Suomen historia

by Juhana Fredrik Cajan

III.

Toinen Aikakausi.

Suomi Ruotsin vallan alla Paavinuskon aikana.

Kolmella valloitusretkellä olivat Ruotsalaiset saaneet Suomen valtansa alle, ja joka kerralla oli linna (- Turun, Hämeen ja Viipurin linnat -) rakennettu voitettua maata kurissa pitämään ja vihollisilta varjelemaan. Siitä oli ikuisessa rauhassa Suomi Novgorodilaisilta annettu Ruotsalaisille, joka rauha kuitenkaan, niinkuin nähdä saamma, ei tullut aivan pitkä-ikäiseksi. Tämän aikakauden tapahtumat pyörivät nyt sillä kannalla, että mainittu rauha aina rikotaan ja jällensä uudistetaan, ynnä että Paavinusko juurtuu meidän maahan ja muodostaa kansan tavat ja mielenlaadun toisenlaiseksi. Venäjän valta pysyy vielä kauan entisessä kurjassa tilassansa, ja Ruotsin sisällisesti riitaunut valta ei ole ollenkaan paremmalla jälellä. Vaan siinä huonoudessa valmistuu vähitellen uusi, iloisempi aika kummallenki kansalle, ja myös meille.

I. Suomen Historia.

Ensisti puhumma varsinaisesta Historiasta tällä ajalla, ja sen jälkeen kansan sisämäisistä menoista, tavoista ja muista senlaisista.

a) Pähkinäsaaren rauhasta suureen Venäläissotahan saakka (v. 1323-1490).

Benediktus on nyt pispana, ja onki yhdestoista sitä arvoa maassamme. Hänen aikaan rupeaa sekä maamme että pispainki luonto muuttumaan. Synkkiä metsiä perkattiin viljaviksi kasvinmaiksi; uusia siemenlaatuja, niinkuin on pellava, hamppu ja humala, tuotiin näinä ja ennemmäisinä aikoina maahan, ja rahvas opetettiin niitä viljelemään; uusia pitäjiä kirkkoinensa ja pappinensa laitettiin monella perukalla. Mutta pispaki rupeaa omaa ja virkatovereinsa etua tarkasti katsomaan. Dominikanimunkit Turussa saivat Priiorin ja järjestyneen olon; Tuomiokapituli sai lisää jäseniä; tihunnin makso pispalle ja papeille, jossa esivanhempamme näyttävät vähän sitkastelleen, kiinnitettiin kovilla käskyillä; sitte Maunus pispan ajoin ajettu riita Hämäläisten kanssa neljännestä veronahkasta lopetettiin pappissäädyn voitoksi; Kirkon omaisuudet kartutettiin kaikella tavalla. Ja kun Upsalan Pääpispa Petrus Philipinpoika v. 1335 kävi Suomessa visiteeringillä, niin matkaansaatti Benediktus, omaksi ja pappeinsa hyväksi, tulojen enentämisen. Silloin hankki hän myös itsellensä luvan hiippakuntansa aluetta käydä visiteeraamassa, joilla matkoilla hyvyyksiä hänelle arvattavasti karttui. Syyskuussa piti myös pappein tästedes vuosittain kokouta Turkuun; eikö liene silloinki aina joku kenkki pispalle lentänyt. Kaikki näyttää, ett'ei pispa ja papit enää, kuten ensimäisinä aikoina, niin hyvin uskon karttumista ja levenemistä huolineet, kun rikkauksien hankkimista itsellensä.

Tämän pispan ajalla tuli jo Pähkinäsaaren rauha ensikerran rikotuksi,[6] ehk'ei Ruotsin Kuninkaan suostumisella. Venäjän ja Ruotsin vallan välillä asuvain Karjalaisten kesken, joista Ruotsin vallan alle kuuluva osa tunnusti Paavinuskoa, ja toinen Venäjän alle kuuluva Greekanuskoa, syttyi kiistoja ja toria, joita paavilaiset papit, uskoninnostansa muka, vielä enemmin kiihdyttivät. Neljätoista vuotta rauhan jälestä, eli v. 1337, menivät Suomen Karjalaiset, esimiehityt Ruotsalaisilta, rajan yli, ja tappoivat suuren joukon Venäläisiä, Novgorodilaisia ja Laatokankaupungin kauppamiehiä, ynnä jokainoan Greekanuskolaisen, kun tapasivat. Tämän tehtyä vetäysivät he Viipuriin, jossa sama verinen leikki uudistettiin sinne hädissään paenneitten greekanuskoisten Karjalaisten kanssa. Keväillä seuraavana vuonna (1338), kun sanoma näistä tapahtuneista rauhattomuuksista oli tullut Novgorodiin, laittausi Feodorova, kaupungin Posadnikka (Posadnikaksi kutsutaan Venäjällä kaupunkein päällysmiehiä.), rohkiain sotasankarein kanssa Pähkinälinnaan, uhkaavata vaaraa estämään. Sieltä lähettivät ne miehiä Viipuriin, jossa päällysmiehen nimi näyttää olleen Steeni, syytä tutkimaan tähän rauharikkoon ja kostamista pyytämään. Vaan ei siitä tullut sen parempata. Ruotsalaiset lähtivät heti Nevajoen kautta Laatokanjärveen, hävittivät Obonesin seuduilla, piirittivät Laatokankaupunkia, jota eivät kuitenkaan voineet saada otetuksi. Silloin tuli nuoria Novgorodilaisia esimiehinänsä Karjalaan ja Viipurin seuduille, kostamahan kärsittyjä rasituksiansa. Suuri osa maata hävittettiin autioksi, kyliä poltettiin, elävät tapettiin ja, otettua ison joukon vangiksi, palasivat nämät Novgorodiin. Mutta samaan aikaan, eli heti perästä, lähti taasen Ruotsalaisia Viipurista, hävittivät Venäjän Karjalata ja Vatiata, vaan voitettiin sillä kerralla, vaikka Venäläisiltäki paljo miehiä kaatui. Vähäistä ennen näitä aikoja (v. 1333) oli sen voimakkaan Lithovian Herttuan Gediminin poika, Narimontti, saanut Novgorodilaisilta lahjaksi Venäjän Karjalan ynnä Nevajoen likimaat, niinmuodoin samat paikat, joilla sodat nyt olivat kuohuneet. Mutta sodan kiihtyissä pakeni Narimontti Lithoviaan ja heitti alamaisensa vihollisten raasteltavaksi, jonka tähden Novgorodilaiset täytyivätki niitä puoltaa.

Kuten ennenki on sanottu, niin oli Ruotsin Kuningas Maunus Erikssoni (Liehakko) valittaissa vielä lapsi, jonka tähden Matti Kättilmundssoni hallitsi riikiä. Mutta v. 1333 otti Maunus itse hallituksen vastaan. Kun edellämainitut metelit Suomessa tulivat hänen korviin, niin pani hän ne hyvin pahaksi ja lähetti miehiä Novgorodilaisille selvittämään, että kaikki tapahtuneet vihollisuudet olivat vasten Kuninkaan tahtoa käyneet ja että Viipurin päällysmiehen, Steenin, itsepäisyys oli niihin ollut syynä. Silloin solmesivat Novgorodilaiset uudestansa rauhan Ruotsin kanssa, samoilla ehdoilla kun Pähkinäsaaressa oli tapahtunut, paitsi että Kobilitskisestä Karjalasta piti Kuninkaan itsensä kanssa vielä tuumiteltaman. (Emme voi selvittää, mitä osaa Karjalasta tällä nimityksellä osotetaan. Sana "Kobilitskinen" antaa tietä, että hevoiskorjuu oli siinä kansassa hyvässä voimassa, elikkä että he olivat ratsumiehinä sodassa kuulusaita.) Sentähden lähettivätki Novgorodilaiset miehiä Maunuksen tykö, joka nyt myös kirjoitti rauhakirjan alle. Mutta Kobilitskisestä Karjalasta sanoivat Venäjän lähettiläiset tällä tavalla: "Jos joku meidän alamaisista karkaa teidän puolelle, niin anna rangaista eli hirttää hänen, saman aivomma me tehdä jos joku teidän miehistä tulee meidän tykö; mutta näitä samauskolaisiamme emme ylönanna, ne ovat kerran uskohomme kastetut ja paitsi sitä ei heistä olekkaan enää monta jälellä elossa. Niiden tähden on Jumala meille vihastunut."

Benediktus kuoli v. 1339 ja Hemminki valittiin pispaksi. Vielä enemmin kun edellinen pispa kartuttaa tämä Kirkon ja pappissäädyn sekä mahtavaisuutta että tavaroita, ja Suomen seurakunnan ulkonainen muoto tulee varsinki hänen kautta järjestytetyksi. Pispanistuin ja Tuomiokirkko saapi, joko testamenteillä eli lahjoituksilla, välistä ostamallaki, paljo omaisuuksia allensa; jumalanpalvelussa aletaan harjoittaa mahdotointa kopeutta ja loistavaisuutta, varsinki Tuomiokirkossa, joka saapi oman Provastinsa (Tuomio-Provastin); ja Paavi lahjoittaa 40:nen päivän syntianteen niille, jotka asetetuina juhlapäivinä käyvät Turun Tuomiokirkossa ja sitä lahjoittavat. Hemminki laittaa Turussa ensimmäisen opiston ja kenkkäämällä joukon kirjoja Tuomiokirkolle perustaa hän siellä ensimmäisen kirjaston. Papit, joiden tulot lisätään, saavat tärkkiä sääntöjä, kuinka jumalanpalvelua pidettämän tulee, mutta kielletään ilman pispan luvatta seurakunnastansa minnekkään reisumasta, ja pitämästä salavuoteudessa saatuja lapsiansa tykönään sekä niitä elättämästä, johonka jälkimäiseen kieltohon pispa panee syyksi, "että kirkon tavarat sillä tavalla vähenevät" — ei hänellä siis näytä turmeltuin tapain parantaminen olleen niin aivan huolena. Tihunnin makso kiinnitetään usein uudistetuilla käskyillä ja Paavi vahvistaa sen papeille annetun luvan panna ne sanankuulioistansa pannaan, jotk'eivät tihuntia tahdo maksaa. Maata koetaan tälläki ajalla saada aina enemmin perkatuksi ja viljavaksi; ja uusia pitäjiä laitetaan ennen olemattomille paikoille. Pohjanmaalla saavat Nääräpään (Närpisten), Mustasaaren ja Pietarsaaren pitäjästen asukkaat (v. 1348) luvan käydä kauppaa koko Pohjanmaan rantamailla. Semmoisia muutoksia tapahtui pispa Hemmingin aikana, ja toisista saamma vasta tilan vielä lisäksi puhua.

Mutta tapahtuipa sotiaki ja muita rasituksia tämän pispan aikana. Niiden edelläkävijänä on seuraava yritys. Virossa olivat talonpojat v. 1343 nostaneet kapinan Saksan Ritareita vastaan ja lähettäneet Viipurista ja Turun pispalta apua pyytämään, luvaten palkinnoksi antaa heille Reevalin kaupungin. Viipurista lähteki muutamia laivoja apuun, mutta kun ne tulivat Reevaliin, niin olivat talonpoikain tuumat Ritarein valppaudella jo mitättömäksi tehdyt ja estetyt, jonka tähden Viipurilaiset täytyivät olla ystävinä sinne tulevinaan ja heti palata kotiinsa. Niin meni se yritys tyhjään.

Mutta Venäjän kanssa nousee nyt uusi sota. Kuningas Maunus Erikssoni oli Paavilta saanut kehoituksia ja Kirkon tavaroista apua sotahan Venäläisiä vastaan, joita nyt toivottiin saada käänytetyksi katholiseen uskoon. Tätä Paavin ja arvattavasti koko pappissäädyn tahtoa täyttääksensä ja muutenki ilkiällä elämällään saatua pahaa nimeä parantaaksensa alkaa hän värvätä sotaväkeä, jota tyhmästi kyllä enimmiten hankki ulkomaalta, ja lähtee sen perästä v. 1348 matkaan. Ensisti purjehtii hän Koivistosaareen, lähellä Viipuria, ja lähettää sieltä miehiä Pähkinälinnaan, kehoittamaan Venäläisiä lähettämään tykönsä oppineita miehiä, jotka tulisivat hänen kanssa keskustelemaan kummanki uskon paremmuudesta. Kuitenki panee hän möytä uhkauksia kaikella voimalla Venäläisten maahan karata, jos eivät he mielineet ottaa sitä uskoa, jota hän tunnusti. Siihen vastasivat Venäläiset seuraavalla tavalla: "Jos tahdot tietä kumpika usko, sinunko vai meidän, on parempi, niin lähetä Patriarkhalta Konstantinopolissa kysymään, sillä sieltä me olemme saaneet puhdasoppisen uskomme, vaan sinun oppia emme pidä puhtahana emmekä oikeana. Kenell'on vääryys, niin antakoon sittä myöten." Ainaki lähettivät Novgorodilaiset miehiä tästä asiasta Kuninkaan kanssa puhelemaan, vaan Maunus uhkasi heitä, niinkuin ennen. Silloin menivät Venäjän lähettiläiset Pähkinälinnaan ja sulkivat sen portit Kuningas Maunukselta. Nyt rupesi Kuningas kastamaan Issorilaisia katholisehen uskoon, ja joka ei antanut kastaa itseänsä, se tapettiin. Tästä tiedon saatua lähettivät Novgorodilaiset miehiä Issorilaisia auttamaan ja 500 Ruotsalaista tapettiin eli vangiutettiin, jonka perästä miehet palasivat Novgorodiin. Sen jälestä kokosivat Novgorodilaiset sotaväkeä ja lähettivät vielä apua Pääruhtinaaltaki anomaan, jota he eivät kuitenkaan saaneet. Siitä lähtivät sotajoukkonensa, minkä olivat saaneet kokoon, Laatokankaupunkiin. Sillaikaa oli Maunus piirittänyt Pähkinälinnan, ottanut sen väkirynnäköllä sisälle, tehnyt Venäläisen vartoväen vangeiksi, joista muutamia kuitenki päästi irtaalle, ja jättänyt vartoväkeä linnaan, jonka perästä itse oli lähtenyt sieltä pois. Mutta nyt lähtevät Novgorodilaiset Laatokankaupungista liikkeelle ja asettauvat Pähkinäsaaren ympärille. Siellä olivat kaiken talvea, siksikun he, 24 p. Helmikuuta v. 1349, ryntämällä valtasivat linnan, tappoivat osan Ruotsalaisista ja toisen vangiuttivat. Seuraava vuosi kului ilman mitään merkillisyyttä, mutta v. 1351 lähtivät Venäläiset Ruotsin Karjalaan. Maaliskuussa 21 p. tulivat he Viipuriin, jonka esikaupungit poltettiin. Päivänä jälestä kävivät Ruotsalaiset ulos linnastaan, mutta Novgorodilaiset karkasivat heidän päälle, ajoivat heidät jällensä linnaan ja tappoivat osan heistä. Sen perästä hävittivät lähinäisiä maanääriä, tappoivat vaimoja ja lapsia, ja tulivat viimmen vankijoukon kanssa jällensä Novgorodiin. — Maunus oli samana vuotena Turun kautta, jossa hänen nähdään vapauttavan Kirkolle kuuluvat omaisuudet veromaksosta, kulkenut Viroon. Siellä vaihettiin vankeja Dorpatissa, ja rauha 23 vuodeksi näyttää myös silloin saaneen aikaan. Samalla matkallansa lahjoitti Kuningas Paadisten luostarille Virossa Porvon pitäjän, Pernon ja Sippoon kappelein kanssa, ja kun Suomen pispat vasta tahtoivat saada niitä jällensä allehen, niin nousivat pitkälliset riidat. —

