Suomen historia

by Juhana Fredrik Cajan

IV.

Kolmas Aikakausi.

Suomi Ruotsin vallan alla evangeliumisen uskon aikana.

Tähänasti on kirjoitettu Suomen olosta Pakanallisuuden ja Paavinuskon aikana: edellisemmästä ajasta sangen lyhyesti, jälkimäisestä vähäistä pitemmältä, ehkä siitäki vaillinaisesti. Pakanallisuudessa tavataan esivanhempamme upotetut ja vaipuneet Luonnon typeryyteen, jonka moninaiset voimat heiltä tehdään jumalallisiksi Haltioiksi, ja kuvaillen laulavatki he yhteyttänsä sen jumaloitetun Luonnon kanssa: Paavinuskon kautta tulee Kristillisyys ulkonaisesti heidän sekaan, alkaa päältäpäin särkeä heidän luonnollista eloa ja oloa — sillä ei opetus käynyt varsinaisesta luonnon muutoksesta, vaan oli päältäpäin pakoitettu ja sisäänkuritettu heihin — ja siitä tulee omankaltainen ulkoa kullattu sivistys, joka kyllä saa kansan luonnollisesta tilastansa siirretyksi, vaan ei voi sitä parantaa. Parannuksen siaan turmeltuvat tavat vielä enemmin: se luonnollinen kauneus, kun on kukkaisella tavattava ja on pakanallisuudelle antanut sen, vanhimmista Runoistansa meitä vastaan vieläki huohtavan, yksikertaisen ihanuutensa, katoaa kokonaan ja muuttuu ilkiäksi Kristillisyyden ja pakanallisuuden sekannukseksi. Hengelliset ja maalliset esimiehet, itse petetyt, pettävät tällä ajalla kansaparkaa, pitäin sitä pimeydessä. Mutta Totuuden Henki on ensin siinnyt ja syttynyt Saksanmaalla Lutheruksen (Lutherin) rinnassa ja ruvennut sittä siitä v. 1517 puhaltamaan ympäri maan mantereen. Se on pian tullut Pohjaiseenki — ja Antikristuksen istuin alkaa huojua ikääskun kaatuakseen. — Ajalla, kun sittä seuraa, on ensijaksossa Evangeliumin sota Paavinuskoa vastaan, joka viimmen voitetaan, tavattava. Ainaki pysyy meidän päiviin asti kansassa jäännöksiä ennen mainituista Paavilaisuuden ja pakanallisen uskon turhuuksista, joitten kanssa uudenmuotoisia Totuuden vihollisia yhdistyy liitoon, ja niitä vasten saamma nähdä Evangeliumin sotivan sotimistaan. Mitä maalliseen kohtaan tulee, niin pitkittävät Ruotsalaisten ja Venäläisten välillä sodat Suomen omistamisesta (- joka on niitten sotain ainaki oleva päätarkoitus, ehk'eivät riitaveljet sitä näytä aina niin selvästi tienneen itsekkään -) koko tämän aikakauden läpi, sillä tavalla, että Ruotsi tulee ensistä saamaan Inkerin ja Vironki maat allensa, mutta menettää sittä vastanimitetyt maat, ajan perästä osan Suomestaki, ja aikakauden lopulla koko Suomen, joka Venäjän Keisarilta otetaan. Kummanki riitakansan tila paranee, ja valistus on rotovasti nousemassa, ensistä Ruotsissa, sitte Venäjälläkin.

a). Suomen vapauttamisesta Tanskalaisista niin rauhan saakka Stolbovassa (v. 1523—1617).

Kun Kuningas Gustavi 1:mäinen, (Vaasen sukua, joka nyt tulee aikansa Ruotsia hallitsemaan,) oli ajanut Danskalaisen Suomesta ja ottanut sen maan valtikkansa alle, niin lähetti hän hengellisiä ja maallisia Herroja Suomesta, entisiltä Ruotsin valtioilta Venäjän kanssa solmittua rauhaa vahvistamaan, joka vahvistaminen myös tapahtui Novgorodissa 3:tena p. Huhtikuuta v. 1524. Sen perästä, kun pispanistuin Arvidi Kurkin kuolemalla oli tullut autiaksi, tavatahan Suomessa eräs Ritaimies, Johani Vestgööthe Veksööstä, pispan tuloja Kuninkaalle kantamassa. Pispan virkaa edesseisoi, Elektuksen eli Valipispan arvolla, Maisteri Erikki Evenssoni, Dekaanus Linkööpingistä. Mutta kun ei tämä ollut vielä pispaksi vihitty, ja paavilainen laki ei luvannut semmoisen tehdä kaikkia pispanviran toimituksia, niin oli hänellä apuna eras Vincentius, joka oli vihitty pispa ja sai siis kaikki toimittaa. Tähän aikaan tuli Tyskan maalta Vittembergistä, jossa Lutherus oli opettajana Korkiopistossa, hänen koulussa oppinut ja Evankeliumin puhdistettuun totuuteen mieltynyt mies, Maisteri Petrus Särkilahti, Suomeen ja rupesi innolla Evankeliumia saarnaamaan. Ei ole meillä tästä asiasta laveampata tietoa, kun että edellämainittu Erikki Svenssoni oli häntä vastaan ollut, ja että tämä Erikki v. 1526 laskettiin Gustavilta virastansa, kun oli ruvennut Kuninkaanki aivoituksia vastustelemaan, eikä tahtonut suostua siihen, Turun, hiipakunnan papistolle maksettavaksi päällenpantuhun, 3000:nen markan ulosantamiseen. Kuningas oli nimittäin tullut Lutheruksen oppiin mieltymään, josta hän jo Lybekissä ollessaan oli saanut tiedon, ja piti mielessään sen mukaan parantaa hengellisen kun maallisenki tilan riikissänsä. Sentähden antoi hän saarnata Evangeliumia Ruotsissa (— veljekset Olaus ja Laurentius Petrinpojat tekivät sitä varstnki menestyksellä —) ja vaikka siitä tuli ankara tora ja huuto vanhan uskon ja tilan puoltajilta, niin rupesi hän kuitenki erinomaisella rohkeudella Kirkon ja papiston mahdottomista tavaroista ottamaan täytettä suuriin, valtakunnan hyvää tarkoittaissa ilmautuneihin, tarpeisiinsa. Seuraavana vuonna 1527 tapahtui Vesteroosin Riikinkokous, jossa papit ja muut Kuninkaan vastustajat täytyivät myöntää, ja silloin päätettiin, että kaikki Kirkoille ja Luostareille lahjaksi annetut omaisuudet pitivat Kruunulle ja Aatelille jällensä annettaman. Aatelin piti vähin ylöspitää Luostareita, siksikun niitten senaikuiset asukkaat saisivat muualla tilan elättää päätänsä. Kymmeneksistä piti myös kolmas osa Kruunulle tuleman, sitä myöten kun Kaniikit, joilla oli niistä palkkansa saatava, ennättäisivät kuolla. Tämmöisistä muutoksista nousi kapinoita, yksi toisensa perästä, erinäisissä Ruotsin paikkakunnissa; mutta ihmeteltävällä nerolla ja voimalla sai Kuningas kuitenki ne kaikki asettumaan ja tahtonsa sekä aikeensa täytetyksi.

Lähes kuusi vuotta oli Suomi nyt ollut ilman varsinaisetta pispatta. Mutta alulla vuotta 1528 vihittiin Martiinus Skytte, joka edellisenä vuotena jo taisi olla valittu, isänmaamme pispaksi. Se tapahtui Kuningas Gustavin suostumisella, joka myös nyt kruunattiin. Samana vuotena tuli myös Kuusiston linna, pispain entinen turvapaikka, Kuninkaan käskystä sorretuksi. Tämä pispa Martiinus oli syntynyt vapasukuisista vanhemmista Suomessa, saanut Rauman ja Turun kouluissa ensimmäisen opetuksensa, lähtenyt sitte Ruotsiin, jossa kävi Sigtunan Dominikani- munkkein seuraan, joitten Prioriksi ja koko sen munkkiseuran Päavisiteeraajaksi. Ruotsissa hän, käytyä oppimassa Saksanmaalla ja matkustettuansa aina Italiassa, tuli otetuksi, ja jonka virkansa han kiitettävallä toimella edesseisoi, siksikun tuli korkeampaan arvoon nostetuksi. Häntä kiitetään hyvin jumaliseksi, puhdastapaiseksi, köyhille ja kaikille ihmisille hyväntekeväiseksi mieheksi. "Niinkuin muitten pispain aikoina," kirjoittaa Juusteni aikakirjassaan, "papiston voimat ja arvo olivat kasvaneet ja kukoistaneet; niin rupesivat ne pispa Martiinuksen ajoilta muuttumaan, vähenemäan ja, lakastumaan, siksikun tulivat kokonaan, toisenmuotoisiksi." Vuonna 1529 oli Kuningas pitänyt kokousta Öörebruossa, jossa monen paavilaisen tavan poispaneminen päätettiin. Kaikki tämänlaiset muutokset pitivät, Kuninkaan tahdon jälkeen, tapahtuman vähitellen, eikä aivan äkistä. Kaksi vuotta myöhemmin pidettiinki jo ensimmäinen ruotsinkielinen messu Turun Tuomiokirkossa. Ennen tavallinen latinainen messu ja muuki jumalanpalvelu alkoi tästäpitäin hävetä maalla kun kaupungeissa, varsinki Kuninkaan annettua v. 1538 siitä käskyn, ja suomalaiset eli ruotsalaiset kirkonmenot tulivat siaan. Sitä myöten kun Vesteroosin Riikinkokouksessa oli päätetty alettiin nyt Suomessa hävittää luostareita: Turun Dominikaniluostari paloi (v. 1537) ja siinä oliki sen loppu; Franciskani-luostari Raumassa herkesi ja tehtiin Kirkkoherran maaksi (v. 1538); kumpanenki luostari Viipurissa sorrettiin (v. 1541) ja niistä käytettiin kivet ja tiilet kaupungin sekä linnan muurein parantamiseksi. Munkkeja muutettiin tavallisesti papeiksi maaseurakuntihin. Myös nähdään pispan ja Tuomiokapitulin jäsenten vievän osan saatavistansa rahassa, jyvissä, suola- ja kapakalassa j.n.e. Kuninkaalle Tukhulmiin, ynnä alhaisempainki pappein antaman osan tuloistansa kruunulle; ja Kuningas muistuttaa uudistetuilla käskyillä rahvasta tihunnin tarkasta maksamisesta. Kirkon omaisuuksia ja vapaamaita vedetään kruunun alle. Kaikki nämät omat myös seuroja viimmemainitun Riikinkokouksen päätöksestä.

