I.
Alkuluku.
Suomalaisten Kansain Muinaisaika.
a). Niiden alku, asuntopaikat ja muutto pohjaisille maille.
Aasian maanosan keskeltä ja itäpuolelta lähti muinaisaikaan moninaisia kansoja länteenpäin vaeltamaan. Ne matkallansa hajausivat, kunne kukin utautuin, vieläki vuosituhatten jälkeen joitakuita jälkiä yhteisestä peräsuvustansa osottain. Semmoisia Aasiasta kotiperäisiä kansoja sanotaan Hunnit, Avarit, Turkit, Hunkarilaiset ynnä monet muut olleen, joiden seassa myös Suomalaisetkin kansakunnat, jotka epäilemättäki ovat Hunkarilaisten heimolaisia.
Se on saatu jotenki tutkituksi, että Suomalaisten kansain esi-isät monia vuosisatoja ennen Vapahtajan syntymätä elelivät itäpuolella Uralin tuntureita, jotka juoksevat pitkin Euroopan ja Aasian väliä, toisen toisesta eroittain. Täällä, monia satoja penikuormia nykyisestä Suomesta itäkaakkoista suuntaa, olisi heillä Aasian länsiseuduilla, Urali- ja Himalaiatunturein välillä, Obi- ja Siirijokein latvoilla sekä varsilla, ollut laajat asuntoperänsä Hunnilaisten kansain nimellä, joiden jälkeisiä, ja ainaki heimolaisia, seuraavan ajan Hunnit, Hunkarilaiset ja Suomalaiset olisivat. Vähä ennen Vapahtajan syntymätä lähtivät Suomalaiset erille ja siirtyivät pohjaiseenpäin Kyöttiläisiltä [sillä nimellä ymmärretään samaa kansaa, jota muutoin Götheiksi, Göthiläisiksi on kutsuttu] ja muilta kansoilta pakotettuna. Elivät sen jälkeen jonkun ajan länsipuolella Uralitunturia, Volka- ja Kaamajokein varsilla, siirtyivät siitä länteen ja pohjaiseen päin, siksikun neljännen vuosisadan lopulla Vapahtajan syntymästä näyttävät tulleen nykyisille asemamaillensa.
Ketä maassa ennen Suomalaisten tännettuloa asui, siitä ei ole vielä oikein selvää tietoa saatu, ehkä onki paljo ja kauan siitä keskusteltu. Se on tietty asia, että Suomen rantamailla sitä ennen eli ihmisiä, ja että näitä Suomen perivanhoja asukkaita nimitetään Juuteiksi, mutta ei ole vielä voitu selvittää, mitä kansasukua nämät Juutit olivat. Enimmiten on luultu niiden olleen Suomen kansan heimoa. Mutta sitä luuloa vastoin löytyy usiampia asianhaaroja vanhoissa tiedoissa, joista pikemmin voisi päättää, Juuttein olleen heimolaisia niille kansoille, jotka asuivat länsipuolella merta. Myös näyttää Suomalaisista tarinoista, kun olisi maassa ennen nykyisiä asukkaistansa ollut ihmisiä, joiden kanssa elivät vainossa. Semmoisia luultavasti olivat Hiisi, Vuorenväki, Juuttaat ja muut sitä laatua. Luulisi myös semmoisista yli koko maan löytymistä paikkojen nimista, kun Hiidenvesi, Hiidenkangas, Hiidenselkä, Hiitola ynnä muiden omat, näitä paikkoja Hiiden mäeltä asutuiksi. — Näyttää kun olisi Suomalaisten tännettulon aikana maa enimmästi ollut autiona, paitsi meren rantoja, joilla asuttiin. Sillä jos olisi Maan keskessäki asujoita löytynyt, niin arvattavasti eivät olisikkaan ilman suuritta soditta heittäneet asuntojanssa Suomalaisille, mutta semmoisista sodista ei juuri mitään muistella kansan tarinoissa eikä muissa tiedoissa. Tiettävästi olivat myös kauan aikaa jälkeen maan sisemmäiset paikat ilman vakinaisia asukkaita, eikä kun kalastajilta ja metsämiehiltä jollonkullon majailtuina.
