet kuitenkin, siitä olen varma. Kultarahan, jonka sinun pitää lahjoittaa minulle, tahdon antaa hunnille ja sanoa: Päästäkää Audifaxini vapaaksi! ja kun hän on minulla, palaamme molemmat kotiin."

Hadwigia miellytti kaikki mikä poikkesi tavallisuudesta. "Tästä lapsesta on meillä kaikilla opittavaa!" sanoi hän, nosti arastelevan Hadumothin syliinsä ja suuteli häntä otsalle. "Sinun kanssasi on Jumala, sen vuoksi ovat ajatuksesi suuret ja rohkeat, ilman että itse tiedät siitä. Kellä teistä sattuu olemaan kultakolikko käsillä?"

Randegg kaivoi taskustaan yhden esiin. Se oli iso kultataaleri ja oli siihen kuvattu Kaarle keisari julmanaamaisena ja suurisilmäisenä, ja toisella puolella nähtiin kruunupäisen naisen kuva ynnä kirjoitus. "Se on viimeiseni!" sanoi Randegg nauraen Praxedikselle. Herttuatar antoi sen lapselle lausuen: "Lähde nyt Herran nimessä, se on kohtalon määräämää."

Kaikkien mielet kävivät juhlallisiksi, ja Ekkehard laski kätensä siunaten Hadumothin pään päälle.

"Minä kiitän teitä!" sanoi tämä ja yritti mennä. Mutta vielä kerran kääntyi hän ympäri ja sanoi: "Mutta jos ne eivät annakaan minulle Audifaxia yhdestä kultarahasta?"

"Sitte lahjoitan sinulle toisen", lupasi herttuatar.

Silloin lähti lapsi luottavaisesti salista.

Ja Hadumoth kulki ulos tuntemattomaan maailmaan, kultaraha neulottuna liivinvuoriin ja paimenlaukku leivällä täytettynä; sauvan oli Audifax kerran veistänyt hänelle tummanvihreästä rautatammesta. Vaikka polut ja tiet olivat hänelle outoja, ja vaikka ravinnon ja yösijan saanti olivat epätietoisia, ei hän joutanut niistä huolehtimaan. "Hunnit ovat kulkeneet auringonlaskua kohti ja vieneet ystäväni mukanaan", — se oli hänen ainoa ajatuksensa; Reinin juoksu ja auringonlaskun suunta olivat hänen tienoppaansa, Audifax hänen päämääränsä.

Vähitellen kävivät seudut hänelle vieraiksi. Yhä kaukaisempana ja kapeampana kimalteli Bodenjärvi hänen silmäänsä, uusia vuorijonoja kiipesi taivasta kohti ja peitti häneltä kotikallion tutun, ylpeän hahmon; silloin katseli hän useasti taaksensa. Vielä kerran haimensi korkean Twielin kukkula muurineen ja tornineen sinisen ilman läpi hänelle, — sitte katosi tämä viimeinenkin jäännös kotiseudusta. Tuntematon laakso aukeni hänen eteensä, avaroita mustia havumetsiä leveni laaksossa, mataloita majoja syvälle alas ulottuvine olkikattoineen piileskeli metsien pimennoissa; — mutta pelkäämättä astui Hadumoth tietänsä ja viittasi kädellään viimeisen tervehdyksen Hegaun vuorille.

Auringon laskettua lepoonsa metsien taakse pysähtyi hänkin hetkiseksi. "Nyt siellä kotona soitetaan iltasiunausta", sanoi hän itsekseen, "myös minä tahdon rukoilla." Ja hän polvistui vuoriston yksinäisyydessä ja rukoili, ensin Audifaxin, sitte herttuattaren, sitte itsensä puolesta, — ja hänen ympärillään oli kaikki hiljaista. Hän kuuli vain oman rajusti sykkivän sydämmensä lyönnit.

"Kuinkahan hanhilleni nyt käynee?" ajatteli hän noustessaan jälleen seisaalleen, "nyt on juuri niiden kotia-ajamisen aika." Sitte astui Audifaxin kuva taas hänen sielunsa eteen — hänen kanssaanhan paimentyttönen niin usein oli yhdessä kotiin palannut. Hän astui edelleen eteenpäin.

