Suomen historia

by Juhana Fredrik Cajan

II.

Ensimäinen Aikakausi.

Suomen Historia maan valloittamiseen asti Ruotsalaisilta.

Edellisessä on sanottu, kuinka Suomalaiset muuttelivat nykyisille asumapaikoillensa ja miten siellä asettuivat. Nyt tahdomma, ennen kertomista maamme tilasta sen valloittamista edelläkäyvillä ajoilla, aluksi vähän silmäillä, mimmoinen oli luonnet ja elämälaatu kummallaki voimakkaalla ja vierasheimoisella kansasuvulla, Skandinavilaisilla ja Slavjaneilla, joiden välille esivanhempamme olivat joutuneet.

Skandinavilaiset, nykyisten Ruotsalaisten ja Norjalaisten ynnä muidenki esi-isät, olivat jo vuosisatoja ennen Suomalaisia tulleet maahansa ja siellä kansakuntihin yhdistyneet. Väkevä ja sotasa kansa, ei heillä pitänyt halu niin paljon rauhallisiin töihin antauta, kun pikemmin sotaretkillä eräillä. Melkein kaikki Euroopan rantamaat heiltä seuraavilla ajoilla rosvoiltiin ja veroteltiin. Meritse tavallisesti kulkein, olivat he Normannein, Vareegein ja Viikingein nimellä ylehensä tutut ja peljätyt. Pakanallinen uskonsa heitä tähän elämälaatuun aina enemmin kehoitti, luvaten sodassa kuolleille isoimman autuuden tämän elämän perästä. Muutoin ei pahaluontoiset, oli heillä ilkeys ja kaikkinainen riettaus vihattu, vaan se mahdotoin sodan ja tavarain himo, se heitä pilaili. Tähän ja tämmöiseen kansahan alettiin Kristinuskoa Saksan maalta pitäin levittää, ja ehkä kauan vastustelivatki, voitti heidät kuitenki evangeliumin lempiä totuus. Vasta vuonna 1000 jälkeen Vapahtajan syntymätä otettiin heiltä yleisemmästi Kristinusko vastaan, ja siitäpitäin alkoi heidän raaka luonnetkin vähitellen taltua. Rohkeus heillä ainaki on ollut jälellä, ehkä aikaa voittain Kristillisyydeltä lemmitettiin. Tämä kansasuku ensin Suomalaisten tavaroita vainoili; sittemmin Kristinuskolla on meidät sivistänyt.

Slavjanit, joissa nykyiset Venäläiset ja muut heidän heimolaisiksi luettavat kansat juurraksen, Suomalaisia kaakkoiselta ja eteläiseltä suunnalta ahdistivat ja aina enemmin pohjaiseen pakottivat. Ehk'ei voimatoin kansa, kuitenki heillä ei, niinkuin Skandinavilaisilla, halu palanut sodan askareihin, vaan sen siaan oli kauppakäynnin kautta saatu voitto ja rikkaus heille mieluisampi. Seitsemennellä vuosisadalla näyttävät jo Suomenmeren likitienoille tulleen. Ennenkö, vaiko vasta jälestäpäin, sit'ei tarkoin tuta, vaan se ainaki on tiettynä, että näihin aikoihin vikevä kauppakäynti Aasian ja kaakkoisen Euroopan kanssa näillä tienoin alkoi syttyä. Tämmöisistä kauppateistä ovat nämät merkillisimmät. Yksi kävi Suomenmerestä Nevajokea ylöspäin Laatokkaan; siitäpitäin eteläistä suuntaa Volkkovijoen, Ilmajärven ja Lovajoen vesiä myöten; siitä maakannaksen yli Smolenskiin ja Dnieperijokea alaspäin, Kiijovan sivutse, Mustamereen; siitä Konstantinopoliin ynnä muihin eteläisiin paikkoihin. Toinen valtakauppatie, niinkuin ennenki (siv. 6) jo on mainittu, kävi Kaspiamerestä ylöspäin Volkajokea, jonka latvoilla erkani, ja kulki taikka Vienajokea alaslaskein Vienamereen tai maitse Laatokkaan. Edellisempätä kauppatietä kävivät paraasta päästä Slavjanit, vaan luultuvasti moni Laatokan seuduilla asuma Suomalainenki; toinen näyttää olleen paremmin Permiäläisten käsissä, joiden likimmäisiä heimolaisia Karjalaiset arvatahan olleen. Pohjaisilta mailta vietiin enimmiten metsän riistaa, niinkuin kalliita turkkinahkoja, eteläisille; eteläisiltä taas korennuskaluja ja muuta semmoista pohjaisille. Volkatiellä tuotiin kauppakaluja aina Indiasta ja Persiasta; Dnieperiä myöten Konstantinopolista ja muista senpuoleissista maista. Sekä Suomen- että Vienamerta purjehtivat Skandinavilaisten ja muidenki laivat saadaksensa etelämaiden kaluja, joita vaihtoivat itsellensä näiden maiden tarpeisiin. Vaan eivätpä näitä kaluja aina vaihtamalla tahtoneet itsellensä hankkiakkaan. Pian kylläki kiihtyivät nimitettyjä maita sotamukaisesti ryöväilemään ja verottelemaan; jommoisista heidän sotayrityksistä, sekä Jää- ja Vienameritse Permiaan, että Suomenmeretsekkin senseutuisiin maapaikkoihin, heidän vanhoissa tarinoissa on paljonki puhetta. Tämmöisestä kohdelmasta kertoo Nestori, Venäjän vanhin historioitsia alkupuolelta 12:ta vuosisataa, melkein tällä tavalla: "Vuonna 859 tuli Vareegejä (Ruotsalaisia) toispuolen merestä ja verottivat Slavjaneja, Suomalaisia (Tsuudeja, jolla nimityksellä Venäläiset Karjalaisia ja muita Suomalaisia kansoja ymmärtivät) ynnä muita. Vuonna 862 nostivat Slavjanit ja Suomalaiset kapinan Vareegejä vastaan, ajoivat heidät pois yli meren eivätkä veroa pitemmältä maksaneet. Nyt alkoivat itseksensä hallita, ja varustuslinnoja rakennella. Vaan heillä ei ollut ei lakia, ei oikeutta; yksi suku toistansa vainoili; riita ja tora oli yleensä vallallaan; ja vieläpä alkoivat keskenänsäkki sotia. Niin tulivat koolle, keskustelivat toinen toisensa kanssa ja sanoivat: Hankkikaamme Ruhtinas, joka meidät hallitsee, pitää kurin ja järjestyksen sekä oikein tuomitsee. Niinpä menivät yli meren Vareegi-Ryssäin luo, ja sanoivat heille: Suuri on maamme, hyvä ja kaikella siunattu, vaan ei ole yhtään järjestystä; tulkaatte, olkaa Ruhtinaamme ja hallitkaatte meitä. Niin tuli kolme veljestä ynnä suuren joukon heimokansalaisiansa, rakensivat Laatokka nimisen varustuslinnan, jossa vanhin näistä, Ruurikki, asettausi elämään. Näistä Vareegeistä ja näiltä ajoilta Ryssän nimi on alkuansa." — Tässä Nestorin kertomuksessa nimitetyt Suomalaiset, mahtoivat olla Laatokan seuduilla ja liki Venäläisiä asuvia; sillä ylipäätä olivat vielä Suomalaiset omin valtoinensa, ja Permiäläiset varsinki onnellisessa ja kukoistavassa tilassa. Ryssän nimi tuli näistä Vareegeistä, jotka luultavasti olivat Ruoslagin (eli Ruuslagin, josta muukalaiset: Ruskii, Russ y.m.) paikkakunnasta Ruotsin maalla. Samasta Ruoslagista, joka olisi ollut ensimmäinen Suomalaisille tuttu Ruotsin paikkakunta, arvellaan koko Ruotsin maan nykyisen Suomalaisen nimensä saaneen. — Venäjän vallan alku ja ensimmäinen tila näyttää olleen seuraavata laatua. Kun ensin Laatokka- ja Ilmajärvein ympäristöillä kauppakäynti sai alkunsa, rupesi aina enemmin luonnistamaan, sekä rikkauksia kokousi, eikä ollut varsinaista ja yhteistä hallitusta, joka kaikki täkäläiset kauppiaiskansat olisi kurissa pitänyt; niin alkoi riitoja, kapinoita ja muita vallattomuuksia tulla vallallensa, ja vieläpä kävi merirosvojaki, enimmiten Skandinaviasta, yhtäpäätä näitä rasittamassa ja näiden hyvyyksiä persomassa. Siitä koolle tultua, näkivät paraimmaksi kutsua järjestyksen hoitajiksi Ruurikki ja hänen seuransa, jotka olivat sodassa kuulusaita miehiä ja kentiesi jo ennenki tuttuja. Niinpä tulivatki, ja Ruurikki muutti pian Laatokankaupungista Novgorodiin, joka jo ennen oli asuttu kaupunki, vaan jonka nyt linnoilla varusti. Siitä alkoi Ruurikki enemmin valtiaan kun maavartiaan tavoin menetellä, pani laajalta maata allensa, pakotti kansat itsellensä veroa (aprakkata) maksamaan, puollusti sekä voimastutti omalaisiansa ja sorti maan alkuasukkaita. Kuitenki oli tämä täkäläisten kansain tila siitä kohdasta samanlainen, kun ennen Ruurikin tulemistaki, että elivät kihlakansallisuuksissa omin esimiehinensä ja kävivät kauppaa ynnä sotiaki, miten miki halusi; se vaan oli eroituksena, että jokainoan täytyi Pääruhtinaalle aprakkata maksaa. Kauan aikaa olivat nämät maat jälestäki tällä asemella. Myöyhemmin muutettiin pääkaupunki Kiijovaan. Kuitenki oli Novgorodi voimakkaimpia ja rikkaimpia Venäjän kaupunkeja, ja vastaki oli sillä omat Ruhtinaansa, jotka, kun vaan veronsa Pääruhtinaalle maksoivat, itseppäällensä saivat muita, niinkuin Hämäläisiäki, vainoilla ja soditella. Oli tällä kaupungilla ainaki kaikista Venäjän Ruhtinaskunnista enimmästi Suomalaisten kanssa tekemistä. — Venäjän valta oli sitte Ruurikin aina ollut isonemassa. Pääruhtinas Vladimiri 1:mäinen, jota Suureksi hokevat, otti Kristinuskon v. 988, ja pian alamaisensakki tätä hänen esimerkkiä seurasivat. Pappeja tuli Konstantinopolista, jonka tähden Kristillisyys Venäjällä Greekanuskon laatuiseksi muodostui. Siitä tuli kirjoitusoppi, kouluopetus ja vähitellen muuki sivistys maahan. Tämä Ruhtinas jakoi Venäjän kaupungit pojillensa, josta hirmuiset veliriidat syttyivät. Jaroslavi 1:mäinen laati sääntöjä maallensa, joiden varjossa Novgorodi varsinki voimastui. Kun tämäki Ruhtinas ennen kuolematansa jakoi maan poikainsa välillä, niin siitäpä vasta velisotia, siitäpä vasta hämminkejä. Yhteys katosi, maa hajousi, ja tämä onnetoin tila kesti monta vuosisataa. Niinpä nousi muutaman ajan perästä (v. 1157) uusi Pääruhtinasvalta Vladimirissä, joka ei nimeksikään Kiijovan alle kuulunut. Niinpä väheni aina enemmin Novgorodinki kuuluvaisuus Pääruhtinasten alle. Näihin aikoin alkoivat myös vainot Venäläisten (— enimmiten Novgorodilaisten —) ja Ruotsalaisten välillä. Entinen ystävyys ja tihiä kanssakäyminen näiden keskellä oli sitte Jaroslavi 1:mäisen ollut lakkaamassa, vaan katkesi nyt sikseen. — Venäjän sisällisesti irtauttua rupesi pian ulkonaisiaki vihollisia ahdistamaan. Ensisti hätyyttivät Polovtsit; mutta kahdennellatoista sataluvulla (Vuosisata ja sataluku näin eroitetaan: Nykyinen vuosilukumme 1839 on e.m. esimerkiksi, kahdeksannellatoista sataluvulla, vaan yhdeksannellätoista vuosisadalla.) tulivat Monguolit, jotka voittivat Venäläisten sotajoukot, valloittivat pian koko maan ja hävittivät sen paraimmat kaupungit tulella. Novgorodi tuli kyllä näistä rasituksista säästetyksi, vaan täytyi ajan pitkään kuitenki veroa Monguoleille vetää. Permiäläiset, jotka jonkun ajan näyttävät Novgorodia totelleen, kadottavat myös näihin aikoin voimansa ja alenevat vähäpätöiseksi alamaiskansaksi. — Maa allensa pantua antoivat kuitenki Monguolit sen omilta Ruhtinailtansa hallittaa, joista moni, niinkuin vasta nimitettävä Aleksanderi Nevski, viisaudella ja miehuudella koki isänmaansa onnettomuutta huojentaa ja auttaa. Kuitenki oli tila siitäki kohdasta mitä huonoimpia, että sisällisiä kapinoita alituisesti kuohui. — Tämmöisenä täytyy meidän Venäjä tällä kerralla jättää.

1. Suomalaisten kansalahkoista valloittamisen ajan edellä.

Suomessa asuvain Suomalaisten kansalahkot olivat Hämäläiset ja Karjalaiset. Näihin voipi vielä lukia Kainulaisetki, vaikka kylläki on luultava, että alkuperäsin Karjalaisten laumaan kuuluivat. Kainulaisilla oli eriasuntonsa ja muut erityiset tapahtumansa, ja vieläpä aikaa voittain taisi kielimurret ja tavatki vähitellen muuttua; sentähden on myös sovelias heistäki tässä erittäin tiedustella.

a). Hämäläiset.

Tämä kansalahko asui isommassa laajuudessa, kun mitä nykyjään Hämeeksi kutsutahan; sillä sen asunnot ulottuivat Suomenmereen ja Pohjanlahteen asti. Kaikista Suomen maan nykyisistä kielimurteista on Hämäläisten murret Virolaisten kieleen likinnä, joiden heimoisia he näyttävät alkuperäsin olleenki. Ruotsiksi kutsutaan Virolaiset Esteiksi, ja Hämäläiset, kuten vieläki Tavasteiksi, muutamassa vanhassa kirjoituksessa Tavesteiksi (Tav — Esteiksi), jossa alkusana Tav Iislannin kielellä merkitsee soista ja vetistä maata, niinkuin Virolaisella sanalla Häm, josta Hämäläisten nimen arvellahan tulleen, on sama merkitys. Näyttää kun olisi kutsuttu nykyisen Turun seuduilla asuvia Hämäläisiä Suomalaisiksi. Kun sittemmin maan hallitus siihen puoleen asetettihin, mahdettiin heistä koko maata ruveta Suomeksi kutsumaan. Tämän todistuksena on, että Venäjän vanhat aikakirjat ei harvoin nimittämät Suumeja (Suomalaisia), jotka Hämäläisten ja Ruotsalaisten kanssa yhdistyneinä kävivät sotia. Sanotaan myös Turun seuduilla asuvata väkeä vieläki erinomaisesti Suomalaisiksi kutsuttavan. Aina on seki merkittävä asia, ett'ei pohjaispuoli Venäjän Karjalata vieläkään Suomen nimeä ymmärrä, vaan kutsuu meitä Ruotsalaisiksi ja itsiänsä Karjalaisiksi, välistä, ehkä harvoin ja paremmin juhlanimeksi, Kalevaisiksiki.