Näin oli jo Suomessa ruvettu kaikkinaisia muuttamaan, mutta ennenkun itse perustus ja päämaali näille muutoksille saatettiin saada varsin käymään, niin oli tarves saada hyviä opettajia maahan. Paraimmat laitokset, joissa opettajia kansalle varustettiin, olivat Turun ja Viipurin koulut, ehkä vielä sangen vaillinaisessa tilassa kumpiki. Turussa oli Teinein eli koulupoikain luku sangen suuri. Ne olivat enimmäksi osaksi täysikasvuisia talonpojanpoikia ja kävivät lupa-ajoilla ympäri pitäjissä, opettain lapsia ja apua kerjäten. Näillä matkoillansa, jotka kauan aikaa jälestäki ja lähemmä'meidän aikoja vielä ovat olleet tavallisina, elivät he usein hyvin irstaisesti ja pahasti, pettivät yksikertaisia talonpoikia j.n.e., jota järjettömyyttä vasten pispat usein antoivat käydä kovia kieltoja. Mutta saadaksensa uskon parantamisen seikan menestymään oli pispa Martiinus Skytte, Kuninkaan suostumisella, lähettänyt erinäisillä ajoilla kahdeksan nuorta miestä, joitten seassa nimitämme Kanuutus Johaninpojan, Thuomas Franssinpojan, Mikhaeli Agrikolan, Paulus Juustenin ja Erikki Härkäpään (Herkepæus), ulkomaalla ja varsinki Vittembergissä oppimaan. Niitten miesten avulla levitettiin nyt puhdas Evangeliumi ympäri koko Suomea ja koululaitokset maassa parannettiin. Thuomas Franssinpoika (Keyoy?), Maisterina palattuansa Vittembergistä, taisi noin v. 1535 tulla Turun koulun Rektoriksi, jota hän paljo paranti ja edesauttoi. Hän kuoli Pastorina Satakunnassa. Mutta erinomattain on Mikhaeli Agrikola muistettava. Hän oli syntynyt Pernon pitäjässä, saanut Viipurin koulussa ensimmäisen oppinsa, sitte tullut Turkuun, jossa hän otettiin pispa Martiinuksen kirjoittajaksi ja sen perästä hänen Kansleriksi eli Sihteeriksi. Ja koska hän Petrus Särkilahden saarnain kautta oli rakastunut Evangeliumin puhdistettuun oppiin, niin vihki pispa hänen papiksi, jonka perästä hän rupesi vireästi saarnaamaan niin Turussa, kun myöskin, pispaa visiteeringeillä seuratessansa, maalla. Tämän perästä tuli hän lähetetyksi Vittembergiin, laveampia tietoja saamaan. Sieltä Maisterina palattuansa sangen kauneilla todistuskirjoilla Lutherukselta ja Melankthonilta Kuninkaalle, asetettiin hän Rektoriksi (Thuomas Franssinpojan perästä?) Turun kouluun, jota virkaa hän lähes 10 vuotta toimitti kiitettävällä innolla. Hän vaikutti sillä ajalla paljo hyvää ei ainoastaan koulupoikain opettamisella, vaan myöskin saarnoillansa, joita hän tiheästi piti. Mutta v. 1548 täytyi hänen, Kuninkaan käskystä, jättää sen virkansa Paulus Juustenille, jonka perästä Agrikola oli, niinkuin ennenki, pispan Kanslerina ja neuvonantajana. Kun pispa Martiinus vanhoilla päivillänsä ei enää voinut virkaansa toimittaa, näemmä Agrikolan Kanuutus Johaninpojan kanssa, joka silloin oli Kirkkoherrana Turussa, käyvän pispan asemesta hiippakuntaa visiteeraamassa. Varsinki on Agrikola kiitollisessa muistossa pidettävä siitä, että hän oli tiettävästi ensimmäinen, joka Suomen kieltä rupesi tutkimaan ja sitä kirjoituksissa käyttämään. Rektorina ollessansa Turun koulussa oli hän jo pränttäyttänyt muutamia suomalaisia kirjoja, nimitäin: Aapisen, Kathekismuksen ("Alku Opista uskoon") ja v. 1544 Rukouskirjan. Tässä Rukouskirjassa tavataan vielä jäännöksiä paavinuskosta e.m. rukouksia Pyhille ja Enkeleille. Sen perästä antoi hän v. 1548 Uuden Testamentin suomeksi, ja seuraavana vuotena "Käsikirjan, Messun ja Passion" — kolme erityistä kirjaa. Pispa Martiinuksen kuoltua olivat Agrikolan kirjalliset työt seuraavat. Davidin Psaltari suomeksi kävi ulos v. 1551. Juusteni sanoo aikakirjassaan tämän kirjan sillä keinoin syntyneen, että kun hän (Juusteni), Rektorina ollessansa Turun koulussa, oli antanut koulupoikain, opetellaksensa kirjoittamaan, kääntää psalmeja suomeksi sen jälkeen kun Lutherus oli alkukielestä ne tulkinnut, niin oli hän jälestäpäin ne käännökset parantanut ja oikassut. Sittä kävi myös Agrikola arvattavasti ne läpi ja antoi parannettuna pränttiin. Samana vuonna kävi präntistä: "Veisut ja Ennostuxet Mosesen Laista ja Prophetaista uloshaetut", jossa kirjassa löytyi Mooseksen Veisut, valitut luvut Isommista Prophetaista ja yhdeksän ennemmäistä Vähempätä Prophetaa. Viimmeiset kolme Vähemmistä Prophetaista, ynnä muutamia kappaleita Mooseksesta, tulivat seuraavana vuotena valkeuteen. Kaikki nämät kirjat präntättiin Tukhulmissa. Jos Suomen kieli vieläki on kankia kirjoituksissa käyttää, niin oli se silloin tiettävästi vielä enemmin, josta Agrikola Uuden Testamentin esipuheessa kirjoittaa (- kun vähän muutamma sen aivan vaillinaisen ja väärän sanain kirjoittamisen laadun -) seuraavalla tavalla: "Että tämän maan kieli on ennen näitä aikoja, juuri vähä, ja lähes ei mitäkän kirjoisa eli pockstavisa pruukattu taikka harjoitettu; niin ota nyt tämä, ehkä kuinga kaltainen hen olis, otollisesta, Herran puolesta." Koko Raamatun pränttäyttämisestä estivät Agrikolata isänmaamme vähäiset varat, josta hän toisen kirjan esipuheessa riimilöien sanoo:

"Ettei me Suomalaiset saa
Prentettu koko Biblia;
Että me olemma köyhät sangen
En senvuoksi epäuskon langen."

Näitä kirjoja pranttäyttäissä ei näyttää Agrikolalla olleen Kuninkaalta apua, vaan omalla huolella ja rahan menekillä, — ehkä kukatiesi, niinkuin pian olisi mieli muutamista syistä arvata, suomenkielen hyljääjitten väijymistenki vaiheella, (jossa kyllä saattoi kiusauksia "epäuskoon lankeemiseen" koko työnsä otollisuudesta ilmautua,) — niitä toimittaneen. Mikä hyöty siitä lähti, kun esivanhempamme nyt saivat tilan itse Raamatuista totuutta tutkia, ja mikä kiitollisuus meillä sen edun varustamisesta Agrikolalle on kannettava, sen tuntenet itsestäsi maanmieheni! Erikki Härkäpää, syntynyt Pernossa, tuli vasta v. 1551; kun pispa Martiinus jo oli kuollut, Maisterina Vittembergistä kotiin, kauneilla todistuksilla Lutherukselta ja Melankthonilta. Hän oli myös kelpo opettajitten kelpo oppilainen. Hän tuli noin v. 1556 Turun koulun Rektoriksi (Juustenin perästä?) ja rupesi Greekan kieltä (Uuden Testamentin alkukieltä) siellä Teineille opettamaan, mutta vihamiehet saattoivat hänen sen innon vuoksi viralta pois. Ainaki tulee hän, niinkuin kaikki muutki tässä nimitetyt miehet paitsi Thuomas Franssinpoikaa, lopulla pispaksi Suomeen koroitetuksi.

Pispa Martiinuksen aikana Ruotsissa tapahtuneista asioista ovat vielä seuraavat mainittavat. Hollannilaiset olivat kateesta Lybekkiläisten kauppaoikeuksiin Pohjaisissa riikeissä, ja haluten saada tämän kartuttavan kaupan itsellensä omituiseksi, varustaneet sotalauman kruunuheitto Kuninkaalle Kristiani II:selle, joka asui heidän maassa. Siihen yhdistyi Ruotsista pakolaisia Herroja. Nyt lähti Kristiani v. 1531 menetettyjä riikijänsä jälelleen voittamaan, purjehti ensistä Norjaan, sai sen maan puolellansa ja allensa, mutta voitettiin sittä yhteytyneiltä Ruotsin ja Danskan Kuninkailta, ja otettiin loppupäiviksensä (v. 1532) vankeuteen, niinkuin ennenki jo on mainittu. Silloin sai myös rauha aikaan Pohjaisten riikein ja Hollannin välillä, josta Lybekkiläiset alkoivat peljätä kauppansa etujen menettämistä mainituissa riikeissä. Sentähden alkoivat he sotaa Ruotsia ja Danmarkkia vasten. Siinä tohussa tuli Kuningas Gustavin lankomies, Greivi Johani Hoijasta, joka oli Kuninkaalta saanut omaisuudeksi Viipurin lääninensä, Satakunnan ja suuren osan Uusmaata, vietellyksi menemään Lybekin puolelle. Hän jätti linnanhaltian Viipuriin ja purjehti itse v. 1533 Lybekkiin; mutta läänitys Suomessa otettiin seuraavana vuotena Erikki Flemingiltä ja Niilo Grabbelta Kuninkaalle. Siitä sodittiin mutaman aikaa, siksikun Lybekki teki rauhan ensistä Danmarkin ja sittä Ruotsinki kanssa. Nyt menetti Norja itsinäisyytensä ja tuli Danskan alamaiseksi. Mutta tämän perästä oli Kuningas Gustavilla viimmeinen ja vaikein meteli Ruotsissa asetettavana. Se oli Dakkekapina, joka kesti monta vuotta ja herkesi vasta v. 1544. Riikinkokouksissa v. 1540 ja 1544 tehtiin Ruotsi perintö-riikiksi, ja Kuninkaan vanhin poika Erikki katsottiin jälkeenseuraajaksi. Tämän perintöyhdistyksen kautta tuli Danmarkki suljetuksi vastaisesta oikeudesta Ruotsin kruunuun; mutta sitä oikeutta ei heittääksensä rupeaa se vasta pitämään kolme kruunua, joka on Ruotsin riikin merkki, riikinsinetissänsä, ja siitä tulee pitkiä riitoja.