Laakson maalaistaloissa ei liikkunut niin luotua sielua. Vain muuan vanha mummo istui erään olkikattoisen majan edessä. "Sinun pitää antaa minun olla tämä yö kattosi alla, iso-äiti!" sanoi Hadumoth tälle tuttavallisesti. Mummo oli kuuro ja vastasi vain viittauksella; hän oli yksinään jäänyt kotimieheksi, miesten mennessä vuoristoon hunneja vastaan.

Mutta ennen aamunkoittoa oli Hadumoth taas taipaleella. Ja hän kulki halki pitkien metsien, joissa hongat ja männyt eivät tahtoneet loppuakaan; jo huomasi kevään ensimmäistä hiljaista virkoamista, ensimmäiset kukkaset nostelivat päitään sammalikosta, ensimmäiset hyönteiset lentelivät hiljaa suristen niiden päällä, ja pihkan tuoksu, voimakas ja miellyttävä, levisi vienon tuulenhengen mukana kaikkialle, suitsutuksena jonka petäjät uhrasivat auringolle kaikesta siitä hyvästä, mistä ne tätä saivat kiittää.

Mutta paimentyttöstä tämä ei kuitenkaan miellyttänyt. "Täällä on liian kaunista", sanoi hän, "täällä eivät hunnit voi olla."

Hän laskeusi alas vuoristosta ja tuli eräälle paikalle, missä metsä oli harvaa ja laski laajoja näköaloja lomitsensa. Syvällä alhaalla etäisessä uomassaan kiemurteli Rein käärmeen tavoin; kahden virranhaaran väliin ahdettuna makasi siinä muuan saari, jolla kohosi paljon uhkeita muuria; ne näyttivät kirkoilta ja luostareilta, mutta paimentytön terävä silmä huomasi, että ne olivat mustuneet eikä niillä enää ollut kattoja. Sininen savupilvi lepäsi liikahtamatta niiden päällä.

"Mikä tämä seutu on nimeltään?" kysyi hän eräältä metsästä tulevalta mieheltä.

"Schwarzwald!" sanoi mies.

"Entä tuo paikka tuolla etäällä?"

"Rheinau." "Ovatko hunnit käyneet sielläkin?"

"Toispäivänä."

"Ja missä he nyt ovat?"

Mies nojautui sauvaansa ja katseli lasta terävästi. Hän osotti Reiniä alaspäin. "Mitenkä niin?" kysyi hän.

"Minä tahdon mennä heidän luoksensa." — Mies kohotti jälleen sauvansa ja jatkoi matkaansa. "Pyhä Fintan, rukoile puolestamme!" mutisi hän poismennessään.

Ja jälleen astui Hadumoth pelottomana eteenpäin. Hän oli vuorelta nähnyt, että Rein teki suuren kaaren juoksussaan; sen vuoksi hän oikasi suoraan vuoriston poikki päästäkseen hunnien edelle ja vietti kaksi päivää matkalla — yöt nukkuen metsän sammalikossa — eikä tavannut ainoatakaan ihmistä. Mutta paljon synkkiä kuiluja ja laaksoja tapasi hän tiellään ja kohisevia puroja ja myrskyn kaatamia vanhoja puunrunkoja, jotka lahonneina loistivat aavemaisesti illan pimeydessä. Mutta rohkeuttaan hän ei siltä kadottanut.

Vuoristo kävi loivemmaksi ja lakeusi laajaksi, yläväksi tasangoksi, jonka pintaa usein kolea tuuli pyyhkäsi, ja laaksojen pohjista paistoi lunta. Mutta hän astui edelleen tuntematonta tietänsä.