Melkein ainoat tiedot Hämäläisten ensiajoista saadaan Venäjän vanhoista aikakirjoista, joissa heitä Jämein nimellä osotetaan. Yhtäpäätä he sotivat taikka Novgorodilaisten, tai Karjalaisten kanssa. Muutoin luullaan heidän, kuten Virolaisista ja myös Karjalaisista on tietty, merirosvomistaki harjotelleen. Sotasalta ja ei aivan vähä jo yhteytyneeltä väeltä näyttävät he mainituissa kirjoissa, vaikka on kylläki arvattava, ett'ei vihollisensa, Vänäläiset, heille missään ansiollista arvoa antaneet. Ensikerran mainitaan Jäämejä vuonna 1042, jolloin Novgorodin Ruhtinas Vladimiri Jaroslavitsa (s.o. Iaroslavin poika) voitollisesti heitä maassansa vainoili. Mutta pianpa sotajoukossansa alkoi rutonlaatuinen tauti rymytä, joka hänen pakoitti kiireesti kotiinsa palaamaan. Vuonna 1124 soditti Novgorodin Ruhtinas Vsevolodi Mistislavitsa Jäämejä, vaan oli sillä matkallansa nälkään nääntymässä, koska kevättulvat pilasivat tiet, että ruokatuonti ja muidenki tarvetten saalis estettiin. Jäämit tulivat v. 1142 Novgorodilaisten Laatokan seuduilla olevihin maanääriin, polttivat ja hävittivät maata; mutta sieltä he pian kaijotettiin. Seuraavana vuotena sodittivat heitä Karjalaiset heidän omassa kotimaassa, ja voittivat. Kuitenki tuli v. 1149, arvattavasti jään yli, 1000 Jäämiä Vatialaisten maata vainomaan. Se lahkokunta asui Narova- ja Inkerijokein välillä ja oli Novgorodin vallan alamainen. Tälläki kerralla ryöstivät ja hävittivät, vaan pakotettihin, Novgorodilaisten avulla, pian palaamaan. — On pengottu tässä ensisti nimitettyin sotayritysten Jäämejä vastaan osottanehen ainoastaan Laatokan itäpuolelle Hämäläisistä sekaunutta lahkokuntaa. Jos hyvin olleeki; vaan se on ainaki tietty, että tässä viimmeiseksi nimitetty sotaretki, ja seuraavatki vasta nimitettävät, osottivat Eteläis-Suomessa asuvia Hämäläisiä.

Tämän perästä Hämäläisistä ei neljäänkymmenehen vuoteen Venäjän aikakirjoissa mainita mitään, ja syy siihen on, että Ruotsalaiset näihin aikoin alkoivat valtaansa ja uskoansa heidän seassa levittää, joiden kanssa heillä siis oli täysi tekeminen, ett'eivät muihin sotiin kerenneet ruvetakkaan.

b). Karjalaiset.

Karjalaisilla oli asuntonsa pohjoispuolella Laatokkata, Nevajokea ja Suomenmerta, aina Vienamereen asti. Heidän maan sisemmäiset tilat näyttävät olleen harvassa asutut; mutta meripuoli ja Laatokan seutu oli arvattavasti rahvakkaampi. Arvellaan heidän paljo karjaa pitäneen ja siitä syystä Karjalaisten nimen saaneen. Savolaiset olivat myö alkuperäsin tähän Karjalaisten lahkokuntaan kuuluvia; eikä näitä nimiä vanhimmilla ajoilla vielä toisistaan eroitetakkaan.

Scandinavian vanhat tarut antavat meille aikuisimmat tiedot Karjalaisista. Niinpä puhuvat jo Iivari Vidsadmen (s.o. Laajavaltaisen) kuudennella sataluvulla Viron, Livon ja Karjalan vallanneen. Niinpä tiedämmä melkein yhdenlaista Erikki Eemundssonista, Ruotsin Kuninkaasta. Tämä mahtaa olla sama mies, jota Tuulilakiksiki hokevat, koska hänellä aina, minne vaan purjehti, sanottihin myötätuulen olleen. Mainittu Kuningas kukisti Finlannin (Suomen; — eli mahdettasiinko tässä ainoastaan Hämäläisten maata osottaa? -), Karjalan, Viron ja Kuurin maan, ja laajalta muitaki itäisiä maita. Hän oli paraissa voimissaan keskitienoilla yhdeksättä vuosisataa. Edelläkirjoitettua Nestorin kertomata myöten oli Vareegejä yksillä ajoilla käynyt verottamassa Suomenmeren ja Laatokan seuduilla asuvia kansoja, niin Suomalaisia kun Slavjanejaki. Nämät kahtalaiset tiedot osottavat epäilemättäki samaa valtaamista. Ei saa niin ajatella, kun olisivat esivanhempamme jo näihin aikoihin vapautensa menettäneet. Nämät valtaamiset eivät maan valloittamista osottaneetkaan, eivätkä muutoinkaan olleet pysyväisempiä, kun että, milloin ei ylivoimainen sotajoukko käynyt päälle, verot myös jäivät maksamatta.

Venäläisten kanssa elivät Karjalaiset enimmiten hyvässä sovussa. Keskinäinen kauppakäynti ja keskinäiset tarpeet mahtoivat tehdä heitä niiden ystäviksi, niin että mielisuosiosta taisivat yhteisen rauhallisuuden ylöspitäjille (— ensisti Ruurikille ja sittä muillenki Ruhtinaille —) lahjoittaa jotaki hyvyyksistänsä. Siitäkö se tulleeki, että Novgorodin aina enemmin rikastuttua ja voimastuttua, Karjalaisetti heidän alamaisten seassa nimitetään. Tällä alamaisuudella ei muussa olleen peränsä, kun mainitussa mielisuosioisessa annossa, tekee seki asia uskottavaksi, ett'ei Karjalaisissa, niinkuin muissa Novgorodin alle kuuluvissa paikkakunnissa, näytä Venäläistä hallitusmiestä löytyneen. He olivat, kuten muistaki Suomalaisista kansoista on tietty, kihlakuntihin yhteytyneet ja tulivat koolle milloin halu ja tarvet vaati. Eikä näytä tämmöinen heidän kihlakuntaisuus olleen aivan löyhällä jälellä, koska he tavataan usein yhdistyneinä ei ainoastaan omain tupainsa varjelemiseksi, vaan myös pitemmille sotaretkille, niinkuin Venäjään, Viroon, Ruotsiin ja muunnekki. — Jos elivätki ystävyydessä Venäläisten kanssa, niin oli heillä sen siaan Hämäläisten kanssa yhtäpäätä sotia ja vainoja. Siitäkö se mahtanee tullakki, että vielä tänäki pänä Hämmäläisten nimi on maamme pohjaisilla ja itäisillä seuduilla haukkumanimenä, jota toista ärsyttäissä käytetään.

Venäjän aikakirjoissa nimitetään jo sangen vanhaan aikaan Tsuudeja. Mutta kun tällä nimellä ei aina osoteta Karjalaisia, vaan useimmiten muitaki Suomalaisia kansoja, niin ei voi siitä päättää mitään puheessa olevaan kansalahkoomme. Karjalaisten nimi kohtaa meitä vasta v. 1143, jolloin nähdään heidän Jäämejä hätyyttäneen, voittaneen ja kaksi alustaki heiltä ottaneen. Tällä kerralla näyttävät olleen yllytetyt Novgorodilaisilta kostamaan Jämein edellisenä vuotena Laatokkakaupungin seuduilla tehtyä hävitystä. Tästäpitäin mainitaan usein Karjalaisia, ja välistä tavataan he osamiehinäki Venäjän vallan sisämäisissä riidoissa ja kapinoissa. Niinpä muutamastikki sattui, että Rostovin ja Susdalin Ruhtinas Juri Dolgoruki (s.o. Pitkäkäsi) oli syöstänyt Jsäslavi Mistislavitsan Kiijovan pääruhtinaalliselta istuimelta, jonka itse tahtoi anastaa, ja että Jsäslavi meni apua hankkimaan pojaltansa Jaroslavilta, joka oli Ruhtinaana Novgorodissa. Novgorodilaiset suostuivat tähän apuantoon, ottivat heidän Ruhtinaskuntaan kuuluvista kansoista lisäväkeä, joiden seassa Karjalaisiaki nimitetään, tulivat v. 1149 vihollistensa maisemille, polttain ja hävittäin kaikki mitä eteen sattu, valtasivat monet kaupungit, ja, ennenkun Juri, teiden ja kelin kehnoudelta estetty, ennätti tulla alamaisiansa auttamaan, oli jo Pääruhtinas sotajoukkonensa seitsemellä tuhannella vangilla Novgorodiin palaamassa. Sinne tultua erosi kuki kansa, runsaalta ryöstösaaliilta rikastettuna, kotiinsa. Tämä tapahtui samana vuotena, jona Hämäläiset kävivät Vatialaisten maata hävittämässä. (Olisivatko ehki nämät siitä uhmistuneet, että tiesivät miesten olevan poissa ja maan siis turvatoinna?)

Kun Ruotsalaiset alkoivat pysyväisempätä valtaa Suomessa perustaa, ja siitä sotia syttyi heidän ja Venäläisten välillä, niin näemmä Karjalaisten vielä kauan aikaa yhtä seikkaa vanhain liittolaistensa kanssa ajavan.

c). Kainulaiset.

Ennen vanhaan kävi sanoma muissa maissa, Pohjais-Euroopassa muka löytyvän kokonaisen kansan, jossa ei muuta kun naisväkeä elänyt. Näitä nimittivät Amatsuoneiksi ja maata Amatsuonein maaksi eli Kväänlanniksi. Muutamilta näytti tämä puhet kuitenki liian mahdottomalta, jonka tähden sen niin selvittivät, että arvelivat vaimon tässä maassa valtaa pitävän, siitä satuisen sanoman tulleen. Viimmein sanoo eräs vanhanaikuinen kirjoittaja, joka muutamalta pohjaisia maita matkustaneelta mieheltä oli saanut tarkempia tietoja, tästä kummasta kohastaan seuraavilla sanoilla: "Eteläisen Norjanmaan vierellä on Ruotsi, ja saman Norjan pohjaispuolen vierellä on Kväänlanni. Kväänit vainovat välistä tunturein yli Norjalaisia; ja Norjalaiset välistä Kväänejä. Siellä (Kväänlannissa) on sangen suuria järviä makialla vedellä; niinpä vetävät Kväänit aluksiansa maan yli näihin järviin ja vainovat Norjalaisia: heill'on alukset vallan sieviä ja vallan keviöitä." — Tästä näemmä nimitetyn kansan eläneen nykyisessä Norlannissa. Että oli asuntoa Helsinglannissaki, on muista syistä arvattava. Sen myös asuneen itäpuolella Pohjanlahta todistavat monet syyt, e.m. seki, että eräs vanhanaikuinen Iislannilainen taru sanoo Kväänlannin löytyvän itäpuolella Pohjanlahta, ja vieläpä olevanki saman maan, kun mitä Finlanniksi (Suomeksi) nimitetään. Välistä mainitaan myös Lännis-Kväänlannista ja Itäis-Kväänlannista, jotka olivat Pohjanlahdelta eroitetut. — Satuisa sanoma naiskansasta näyttää tulleen siitä, että kun Kainulaisten nimi muukaloittiin Kvääneiksi (Kvääniläisiksi), ja tämä nimi näyttää tulevan vaimon Iislannilaisesta nimityksestä quen (quaen), niin siitäpä he heti tehtiin naiskansaksi, siitäpä sitte Greekalaistenki satu Amatsuoneista heihin arveltiin käyttävän. Botnin (Öster-Norja Vester-Botnin) nimi, joka heiltä asutuille paikoille ruotsiksi annetaan, on yhtäpitävä kun vieläki tavalliset Suomalaiset nimitykset Alamaa, Pohjanmaa ja Kainunmaa, merkiten nämät kaikki alaista maata.

Kainulaiset olivat luultavasti alkuperäsin Karjalaisten kansalahkoon kuuluvia. Tämän luulon näyttää todistavan se, että heidän jälkeisten kieli on monessa Karjalan eli Savon kielimurteen laatuinen, ja seki, että Karjalaisten kanssa, kuten nähdä saamma, yksituumaisesti kävivät sotia, ehkä myöhemmin, jo toisistaan vierastuttua, välistä keskenänsäkki ottelivat. Arvelevat muutamat heidän Karjalasta yli Maanselän tulleen nykyiseen Kajaanan maahan, siitä sittä Pohjanlahden rannoille ulouneen aina Norlanniin asti. Sillä keinoin olisi Lappalaisia tullut heidän eteläpuolellaki Suomen sisälöillä olemahan, joissa näitä myös kauan jälestä tavataan. Kun elivät erillä heimolaisistansa, toisilla asemilla ja toisissa tiloissa, sekä Skandinavilaisten ja Lappalaisten parissa; niin alkoivat vähitellen itsestyä ja erota Karjalaisista, varsinki kun Hämäläisiä heihin myöhemmin sekausi. — Syynä, että Kainulaisten täytyi Norlannista paeta, oli väestön Ruotsissa ja Norjassa aina enäneminen, ja muutenki sisällisten kapinoitten ja rauhattomuutten kotimaassa kuohuminen, sekä uuteen, pakanoilta tuimasti vihattuun uskoon pakoittaminen, jotka yhteisesti alkoivat raakaa vapautta ahdistaa. Siitäpä rupesi väkeä pohjaiseenpäin tunkemaan; eikä niiden edessä Kainulaiset kestäneet. Tämä tapahtui yhdeksännellä vuosisadalla ja heti seuraavillaki.

Minkä Kainulaisten sotayrityksistä tiedämmä, se löytyy vanhoissa Skandinavian (eli Iislannin) taruissa, joita, ehkä välistä näyttävätki melkein satuisilta, emme kuitenkaan saa siksehen tyhjiksi ja perättömiksi laskea. Niinpä mainitaan Sigurdi Ringin, Ruotsin ja Danskan Kuninkaan aikoina, seitsemennellä sataluvulla, Kainulaisten yhdessä tuumassa Karjalaisten kanssa Ruotsin maata sodittaneen. Noin 100 vuotta tämän jälestä sanotaan Kainulaisten Halogalannissa, Norjan maalla, sotaa käyneen. Ovat seuraavatki tiedot meihin saakaa säilyneet. Aikuisin oli jo Norjasta pitäin kauppakäyntiä Finmarkin (Ruian- Lapin) kanssa harjoitettu, ja varsinki oli Haleyeiksi kutsuttu kauppiaisseura sillä rikastunut ja voimastunut, samatekkun Pirkkalaisista meidän maassa vasta saamma nähdä. Kun se tuli aina kartuttavaisemmaksi, niin löivät Norjan Kuninkaat sen allensa ja pahtasivat asetettuhun maksoon haluavalle. Haraldi Hoorfagerin (s.o. Kaunotukan) päästyä Kuninkaaksi, lahjoitti hän sen voimakkaalle ja rikkaalle miehelle, Thuorolfi Kveldulfsonille. Kun tämä Thuorolfi muutamasti oli käymässä kauppamaillansa Finmarkissa, niin havaitsi toispuolen tunturein asuvia miehiä (arvattavasti Kainulaisia) sinne tulleen ja kauppaa sikäläisten kanssa käyvän. Siitä karkasi hän heidän päälle, tappoi heidät ja otti kaiken heillä myötänsä olevan tavaran. Vuonna 877 lähti Thuorolfi taasen Finmarkkiin, ottain mukaansa 100 miestä. Tällä kerralla kävi kaukana maassa. Kun tuli loitos itäänpäin, niin saivat Kainulaiset tiedon hänestä, ja heidän Kuningas Faravidi lähetti miehiä Thuorolfia apuhun pyytämään, sillä Karjalaiset hävittivät Kainunmaata. Lähettiläiset lupasivat Thuorolfille yhden verran voittosaaliista, kun Kuninkaansakki sai; ja jokainoalle Thuorolfin miehistä kaksivertaisesti, mitä yhdellä Kainulaisista oli odotettavana. Oliki sääntönä Kainulaisilla, että Kuningas voittotavarain jaossa sai kolmannen osan. Niinpä päätti Thuorolfi, keskusteltua miestensä kanssa, lähteä Kainulaisten tykö, sillä luvassa olemat tavarat häntä houkuttelivat. Taru, josta nämät tiedot ovat otetut, kertoo tästälähin näiden maiden olosta. Idässä Naumdalista on Jämtlanni, sittä Helsinglanni, sittä Kväänlanni, sittä Finlanni (Suomi) ja vielä sittäki Karjala; mutta näiden kaikkein yläpuolella on Finmarkki. Vaan Thuorolfista mainitaan, hänen tulleen itää kohti ja tavanneen Faravidin. Nämät matkasivat sittä yhessä 400:dan miehen kanssa, joista sata oli Norjalaisia ja muut Kainulaisia, vihollistensa asuntamaille Karjalaan, ja saivat siellä voiton ynnä määrättömiä rikkauksiaki. Sittä palasivat jälleen Kainunmaahan, ja Thuorolfi erkani hyvässä ystävyydessä Kuninkaasta, poiketen Finmarkkiin. Vielä mainitaan Thuorolfin sittäki kerran käyneen Faravidin kerallisena Karjalaisia sodittamassa. — Tässä nimitetyt Karjalaiset mahtoivat asua likitienoilla Vienamerta, jota Karjalan mereksiki (Karelastrand) välistä taittiin kutsua. Jos se olisi sanallisesti ymmärrettävä, kun tässä Suomalaisten Kuninkaasta puhutaan, niin pian olisimma selvät koko kertomastamme, sillä tiedämmähään esivanhemmillamme kuningasvaltaa ei löytyneen. Muutenki näyttää oudonlaiselta, kun Faravidin nimi ei ollenkaan tunnu suomalaiselta. Mutta jos sitä huomaitsemma, esi-isillämme ainaki sotaretkillänsä täytyneen olla joku päämiehenä, muutenhaan kaikki heidän yritykset nähtävästi olisivat tyhjään rauenneet, ja että muitaki mahtavaisempia uroita, kun varsinki tämmöisiä pää- eli esimiehiä, usein vanhaan aikaan kuningasnimellä kunnioitettiin; niin ei se kuningasnimi meitä tästä kertomasta vierastuta. Faravidin nimi saattaa olla muukaloittu jostaki suomalaisesta omanimestä, sillä niinpä tavallisesti muukaloittiinki suomenkielisiä nimiä tuntemattomaksi. — Kerrotaan myöski Anundista, Eedmundi Gammalin (s.o. Vanhan) pojasta, hänen isältänsä lähetetyn Kainunmaahan Ruotsin valtaa enentämään. Vaan tämä hänen yritys sai onnettoman lopun, sillä niin Anundi, kun kaikki miehensäkki menetettiin lähteitten myrkyttämällä asukkailta. — Muuten sanotaan, varsinki Norlannin Kainulaisista, heidän olleen hyvin sotasia, niin että he, millon ei jäykkä vastus pidättänyt, likimaitansa yhtäläiseen kävivät vainomassa.