Näitä ja muitaki muutoksia sai Martiinus Skytte aikanansa nähdä tapahtuvan, ja varsinki mahtoi, niinkuin Juusteniki sitä viittaa, se asia olla hänelle outoa, että koko paavilainen usko asetuksinensa ja laitoksinensa, jota nuoruudessansa oli nähnyt koko Kristikunnassa pidettävän suuressa arvossa ja kunniassa, hänen vanhoilla päivillä oli hävitettynä ja kadonnunna. Mutta hän oli itse kiitettävällä mielen vapaudella ja tahdon hyvyydellä semmoista muutosta vaikuttanut. Hän vaipui juuri vuoden 1550 lopulla kuoleman uneen, kun viimmeiseltä huolet ja murheet jo olivat hänen heikontaneet.

Mikhaeli Agrikola, jonka nuoremman ijän elämänvaiheista jo olemme puhuneet, oli Martiinus Skyten viimmeaikoina pispanvirkaa toimittanut ja taisi tehdä sitä heti hänen kuolemansaki jälestä. Tähän aikaan oli Kuningas ruvennut Ruotsissa jakamaan hiippakuntia. Suomesta oli yläisempiä pappeja kutsuttu Tukhulmiin ja kun he v. 1554 tulivat Kuninkaan puheelle, niin sanoi Gustavi pispain ei enää tarvitsevan Roomista hankkia itsellensä vahvistusta, jakoi silloin Suomen kahteen hiippakuntaan ja asetti Agrikolan pispaksi Turkuun, mutta Viipurin hiippakunnan pääksi (Ordinariukseksi) asetti hän Paulus Juustenin, jonka alle Karjala, Savo ja itäpuoli Hämettä ynnä Uusmasta tuli kuulumaan. Että pappein vihkiminen saatettaisiin juonnettaa ensimmäisestä Kristiseurakunnasta, antoi Kuningas vihkiä nämät eräältä pispalta, joka itse oli Paavilta tullut hengelliseen virkaan siunatuksi. Agrikolan paras työ- ja vaikutusaika oli ennen pispaksi tultuansa, sillä hänen pispanaika on alituisilta sodilta häiritetty, ett'ei ole enää rauhallisiin töihin tilaa.

Venäjällä oli Pääruhtinas Iivana III Vasileivitsa, 44 vuotta hallittuansa, kuollut v. 1505 ja poikansa Vasilei IV:jäs sen perästä hallinnut vuoteen 1533 asti. Sittä oli Vasilein mainio poika, Iivana IV Vasileivitsa, noussut Moskovan pääruhtinaalliselle istuimelle. Vasilein kanssa oli Gustavi v. 1524 Novgorodissa tehnyt sotilakon, joka v. 1537 oli tullut vahvistetuksi. Ainaki nousi ei kauan sen perästä tavallisia metelejä rajalla, jotka mieliä vihastuttivat. Siihen tulee vielä, että Pirkkalaiset olivat Lapissa kantaneet veroa Venäjän vallan alamaisilta ja että Ritariseura Livossa ja Puolan Kuningas tahtoi Gustavia kanssansa liittoon ja avuksi Venäjän Pääruhtinasta vasten, joka heidän maata halaili. Nämät asiat vaikuttivat sodan Venäjän kanssa, johonka Gustavilla ei ollut ollenkaan halua antauta, vaan hän tuli vähän väkiselläkin vedetyksi. Suomalaisten sanotaan kalastaneen, heinää tehneen ja kylväneen Venäjän puolella, ja Venäläisten polttaneen heidän touvot (Se paikka, josta nyt taisteltiin, kutsuttihin Riitamaaksi.), jonka perästä Suomalaiset v. 1554 polttavat kyliä Venäjällä ja tappavat ihmisiä. Seuraavan vuoden alulla tulee 8000 Venäläistä hävittäin Suomeen, piirittävät Viipuria, mutta ei heillä asiat onnistu. Keväimen tultua marssii isompi Venäjän armeia, johdatettu Iivana Gregorevitsa Bibikoffilta, Suomeen ja jakaupi neljään osaan, joista yksi voitetaan Jönssi Moonssonilta, mutta muu osa hävittää Karjalata ja Pohjanmaata. Rutonlaatuinen tauti tappaa tähän aikaan Ruotalaisten sotalaumassa. Amiraali Jaakko Bagge tulee syksypuoleen laivaston ja vereksen sotaväen kanssa Ruotsista Viipuriin, marssii Venäjän alustalle, lyöpi vastaan tulleen sotalauman ja piirittää Pähkinälinnaa (Syyskuussa 15-29 p.), mutta täytyy jättää piirittämisen, hätyytetään Venäläisiltä, jotka häneltä ajetaan takaperin, ja palaa tapolla Viipuriin. Kuningas Gustavi oli itse, poikansa Johanin kanssa, tullut Turkuun (13:ta Elok.) ja tavataan Viipurissa 25:na Syyskuuta. Hän asettaa siellä päämiehiä sotalaumalle, käskyllä ett'eivät kävisi vihollisiin käsiksi, vaan sotisivat ainoastaan vastustellen ja varustaisivat esihakkauksia soveliaille paikoille. Sen perästä lähtee Kuningas Turkuun. Venäläiset tulevat vuoden 1556 alulla Suomeen armeialla, jonka sanotaan nousseen 150,000:ten mieheen, ottavat Kivennavan linnan (Kivennavan pitäjässä löytyi silloin Kuninkaankartano linnoituksen kanssa, mahdollisesti sama paikka, jota nyt Pontuksen linnaksi kutsutaan.), polttavat ja hävittävät sen seudun, voittavat Ruotsalaiset, jotka pakenevat Viipuriin, joka piiritetään. Toinen joukko oli nakkautunut Savoon, hävittänyt Savonlinnan kaupungin ja palannut runsaalla voittosaaliilla. Pelko ja hämmästys oli Ruotsin leirissä vallallaan ja Gustavi aikoi jo paeta koko maasta, jonka arveli olevan menemässä. Mutta Viipuri tuli tapahuksesta pelastetuksi. Piiritys oli siellä kestänyt kolme päivää, kun Ruotsin sotaväki yönaikana veti heiniä linnaan. Kärryjen rätinästä puusillan yli luulivat Venäläiset vihollisen saaneen lisäväkeä ja nyt rupeavan kovasti heitä hätyttämään. Sentähden vetäysivät he pikaisesti sieltä, ja Bagge ajoi heitä takaa. Ainaki olivat Venäläiset saaneet suuren voittosaaliin ja ynnältä vankeja. Kuningas, jolle ei sota eikä maan asukkaatkaan olleet mieleen, oli tuskautunut koko oloonsa Suomessa ja tahtoi rauhaa. Sotilakko tehtiin, 4:nä Kesäkuuta, kuudeksi kuukaudeksi, ja Turun Kirkkoherra, Kanuutus Johaninpoika, lähetettiin Moskovaan suosiollista matkaa ja vastaanottamista Ruotsin lähettiläisille tahtomaan. Kun nämät paraaltaan tapahtuvat, tulee käsky ottaa joka kymmenes mies Ruotsissa ja Suomessa maalta, aseilla ja puolen vuoden monttumilla, ja kaupungeista niin paljo miehiä, kun vaan voitaisiin saada. Savossa ja Pohjanmaalla varustetaan joukko hiihtajoita, joitten pääksi Klaavu Fleminki asetetaan. Koko sotalauman yli saapi Herttua Johani, Kuninkaan toinen poika, esimiehyyden. Kuningas jätti nyt Johanille Herttuakunnaksi Turun läänin, Satakunnan ja Ahvenanmaan, ja hänen piti hoviansa Turussa pitämän. Nyt sanotaan myös Suomen tulleen Pääruhtinaskunnaksi. Kun Kanuutus Johaninpoika oli hyvällä vastuulla tullut Venäjältä kotiin, niin lähti miehiä, joitten seassa Upsalan Pääpispa Laurentius Petrinpoika ja Turun pispa Agrikola Moskovaan rauhasta keskustelemahan. Silloin, 2:nen p. Huhtikuuta v. 1557, asetettiin raja, niinkuin ennen Pähkinasaaressa, ja rauha 40:neksi vuodeksi sai aikaan, joka kesällä ristisuutelulla vahvistettiin. Paluumatmatkallansa Moskovasta kuoli Agrikola samana vuonna 1557 Kyröniemen kylässä, Uudenkirkon pitäjätä ja Viipurin lääniä. Hänellä oli jo ennen ollut heikko terveys. Hän oli ensimmäinen pispa Suomessa, joka oli nainut.