Nyt on tässä välillä sanottava siitä hirmuisesta ruttotaudista, joka näihin aikoin kulki maan halki. Ensin alkoi se Indiassa ja tappoi matkallansa Pohjaiseen hirmuisesti väkeä kaikista kansoista. Sinne tuli se erinomaisella tavalla. Muutamana päivänä näkivät Bergenin kaupungin asukkaat, Norjassa, satamaansa ajeltavan aalloilta laivan, jossa ei löytynyt yhtäkään ihmistä, sillä ne olivat kaikki kuolleet. Bergeniläiset veivät hoksaamatta lastin maalle ja siitä tarttui heti rutto, joka niin kauhiasti kuoletti Norjassa, että enemmin kun joka kolmas henki surmausi. Muutamissa pitäjissä kuoli jokainoa ihminen, niin että sanotaan kauan jälestä synkkäin metsäin sisässä löydetyn kirkkoja, joiden olosta ei kukaan silloin enää tiennyt mitään. Ei Ruotsin käynyt paljo huokiammasti, kun Norjan. Näissä maissa surmasi tauti v. 1350. Venäjällä mainitaan sen olleen v. 1352. Tiettävä on, ett'ei se aivan Suomenkaan sivu mennyt. Tämä tauti alkoi pistoksella, veren sylkemisellä ja paisumilla, ja kuoletti sangen vähässä ajassa. Samanlaisia ruttoja kävi vastaki (e. m. vuosina 1413 ja 1427) myös meidän maassa. Tautia nimitettiin hirmukuolemaksi eli suureksi kuolemaksi (ruotsiksi: Digerdöden, Stordöden). Samoilla ajoilla olivat myös kovat nälkävuodet.

Kuningas Maunuksen nuorempi poika, Hookani, tuli v. 1350 Kuninkaaksi Norjassa. Samaan aikaan valittiin myös vanhempi poika, Erikki, tytymättömältä kansalta isänsä siaan Kuninkaaksi Ruotsissa. Siitä syttyivät sodat isän ja poikansa Erikin välillä, ja Maunuksen täytyi antaa pojallensa koko Suomen ynnä osan muustaki vallastansa. Bengtti Algotssoni oli tätä ennen tullut Maunukselta saamaan koko Suomen veromaaksensa, ja siellä mahdottomilla veroilla sangen kovasti piinannut rahvasta; mutta nyt menetti hän veromaansa, ja Erikki vähenti, Suomessa käyessään, talonpoikain maksettavat, antoi vielä maamme asukkaille luvan entistä myöten viedä kalujansa myötäväksi Tukhulmiin ja Pohjanmaalaisille vahvistuksen ennen saatuhun kauppaoikeuteensa, ynnä suositsi pappissäätyä ja pani Niilo Thuuressoni Bjelken hallitusmieheksi maahamme. Mutta Erikki kuoli v. 1359 ja Maunus sai jällensä koko vallan. Ryt yltyi toinen poika, Hookani, kiihdytetty Ruotsin mahtavilta, Maunusta vasten, otti hänen (v. 1361) vangiksi; mutta sopi kuitenki kohta isänsä kanssa, jonka perästä nai Danskan Prinssessan Margarethan. Seuraavana vuotena valittiin Hookani Upsalassa isänsä Valtakeralliseksi Ruotsissa, jolloin Suomalaiset myös saivat oikeuden olla läsnä Kuningasvaalissa, joka oikeus sittemmin jatkeni siihen, että saivat Riikikokouksien päätöksissä ottaa osaa. Maunus ajoi nyt pois riikistään kaksikolmatta mahtavata miestä, jotka menivät Albrektin Meklenburista tykö ja tarjosivat hänelle Ruotsin kruunun. Albrekti purjehtiki ajettujen Herrain kanssa Ruotsiin ja valittiin Tukhulmissa, josta Maunus oli paennut, v. 1363 Kuninkaaksi. Niilo Thuuressoni Bjelkke Suomesta oli mennyt Albrektin puolelle. Mutta siinä maassa oli vielä Maunuksellaki puoltajia, jonka tähden Albrekti (v. 1364) lähti sinne, piiritti Turun linnan ja veti lahjoilla pispa Hemmingin puolellensa. Semmoisia lahjoja olivat: ennen pispalle lahjoitettujen hyötyjen vahvistaminen, muutamain pispan palveliain vavapauttaminen kaikesta veromaksosta kruunulle ja luvan antaminen pispalle (ja hänen jälkeenseuraajille) tehdä tihunnin maksossa kiikastaville, mitä tahtoi ja näki hyväksi. Albrekti antoi käskyn virkamiehillensä ylöskantaa pispan tulot kruunun maksettavain kanssa ja viedä kannetut omistajallensa käsiin. Myös jätti hän 40 kalpamiestä (armigeri) Suomeen ja sääsi, että jos mainitut kalpamiehet sakotettaisiin jostaki rikoksesta, niin pitäisi pispan saada käyttää sakot omaksi hyväksensä. Siinä kyllä Hemmingille! Albrekti antaa seuraavana vuotena (1365) Ulvilan kylälle kaupunki-oikeuden, josta nykyisen Porinkaupungin alku onki luettava. Pohjanmaalaiset saamat häneltäki vahvistuksen kauppaansa. — Maunus ja Hookani Kuninkaat olivat Albrektin tultua menettäneet Ruotsissa valtansa. Ainaki toivoivat he saada sen vielä takasin, kokosivat sotajoukon, vaan voitettiin Enkööpingin tappelussa (v. 1365). Maunus saatiin kiini ja pidettiin kauan vankeudessa, josta hän kuitenki aikaa voittain pääsi irti ja hukkui viimmen (v. 1374) Norjassa. Hänen kanssa sammuu Folkungein suku Ruotsin hallitusistuimella; ja vieraista kansoista peräisiä Kuninkaita, (joiden sivulla omakansaisia miehiä pyrkii ja pääseeki maansa valtioiksi), tulee nyt Ruotsia hallitsemaan. Albrekti on niistä ensimäinen.

Noin v. 1365 kuoli Hemminki ja sai jälkeenseuraajaksi Henrikki II Hermanninpojan. Tämä lähti käymään Paavin luona Avignonissa[7] ja sai häneltä huostakirjan Suomen Kirkolle sekä itsellensä luvan, ilman Paavilta kysymättä ja kenelle hyväksi näki, jakaa pienempiä pappitiloja. Tämän pispan aikana valittavat Satakuntalaiset Kuningas Albrektille vaikeudesta heidän perukalla nyt laitettavan Kokemäen linnan rakentamisessa ja ruokkimisessa, jonka tähden Kuningas käskee linnan sortamista. Henrikki kuolee v. 1368 (?). Sittä tulee Johannes II Petrinpoika pispaksi, joka ennen oli ollut opettajana (Magister regens) Pariisin Korkiopistossa. Tästä on mainittuna, että oli pannut pannaan Viipurin linnan päällysmiehen Suuno Hookanssonin, arvattavasti siitä syystä, että tämä ennen oli Kuningas Albrektin käskystä lyönyt kruunun alle muutamia Turun Tuomiokirkolle kuuluvia omaisuuksia. Ei ollut siis hyvä Kirkon tavaroihin koskea! Mainittu päällysmies näyttää kuitenki ennen kuolematansa — hän murhattiin Uusmaassa — päässeen pannasta, koska hän sai tulla haudatuksi Tuomiokirkossa, jota vähä ennen oli "oman, vaimonsa ja lastensa sielujen autuuden vuoksi" lahjoilla rikastuttanut. Vielä hankki Johannes pispa, niin Kuninkaalta kun Paaviltaki, vahvistuksia Kirkkonsa oikeuksiin. Hän kuoli v. 1370.

Nyt tulee Johannes III Vestfaali pispaksi, syntynyt Turussa, jossa oli ollut Kaniikina (Tuomioherrana). Vuotta ennen kun tämä pääsi pispaksi, tapahtui, että Albrekti hätyyttettiin Norjan Kuninkaalta Hookanilta ja että hänen siinä hädässä täytyi antaa Boo Jönssoni Griipille pian yhtäsuuren vallan, kun itsellensäki oli. Tämä Boo Jönssoni oli rikkain ja mahtavin mies koko riikissä. Paitsi suuria omaisuuksia Ruotsissa, oli hänen alle koko Suomi joutunut, jossa hän hallitsi pian itsevaltiaasta. Siellä rakenti hän nykyisessä Karjan pitäjässä Raaseporin linnan, ja jonku ajan perästä näyttää länsipuoli Uusmaata tulleen Viipurista irrotuksi ja pannuksi Raaseporin linnan alle kuulumaan.

Jo olivat Dorpatissa Venäjän kanssa (v. 1351) uudistetun rauhan vuodet loppumassa, ja sen tähden lähtee Boo Jönssoni v. 1374 Viipuriin, niitä rauhajatkolla pitentämään. Mutta pian taisi kuitenki vihollisuuksia nousta, sillä kun Urbani VI v. 1378 kirjoittaa kehoitusbullan ristisotahan Venäläisiä vastaan, luvaten tavallisuutta myöten runsahan syntianteen lähtiöille, niin mainitsee hän myös edelläkäyneistä vihollisuuksista.

Johannes pispa hankki Paavilta vahvistuksen Kirkon omaisuuksille, ett'ei niitä kukaan (- niinkun Albrektilla ja hänen miehillä oli ennen ollut suuri halu -) saisi vähentää. Tiedot mainitsevat vielä kahdesta riitaseikasta, jotka tähän aikaan olivat kysymyksessä. Yksi oli Uusmaalaisten kanssa, joiden Ruotsalaiset asukkaat ruvanavun (maatskotin) maksosta mukisivat, vaan pispa sai sen selvälle jälelle. Toinen riita oli Upsalan Pääpispan kanssa hiippakunnan rajoista. Sen asian laita on tämmöinen. Vanhaan aikaan oli Hesinglanni, niinkuin myös koko Lappi ja Pohjais-Suomi Kantalahtea ja Oulujokea myöten, kuulunut Norjalaisten alle, jotka siellä matkasivat kauppimassa ja veroa ottamassa (Katso: Schlözer, Allgemeine Nordische Geschichte, ja myös mitä siv. 25 seur. olemme jo ennen sanoneet. Kainulaiset maksoivat siis jonkun ajan veroa Norjalaisille?) Sill'aikaa olivat Turun pispat saarnanneet Kristinuskoa Pohjanmaalla ja panneet sen Torniota myöten hiippakuntansa alle kuulumaan. Mutta kun Ruotsalaiset tulivat saamaan Helsinglannin, jonka raja silloin ulettui Oulujoelle asti, niin jäi kuitenki koko Oulu- ja Torniojokein välillä oleva maa, jossa ei löytynyt kun yksi ainoa Kemin kirkkokunta, Suomen pispalle, ja muun osan Hesinglannia otti Upsalan Pääpispa. Kun pispa Hemminki myöhemmin (noin 1350) kävi Pohjanmaalla, niin tapasi hän Torniossa samanimisen Upsalan Pääpispan. Silloin oli tullut puheeksi rajoista ja sovittu sillä tavalla heidän kesken, että Tornion piti kuuluman Upsalan, ja Kemin Turun hiippakunnan alle. Nykyinen Pääpispa Upsalassa, Birgeri Gregorinpoika, ei ollut kuitenkaan siihen tytyväinen, vaan tahtoi vielä allensa ne lohirikkaat Ii- ja Oulujoen tienot. Sentähden hankki hän sekä vanhoista kirjoituksista kun myös silloin eläviltä vanhoilta miehiltä todistuksia, että mainitut paikkakunnat kuuluivat Helsinglanniin. Sen näytti hän niin selvästi, että Kuningas Albrekti (v. 1377) antoi hänelle niihin vahvistuksen. Mutta Johannes hankki myös puoleltansa todistuksia, "että mainitut maat, vanhain miesten Pohjanmaalla, Ulvilassa ja Pirkkalassa sanaa myöten, olivat sata vuotta ja enämpiki kuuluneet Turun hiippakunnan alle",[8] ja kun vielä Boo Jönssoniki oli hänen puolella, niin meni Kuninkaan vahvistus mitättömäksi, ja Suomen pispat saivat vastaki pitää riidassa olleet maanalat. Tämä riita on siitä merkillinen, että siinä kaivettiin esiin kaikki vanhat tiedot useinmainittuin paikkain entisestä olosta, josta meillekki on sillä keinon tieto säilynyt.

Jahannes Vestfaali kuoli v. 1384, jonka perästä Paavi Urbani VI aikoi itse hallita Suomen hiipakuntaa; mutta maamme kaukanaisuuden tähden Paavin asunnoilta valitsee hän kuitenki Beero II Balkin pispaksi, joka oli syntynyt Suomessa, vaan ulkomaalla opastunut Maisteriksi.