Tässä on melkein kaikki, mitä Kainulaisten ensiajoista tiedämmä. Kun Pohjanmaa Ruotsalaisilta valloitetaan, tulevat myös Kainulaiset Ruotsin vallan alle.

2. Suomen valloittamisen aika.

Tällä ajalla, joka on merkillisimpiä maamme muistokirjoissa, alkavat erityisten Suomalaisten kansalahkojen tapahtumat aina enemmin yhtehen hämmentyä, heidän erityiset nimet yhteisessä Suomalaisten nimessä vähitellen yhdistyä, samalla tavalla kuin pienoiset purot toinen toisensa perästä vetensä suurempaan jokeen kantavat ja siitä alkain yhteisellä nimellä juoksevat. Kummastuttaa kylläki asiain juoksun miettijätä, katsellessa esivanhempaimme tilaa tällä aikajaksolla. Uusi usko leveni Pohjaisessa, he olivat kahden vieraan, Kristillisyyden alkusiemenillä jo lahjoitetun kansasuvun keskellä, eivätkä kuitenkaan pitäneet yhtä, vaan jakautuivat. Hämäläiset, sitä myöten kun kristiytyivät, menivät Ruotsalaisten puolelle; ja Karjalaiset, jotka kauemmin pakanallisuudessansa pysyivät, olivat Novgorodilaisten ystävinä. Näiden kansalahkojen vanha eripuraisuus sai aina enemmin sytykettä, ja sotia alkoi alituisesti kuohua. Vaan nämät sodat eivät olleet ainoasti heidän ryöstösodat, ne olivat paremmin Kristinuskon sodat. Mutta totuus voitti, pakanallisuus meni alle, Karjalaiset ja Hämäläiset yhdistyivät.

Ruotsista pitäin käytiin uusi siemen Suomen maahan kylvämässa. Ehkä nimitety Ruotsin maa jo oli, noin v. 1000, Olavi Sköötkonungissa saanut ensimäisen kristityn Kuninkaansa ja Kristinoppia niihin aikoihin varsinki siellä levitettiin, niin löytyi kuitenki vielä paljo epäjumalisuuden puoltajia ja rakastajia. Eteläis-Ruotsissa eli Gööthein tykönä oli Kristinusko jo vallallaan, vaan Pohjais-Ruotsissa eli Svealaisten maassa vanha usko rakastettu ja kristityt paremmin sorretut. Siitä nousi mainittujen Ruotsin kansalahkojen välillä (— samatekkun meidän Hämäläisten ja Karjalaisten —) keskinäisiä riitoja, sillä yhdistävä sidet, vanha usko, oli katkennut. Kiinnitys näiden välillä kesti siihen saakka, kun Erikki IX, Pyhän nimellä kunnioitettu jälkeisiltä, tuli Gööthein ja Svealaisten Kuninkaaksi. Hänen aikaan, kolme vuosisataa Kristinuskon ensimmäisestä saarnaamisesta Ruotsissa Ansgariukselta ja puolitoista vuosisataa Olavi Sköötkonungista, tuli, varsinki Englannista, paljo lähetysmiehiä henkensä vaaralla uskoa Svealaistenki seassa levittämään. Niinpä vakautuu nyt tämä oppi Ruotsissa ja vanha usko vaikenee uhrinensa ja puoltajinensa.

a). Ruotsalaisten ensimäisestä valloitusretkestä Suomeen Thuomas pispaan saakka (v. 1157-1209).

Syitä tutkeissa minkätähden Ruotsalaiset nyt rupesivat Suomea ahdistamaan, havaitsemma niiden olleen kahta laatua. Ensimäinen syy oli heillä maansa ja valtansa puolesta; sillä esivanhempamme taisivat, heki kohdastansa, välimmiten merirosvomistensa retkillä käydä Ruotsia hävittämässä, ja olivat myös vanhastaan Ruotsalaisille veroa maksaneet, ehkä ei pysyväisesti eikä nyt pitkään aikaan. Toissa ja kylläki etevämpänä syynä oli se yli koko kristikunnan tähän aikaan leveynyt halu uskonsa seikan edesauttamiseen, nähtävä, niin hyvin Ristisodiksi kutsutuissa yrityksissä pyhää Palestinan maata Mahometiläisiltä jällevoittamaan, kun myöski erinäisten, epäilemättäki usein sulasta rakkaudesta palavain miesten lähetykset pakanoita Pohjais-Euroopassa erhetyksistänsä valkeuden tielle kääntämään. Näiltä syiltä vaikutettu, ja muutoin itsekki oman aikansa jumalisuuteen hartaammasti mielistynyt, lähtee Erikki IX, noin v. 1157, Suomea käännyttämään. Hänellä oli myötänsä suuri sotajoukko ja pappejaki, joiden seassa pispa Henrikki. Laivoilla tuli hän meren yli, ja Turun seuduilla arvellaan hänen maalle nosneen sekä panneen ensiperustuksen sittemmin mainioon Turun linnaan. Suomalaiset, jotka olivat aivan varustamattomat, voitettiin helposti. Siitä näyttää Eteläis-Suomen rantamaat valloittaneen ja miekan terällä, sen ajan laatuun, pakoittaneen asukkaita Kristinuskoa tunnustamaan. Tällä kerrallako, eli heti prrästä lienee Eteläis-Suomen luodoilla ja mantereella löytyvät Ruotsalaiset uutisasukkaat tänne muutettu. Ne olivat Helsinglannin paikkakunnasta, niinkuin monet nimet (e.m. Helsinki) vieläki todistavat. Tähän aikaan mahdettiin myös ensimäinen Suomen kaupunki Aurajoen (Avarajoen) rannoilla perustaa, ehkä se alussa mahtoi olla kehnon kylän tapainen ja muutoinki oli vähäistä ylempänä nykyistä Turkua, Räntämäessä ja Maariankirkon paikoilla.

Vielä samana kesänä purjehti Erikki takasin kotimaahansa, jättäin jälelle Suomeen Henrikki pispan pappein ynnä sotajoukonki kanssa. Tämä Henrikki oli Englannista syntysin ja neljäs pispa Upsalassa. Kuninkaan poikettua rupesi hän hyvin intoisesti Suomalaisia maan sisemmäisilläki paikoilla uuteen uskoon käännyttämään. Näyttää kun olisi hän jo alusta alkain ollut valmis henkensäkki tässä työsä, jos niin suotaisiin, menettämään. Ja niinpä tapahtuiki talvella perästä. Tästä hänen martyrikuolemasta on kaksi erityistä kertomata legendoissa (Niin kutsutaan munkkein kertomisia Pyhäin elämästä, Paavinuskon ajoilta. Niissä ei ole tavallisesti paljo totuutta ja se vähä, mikä onki, rumennettu.) säilytetty. Yksi sanoo hänen eräälle miehenmurhaajalle kirkon rangaistusta päättäneen, ja siltä sentähden tapetun. Toinen taas, joka todenmukaisemmalta näyttää, kertoo asian seuraavalla tavalla. Henrikki tapasi matkallansa Köyliön pitäjässä vaimoihmisen, joka siihen määrään oli pakanallisessa epäuskossansa kiintiä, ett'ei pitänyt mitään pispan opetuksista ja vieläpä päätteeksi ei tahtonut häntä huoneessansa sallia, eikä antanut ruokaa nälästyneelle miehelle. Henrikki käski tulkkinsa väkivallalla ottaa, mitä tarvittiin, ja jätti lähettyänsä kaikista kolmikertaisen makson vaimolle. Heti pispan mentyä tuli tämän vaimon mies, Lalli, kotiinsa. Siitä vaimo kertomaan tästä vallattomuudesta, lisäten vielä pispan muutaki siveyttömyyttä tehneen. Siitä Lalli heti pispan jälkeen, saavutti hänen Köyliöjärvellä ja kysyi minkätähden tämänlaista oli tehnyt. Pispa nosti lakkia ja tervehti. Samassa sivalsi Lalli häntä kirveellä päähän, niin että paikalla kuoli. Lalli otti pispan hiipan, pani päähänsä; leikkasi sittä häneltä peukalon, jossa oli kallis kultasormus, ja meni kotiinsa. Legenda sanoo vielä seuraavan, jota emme uskottavaksi tähän panekkaan. Henrikki oli aavistanut kuolemansa ja lähettänyt seurassaan olevan pojan lähimmäisestä talosta noutamaan härkäparin, jota ei vielä millonkaan oltu auran edesä käytetty. Näiden härkäin piti vetää hänen ruumista, saada mennä miten ja minne tahtoivat, ja missä kolmannen kerran seisahtivat, siinä piti hauta pispalle kaivettaman ja kirkko rakennettaman. Niin seisahtivat Nousiksessa, ja sille paikalle rakennettiinki kirkko ja hauta pispalle. Nousiksesta muutettiin sitte Henrikin luut Turkuun, josta ne myöhemmin Venäjälle vietiin. — Kun Lalli oli päässyt kotiin, niin tapahtui kummia, joista ei tainnut murhatyötänsä kiittää. Hiippaa kun rupesi päästänsä ottamaan, niin ei lähtenyt muuten, kun että päänahkaki ja tukka kiskottiin irti; samate ei sormus lähtenyt kädestä muuten, kun sormen kanssa. Vanhanaikuisessa suomalaisessa runossa, jossa tätä pispan kuolemata kerrotaan, on luettava erään paimenen Lallilta, hänen kotiin tultua, kysyneen:

"Kusta Lalli lakin saanut,
Mies paha hyvän kypärin,
Pispan hiipan hirtehinen?"

Mutta kun Lalli lakkia päästänsä tavotti, niin "hiukset himahtelivat" ja kun sormuksen sormesta veti, niin "sormen suonet luikastelit."

Henrikki tehtiin kuolemansa jälkeen Pyhäksi ja luetaan ensimäiseksi Suomen pispaksi, vaikka hänellä luultavasti ei ollutkaan muu mielessä, kun panna Suomenki Upsalan hiippakunnan alle. Suomen Apostoliksi häntä pikemmin voisi verrailla. Turun Tuomiokapitulin sinetissä on vielä nähtävä hänen leikattu sormi sormuksenensa kuvattuna.

Henrikkiä seuranneista pappismiehistä mahdettiin seuravaki pispaksi kutsuttu, ehk'ei Paavilta sillä korkonimellä vielä koristettu, Vestgööthiläinen Rudolphi ottaa. Kuningas Erikin käännytäntäinnosta on arvattava, tämän heti Henrikin tapettua Suomen kristiseurakunnan hoitajaksi ja vielä edespäin levittäjäksi valitun.

Kun näin olivat tulleet Ruotsalaiset Suomeen ja ruvenneet sitä täysin tuumin allensa panemaan, niin näyttävät Novgorodilaiset, joilla oli moninaisia etuja Suomalaisista odotettavina, sitä karsain silmin jo alusta alkain katselleen. Joko lienevät Novgorodilaiset nyt heti käyneet Ruotsin voittomaata vainomassa, eli olisivatko ainoastaan pakanoita likimaissa siihen kiihdyttäneet; sillä Ruotsalaiset nähdään v. 1164 lähtevän sotahan heitä vastaan. Mahtoiki olla tarkoituksena tällä sodalla, saada viholliset niin peljästymään, että eivät vasta uskaltaisi käydä Ruotsalaisten rauhaa rikkomassa. Ei kaiketi voi ymmärtää, mikä hyöty Ruotsalaisille olisi siitä lähtenyt, jos olisivat yltyneet vihollisuutten alkajiksi ja tahallaan suututtaneet voimakkaita naapureita. Venäjän aikakirjat sanovat Ruotsalaisten tulleen 55:llä aluksella Laatokankaupunkiin, joka oli lähellä Volkkovijoen laskupaikkaa Laatokanjärveen. Mutta kun ei heidän yritys tätä kaupunkia vasten onnistanut, niin menivät Voronajoen luokse, joka taas on Volkkovi- ja Svirrijokein välillä. Vaan pianpa joutuiki Ruhtinas Sviatoslavi Novgorodista, ja voitti heidät 28 p. Toukokuuta. Ruotsalaiset menettivät 33 alusta; muut alukset pääsivät pakoon, vieden haavoitettuja myötänsä. — Siitä ett'ei Ruotsin aikakirjat mainitse tästä sodasta mitään, on päätetty tämän, ilman Kuninkaan avutta, ainoastaan Suomessa asuvilta, eli sinne muuttaneilta Ruotsalaisilta tehdyn.

Kun oli tämän yrityksen näin pahasti käynyt, niin ei siitä ollutkaan mitään hyvää, vaan sen siaan kiihtyivät viholliset tuhatta enemmin. Pakanat, niminomaisesti Karjalaiset, Vatialaiset ja Hämäläiset, rupesivat vielä ankarammasti kun ennen vaivaamaan ja ahdistamaan. Tähän oli Novgorodilaisten yllytys suurena syynä. Niin olivat he myös yllyttäneet Kuureja ja Virolaisia vainomaan Ruotsalaisia heidän omassa kotimaassa. Muutoin ei tietä Novgorodilaisten itsensä tällä kerralla käyneen kostamassa. Näiltä ajoilta on vielä jälellä bulla (Niin kutsutaan Paavein lähetyskirjoja, joissa tavallisesti jostaki allensa kuuluvain seurakuntain asiasta säätävät. Ne ovat näillä vanhoilla ajoilla sangen paljo valaisevat meidän, niinkun muidenki, historiata.) Alexanderi III:nelta, kirjoitettu Tuskulumista vuotten 1170 ja 1172 välillä, jossa sanoo Suomalaisten, kun viholliset ovat tulemassa, lupaavan pitää Kristinuskon ja hartaasti opettajia pyytävän; mutta, kun vihollinen on poikennut, saarnaajia ylönkatsovan ja vieläpä kovasti vainovanki. Sentähden kieltää Paavi Ruotsalaisia heille apua antamasta, "jos eivät ennen jätä heillä mahdollisesti löytyviä linnoituksia Ruotsalaisten halttuun, eli kuitenki aseta jonkun muun rauhan pantin; niin ett'eivät enää voisi Ruotsalaisten valppautta pettää." Tässä nimitetyillä Suomalaisilla osotetaan Suomenniemen lounaisperukan asujamia, joita erinomaisesti kutsuttiin Suomalaisiksi, ja jotka jo olivat, ainaki nimeksi, ottaneet Kristinuskon sekä Ruotsalaisten vallan alle antauneet. — Rudolphi, joka tällä rauhattomalla ajalla oli ollut Suomen seurakunnan päänä, sai viimmen onnettoman lopun. Muutamata vanhaa tietoa myöten otettiin hän v. 1178 vangiksi, poisvietiin sekä tapettiin Kuureilta. On kuitenki luultava näiden Kuureiksi nimitettyin vainojain olleenki Karjalaisia; sillä nämät kansanimet sekoitetaan usein Ruotsin vanhoissa kirjoituksissa.