Kuningas Gustavi oli elämänsä lopulla tullut hyvin kivuloiseksi ja kärtyseksi. Hän kuoli v. 1560 Syyskuussa, ja Erikki XIV nousi isänsä istuimelle. Mutta ennenkun heitämme Kuningas Gustavin, on kaupan ja muutamain muittenki sisämäisten asiain kohta hänen aikana katseltava. Suomen kauppa oli Paavinuskon aikana ollut kovissa siteissä, jotka sitä loistamasta estivät. Gustavi otti tämän seikan tarkalle silmälleen, mutta ne muutokset, joita hän sen edesauttamiseksi koki matkaansaattaa, eivät näytä siinä kohdassa suurempata vapautta vaikuttaneen. Hänen mielensä teki erinomattain saada Venäjän kartuttava kauppa, joka Novgorodista oli muuttaunut Narvaan, Reevaliin, Riigaan ja muihin senpuoleisihin kaupunkeihin, Suomeen vedetyksi ja talutetuksi. Viipuri näytti häneltä soveliaalta paikalta, jossa kaikki kaupan haarat juoksisivat yhteen. Sentähden kielti hän jo v. 1525 Savolaisia ja Viipurin läänin asujamia käymästä kauppaa muualle kun Viipurissa, ja varsinki kiellettiin kaikki kauppa suorastaan Venäjän kanssa. Myös antoi hän mainitulle kaupungille moninaisia muitaki vapauksia ja oikeuksia, niinkuin oikeuden pitää 4 vapaamarkkinata, nimittäin Äyräpäässä, Jääskessa, Lappvedessä ja Vekkelahdessa elikkä Viipurissa itsessään. Kaikella muotoa koki hän saada Viipurin voimassa ja rikkaudessa nousemaan. Mutta kun ei Venäjän kauppa, niinkuin hän oli toivonut, ruvennut ainakaan siellä loistamaan, niin päätti hän sen kaupungin syrjäisen tilan olevan siihen syynä ja rupesi Santahaminassa (Sandhamn) semmoista kauppapaikkaa laittamaan. Hän pakotti asukkaita Porvosta, Ekenääsistä, (jotka häneltä v. 1546 olivat saaneet kauppakaupungin oikeuden,) Raumasta ja Ulvilasta sinne muuttamaan. Santahamina on saari lähellä Helsingin kaupunkia, jonka Gustavi oli v. 1550 perustanut sillä paikalla, missä nyt Vanhakaupunki (Gammelstad) on tavattava. Saaren tila oli siis sangen soveliaalla paikalla. Mutta heti nousevat sodat Venäjän kanssa tekivät senki tuuman aikaansaamattomaksi, ja Ulvilasta sekä Raumasta sinne muuttamaan käsketyt asukkaat saivat jo v. 1557 luvan mennä takasin kotikaupunkiinsa asumaan. Semmoisia kaluja kun suola- ja kapakala, terva ja laudat ovat, kielti Kuningas kovasti muualle viemästä kun Tukhulmiin. Hänellä oli aikomisena saada kaikki kauppa ainoastaan kaupunkein asujamilta harjoitetuksi, jonka tähden talonpoikia, pappeja ja muita virkamiehiä Suomessa kiellettiin kauppaan ja laivankulkuun ryhtymästä. Pohjanmaalla ei saatu muualla harjoittaa kauppaa kun Tornion, Kemin, Iin ja Oulun satamoissa. Pirkkalaisten tila tuli myös nyt muuttumaan. Heitä tavataan tähän aikaan Pohjanlahden päässä asentoa pitämässä, jossa kantavat veroa Lappalaisilta ja kulkevat aina Jäämeren rannoille asti kalastamassa. He maksoivat vanhastaan jonkun vähän Kuninkaalle oikeuksistansa, vaan Gustavi enenti paljo sitä maksoa. Mutta ei he ainoastaan kantaneet veroa, vaan hallitsivat myös ja ratkasivat riitoja Lappalaisten seassa. Kun he sen valtansa kautta tulivat varsin rikkahaksi ynnä kovin kovasti ja ylpiästi Lappalaisten kanssa menettelivät, josta valituksia Kuninkaalle kannettiin, niin otti Gustavi heiltä (v. 1551) pois sen valtansa Lappalaisten yli, ja lähetti Lappiin omia hallitusmiehiänsä, jotka Lappalaisilta saivat nimen: Konunga Olmai s.o. Kuninkaan miehet. Pirkkalaisten vallan Lappalaisten yli herettyä, ei heidän kauppa vielä kuitenkaan tauvonnut, vaan he ostelivat jokein suilla löytyvillä kauppapaikoilla kaluja ulkonaisilta kauppiailta ja veivät niitä Lappalaisten tykö myötäväksi ja vaihetettavaksi. Semmoista kauppaa harjoittivat myös Pohjanmaan talonpojat, vaikka Kuningas oli heitä kaupankäynnistä kieltänyt. — Kuningas oli Suomessa käydessään nähnyt paljo puutoksia maamme hallituksessa ja tilassa. Erinomattain olivat kruunun virkamiehet ylimielisiä ja rasittivat talonpoikia. Matkoillansa vaativat he rahvaalta kyytiä ja ylöspitoa maksotta. Sitä vallattomuutta estääksensä käski Kuningas maanteitten varsilla laittaa kestikivareita, eikä sietänyt virkamiehiä ilman maksamatta kulkia, muuten kun virantoimituksillansa. Kato- ja nälkävuodet, taudit, tulipalot (e. m. Turussa) lisäsivät tälläki ajalla esivanhempaime tilan onnettomuutta. — Suomen luostareista oli Naantati ollut rikkahin. Mutta v. 1559 anasti kruunu sen tulot, jonka kautta hän tuli saamaan 105 taloa. Vanhoille ja kivuloisille luostariväästä annettiin kuitenki ruokko aina kuolinpäivään asti.

Agrikolan jälkeen oli Ruotsista kotoperäinen Maisteri, Petrus Follingius, tullut v. 1558 pannuksi Turkuun pispaksi. Hänen mainitaan olleen hyvin oppineen miehen; mutta mieleltänsä ja tavoiltaan oli hän kokonaan toista laatua, kun Agrikola. Siihen aikaan mahtoi löytyä Ruotsissa mahtavia miehiä, jotka eivät mielellään nähneet Suomen kieltä kirjoituksissa käytettävän ja jumalisuuden harjoitusten kieleksi nostettavan, vaan olisivat suoneet koko kielen hävenevän ja Ruotsinkielen tulevan siaan. Näitten pahansuopaisten juonista tuli tämä ummikko Ruotsalainen Suomeen pispaksi, ja hän taisiki voimiaan myöten kokia isänmaamme kieltä sortaa. Jos näitten tuuma olisi menestynyt, niin olisi Suomen kansa epäilemättäki vielä tänäkin aikana tietämättömyyden ja epäuskon pimeydellä sokaistu, niinkuin paavinuskon aikana; mutta toisin oli päätetty. Tämän pispan mainitaan muuten olleen kavalata ja viekasta luonnetta, ja papit valittivat paljo hänen itaruutta ja ahneutta. Lopulla joutui hän Kuningas Erikin vihaan, joka arveli hänen pitävän Herttua Johanin kanssa yhtä itseänsä vasten. Erikki laski hänen sentähden v. 1563 pois viralta, mutta asetti hänen kaksi vuotta jälempätä pispaksi Reevaliin. Vaan kun hän oli Turussa kapineitansa muuttamassa, niin tapasi hänen kuolema. — Paulus Juusteni muutettiin nyt pispaksi Turkuun. Viipuriin, jossa hän ennen oli ollut, asetettiin Kanuutus Johaninpoika pispaksi, mutta kun hän pian (v. 1564) kuoli, niin pantiin Erikki Härkäpää hänen siaan (v. 1568). Juusteni oli syntynyt Juustilan kartanossa, Viipurin pitäjässä, talonpoikaisista vanhemmista. Hän oli kotikaupunkinsa koulussa saanut ensimmäisen oppinsa. Sittä oli hän nautinnut Turun koulussa opetusta Thuomas Franssinpojalta, joka myös neuvoi ja juohdatti koulupoikia Kristinuskoon. Kaksi vuotta Turussa opeteltuansa, kutsui pispa Martiinus hänen tykönsä ja teki hänen esilukiaksi atriallansa; ja samalla sai hän opetustyötä Turun koulussaki. Sen perästä vihki Martiinus Skytte hänen (v. 1540) papiksi. Ehkä hänellä ei ei ollut vielä laviata oppia, pantiin hän kuitenki Viipurin koulun Rektoriksi. Siinä virassa oltuansa kaksi vuotta, lähetettiin hän Vittembergiin syvemmältä oppimaan, jossa hänellä oli tilaisuus kuunnella Lutherusta, Melankthonia ja muita mainioita opettajia. Sen jälkeen kävi hän muissaki Saksanmaan Korkiopistoissa. Palattuansa Suomeen, oli hän ensistä Rektorina Turussa, sittä pispana Viipurissa, josta hän tuli Turkuun. Hän oli taas Suomen kieltä taitava mies, ja on kirjoittanut sillä kielellä Kathekhismuksen, siinä suuressa vankeudessansa, josta heti tulemma puhumaan. Hän on Suomen ensimmäinen nimeltä tuttu historioitsia ja on koonnut aikakirjaan kaikki tiedot Suomen pispoista itseensä asti, kun hänellä oli tila saada.[10] Hänen aikana rakettiin Oulun linna v. 1570, tuli Pääpispan Laurentius Petrinpojan, meidänki maassa seurattu, Kirkonjärjestys valkeuteen (v. 1571) ja alkoi Kuningas Johani (v. 1574) tahtoa saada Paavinuskon jällensä maahan.