Beero Balkin aikana oli maallisen hallituksen kohta tämänkaltainen. Se mahtava Boo Jönssoni kuoli v. 1386. Sen perästä alkoi Kuningas Albrekti rohkiammasti Ruotsin ylimysten kanssa menetellä ja tahtoi saada kolmannen osan heidän käsiin joutuneista kruunu-omaisuuksista jällensä kruunulle, jolla varsinki tarkoitti niitä Boo Jönssonille lahjoitettuja äärettömiä omaisuuksia. Mutta perilliset tämän miehen kuolihuoneeseen nostivat kapinan ja tarjosivat v. 1388 Ruotsin hallituksen Margarethalle, joka jo ennen oli aviomiehensä Hookanin jälkeen perinyt Norjan, ja Danskan isänsä jälkeen. Margaretha tuli Ruotsiin, löi Abrektin v. 1389 Falkööpingin tappelussa ja otti hänen vankeuteen. (Vankeudesta pääsi hän vasta v. 1395 ja kuoli sittä kruunuheittona v. 1412.) Nyt täytyivät Ruotsin Herrat suostua tälle vaimolle niihin vaatimuksiin, joita eivät Albrektille ollehet mielineet täyttää; sillä kaikki, mitä sitte Albrektin tultua hallitukseen oli kruunun omaisuuksista tullut poisannetuksi, piti nyt jällen annettaman. Boo Jönssonin perilliset saivat Viipurin läänin ja kaupungin ynnä muutamia paikkoja Ruotsissa, vaan täytyivät antaa kaikki muut omaisuutensa jälelleen kruunulle. Margaretha antoi nyt valita sisarensa tytönpojan, Erikin XIII Pommerista, jonka Danska ja Norja jo oli ennen ottanut valtiaksensa, Ruotsin Kuninkaaksi. Kun sittä uusi Kuningas Kalmarin kaupungissa kruunattiin, niin yhdisti Margaretha Danskan, Norjan ja Ruotsin kruunut yhden hallittaviksi, sillä keinoin, että kaikenaikainen rauha piti oleman niiden kolmen riikin välillä, jotka kuki omituisilta lajeiltansa hallittiin ja pitivät yhteisesti valita Kuninkaita sekä toinen toistansa puoltaa. Tämä on se niin mainio Kalmarin yhdistys, joka tapahtui v. 1397. Margaretha pitäysi kuitenki hallituksessa aina kuolemaansa asti v. 1412, jolloin Kuningas Erikki pääsi yksinään hallitsemaan. — Näillä ajoilla oli Ruotsin ja Suomenki tila mitä kurjimpia ja rauhattomimpia. Albrekti ensistä, ja sittä muutki Kuninkaat, toivat paljo Saksalaisia ynnä muita ulkonaisia hallittavahan maahansa, joille linnojen hallitus ja kaikenlaisia etuja annettiin ja jotka sangen kovasti kansaa rasittivat. Mutta eivät Ruotsin ylimyksetkään olleet muukalaisia parempia; kaikki kunnia ja jumalanpelko oli heiltäki kadonnut. Nälkävuosia kävi päälle ja se vähä, mikä maasta saatiin, syötiin sekä ryöstettiin ryöväreiltä ja kurittomalta sotaväeltä. Siihen tulee vielä niin kutsuttujen Vitaliveljein ryöstöt. Niillä oli alussa ollut tarkoituksena viedä Saksan maalta ruokaa Kuningas Albrektin Tukkulmissa piiritetyille puoltajille, mutta rupesivat sittä sillä nimellä merirosvoiksi, jotka kävivät Suomessaki rantamaita hävittämässä ja ryöstämässä.

Venäjän ja Ruotsin hallitsiain välillä näyttää nyt sattuneen se keskinäinen kohta, että kumpanenki, asioilta omassa maassansa estetty, ei huolinut toiseltansa maapaloja kiskoa, vaan ainoastaan pitää ennen saadut huostassansa. Sentähden, kun tällä ajalla mainitaan rajameteleistä, niin ovat ne, ilman hallitsiain tahdotta, hurjapäisiltä veitikoilta matkaansaatetut. Narimontilla olivat Nevajoen likimaat ja osa Venäjän Karjalata olleet omaisuutena, ja hänen poikansa Patrikei Narimantovitsa tuli v. 1383 niitä sittä hallitsemaan. Mutta kun tämä rupesi asukkaita kovasti vallikoimaan, niin kävivät Karjalaiset Novgorodilaisille valittamassa, jotka sentähden ottivat häneltä pois suurimman osan maistansa. Vuonna 1389 tuli Narimontin veljenpoika, Simeoni Olgerdovitsa, ja sai mainitut paikat allensa. Silloin lähti Ruotsalaisia v. 1392 Nevajoella hävittämään, mutta lyötiin Simeonilta, ioka tämän perästä palasi Lithoviaan. Sittä sai vallastansa ajettu Ruhtinas Juri Svätoslavitsa Novgorodilaisilta mainitut maat, jotka hänen kohta kuitenki täytyi pelvosta jättää. Nyt tuli v. 1395 Ruotsalaisia Jaamakaupunkiin, josta he heti kaijotettiin; mutta vuotena perästä oli heitä taas liikkeellä, ja hävittivät Venäjän Karjalassa kaksi pitäjästä ynnä polttivat monta kirkkoa, eikä tietä muuta tästäkään kerrasta, kun että Ruhtinas Konstantini ajoi heidät matkoinsa ja antoi leikata kielen niiltä, jotka olivat hänen käsiin joutuneet. Vuonna 1407 tuli Simeoni Olgerdovitsa jällensä Nevajoen tienoille ja otti entiset maansa hallitakseen. Eikö liene se asia ollut Ruotsalaisille mieleen, eli mikä lie ollut syynä, koska he v. 1411 karkasivat hänen alustalle ja ottivat Tiverskin kaupungin. Tästä tiedon saatua kävi Simeoni heitä jälelleen ajamassa. Mutta ei sillä hyvä. Hän karkasi myös Ruotsin Karjalaan, poltti ja hävitti sitä laajalta, ja varsinki saivat Ruotsalaiset hänen hirmuista kostoa kärsiä. Hän tuli aina Viipuriin asti, poltti sen esikaupungin ja vei myötänsä paljo vankeja. Mutta kaksi vuotta sen perästä meni Simeoni kaiken väkensä kanssa Lithoviahan jälelleen.

Beero Balkin ja kolmen häntä ennemmäisen pispan aikoina olivat Kirkon ja pappissäädyn voimat aina olleet karttumassa, uusia kirkkokuntia laitettu ja täysi pakanallisuus ruvennut etempätä (Suomen sisäisemmiltä ja pohjaisemmilta tiloilta) katselemaan. Hänestä muistellaan, että oli käynyt Roomissa Paavia miellyttämässä, ja Tuomiokapituli hänen kautta saanut uuden Arkhidiakonin viran. Margaretha ja Kuningas Erikki näyttävät olleen hänelle aivan hyväntahtoiset, koska antoivat lahjaksi Maskuun pitäjän Piikkiön kanssa. Siitä hyväntahdosta tuli se hyöty Suomen kirkolle, että nimitetyt kuninkaalliset persoonat (v. 1403) kenkkäsivät 300 hopiamarkkaa iankaikkiseksi messuksi, jota Turun Tuomiokirkossa piti "aina Tuomiopäivään asti" pidettämän. Beerolla oli myös tuumassa saada Koroisissa, lähellä Turkua, nunnaluostari rakennetuksi, vaan lieneekö siitä tullut valmista, kosk'ei sitä sen perästä enämpi muistella. Muuten oli hänenki aikana isänmaamme erämaitten asututtamisesta ja perkkaamisesta paljo huolta asianomaisilla.

Maunus II Tavasti tulee nyt, Beero Balkin v. 1412 kuoltua, Suomen pispaksi. Hän oli syntynyt Mynämäen (Virmon) pitäjässä, tullut Praagissa Maisteriksi, ollut ennen Arkhidiakonina Turussa ja Kuningas Erikin Kanslerina, sittä tullut Roomissa vihityksi pispanarvoon. Muutama kirjoitus paavinuskon ajolta sanoo: "Turun Seurakunnassa Hemminki ja Maunus Tavasti pispoille (pyhän Henrikki pispan perästä) ei löytyneen koskaan vertaisia, jotka ajallansa olisivat tehneet niin paljo ja niin suuria töitä." Ja tosin näyttääki tämä pispa, sillä ajalla kun eli, Suomelle paljo hyvää vaikuttaneen. Sen hänestä voipi sanoa, että oli kaikella muotoa kelpo paavilainen, vaan ei enempätäkään. Hänen jumalisuus, jota senaikuiset ihmiset paljo ylistävät, ei näytä olleen puhtahana aikansa erhetyksistä. Sen innossa lähti hän pyhässä Palestinan maassa käymään, jolta matkaltaan toi koristuksia Tuomiokirkolle. Usein hankki hän Roomista taikka muualta syntianteita niille, jotka lahjoillansa muistivat Tuomiokirkkoa eli koululaitoksia. Hänen kautta tehtiin jumalanpalvelun loistava meno ynnä muutki Kirkon askareet paavinuskon vaatimuksia myöten täysinäiseksi. Ison osan päivästä veisattiin ja pidettiin jumalanpalvelua Tuomiokirkossa, jossa myös, pispalta ja muiltaki lahjoitetulla tavaralla, nyt laitettiin alttareita neljäänki toista asti. Tuomiokapitulin jäseniä lisättiin 6:desta 10:neen ja palkkoja enennettiin. Kirjasto Tuomiokirkossa kartutettiin pispalta kenkätyillä kirjoilla. Kirkon oikeuksia puollustettiin ja uusia saatiin. Porvon, Paadisten luostarille lahjoitettu, pitäjäs, Pernon ja Sippoon kappelein kanssa, ostettiin (v. 1428) jällensä Turun hiippakunnalle. Rasituksiksi tähän aikaan ovat luettavat: ruttotauti, joka usiamman kerran oli liikkeellä, ja Turun palo v. 1429. Sen palon perästä annettiin syntianteita "7:meksi vuodeksi ja 7 kertaa 40:neksi päiväksi" niille, jotka Tuomiokirkkoa lahjoittivat. — Seurakuntain luku maassamme enentyy tämänki pispan aikana. Kuusiston hovi taikka linna rakennetaan häneltä kivestä, kun oli ennen ollut puusta. Näiltä ajoilta alkuansa mahtaa myös Porvon kaupunki olla, jonka kivikirkko, (nykyinen Tuomiokirkko,) taisi tulla noin v. 1418 rakennetuksi. Rauma saapi v. 1441 kaupunki- ja heti perästä kauppa-oikeuden. Naantalin luostari perustetaan v. 1443, jonka vieressä oleva kylä saapi Kuninkaalta kaupunki-oikeuden. Ja muuta senlaista uudistusta.

Mutta enin kiitos on meillä Maunus Tavastille siitä kannettava, että hän, milloin kapinat ja hämmingit kiehuivat Ruotsissa ja rahvas oli rasittajoiltansa pian meneytymässä, aina pysyi valtiain ystävänä ja kehoitti niitä Suomen hyvää katsomaan. Kuningas Erikki XIII Pommerista, joka rienteli kaiken hallitus aikansa saada sukunsa otetuksi kruunun perilliseksi, ja kävi pitkällisiä sotia Slesvigin omistamisesta, tuli Ruotsia vierailla nälkäisillä hallitusmiehillä ja ylönpaltisilla veroilla ja maksoilla vaivaamaan. Mutta Suomessa käski hän oikeuden rikkomatointa pitämistä, kielsi kovasti asetettuin verojen enentämistä ja jakoi vielä v. 1435 maamme kahtehen, Eteläis-Suomen ja Pohjais-Suomen, Lakikuntaan. Myös sääsi hän, että Maanoikeuden, niinkuin korkeimman Suomessa olevan Oikeuden, piti vuosittain Juhannuksen aikoina kokouta Turkuun, lykätyitä riitaseikkoja ja kanteita virkamiehiä vastaan ratkomaan: ja piti sen olla kokoonpannun Pispasta ja muutamista Tuomiokapitulin jäsenistä, ynnä kaikista maassa asuvista Riiki-Raateista, Lakmanneista, Kihlakunnan Tuomareista, ja Fouteista, joiden velvollisuus myös oli huolta pitää kaikista Kuninkaan ja maan hyväksi tulevista asioista. — Ruotsissa oli Kuningas Erikki pannut foutiksi Daalarin maahan erään Danskalaisen miehen, Jösse Erikssonin, joka rupesi kovin mielettömästi elämään, hirtti talonpoikia, piinaten heitä savussa, ja valjasti raskaita vaimoja heinäkuormain eteen. Silloin valitsivat Daalarilaiset nerokkaan vuorimiehen, Engelbrekti Engelbrektssonin, tästä ja muusta pahasta menetyksestä Kuninkaalle valittamaan. Mutta kun ei valituksesta seurannut parannusta, niin nuosi Daalarin maassa v. 1433 kapina. Engelbrekti oli päämiehenä ja pian kävi koko Pohjais-Ruotsi hänen puolelle, sittä muukin osa maata. Erikki Puuke, jolla oli Korsholman linna (Ei ole tietoa, milloin tämä linna rakennettiin. Vanhoissa kirjoituksissa mainitaan siitä ensikerran v. 1398, eli ainaki alkupuolella viidettätoista vuosisataa.) allansa, oli noussut Pohjanmaalaisten kanssa ja antanut Johani Folkessonin kautta ottaa Ahvenanmaan ynnä siellä olevan Kastelholman linnan. Vieraat ja pahanilkiset hallitusmiehet ajettiin pois maasta; Kuninkaalle lähetettiin sana, ett'ei enää ollut mieli häntä kuunnella; Engelbrekti valittiin v. 1345 Riikihoitajaksi. Nyt rupeavat ylimykset Kuningasta likenemään ja sovintoa hänen kanssa tuumimaan. Viimme mainittuna vuotena kävi Kuningas Tukhulmissa, jolloin Kaarle Knuutssoni (Bonde) tehtiin Marskiksi ja Kristeri Nilssoni Vaase Drotsiksi. Mutta pian tekivät Herrat uuden Riikihoitajan vaalin ja valitsivat siksi Kaarle Knuutssonin. Hänen täytyi kuitenki, kun kansa rupesi kovin nurisemaan, jakaa sen arvonsa Engelbrektin kanssa. Vuonna 1436 lopetti Engelbrekti kuulut päivänsä, murhattu petollisesti. Nyt oli Kaarle Knuutssonilla yksinänsä Ruotsi hallussa, vaikka Erikki vielä kantoi Kuninkaan nimeä. Mutta v. 1439 laskettiin Erikki XIII kaikeissa riikeissään pois viralta ja vallalta. — Kaarle Knuutssoni ei saanut tällä kerralla kauan hallita Ruotsia, sillä Kristopheri Bayerista valittiin v. 1440 Kuninkaaksi. Kaarle sai Kuninkaalta omaisuudeksi melkein koko Suomen, joka hänellä ennenki jo oli ollut, vaan josta hänen nyt täytyi antaa Raaseporin ja Korsholman linnat Drotsille Kristeri Nilssoni Vaaselle, jolla taas Viipuri oli ennen ollut ja jonka vuoden perästä kuoltua hän sai ne jälelleen ja asettausi Viipurissa elämään, täytyen ainaki antaa Turun ja Hämeen linnat Kuninkaalle. Niin sekavasti linnoja näihin aikoin mahtavain välillä vaiheteltiin! Kristopherin aikana olivat virat Ruotsissa omakansaisten käsissä, joita Kuningas heille myömällä jakoi. Ankaroita nälkävuosia kohtasi, niin että rahvaan täytyi syödä silkkaa petäjäistä, ja siitä ruvettiin Kristopheria Petäjäiskuninkaaksi hokemaan. Muuten annettiin Yhteinen Lakikirja v. 1442, kutsuttu Kuningas Kristopherin Lakikirjaksi, ja Kirkon oikeudet vahvistettiin. Vuonna 1446 lähti Kuningas Gotlannia vasten sotaan, johonka Kaarle Knuutssoniaki oli Suomesta kutsuttu. Gotlannissa oli Vitaliveljein rosvonpesä, joiden parissa kruunuheitto Kuningas Erikki vielä eli.[9] Mutta ei siitä sodasta tullut heille hävittäjätä. Loppuelämässänsä tarkotti Kristopheri saada Lybekki haltuunsa; mutta ei saanut, ja kuoli samana vuonna 1448. Kaarle VIII Knuutssoni tuli silloin 800:dan Ritarin kanssa Ruotsiin ja valittiin Tukhulmin Riikikokouksessa Kuninkaaksi. Kaarle lähti heti Gotlannia allensa saamaan, mutta sekin yritys meni mitättömiin.