Rudolphin jälestä tavataan Folkviinus seurakunnan hallitsiana. Kurjassa tilassa oli Ruotsalaisten seikka Suomessa tämänki aikana. Arvattavasti ei ole meihin saakka säilynyt tietoja kaikista tapahtuneista rasituksista, näiltä niinkuin ei muiltakaan ajoilta; vaan on ainaki vähä nähteeksi säilynyt. Vuonna 1186 vaelsi joukko nuoria miehiä Novgorodista, johdatetut Viissata Vasileivitsalta, Jämein maahan, jolta retkeltä palasivat onnellisesti ja paljoin vankein kanssa. Koska tätä kertoissansa Venäjän historioitsiat eivät ollenkaan nimitä Ruotsalaisia, niin on siitä päätetty heidän vallan näihin aikoin ei vielä olleen lavialta Suomessa levitetyn. Seuraavana vuotena, elikkä vasta v. 1188, nähdään Karjalaisten Ruotsiin purjehtivan, polttavan Sigtunan kaupungin ja tappavan Pääpispan (Arkhi-Pispan) Johanneksen talossansa Almarstäkissä. Määlarijärven ympäristöillä, jossa Karjalaiset nyt olivat käyneet hävittämässä, löytyivätki Pohjais-Ruotsin rikkaimmat kylät ja kaupungit. Pidättääksensä merirosvoja sinne vasta pääsemästä, ja niiden hävityksiä karttaaksensa, alkoivat Ruotsalaiset tästäpitäin rakentaa ja asututtaa Tukhulmia, jonka kaupungin mainitaan olevan "avaimen Määlarin järveen." Viimmimainittuhun Karjalaisten hävitysretkeen mahtoi kentiesi Novgorodilaisten yllytys olla syynä. Muuten todistaa seki asia tämmöisestä Novgorodilaisten ja Ruotsalaisten aina kiihtyvästä eripuraisuudesta, että samaan aikaan vihollisuus nousi ja kauppa katkesi Novgorodin ja Gotlannin välillä, joka tila kesti aina vuoteen 1201, ja aukasi uuden kauppatien Dyynajoen ja Pleskovin kautta Venäjän sisälöille. Vuonna 1191 kävivät Novgorodilaiset, yhessä Karjalaisten kanssa, Hämettä ja Ruotsin uutismaata vainomassa ja hävittämässä. Tällä kerralla näyttävät tahtoneen Ruotsin vallan ja Kristinuskon alkeet Suomessa supi menettää. Lieneekö se ollut tällöin, eli, niinkuin toinen tieto osottaa, vasta v. 1198, kun äsken perustettu Turun kaupunkiki heiltä poltettiin.

Viimmimainitun vainon kautta oli Kristillisyys ja Ruotsia valta Suomessa niin sortunut, että olisikko sitä nimeksikään enää ollut jälellä. Lieneekö Folkviinus siinä tullut surmatuksi, eli olisikko hänellä ollut joku muu loppu; siitä ei ole meillä ollenkaan tietoa.

b). Thuomas pispasta Ruotsalaisten toiseen valloitusretkehen saakka Suomeen (v. 1209-1249).

Nyt olemme Thuomas pispan ajoilla. Lähes puolen vuosisadan ahkerat työt Kristinuskon levittäjiltä olivat pian siksehen turhautuneet ja pakanallisuus jälleen päässyt vallallensa, kun tämä mies tuli Suomeen. Tilan olleen semmoisen näemmä siitä, että Paavein kirjoituksissa, joita löytyy monta näiltä ajoilta, sanotaan Suomalaisten hänen kauttaa "uudestansa tullehen totuuden tuntoon." Thuomas oli Englannista kotoperäsin ja oli ennen ollut Tuomioherrana Upsalassa. Eräs bulla, annettu Paavi Innocentius III:nelta Lundin Pääpispalle v. 1209, on niin kauniisti valaiseva hänestä muutoin hämärätä tietoa, että sen tässä tahdomma sisälläpidoltansa mukailla. Paavi kirjoittaa: "maan, jota Suomeksi (Fialanda) nimitetään, valkeuden Isän avulla ja muutamain vapasukuisten toimen kautta, käännytetyn Kristinuskoon, vaan että, — sittekun pispa siellä, (tässä osotetaan Folkviinusta), vietettyä elämänsä kathoolisen uskon levittämisessä, on tullet kutsutuksi taivaallisen palkinnnon ottoon, — ei toista hänen siaan vielä ole asetettu; siis — koska niin hyvin istuituksen uuteuden tähden, kun asukkaitten uppiniskaisuuden ja maan kovan sekä kylmän luonnon tähden, siihen virkaan asetettu näyttää vähemmin tulleen jollekkulle kunniaistuimelle koroitetuksi, kun pikemmin martyrikruunulla uhatuksi, — ei ole kukaan muu tämän hiippakunnan hallitusta tahtonut, kun se, joka, palavasta innostansa pyhän sanan levittämiseen, on valmis Kristuksen tähden kärsimään vaivaa ja tuskaa. Mutta kun nyt on tapainsa ja vanhuutensa suhteen vakaunut, taidoista ja avuista hyvin ansainnut mies, — joka Jumalan sanan tähden, jota pitemmän ajan jo on saarnannut tälle kansalle, on monta vaivaa kärsinyt, — tullut kutsutuksi siihen virkaan, eikä Lundin Pääpispa ole uskaltanut sitä vaalia vahvistaa, koska mies olisi muka syntynyt laittomasta aviosta, vaan täytynyt lykätä asian Paavin päätettäväksi, ja pyytää pääsölupaa (dispenssiä) edesosotetulle; — niin on Paavi myös, pakoittavan täytymisen ja selvän voiton vuoksi, nähnyt hyväksi siihen antaa suostumuksensa." — Tästä näemmä pispanistuimen Folkviinuksen perästä olleen jonkun ajan asettamatoinna. Ansainnut mies, josta puhutaan, oli Thuomas, joka tämän kautta, (niinmuodoin v. 1209,) pispaksi vahvistettiin. Hän oli jo aikansa Suomessa työskennellyt, kun tämä vahvistus tuli. Ehkä hän oli syntynyt semmoisesta aviosta, ett'ei Paaveilta säätyn kanuonisen lain jälkeen olisi saanut pispaksi korotettaa; niin annettiin hänelle kuitenki tämä korkovirka, koska hän oli taitava ja nerokas sekä evangeliumin levittämistä innoitseva mies, ja vieläpä oli jo tottunut maan luontoon ja tapoihinki.

Vuonna 1221 kirjoittaa Paavi Honorius III, saaneensa Upsalan Pääpispalta tietä, kuinka "Thuomaalle uskottu seurakunta on uudestansa tullut totuuden tuntoon, vaan kuinka likinäisiltä raakalaiskansoilta, jotka rientävät repiä juurinensä tämän uuden istuituksen, kärsii paljo ahdistusta ja vaivaa; ja koska näiden hirmuinen menetys tulisi estetyksi, jos kauppa heidän kanssa herkeäisi, niin kielletään kaikki kristityt heidän tykö purjehtimasta, ja eloa sekä muita tarpeita heille viemästä." Tästä näemmä mitenkä pakanat telmivät. Mutta Novgorodilaisiltaki oli Suomen seurakunnalla rasituksia kärsittävänä. Niinpä tiedämmä Ruhtinas Jaroslavi Vsevolodovitsan Novgorodilaisten kanssa v. 1227 meren yli purjehtineen Hämäläisiä ja Suomessa olevia Ruotsalaisia (Nemtsejä) vastaan, maata hävittäneen ja paljoin vankein kanssa palanneen. Tämä kostettiin Hämäläisiltä, jotka seuraavana vuotena laivoilla, 3000:nen miehen kanssa, seilasivat Laatokanjärveen ja piirittivät sen kaakkoisella rannalla olevata Issadya ja Aunusta (Olonetsiä). Paljon ottivat vankeja; mutta palatessa ajoi heitä perästä näiden paikkain päämies, Volodislavi. Tappelu oli kiintiä, kesti yöhön asti; vaan viimmen voitettiin Hämäläiset. Samassa pöhkäsi Volodislavi muutumalle saarelle, (- se oli luultavasti Pähkinäsaari Nevajoessa -), katkastaksensa paluumatka vihollisilta. Hämäläiset anoivat rauhaa; mutta kun tätä ei heille suotu, tappoivat he kaikki vankinsa, jättivät laivansa kostoksi, ja pakenivat metsäin sisään. Siellä meneysi iso osa heistä, ja vielä suurempi surmattiin Issorilaisilta (Inkeriläisiltä) ja Karjalaisilta, joita Novgorodilaiset olivat usuttaneet. Harvat näkivät kotimaitansa.

Ihmeteltävä on nähdä, millä innolla ja menestyksellä pispa Thuomas kartutti ja levitti Kristillisyyttä, vaikka sotia ja hävityksiä ympärillä alituisesti kuohui. Niin ihantelee muutamassa kirjoituksessa Paaviki, "kuinka yksi Herran viinamäen työmiehistä, Suomen pispa, oli nykyjään uudestansa Kristukselle, Suomessa ja likinäisissä maissa (- Hämeessä ja kentiesi Karjalassaki -), voittanut suuren kansan, joka tähän asti epäjumaloita oli palvellut." Lisäksi sanoo, että "Venäläiset, jotka ovat heidän naapurit, heitä vastaan moninaisella tavalla kuohuvat, sentähden että ovat kathoolisen uskon tunnustaneet, ja että ne kokevat kaikesta voimastansa syöstä heitä poloon." Tämä bulla on kirjoitettu v. 1229 Paavi Gregorius IX:neltä. Vuodelta 1230 löytyy bulla, jossa sama Paavi sanoo kuulleensa Karjalaisista, Inkeriläisistä, Virolaisista ja Vatialaisista, "heidän siihen määrään hirmuisuuksia harjoittavan kristittyjä vastaan Ruotsin valtakunnassa, että, jos ei oikioppisen uskon tunnustajat miehullisesti heitä vastaanseiso, syystä on itse uskon sortuminen nimitettyhyn valtakuntaan lähinäisissä maissa (Suomessa) peljättävä." Sentähden kieltää Paavi, kirkon rangaistuksen uhalla, nimitetyille pakanoille viemästä "sotiaseita, laivanaineita, eli muita kaluja, joilla voisivat kristittyjä vainota, samalla tavalla kun on yhteisessä kirkonkokouksessa kieletty yksiä kaluja Saraseeneille (Mahometiläisille) viemästä." Ennemmäisenäki vuotena oli Paavi yhdenlaisia kieltoja antanut.

Jos edellisestäki kyllä havaitsemma Paavein tähän aikaan aina ottaneen tarkan tiedon Suomen tilasta, niin pystyy se vielä enemmin silmäämme kun näemmä heidän pienemmistäki seurakunnan asioista huolta pitävän. Otettua v. 1229 Suomen pispan, papiston ja muunki väestön Roomin paavisistuimen erinomaisehen suojaan, antaa Gregorius IX apostolisen vahvistuksensa niihin, pakanallisen jumalanpalvelun harjoituksiin muinen kuuluvihin lehtoihin ja pyhiin maihin, joita äskenkäännytetyt pakanat olivat seurakunnan omaisuudeksi lahjoittaneet. Samaan aikaan muutettiin pispanistuin Maariankirkolle Räntämäellä, arvattavasti Nousisista.[1] Thuomas oli siihen pyytänyt lupaa Paavilta ja pannut syyksi, että entinen paikka oli hankala, vaan tämä sovelias. Vuonna 1232 lahjoittaa edellämainittu Paavi "Maskuun maanalan, jota Liedoksi (Lundoksi) sanotaan," eräälle pappismiehelle Nousisissa, ja hänen kautta Kirkolle.

Kun rauhattomuudet lakkaamatta kuohuivat Suomessa, eikä Paavein ja pispa Thuomaan huolenpidot ja toimet sitä voineet parantaa; niin alkoi Gregorius IX:äs toista tuumaa tämän surkeuden auttamiseksi pitää. Samaan aikaan levitettihin Virossa ja lähinäisissä maissa Kristinuskoa, ja tätä oppia edesauttamaan oli varsinainen ritariseura (v. 1202) syntynyt, jonka jäseniä kutsuttiin Kalpaveljiksi. Näille lähettää Paavi kehoituskirjan lähtemähän Suomen Kirkkoa auttamaan. Mutta kun ei siitä lähdöstä näytä tullehen mitään, niin kirjoittaa hän v. 1237 bullan, jossa Ruotsalaisia ja lähinäisten saaristojen asujamia kehoittaa ottamaan ristinmerkin ja lähtemähän varsinaiseen Riistisotahan pakanoita vastaan. Siitä bullasta nähdään, "mitä hirmuisuuksia pakanalliset Hämäläiset harjoittivat, varsinki ne, jotka olivat Kristinuskosta jällensä langenneet. Siinä sanotaan, kuinka Hämäläiset, ristin vihollisten viettelyksestä, olivat osiksi palanneet entisihin turhuuksiinsa, ja kuinka he muiden raakalaisten kanssa peräti kristillisen seurakunnan istuituksia hävittävät. Pienoisia lapsia, joille Kristuksen valo kasteessa jo oli loistanut, surmaavat he kauhialla tavalla; täysikasvuisilta raatelevat ja repivät he sisukset, ja teurastavat niitä epäjumalillensa, toisia ajavat he pyhäin puittensa ympäri, siksikun ne henkensä heittävät. Papeilta puhkovat silmät, eli silppovat heidän käsiä ja muita jäseniä; toisia peittävät oljilla ja heittävät tulen tuhottavaksi." Sittä lupaa Paavi, itsiotetusta vallastaan, kaikille, jotka tähän sotaan menevät, "syntein anteen ja muutenki samoja etuja, kun jos itse lähtisivät Pyhässä maassa sotimaan." — Tällä Paavin kehoituskirjalla näyttä olleen seurana se, että Ruotsalaisia parin vuoden perästä hankkiusi sotaan. Venäjän valta oli siihen aikaan sangen kovasti Monguoleilta rasitettu ja ahdistettu (k. siv. 17). Sentähden mahtoivat arvella nyt saada Novgorodi helposti kukistetuksi. Vaan mitenpä kävi? — Näin kertoo eräs Venäjän aikakirja: "Vuonna 1240 tuli Ruotsalaisia, Norjalaisia, Suomalaisia ja Hämäläisiä monten laivain kanssa Neva- ja Issorajokein suulle, ja tahtoivat valloittaa Laatokankaupungin, Novgorodin ja koko Novgorodin alustan. Ruotsalaisilla oli myötänsä päämies ja pispojaki. Ruhtinas Aleksanderi ei silmäräpäystä viivytellyt, vaan kiirehti Laatokan ja Novgorodin asukkaitten kanssa vihollisten päälle karkaamaan, ja voitti heidät, pyhän Sophian voimalla ja Jumalan äitin, sen puhtahan Neitsy Maarian esirukouksilla, 15:ta päivänä Heinäkuuta. Ruotsalaisten päämies, Spirodoni, kaatui, ja muutamain puhetta myöten yksi pispaki, paitsi mitä alaisemmista surmattiin. Kaksi laivaa lastasivat Ruotsalaiset yläisempäin miesten ruumeilla, ja lähettivät ne edeltäpäin meren yli. Muun joukon sysäsivät kaivettuhun kuoppaan. Monet haavoitettiin. Tappelu kesti kello 6:desta aamulla yöhön saakka. Ennenkun aamu koitti, vetäysivät viholliset sieltä hävynalaisina." — Sotajoukko ei ollut tällä kerralla Ruotsin Kuninkailta hankittu, vaan kokoonpantu vapaehtoisista. Mahdollisesti oli Thuomaski seurassa. Koska tappelu tapahtui Nevajoen vierellä, niin sai Aleksanderi siitä Nevskin (s.o. Nevalaisen) kunnianimen. Samana vuotena kävivät Saksan Ritarit[2] Virossa ja Vatiassa, ja rakensivat Koporin kaupungin, jonka edellänimitetty Aleksanderi kuitenki hetiseuraavalla vuodella, yhessä Karjalaisten ja muidenki kanssa, kävi hävittämässä, poisvei osan Saksalaisista ja toisen päästi irtaalle.