Erikki XIV oli nyt Kuninkaaana Ruotsissa. Hänen veljet, Johani ja Kaarle, olivat isältänsä saaneet Herttuakunnaksi maata allensa. Johanin Herttuakunta oli Suomessa ja piti sisällänsä Turun läänin, Satakunnan ja Ahvenanmaan kanssa, joihin vielä tuli Raaseporin lääni. Arbogassa v. 1561 pidetyssä Riikinkokouksessa asetettiin Hertuitten kohta Kuninkaan ja riikin suhteen. Kun he saivat Kuninkaalta vähemmän perintöä isänsä perästä, kun olivat toivoneet, niin alkoi heidän mieli vierauta hänestä. Tähän aikaan ahdistettiin Viron ja Livon maata Puolan Kuninkaalta, ja Venäjän Pääruhtinaalla teki sitä myös mieli. Siinä hädässään antausi pian koko Viro Ruotsin alle, joka omaisuus tuotti Ruotsille koko Erikin hallitusajan ja vastaki puolitoista vuosisataa kestäviä sotia. Puola tuli sillä keinoin Erikin viholliseksi. Venäjän kanssa oli sama korppu tapahtumassa, vaan Erikki lähetti Pääruhtinaan tykö miehiä, jotka saivat sotilakon kahdeksi vuodeksi aikaan, ja se vahvistettiin v. 1564. Johani eli Herttuakunnassansa aivan omin päinsä, ei totellut missään Kuningasta, eikä sietänyt hänen sotaväen kulkea maansa läpi. Vielä lisäksi kävi hän Puolasta naimassa Kuninkaan sisaren, Kathariina Jagellonikan, ja lainasi langolleen suuren rahasumman. Erikki, suuttunut Herttuan ystävyydestä valtakunnan vihollisen kanssa, kutsui Riikinkokouksen yhteen, joka tuomitsi Herttuan hengeltä pois. Johani puolestansa kutsui Suomalaiset kokoukseen Turkuun, joka oli hänen asentopaikka, ja saiki ne kanssansa yhdistymään Erikkiä vasten. Kuningas lähetti nyt sotajoukon Suomeen, joka piiritti Johania Turun linnassa. Linna antausi kahden kuukauden perästä, 12:ta p. Elokuuta v. 1563, Kuninkaan puollukselle. Sen perästä vietiin Herttua vankina Ruotsiin ja pidettiin Griipsholman linnassa. Sittä oli Erikillä vielä sota Danskanki kansa käytävä. Vankeudestansa pääsi Johani v. 1567, jonka perästä hän yhdistyi Herttua Kaarlen ja monen mahtavan Herran kanssa Erikkiä vasten. Kuningas otettiin v. 1568 vankiksi, pidettiin Turun, Kastelholman ja monessa muussaki linnassa, siksikun hänen kurjat päivät v. 1577 myrkyllä lopetettiin. Hän oli alussa hallinnut hyvästi, mutta lopulla ruvennut kovasti, välistä mielipuoleisestaki, alamaistensa kanssa menettelemään, joita oli joskus omalla kädellänsäki murhannut. Johani III:mas, anastettuansa Kuninkaallisen istuimen, kävi ensistä sotaa Danmarkin kanssa, joka päätyi Stettinin rauhan kautta v. 1570, ja sen perästä oli Ruotsilla siltä puolen 40:nen vuotinen lepo. Mutta Venäjän kanssa tulivat asiat epätietoisemmiksi. Johanin ystävyys ja sukulaisuus Puolan Kuninkaan kanssa, jonka maan ja Venäjän välilla riita oli yhtynyt, teki hänen Iivana IV:neltä Vasileivitsalta vihatuksi. Iivana kehoitti häntä ainaki lähettämään miehiä Moskovaan, kanssansa kummanki valtakunnan rauhanasioista keskustelemaan. Lähetys tapahtuiki v. 1569. Pispa Paulus Juusteni oli sen päänä. Kun hän ja muut hänen kerallisensa tulivat Venäjälle, niin ryöstettiin heiltä tavarat ja he otettiin kiini vankeuteen, jossa saivat huonolla ruokolla ja korjuulla kitua kaksi vuotta. Vasta v. 1572 pääsivät he kotiinsa palaamaan. Tämän oli Pääruhtinas antanut tehdä heille, kostaaksensa sitä kun Venäjän lähettiläiset vähää ennen, Tukhulmin otettaissa Herttuilta, olivat Ruotsissa kärsineet sotaväeltä yhdenlaista menetystä ja heitä Turussa pidätetty 8 kuukautta. Sillä välillä oli jo sota noussut Venäjän ja Ruotsin kesken, ehkä se enimmiten telmi Virossa. Vuonna 1571 olivat Venäläiset karanneet Suomeen, hävittäneet Vironlahdessa ja muillaki paikoilla Helsingforsia myöten. Seuraavana vuotena olivat Venäläiset hävittämässä Äyräpään, Jääsken ja Lappveden tienoilla. Ruotsalaisilla ei ollut tarpeeksi miehiä, varsinki ratsumiehiä, ja kaikkinainen muuki puutet kävi päälle, eivätkä he sentähden voineet estää vihollisia eestymästä. Rutto oli samalla liikkumassa. Mutta v. 1575 tehtiin kaksivuotinen sotalakko Venäjän kanssa Suomen puolesta, jota vastoin sota vielä pauhasi Livossa, jossa Ruotsalaiset menettivät kaikki linnansa, paitsi Reevalia.

Pispa Juustenilla oli ollut senlainen onni ja luonnon sujuvaisuus, että hän oli voinut pysyä kahden niin kiukkuisen ja muutenki erimielisen Kuninkaan armoissa, knn Erikki ja Johani olivat. Hän kuoli v. 1576. Hänen perästä sanotaan Kirkkoherran Turussa, Henrikki Knuutinpojan, Superintendentin eli, niinkun toiset tahtovat, Tuomioprovastin (- hänen olisi pitänyt olla ensimmäisen sitä arvoa evangeliumisen opin aikana -) arvolla Turun hiippakunnan asioita toimittaneen. Kun Viipurin pispa, Maisteri Erikki Härkäpää, myös oli kuollut v. 1578, niin taisi senki hiippakunnan hallitus tulla häneltä toimitetuksi. Mutta kun Kuningas Johani koki saada Paavinuskon laatuisia kirkonmenoja valtakunnassansa otetuksi, ja Henrikki Knuutinpoika paneusi sitä tuumaa vastaan, niin laski Kuningas hänen ammatistansa. Sen perästä yhdistettiin taas v. 1583 Turun ja Viipurin hiippakunnat Erikki Erikinpojan[11] alla. Hän oli syntynyt Livosta kotoperäisestä mutta Laitilassa (Letalassa) pastorinvirkaa toimittavasta isästä, oli ulkomaalla tullut Maisteriksi ja sangen aikaisin pitänyt Ruotsissa paavinmessua eli lithurgiata. Geeflen kaupungin koulun Rektorista tuli hän pispaksi otetuksi, ja oli luvannut Kuninkaalle tehdä mainitun lithurgian Suomessa harjoitetuksi. Muuten ei ole paljo tietoja hänen hallituksesta, vaan ainaki näyttää kun olisi häntä ei aivan ilman syyttä tavarain liikanaisesta himosta laitettu. Tämän aikana eli Maisteri Jaakko Finno (noin v. 1580), joka on suomenkielisten virsien kirjoittamisesta tullut mainioksi.

Vuonna 1577, kun se vähää ennen käyty sotilakko jo oli lopulla, karkasivat 1200 Tatarista ratsumiestä Suomeen, mutta maan asukkaat kävivät niitten päälle ja tappoivat ne. Seuraavana vuotena tulivat Venäläiset Suomeen, samosivat Säkjärven ja Uusmaan kautta Helsingforsiin asti, sieltä jäätä myöten Viroon. Ruotsi yhdistyi nyt liittoon Puolan Kuninkaan Stephani Bathorin kanssa, Venäjän varalle. Henrikki Klaavunpoika Horni pitää nyt voitollista sotaa Livossa, ottaa monta linnaa ja käypi Inkerinmaata hävittämässä. Vuonna 1579 jakausi Ruotsin sotalauma kolmeen: yksi osa kävi Inkerinmaan kautta Novgorodia vasten, toinen Viipurista Pähkinälinnaa ottamaan, kolmas joukko meni Savonlinnasta Aunuksen maata hävittämään. Sillä keinoin oli sodittu ilman varsinaista mieltä ja päätarkoitusta. Mutta v. 1580 sai Franskasta kotoperäinen sankari, Pontus de la Gardie, Kuninkaalta esimiehyyden sodassa Venäjätä vasten. Heti ilmausi hän Käkisalmea piirittämässä, jonka linnan otti Marraskuussa samana vuonna. Sen perästä seurasi kohta koko Karjalan eli Pähkinälinnan läänin valloitus, johonka omituinen Maanherra asetettiin. Seuraavana vuonna kävi Pontus jään yli Narvaa kohen, otti monta linnaa, ja ennen vuoden loppua oli koko Inkerinmaa Ruotsin alla. Pähkinälinna tuli myös otetuksi, mutta menetettiin heti perästä. Novgorodi oli vielä valloitettavana, mutta teitten kehnous esti sinne pääsemästä. Nyt sattui Venäjän Valtialle tekemistä omassa riikissään, johonka hän tarvitsi kaikki sotavoimansa. Hän halusi siis rauhaa, joka myös sai v. 1583 aikaan kolmeksi vuodeksi, Plussajoen suulla lähellä Narvaa. Tämä sotilakko uudistettiin v. 1585 neljäksi vuodeksi, ja sitä toimittaissa hukkui myös Pontus de la Gardie. Puolan kanssa oli Venäläinen jo v. 1582 tehnyt rauhan. Pontuksen nimi elää vielä rahvaan muistossa koko Karjalassa ja Inkerissä, jossa muistomerkkejä hänestä vielä tavataan. Vuonna 1586 tuli lähettiläisiä Plussajoen suulla taas koolle, rauhaa Venäjän ja Ruotsin välillä tekemään, mutta kun ei ehdoista saatu sovituksi, niin vahvistettiin entinen sotilakko ainoastaan. Ainaki käyvät talonpojat Iistä, Pohjanmaalla, hävitäntäretkellä Kantalahdessa ja Vienameren tienoilla, ja Venäläiset puoleltansa heidän maassa, v. 1588. Seuraavana vuonna on 3000 Venäläistä Limingan seudulla hävittämässä, mutta Ruotsalaiset käyvät taasen, Kajaanan maasta pitäin, sitä Vienan ja Vardöhuusin (?) tienoilla kostamassa, jolla retkellä heidän sanotaan saaneen puolen miljuunaisen hopiarupiloita voittosaaliiksi. Nämät taisivat olla paremmin yksinäisten retkiä. Mutta v. 1590 tuli 300,000 Venäläistä Ruotsin valtaa vasten: osa hävittää Suomea Turkua myöten, toinen Vironmaata, ja kolmas valloittaa linnat Inkerinmaasa. Seuraavana vuonna kävivät Ruotsalaiset Venäjälle, hävittivät Jaaman, Koporin ja Novgorodin seuduilla, mutta kun kuulivat suuren armeian Venäläisiä olevan tulossa, niin palasivat he, ja paluumatkalla meneysi paljo heistä vilulta ja taudeilta. Toinen osa Ruotsalaisia karkasi Gdovin tienoille. Samana vuotena (1591) kävi myös lauma Ruotsalaisia Kajaanan maasta Venäjälle, otti Sumski-ostrogiksi (Suomen linnaksi) kutsutun linnan Vienameren tykönä, ja hävittää niillä paikoin muutamia luostareita. Mutta he ajettiin Venäläisiltä pakoon, jotka Kajaanan seuduilla nyt taas hävittivät. Vuonna 1592 tuhoivat Venäläiset Suomea ilman vastuksetta Turkua myöten, ja 8000 Venäläistä kävi Pohjanmaalla. Niin nähdään näistä, mikä veren paljous taasen oli vuotanut Suomessa ja sen likimailla. Viimmenimitettynä vuotena oli jo miehiä Plussajoelle lähetetty, rauhasta keskustelemaan. — Nyt kuoli Kuningas Johani III:mas v. 1592. Hän oli v. 1578 poisvannounut Evangeliumista ja ottanut katholisen uskon, jonka tahtoi saada Ruotsissaki jällensä tunnustetuksi. Hän vainosi siis niitä pappeja, jotka siihen eivät suostuneet. Mutta uskonsa tähden vihatut hengelliset otti Kaarle Herttua turviinsa. Vielä tahtoi Kuningas saada uuden messujärjestyksen Kaarlenki Herttuakuntaan. Mutta tästä ja muistaki asioista tuli riita Kuninkaan ja Herttuan välillä, josta yhden aikaa oli jo sotaki nousemassa, vaan ei kuitenkaan noussut. Venäjän kuuluisa Ruhtinas Iivana IV Vasileivitsa, joka oli kutsuttanut itseänsä Tsaariksi ja Kaiken Venäjän Itsevaltiaaksi, ja jonka aikana Kaasanin, Astrakhanin ja Siperian äärettömät maat pantiin Venäjän alle, oli kuollut v. 1584. Sitte tuli hänen poikansa, Feodori Ivanovitsa, Venäjän Valtiaksi. Puolan Kuningas Stephani Bathori oli myös kuollut, ja koska hän oli nainut Kuningas Johanin naon, niin otettiin hänen perästä Johanin katholiseen uskoon kasvatettu poika Sigismundi Puolan Kuninkaaksi. Tämä tuli myös isänsä kuoltua Ruotsin Kuninkaaksi, ehkä Kaarle Herttua, Sigismundin vielä poissa ollessa, Riikinhoitajana hallitsi Ruotsia. Niin olivat uudet miehet nyt hallituksessa.