Siirtomatkallansa näille pohjaisille maille elelivät Suomalaiset aikansa Venäjän ja Preussianki maassa, sillä yhtä lähtöänsä he eivat kulkeneetkaan. Tästä heidän pitemmän eli lyhemmän ajan niillä paikoin asunnostansa löytyy vielä läpeensä jälkiä Kaspiamerestä aikain ja Jäämereen asti. Jo ikivanhuudesta näyttää heidän erouneen kahteen lahkoon, Lappalaisiin ja Suomalaisiin, joilla nykyjään kielensä, tapainsa ja elämänsä puolesta on suuriki eroitus. Suomalaiset taasen jakausivat kahteen joukkoon, Hämäläisiin ja Karjalaisiin, joista Hämäläiset kulkivat ja elelivät länsipuolella, Karjalaiset itäpuolella toinen toisestansa. Kulkunsa ajalla pohjaisille maille Lappalaiset aina siirtyivät Suomalaisten edellä, ja nämät heitä seuraten levesivät länteen ja pohjaiseen päin, itää kohti levenemästä vastasivat Uralitunturit. Sillä tavoin joutui Hämeen lahkokunta Livon ja Viron maihin, eteläpuolella Suomenmerta, ja saman meren pohjaispuolellenki aina Pohjanlahteen asti. Itäpuolella näitä asuivat, kuin jo sanottiin, Karjalaiset, leveten aina Viena- ja Jäämeren rannoille asti. Siitä sitte siirtyivät pian koko laajuudeltansa länteenpäin, niin että tulivat pohjaispuolelle Nevajokea ja Suomen mertaki, eroittain tällä tavalla Virolaiset Hämäläisistä; vielapä ulousi osa heistä Kainunki maahan ja Lapin rajoille. — Tällä tavalla tulee ymmärrettaväksi, kuinka Hämäläiset kahdelta puolen, idästä ja pohjaisesta, joutuivat Karjalaisten väliin, joka muulla tavalla tulisi vaikiammaksi selvittää.
Ilman näitä kahta suurempata lahkokuntaa, jotka Suomeen ja sen
rajamaille vihdoin asettuivat, on monta pienempätä kansan lahkoa
Venäjän maalla saanut Suomalaisista alkunsa. Semmoisia ovat
Inkeriläiset ja Issorilaiset Inkerin maalla, Virolaiset ja Livolaiset
Virossa ja Livossa, Permiäläiset ja Syrjäläiset Permiässä, Tseremissit,
Tsuvassit ja Mordviinit Volkajoen tienoilla, Voguulit kahdappuolin
Uralitunturia, Votiakit ja Ostiakit Siperiassa; y.m.
Kaikista Suomalaisista kansoista tulivat Permiäläiset vanhaan aikaan kuuluisimmiksi. He asuivat Vienajoen varrella Volka- ja Kaamajoesta alkain aina Vienamereen asti. Eteläpuolella asuvain rajakkojensa kanssa kävivät kauppaa, josta heille lankesi paljo rikkautta. Indiasta ja muista Aasiaisista maista kävi, kuin vastaki nähdä saamma, valtakauppatie Kaspiameren rannalta Polkari kaupunkiin, Volkajoen rannalla, ja siitä Permiän kautta mereen, jossa Skandinavian laivat niitä odottelivat. Tämä kaupankäynti sekä rikastutti että sivistytti Permiäläiset yli muiden Suomalaisten kansojen siihen aikaan. Permiäläisten elosta ja tavaroista mainittiin lavialti ei ainoastaan pohjaisilla mailla, mutta Greikalaistenki seassa Konstantinopolissa, vieläpä Arabiassa ja Persiassaki.