Surulla luemma eräästä paavibullasta, kuinka Thuomas, tämä Suomesta niin ansainnut mies, joka oli sortuneen Kristillisyyden uudestansa isänmaassamme ylösauttanut, eikä siinä työssä vaaroja ja vaivoja kammonut, loppuelämässänsä oli kovia rikoksia tehnyt; silponnut ihmisen, että se siitä kuoli, ja muutoinki vääristänyt paavillisia kirjoituksia. Omasta anomuksestansa antaa hänelle Paavi pääsöluvan pispanarvosta. Tämä tapahtui v. 1245. Heti jälestä näyttää Venäiäisiä ja Karjalaisia[3] Suomea taasen häirittäneen, jonka tähden Thuomas pakeni Gotlanniin, jossa kuoli v. 1248, arvattavasti murheilta ja omantunnon vaivoilta ahdistettuna, ja haudattiin Visbyyn kaupungissa. Tämmöinen oli sen miehen loppu.

Thuomaan jälestä tuli Beero l pispaksi, joka ennen oli ollut Kuningas Erikki XI:ta Kansleri ja muutenki ole hänelle sukuja. Hänellä oli, niinkun näyttää, paljo ahdistusta kärsittävänä; ja se on seuraavalla tavalla ymmärrettävä. Kun Ruotsalaisten sotayritys ei ollut v. 1240 onnistanut, vaan he täytyneet Nevajoelta pötkiä pakoon, niin uskaltuivat sen kautta viholliset vielä enemmin vainoissansa kristittyjä vastaan Suomessa. Ei tosin ole meillä tästä asiasta täysinäisiä tietoja, vaan siitä vainosta, joka Pispa Thuomaan ajoi Suomesta pakoon, havaitsemma sen kuitenki. Nyt mahtoi, Beeron ensimmäisinä pispavuosina, Suomen seurakunnan tila tulla vielä vaarallisemmaksi, koska Ruotsin Kuningasten täytyi rientää apuhun.

c). Ruotsalaisten toisesta valloitusretkestä Suomeen niin kolmantehen saakka (v. 1249-1293).

Sitä ymmärtääksemme minkätähden Ruotsin Kuninkahat olivat jättäneet valtansa seikan Suomessa lähes kokonaisen vuosisadan ilman varsinaisetta avutta, on Ruotsin tila sillä aikavälillä katseltava. Erikki IX:ttä edellisen Kuninkaan nimi oli Sverkeri. Nämät miehet olivat kahta erityistä sukukuntaa, ja heidän jälkeiset riitelevät nyt kuningasvallasta, jonka vuorotellen tulevat saavuttamaan. Erikki IX oli jonkun ajan yhteisesti hallinnut Svealaisia ja Gööthejä, vaan Gööthit tahtoivat hänen siaan Kaarle Sverkerssonia Kuninkaaksensa, ja sanotaan tämän kaksi vuotta ennen Erikin kuolemata jo siksi tulleenki. Erikki tapettiin v. 1160 Danskan Prinssiltä Maunus Henrikssonilta, joka tehtiin Kuninkaaksi, vaan jo seuravana vuotena siitä arvosta poistettiin kansalta ja Kaarle Sverkerssonilta. Tämän Kaarlen mainitaan ilman vastuksetta olleen aikansa Svealaisten ja Gööthein yhteisenä Kuninkaana. Mutta hän voitettiin v. 1167 Knuuti Erikssonilta (Erikki IX:nen pojalta), joka sen perästä tuli hallitukseen. Siitä syttyi viisivuotinen sisällinen kapina tämän ja Kaarlen puolluksen välillä. Knuuti Erikssoni kuoli 1195. Sittä tuli Kaarle Sverkerssonin poika, Sverkeri II, Kuninkaaksi. Vaan hänki ei saanut elää rauhassa, sillä Knuutin pojat nostivat kapinan, joka niin päätyi, että hän maastansa ajettuna viimmen menetti henkensäkki tappelussa heitä vasten, v. 1210. Niinpä tuli nyt hänen vastustaja Erikki Knuutssoni Kuninkaaksi, jonka seitsenvuotisena hallitusaikana oli rauha (k. 1216). Jälkeenseuraava Kuningas, Johani, oli valittaissa vielä lapsi, ja tämä nuoruus mahtoiki häntä sodista pidättää. Hän oli viimmeinen Kuningas Sverkerin sukukunnasta. Tämän kuoltua koroitettiin (v. 1222) Erikki XI, Sammalkieli ja Nilkku liikanimeltä, hallitusistuimelle. Hänen kanssa sammuu Erikki IX:nen sukukunta Ruotsin kuningasistuimella. Kun Sverkerin ja Erikin sukukunnat näin hallituksesta kamppailivat, niin alkoi ylimyksiä siinä sivulla nousta kunniaan ja voimaan. Näistä on varsinki merkillinen mainio Folkungein sukukunta, joka pakoitti Erikki XI:ta kerran Danmarkkiinki maastansa pakenemaan. Vaan kuitenki tuli hän jällensä hallitukseen. — Tästä siis näemmä, että Ruotissa pian lakkaamatta rymysi keskinäisiä sotia, että rauhanajat olivat lyhykäisiä, ja että Ruotsin Kuninkahat sentähden eivät saattaneet valloitusta Suomessa ahkerammasti ajaa, eikä auttaa sielläolevaisia kansalaisiansa.

Mutta kun Folkungein kapina oli v. 1248 lakannut, niin päätti Erikki XI saada pakanalliset Hämäläiset kukistetuksi, jotka Suomen kristiseurakuntaa olivat vainoneet. Tähän on pantu syyksi siihen aikaan Ruotsin kirkollisuuden järjestäjäksi Paavilta lähetetyn pispa Vilhelmin Sabiinasta ja Upsalan Pääpispanki kehoitukset. On myöski luultava pispa Beeron, joka Suomessa nyt kovasti ahdistettiin pakanoilta, kutsunehen sukulaisensa, Ruotsin Kuninkahan, apuun. Ennemmäisillä kerroilla, kun olemme sitte Erikki Pyhän nähnehet Ruotsalaisia tulevan Suomen seurakuntaa auttamaan, olivat ne, taikka Paavein luvatusta syntianteesta, tai, mikä myöski on luultava, Suomen pispain kutsumisesta, vapaehtoisesti lähteneet; mutta nyt lähettää itse Kuningas sotajoukon. Se kokoonpantiin yläisemmistä ja alaisemmista, ja mainitaan sen olleen sangen suuren. Pääksi asetettiin Birgeri Jaarli, joka oli koko Ruotsin maassa virkansa ja mahtinsa puolesta Kuningasta lähin mies.

Niinpä purjehtii Birgeri v. 1249 Suomeen. Paikasta, jossa hän maalle laski, ovat arvelot toisistaan eroavaiset. Mainio Ruotsin historioitsia Messenius, (16:ta sataluvulta), sanoo tästä Birgerin sotaretkestä, "hänen ensisti tulleen (nykyisen Vaasan seuduilla) Pohjanmaalle, voittaneen sekä tappaneen melkein kaikki häntä vastustavan tahtovat Pohjalaiset, niiden siaan hankkineen uusia asukkaita Ruotsista, käännyttäneen jälelle jääneet Pohjalaiset Kristinuskoon, maan kahtehen seurakuntaan, Pietarsaareen ja Mustasaareen, jakaneen, ja vielä Korsholman (Niin kutsutaan tätä paikkaa tavallisesti Suomalaiseltaki väeltä; mutta mahdollisesti on sillä suomenkielinenki, ehkä harvemmin käytetty, nimityksensä. Kun tämmöisiä paikkain suomalaisia nimiä ei vielä löydy missään kirjassa täydellisesti koottuna, vaan niistä olemme kyselemällä täytyneet selvän saada; niin taitaa joskus erhetyksiä tapahtua, joita, niinkuin muitaki virheitä, aivomma työmme lopulla mahdollisuutta myöten oikoa.) linnan rakentaneen, elääksensä sillä pakanoita kapinata nostamasta; siellä laivastonsa heittäneen, Hämeen metsän (Maanselän) kautta painaneen Hämeesehen, helposti voittaneen siellä asuvaiset, jotka vaati Kristinuskoa ja Ruotsin valtaa tunnustamaan; vielä päätteeksi Hämeenlinnan rakentaneen, sillä Hämäläiset kurissa pitäneen." Usiammat ovatki Messeniuksen jälkeen asian tällä tavalla selvittäneet. Mutta nykyisimmillä ajoilla on Suomen historiasta hyvin ansainnut Professori Reini joksiki jäykillä syillä näyttänyt, Vaasanseudun ja eteläisen puolen Pahjanmaata vielä kauan jälestäki, saati sittä näihin aikoin, olleen synkkänä erämaana ilman vakinaisitta asukkaitta, ja siis nykyisten Ruotsalaisten uutisasukkaitten silloin ei vielä sinne saatetun muuttaa eikä Korsholma, jota vasta puolitoista vuosisataa jälempätä mainitaan, rakennettaa; ja niinmuodoin näillä ja muillaki syillä tehnyt uskottavaksi, että Messenius on tästä asiasta kertonut paremmin arveloa kun tarkempata tietoa myöten, varsinki kun kaikki häntä vanhemmat tarujat eivät siitä mainitse mitään. Moniahat ovat luulleet Birgerin nykyisen Porinkaupungin seuduilla maalle laskeneen, siitä Kokejokea eli Kokemäen jokea (muukalaisesti: Kumo) myöten Hämeesehen tunkeuneen; vaan ei sekään näytä todenmukaiselta. Kaikkian luontevin on edellänimitetyn Professorin selvitys, joka osottaa, että Birgeri oli Eteläis-Suomessa maalle nosnut, luultavasti Hankoniemen (muuk. Hangöudd) ja Puojolahden (Pohjanlahden Pohjan pitäjässä) seuduilla, josta oli vesiä myöten varsin sievä pääsö häneltä tällä kerralla perustettuhun Hämeenlinnaan. Kun vanhimmat tiedot sanovat hänen Hämäläisten maan kristityillä asututtaneen, niin onki arvattava Ruotsalaisia tällä kerralla nykyisehen Uusmaahan (Uutehen maahan, Nylanniin) muutetun. (Edellisessä olemme sanoneet, Eteläis-Suomen uutisasukkaitten Erikki Pyhän aikoina tänne muutetun; eikä kylläkään saa epäillä, ett'ei niitä silloin olisi muutettu, sillä sen todistavat monet syyt. Mutta luultava on, että Uusmaan ruotsalaiset uutisasukkaat vasta Birgeriltä tänne tuotiin, ja että ne olivat Hesinglannista kotosin. Vaan tämä asia ei ole vielä täysin määrin tutkittu. Katso Reinin jutelmahan: De loco, quo arma Tavastis illaturus, appulerit Birgerus Dux, joka on näitä sangen valaiseva kirja.) Nyt, kun Birgeri vielä oli Suomessa, sanotahan myös koko Hämeenmaan Kristinuskoa tunnustaneen; eikä nähdä sen siitä tämän perästä enämpi luopuvankaan.

Birgerin Suomessa vielä ollessa kuoli Kuningas Erikki XI (v. 1250), ja palattuansa havaitsee Birgeri vähäikäisen poikansa Valdemarin Kuninkaaksi valitun, itsensä Riikinhoitajaksi, jonka vallan piti kuolemaansa asti v. 1266. Hän oli säännöillänsä vakuuttanut Kotirauhan, Vaimorauhan, Kirkkorauhan ja Keräjärauhan, sekä väärää kostoa kieltänyt. Valdemarin nyt päästyä omin päinsä hallitsemaan, antausi hän himojen ja huvitusten orjaksi, vähän huolein mistään muusta; niin että veljensä, joille isä oli kappaleita maasta osittanut, nostivat kapinoita häntä vastaan, jotka niin päätyivät, että Valdemari menetti valtansa ja Maunus tuli v. 1276 siaan Kuninkaaksi. Tämä Maunus hallitsi kuolemaansa asti (v. 1290, ja laitti säännöillään järjestyksen sekä rauhan maahansa, niin että hän siitä sai kunnianimen Laduloosi, s.o. Latolukko, sillä hän oli lajeilla ikääskun pannut lukon talonpojan latohon ja aittaan.

Mutta Suomessa hallitsi Beero seurakuntaa. Alkupuolella hänen pispanaikaa olemme jo nähnehet sotia palaneen, ja niinpä näyttää loppupuolellaki ollehen. Vuonna 1256 tuli suurella sotajoukolla Ruotsalaisia, Hämäläisiä ja Suomalaisia, autetut Saksan Ritariseuran Mestarilta, ja alkoivat rakentaa linnaa Narovajoen suulla, (samoilla tienoin, jossa myöhemmin Narvanlinna rakennettiin); mutta kun Novgorodilaiset kokosivat sotaväkeä ja lähettivät Aleksanderi Nevskiä apuhun noutamaan, niin pötkivät viholliset meren yli pakoon. Seuraavana talvena matkasi nimitetty Ruhtinas Aleksanderi Hämeesehen, vaan tämä retki oli sangen vaivaloista. Talvipäivät olivat lyhyet ja taivas pimiä, niin ett'ei tietty oliko se päivä vai yö, ja tämä pani monen seurassa olevan poloon; mutta Novgorodilaisia, niitä varjeli Jumala. Osan Hämäläisistä (Jäämeistä) tapettua, toisen vangiutettua, palasivat Novgorodilaiset Ruhtinas Aleksanderin kanssa hyvästi varjeltuna kotiinsa, palvellun ristin ja pyhän Sophian voimasta. Näin kertovat Venäjän aikakirjat.

Beero kuoli v. 1258 (?) ja haudattiin Räntämäessä. Vielä löytyy hänestä mainittuna, että oli työntänyt Suomesta lähtevät tulot sukulaisellensa Ruotsin Kuninkaalle käsihin. Ne maksettiin vanhaan aikaan nahkoissa ja pispat olivat tätä ennen niitä omiksi ja Kristinuskon levittämisen tarpeiksi käyttäneet. Mutta kun viinamäen työmiesten aartehet olivat tällä tavalla vähenneet, niin näyttää jälkeenseuraava pispa, Ragvaldi I., siitä syystä säätäneen, että kansan piti sieluhoitajillensa antaa ruvanapua (ruotsiksi: matskott), josta pispaki alussa otti osansa. Mainittu Ragvaldi kuoli v. 1266 ja hänen jälkeen tuli Vestgööthiläinen Katillus pispaksi.