Kuningas Sigismundin aikana tavataan kolme erityistä seuraa Ruotsin valtakunnassa. Yksi oli Jesuitain ja Paavinuskoisten Herrain seura, joka piti Kuninkaan puolta ja koki matkaansaattaa vihaa Raatin ja Herttuan välillä. Toinen oli Ruotsin ylimysten seura, jotka olivat valinneet Sigismundin Kuninkaaksi, saadaksensa hänen Puolan maassa elellessä omin päinsä hallita Ruotsia. Näitä kumpaistaki vasten oli Herttua Kaarle, joka piti Evangeliumin puolta, ja sentähden vääntiki Ruotsin rahvas yhtä köyttä hänen kanssa. Kun hän heti Kuningas Johanin kuoltua Riikinhoitajana hallitsi Ruotsia, oli se maa täynnä uskonsa tähden ajetuita eli vangituita pappeja. Nämät tahtoivat Kaarlea Kirkonkokouksessa uskon seikkaa vahvistamaan ja varjelemaan. Semmoinen kokous tapahtuiki Upsalassa v. 1593, jolloin evangeliumisen uskon puhdistaminen Ruotsissa ja Suomessa jällensä vaikutettiin. Suomesta oli siinä kokouksessa läsnä pispa Erikki Erikinpoika neljän Tuomiokapitulin jäsenen ja suuren joukon kanssa papillisesta säädystä. Paitsi sitä oli paljo maallisia virkamiehiä maastamme mainitun kokouksen päätöksessä. Silloin sai myös papisto jällensä sen menetetyn oikeutensa valita päämiehiänsä. Seuraavana vuonna tuli Kuningas itse Ruotsiin. Hän ei tahtonut mielellään vahvistaa edellämainitun kokouksen päätöksiä, mutta pakoitettiin siihen Kaarlelta ja Raatilta Upsalassa, jossa kaupungissa hän myös tuli kruunatuksi. Kun Sigismundi sen perästä lähti takasin Puolaan, niin jätti hän riikinhallituksen Ruotsissa Kaarlelle ja Raatille. Heti kävi kuitenki Herttua sovintoon Raatin kanssa, jota myöten hänen piti Riikihoitajana, perintöyhdistyksen, Kuningasvalan ja Upsalan kokouksen päätösten jälkeen, Ruotsissa hallitusta pitämän.

Jo on ennen mainittu, että Venäjältä ja Ruotsista oli Kuningas Johanin kuolinvuotena miehiä kokoontullut Plassajoella rauhaa tekemään. Niitten seassa oli Klaavu Fleminki. Saatua tiedon Kuninkaan kuolemasta oli tämä mies jättänyt rauhan toimitukset muitten käsiin ja Pää-Guvernöörin asemesta palannut Suomeen. Hän oli siellä asettanut teille ja lauttapaikoille sotamiehiä, ett'ei kukaan hänen tietämättä päässyt maassa liikkumaan, antanut sotaväen valalla vahvistaa uskollisuuttansa Sigismundille, johonka oli pyytänyt kirjoituksilla kehoittaa Ruotsalaisiaki; sillä ja kaikella tavalla kokenut puoltaa Kuninkaansa seikkaa ja sortaa Kaarle Herttuan häneltä kyllä havatuita aivoituksia. Seuraavan vuoden (1593) Tammikuussa oli Johani Sparre, Kuninkaan käskystä, tullut Turkuun, kokoutuneilta Suomen Säädyiltä ottamaan valaa uskollisuuteen Sigismundille, heitä uskonharjoitusten vapaudesta vakuuttamaan ja linnoja Kuninkaan puolta pitäville miehille antamaan. Samana vuotena Helmikuussa oli jo sotilakkoki kahdeksi vuodeksi saatu Venäjän kanssa aikaan. Myös oli Kaarle Steenbookki Herttualta tullut Suomeen lähetetyksi, Fleminkiä pakoittamaan itsellensä kuuliaiseksi, eli muussa tapahuksessa ottamaan laivaston ja sotalauman hänen hallusta; vaan tämä mies meni maahan tultuansa Flemingin puolelle, joka asetti hänen linnanhaltiaksi Käkisalmeen. Siitä pani Fleminki muutamia Kaarlen ystäviä vankeuteen Turun linnaan, piti laivaston ja sotalauman Suomessa, vaan täytyi niitten ylöspidon tähden rasittaa rahvasta korkioilla maksoilla, joka sentähden alkoi kapinoita, vaan saatiin asettumaan. Tämmöisillä toimillaan oli Fleminki saanut senlaisen luottamuksen Kuninkaaltansa, että Kuningas oli antanut hänelle täyden oikeuden tehdä Suomessa, mitä hänen, Kuninkaan, hyväksi olla mahtaisi. Fleminki oli myös laivastollansa tuonut Kuninkaan Ruotsiin, silloin kun hän kävi kruunautumassa, ja sieltä häntä jällensä kaimannut. Rauhan aikaansaminen Venäjän kanssa oli aina ollut tuumassa, ja sitä kiiruuttamaan oli armeiaki Viipuriin koottu. Vuonna 1595 saiki se aikaan Teusiinassa, lähellä Narvaa, niillä ehdoilla, että Ruotsi tuli pitämään Narvan ja Vironmaan, mutta Venäläinen saamaan takasin Käkisalmen lääninensä. Rauhan piti oleman ikuisen ja rajan vanhaa jälkeä myöten kulkeman. Seuraavana vuonna asetettiin pohjainen raja Pisanvuoresta, Nilsiällä, pohjaista suuntaa Keurittujärveen ja Tiilikanjärveen, sittä Maanselänmäen, Suomensuon ja Maanselänlammin kautta Tipasvaaraan, Sotkamassa, sittä Korpilammin. Selkäsuon, Kalliojärven ja Vuokinlatvan ynnä Savitaipaleen kautta Iivaaraan ja Inarijärveen niin Jäämereen asti.