Viimeinenkin leipäpala oli jo huvennut hänen laukustaan; silloin tuli hän vuorenselänteille ja näki Reinin taasen kimaltelevan etäisyydessä. Nyt hän tahtoi kulkea sitä kohti, mutta kuin repeämänä maassa avautui hänen edessään vuoren tällä puolen jyrkkä kuilu, jonka pohjassa raju vuoripuro vaahtoisna kohisi. Piikkiset pensaat ja tiheä viidakko estelivät häntä laskeutumasta alas purolle, mutta hän raivasi itselleen tien niiden lävitse. Paljon vaivaa ja hikeä se maksoi, aurinko oli jo korkealla taivaalla ja oksat repivät hänen vaatteensa. Kun jalka seisahtui haluttomana enempään rynnäkköön, lausui hän itselleen hiljaa: "Audifax!" ja tämä nimi antoi hänelle uutta uskallusta.

Nyt hän oli alhaalla, mustien kallioseinämäin juurella: Vuorelta tuleva puro oli raivannut itselleen uran niiden lomitse ja syöksyi vinhana virtana tiehensä; kirkkaat vesihelmet pärskyivät jylhille rantapaasille, joita punertava sammal reunusti kuin kultakehys; koski heitti vaahtoaan miltei hänen silmilleen ja kohisi rajussa menossaan hänen ohitseen, hänen istuessaan sen vihertävän veden partaalla niinkuin väsynyt mies, joka tahtoo selvästi tarkastella itseään ja menneen elämänsä monia turhuuksia. Mahtavata isolehtistä kasvullisuutta rehotti rannoilla, kastehelmien kimallellessa niiden lehdillä kuin välkkyvät jalokivet. Sinerväsiipisiä sudenkorentoja lenteli edestakaisin niiden päällä — ne olivat kuin kuolleitten vesikeijuisten henkiä.

Uneksivana kohisi yksinäisen puron lorina nälkäisen lapsen sydämmeen. Puron juoksua tahtoi hän seurata saavuttaakseen viimeinkin Reinvirran. Kaikkialla oli täällä laaksossa kasvullisuus villiä, aivan kuin ei ihmisjalka koskaan olisi sinne astunut … mutta tuollapa hymyili hänelle aukea, vihertävä palanen — sille hän laskeutui pitkäkseen. Vesi kohisi niin viillyttävästi ja tasaisesti, se lauloi hänet uneen. Pää nojattuna oikeata käsivartta vastaan makasi hän siinä, ja hymy päilyi hänen väsyneillä piirteillään. Hän uneksi. Kenestä? — siniset veden neitoset eivät ole sitä kellekään kielineet…

Kevyt pärskäys vettä avoimesta kourasta herätti hänet unestaan. Kun hän verkalleen avasi silmänsä, näki hän edessään pitkäpartaisen miehen; tällä oli jaloissa karkeat poluskengät, mutta muuten olivat sääret paljaat aina polvien yläpuolelle. Muutamia onkia, verkko ja puinen sanko, missä uiskenteli sinihohtoisia lohenmulloja, oli hänellä vieressään ruohikossa. Hän oli kauvan katsellut nukkuvaa tyttöä. Epätietoisena siitä oliko tämä ollenkaan ihmislapsi, meni hän purolle ja toi kourassaan vettä, millä herätti hänet.

"Missä minä olen?" kysyi Hadumoth, tuntematta ollenkaan pelkoa.

"Wieladingenin suihkun luona!" lausui kalastaja. "Vedessä on kelpo lohia ja se laskee Reiniin. Mutta miten sinä olet tullut tänne metsään, tyttö? Oletko pudonnut suoraan taivaasta?"

"Tulen kaukaa! Meillä kasvavat vuoret toisin, ne kohoavat kukin yksinäisinä ja jyrkkinä ylös tasangosta, — ja lohet uivat siellä järvissä ja ovat paljon isompia. Hegauksi kutsutaan sitä puolta."

Kalastaja puisteli päätään. "Sen paikan täytyy olla kaukana", sanoi hän.
"Ja minne nyt aijot?"

"Sinne missä hunnit ovat", sanoi Hadumoth ja jutteli hänelle avosydämmisesti, minkä vuoksi oli lähtenyt matkaan ja ketä etsi.

Silloin pudisti kalastaja päätään vielä arvelevammin kuin äsken. "Äitini muiston nimessä!" sanoi hän, "sepä on tukala kulku!" Mutta Hadumoth pani kätensä ristiin ja rukoili: "Kalastaja, sinun täytyy näyttää minulle tie heidän luokseen."