Kun Venäjän Karjala ja Nevajoen likimaat olivat Simeoni Olgerdovitsalta tulleet jätetyksi, niin näyttävät Novgorodilaiset tahtoneen ottaa niitä jällensä allehen, josta Lithovian Ruhtinasten kanssa tuli heillä riita. Se ei ollut kuitenkaan pitkällinen, sillä Novgorodilaiset, joilla yhdeltä puolelta oli pelkäämistä Ruotsalaisia ja Saksan Ritareita, toiselta puolen Moskovan Pääruhtinasta, pyysivät Lithovian ystävyyttä ja liittoa, jota heidän nyt myös nähdään usiammasti uudistavan. Tältä ajalta mainitaan, että miehiä Suomesta oli v. 1442 käynyt Pleskovan alustalla hävittämässä ja että ne otettiin vankiksi ja hirtettiin Venäläisiltä. Kaarle Knuutssoni ottaa siihen siaan Venäläisiä Pleskovasta vankiksi, mutta vapauttaa heidät kuitenki, ottain lunnahia. Mutta seuraavana vuotena tuli Iivana Volodimirovitsa, Simeonin nepain, Novgorodiin, ja sai Rarimontin entiset perintomaat. Kun hän v. 1444 kävi Narvanlinnaa piirittämässä, niin karkasivat Saksan Ritarit Inkerinmaahan ja hävittivät kauhiasti. Vaan he taisivat itsekki kärsiä siinä paljo tappoa, koska pyysivät Ruotsalaisten apua ja liittoa. Kristopheri Kuningas lähettiki heidän tykö miehiä, ja Valkin kaupungissa liittousivat Ruotsalaiset v. 1447 Ritarein kanssa, yksituumaisesti Venäläisiä hätyyttämään. Ja niin tavataanki seuraavana vuotena Livon ja Preussian Ritareita yhessä Ruotsalaisten kanssa Nevajoella Venäläisiä vasten sotimassa.

Pispa Maunus Tavasti, joka, paitsi muita ansiollisia töitänsä, oli myös aikanansa asettanut Satakunnan rahvahalta nostetun kapinan, heittää vanhuudelta vaivattuna pispanviran v. 1450 ja kuolee kaksi vuotta sen perästä lähellä Naantalin luostaria olevassa kartanossansa 95:den vuoden vanhana, oltuansa 38 vuotta pispana. Hänen siaan valittiin sukulaisensa Olavus Maunuksenpoika, seurakunnan pääksi, ja vihittiin Roomissa. Hän oli vanhan pispa Maunuksen kostannuksella ollut ulkomaalla oppimassa, tullut Pariisissa Maisteriksi ja Jumaluusopin Bakkalaureukseksi, ollut Pariisin Korkiopiston Rektorina ja sittä suuressa arvossa pidettynä opettajanaki mainitussa opistossa. Hänen mainitaan olleen kaikesta kohdasta korkioppisen ja varsin kaunopuheisen miehen.

Kaarle Knuutssoni Kuningas riensi kaikesta voimasta tulla Norjanki Kuninkaaksi. Hän pääsi kyllä siksi; mutta Kristiani Oldenburista oli Danskalaisilta tullut valituksi, ja hän sai pian Kaarlelta edun Norjassaki, tahtoi myös saada Ruotsin. Kaarle hankki sotaväkeä, ja siitä sodittiin monta vuotta, vaikka Kaarlella ei nöytä olleen täyttä neroa seikkansa puoltamisessa. Silloin oli suuri nälkä ja kurjuus Ruotsissa. Viimmen tuskausi Kaarlelle rahvaski, koska hänen foutit olivat yhtä ylimieliset ja kavalat, kun ulkomaisetki olivat olleet; ja kun hän tahtoi kieltää testamenttein vastaista antamista Kirkolle, niin närkästyivät papitkin. Upsalan Pääpispa Jönssi Bengtssoni (Oksenstjerna), jolla oli vanhaa vihaa Kaarlelle, sai nyt helposti rahvasta puolellensa, nosti v. 1457 kapinan häntä vasten, ja Kaarlen täytyi paeta Dantsigiin. Heti tuli Kristiani I Oldenburista laivastolla Danskan maalta, ja hän kruunattiin Tukhulmissa. Mutta Suomessa oli Kaarle Knuutssonilla vielä miehiä, jotka pitivät hänen puolta ja uhkasivat kernaammasti antauta Venäläisille, kun laillisen Kuninkaansa valapatollisille pettäjille. Mutta Erikki Akselssoni (Totti), joka ennen oli ollut linnanhaltiana Turussa, tuli Suomeen ja sai petoksella ja väkivallalla sen maan linnat ja osat allensa, ja vastustelevat Herrat täytyivät viimmen antaa myötä. Viipuri valloitettiin vasta, sittäkun tapahtunut tulipalo oli pakoittanut asukkaita myönnittämään. Ja niin tuli Suomiki vielä samana vuotena ottamaan Danskalaisen Kuninkaaksensa.

Olavus pispa oli Kuningas Kaarlelta ollut rakastettu ja nimitettiinki hänen Neuvonantajaksi, mutta Kristianissa sai hän yhtä hyväsuosioisen Kuninkaan, joka myös antoi Kirkolle ja pappissäädylle täyden vahvistuksen heidän oikeuksiin. Hänen aikaan tapahtui tulipalo Turussa ukonleimaukselta. Hän kuoli v. 1460.

Konradi Bitsi, joka äitinsä puolelta oli vähän sukuja edellisen pispan kanssa, oli Leiptsigissä tullut Maisteriksi ja ollut Tuomioprovastina Turussa, hän vihittiin nyt Sienassa (Italian maalla) pispaksi Suomeen. Paitsi isompain pitäjästen jakamista, Kirkon järjestystä ja puoltamista, tihunnin makson kiinnittämistä, jotka asiat tälläki pispalla olivat huolena, niin rakennettiin hänen aikaan monta kivikirkkoa, ja Sairashuonet laitettiin papeille. Vadstenan luostarista tuli (v. 1462) munkkeja Naantalin luostarissa kovempata järjestystä matkaansaattamaan ja asettamaan muutamia pispan ja munkkein välillä sattuneita riitoja. Tuomiokapitulin jäsenet, jotka ennen olivat asuneet seurakunnissansa siellä täällä maalla, muutetaan v. 1486 Turkuun pysyväisesti asumaan ja saavat sen vuoksi lisää palkkaa. Vuonna 1488 präntättiin Leiptsigissä Suomen hiippakunnan Messukirja (Missale). Se on ensimmäinen Seurakunnan hyväksi präntätty kirja meidän maassa. Myös muistellaan kaksi tulipaloa tämän ajalta, Turussa (v. 1473) ja Kuusiston linnassa.

Alussa oli Ruotsin tila Kuningas Kristianin aikana onnellinen, mutta sittä rupesi hän lisätyillä veroilla ja muillaki keinoilla siitä maasta itsellensä rahaa kiskomaan, jolla suututti kansan. Vuonna 1463 kävi sanoma, että Kaarle Knuutssonin piti Dantsigistä tuleman sotalaumalla Ruotsiin, joka puhet vaikutti Kristiania tulemahan Tukhulmiin. Silloin käski hän uuden veropanon, jonka ylöskantajaksi asetti ennen jo mainitun Pääpispan Jönssi Bengtssonin, ja lähti itse Suomeen Venäläisiä sodittamaan, niinkuin heti nähdä saamma. Mutta talonpojat Ruotsissa vihastuivat veropanosta ja nostivat kapinan. Kuningas, Suomesta palattuansa, sanoo Pääpispan olevan siihen syynä ja ottaa hänen kiini. Siitä intousi rahvas, karkasi Tukhulmia vasten, mutta voitettiin ja paljo heistä tapettiin. Silloin tavataan pispa Konradiki Tukhulmissa Kuninkaan puolella, jolta oli saanut omaisuuksia lahjaksi, ja kun tällä tavalla oli tullut virkaveljejänsä vastaan olemaan sekä muutenki rikkonut Kirkon lakeja, niin oli hän joutunut pahaan huutoon ja omantunnon nuhteisiin, josta hänen eräs Paavin kirjoitus vapauttaa. (Siitä kirjoituksesta nähdään, että pispain täytyi valalla luvata asetettuin vuotten perästä itse eli jonku asiamiehen kautta käydä Paavin tykönä Roomissa, ja hänelle viedä lahjoja; jota valaa vasten Konradi oli, estetty köyhyydeltä ja Suomessa kuohuvilta sodilta, tullut rikkomaan.) Kuningas otti nyt Ruotsista tavaroita, mitä vaan voi saada, ja purjehti Danmarkkiin, vieden Jönssi Bengtssonin vankina myötänsä. Mutta heti nousi Linkööpingin pispa Ketteli Kaarlssoni (Vaase) kapinan päämieheksi ja antoi v. 1464 tehdä itsensä Riikihoitajaksi. Kuningas tuli kyllä tätä estämään, vaan voitettiin. Nyt tahtoivat talonpojat kiivaasti Kaarle VIII Knuutssonia jällen Kuninkaaksensa, ja hän tuliki samana vuotena Dantsigista, mutta ajettiin puolen vuoden perästä hallituksesta nyt irti päästetyltä Jönssi Bengtssonilta. Sittä ulousi Kaarle Suomeen ja asui Raaseporin linnassa puolineljättä vuotta suuressa köyhyydessä ja puutteessa. Raaseporin linna oli ollut pispa Konradi Bitsin omaisuus, vaan hänen täytyi kauan vastusteltua jättää sen Kaarlelle. Nyt oli ensistä pispa Kettili, hänen kuoltua useimainittu Pääpispa, ja viimmen häntä vastaan Erikki Akselssoni (Totti) Riikihoitajana. Mutta v. 1467 kutsuttiin Kaarle VIII Knuutssoni kolmannen kerran Ruotsin Kuninkaaksi. — Valkin kaupungin liiton perästä ei tietä miten asiat muutamaan aikaan olivat Venäjän kanssa. Mutta v. 1463 nähdään Venäläisen taas maahamme karanneen, ja se oli silloin kun Kuningas Kristiani tuli Suomeen ja esti vihollisen aivoituksia. Seuraavana vuotena olivat Venäläiset kuitenki Joutsenossa ja monessa muussaki Karjalan pitäjässä hirviästi tappamassa, polttamassa ja hävittämässä. Mutta v. 1468 tehtiin Venäjän kanssa sotilakko viideksi vuodeksi.

Kaarle Knuutssonilla oli paljo sotimista vihamiehiä vasten, mutta Stuuret puoltivat häntä ja pitivät hänen nyt hallitusistuimella kuolemaansa asti, joka tapahtui v. 1470. Kalmari-yhdistys oli jo ennenki muuttunut tyhjäksi nimeksi mieltä vailla, ja nyt muuttui se vielä enemmin, kun Stuuret tulivat hallitsemaan. Steeni Stuure Vanhempi valittiin v. 1471 Riikihoitajaksi, sillä kuningasnimeä hän ei tahtonutkaan. Mutta kun Kristiani tuli Danskasta, saamahan jälelleen Ruotsissa menetetyn kruununsa, niin tapahtui kiintiä tappelu Brunkkebergillä, juuri Tukhulmin vieressä, jolla oli se seurana, että Kristianin täytyi paeta, ja Steeni Stuure sai rauhassa hallita miehuudella ja valppaudella voitettua maatansa. Siitä löihen hän rauhallisia töitä tekemään, ja Ruotsilla oli nyt onnellinen aika. Niin lopetti hän sen meidänki maassa olleen tavan, että suurempain kauppakaupunkein Magistraatissa piti puoleksi oleman Saksalaisia. Niin laitti Upsalan Korkiopistonki v. 1477. — Mutta v. 1473 olivat Venäjän kanssa tehdyn sotilakon vuodet loppuneet, ja nämät naapurit olivat Suomea taasen hävittämässä. Novgorodilaiset olisivat sittä kyllä taipuneet rauhaan, vaan Erikki Kaarlssoni (Vaase), joka oli tullut Suomen avuksi lähetetyksi, ei huoli siitä ja pitkittää sotaa vielä kolme vuotta. Vuonna 1475 saapi Erikki Akselssoni (Totti) Viipurin lahjoitukseksi, ja laittaa muurin kaupungin ympäri, ett'eivät Venäläiset sitä hevillä saisi polttaa. Savossa laittaa hän Venänäläisten varalle samana vuotena Savonlinnan (ruotsiksi: Olofsborg, Nyslott,) jonka ensistä teki puusta, mutta kaksi vuotta jälempätä laitti vahvemmaksi ja seisovammaksi. Miten rauhatoin sitä rakettaissa aika oli, nähdään muutamasta Erikki Akselssonin kirjoituksesta, jossa sanoo, "että kun työmiehet lähtivät santaa, kiviä ja kalkkia noutamaan, niin täytyi minulla olla joka proomun kanssa sotamiesjoukko ja 12 eli 14 omista palvelioistani rintalastasissa ja miekoissa Venäläisten vuoksi." Samana vuotena lähti myös Erikki Akselssoni senaikuisen Tuomioprovastin Maunus Niilonpojan Särkilahdesta kanssa Ruotsiin, saamahan apua Venäläisiä vasten; vaan eivät saaneet ollenkaan sotaväkeä, kun ainoastaan sotitarpeita. Kuitenki sai Erikki Akselssoni v. 1479 Steeni Stuurelta apuväkeä Ruotsista, ja nyt "lähti hän Venäjälle, 20 eli 30 penikuormaa, ja teki siellä suurta vahinkota: tappoi niin ihmisiä kun eläimiä, miehiä kun naisia, vanhoja kun nuoria, moneen tuhanteen."