Senaikuinen Suomalaisten pakanallinen usko ja Jumalan palvelu muodostui erittäin Permiän maassa täydellisempään pukuunsa. Ei tietä muissa Suomalaisissa löytyneen Jumalan kuvaa, niinkuin Permiässa. Pohjoispuolella Vienajokea niemellä oli Jumalan kuvalla erityinen pyhitetty paikkansa, ja korkia tarha sen ympäri tehty, jossa yöt päivät pidettiin vahtia, ett'ei pääsisi kenkään pakanoitsemaan tätä korkiata pyhitystä. Tänne vedettiin puoli, kolmas osa eli vähempi kuollutten tavaroista, joita säilytettiin suurissa multalajissä. Onnellisesti päättttyin matkain jälkeen ja luultavasti muissaki onnellisissa tapauksissa tuotiin myös Jumalalle lahjoja. Loitompanaki asumain Suomalaisten kansojen luullaan tässä pyhityksessä Jumalanpalvelunsa tähden toisinaan käyneen ja samassa kauppaa Permialäisten kanssa harjoittaneen, joka aina enemmin mahtoi kartuttaa Permiäläisten voimaa ja muita etuja. Oliki tämä Jumalanpyhityspaikka aina Skandinavilaisten merenkäviäin mielessä, jotka sen ryöstämällä toivoivat saada kuuluisata nimeä rohkeudestansa ja muutenki sen tavaroista rikastuvansa.
Suomeen tultuansa jakausivat Suomalaiset, kuin jo on edelläki nimitetty, kahteen kansalahkoon, Hämäläisiin ja Karjalaisiin, joilla kielenmurteessansa on selvä eroitus, vaikka ei niin suurikaan, ett'ei helposti ymmärtäisi toinen toista. Hämäläiset asettuivat länsipuolelle Kymenjokea ja Päiänettä, pitkin Suomen merta ja Pohjanlahta Pohjanmaan rajoille asti, Karjalaiset taasen valtasivat itäpuolen maata, levesivät siitä Pohjanmaalle Kainulaisten nimellä, ulousivat sieltä toiselle puolelle Torniota eli länsipuolelle Pohjanlahta Ruotsin maahan, josta kuitenki jälle poiskäännytettiin Ruotsalaisilta, ken niihin ei itse sekautunut ja viimmein sukunimensäkki unhottanut. Monta sataa vuotta jälkeenpäin oli Hämäläisten ja Karjalaisten välillä maa vielä enimmiten autiona taikka muuttelehtavaisilta Lappalaisilta asuttuna. Myöhemmin pakotettiin Lappalaiset näiltäki seuduin poismuuttaumaan, ehkä lienee heistäki moni Suomen kansaan yhdistynyt.
b) Suomalaisten muinaisusko ja Runolaatu.
Suomalaisilla näyttää jo ikivanhuudesta olleen tieto yhdestä, korkeimmasta, olennosta, jota palvelivat ja nimittivät Jumalaksi. Hän itse pilvein päällä taivaassa asuva ei juuri alentanut itseänsä maallisihin toimituksiin, joista piti huolen allansa kuuluvain erityisten olentojen eli haltiain kautta. Ainoastaan eräisimmissä tapauksissa taisi itsekki näihin ryhtyä. Kun näitä maalla, vedessä, ilmassa j.n.e. löytyviä haltioita myös tavallisesti Jumaloiksi huudettiin, niin siitä ruvettihin korkeinta Jumalata eroittamaan nimityksillä Ylijumala, taivaallinen Jumala. Ja koska häntä pidettiin muita vanhimpana, sanottihin häntä siitä ukoksi, isäksi, taatoksi j.n.e. Pilvistä lähetti eli loi hän tuulet, sateet, leimaukset toisinaan hyödyksi, toisinaan vahingoksi ihmisille. Häneltä rukoiltiin hyvää vuodenkasvua ja hänen maljaansa, Ukon maljaa, juotihin kevätkylvön tehtyä, josta toivottiin paremman menestyksen seuraavan. Merimiehet rukoilivat häneltä säätä ja metsämiehet monastikki pyysivät hänen kultaisella kurikallansa eli nuialla metsän eläviä säikähyttämään ja näkyville ajamaan. Pahansuopia, noitia, kateita ja muita vihollisia pyyttiin hänen myös useinki nuolillansa ampumaan. Ja tavallisesti, jos mitä tahansa pienemmiltä Jumaloilta rukoiltiin, niin Ukkoa samassa ei unhotettu, josta näyttää hänellä päätoimi ja valta kaikissa olleen.