Silloin heltyi parrakas mies. "Jos minun täytyy", murisi hän, "niin olkoon menneeksi; vallan kaukana ne eivät ole. Tule kanssani!"

Hän pani kalastustarpeensa kokoon ja lähti paimentytön keralla kulkemaan puronviertä pitkin. Kun pensaat tulivat liian tiheiksi tai kalliopaadet röykkiöiksi kohoten sulkivat heiltä tien, nosti kalastaja tyttösen käsivarrelleen ja kahlasi vaahtoavan puron yli. Sitte poikettuaan laakso-uomasta vasemmalle tulivat kulkijat eräälle niistä kukkuloista, jotka laskeutuvat alas Reinille päin. "Katsohan tuonne, lapsi", lausui mies osottaen kohti Reiniä, missä lakea ja tylppä vuorijono eteni, "tuolta päästään Frick-laaksoon ja Bötzbergille. Sinne ne ovat leirinsä pystyttäneet. Eilen polttivat ne Laufenburgin linnan poroksi… Mutta etemmäksi eivät ne murhapolttajat täältä enää laukkaa!" jatkoi hän julmistuneena.

Heidän kulettua vielä kappaleen matkaa, seisahtui Hadumothin seuraaja muutaman kallionkielekkeen luo. Hän käski tytön odottamaan ja laahasi sitte muutamia kuivia tervasrimoja kokoon, rakensi niistä rovion, panipa vielä havuja ja tuohia runsaasti puiden väliin, roviota kuitenkaan sytyttämättä. Saman tempun hän teki vielä useassa kohdassa. Hadumoth katseli hänen tointansa käsittämättä ollenkaan sen tarkoitusta.

Sitte he laskeutuivat alas Reinin rannalle.

"Oikein toden teollako aijot hunnien luo?" kysyi kalastaja vielä kerran tytöltä. "Niin!" vastasi tämä. Silloin irrotti mies pensaikkoon kätketyn veneen ja souti Hadumothin sillä virran ylitse. Toinen ranta kasvoi tiheää metsää; kalastaja kulki kappaleen matkaa metsän sisään ja tähysteli tarkasti ympärilleen. Sinnekin oli halkokasa pinottuna ja viereen kätkettynä tervassoihtuja vihreäin oksien alle. Hän nyykäytti tyytyväisenä päätään ja palasi Hadumothin luo. "Edemmäksi en kanssasi käy; tuolla on Frick-laakso ja hunnien leiri. Koeta saada nulikkasi heidän käsistään, ja kernaammin tänään kuin huomenna, sillä muuten voisi se käydä liian myöhäiseksi. Jumala olkoon mukanasi, sinä olet rohkea lapsi!"

"Kiitän sinua", sanoi Hadumoth, puristaen miehen ryppyistä kättä.
"Mikset tule kanssani?"

"Minä tulen myöhemmin!" virkkoi kalastaja merkitsevästi ja nousi ruuheensa.

Laakson suuhun oli hunnien leiri rakettuna; siinä oli muutamia harvoja telttejä ja joitakuita pajusta ja ruohosta kyhättyjä isoja majoja; hevoset olivat majoitetut hirsistä salvettuihin talleihin. Leirin taustalla oli vuorenrinne, edessä oli suojaksi hauta kaivettu, ja sisimpänä oli pajukudoksesta, maahan isketyistä paaluista ja kalliokappaleista hunnilaiseen tapaan rakennettu suojamuuri. Lavealta leirin edustalla ratsasti etuvartioita edestakaisin. Osittain levätäkseen kestettyjen taistelujen jälkeen, osittain ahdistaakseen vastapäisellä rannalla olevaa P. Fridolinin luostaria, viruivat hunnit kauvemman aikaa yhdessä paikassa. Muuan osasto rakensi aluksia ja lauttoja Reinin rannalla.