Ruotsin entinen Kuningas Kristiani I kuoli v. 1481 ja hänen poikansa Johani (Hanssi) tuli hänen perilliseksi Danskan kuningasistuimella. Mutta Ruotsi ja Norja eivät tahtoneet häntä omanansa tunnustaa, niinkun Kalmari-yhdistys vaati yhteistä Kuningasta. Ainaki uudistettiin mainittu yhdistys niin kutsutun Kalmari-Recessin kautta v. 1483, jota myöten Johanin piti tulla Kuninkaaksi, ehkä vallan oleman mahtavilla papeista ja maallisista. Mutta Riikihoitaja Steeni Stuure esti tämän tuuman aikaansaamista, ja niin jäi se tuumaamisiin vielä neljätoista vuotta. Hän joutui sittä riitaan niiden voimallisten Akselssonein (Tottein) kanssa, jotka olivat hänelle sukuja ja ensistä olivat auttaneet Riikihoitajaksi, ja samassa vierausi hänestä muitaki mahtavia, että hänen tila nyt oli joksiki huojuvainen. Entinen Riikihoitaja ja Savonlinnan rakentaja Erikki Akselssoni oli kuollut v. 1480 ja jättänyt lahjoituksensa Suomessa, Viipurin, Raaseporin, Hämeen ja Savon linnat, veljillensä Iivarille ja Laurille, jotka eivät aikoneet niitä jättää, ennenkun kaikki velivainajansa tehdyt kostannukset Suomen varjelemisessa vihollisilta heille maksettaisiin. Mutta kolmen vuoden perästä täytyi Iivari Akselssonin, veljensä Laurin jo kuoltua, antaa muut linnat Suomessa Steeni Stuurelle, paitsi Raaseporin, jota vasten hän sai Ruotsissa siaan maata allensa. Sittä menetti hän v. 1487 Ruotsissa kaikki lahjoituksensa, Raaseporin otti Knuuti Posse Steeni Stuurelle, ja hänen täytyi paeta Danmarkkiin.

Venäjän kanssa ei näytä nyt olleen sotia. Mutta Ruotsalaiset olivat auttaneet Riigan kaupunkia Saksan Ritareita vasten ja niinmuodoin tulleet heidän kanssa riitaan. Nyt tekivät he rauhan uuden Seuramestarin Freitagi von Loringhoffin kanssa v. 1488. Samalla sanotaan keskinäisen liitonki Venäläisiä vastaan tulleen taas tehdyksi Papinsaareksi (Prestholmen) nimitetyllä saarella Uusmaassa. Ja tokipa tarvittiinki, sillä kohta nousevat Venäjältä hirmuiset ukonpilvet, tulen ja leimauksen kanssa. — Samana vuotena oli Venäläisiäki ollut taas Karjalassa, mutta tulleet Knuuti Posselta kaijotetuiksi.

Maunus Niilonpoika Stiernkorssi Särkilahdesta tulee nyt, Konradi Bitsin v. 1489 kuoltua, pispaksi; syntynyt Suomessa, Maisteri Pariisissa, Tuomioprovasti Turussa, Saksan Keisarilta Fredrikki III:nelta valittu Saksan riikin Pfaltsigreiviksi, (joka arvo piti oleman perimöinen kaikille vastaisillenki Turun Tuomioprovasteille,) ja nyt pispaksi. Hänen ajan saamma nähdä olevan Suomelle sangen rauhattoman.

b.) Suuresta Venäläissodasta Suomen vapauttamiseen Danskalaisista (v. 1490-1523).

Tällä nyt kerrottavalla ajan jaksolla tulee häviämään, mitä Suomi oli edellisinä rauhanaikoina, pispain ja muitten huolen kautta, rikkaudessa ja voimassa kasvanut. Minkä osan maata Venäläinen jättää hävittämättä, sen rosvoaa Danskalainen. Mutta maallisen turvan kadottua tulevat esivanhempamme sen perästä saamaan uuden, hengellisen lohdutuksen, — evangeliumia puhtahassa kirkkaudessansa ruvetaan sittä heille saarnaamaan.

Venäjälle ovat ensin silmät nakattavat. Siellä olivat Monguolit laskeneet kaikki Ruhtinaskunnat verolliseksi allensa ja kovassa orjuudessa pitäneet sitä, kuitenki omilta Ruhtinailtansa hallittua, maata, jonka tila oli sangen onnetoin kaikesta kohdasta. Vähitellen olivat Moskovan Ruhtinaat saaneet jonkutapaisen edellisyyden muitten Ruhtinaisten rinnalla, ja heistä syntyiki sankari, Dmitri IV Donskoi, joka ensikerran uskalsi Monguoleja sodittaa, ja löi heidät Kulikovan kentillä, Donijoen varrella, v. 1379. Ei kuitenkaan tämä voitto vielä voinut Venäjän vapauttamista vaikuttaa. Mutta Iivana III Vasileivitsa nousee v. 1462 Moskovan Ruhtinasistuimelle, ja nyt tapahtuvat hänen kautta suuret muutokset Venäjän tilassa. Monguoleille, jotka lähes puolikolmatta vuosisataa olivat Venäjätä orjuuttaneet, ei hän maksanut enää veroa ja irtausi heistä kokonaan. Se monihin Ruhtinaskuntiin jaettu Venäjän valta yhdistettiin häneltä vahvalla kädellä Moskovan alle, ja hän nimittiki itsensä Kaiken Venäjän Itsevaltiaaksi. Myös täytyi se ennen niin ylävä Novgorodiki, jonka sisälliset riidat jo olivat viimmeisinä aikoina huonontaneet, antauta v. 1470 hänen alamaiseksi: menetti muutamia vuosia jälempätä kaiken itsinäisen valtansa, ja pian hävisi sen kauppa ja rikkauskin.

Mitä sotihin Ruotsalaisten ja Venäläisten välillä tulee, niin olivat ne tähänasti käydyt ainoastaan Novgorodilaissilta, usein yksinäisiltä rosvoveitikoilta siitä kaupungista, ja jos joku muukin Ruhtinas joskus niihin ryhtyi, niin tapahtui se aina Novgorodin puolesta. Mutta nyt, kun Venäjä on yhdistetty yhden valtiaan alla, ja koko maan voimat hänelle ovat altisna, niin tulevat ne Suomelle ja Ruotsille paljoa vaikiammaksi ja peljättävämmäksi. Se havaitaan jo siinä ankaruudessa, jolla se sota käytiin, kun alkoi v. 1490 ja on pitkällisyydestänsä sekä kovuudestansa tullut kutsutuksi suureksi Venäläissodaksi. Mainittuna vuotena karkasivat Venäläiset Pohjanmaalle, hävittivät Kemissä, Iissä ja Limingassa miekalla ja tulella. Ei muitakaan isänmaamme paikkoja säästetty. Miten kauhia tämä menetys muillaki paikoin oli, nähdään Riimikhronikan sanoista, "että Karjala, Savo ja puoli Hämettä oli autiana enemmän kun 80:nen peninikuorman laveudelta." Jos siinä olisikki vähän lisätty, niin ei mahtanut tosin olla helppo se vuosi Suomelle. Ei tietä jos sota aina oli kuohumassa hetiseuraavina vuosina, vaan v. 1492 valitsi Ruotsin Riiki-Raati Knuuti Possen, Lakmannin Erikki Ragvaldssonin ja kaksi hengellistä Herraa, nimittäin Maisterit Maunuksen ja Henrikin, (toinen Dekaanus, toinen Kaniiki Tuomiokirkolla,) sodankäynnin taluttajoiksi ja huolenpitäjiksi. Danskan Kuningas Johani kävi seuraavana vuotena liittoon ja ystävyyteen Iivana III:nen Vasileivitsan kanssa, ja Ruotsalaiset sanoivat, että hän oli Iivanata yllyttänyt Suomea sodalla vaivaamaan. Vuotena sen perästä taisiki jo Venäläisiä käydä Suomessa, vaikka siitä ei ole meillä täysinäistä tietoa. Mutta v. 1495 tuli kova aika maallemme. Iivana Vasileivitsa oli koonnut 60,000 miestä sotaväkeä ja lähettänyt niitten kanssa Vasilei Shuiskoin Viipuria piirittämään, samalla kun toiset laumat karkasivat Itäis-Suomen pohjaisemmille paikoille ja piirittivät Savonlinnaa. Knuuti Posse oli linnanhaltiana Viipurissa. Kolme kuukautta piiritettiin sitä linnaa, Venäläiset olivat jo tulleet muureihin asti sekä ampuneet ne suurilla kanuuneilla rikki, ja 30:tenä Marraskuuta alettiin varsinainen ryntäminen. Mutta hirmuisella pauhinalla kiitivät yhtäkkiä ne ryntävät viholliset ylös ilmaan, eloon jääneet pötkivät peljästyksissä pikaisesti pakoon, ajetut perästä aseutuneilta talonpojilta, joiden sanotaan heistä tappaneen vielä 9000 miestä. Samoin täytyivät Venäläiset jättää Savonlinnan ottamattomaksi, sillä Savolaiset kaijoittivat heidät maanääristänsä ja löivät kuoliaaksi kenen heistä vaan tapasivat. Maa oli tällä tavalla tullut puhtaaksi vihollisista. — Se kumma tapaus, jonka kautta Viipuri pelastettiin, tuli arvattavasti siitä, että muurin alle kaivettuhun kuoppaan oli pantu ruutia, joka vihollisten ryntäissä sytytettiin sekä lennätti ne ilmoihin; ja sitä on kutsuttu Viipurin paukaukseksi. Heikkoluuloinen rahvas arveli tämän tapauksen taijoilla matkaansaatetuksi Knuuti Posselta, jota suurena velhona pidettiin, ja kummia puheita kävi siitä jälestäpäin kansan suussa.

Sill'aikaa kun Knuuti Posse näin miehullisesti puolti Suomea, kokosi Riikihoitaja Steeni Sture isoimman sotajoukon, kun Ruotsi hänen päivinä oli nähnyt. Se nousi enempään kun 40,000:teen mieheen. Hän rupesi itse sen pääksi, mutta viivytteli niin kauan lähtöänsä Suomeen, että oli jo myöhä' syksyllä kun hän tuli matkaan, ja iso osa miehistä meneysi merihädässä ja vilussa. Kun Riikihoitaja viimmen tuli Suomeen, niin olivat jo viholliset kuulumattomissa, ja hän jakoi ruanpuutteen vuoksi sotalauman talvikortteleihin ympäri maata. Mutta talvella seuraavana vuotena 1496 leimahti sota taas korkeimmalleen. Venäläiset tulivat jälelleen talvisydämellä. Stuure ei voinut niin heti saada kokoon ympäri maata olevan sotalaumansa, ja hän ei ollut vielä päässyt liikkeelle Turusta, kun Vasilei Kossoi oli painanut rajan yli, lyönyt joukon Ruotsalaisia, piirittänyt Viipurin, kostaaksensa enemmäisen vuoden tappoja hävittänyt Karjalan, Savon ja Hämeen maan, samonnut Turun lääniin asti ja tappanut noin 7000 ihmistä. Ja kun Steeni Stuure lopulla Helmikuuta sai sotalaumansa koolle ja marssi rajaa vasten, niin olivat Venäläiset jo suuren voittosaaliin kanssa palaamassa. Danskan puolelta pelottavat asiat vaikuttivat Steeniä heti lähtemähän Ruotsiin ja ottamaan osan sotajoukosta myötänsä. Svantte Stuuren jätti hän muun sotalauman päämieheksi Suomeen; ja nyt karkaavat Ruhtinaat Iivana ja Pietari Ussatoi, jotka olivat Pääruhtinaan käskystä koonneet verestä sotaväkeä Vienan tienoilla, Kajaanan maahan, Pohjanmaan äärille, (jota Veläläiset nimittivät Kymmenisen joen maaksi,) ja Jokkasten pitäjähän, jolloin maata hävitettiin aina Torniojokea myöten. Sillon sanotaan Limingan asujanten, vasta välttääksensä tämänlaista rauhattomuutta, antauneen Venäjän vallan alle, josta asiasta olivat lähettäneet miehiä Pääruhtinaan kanssa Moskovassa keskustelemaan. Mutta Venäläiset ajettiin pakoon Svantte Stuurelta, joka meritse karkasi heidän maahan, otti lähellä Narovata löytyvän Ivangorodin linnan ja palasi Suomeen vankein ja runsaan voittosaaliin kanssa, tarjottua voitetun Ivangorodin Livon Ritareille ja sen sorrettua, kun Ritarit eivät huolinneet sitä lahjaa häneltä ottaa. — Vuoden loppupuolella tuli Steeni Stuure taasen Suomeen uudella sotalaumalla, mutta ei saanut Svantte Stuurea lähtemään talviretkelle Venäjän maahan, niinkuin oli toivonut, sillä Svantte oli suuttunut hänelle siitä, että luuli itsensä jätetyksi viimmekerralla vihollisten syötiksi. Suutuksissaan jättää Svantte äkisti sotajoukon ja palaa Ruotsiin. Riikihoittaja menee myös Svanten perästä, kun oli ensin hankkinut vartoväkeä Viipurin ja Savonlinnan varaksi ynnä laittanut vartolinnoituksia Uusmaan ja Hämeen puollukseksi. Hän olisi hyvin mielellään tehnyt rauhan vihollisten kanssa, jos olisi siinä tapannutkin, koska hänen voimat eivät tässä sodassa varsin riittäneet ja hänellä muuten oli Ruotsissa paljo huolta Danskan Kuninkaan ja voimakkain ylimysten juonten tähden; mutta Ruotsin Raati oli semmoista tuumaa vastaan. Niin olivat sen vuoden sotayritykset lopulla.

Sit'ei voi kieltää, ett'ei Steeni Stuure joksiki huolettomasti käyttänyt Suomen puoltamisessa. Siitä asiasta ja, muut mainimatta, siitäki, että hän oli liitollansa Livon Ritarein kanssa ärsyttänyt Venäläisiä sotaan, syytti häntä Ruotsin Riiki-Raati ja kutsui Danskasta Kuningas Johani II:sen Ruotsiin. Kuningas tuli. Silloin ulousi Riikihoitaja Daalareihin ja sai talonpoikia puolellansa, joiden kanssa kävi Kuningasta vasten; mutta ei onnistanut. Siitä tuli hän saamaan Suomen, Ahvenanmaan ja monta paikkaa Ruotsissa läänitykseksi, mutta täytyi heittää vallikan Kuninkaalle, joka kruunattiin vielä samana vuonna 1497. Steeni Stuure sai kuitenki vielä olla yksi neljästä Ruosia hallitsevasta Riiki-Raatista. Mutta pian vaikuttivat vihamiehet, että hänen täytyi lahjoituksistansa antaa Turun, Hämeen ja Savon linnat sekä läänit takasin Kuninkaalle.

Maunus III Stiernkorssista, joka nyt oli ollut pispana, ei löydy paljo muuta mainittuna, kun että häntä kiitetään, että hänellä oli Kirkon puolta pitäissänsä paljo vastuksia ja mielikarvaita, ja että hän oli laittanut Dekaanin arvon Tuomiokirkolla, sekä muutenki pappivirkain tuloja lisäillyt. Myös tietään hänen toimittaneen yhteisen atrioitsemisen säätyveljillensä ja muillenki köyhille Turussa. Sammui v. 1500.