Katilluksella oli aikanansa paljo Karjalaisten kanssa tekemistä. Siltä osalta tätä kansalahkoa, joka asui Vienameren tienoilla, eli Pohjais-Karjalaisilta, niinkuin myös muilta Pohjaisessa eläviltä kansoilta, käytihin näihin aikoin keskinäisiä sotia, joilla ei ollut vähäistäkään yhteyttä Eteläis-Suomessa kuohuvain metelein kanssa. Sen näyttävät meille seuraavat tiedot. Venäjän Ruhtinas, usein mainittu Aleksanderi Nevski, lähetti v. 1247 miehiä keskustelemaan Norjan Kuninkaan Maunus Hookanssonin kanssa keskinäisten hävitysten karttamiseksi Finmarkin asujanten ja Venäjän vallan alle kuuluvain Lappalaisten sekä Karjalaisten välillä. Yhdenlaisen lähetyksen tiedämmä viisi vuotta myöhemmin tapahtuneen. Vuonna 1271 käyvät Karjalaiset ja Kainulaiset Norjan paikkakuntaa Helgelannia hävittämässä. Vuonna 1279 menevät Karjalaiset ja ottavat vangiksi erään Thorbjörni Skaunin, joka oli tuntureilla (Ruian-Lapissa) veroa Norjan Kuninkaalle kantamassa. Nämät tiedot osottavat meille senki, että Pohjais-Karjalaiset Venäläisiltä jo pidettiin alamaisina, eli ainaki puollustettavina liittolaisina. Samanlainen oli muidenki Karjalaisten jälki, joista tiedämmä, että olivat v. 1253 käyneet Venäläisten kanssa hävitäntäretkellä Virossa, kostamassa Livon Ritarein karkausta Pleskovin kaupunkia vasten. — Mutta paitsi näitä Karjalaisten sotia, jotka eivät Suomen seurakuntaa ollenkaan koskeneet, tiedämmä eräästä Kuningas Valdemarin aikoin kirjoitetusta Paavi Gregogorius X:nen bullasta, heidän välimmiten käyneen Suomen kristittyjäki vainomassa. Gregorius sanoo "surulla kuulleensa, kuinka Karjalaiset ja muutki pakanat likinäisissä maissa kovasti runtelevat ja ahdistavat Jumalan Valtakunnan oikiuskoisia jäseniä (Suomessa). Niin on tänäki vuotena tapahtunut, että ovat hirmuisesti muutamihin sen maan paikkoihin karanneet, tappaneet monta uskovaista, tulella hävittäneet taloja ja perukoita, pakanoittaneet pyhityksiä ja muita paikkoja, jotka Jumalan palvelukseksi ovat aivotut, myötänsä vieneet monta pyhässä kasteessa vastuudesta syntynyttä lasta, ja niitä pakanallisiin menoihin ja kovimpaan orjuuteen pakoittaneet." Vielä lisää Paavi kehoituksia Ristisotahan näitä vastaan, luvaten syntein anteen ei ainoasti itse sinne lähteneille, vaan myöski niille, jotka varoillansa semmoista yritystä edesauttivat ja puoltivat. Mutta ei tietä näistä kehoituksista mitään sotaa seuranneen. Sen siaan taisi Katillus ja hänen apumiehet Suomen seurakunnan hoidossa, kun pitkällisellä koetuksella olivat tullehet näkemään, ett'ei pakko ja vihollisuus Karjalaisten jäykkää luonnetta voinut masentaa, ruveta rauhallisella tiellä heidän ystävyyttä hakemaan ja kentiesi katholiseen uskohonki heitä houkuttelemaan. Tällä tuumalla mahtoi olla ei aivan huono menestys, koska Venäläiset nyt alkavat pitää Karjalaisia uskottomina liittolaisina. Semmoisesta syystä oli Ruhtinas Jaroslavi Jaroslavitsalla v. 1269 mielessä, lähteä heitä kurittamaan, vaikka hän siitä pidätettiin Novgorodilaisten rukouksilta. Epäilemättä olivat Karjalaiset tällä kerralla täytyneet luvata uskollisuutta Jaroslaville, vaan kuinka vähä se oli heille mieluista, nähdään siitä, että seuraavana vuotena jo kävivät Novgorodilaisten kanssa nimitettyä Ruhtinasta sodittamassa. Edellämainitusta syystä lähtee myös Ruhtinas Dmiitri Aleksandrovitsa v. 1278 Novgorodilaisten ja muidenki Venäläisten kanssa Karjalaan, rangaisee kovasti asukkaita ja hävittää heidän maata. Mutta tämän menetyksen perästä mahtoi Karjalaisten ystävyys Venäläisiin vielä enemmin kylmetä, jos toiselta puolen eivät vielä Ruotsalaisihinkaan taipuneet. Seuraavain aikain tapaukset osottavat meille keskinäisen tilan. Ruotsalaiset purjehtivat v. 1283 Laatokanjärveen, tappavat Obonesisiä [Novgorodin aluet oli jaettu viiteen osaan, joista itäpuolella Onieka- ja Laatokanjärviä oleva nimitettiin Obonesiseksi Viisosaksi (Oboneschkaja Pjätina).] kauppamiehiä, ottavat heiltä tavarat ja palaavat runsaalla voittosaaliilla kotiinsa, tapeltua vähäsen Laatokankaupungin asukkaitten kanssa Nevajoella. Tällä kerralla eivät näytä tahtoneen tehdä mitään pahaa Karjalaisille; mutta seuraavana vuotena tulevat he, johdatetut eräältä Trundalta, varsinaisesti veroa Karjalaisilta pyytämään, mikä sen ajan puheenlaadussa merkitsee samaa, kun panna heidän maata allensa. Mutta koko yritys tehtiin mitättömäksi Novgorodilaisilta, sillä Ruotsalaiset voitettiin Nevajoella ja täytyivät ilman verotta pötkiä matkoinsa. Niin nähdään kuinka Ruotsalaiset (- ne olivat arvattavasti Katillukselta hankittuja miehiä Suomesta -) jo likenivät Karjalaisiin ja kärhentivät saada niitä allensa, vaan kuinka Novgorodilaisetki kokivat sitä estämällä omaa etuansa katsoa.

Katillus oli pispana vuoteen 1286 asti. Tätä ennen olivat Ruotsin Kuninkahat enimmiten panneet pispoja maahamme, jonka tähden usiammat olivatki Kuninkaan Kanslereja ja niinmuodoin uskollisimmia ja päälleluotettavimmia miehiä, jommoisia tosin yhtäpäätä ahdistettu Suomen seurakunta tarvitsiki. Mutta Katillus oli asettanut Tuomiokapitulin, jonka jäsenet (- niitä oli alussa 4 -) vasta tulevat pispoja valitsemaan (Oli tosin pispoilla ennenki ollut jonkunlainen Kapituli, mutta nyt tuli se vasta oikiaan arvoonsa, kun sai esimiehiänsä ruveta valitsemaan. Tämän vallan hankki Katillus, noin v. 1275, Tuomiokapituiille.) Sentähden näemmäki seuraavain pispain ei olevan Kanslereja eikä muita Kuningasten likimmäisiä, vaan pappissäätyyn kuuluvia miehiä. Niin oli e. m. heti Katilluksen perästä valittu pispa, Johannes I, Priiori (s.o. päällysmies) Vadstenan luostarissa. Ensimmäiset pispat olivat saaneet melkein itsevaltiaisesti hallita Suomen asioita. Sittä pani Birgeri Jaarli poikansa Bengtin, Kuningas Maunus Laduloosin veljen, Suomen Herttuaksi, ja tämä onki ensimmäinen tietty maallinen hallitusmies isänmaassamme. Kun semmoisia hallitusmiehiä vastaki pantiin Suomeen, niin taisi pispain suuri valta sen kautta tulla vähän lyhennetyksi. Johannes kutsuttiin neljän vuoden perästä (v. 1290) Pääpispaksi Upsalaan, ja hänen jälestä koroitettiin Maunus I pispanarvoon. Tämä oli syntynyt Ruskon kappelissa, Märtälän talossa, ja oli ensimmäinen suomenkansainen pispa, valittu edellämainitulta Tuomiokapituliita.

Maunuksen pispanaika oli monen merkillisen tapauksen alainen. Novgorodilaiset, joilla oli täysi syy peljätä Ruotsalaisten Karjalan omistamista tarkoittavia yrityksiä, lähtevät v. 1292 Hämeseen, hävittävät maata ja ottavat sisälle Aksporin, joka arvattavasti oli joku linnoitus nykyisessä Akkasten pitäjässä. Tämä Novgorodilaisten menetys taisi olla sangen rasittava Hämäläisille, koska Maunus pispan täytyi huojentaa heidän veron neljästä nahkasta joka jousimiestä kohtaan (joka miestä, kun jousta kykeni pitelemään) kolmeen nyt ainoastaan maksettavaan nahkaan. Kun pispat sittemmin tahtoivat saada jälleen tämän joksikuksi ajaksi myönnitetyn neljännen veronahkan, niin syttyivät siitä pitkälliset riidat heidän ja Hämäläisten välillä. Mutta ei Ruotsalaistenkaan mieli edellisestä hävityksestä hämmästynyt, vaan he lähtivät vielä samana vuotena 800:dan miehen voimalla Nevajoelle, sen likimaita allensa panemaan. Neljäsataa miestä lähti Karjalaisia kukistamaan, ja toiset neljäsataa Inkeriläisiä, vaan Venäjän aikakirja sanoo, että he kummallaki paikalla taikka tapettiin tai vangiutettiin. Ja tämän perästä tapahtuu Thorkeli Knuutssonin sotaretki.

d). Ruotsalaisten kolmannesta valloitusretkestä Suomeen, rauhaan saakka Pähkinäsaaressa (v. 1293-1323).

Ennemmäisten vuotten Karjalan valloitusta tarkoittavat sotayritykset olivat Ruotsalaisille täydesti näyttäneet, kuinka sitä ei ollut mahdollinen saada aikaan jos ei heillä olisi joku vahva paikka Karjalassa, josta saattaisivat häirittää viholllsia ja jonka muurein sisälle vastoinkäymisen päivänä saisivat toivotun turvan ja varjelluksen. Ruotsissa oli Kuningas Maunus Laduloosi (v. 1290) vaipunut ja kuollessansa pannut Marskin Thorkeli Knuutssonin hallitusta pitämään kruunun perijäksi valitun poikansa Birgerin ala-ikäisyydessä, niinkun myös Birgerin veljesten, Erikin ja Valdemarin nuoruutta hoitamaan. Thorkeli Knuutssoni mietti tarkasti Suomen asiat, näki edellämainitun puutteen selvästi ja päätti, saadaksensa kunniaa ja arvoa riikinhallituksellensa, lähteä sitä auttamaan ja niinmuodoin lopettamaan Erikki Pyhältä ja Birgeri Jaarlilta aloitetun työn — Suomen valloittamisen. Koottua sotajoukon purjehtii hän v. 1293 Karjalaan ja rakentaa siellä Viipurin linnan. Hänellä oli myötänsä Vesteroosin pispa Petrus, joka nyt saarnasi Karjalaisille katholista uskoa, niinkuin muinen Pyhä Henrikki Hämäläisille. Tosin näyttää Kristinusko jo olleen Karjalaisille ennen tuttu, sillä Venäjän aikakirjat sanovat, että Ruhtinas Jaroslavi oli v. 1227 lähettänyt pappeja kastamaan Karjalaisia, niin että "pian koko kansa tuli kastetuksi"; mutta kun tämä ei ollut katholinen, vaan Greekan usko, niin pitivät paavilaiset sen yhdenarvoisena, kun pakanallisuuden, jonka tähden niin Karjalaiset kun Venäläisetki heiltä vanhoissa kirjoituksissa pakanoiksi nimitetään. Ja ei se mahtanut ollakkaan, mitä Karjalaisiin suinkin tulee, paljo parempi pakanallisuutta; joku nimikristillisyys, jonka sivulla entisiä jumaloitansa estämättä palvelivat. — Tämän tehtyä palasivat Thorkeli ja Petrus pispa vielä samana kesänä Ruotsiin. Viipuriin jätettihin sotajoukon kanssa eräs päälleluotettava ja uljas mies, jonka nimi ei löydy missään mainittuna, Karjalan valloitusta ajamaan. Tähän aikaan mainitsee Riimikhronika (Kirja, jossa riimeillä Ruotsin muinaisasioita kerrotaan.) 14 Karjalaisten kihlakuntaa (Gisslalag) Ruotsin vallan alle pannun, jotka täytyivät ottaa katlholisuskon ja tulivat, niinkuin vasta koko valloitettu Karjalaki, Turun hiippakunnan alle kuulumaan.

Tiettävä oli, ett'ei Novgorodilaiset tätä Ruotsalaisten likenemistä kylmällä sydämellä katselleet, vaikka heidän tällä ajalla rasitettu tila ei myötenantanut heti lähteä vihollisten aivoituksia estämään. Mutta seuraavana vuotena (1294) kokosivat he vähäisen sotajoukon, minkä saivat, ja tulivat 8:tena p. Maaliskuuta Viipurin linnaa hävittämään. Vaan ei ollut heillä onnea. Paitsi sitä, että korkia tulva nousi ja hevoisilla ei ollut ruokaa, niin vastustelivat Ruotsalaisetki niin miehullisesti, että paljo Venäläisistä tapettiin eli haavoitettii, ja jääneet täytyivät vetäytä kotiinsa.

Ruotsalaiset rupesivat nyt Viipurista pitäin Karjalata laajemmalta allensa saamaan. Vuoksijoen suulla, missä se laskee Laatokanjärveen, löytyi linnoitus, Käkisalmi, joka oli Venäläisten hallussa. Tätä lähti eräs Sigge Laaka piirittämään, otti sen sisälle, lähetti vangit Viipuriin ja alkoi vahvistaa linnan linnoituksia, ett'eivät Venäläiset saisi sitä jällensä; vaan ne tulivat ei kauan tämän jälestä (v. 1295), voittivat linnansa takasin, tappoivat kaikki Ruotsalaiset, siinä Siggenki seassa, niin että ainoastaan kolme miesta pääsi pakoon, viemähän Viipuriin surullisen tiedon tästä tovereinsa surmasta.

Kun tämä Käkisalmen onnetoin tapaus tuli Torkeli Knuutssonin korviin, niin pani hän sen hyvin pahaksi ja rupesi mielessään pitämään, saada linna rakennetuksi Nevajoella, joka olisi tehnyt koko Karjalan valloituksen vissiksi ja Novgorodin vallan sortumista vaikuttanut. Mutta Kuningas Birgerin naimiset olivat ennen pidettävät, ja mahtoi olla muitaki syitä, että tämä tuuma vasta v. 1300 sai aikaan. (Muutamat Ruotsin tiedot sanovat sen tapahtuneen v. 1298, joka ei sovi yhteen muitten tietoin kanssa. Venäjän aikakirjat näyttävät tässäki päälleluotettavammilta, joita siis olemme seuranneet.) Marski hankki kauniimman laivaston, mitä Ruotsissa vielä oli nähty, 1100:lla aluksella, ja purjehtii Nevajoelle. On Okhta niminen puro, joka pohjaispuolelta laskee Nevajokeen, ja siinä laskupaikalla on niemi. Tälle niemelle, jossa rannat olivat niin syvät, että laivat pääsivät juuri kiini maahan, laskee Thorkeli maalle ja rupeaa linnaa rakentamaan, jonka nimitti Maan Kruunuksi eli Landskruunaksi. Arvaat sen, miten tämä oli Novgorodilaisille mieleen. Pääruhtinas ei ollut sillon Novgorodissa, vaan kuitenki hankittiin niin suuri sotajoukko, että sen mainitaan olleen aina 31,000 miestä, joiden piti kaikesta voimasta tätä Ruotsalaisten peljättävätä yritystä estää. Mutta kun Ruotsalaisille tuli sanoma, että Venäläisiä oli laivoilla Laatokanjärvessä, niin lähettivät he 800 miestä, eräs Haraldi päämiehenä, niitä tulemasta pidättämään. Vaan kun lähetetyt tulivat Laatokanjärveen, niin nousi ankara tuuli, joka heidät ajoi Karjalan rannoille. Myrskyn pitkittäissä kävivät he Karjalaisten kyliä hävittämässä ja polttamassa, ja vasta kuudennella päivällä tyveni ilma, niin että pääsivat palaamaan, ja tulivat Pähkinäsaareen, jossa tapasivat esijoukon omasta sotalaumastansa. Sinne tultua näkivät kaukana Laatokanjärvessä 1000 Venäläisten laivaa purjehtivan saarta vasten. Tässä ei ollut viipyminen sellaista paljoutta vasten, vaan he vetäysivät pikaisesti Landskruunaan, päälauman luokse. Venälaiset tulivat heti perästä, ja olivat kuivasta puusta korkioita lauttoja rakentaneet, joita sytyttivät palamaan ja antoivat virran viedä Ruotsalaisten laivastoa vasten, sitä sillä polttaakansa. Mutta Ruotsalaiset ennättivät vetää rautavitjan joen yli, joka esti mainitut virralta viedyt tulitornit vahinkota tekemästä. Nyt tulivat Venäläisetki päivässä kimaltelevilla kypäreillä ja kilvillä. Landskruunassa oli saatu kahdeksan tornia varustiminensa rakennetuksi, ja näiden ympärillä oli syvä estohauta. Yhtä näistä torneista rupesivat Venäläiset väkirynnäköllä ottamaan sisälle, vaan Ruotsalaiset vastustelivat niin urhollisesti, esimiehityt Matti Kättilmundssonilta, Henrikki von Kyrniltä ja Pederi Posselta, ett'eivät Venäläiset voineet mitään. Viimmein menivät Ruotsalaiset hautansakki yli, ulos linnastaan, ja siitä alkoi kauhia tappaminen ja verenvuodatus. Toisellaki paikalla oli 1000 Venäläistä asettunut. Matti Kättilmundssoni meni rohkeutensa innossa niiden tykö ja haastoi niitä valitsemaan uljaimman miehensä hänen kanssa tasapäässä tappelossa miekkailemaan; mutta eivät Venäläiset siihen antauneet. Koko päivän tapeltua ja verta kummanki puolen runsaasti vuodettua täytyivät Venäläiset viimmen vetäytä sieltä pois ja antaa Ruotsalaisten päättää sen linnan rakennuksen, joka osotti Novgorodin vallan sortamista.