Samana vuonna kun Teusiinan rauha tapahtui, ja uuden Kirkonkokouksen Upsalassa päätettyä, jossa opistojen kohta parannettiin, kävi Ruotsin valtakunnan kansa yksiin Riikinkokoukseen Söderkööpingissä. Siellä päätettiin, ett'eivät Paavinuskoiset saisi jumalanpalveluansa vapaasti harjoittaa riikissä, että Kaarle Herttuan piti Riikihoitajana, Sigismundin poissa ollessa, kuninkaallisella mahdilla käyttämän oikeutta, ja ett'ei yhtään Kuninkaan sääntöä saataisi ilman Herttuan ja Raatin suostumisetta maassa julistaa. Klaavu Fleminki Suomesta, ehkä kutsuttu, ei tullut siihen kokoukseen. Kuningas, jolle sen päätökset tiettävästi eivät ollehet ollenkaan mieleen, antoi Flemingille uuden hallitusmuodon Suomea varten Riikinhoitajan arvon kanssa, ja vaikka sota Venäjän kanssa jo oli herennyt, niin piti Fleminki kuitenki sotalauman Suomessa, Kuninkaan valtaa sillä puoltaaksensa ja ylöspitääksensä, ja siihen yhdistyi edellämainitun Riikinkokouksen kanssa tytymättömiä miehiä. Mutta sotamiesten ylöspitäminen kävi raskaaksi rahvaalle, jonka tähden Pohjanmaan asujamet lähettivät Kyrön pitäjästä kotoisen talonpojan, Bengtti Poutun, Herttualle tästä valittamaan. Herttua kehoitti pahaa pahalla kostamaan ja miekalla poisajamaan sotamiehiä. Poutu palasi Ruotsista Pohjanlahden ympäri, matkallansa kehoittain kaikkia Pohjanmaalaisia kapinoitsemaan, tappamaan Kuninkaan sotamiehiä ja ryöstämään hänen ystävittensä omaisuuksia. Kapina leveysi Karjalaan asti. Jaakko Ilkka eli Ilkainen, talonpoika Ilmolan (Ilmajoen) pitäjästä, oli Eteläis-Pohjanmaalaisten esimiehenä, kävi Hämeeseen, ajoi Kuninkaan ratsumiehet pakoon ja ryösti hänen puoltajitten kartanoita. Vuoden lopulla lähti Fleminki Turusta liikkeelle, yhdistymään muun sotaväen kanssa kapinoitsioita vasten. Flemingin ratsuväki tavoitti v. 1597 Pirkkalan pitäjässä Jaakko Ilkaisen seuranensa, jonka täytyi tapolla vetäytä siihen metsään, kun eroittaa Hämeen Pohjanmaasta (Hämeenkankaalle). Puolalainen Abrahami Melkhiorssoni, Kuninkaalta asetettu hallitsiaksi Pohjanmaalla, sai Jaakko Ilkaisen muutamain puoltajittensa kanssa vangiksi ja antoi tappaa hänen. Bengtti Poutu vietiin vankina Turkuun, jossa hän kuoliki. Mutta talonpoikain viha kiihtyi tästä tuhatta enemmin ja he karkasivat, johdatetut Hanno Krankalta, takatuupasta Abrahami Melkhiorssonin päälle, tappoivat paljo hänen väkeä ja ajoivat hänen itsensä pakoon. Sillä pakomatkallansa otettiin hän Kaarlebyyssä talonpojilta kiini ja lähetettiin Tukhulmiin, jossa Herttua antoi kuolettaa hänen. Sen perästä karkasivat talonpojat muun Kuninkaan väen päälle Pohjanmaalla, jonka osiksi hukuttamalla osiksi muullaki tavalla surmasivat. Herttua lähetti Foutin Israeli Laarssonin talonpojille esimieheksi, jotka sentähden eivät enää kuunnelleet Hanno Krankkaa. Mutta Fleminki tuli 2500:dan miehen kanssa Pohjanmaalle, tarjosi talonpojille vapautta kaikesta edesvastauksesta, jos he nyt tahtoisivat Kuningasta totella ja maksaa verojansa; vaan kun eivät siihen suostuneet, niin kävi Fleminki heihin käsiksi Ilmajoen varrella, kierrätti heidät ja tappoi eli hukutti heistä 5000 miestä. Vangeutetuista talonpojista kärsivät muutamat ruumiinrangaistusta, toiset vietiin vankina pois, toiset taas päästettiin kovilla uhkauksilla irtaalle. Kirkkoherroja Pohjanmaalla, jotka olivat talonpoikia yllyttäneet, kovuutteli Fleminki ankarasti, ja Kyrön pappila ryöstettiin. Fleminki palasi sen perästä Hämeeseen ja pani sen maan järjestykseen ja rauhaan. Muutamasti tapettiin 300 Hämäläistä, jotka aseittensa poisnakattua rukoilivat armoa. Tässä kapinassa sanotaan 11,000 Suomalaista henkensä menettäneen. Siinä sotivat talonpojat, täydellisempäin aseitten puutteessa, viikatteilla, nuijilla, y.m., josta koko meteliä on ruvettu Nuiasodaksi kutsumaan, jolla nimellä se vieläki elää kansan muistossa.

Puolasta oli Kuninkaan lähettiläisiä tullut Ruotsiin Söderkööpingin päätöksiä laimimaan, ja nämät vaikuttivatki, että kun Herttua tahtoi sotajoukon voimalla saada Suomen allensa, niin paneusi Raati sitä vastaan. Sentähden tahtoi Herttua jättää Riikinhoitajasuutensa, jonka aikoi Arbogan Riikinkokouksessa antaa Säätyjen käsiin. Tämän kokouksen päätös, johon ei Raati antanut suostumustansa, piti sisällänsä, että Herttua Säädyiltä oli tullut houkutelluksi vielä Riikinhoitajana olemaan, että Kuninkaan piti riikiin kutsuttaman ja Suomen sotajoukon voimalla otettaman. Sen perästä lähti Kaarle Herttua Elokuussa sotajoukolla Suomeen. Siellä oli Klaavu Fleminki jo kuollut 13:ta p. Toukokuuta, luultavasti myrkystä, eikä noidan nuolilla niinkuin siitä höpistiin, ja Arvidi Stoolarmi hänen siaan tullut Kuninkaan seikan pääksi siinä maassa. Kaarlen tultua pakeni Stoolarmi Hämeeseen. Turun linnaa piiritettiin. Sitä puolti Flemingin leski, ja vaikka hänellä ei ollut apua odotettavana, ei Stoolarmilta eikä Kuninkaalta, ja Herttua päällen päätteeksi oli saanut lisäväkeä Pohjanmaalta, niin ei hän ainakaan vastustelemista heittänyt. Kun Herttua oli turhaan pyytänyt väkivallalla saada linna otetuksi, niin lähetti hän viimmen erään Studentin, Danieli Hiortin, joka usein oli ollut Flemingin talossa, linnaan, ja tämä viekotteliki nyt osan vartoväestä luopumahan Herttuaan, jonka perästä linnan täytyi lopulla Syyskuuta antauta. Kaarle anasti nyt Suomessa olevan laivaston ynnä sotitarpeet, jätti linnan ystävillensä haltuun ja purjehti Ruotsiin vankijoukon kanssa, joitten seassa Flemingin leskikin oli. — Seuraavana vuotena 1598 oli Sigismundi päättänyt sotajoukolla itse karata Ruotsiin ja kehoitti sentähden Suomalaisia hänelle avuksi joutumaan. Niinpä purjehtiki 3000 miestä Ruotsiin ja riipottivat ankkurinsa Grööneborin satamassa, lähellä Enkööpinkiä. Tässä kävivät Uplannilaiset, esimiehityt kahdelta Jumaluusopin Professorilta Upsalasta, heidän päälle yhdeltä ja Ruotsin laivasto toiselta puolen. Suomalaiset ajettiin pakoon, menettivät 300 miestä, jotka Ahvenanmaalla saatiin kiini ja hirviällä tavalla surmattiin. Koska näitten laukuissa paljo makkaroita, niin kutsuivat Ruotsalaiset pilalla tätä yritystä makkararetkeksi. Sillaikaa oli jo Sigismundiki sotajoukon kanssa joutunut Kalmariin. Ruotsin laivasto purjehti nyt Ahvenanmaalta Herttualle avuksi. Suomalaiset taasen seilasivat puoleltansa Stoolarmin kanssa Tukhulmiin ja vapauttivat enimmäksi osaksi ne mennytvuonna Herttuan ottamat vankit, aikoivat myös karata Kaarlen omaan Herttuakuntaan. Sillä välillä tuli Kaarlen sotalauma Sigismundilta kierrätetyksi ja tappasi Steegeborin tykönä, vaan Kuningas käski sotimisen lakata, säästääksensä Ruotsalaisia. Keskusteleminen oli sen perästä matkassa, vaik'ei siitä tullut mitään. Uudessa tappelossa Stongebruon luona, lähellä Linkööpinkiä, voitettiin Sigismundi. Hän kotiutti nyt Suomalaiset, jätti Riikinhallituksen Kaarlelle ja lähti jällensä Puolaan. Sieltä varoitti hän vielä Suomalaisia pysymään itsellensä uskollisina ja lupasi lähettää heille apua Herttuata vasten. — Vuonna 1599 käytiin sota taas Suomessa. Ruotsin Säädyt kieltivät kuuliaisuuttansa Sigismundilta, ehkä he lupasivat hallituksen hänen pojalle Vladislaville, jos tämä määrätyn ajan sisällä tulisi Ruotsiin ja siellä kasvatettaisiin. Tältä ajalta onki Sigismundin hallituksen loppu Ruotsissa luettava, ehkä hän vielä hallitsi Puolan maata aina vuoteen 1632. Sota oli tämänkaltainen. Kastelholman linnan otti Sigismundin puollus. Pohjanmaalla yllytti eräs Herttuan Fouti rahvasta Kuningasta vasten, mutta Stoolarmin laivat karkasivat Mustasaaren tykönä hänen päälle, ja hän menetti kaikki aluksensa. Sigismundi lähetti 300 ratsumiestä avuksi Suomeen, (joka oli ainoa häneltä saatu apu,) ja he tulivat Viipuriin. Herttuan Amiraali, Joakhimi Skheeli, valtasi sen vähää ennen menetetyn Kastelholman, purjehti sen perästä Turkuun ja piiritti sen linnaa, jonka ulkopuolella hän mestautti muutamia vankeja, säikyttääksensä sillä vartoväkeä. Itse Herttuaki tuli Suomeen, marssi Paimion sillan yli, karkasi muutaman Suomalaisten lauman päälle ja voitti sen, josta jäännökset vetäysivät Viipuriin. Herttua otti Helsingforsissa kaikki laivat, paitsi kahta, jotka pääsivät Reevaliin pakoon. Sittä kävi hän Viipurin päälle, jossa ei ollut kun 1300 miestä vartoväkeä. Herttualla oli ystäviä kaupungissa, jotka erään portin kautta päästivät hänen sotaväen kaupungin sisään. Vartoväen täytyi silloin vetäytä linnaan, joka myös pian antausi. Kova tuomio kohtasi päämiehiä, jotka osiksi tapettiin, osiksi vietiin vankina Ruotsiin, mutta ulkomaalaiset pääsivät vapaasti menemään. Stoolarmi tuli Skheeliltä pakoitetuksi antamaan hänelle Turun linnan, ja Herttuaki tuli Turkuun, jossa menetteli kovasti Kuninkaan puollusmiesten kanssa. Ne joko mestattiin, joitten seassa oli Klaavu Flemingin vasta Puolasta tullut 21-vuotias poika, eli muutoin surmattiin ja vankeudessa rietattiin. Kun Herttua oli sillä keinoin tehnyt Suomen kuuliaiseksi itsellensä, niin palasi hän jällensä Ruotsiin.