Tämän perästä tulee Laurentius Mikhaelinpoika Suurpää pispaksi. Hän oli kotosin Turusta ja Pariisis-Maisteri. Vihittiin vasta vuoden perästä, Upsalassa, saatuhun arvoonsa. Hänen aikana tapahtui, että Herrat Ruotsissa luopuivat jällensä pois Kuningas Johannista ja valitsivat v. 1501 Steeni Stuure Vanhemman uudellensa Riikihoitajaksi. Silloin oli Suomessa Danskalainen mies, Maunus Frille, joka piti Johanin puolta, eikä tahtonut Steeni Stuuren ystäville antaa Turun linnaa. Mutta ne piirittivät sitä yli kolme kuukautta, jonka perästä linna, Saksalaisen vartoväen petoksesta, joka tahtoi saada käsiinsä muutaman siellä löytyvän suuren rahasumman, annettiin, 6:tena p. Syyskuuta v. 1502, Steeni Stuurelle. Muu osa maata taisi vastustelematta häneen luopua. Riikihoitajalla oli vielä taistelemista Danskalaisia vastaan ja kuoli v. 1503, myrkystä niinkuin sanotaan. Vaikka Danskan Kuningas nyt tahtoi saada Ruotsin valtaansa, niin valittiin kuitenki, Hemminki Gadin nerosta, Svantte Stuure Riikihoitajaksi seuraavana vuotena. — Samana v. 1504 tehtiin sotilakko Venäjän kanssa 20:neksi ajastajaksi, josta on nähtävä, että sotatila oli kestänyt aina siihen saakka, vaikk'ei siitä ole tietoja, ja se mahtoi olla huokiampi Suomelle loppupuolellaan, Venälaisten sodan tähden Livon Ritariseuran ja Lithovian kanssa. Suuri Venäläissota oli siis pitkittänyt 14 vuotta. — Nyt seuraavat rasitukset Danskalaisilta.

Pispa Laurentius Suurpään aikana jaettiin, varsinki Karjalassa ja Savossa, jossa pitäjät olivat niin laajat, että oli muutamilla 15 penikuormaa ja enempiki kirkolle, seurakuntia pienemmiksi; ja muutamassa Tukhulmin Riikikokouksessa päätettiin uutten kirkkojen rakentamista isänmaassamme. Tämä pispa tuli, visiteerinki matkallansa Ahvenanmaahan, yhtäkkiä halvatuksi ja kuoli muutaman ajan perästä v. 1506. Sittä valittiin Johannes IV Olavinpoika, hänki Suomalainen syntymältänsä ja Pariisis-Maisteri opiltaan, jälkeenseuraavaksi pispaksi ja vihittiin vasta seuraavana vuotena Upsalassa, saatua ennen Paavilta vahvistuksen vaaliinsa. Hänen täytyi ostamalla saada Kuusiston linna edellisen pispan väeltä, jotka eivät mielineet sitä antaa, ennenkun saivat 200 markkaa.

Riikihoitaja Svantte Stuure oli erityistä (nimittäin Natt- och- Daagin) sukua, kun Steeni Stuure Vanhempi oli ollut, ja hänen aikana tapahtui alituisia kapinoita Danskalaisten kanssa. Hänell'oli auttajana ja ystävänä Hemminki Gaddi, mies hengellisestä säädystä, mutta useimmin tavattu sota- ja hallitusasioista, kun alttarilla, ja palava vihasta Danskan nimeen. Mutta isoin osa Raatista ja melkein kaikki pispat olivat Danskan puolella ja aikoivat aina kutsua Kuningas Johania takasin, jota Svantte ja Hemminki estivät. Kun nämät viimmeksi mainitut miehet vielä saivat Hansaseuran puolellensa, niin alkoivat he Danmarkkia kovemmasti hätyyttää ja kostaa sen hävitäntäretkiä Suomeen. Danskalaiset olivat nimittäin rosvoneet ja hävittäneet Suomen rantamaita v. 1509. Saman vuoden 2 p. Elokuuta, kun kaikki Turun asukkaat nukkuivat unen levossa, tuli sydänyöllä yhtäkkiä Otto Ruuthi Danskalaisten kanssa suurella rymäkällä ynnä torvein ja sotasoitinten pauhinalla kaupunkiin, ja alkoivat ryöstää ja murhata hirviästi. Tuomiokirkosta ryöstettiin kaikki kirjat, korennukset ja irtain omaisuus; samoin yksinäistenki huoneista. Ryöstötavara kannettiin Danskalaisten laivoille. Yläisemmistä murhattiin monta, ja toinen osa vietiin vankina Danmarkkiin. Nämät voret viipyivät vielä muutaman ajan Turussa, pitkittäin ilkiätä työtänsä. Vuotena perästä oli myös Amiraali Severini Norbyy liikkeellä ja otti Kastelholman linnan Ahvenanmaalla, tehden linnanhaltian frouanensa vankiksi.

Arvidi Kurkki valittiin pispaksi, kun Johannes Olavinpoika, palattuansa visiteeringiltä Karjalassa, oli v. 1510 kuollut suuresta ruokapalasta, joka hänellä oli kurkkuun tarttunut ja hänen läkähyttänyt. Arvidi oli ulkomaalla tullut Maisteriksi ja ollut Dekaanus Turussa, valittuansa pispaksi lähtenyt Italiaan saamahan Paavilta vahvistuksen vaaliinsa, ja vihittiin vuoden kuluttua Strengnääsissä. Isänmaansa hyvää tarkoittava mies oli tämä pispa. Hänen valintavuotena, elikkä Venäjän tietoja myöten vasta 9:tenä Toukokuuta v. 1513, pitennettiin se vähää ennen 20:nesi vuodeksi sovittu sotilakko, Novgorodissa 60:neksi ajastajaksi, samoilla ehdoilla kun Pähkinäsaaren rauhassa Maunus Liehakon aikana.

Mutta Riikihoitaja Svantte Stuure oli kuollut pikaisesti v. 1512 ja Ruotsin kansa siaan valinnut hänen pojan, Steeni Stuure Nuoremman, riikiä hoitamaan ja vartioimaan, ehkä Raati ja ylimykset tahtoivat siihen virkaan Erikki Trollea. Danmarkin Kuningas Johani II oli myös kuollut v. 1513, ja poikansa Kristiani II, Tyranno (Hirmuvaltia) ansaitulla liikanimellä, tullut hallitukseen. Hän oli jo isänsä eläissä tullut Ruotsissa otetuksi kruunun perilliseksi, ja kun ei hän heti päässyt siihen arvoon, niin sanotaan hänen, samalla tavoin kun isänsä ennen, yllyttäneen Venäläisiä Suomehen karkaamaan. Vuonna 1515, ja kahtena sitä seuraavana, mainitaanki Venäläisen hävittäneen Suomea eli Norbotnia, jolloin siis vasta käyty sotilakko heti rikottiin. Sota oli myös v. 1516 noussut Steeni Stuuren ja Danskan välillä, Pääpispan Gustavi Trollen juonilla, joka viimmen tuli arvonsa menettämään ja hänen auttaja, Kristiani, voitettiin Bränkyrkan tappelussa, lähellä Tukhulmia, v. 1518. Nyt asetettiin Paavin käskystä hengellinen oikeus Danmarkissa, ratkasemaan virastansa lasketun Pääpispan kanteita Riikihoitajata vasten, ja Steeni Stuure kaikkine puoltajinensa tuomittiin pannaan. Siitä rupesi Kristiani sotajoukkoa kokoamahan, joka v. 1520 lähti Ruotsia kurittamaan. Boogesundin tykönä tuli tappelu, jossa Steeni Stuure Nuorempi voitettiin, ja kuoli muutaman ajan perästä haavoistansa. Riikihoitajan kuoltua tuli hämmästys Ruotsin kansaan, eikä kukaan tiennyt mitä nyt oli tehtävänä, kun Danskalainen miekalla ja tulella läheni pääkaupunkia. Ainoastaan Steeni Stuuren leski, se rohkia Kristiina Gyllenstierna, piti uskalluksensa tallella ja puolti Tukhulmia, joka Kristianilta piiritettiin, vaikka jo oliki suuri osa Ruotsin Herroja tunnustanut Kristiania Kuninkaaksensa. Mutta kun Hemminki Gaddiki nyt meni Danskalaisen puolelle ja houkutteli Kristiinata samaan, niin antoi viimmen tämä vaimo (7:tenä Syyskuuta) Tukhulmin Kristianille, joka hänelle lupasi antaa omaisuudeksi Hämeenlinnan ja sen läänin ynnä Kokemäen kartanon. Myös luvattiin Ruotsalaisille kaikkinainen rauha, sekä Kristiinan ystäville ja puoltajille Suomessa, joiden seassa nimitetään pispa Arvidi Kurkki, Ooke Jöranssoni Totti, Tönnes Erikssoni Totti ja Niilo Eskilssoni Baneeri, täysi vapaus kaikesta rangaistuksesta ja vainosta. Mutta pian näytti Kristiani, mitä hänelle oli mielessä ja mitenkä hän aikoi lupauksiansa täyttää. Luvattuja omaisuuksia ei annettu Kristiinalle. Marraskuussa 8:tena päivänä, kun uuden Kuninkaan kruunaamisen juhlaa pidettiin Tukhulmissa, suljettihin portit Tukhulmin linnaan, jossa tiettävästi nyt löytyi paljo kansaa, ja muutamain edelläkäyneitten syyttämisten perästä ruvettiin mestaamaan kaikkia, kun ei luultu olevan Danskan ystäviä, ei ainoastaan Herroja, vaan myös muita läsnäolevaisia alhaisempia, ilman armoa ja oikeutta. Olaus Magnus, joka on kirjoittanut kirjan Pohjaisten Kansain elosta, jossa Suomestaki tulee paljo puhumaan, näki omilla silmillään 94 ihmistä mestattavan. Toisia hirtettiin eli piinattiin kuoliaaksi. Tämä on se mainio Tukhulmin verilöyly. Mutta tulipa Suomellenki vuoronsa. Heti Ruotsiin tultuansa oli Kristiani lähettänyt käskyjä sen maan Herroille, tulemahan Ruotsiin riikin asioista keskustelemaan. Mutta lienevätkö Herrat jotaki petosta aavistaneet, slllä ei heistä yksikään käskyä totellut. Sittä oli Kristiani lähettänyt Hemminki Gadin sotajoukolla, Suomen maata kukistamaan ja sen linnoja ottamaan. Linnat antausivat hänelle vastustelematta, sillä ei arveltu vastuksen enää mitään auttavan; entiset linnanhaltiat laskettiin viroistansa, joihin Saksalaisia ja Danskalaisia miehiä pantiin. Turun linnaan asetettiin vasta mainittava Thuomas Volffi. Mutta nyt tuli Kristianilta verinen käsky, jota myöten Ooke Jöranssoni Totti mestattiin Hämeenlinnan ulkopuolella (27 Marrask.). Hemminki Gaddi sai myös vanhoilla päivillään havaita, miten Kristianin laatuiset miehet palkitsevat ystäviänsä; sillä hän ja Niilo Eskilssoni Baneeri mestattiin Raaseporin etuloilla (16 Jouluk.) Pispa Arvidi säilytti henkensä; joko hän lie Kuusiston linnassa saanut turvansa, eli muuten tiennyt paeta vainojiansa. Sillä keinoin menetteli Kristiani Ruotsissa, ja yli 600 ihmistä oli hengeti nutistettu, kun hän seuraavan vuoden alulla palasi Danmarkkiin.

Kun nämät kauhistukset paraaltaan tapahtuivat Ruotsissa, tavatahan Gustavi Erikssoni Vaase, karattuansa vankeudesta Danmarkissa Lybekkiin ja sieltä lähettyänsä Ruotsiin, eräilemässä Danskalaisten pelvon tähden Daalarein metsissä, puimassa talonpoikain riihissä, piiloutuneena vainojiltansa muin heinäkuormassa, muin kaatuneitten puitten alla, muin kuopissa ja kellareissa: hän se nuori aatelismies, jonka rehellisessä sydämessä ajatukset Ruotsin vapauttamisesta olivat nousseet, ja jonka aikeensa hän nyt tulee, niinkuin hänellä oli itsellänsä tapana sanoa, "Jumalan ja Ruotsin talonpoikain kautta" täyttämäänki. Hän sai Daalarilaiset ja sen perästä talonpojat muillaki paikoilla puolellensa, sittä vapasukusia Herrojakin; piiritti Tukhulmia, jossa kaupungissa Magistraati pyysi Suomesta avuksensa miehiä ja sotitarpeita; ja valittiin Syyskuussa v. 1521 Herrainpäivillä Vadstenassa, Riikihoitajaksi. Nyt alkoi hän Suomenki vapauttamista miettiä; lähetti sinne Niilo Arvissoni Vestgööthen ja Henrikki Jönssonin Haagasta, sotamiesjoukon kanssa, ja näihin yhdistyy Niilo Monssoni Grabbe Grabbakasta ynnä monta muuta vapasukuista Suomalaista. Nämät miehet alkoivat 24 Marraskuuta piirittää Turun linnaa, jossa Thuomas Volffi oli haltiana, ja löytyi hänellä siellä paljo vartoväkeä sekä runsaasti sotitarpeita. Siihen siaan oli piirittäjillä sota-aseista ja ruutista suuri puutet, jota pispa Arvidi ainaki koki heille varustaa. Vaan ei tahtonut piiritystyö Ruotsalaisilla menestyä. Eräällä karkauskerralla otettiin muutamia Ruotsalaisista, joiden seassa Niilo Arvidssonin veli Bengti vangiksi. Volffi antoi hirttää kaikki tyyni linnanmuurin ulkopuolella. — Ahvenanmaahan lähetti Gustavi Hemminki von Brokkenhuusin, ottamaan Kastelholman linnaa, jota Lyyderi Friimanni Kristianin puolesta hallitsi; ja vaikka Ruotsin päämies tapettiin viimmenimitetyltä kaksitappelossa, niin taisi linna kuitenki hetimiten tulla otetuksi.