Saatua Landskruuna valmiiksi rakennetuksi jättivät Ruotsalaiset siihen vartoväkeä, panivat Steenin päällysmieheksi ja lähtivät iloiten kotiinpäin. Mutta ennenkun pääsivät Ruotsiin, pidätettiin he Nevajoen suulla vastatuulilta, jolla ajalla Matti Kättilmundssoni kävi Inkerinmaata hävittämässä ja sen rauhallisia asukkaita tappamassa. Mutta ei ylimielisyyden kostokaan kauan viipynyt. Vartoväki, joka oli Landskruunaan jätetty, alkoi tulla huonolle jälelle vastamuuratussa linnassa, jonka kosteus sekä pilasi ruoka-aineet että myös saattoi keripukin ja muitaki tauteja miesten sekaan, jotka alkoivat kuolla toinen toisensa perästä. Nyt tahtoi moni ajattelevampi mies lähettää sanaa Marskille Ruotsiin tästä tilasta ja pyytää ruokaa sekä tervettä sotaväkeä; vaan päällysmies Steeni sano ei tahtovansa murehduttaa Marskin sydäntä, ja niin jäi se tuuma tekemättä. Venäjan Pääruhtinas Andrei Aleksandrovitsa oli, kuultuansa Ruotsalaisten tulosta ja Landskruunan rakentamisesta, minkä pikimmän voi, hankkiunut sitä estämään. Nyt, kun Landskruunan vartoväki oli siinä huonossa tilassa, tulee hän sotajoukolla. Sotapetollisesti houkuttelee hän Ruotsalaiset linnastansa tasaiselle kentälle, karkaa niiden päälle; mutta ne pääsivät kuitenki tappelemalla jällensä linnaan. Siitä rupesi Andrei kaikella voimalla linnaa ryntämään. Nyt sanotaan siinä ei olleen enämpi kun 13 miestä täydessä voimassa vastustelemaan, koska muut taikka sairastivat tai olivat kuolleet. Kun vielä huoneet linnassa sytytettiin palamaan, niin ei siinä tosin ollut vastustelioilla paljo toivoa. Steeni rupesi nyt antamisesta puhujaan Venäläisille, pyytäin henkensä pelastusta, muuten saisivat tehdä hänen vaikka orjaksi. "Älä murehduta Marskin sydäntä" huusi nureksivalla äänellä hänelle silloin huutama, paraaltaan kun moniaassa kellarissa miekka kädessä koki vihollisia vastustella. Vaan mitä se vastusteleminen enää auttoi. Linna otettiin 19:ta p. Toukokuussa v. 1301, jälelle jääneet miehet vietiin vankina Venäjälle, ja Maan Kruunu makasi rauniona maassa. "Niin päätyi ilo ylimielisestä voitosta. Saman peljätköön jokainen, kun ei ajoissa tiedä varustaatse" sanoo eräs vanhanaikuinen kirjoittaja tästä tapahuksesta.

Pispa Maunus oli hyvin hiljaista ja lempeätä luonnetta eikä sekaunut näihin sotiin ja muutenki ei muihinkaan riitaseikkoihin. Sen siaan näyttää hänellä hiippakuntansa sisämäiset asiat olleen huolena. Pispanistuin muutettiin v. 1300 nykyisen Turkuun (Tätä paikkaa näyttää ennen pidetyn hautausmaana, koska sitä Unikankahaksi mainittiin.), joka kaupunki näiltä ajoilta juontaaki varsinaisen alkunsa. Myös laitti hän siellä ensimmäisen Dominikani-luostarin. — Mitä Suomen maallisen hallitukeen tulee, niin olemme jo nähneet Bengtin Herttuaksi sen yli tehdyn, vaan hänen perästä tulee Valdemari, Kuninkaan veli, samaan arvoon (v. 1302) koroitetuksi. Suomessa löytyi nyt kolme linnaa, Turun, Hämeen ja Viipurin linnat, joiden välillä koko maa (noin 1306) jaettiin. Linnain päällysmiehillä näyttää olleen joku Maaherran valta ympäristön asujanten yli. — Maunus kuoli noin v. 1308 ja hänen jälkeen tuli Ragvaldi II Suomen pispaksi.

Mutta käännämmäkö nyt silmämme Ruotsiin päin. Siellä olivat Herttuat Erikki ja Valdemari riitauneet veljensä Kuningas Birgerin kanssa ja kun siitä sovittiin, niin tuli Thorkeli Knuutssoni sovinnon veriseksi uhriksi, jonka pää v. 1306 katkesi mestausmiehen kirveellä. Samana vuotena ottivat Herttuat Kuninkaan vangiuteen, josta hän parin vuoden perästä kuitenki pääsi ja otti vuorostaan v. 1317 heidät kavalalla tavalla kiini sekä tapatti nälällä, vaan menetti samalla itsekki kruununsa. Semmoiset olivat veliriitain kauhistukset! Nyt valittiin Erikki Herttuan kolmivuotias poika Maunus, sittemmin Liehakoksi kutsuttu, Kuninkaaksi. Tämän nuoruuden ajalla hallitsevat ylimykset Ruotsia, joiden seassa Karjalan sodasta meille tultu Matti Kättilmundssoni.

Niinpä nyt taas Karjalan sodista. Saatua Viipuri rakennetuksi oli Karjalan valloitus jo nähtävä, vaikka muutamia vuosikymmeniä kului, ennenkun se varsinaisessa rauhassa Novgorodilaisilta annettiin. Landskruunan hävitettyä olisi ehki Ruotsin valta Suomessa tullut huojuvaan tilaan, jos Novgorodilaiset olisivat heti käyneet päälle; mutta sisällinen heikkous esti heitä siitä. Vasta vuonua 1310 lähtivät Novgorodilaiset Karjalaan, purkivat Käkisalmen entisen linnan ja rakensivat uuden vahvemman Vuoksijoen suulla olevalle luodolle. Tällä näyttävät Karjalaisten kurittamasta osottaneen. Mutta vuotena jälestä lähti toinen sotajoukko, johdatettu Ruhtinas Dmiitri Romanovitsalta, Hämettä kukistamaan. Venäläiset näyttävät purjehtineen Puojolahteen, jota aikakirja nimittää Kauppajoeksi; siitä menneen Karisjokea, Lohjajärveä ja Hiidenvettä myöten; siitä kulkeneen Hämeenlinnaan, joka poltettiin; siitä viimmen tulleen Pernon pitäjän paikoille, josta sittä seilasivat kotiinsa. Tällä retkellä hävitettiin Hämettä (Jämein maata, joka nimitys meitä tässä viimmekerran kohtaa) laajalta. Kaksi vuotta tämän perästä aikoivat Novgorodilaiset lähteä uudestansa Suomeen, mutta "ne hullut Nemtsit (Ruotsalaiset)", niinkuin aikakirjan sanat kuuluvat, ennättivät ennen ja tulivat polttivat Laatokankaupungin. Ne olivat arvattavasti Viipurista. Karjalaiset, yllytetyt Ruotsalaisilta, tulivat v. 1314 Käkisalmeen, ottivat linnan sisälle ja tappoivat jokainoan Venäläisen. Mutta pian tulivat Novgorodilaiset sinne, johdatetut eräältä Feodorovalta, ottivat jälleen linnan ja tappoivat vuorostansa kaikki Ruotsalaiset ja kapinoitsevat Karjalaiset. (Kuitenki tavataan Karjalaisia vielä, ei monta vuotta jälestä, apumiehinä Venäjän sotajoukoissa.) Nyt oli lyhykäinen rauhanaika. Mutta v. 1317 tulivat Ruotsalaiset, hävittivät Laatokanjärven tienoilla sekä tappoivat Obonesisiä kauppamiehiä. Tämä kostettiin seuraavana vuotena Venäläisiltä, jotka tulivat Aurajoelle (aikakirjassa: Polnaja) ja valtasivat sekä polttivat "Suomalaisen Ruhtinaan kaupungin Lyderevin". Lyderevi on Turku, niin kutsuttu senaikuisen päällysmiehen Lyderi von Kyrnin nimeltä. Tällä kerralla poltettiin myös edellisenä vuotena Maunus pispalta rakennettu Kuusiston hovi (ruots. Kustö). Näissä paloissa tulivat maamme vanhimmat kirjalliset muistomerkit hävitetyksi, jonka tähden tiedot vanhimmista ajoista ovatki niin vaillinaiset. Vuonna 1322 nähdään uuden kopakan nousevan. Ruotsalaiset piirittävät taasen Käkisalmen linnaa, jota eivät kuitenkaan voi saada sisälle. Tästä tiedon saatua lähtee Pääruhtinas Juri Danilovitsa vuorostansa Viipurin linnaa piirittämään, hankkii nakinkeinoja, joilla kaupunkia pahasti pelmuuttaa, vaan kun kuukauden perästä rupeaa linnaa väkirynnäköllä ottamaan, niin ei voi saada. Ei tiedä kuitenkaan, miten lopulla olisi käynyt, jos eivät tähdelliset asiat olisi pikaisesti kutsuneet Ruhtinasta kotimaahansa. Mutta kun seuraavana vuotena sai joutoa omista asioistansa, niin ei lähtenytkään jälleen Viipuria hätyyttämään, vaan rakensi Pähkinäsaarella Pähkinälinnan (muuk. Nöteborg, Orechovets). Tämä linna esti nyt Ruotsalaiset Laatokanjärvestä, ja jos se olisi ennen saanut aikaan, niin olisivat tosin Novgorodilaisten asiat Karjalassa tulleet paremmalle jälelle.

Tällä tavalla olivat Ruotsalaiset ja Venäläiset enemmin kun puolitoista vuosisataa sotineet Suomen omistamisesta, ja nyt kääntyvät heidän asiat rauhaan, 8:tena p. Syyskuuta v. 1323. Sotain pitkittäissä oli sen voimakkaan Hansaseuran kauppa Venäjän kanssa tullut estymään, jonka tähden se näyttääki tämän rauhan aikaansaamista kiirehtineen. Ruotsin Kuninkaalta tuli mainitussa asiassa lähettiläisiä Pähkinäsaareen, ja ehdoista sovittua solmittiin siellä ikuinen rauha Ruotsalaisten ja Venäläisten välillä. Pääehtona oli, että kaupan Novgorodilaisten kanssa piti saada ilman esteettä käydä. Narvan kaupunkia eivät Ruotsalaiset saaneet auttaa; eikä saatu rajoilla kummankaan puolen linnoja rakentaa. Karkurit piti ulosannettaman; yksinäisten loukkaukset ei kummankaan vallan rauhaa rikkoman; eikä yhden riikin alamaisten toisen maassa omaisuuksia ostaman. Raja asetettiin sillä tavalla, että puoli Karjalata tuli Venäjän vallan alle jäämään[4] ja toinen puoli, nimittäin kihlakunnat Äyräpää, Joutseno (Jäskis) ja Savo, Ruotsalaisille annettamaan. Muuten kulki raja näin: Rajajoesta (?) Sääjoen kautta Vuoksijokeen, (jossa Päiväkivi, ja Utenkivi Hirvisaarella, olivat rajamerkkinä); siitä Andrien ja Räisälän pitäjäin kautta Torsajärveen, Rautjärvin kappelissa; siitä Puroveteen ja Oriveteen ja, Juojärven kautta, Kajanan rajoille, jostapitäin raja luultavasti seurasi, niinkun nytki, Maanselkää aina mereen asti.

Sillaikaa oli pispamuutoski Suomessa tapahtunut: Ragvaldi II v. 1321 kuollut ja Benediktus siaan tullut valituksi. Myös tavataan vielä jälkejä Pohjais-Suomenki sodista tällä aikajaksolla. Paitsi mitä Pohjanmaalla taisi tapahtua, niin mainitaan Karjalaisten taikka Venäläisten, vuosina 1301, 1316 ja 1323, vainoneen Norjanmaan pohjaispuolta. Ja niin nyt lopetamma tämän jakson kertoman.

3. Suomen sisämäisistä asioista ennen maan valloittamista.

Edellisessä olemme nähneet, kuinka Kristinusko ja Ruotsin valta oli, ehkä kovain kiistojen vaiheella, vähitellen tullut maahamme ja ikääskun särkenyt ensimmäisen kuoren kovan raakuuden. Mutta se oli vielä aivan päällinäisesti meidän tykönä, ja esivanhempamme pian yhdenlaiset tavoiltansa, kun ennenki; — päällinäisesti oli ruotsalaisuus, sisämäisesti pakanallisuus. Nyt tahdomma lähteä katselemaan tätä heidän sisämäistä menoa, johonka pääsemmä valloitussodista soveliasti kääntymään, jos ensisti puhumma heidän

a) Kaupanasioista.

Isänmaamme muinaisaikaiset kauppateiden haarat ovat enimmästi niin vähän tietyt, että niiden hämärässä saa kyllikseen haparoia, hyvä jos sittenkään saapi vähäisen selvän oikiasta jälestä.

Jo olemme ennen lyhykäisisti puhuneet muinaisajan kauppakäynnistä Venäjällä, josta monen kansan, yksin Persianki, vanhat tiedot pitivät todistusta. Silloin olemme senki maininneet, että Skandinavilaiset ja heidän heimokansat kävivät Suomenmeren ja Nevajoen kautta kauppaa Slavjanein kanssa. Niiden kansain kauppakäynti tuli niin kartuttavaksi, että sen edesauttamiseksi yhdistyivät seuraan, jota Hansaseuraksi kutsuttiin, ja jonka laivat harjoittivat tihiätä kauppaa, varsinki Novgorodin kanssa. Mutta Suomenniemen sivu purjehtiissansa kävivät nämät Hansalaiset Suomalaistenki tavaroita, asetetuilla eli tavalliseksi tulleilla paikoilla, itsellensä vaihtamassa. Semmoisia paikkoja Eteläis-Suomessa olivat, paitsi Nevajoen rantoja, Koivistosaari (muuk. Björkö), lähellä Viipuria, ja Hämeensatamaksi kutsuttu paikka, joka mahtoi olla Hankoniemen ja Puojolahden seuduilla, jota jälkimäistä Venäjän aikakirja nimittääki Kauppajoeksi. Näihin paikkoihin toivat Suomalaiset kalujansa, jotka enimmäksi osaksi olivat metsän eläväin nahkoja,[5] ja saivat niitä vasten vierailta kauppamiehiltä suolaa ja muita tarpeita. Muuten näyttää Koivistosaaren kauppapaikka, ennen Viipurin rakentamista, kuuluneen Rovgorodilaisten alle. Myöhemmin alettiin muillaki paikoilla, e. m. Aura- ja Kokejokein suulla, yhdenlaista kauppaa harjoittaa.