Teltissään makasi Hornebog, joka Ellakin kuoleman jälkeen oli hunnien johtaja. Vaikka oli peitteisiin ja patjoihin haudattu, ei hänellä ollut oikeata lepoa eikä rauhaa. Erica, kanervakukkanen, istui hänen luonaan leikitellen kultakoristeella, joka silkkinauhassa riippui hänen rinnallaan.

"En tiedä mikä siihen syynä on", sanoi päällikkö tytölle, "että elämä on käynyt niin sietämättömäksi. Nuo saaren kaljupäät tekevät liian raivoisia hyökkäyksiä miestemme kimppuun. Meidän on tyynemmin meneteltävä. Täälläkään en viihdy; täällä on liian levollista, ja lepo käy myrskyn edellä. Sinustakaan ei Ellakin kaaduttua ole mitään hupia. Sinun pitäisi nyt lempiä minua kuten ennen häntä, kun hän oli joukon ensimmäinen — mutta olet kuin loppuun hehkunut nuotiovalkea."

Erica viskasi korun kauvaksi nauhassaan, niin että se kilahtaen kimposi takaisin hänen rinnalleen, ja hyräili jotakin hunnilaista laulunpätkää.

Silloin astui muuan vartioitseva soturi telttiin taluttaen Hadumothia kädestä ja Ellwangenin mies Snewelin tulkkina mukanaan. Lapsi oli tunkeutunut leiriin ja etuvartioita ja vartiohuutoja säikkymättä astunut eteenpäin, kunnes hänet otettiin kiini. Snewelin esitti tytön pyynnön vangitun pojan vapauttamisesta; hän oli itse käynyt mieleltään lempeäksi ja sääliväiseksi, ikäänkuin olisi hän vielä kotimaassaan ja alkaisi juuri paastoviikkoa, sillä hän oli tänään laskenut muistissaan kaikki hunnilais-elämänsä aikana tekemänsä pahat työt, ja poltettujen luostarien luku oli alkanut raskaasti painaa hänen omaatuntoaan.

"Sano hänelle myöskin, että voin suorittaa lunnaat", lausui Hadumoth irrottaen liivinsä neuloksesta kiinineulotun kultataalerin. Hän ojensi sen hunnilaispäällikölle. Tämä purskahti nauruun, ja kanervakukkanenkin nauroi.

"Kummallinen maa tämä!" lausui Hornebog. "Miehet keritsevät päänsä, ja lapset tekevät sankarien töitä. Olisipa tämän tytön sijasta aseellinen joukko tullut virran yli kimppuumme, niin olisi meille saattanut käydä hullusti."

Hän katseli lasta epäluuloisesti. "Entäpä jos tuo on tullut vakoilemaan!…" huusi hän. Mutta Erica hypähti väliin ja hyväili Hadumothin otsaa. "Sinun pitää jäädä minun luokseni", sanoi hän, "minä tarvitsen jonkun leikkitoverikseni, sittekun musta ratsuni kuoli ja Ellakini kaatui…"

"Viekää tuo luntus näkyvistäni!" huusi Hornebog suuttuneena. "Olemmeko tulleet Reinille lasten kanssa leikkiäksemme?!"

Silloin huomasi Erica myrskyn heräävän päällikössä; hän tarttui lapsen käteen ja meni hänen kanssaan ulos.

Leirin vuorenpuoleiselle taholle oli päällekkäin kasattujen kiviharkkojen väliin hunnien keittiö sijoitettu. Sieltä kuului metsänrouvan kiivasta torumista. Audifax oli polvistunut suurimman kattilan ääreen ja puhalsi valkeaan, jonka päällä illalliskeitto porisi. Äkkiä kavahti hän jalkeilleen ja huudahti kovasti: hän oli nähnyt pienen ystävänsä. Mutta silloin nosti metsänrouva päänsä esiin toisen kattilan takaa, ja se oli Audifaxille enemmän kuin varotushuuto; hän jäi seisomaan liikahtamatta, tarttui muutamaan paljaaksi kuorittuun oksaan ja alkoi sillä hämmentää keitosta, niinkuin hänelle määrätty oli. Hän oli kalpea ja laihtunut, äänettömän epätoivon kuva, silmät sumuiset kyyneleistä, jotka eivät olleet kenenkään mieltä herkyttäneet.