Seuraavana vuotena 1522 kävi Tammikuussa Kristianilta kaikille linnanhaltioille Suomessa käsky, jossa heitä haastetaan tappamahan ne kiini saadut ja linnoissa säilytetyt Herrat Gustavin puolluksesta. Sentähden antoi Volffi ottaa hengen kaikilta Turun linnassa löytyviltä Suomen Herroilta, joiden seassa oli Tönnes Erikssoni Totti ja Lakmanni Pohjais-Suomessa Henrikki Steenssoni. Samanlainen surma olisi myös tullut Erikki Flemingille, mutta hän oli ajoissa saanut tiedon Kuninkaan käskystä ja mietti keinoja, mitenkä pelastaa itsensä ja muitaki maanmiehistänsä. Hän tekeysi siis Kristianin paraaksi ystäväksi, jonka kautta sai Volffin hyväsuosion itseensä, hän tarjousi karkaamaan piirittäjöitten päälle, johonka vaaralliseksi katsottuun yritykseen linnassa olevat Ruotsalaiset sotamiehet piti pantaman, sillä heidän kuolemasta ei paljon huolittu. Tämä lauma piti lisättämän Danskalaisilla, jotka pitäisivät Ruotsalaiset kurissa. Fleminki sai salaa sanan Ruotsin päämiehelle aikomisistansa, ja kun hän oli käynyt ulos linnasta, niin rupesivat karkaajat ja päällenkarattavat yhessä tappamaan niitä muassa olevia Danskalaisia, ja Fleminki miehinensä oli vapautettu. — Turun linnaa piiritettiin aina keväimeen asti, jolloin Severini Norbyy tuli sen avuksi. Niilo Arvidssoni ja Ruotsalaiset, joilla oli kovin vähä voimia vastukseksi, täytyivät nyt vetäytä pois Turusta. Heidän lähtiissä kirposi tapaturmaisesti tuli yhteen ruutitynnyriin, ja siitä syttyi tulipalo kaupunkiin, joka palaissansa Danskan sotaväeltä ryöstettiin. Ruotsalaiset pakenivat maan sisälöille Hämeeseen, jonnekka Danskalainen ei heitä ajanut perästä. Pispa Arvidi Kurkki, joll'ei enää ollut Kuusiston linnassa turvapaikkaa, pakeni Danskalaisten edellä Raumaan, sieltä meritse Ulvilaan, sieltä Nääräpäähän, ja sieltä aikoi tulla Ruotsiin, mutta hukkui merihädäässä monen vapasukuisen miehen kanssa Suomesta, jotka olivat perehinensä hänen seurassa olleet. Sinne meni Suomen 23:mas ja viimmeinen paavinuskoinen pispa. Hämeesehen paenneista miehistä, joilla ei enää ollut toivoa saada maata puollustetuksi, jakaupi sotalauma: Erikki Fleminki menee isoimman joukon kanssa ja yhdistäypi Gustavi Vaasen laumoihin; Niilo Grabbe jääpi Suomeen, varustaa itsellensä pienen laivaston, hätyyttää sillä Danskalaisia, missä vaan heitä tapaa pienemmissä joukoissa, ilmautuu välistä Raaseporissa, Porvossa elikkä Kokemäessä (Kuusistossa?), pakenee hädän tultua Vironki puolelle, ja tekee sillä keinon paljon pahaa Kristianin väelle. — Danskalaiset hävittävät rantamaita Suomessa; Kuusiston linna otetaan heiltä sisälle; Norbyy purjehtii sinne tänne Ruotsin ja Suomen välillä, auttain ahdistettuja linnoja rualla ja väellä. Niinpä käski hän Thuomas Volffinki Suomesta ottaa ruokatarpeita, minkä voisi saada, ja viedä niitä Tukhulmiin. Volffi lähtiki suurella laivajoukolla anottua apua viemään. Mutta Gustavi Vaase oli Lybekkiläisten avulla saanut sotalaivoja, jotka piilivät Ruotsin luotojen välillä ja nyt tulivat ottivat koko Volffin laivaston sisuksinensa, ynnä Volffin itsensä vankiksi, ja sitte hirtettiin hän tammeen, ansaituksi kostoksi monista hirmutöistänsä.

Gustavi Vaasella kävivät toimet hyvästi Ruotsissa: yksi linna toisen perästä otettiin häneltä, yksi etu seurasi toistansa. Tukhulmi oli vielä Danskalaisilla. Sitä piiritettiin monelta haaralta, ja Norbyyn apuanto estettiin. Kristianilla ja hänen puoltajilla ei näytä olleen ollenkaan tointa ja tolkkua muuhun kun hirmutöihin ja ilkeyksiin. Se vaikutti, että Danskanki Raati ja Herrat jo rupesivat häntä pelkäämään ja vihaamaan. He antoivat kruunun Fredrikki 1:mäiselle, joka teki liiton Hansalaisten kanssa. Kristiani ei uskaltanut vastustaa, kokosi tavaroita, minkä sai, ja purjehti v. 1523 Huhtikuussa muutamilla laivoilla pois Danmarkista, heittäin ijäksi päiväksi kruununsa. Sittä eli hän kruunuheittona, pidettiin lopulla 27 vuotta vankina ja kuoliki siinä tilassa. Tässä oli hänen oman mielettömyytensä kosto! Mutta Fredrikki otti Danskan kruunun ja tahtoi hänki Kalmari-yhdistyksen ehdoilla saada Ruotsi allensa, josta hän kirjoitti Ruotsiin. Vaan sieltä vastasi Raati: että he olivat valinneet Gustavi 1:sen Erikssonin Ruotsin Kuninkaaksi. Se oli tapahtunut Strengnääsin Riikinkokouksessa, 7:tenä päivänä Kesäkuuta. Niin päätyi Kalmari-yhdistys, jonka onnettomuus oli kestänyt 126 vuotta. Samassa kuussa antausi Tukhulmiki Gustaville, ja pian oli koko Ruotsi hänen hallussa ja vapaana.

Kun Kuningas Gustavi 1:nen oli saanut Ruotsin perkatuksi Danskalaisista, niin tuli Suomen vuoro. Elokuussa v. 1523 lähetti hän sinne vahvan sotalauman Ruotsalaisia, Saksalaisia ja Suomalaisia, Amiraalin Iivari Flemingin myötä, jonka piti veljensä Erikki Flemingin kanssa ajaa Danskalaiset matkoinsa. Armeia nousi maalle Kuusiston linnan tykönä ja otti sen toissa päivänä välirynnäköllä. Sitte meni se Turkuun, jonka linna 12:ta päivän perästä saatiin otetuksi. Alussa kävi Danskan sotajoukko Ruotsalaisia vastaan, mutta vetäysi pian Hämeenlinnan kautta Viipuriin, kun oli saanut tarkempia tietoja vihollistensa voimasta. Ruotsalaiset jakausivat nyt pienempiin joukkoihin, jotka vähitellen ottivat Hämeen, Raaseporin, Savon ja Viipurin linnat Danskalaisilta; jälkimmäinen otettiin Niilo Grabbelta. Ennen Joulua oli koko Suomi tempastu vihollisten kourista. Kun ei ollut Danmarkista apua odotettavana, niin menetti Danskan puollus rohkeutensa, ja eivät he tahtoneet eivätkä voineet pitemmältä vastustella. Näin tuli Suomi vapaaksi Danskalaisista.

2. Suomen sisämäisistä asioista Paavinuskon aikana.

Kukin aika on, omituisen luontonsa ja laatunsa puolesta, muista eroitettu: niin myös Paavinuskon aika. Tässä tahdomma nyt sovitella muutamia ennen mainimatta jääneitä eli jo mainittujaki asianhaaroja yhteen; sillä täydellisempätä osotusta tämän monesta syystä kyllä merkillisen ajan elämään emme voi antaa.

Ensisti tahdomma Kirkollisuuden puolta katsella. Siellä kohtaa meitä heti Paavikunnan rakennus. Roomin seurakunnalla, joka Apostolein aikana perustettiin, oli, niinkuin muillaki, pispansa. Kun muutamain vuosisatain perästä Kristinusko oli pilaumassa, ja sen opettajat maallista kunniata ja rikkautta rupesivat halailemaan, niin syntyi Roomin valtakaupungin pispain päässä se ajatus, että he muka olisivat Apostoli Pietarin jälkeenseuraajat virassa, joille taivaan avaimet olisivat jätetyt. Sentähden rupesivat he muitten Kristikunnan Pispain sivulla edellisyyttä tahtomaan. Heitä kutsuttiin paapoiksi, josta sanasta Paavi muukaloimalla on tullut. Tämä tuuma onnistikin. Roomissa kasvoivat Paavit aina enemmin kunniassa ja voimassa; mutta siinä samassa kasvoi heidän maallinenki, Kristillisyydestä erkaneva ja maallisia tarkoittava, mielikin. Sillä keinoin oli Paavi pian saanut koko Kristikunnan allensa, paitsi Greekan kirkkoa, joka hänestä erkani eikä tahtonut häntä totella.

Kun Kristinuskoa ruvettiin Suomeen levittämähän, oli Paavein valta jo täydessä voimassaan, ja he hallitsivat ikääskun mahtavat Kirkkoherrat, joitten pitäjän alle puoli Euroopata kuului ja maksoi heille tihuntia. Heillä oli Roomissa Konsistoriumi, jonka jäseniä kutsuttiin Kardinaaleiksi, ja niiten piti olla Paavein neuvonantajina ja auttajina Kristikuntaa hallitessa. Myös piti heidän valita Paaveja, kun entinen oli kuollut. Tämän Roomin kirkkovallan alle kuuluivat ensistä Pääpispat (Arkhipispat), jotka tavallisesti vihkivät allensa kuuluvia Pispoja ja pitivät jotaki komentoa heidän yli. Valittu, vaan vielä vihkimätöin, pispa sai nimen Elektus (Valipispa). Mutta Pääpispainki yli oli välistä asetettu Priimas eli Priimaspispa. Suomi, niinkuin Ruotsikin, kuului Lundin Priimaspispan ja Upsalan Pääpispan alle. Samatekkun Paavilla oli myös pispoilla Konsistoriuminsa eli Tuomiokapituli, joka heitä valitsi ja auttoi hiippakuntaa hallitessa. Tuomiokapitulin jäseniä löytyi Suomessa lopulla 12, joista Tuomioprovasti (Archipraepositus), Arkhidiakonus ja Dekaanus olivat muita etevämmät, ja niitä muita kutsuttiin alhaisemmiksi Tuomioherroiksi (Kaniikeiksi). Tuomiokapitulilla oli alussa tuomitsemista useimmissa rikosseikoissa, ja myöhemminki oli sillä monessa asiassa ratkasemisen oikeus, vaikka Lakmanneja ja muita Tuomareita jo löytyi meidän maassa. Papit olivat alhaisempia hengellisiä ja toimittivat jumalanpalvelua seurakunnissa maalla ja kaupungeissa. Papeilla oli välistä vierellä Kappalainen (Capellanus), eli edestänsä virkaa toimittava Sialainen (Vicarius). Muita papillisia virkoja olivat Diakonein ja Khuoripappein (Chorales) virat. Ilman sitä löytyi alhaisempia, lukkarintapaisia kirkonvirkoja monesta lajista. Kun Paavi tahtoi saada jotakin toimitetuksi kaukana Roomista olevissa maissa, niin kirjoitti hän siitä Bullia pispoille eli muille; vaan kun asia vaati, niin lähetti hän Legaateja edestänsä seikan selvittämään. — Paitsi näitä maallisia pappeja löytyi myös muita, jotka suuremman pyhyyden perään pyörivät ja elivät yhteydessä Luostareissa (Kluostareissa). Niitä laitoksia löytyi erityisiä miehille ja naisille, eli munkki- ja nunnaluostareita. Päällysmies kutsuttiin Apotiksi (naisluostareissa Apetissaksi), ja sitä lähin virka oli Priorin (Priorinnan eli Naispriorin), muista alhaisemmista mainimatta. Tämmöisiä luostereita oli erilajista, joilla oli itsekkullaki omituiset asetuksensa, tarkoittavat puhdasta, kaikesta irstaisuudesta ja ylöllisyydestä vapaata, jumalisuuden harjoituksille vihittyä, elämätä. Suomessa löytyi luostareita kolmesta munkkiseurasta eli ordenista, nimittäin: kaksi Dominikaniluostaria, joista yksi oli Turussa ja toinen Viipurissa: kolme Franciskani- luostaria, joista yksi oli Viipurissa, toinen Raumassa, ja kolmas oli Köökarin luostari Ahvenanmaalla: yksi Brigittiniluostari Naantalissa, jossa oli munkkeja ja nunnia yhessä ja joka oli Vadstenan luostarista Ruotsissa saanut alkunsa. (Kahden ensiksi nimitetyn munkkiseuran perustajat olivat Dominikus, Hispaniasta, ja Franciskus, Italiasta. Kumpiki seura sai vahvistuksensa Paavilta v. 1215 ja levisi heti sen perästä pohjaiseenki. Brigittinein perustaja oli se mainio unien näkijä Pyhä Brigitta Ruotsista, joka kuoli v. 1373.) Kun Kristinuskoa ensin ruvettin Suomessa saarnaamaan, niin tarvittiin arvattavasti pappeja, jotka maan omalla kielellä voisivat pakanoita opettaa ja saada heitä erhetyksistänsä luopumaan. Mutta semmoisia saatettiin ainoastaan sillä tavalla saada, että kääntyneitä pakanoita papeiksi opetettiin. Sentähden onki arveltu jo aikuisin koululaitoksen löytyneen pispanistuimen tekönä, jossa papiksi aivotut miehet saivat vähän opetuksensa. Pispanistuimen muutettua Turkuun pitkitti tämä koulu, Turun kathedralikoulun nimellä, oloansa. Sillä oli Tuomio-kapitulin jäseniä opettajina, ja se sai vanhaan aikaan niin suuren arvon, että Ruotsistaki tuli nuoria miehiä siinä oppimaan. Paitsi tätä löytyi jokaisessa luostarissa koululaitos, joista Rauman koulu (Collegium Raumense) oli varsin mainio Paavinajan loppupuolella. Näissä kouluissa tehtiin erinomattain papinalkuja virkaansa mahdollisiksi. Mutta jos joku tahtoi saada täydellisemmän ja laveamman opin, niin täytyi hänen ulkomaisissa opistoissa, niminomaisesti Pariisin ja sittä Praagin ynnä Leiptsigin Korkiopistoissa, keksiä tietoja, niinkuin monesta pispasta olemme jo nähneet. Alhaisempain pappein ei näytä tarvinneen maatansa ulempana käydä oppia hakemassa. Oppineilta Suomessa kokoonpannuista kirjoista ei löydy paljo mainittavata, paitsi että eräs Johannes Budde eli Rääki, joka Paavinajan loppupuolella asui välistä Vadstenan, välistä Naantalin luostarissa, on kirjoittanut usiampia kirjoja jumalisesta sisälläpidosta. Rahvasta ei opetettu lukemaan, vaan ainoastaan muutamia rukouksia ulkoa taitamaan.