Pienempiä Jumaloita erityisillä toimituksillansa olivat Ahti, veden isäntä, Vellamo, veden emäntä, Tapio, metsän kuningas, Miiritär, Hongatar, metsän emäntä, Tellervo, Tapion tytär, Maanhaltiat, Noronneiti, Kekri (Keuru eli Köyri), jota pidettiin karjaonnen ja maankasvuin suojeliana, Lempi, naimisonnen hallitsia, Kuuttaret, Päivättäret, Otavattaret ja muut Tähdettäret, Tuulettaret, Ilmattaret Etelättäret, Luonnottaret, Kukattaret, Sinettäret, Runottaret, Kantelettaret ja muut semmoiset, joilla itsekkullaki oli lähin huoli ja toimensa siitä, mitä nimensä merkitsevät. Ylehensä ei näytä löytyneen mitään niin suurta eikä pientä kohdelmata maailmassa, jolla Muinais-Suomalaisten uskossa ei olisi erityinen lähin haltiansa ollut. Semmoisia lähellä olevia varjelioita kyllä tarvittiinki itsekkussakki paikassa, sillä löytyipä pahojaki olentoja, pahoja Jumaloita, joilta aina oli vaaroja ja vahingoita peljättävänä. Semmoisia oli erittäinki Lempo ja Piru, jota mastoin Hiisi, Juuttaat j.n.e. lienevät myöhemmin tulleita pahalaisten nimityksiä. Perkele näyttää olevan joku nimimuutos Pirusta ja semmoisena uuteen uskohon otettu, samatekkun entinen Jumalaki nimi.
Jumalan nimisinä esivanhemmillamme olivat myös useinki Väinämöinen, Ilmarinen y.m., vaikka näyttääki, kun olisivat alusta tavallisia ihmisiä olleet ja vasta myöhemmin taitonsa ja muun paremmuutensa suhteen Jumaloiksi verraillut. Väinämöinen oli onnellinen sodissa, mahtava monissa taidoissa ja käyttää joitakuita sääntöjä eli lakeja Suomalaisille antaneen. Hän teki (ensimmäisen) kanteleen ja soitti sillä itse niin, ett'ei sitä ollut metsässä, ilmassa eikä vedessä, joka ei tullut kuulemaan. Itse ilman neitsyetki, metsän ja veden emännät riensivät kuulemaan uutta kanteleen iloa. Väinämöisen itsensä kävi soitanto niin mielelle, että liikutuksestaan itki karpalonsuurempia kyyneleitä soittaissansa. Runoissa nimitetään häntä ylehensä vakaaksi ja vanhaksi. Sodissa ja muissa vaikioissa tiloissa turviteltiin usein hänen nimeensä, niinkuin muinenki Jumalan.
Ilmarinen tuli mainioksi sepintätaidostansa, jossa hänellä ei löytynyt vertoja. Luullaan myös hänen olleen ensimmäisen, joka opetti Suomalaisia rautaa laittamaan ja takomaan. Väinämöiselle oli hän sodissa, matkoissa ja muissa tiloissa usein suureksi avuksi. Häntää kunnioitettiin toisinaan Jumalan nimellä jälkeläisiltänsä.
Maailman alkuluomisesta luetaan muutamassa vanhassa runossa, sen munasta syntyneen, taivaan yläisestä puolesta tehdyksi, maan alapuolesta, ruskiaisesta auringon, kuun valkiaisesta ja tähdet muista muruista. Tällä munalla esi-isämme ehkä kuvailivat sitä muodotointa alkuolentoa, josta Jumala maailman loi, ja jota raamattu nimittää tyhjäksi. Vettä mainitaan vanhimmaksi, tulta jälkeen syntyneeksi, rautaa tulenki jälkeen. Maa olisi alusta ollut vedellä peitetty, josta sitte mätäs nousi kuivempata maata, ja mättähällä kasvo paju ensimmäiseksi puusi. Muuten mainitaan runoissa suuresta pouta- eli tulivuodesta, jona koko maa paloi, ett'ei jäänyt kun suurimman tunturin laella palamatointa paikkaa. Ensimmäisen tulen muistellaan taivaasta tulleen. Ensimmäisiä ihmisiä nimitetään itselöiksi, ilman tarkempata tietoa niiden ilmaumisesta. Muuten on usiammilla aineilla syntykertonsa runoissa luettava, vaik'ei arvattavasti enäa semmoisena, kun se alkutiedoissa mahtoi olla.