"Varokaa tekemästä näille lapsille mitään pahaa, muuten saatte minun kanssani tekemistä, te vanha merikissa!" huusi Erica metsänrouvalle.

Silloin astui Hadumoth toverinsa luo. Paimenpoika pudotti kömpelötekoisen kauhansa ja ojensi tytölle kätensä sanaakaan hiiskumatta, mutta hänen syvistä, tummista silmistään loisti tätä vastaan pitkä historia vankeudesta, sanomattomista kärsimyksistä ja vapautuksen orastavasta toiveesta. Hadumothkin seisoi liikahtamatta hänen edessään; hän oli matkalla miettinyt paljon liikuttavia asioita jälleennäkemisen riemullisuudesta; mutta kaikki nämä katosivat nyt hänen mielestään — suurin riemu laulaa kiitoksensa ihmisten kuulematta taivasta kohti. "Anna minulle kauhallinen keittoasi Audifax", sanoi hän, "minun on niin nälkä!"

Metsänrouva salli pojan ojentaa ystävälleen puukauhallisen kattilan sisällöstä. Nälkäinen lapsi vahvisti sillä itsensä ja tuli rohkeammaksi eikä säikähtänyt illalliselle saapuvien hunnilaissoturien hurjia kasvoja. Sitte istahti hän aivan Audifaxin viereen. Tämä oli äänetön ja pidättyväinen; vasta illan pimetessä ja kiusahengen mentyä pois irtautuivat hänen kielensä kannat. "Oi, minä tiedän paljon, Hadumoth!" sanoi hän hiljaa katsahtaen arasti ympärilleen — "minä tiedän hunnien aarteen! Se on metsänrouvan säilössä, kahdessa arkussa hänen vuoteensa alla; olen itse kurkistanut niihin sisään ja nähnyt siellä kimaltelevan solkia ja esiripunkannattimia ja kultakoruja. Myöskin hopeainen kana hopeisine munineen on joukossa, jonka he toivat Lombardian maasta, ja paljo muuta ihanuutta…"

Hän kohotti nahkaista lakkiaan, hänen oikea korvansa oli puoleksi leikattu irti.

"… Metsänrouva tuli kotiin, ennenkun ennätin lyödä arkunkannen kiinni. 'Kas tuossa palkkasi!' huusi hän ja leikkasi keritsimillään korvani. Se teki julman kipeää, Hadumoth. Mutta minä sen vielä maksan hänelle takasin!"

"Minä autan sinua siinä!" lausui tyttönen.

Vielä kauvan kuiskailivat molemmat keskenään, — uni vältti näiden onnellisten silmiä. Melu leirissä hiljeni. 'Synkkiä varjoja levisi laakson yli. Silloin sanoi Hadumoth: "Minun täytyy aina ajatella sitä yötä, jolloin tähdet putosivat maahan."

Audifax huokasi. "Voitanpa kuitenkin aarteeni", lausui hän, "olen varma siitä!"

Ja taasen istuivat he äänettöminä hetken aikaa; silloin vavahti Audifax äkkiä, ja Hadumoth tunsi hänen kätensä värisevän omassaan. — Reinin takaisella tummalla vuorenkukkulalla leimahti tulinen merkki; se oli kuin soihtu, jota joku heiluttaa kädessään kaaressa ja sinkauttaa sitten ilmaan.

"Nyt se sammui jo!" sanoi Audifax hiljaa.

"Mutta katsohan tuonne!" kuiskasi Hadumoth säikähtyneenä ja osotti vastaiselle haaralle.

Bötzbergin huipulta hulmusi liekki korkeuteen ja kaarsi taivaalla tulisena ja säkeniä suitsuten. Se oli sama merkki. Ja ylhäällä Schwarzwaldilla kohosi samalta paikalta, missä soihtua oli heilutettu, korkea loimu taivasta kohden ja valaisi tähdettömän yön. Laaksossa kävelevä vahti päästi kimakan vihellyksen. Leirissä alkoi syntyä liikettä. Metsänrouva tuli lasten luo. "Mitäs siinä tollotat nullikka!" huusi hän uhkaavasti Audifaxille, "valjasta pian hevonen vaunujemme eteen!"