Sitä myöten kun Kristillisyys levesi maassa ja asukkaita lisäysi, rakettiin myös Kirkkoja. Nousion ja Räntämäen kirkot taisivat olla kaikkian ensimmäiset; Hämeessä taisi Hattulan kirkko, Karjalassa Viipurin ja Savilahden eli Mikkelin, Pohjanmaalla Mustasaaren, Pietarsaaren, Salon ja Kemin kirkot olla ensimmäiset. Seurakuntia jaettiin sittä aikaa myöten pienemmiksi, ja jokainen sai tiettävästi pappinsa, joka kirkonmenoja toimitteli, kasti ja jakoi Sakramentit. Ulkonainen koreus oli kirkoissa tarkoitettu, varsinki Tuomiokirkossa, jossa Alttareita oli kyllin rakettu Pyhäin kunniaksi ja muistoksi. Kirkonmenoista oli Messu etevin temppu: vähemmässä arvossa pidettin Sakramentit, joita oli silloin seitsemän, ja Saarna, joka useimmiten, niinkuin muukin jumalanpalvelu, tapahtui latinaksi, ilman että kuunteliat mitään siitä ymmärtivät. Messuamalla toivottiin saada sielut Kiirastulen (eli Perkantotulen) piinasta pelastetuksi, ja semmoisia messuja eneni lopulla niin, että papit saivat melkeen päivät päästänsä kirkossa veisata ja loilotella. Kaikki jumalisuus oli täytetty ulkonaisten menoin harjoituksella; Raamattu oli papeillenki tuntematoin kirja; ja jos joku vähän vapaammasti uskalsi ajatella, eli käytti itseänsä jotenki Kirkon asetuksia ja tapoja vastoin, niin joutui hän Pannaan s.o. suljettiin Kirkon yhteydestä. Siihen siaan olemme nähneet, kuinka Aneita, eli syntianteen vakuutuskirjoja, jaettiin niille, jotka Kirkkoa rikastuttivat. Pyhiä miehiä pidettin aivan epäjumalisessa kunniassa, ja heille pidettiin omituisia juhlapäiviä, jonka kautta tiettävästi joutopäivät enenivät ja työpäivät vähenivät. Näitten Pyhäin lukuun kuului e. m. Suomen ensimmäinen pispa Pyhä Henrikki: ja pispa Hemminkikin tehtiin v. 1514 Pyhäksi, vaan se tapahtui kovin myöhä, ett'ei hänellä ollut siitä pitkällistä kunniata. Tämmöisten Pyhäin sanottin tehneen paljo Ihmettöitä kuolemansaki jälkeen; ja toivottiin heidän ei ainoastan esirukouksillansa taivaassa, vaan myöskin liikanaisten hyväin töittensä lahjoittamisella, voivan hankkia anteeksi saamisen syntisille ihmisille, vaikka on kylläkin epäiltävä asia, jos moni näistä Pyhistä itsekkään oli taivaassa saanut siaa.

Nyt ovat Kansakuntaisuuden asiat silmäiltävät. Niinkuin Paavi hengellisillä siteillä hallitsi Kristikuntaa ja oli pispain päänä, niin piti myös Roomin eli Saksan Keisarin olla Kuningasten ja Ruhtinaien yhteisenä päänä: edellisellä piti hengellinen valtikka, jälkimäiselle miekka siinä Kristikunnan yhteisessä valtakunnasa oleman. Tämmöisen näemmä kaiketi tarkoituksen olleen yhteisen Historian keskiajalla, vaikk'ei se koskaan saanut varsin aikaan; sillä ensistä nousi pian yhtäläisiä riitoja Paavein ja Keisarein välillä, ja toiseksi eivät Kuninkaat ja muut Ruhtinaatkaan usein paljo Keisaria totelleet. Erinomattain olivat pohjaiset riikit omin päinsä. Ainaki olemme siv. 99 nähneet esimerkin senlaisesta Saksan Keisarin luullusta ylinäisyydestä Suomenki perukan yli. Ruotsin Kuninkaat elikkä, oikeimmin sanottu, Kuninkailta läänityksillä lahjoitetut ylimykset, pitivät siis maallisen hallituksen Suomessa Paavinuskon ajalla. Mutta ei alussa vielä niin. Suomi oli Paavein ja Turun pispain toimella, eli ainaki Kristinuskon levittämisen tarkoituksessa, tullut valloitetuksi; ja sentähden saivatki pispat ensiaikoina pian yksinään hallita ja vallita isänmaassamme, niinkuin myös käyttää kaikki tulot omaksi ja Kirkon hyväksi. Vasta Beero I:mäinen antoi osan maarahoista Kuninkaalle, ja noin 1284 tuli vasta Birgeri Jaarlin poika Bengtti, Herttuan korkonimellä, Suomen ensimmäiseksi maalliseksi haltiaksi. Siitä lähin löytyi aina mahtavia Herroja, jotka Kuninkaalta olivat saaneet, joko Suomen kokonaan eli osia siitä maasta, lahjaksi allensa. Näihin ovat myös Linnanhaltiat luettavat, joilla oli jokuntapainen komento linnan alle kuuluvan maan yli, ja joitten nimet ovat osiksi meihin asti säilyneet tiedossa. Vasta Pähkinäsaaren rauhan perästä tavataan (v. 1324) ensimmäinen Lakmanni maassamme. Sen perästä jaettiin Suomi v. 1435 kahteen Lakikuntaan, ja silloin asetettiin myös Maanoikeus (katso siv. 90), mutta tämä oikeus herkesi heti asettajansa kuoltua. Muuten tavataan Suomessa tällä ajalla Kihlakunnan Tuomareita, Fouteja j.n.e. Talonpoikaisista valittiin silloinki ymmärtäviä miehiä Lautamiehiksi, jotka Tuomarin kanssa istuivat oikeutta. Lykätyt asiat menivät kihlakunnan oikeudesta Lakmanniin, sieltä Tutkintakeräjihin (ruots. Räffteting), joita Kuningas itse eli jonku siaisensa kautta piti kerran vuodessa. Muuten oli lupa heti edestuoda asiansa korkeammanki tuomio-istuimen eteen, ilman sen käyttämättä alemmassa oikeuspaikassa. Kuningas piti myös erinomaisissa tapahuksissa jonkutapaista kihlakunnan oikeutta, jota kutsuttin Oikasukeräjiksi (ruots. Rättareting).

Näin olivat Ruotsalaiset tuoneet oman maansa asetukset Suomeen. Se oli myös määräämättömästi hyvä asia, ett'eivät he, niinkuin Virolaisten kanssa tehtiin, laskeneet Suomen rahvasta orjuuteen, vaan antoivat sen omituista maata viljellä ja omaisuutta itsellensä hankkia. Ennen isännättömille erämaille raketuista taloista tuli Veromaita, vaan kun kruunu oli sittemmin laskenut allensa kaikki erämaat, niin tulivat siellä raivatut tilukset Kruununmaiksi. Paitsi näitä löytyi Kuninkaankartanoita, (Kuninkaan ja hänen miesten ravinta- ja asuntapaikat,) Maallisia Vapaamaita, Hengellisiä Vapaamaita, (Kirkon alle kuuluvat talot,) y.m., jotka eivät varsinaisesti veroa maksaneet. Isoin vero oli maksettava papistolle. Tämä oli Tihunti eli Kymmenekset, maksettu ensistä metsän eläinten nahkoissa, myöhemmin jyvissäki, mutta Ruotsalaisilta uutisasukkailta lehmänannilla nk. voilla, juustolla ja muulla senlaisella. Edellisessä tapauksessa sanottiin makson tapahtuneen Karjalan ja jälkimäisessä Helsingin lakia myöten. Verot olivat alussa sangen pienet, vaan niitä lisättiin ajan kuluissa. Viimmen ruvettiin niitä rahassaki kantamaan, kun se oli kauppiasten kautta tullut maassa tavalliseksi, ehkä oli alussa lupa kahdeksan talonpojan arvion jälkeen antaa rahan siasta kalujaki. Muutoin oli työnteko linnoissa ja kuninkaankartanoissa sangen painavainen velvollisuus talonpojalle.

Mitä Kauppaan Paavinuskon ajalla tulee, niin olemme jo ennen (siv. 62 seur.) puhuneet siitä, kun Hansalaiset kävivät Novgorodin kanssa. Mutta Karjalaiset ja Ruotsalainen vartoväki Viipurissa taisivat välistä ryöstämisillänsä sitä kauppaa estää, koska mainittu seura pyysi ja saiki ensistä v. 1295 Kuningas Birgeriltä, sittä muillaki ajoilla ja muiltaki Ruhtinailta, suojakirjoja kaupankäyntiinsä Nevajoella. Siellä ja muillakin paikoilla vaihtoivat he Suomalaisten kaluja itsellensä. Muuten asettausi heitä, kaupan vuoksi, maassaki asumaan, jonka tähden, koska he usein taisivat olla kotosin Saksasta Saksanmaalla, kauppamiehiä vieläki paikoin kutsutaan Saksoiksi ja Saksalaisia tavallisesti Saksalaisiksi. Kaupungit ja linnat, joissa heillä taisi olla varsinaiset kauppapoikkansa, olivat Suomessa syntyneet seuraavassa järjestyksessä: Turku, Hämeenlinna, Viipuri, Ulvilan eli Porin kaupunki, Raasepori ja Korsholma, Porvo, Rauma, Naantali, Savonlinna, paitsi Käkisalmea, Landskruunaa ja Pähkinälinnaa, joitten alustat Pähkinäsaaren rauhan perästä kuuluivat Venäjän alle. Näistä oli Turku mahtavin kaupallansa ei ainoastaan Suomessa, mutta koko Ruotsin vallakunnassaki oli se mahtavimpia: sitälähin oli Viipuri. Pienempäin kaupunkein täytyi viedä kalunsa Tukhulmiin, mikä ei paikalla tullut Hansalaisten asiamiehiltä ostetuksi. Pohjanmaalla oli lohen ja silahkan pyynti hyvin tuottavainen keino, ja jokein suilla kokousi siellä vuosittain kalan ostajia Tukhulmista ynnä muistaki Ruotsin ja Suomen kaupungeista, ja varsinki Torniossa tavattiin Juhannuksen aikana ulkomaalaisiaki, niinkuin Venäläisiä ja Norjalaisia, käymässä. Emme tiedä minkä osan Pirkkalaiset ottivat tässä kaupassa, vaan on ainaki syy arvella sen ei olleen aivan vähäisen. (Oikeemmasti kutsuttaisiin nämät kentiesi suomeksiki Birkaarleiksi, joka sana merkitsee porimiestä eli linnamiestä, sillä Pirkkalan pitäjäs taisi saada heistä nimensä, eikä toisappäin; sekä muutenki erotteeksi mainitun pitäjän asukkaista.) Vuonna 1328 eräältä Kuninkaan mieheltä kirjoitetusta kirjasta nähdään, että mainitun kauppiaisseuran miehiä oli silloin jo tullut Norlanniinki asumaan. Samassa kirjoituksessa seisoo myös kielto, "ett'ei kenenkään pitänyt estää Lappalaisia metsänkäynnissänsä, ei Pirkkalaistenkaan, jotka tulevat niitten Lappalaisten asuntapaikoille, viipyvät heidän luona, elikkä palaavat heidän tyköä tavaroinensa." Muuten näyttävät Pirkkalaiset tällä ajalla käyneen aina Satakunnassa ja Turussa asti kauppimassa ja keinottelemassa.

Tapain perustehena on kullakin ajalla Uskon eli jumalisuuden hyvempi eli huonompi tila. Kristillisyys oli tällä Paavinuskon ajalla menettänyt kaiken koko ihmistä parantavan luonteensa ja muuttunut ulkonaiseksi harjoitukseksi, jonka sivulla ihmisen sydän sai olla alallaan luonnollisessa pahuudessansa, joka usein ulkonaisilla töillä vielä tuli peitetyksi ja kaunistelluksi; — ja niin olivat tavatki sitä myöten. Ehkä tiettävästi joukossa aina löytyi parempiaki, (niinkuin e.m. voisi arvella monesta oman hyötynsä ja henkensäki vaaralla Kristinuskoa levittävästä miehestä valloittamisen ajalla,) on kuitenki tämän ajan muoto siltä kohdalta sangan kamala tarkemmin katsovalle. Papit olivat tavallisesti, joko ulkokullatuita pyhiä, jotka hyvillä töillänsä ja pyhyytensä harjoituksilla tahtoivat taivasta itsellensä kiskoa, elikkä rypivät he ulkonaisestikki suurissa synneissä. Heille oli e. m. tullut Paavilta kielto, ett'eivät saisi naida; mutta sen siaan tavataan heillä jalkanvaimoja, joitten kanssa synnyttivät lapsia. Samate oli juopumus ei harvassa löyttävä vika. Maalliset Herrat rasittivat talonpoikia väkikestingeillä ja muutenki, käyttivät väärin oikeutta, ottivat lahjoja ja elivät hekin usein pahasti ja törkiästi. Kun maakunnan päämiehet ja opettajat olivat senlaisia, niin mahtoi tila olla ei aivan kaunis rahvahassakaan, ehk'ei liene samaan määrään ollut; sillä raaka kansa tulee usein luontonsa vereksiltä voimilta pelastetuksi elämän irstaisuuteen aivan syvältä tahraumasta. Eteläis-Suomessa taisi Paavinusko syvemmältä juurtua rahvaaseen ja ajaa ulos pakanalliset tavat ja muistot, (jonka tähden Hämäläisten vanhimmat Runot ovatki siksehen unhotuksiin kadonneet); vaan selvän pakanallisuuden siaan tuli epäuskollinen pakanallisuus Kristinuskon nimellä ja muodolla. Maamme pohjaisemmilla paikoilla näyttää pakanallisuus vielä olleen joksiki voimissaan ja kukistamatoinna, jos kohtaki lie rahvas ylipäätä siellä myös ollut kastettu. Sen todistavat siltä ajalta peräiset ja meihen asti säilyneet Karjalaiset Runot, joissa Kiessus, Neitsyt Maaria, Santti Pietari j.n.e. tavataan yhdessä arvossa Ukon, Väinämöisen, Ilmarisen, ynnä muitten jumalain ja sankarein rinnalla. Vanha pakanaisusko lisättiin Raamatussa tavattavilla persoonain nimillä, joitten toimituksihin sommiteltiin entisten jumalain työt, kaikki sekasin ja kamoittavassa hämmennyksessä. Niin on e.m. Vapahtajakin sillä keinoin saatut omanlaatuisen elämäkertansa, joka on, osiksi präntätyistä osiksi pränttäämättömistä, Runoista nähtävä. — Lopuksi tahdomma vielä mainita Veljeyksistä (ruotsiksi: Brödraskap, Gilden), joita laitettiin jonkun Pyhän eli pyhityksen muistoksi. Niihin yhdistyi mies- kun vaimoväkeäki, omituisten asetusten alla jumalisuuden harjoituksia ja rakkauden töitä täyttämään, niinkuin myös määrätyillä ajoilla kestinkiä ja kemua pitämään. Semmoisia tietään kaksi löytyneen Suomessa, nimittäin Pyhän Annan ja Kolmen Kuninkaan Veljeykset (Fraternitates S:tæ Annæ & Trium Regum), jotka pispa Maunus Tavastin aikana saivat alkunsa, paitsi mitä meikäläisillä saattoi olla Ruotsin kanssa yhteyttä senlaisissa laitoksissa.