Nyt ovat meillä vielä Pirkkalaisten kaupat, muutot ja valloitukset edessä, ja siinä samassa paha päästö päästettävänä. Näistä arvelemma seuraavalla tavalla. Kun vanhin ja päälleluotettavin tieto sanoo, että Birgeri Jaarli, pannessansa Hämeen v. 1249 Ruotsin alle, oli "asututtanut sen maan kristityillä (Ruotsalaisilla) miehillä," niin mahtoi Ruotsalaisia Hämeenlinnaanki ja sen likiseuduille tulla asumaan. Kun vielä toinen tieto sanoo, että 28 vuotta sen jälestä (v. 1277) Kuningas Maunus Laduloosi oli antanut "Pirkkalaisille, jotka asuivat Pirkkalan pitäjässä, omaisuudeksi kaikki Pohjanmaalla majailevat Lappalaiset, jos he panisivat ne Ruotsin kruunun alle;" niin on kyllä arvattava, että nämät Pirkkalaiset olivat niitä Birgeriltä Hämeenlinnan seuduille muutettuja Ruotsalaisia, jotka jo asuivat Pirkkalassaki ja kävivät kauppaa Lappalaisten kanssa. Saatua sen kuninkaallisen luvan rupesivat he rikkauksien kiimassa kovin rääkkäämään Lappalaisia, jotka vielä asuivat heitä likellä, niin että ne pakenivat ulemmas pohjaiseen. Mutta Pirkkalaiset, — joiden rikastuttava kauppa Lappalaisten kanssa niiden siirtymisellä pohjaiseen tuli hankalaksi, joidenka tavarat sen aikuisilla asuntopaikoillansa olivat (e. m. vuonna 1292) tulleet ryöstetyksi Venäläisiltä ja joille meren rannalla oleva sekä kalaisilta joeilta kuurnailtu eteläinen Pohjanmaa näytti kyllä soveliaalta asuntapaikalta — muuttivat sinne majansa. Nämät mahtoivat ollakki ensialkuna nykyiseen Ruotsaseen uutisasuntoon Vaasan läänissä, ehkä Ruotsalaisia myöhemminki, varsinki Korsholman rakettaissa, saattoi sinne muuttaa elämään. (Tarkemman tiedon puutteessa olemme tämän arvelon tähän panneet. Löytyisi siihen kyllä vähän todistuksia, vaan ei sia anna myötä niitäkään vähiä tähän panna. Sen vaan tahdomme mainita, että tämä arvelo sopii, muutamassa tarkoituksessa, niin sen kanssa, kun Messenius sanoo Pohjanmaan uutisasunnon tulosta Suomeen Birgeri Jaarlin kanssa, kun senki, kun muutamat arvelevat Pirkkalaisten olleen vaan Helsinglannisia kauppaa käypiä talonpoikia, sillä Birgeriltä muutetut ruotsalaiset näyttävät olleenki Helsinglannista kotosin. Pohjanmaan untisasunnon täytyi tulla taikka suoraan Ruotsista, tai Eteläis-Suomesta, ja jälkimäiseen luuloon löytyvät paraimmat todistukset.) — Tultua uusille majoillensa rikastuivat Pirkkalaiset mahdottomasti Lappalaisten kautta, joita verottelivat. Mutta Lappalaiset pakenivat Tornion ja Kemin seuduille, ja kun Pirkkalaiset sielläki kävivät heitä ryöstämässä, niin täytyivät he vetäytä niille tienoille, missä nytki asuvat. Kahdenpuolen Pohjanlahden päätä asui Kainulaisia. Näiden asumamaitten sivu olivat Lappalaisetki pohjaiseen paenneet, jossa tapasivat lahkoveljijänsä. Kuitenki pantiin Lappalaiset Pirkkalaisten kautta viimmen Ruotsin vallan alle, ja samassa pöläkässä (- jos lienee Ruotsinpuoleltaki autettu -) täytyivät myös Kainulaiset Ruotsin ylivaltaa tunnustaa. Ja näin arvelemma Pohjanmaan, samoilla ajoin kun Karjalanki valloitusta tuumiteltiin, tulleen Ruotsin alle.

b). Muista sisämäisistä menoista.

Tähän tutkintoaineeseen saadaan johdatus muutamista kielessä löytyvistä nimityksistä ja rinnalla pitäin, mitä Suomalaisten heimokansoissa löydämmä näihin asioihin kuuluvaksi. Tässä tahdomma olla lyhytpuheiset.

Jotain paremmin järjestynyttä hallitusmuotoa ei näytä olleen muinaisilla Suomalaisilla. Perheen vanhimmalla oli valta huoneessansa ja hänen ei tarvinnut kuulla, jos ei koko heimon päällystä. Tämä päällysvalta itsekkussaki heimokunnassa arvattavasti annettiin sille, joka ikänsä, rikkautensa ja neronsa puolesta oli muita etevämpi. Vanhuus pidettiin ilmanki suuressa kunniassa. Vainon aikoina piti usiampien heimokuntain ruveta jonkunlaiseen yhteyteen eli liittoon keskenänsä. Usiampia semmoisessa liitossa olevia heimo- ja kyläkuntia näyttää vanha sana kihlakunta alkuansa merkinneen. Kihlakuntien piti toisinaan keräytä kokoon, neuottelemaan yhteisistä asioista ja näitä kokouksia sanottiin keräjiksi, jolle sanalle nyt on toinen, tavallinen merkityksensä annettu, ikääskun kihlakunnallenki, joka ei enää mitään erityistä liittoa merkitse. Sanat juttu (process) ja jututa (processa) näyttää, kun olisi silloinki muutamia riitoja lain edessä ratkastu, jota myös sana sakko merkitsee, jos ei lienekki tämä jälkimmäinen sana myöhemmin Venäjän kielestä saatu. (Venäläinen sana: законъ laki.) Semmoisia keskinäisiä juttuja ja riitoja taittiin kyllä näissä keräjissä päättää, joiden päätarkoitus kuitenki taisi olla muista yhteisistä asioista neuotella, niinkuin kotimaansa varjelemisesta peljättävältä viholliselta, sodista, rauhan päättämisistä ja muista senlaisista. Niinkuin rauhanki aikana osotettiin joku alammaisuus perheen vanhimmille, heimojen päällyksille ja ehkä muillenki esivalloille taikka esimiehille, joista kuitenkaan ei mitään paremmin tietä, kun että itse nimitykset osottavat semmoisia olleen; niin näyttää sodissaki enin valta yhdelle eli muutamille valituille annetuksi, joita sanat päämies, pällikkö, hallitsia, linnan vanhin, linnan isäntä j.n.e. merkitsevät. Sanat vero, veto, maarahat tekevät myös uskottavaksi sen asian, että jo sillonki oli joitakuita yhteisiä maksoja Suomalaisilla. Sanoista orja ja vapaa näyttää, kun olisi joku muuki eroitus ollut erinäisten ihmisten välillä, paitsi esimiehyyttä ja alammaisuutta, jos ei kuitenki liene orjiksi sillon kutsuttu, mitä myöhemmin palvelioiksi, rengeiksi, piioiksi j.n.e. Se merkitys on orjan nimellä usein vieläki.

Suomalaisten Jumalanpalvelu sillon oli melkein yksinkertainen. Kirkkoja ei löytynyt, eikä tiettävästi kuvia, paitsi mitä Permiässä, ja seki avoimen taivaan alla, ehkä muuten tarhan sisässä. Eikä ollut pappeja, vaan jokainen oli oma pappinsa ja liiatenki vanhimmat, jotka pyhissä laksoissa, pyhitettyin puitten juurella, koskilla, hetteillä, kalmistoissa, korkioilla vuorilla j.n.e. palvelivat Jumalata eli Jumaloita, rukoilivat onnea ja menestystä, niin rauhassa, kuin sodissa, uhrasivat ja toisinaan — ihmisiäki.

Muutamat paikat ja seudut näyttää olleen erinomaisessa arvossa, joita vanhastaan vieläki pyhiksi huudetaan nk. Eräpyhä, Pyhämaa, Pyhäjärvi, Pyhäjoki, Pyhäkoski j.n.e. Jos nämät olivat yhteisiä uhripaikkoja, taikka muita juhlallisempia kokouspaikkoja, elikkä mistä lienevät pyhän nimensä perineet, sitä ei tiedä sanoa. Muutamia kyllä huudetaan uhripaikkoja olleen, esimerk. Eräpyhän niemen Oriveden pitäjässä, mutta lienee ehkä silläki ollut pyhän nimensä jo ennen, kun siinä uhraamaan ruvettiin, sillä pyhä muinaisaikoina ei näytä merkinneen muuta, kun jotakuta pelvolla, vapistuksella ja kauhistuksella lähestyttävätä eli koskettavata.

Mutta vaikka ei ollutkaan Suomalaisilla muinen erityisiä pappeja, niin löytyi kuitenki sillon paljo semmoisia ihmisiä, joilla oli joku pian papinmukainen arvonsa. Semmoisia olivat erinimillänsä tietäjät, loihtijat, lukijat, laulajat, lumoajat, noidat, velhot, poppamiehet, myrrysmiehet, intomiehet ja muut semmoiset, joita toisinaan puolijumaloiksi ja koko jumaloiksi nimitettiin. Heillä ainoastansa oli tieto luonnon salaisimmista vaikutuksista ja voima saada niitä tahtonsa jälkeen käymään. Itse paikasta liikkumatta lähettivät henkensä tutkimaan ja ilmisaattamaan, mitä kaukana muissa paikoissa tapahtui. Sanoillansa ja muulla tiedolla panivat käärmeet, metsänpedot ja muut semmoiset vahingoitsemattomiksi, eli nostattivat niitä vihamiehiä vasten, sanoillansa paransivat taikka saattivat tauteja j.n.e. Tämä taika, eli kelvotoin sekä perätöin luulo tietäjistä ja loihtioista, ei ole vieläkään Suomen kansassa peräti herjennyt. Mahtoi siis muinaisaikana olla paljo suurempi ja siitä oman kansan turhasta uskosta muutki kansat ruveta Suomalaisia suurina noitina ja tietäjinä pitämään, niinkuin pitivätki.

Sodissa olivat Suomalaiset muinaisaikaan kuuluja ja urhoollisia. Olemma myös jo maininneet heidän monista sotayrityksistänsä. Heidän miekkansa ja nuolensa olivat parahimmia, mitä löytyi, ja ulkokansoissaki suuressa arvossa pidetyt. Toisenlaisia sota-aseita eli varustimia olivat kalpa, keihäs, kilpi, kypäri, sotisopa, nuija, jousi j.n.e. Nuolista eroitetut olivat vasamat, joilla myös ammuttiin, vaan enimmiten metsässä. Luultavasti sotivat he ratsahinki, koska runoissa vieläki muistellaan sotiorosista. Että he myös ymmärsivät varustaa asunpaikkansa vihollista vasten, sen luulisi voivan arvata omituisesta sanasta linna, joka semmoista varustusta merkitsee, ja myös niistä monista jäännöksistä Suomessaki, joissa muinaisaikaan joitakuita varustuksia näyttää olleen. — Vesillä mahtoivat he muinen kylläki liikkua, niinkuin ne monituiset venehen nimetki osottavat. Semmoisia nimiä ovat ruuhi, kuutti, karvas, pursi, laiva, alus ja muita niihin kuuluvia: airot, mela (viiletysmela), teljot, tuhto, purjet, purjetpuu j.n.e.

Vanhuudesta alkain viljelivät Suomalaiset maata ja pitivät karjaa, niinkuin niihin toimituksiin kuuluvat perivanhat moninaiset sanat ja nimet kielessä sen vielä todistavat. Toinen tavallisin elatuskeinonsa oli metsänkäynti ja kalanpyynti, joihin moninaiset, sillon vielä erämaina löytyvät, laajat metsät, korvet, joet ja järvet heitä runsaalla annillansa maanittelivat. Raudan teko ja takominen olivat myös vanhuudesta tuttuja keinoja. Rautansa tekivät järvi- ja suomalmista. Muita tuttuja, omituisilla sanoilla nimitettyjä metalleja olivat vaski, hopia, kulta. Sillä että kulta olisi ulkokielistä lainattu nimi, sitä ei taideta todeksi näyttää, ja jos taittaisiinki, niin siitä ei vielä seuraa, että kulta vasta myöhemmin tuli tutuksi. — Tavallisimmat maakasvu-aineet olivat ohra (otra, osra), nisu eli vehnä, herne eli rokka, nauris (nakris), ruis ja kaura (kakra). Rukihin ja kauran nimet luullaan kuitenki myöhemmin ynnä itse ainetten Ruotsalaisilta ja Venäläisiltä tutuiksi tulleen, jota ei sentähden voida todistaa. Vaan ne kahtalaiset nimitykset nisuilla ja herhehillä todistanevat, että Suomalaiset niitä alkumajoillansa ei tunteneet, niinkuin muutki erinimet yksille aineille, esimerk. pirta, kaide, sukkula, syöstävä, levet, kielamusta, mellitsä, mylly j.n.e. näyttänevät, että ne vasta Suomalaisten erilahkohin saatua tulivat tutuiksi. Nyt unhotuksiin saanut taito mehiläisten (mettiäisten, kimalaisten) pidosta ja korjuusta näyttää aikoinansa olleen hyvin tuttu Suomen kansalle. Eräässä, ei niinkään vanhassa, (v. 1595 tehdyssä) rajakirjassa Suomalaisten välillä Venäjän ja Ruotsin puolella kielletään vielä kovasti rajakkoin toisensa mehiläispesiä vahinkoitsemasta. Tätä mehiläiskorjuuta myös todistavat monet kielessä vielä löytyvät sanat mehiläinen, mettiäinen, mesiäinen, mesiläinen, kimalainen, mesi, sima, vaha (vaksi) j.n.e. Toiset sanat näyttävät oluenpanonki Suomessa olevan perivanhan taidon. Semmoisia sanoja ovat olut (olo, olonen), kalja, taari, hiiva, käyte j.n.e.

Mutta usiammilla käsitöillä ei ole omia nimityksiä, jonka tähden ne arvattavasti vanhaan aikaan osittain olivat tuntemattomia osittain toimitettiin itsekultaki. Ainoastaan värttinällä eli kehrävarrella kehrääminen, jonkunlainen kankaankutominen, vaatetten ja kenkien ompelu, niinkuin myös tavallisten tarvetkalujen valmistaminen puusta ja raudasta olivat sillonki hyvin tuttuja. Niitä, jotka erittäin puusta eli raudasta mitä osaavasti valmistivat, sanottiin sillon yhteisellä nimellä sepiksi. — Erityiset tähtein nimet niinkuin otava, otavan sarvet ja pursto, seuloinen, pohjantähti, kointähti, linnunrata j.n.e. muistuttavat heidän jonkun tiedon niistäki keksineen.

Luku ja kirjoitus mahtoivat kyllä olla kuultuja asioita ehk'ei ilman paremmin tuttuja, vaikka niillä on vanhat omituiset nimensä. Lukemiseksi alkuansa sanottiin, niinkuin vieläki, kaikenlaista räkinöimistä ja kirja merkitsi ylehensä jotain moniväristä taikka jota nyt kirjavaksi sanotaan. Kun puustavia ennen sanaksi saatua piti ikääskun lukea, niin siitä tuli lukemiselle uusi, nykyään tavallisempi merkitys. Ja kun olivatki mennehen ajan kirjat näköänsä hyvin kirjavat, mikä mustalla, mikä punasella, mikä muulla painettu, niin siitä saivatki nykyisen nimensä.

Runoille ja lauluille oli Suomen kansa muinen erinomattain harras. Laululla ja soitolla vietettiin pitkät talviset illat kotona, lyhennettiin työt ja matkat ulkona, enennettiin ilo häissä ja muissa kokouksissa. Niin niitä, jotka laittoivat uusia, kuin, jotka lauloivat ennenkuultuja runoja, sanottiin runoniekoiksi, runosepiksi. Laulaja lauloi runojansa joko yksin eli käsi kädestä toisen kumppalin kanssa, jota sanottiin puoltajaksi eli säistäjäksi ja aina kertoi laulajalta kuullun kokonaisen värsyn, jonka alla toinen muistutteli sanoja uudeksi värsyksi. Laulanta kävi kyllä yksitapaisesti, mutta oli kuitenki kaunis ja suloinen kuulla, ehkä keralla vähän surullinenki. Paras ja kuuluisin soittoneuvo oli kantele, jolla sekä yksin, että lauluäänen avulla soitettiin. Sillä oli muinaisaikaan 5 vaskista kieltä, vaan nykyaikoina monasti 8, 10, 12 ja usiampiaki. Toista laatua oli jouhikantele, kahdella monikertaisella jouhikielellä, jota myös erityisellä jousellansa soitettiin, ei kun vaskikanteletta, sormilla. Muita soittoneuoja olivat torvi, huilu, pilli ja sarvi.

Oli myös tapana, huviksi ja ajanvietteeksi laskea toinen toisellensa arvoituksia, joista moniki on kyllä mieltä täynnä. Muuten haasteltiin satuja, tarinoita, kaskuja ja muita loruja, joita vanhalla sanalla vielä paikoin yhteisesti saarnoiksi nimitetään. Tanssin ilo ei myös ollut tuntematoin. Sillä on vieläki kielessä löytyvät erityiset nimityksensä kisa (karkelo), tanhu, tanhuaminen, hypintä, hyppy j.n.e. Näiden ohessa oli paljo muitaki huvituksia, joissa nuori väki harjoitti ruumiinsa voimaa ja vikkelyyttä, liiatenki joutoiltoina ulkosessa. Semmoisia vanhanaikaisten huvitusten jäännöksiä taitavat nykyiset kiekan nakkuu, hiipanjuoksu, lymyäminen, karhusilla olo ja muut sitä laatua alkuansa olla.

Suomalaisten uskosta tällä ajalla, mimmoinen se vielä enimmästi oli kansassa, olemme jo ennen (siv. 7 seur.) puhuneet.