Audifax totteli äänetönnä!

Vaunu oli varustettu matkaan ja vetohevonen seisoi sidottuna ohjaksistaan kiini paaluun; varovasti hiipi eukko sen luo ja ripusti sen selkään kaksi koria, joihin sovitti kaksi arkkua peittäen ne heinillä. Hän tähysteli nenällään ilmaa nuuskien ympärilleen. Oli jälleen käynyt aivan hiljaiseksi. Frick-laakson viini oli vaivuttanut hunnit sikeään uneen.

"Se ei ollutkaan mitään!" murisi metsänrouva, "saamme viedä hevoset uudelleen lepäämään". Mutta silloin hypähti hän seisaalleen kuin salaman satuttamana. Vuori, jonka juurelle leiri oli rakennettu, oli äkkiä käynyt eläväksi, sillä suitsi ja säkenöi monia satoja tulisoihtuja, ja vähä väliä jylisi siltä raivokkaita sotahuutoja — Reiniltä päin syöksyi virran aaltojen tavoin tummia joukkoja, ja kaikilta kukkuloilta leimusi tulia taivasta kohden. — "Ylös, nukkujat!…" Mutta se oli jo liian myöhäistä — jo lensi kirkas palo hunnilaisleiriin — ratsujen valittavaa ähkymistä kuului — iso talli leimahti liekkeihin — tummia haamuja murtautuu leiriin, säkenöivien soihtujen seuraamana tulee sinne tänään kuolema; — se on vanha Irminger, Frickgaun herra, joka sen tuo, — kuuden vahvan pojan vahva isä, joka yhtä vähän kuin pappi Matathias makkabealaisineen voi enää sietäen katsella kansansa kurjuutta; — ja heidän johtamanaan tulevat Hornussenin ja Herznachin miehet ja soturit Aar-laaksosta ja Bruggista ja Badenin kuumilta lähteiltä ja Khamasta ja kaukaisesta Giselatluehista. Turvallisessa metsänkätkössä olivat he maanneet, kunnes ylhäältä Eggbergiltä oli leimahtanut sodan soihtu ilmoittaen Schwarzwaldin naapurien tulevan apuun — silloin käytiin rynnäkköön.

Kamalasti kaikui unessaan yllätettyjen hunnien parunta ryntääjien sotahuutojen keskeltä. Pää verissä nelisti Snewelin ratsullaan ohitse; hyvin tähdätty pikisoihtu oli, tarttunut kiini hänen vaatteisiinsa ja palaa loimotti edelleen,' niin että hän näytti tuliselta kummitukselta. "Maailmanloppu on käsissä!" huusi hän, "tuhatvuotinen valtakunta on tulossa! Herra, armahda sieluparkaani!"

"Hukassa, kaikki hukassa!" mutisi metsänrouva itsekseen ja siveli miettiväisesti otsaansa. Sitte irrotti hän vetohevosen irti valjastaakseen sen vaunujen eteen. Pimeyden verhoomana seisoi läheisyydessä Audifax kiristäen yhteen hampaitaan, jottei purskahtaisi riemuhuutoon yöllisen hyökkäyksen johdosta; liekitsevän tulen loimo leikitteli hänen kasvoillaan, ja hänen sydämessään kiehui raivoisia ajatuksia. Hetkisen hän tuijotteli jäykästi taistelun tuoksinaan, — sitte kuiskasi hän Hadumothille: "Nytpä tiedän keinon!" Hän sieppasi maasta yhden nuotiokivistä ja kissan nopeudella paiskasi sen metsänrouvaa kohti, niin että tämä äänetönnä suistui maahan; hevosen hän tempasi mukaansa ja nosti miehen voimalla maahan polvistuneen Hadumothin sen selkään. "Pidä lujasti kiini satulannupista!" huusi hän tytölle ja kavahti itsekin satulaan tarttuen tanakasti ohjaksiin; hepo tunsi oudot ratsastajat selässään, ja tulipalon ja metelin hurjentamana laukkasi se minkä kavioista kerkisi yön pimeyteen. — Audifax seuralaisensa kanssa ei horjahtanut satulasta, hänen sydämmensä sykki kuuluvasti, hän sulki silmänsä tukehuttavan savun takia — yli kaatuneitten taistelijain ja halki keskenään kamppailevien joukkojen kävi kulku… Jo kaikui taistelun melu kaukaisempana, ratsu hiljensi väsyneenä vauhtiaan ja kantoi taakkansa Reiniä kohden — lapset olivat pelastetut.