Tulevaisestaki elämästä oli Muinais-Suomalaisilla jonkunlainen pimiä tieto. Tuonelaksi, myös Manalaksi nimitetään sitä paikkaa, johon vainajat joutuivat. Se oli Tuonenjoen takana, jonka poikki vainajoita soudeltiin. Tuoni itse, eli Manalainen, oli paikan haltia ja kävi vainajoita keräämässä. Ketä hänen matkassansa ei tullut, sitä tuskin vastaan otettiin. Kun Väinämöinen kerran lähti itseppäällensä Manalansa käymään, tutkittiin häneltä tarkoin syytä, minkätähden tuli. Se sitte tieltä saatua laskettiin rautaverkko jokeen, ett'ei uimallakaan pääsisi takasin, sillä ken kerta oli sisälle päässyt, sitä vaan ei enää mielellään pois laskettu. Muuten elämä Tuonelassa luultiin olevan jotenki tämän elämän mukainen, jos kuitenki kaikesta laadusta vähän kehnompi. Muuta rangaistuksen ja palkinnon tilaa ei kyllä luultu olevankaan, kun että pahat sielläki elivät pahempina, hyvät parempina, ehkä muuten toinen toisensa seassa. Sillä näistä kahdesta erinimityksestä, Tuonelasta ja Manalasta, ei millään sovi päättää, että olisi kaksi eriasuntoaki vainajoilla ollut. — Eroitettu Manalasta eli Tuonelasta oli Kalmisto, jossa erityinen haltia Kalma vastaanotti ja hallitsi ruumiita. Sillä kun kuollessa henki ruumiista erosi, lähti se sillänsä eli jossain uudessa ruumiinmukaisessa puvussa Tuonelaan, eikä entisen ruumiinsa kanssa, joka Kalmalle annettiin.
Tästäki lyhyestä ja vaillinaisesta kertomisesta muinaisuskon pääasioista on nähtävä, Suomalaisilla silloinki olleen jonkun tiedon yhdestä korkeimmasta Jumalasta, joka muilla alaisilla haltioillansa piti huolen maailmasta. Paljo luultiin kuitenki ihmisen taidoillansa voivan, liiatenki alhaisempain Jumalain rinnalla, joita sentähden millon uhreilla ja lupauksilla, millon kovilla sanoilla ja uhkauksilla koettiin myönnytellä. Tästä ihmisellä olevasta, mahdolliseksi luullusta, suuresta voimasta Jumalain rinnalla, ruvettiinki muutamia Jumaloiksi, Puolijumaloiksi j.n.e. nimittämään, jolla ennestäänki puuttuvainen tieto Jumalasta vielä enemmin hämmentyi. Tytyväisyyttä ja onnellisuutta ei tainnut semmoinen usko ajattelevaiselle antaa.
Tiedon Muinais-Suomalaisten uskosta ja muusta elämästä saamma Suomen vanhoista, meihin asti säilyneistä runoista. Näitä runoja laulellaan vielä nykyaikoinaki kyllä, tavallisesti Karjalaisilta asutuilla paikoilla. Niitä on kolmesta erilajista, nimittäin tarinarunoja, loihturunoja ja lauluja. Kaikista niistä, vaan erittäinki tarina- ja loihturunoista saadaan joitakuita tietoja muinaisesta elämästä. Niiden ikä ei ole tarkon tuttu, vaan uskottavasti ovat muutamat niistä päälle tuhannenki vuoden vanhoja ja usiammatki ennen Kristinuskon maahan levenemistä syntyneitä. Näyttää, kun olisi niiden syntymäaikoina Karjalaiset jo olleet Hämäläisistä erillään, vaan kuitenki vielä asuneet pienemmillä tiloilla, ei niin laajalta kun jälkeenpäin ja nykyaikoina. Sillä jos olisivat syntyneet nämät runot ennen Suomalaisten toisistaan eroamista, niin olisi Väinämöinen, Ilmarinen ja muut, joista niissä yhtäläiseen mainitahan, muissaki Suomen lahkokansoissa tuttuja nimiä; jos taas olisivat vasta sitte syntyneet, kun Karjalaiset jo asuivat nykyisessä laajuudessaan, niin kaiketikki eivät olisi yhdet runot niin ylehensä tutut. Miten ovat tämänaikuiset runot myöhemmin, niinkuin Paavinuskon aikoina muodostuneet, siitä saamma vasta tilaisuuden puhua.