Ja he ratsastivat halki pitkän, hirvittävän yön katsahtamatta kertaakaan taaksensa. Audifax piteli sanattomana ohjaksia, — hänestä usein tuntui, kuin olisi kaikki tämä vain unta; hän kietoi vasemman kätensä Hadumothin kaulalle ja naputti oikean käden sormilla korissa olevia lippaita — niistä kilahti metallin ääni, ja silloin vasta tiesi hän unelmansa olevan todellisuutta. Ja ratsu oli pirteä ja kantoi nuoret ratsastajansa mielellään selässään, yli ketojen ja nummien kävi kulku ja halki mustien metsien, alati kohti kohisevaa Reiniä.

Kun he olivat jättäneet matkaa pitkältä jälkeensä, lehahti heitä vastaan kylmä tuulenhenki, joka pani heidät värisemään; se oli airut, joka aamunkoittoa ennusti. Hadumoth avasi silmänsä. "Missä olemme?" kysyi hän. "En tiedä!" vastasi Audifax.

Nyt he kuulivat edeltään kohinaa ja pauhinaa kuin etäisestä ukonilmasta, mutta sitä se ei kuitenkaan ollut; taivas seestyi ja tähdet kalpenivat ja katosivat. Pauhina kasvoi ja tuntui lähenevän; he ratsastivat erään linnoituksen ohitse, joka ylpeänä katseli aliansa oleviin syviin vesiin; sitte kaarsi heidän tiensä muutaman vuorenselänteen taitse, — ja jo kohisi heitä vastaan Rein vuolaana ja vaahtoisna, syösten jyminällä ja pauhulla yli mustan ja kalutun kallion; vesihelmiä säihkyi heidän päälleen ja maisema verhoutui kosteaan usvaan… Ratsu pysähtyi aivan kuin tarkkaavasti katsellakseen valtavaa näköalaa, Audifax hypähti sen selästä ja auttoi uupuneen kumppaninsakin alas, nosti aarre-arkut maahan ja päästi kelpo eläimen syömään mehevää ruohoa.

Ja lapset astuivat putouksen reunalle, Hadumoth pidellen kiini ystävänsä kädestä, ja katselivat sanattomina alas valtaviin tyrskyihin. Ja aurinko loi ensimmäiset säteensä virran vesiin, usvahelmet nielaisivat ne itseensä ja kuvastuivat monivärisenä sateenkaarena väreilevää valoa vastaan…

Mutta nyt meni Audifax arkkujen luo ja avasi yhden niistä — siinä oli pelkkää kultaa ja jaloja koruja; — aarre, kauvan kaivattu, oli nyt hänen omansa, ei taikasanojen eikä yöllisten manausten voimalla, vaan rivakan toimen ja älykkään harkinnan tuloksena. Hän katseli kullan välkyntää. Se ei saattanut häntä hämille, sillä tiesihän hän jo kauvan sitte, että se oli hänelle sallittu. Kutakin laatua hän otti yhden, maljoista yhden, sormuksista yhden, rahoista ja rannerenkaista yhden, ja kantoi ne putouksen reunalle.

"Hadumoth", lausui hän, "tässä täytyy Jumalan olla, sillä hänen kaarensa väikkyy veden yli. Minä tahdon antaa hänelle kiitosuhrin."

Hän astui muutamalle ulkonevalle kallionkielekkeelle ja heitti
voimakkaasti valio-aarteen Reinvirtaan — sitte polvistui hän maahan ja
Hadumoth polvistui hänen viereensä ja he rukoilivat kauvan ja kiittivät
Jumalaa…