Ruotsin valtakunnan Säädyt kokousivat Helmikuussa v. 1600 Linkööpinkiin. Siellä matkaansaatti Herttua senlaisen päätöksen, että iso osa Ruotsin Riiki-Raateja ynnä muitaki mahtavia Herroja hengeltä tuomittiin, joka tuomio myös isommaksi osaksi tuli täytteeseen. Prinssi Vladislaville päällenpantiin viiden kuukauden sisällä tulla Ruotsiin, muutoin tulisi Herttua kruunun ottamaan vastaan. Riikinkokouksen perästä lähti Kaarle Livon maahan. Hän tahtoi siellä käydä Puolalaisten päälle, ett'ei sota tulisi Suomea eikä Ruotsia vaivaamaan, vaan käytäisiin vieraassa maassa. Tässä sodassa voittivat Ruotsalaiset ensimältä monta linnaa ja kaupunkia. Muutaman ajan perästä lähti Herttua sieltä pois, jättäin muille esimiehyyden armeian yli. Turusta pitäin lähti hän v. 1602 matkaamaan Pohjanlahden ympäri Ruotsiin. Hän oli ensimmäinen Ruotsin Kuningas, kun kulki sitä matkaa, ja katsoi sillä soveliaita paikkoja kaupungeille, joita hän aikoi rakennuttaa Pohjanmaalla. Vuonna 1604 pidettiin Riikinkokousta Norkööpingissä, jossa kruunu annettiin Kaarle IX:nelle ja perintöyhdistys jatkettiin osiksi vaimollisellenki polvelle. Ehkä sota alussa oli menestynyt Livossa, niin menettivät kuitenki Ruotsalaiset siellä viimmen kaikki vahvat paikkansa. Tämä vaikutti Kuningasta itse lähtemähän sinne sotimaan. Mutta ei tahtonut sittäkään oikein onnistaa ja paljo sotaväkeä meneysi (v. 1695) Kirkholman tappelussa lähellä Riigaa, jossa tilassa Kuningaski oli henkensä menettää. Sittemmin tuli Ruotsi Venäjänki asioihin sekaumaan. Siinä maassa oli Feodori Ivanovitsa kuollut v. 1498 ja Boris Godunova noussut Tsaariksi, mutta tuli Epä-Dmitreiltä (eräs munkki, joka sanoi itsiänsä Feodorin jo kuolleeksi pojaksi Dmitreiksi, ja sai apua Puolalta) niin ahdistetuksi, että hänen v. 1606 täytyi myrkyllä lopettaa päivänsä. Epä-Dmitrei menetti mielettömän käytöksensä tähden pian henkensä ja arvonsa. Sittä valittiin Vasilei Ivanovitsa Shuskoi Venäjän Valtiaksi, ja häntäki vasten ilmautui uusi Epä-Dmitrei, joka myös sai apua Puolalaisilta ja voitti pian suuremman osan Venäjätä puolellensa. Ruotsi, jonka sota-asiat Livossa taas olivat ruvenneet paremmin luonnistamaan, teki v. 1608 Viipurissa liiton Shuskoin kanssa, jota myöten Shuskoin piti Ruotsin Kuninkaalta saaman apua vainojatansa vasten, mutta tämän palkinnoksi antaman sen v. 1599 jällensä Venäjän alle joutuneen Käkisalmen linnan lääninensä takasin Ruotsille. Sitä liittoa myöten lähti Jaakko de la Gardie, Pontus de la Gardien Suomen sotaväen pääksi asetettu poika, Maaliskuussa v. 1609 Venäjälle, ja hän marssi kohti Novgorodia, kun oli sitä ennen turhaan koettanut saada Koporin linnan käsiinsä. Mutta hänen sotajoukko oli enimmästään kokoonpantu ulkomaalaisista, jotka, kun eivät heti saaneet täyttä palkkaansa ja toivottua voittosaalista, eikä Shuskoi antanut luvattua Käkisalmea ja muita apukeinoja, alkoivat äkäytä ja tahtoa pois. Siitä pahasta tilasta pääsi de la Gardie sillä keinoin, että hän viimmen sai rahaa ja lähetti vastahakoisimmat sotaväestä takasin. Hän alkoi nyt ryöstämällä ottaa Venäjän laivoja, joita tapasi Nevajoella, niin oman käden oikeudella ottaaksensa sitä luvattua apua, jota ei hyvällä voinut saada. Sitte lähti hän Käkisalmea väkirynnäköllä ottamaan, jonka yrityksensä hän toivoi menestyvän, koska Laatokankaupunkiki oli vähää ennen antaunut Ruotsin valtaan (v. 1610). Mutta ei ollut hyvä ottaa sitä kovasti vastusteltua Käkisalmea, ja siihen tuli vielä sanoma, että Venäläiset olivat jättäneet Shuskoin, yhdistyneet Puolalaisten kanssa ja valinneet Puolan Prinssin Vladislavin Valtiaksensa. Nyt näytti kyllä vaikialta de la Gardielle saada aikomisiansa satuun. Mutta hän mietti sen, että jos Ruotsin vihollinen, Puola, pääsisi yhdistymisensä kautta Venäjän kanssa yhä vahvistumaan, niin tulisi siitä varsin kovat ajat hänen isänmaalle. Hän koki siis kaikista voimistaan estää senlaista yhdistystä ja lähti sentähden Suomesta noutamaan lisäväkeä. Viipurissa ollessaan sai hän ilahuttavan tiedon, että Käkisalmi jo oli antaunut Ruotsalaisten armoihin (v. 1611). Itse kiirehti hän Ruotsin valtaa niillä tienoin vakuuttamaan ja antoi Nevajoella rakentaa linnoituksen, joka vasta kohtaa meitä Nyyenskantsin nimellä. Novgorodinki sai hän valtaansa, jonka asujamet nyt ehdottelivat Venäjän kruunun Kaarle IX:nen pojalle Kaarle Philipille. Moskovaki yhdistyi Novgorodin kanssa hyvässä tahdossa Ruotsia kohden. Monta linnaa ottivat Ruotsalaiset, mutta tuon tuostaki tahtoivat sotamiehet äkäytä. Ankara sota alkoi nyt myös Ruotsin ja Danmarkin välillä. Samana vuonna kuoli Kaarle IX:säs, 30 p. Lokakuuta v. 1611. Tämä Kuningas oli aikanansa vastustellut Paavinuskon jällentuomista Ruotsiin, mutta erkani itse Lutheruksen opista, tahtoin Kalviinin uskon puoleen nojauta. Muuten oli hän kovuudellansa, joka usein hirmuisuuksiinki häntä vietteli, pilannut sitä hyvää nimeä, kun hänen nerokkaat toimet itsestänsä ansaitsisivat.

Kuningasistuimelle nousi nyt Gustavi II:nen Aldolphi, Kaarle IX:nen poika, joka isänsä eläissä jo oli asetettu Pääruhtinaaksi Suomeen. Kun tämä verratoin mies tuli Kuninkaaksi, oli, paitsi sotia Danskan, Venäjän ja Puolan kanssa, (jota jälkimmäistä tällä haavaa ei kuitenkaan käyty,) ei ainoastaan Suomessa, Vaan Ruotsissaki höyhyys, kurjuus ja kaikkein asiain hämmennys vallallansa. Suomi oli siihen aikaan, (paitsi Ahvenanmaata, joka oli omituisena lääninä,) jaettu viiteen hallituskuntaan, nimittäin Turun, Viipurin, Hämeenlinnan, Savonlinnan ja Kajaanan. Meidän maasta piti de la Gardien sotajoukon saada rahaa ja ylöspitoa, mutta ei voitu saada kokoon kun vähäpätöisen rahasumman. Se suuri puutet kun Livossa oli, piti myös Suomesta autettaman. Paljon meiskeen perästä lähetettiin viimmen jyviä Helsingforsista Narvaan. Puutet oli niin suuri ett'ei ees voitu kureereille täysiä matkatarpeita hankkia. Sisämäinen tila maassamme oli mitä huonompia. Isot läänitykset olivat siihen määrään vähentäneet kruunun omaisuudet, että aivan vähä oli jälellä. Läänitysten omistajat piinasivat ja köyhyttivät talonpoikiansa niin, että ne olivat vähällä tulla samaan orjalliseen tilaan, kun heidän lahkoveljetki eteläpuolella Suomenmerta. Verot, päällenpanot, kyyti- ja päivätyö-velvollisuudet lisättiin heiltä omin tahtoinsa. Väkinäisyyksiä tehtiin monesta lajista, eikä ollut missään tila saada oikeutta, kun yksin Kuninkaan virkamiestenki täytyi läänitysten omistajilta kärsiä vääryyttä. Papit enentivät myös tihuntiansa ja rasittivat kaikella tavalla kuuntelioitansa. Sotamiehet käyttivät itseänsä yhdenlaisella tuimuudella, kun jos olisivat eläneet vihollisten maassa. Yhteinen onnettomuus lisättiin vielä katovuosilta ja muiltaki luonnollisilta turmioilta. Talonpoikia vaelsi silloin suurissa joukoissa maasta pois Venäjälle ja Livoon. Niitä majamuutteloita koettiin väkisellä estää. Myös alkoi Kuningas jo kaikenlaisen kurjuuden juurta vastustaa ja parantaa. Entisiin onnettomuuksiin tuli vielä uusi sodanpelko, joka Suomea ahdisti. Sigismundi Puolassa luuli nimittäin aikomisensa Ruotsin kruunuun Kuningas Kaarlen kuoltua helpommasti menestyvän. Siinä toiveessa antoi hän levittää kapinakirjoituksia Gustavi Adolphia vasten. Näitä hänen pauloja koetettiin ainaki Ruotsin puolelta kaikella tavalla estää. Saadaksensa enemmin voimia sotaan Venäjätä ja Puolaa vasten oli Kunungas, ehkä tapolla, tehnyt Danskalaisen kanssa rauhan Knäärödissä v. 1613. Jo mainittiin ennenki, että osa Venäjän kansaa tahtoi Kuninkaan nuorempata veljeä, Herttua Kaarle Philippiä, Tsaariksensa. Herttua tuliki nyt siinä toivossa Viipuriin, mutta Venäläisten mieli oli muuttunut ja he itsellensä jo valinneet omakansaisen Tsaarin, Mikhaeli Feodorovitsan Romanovan, jonka sukua nykyinen armollisin Keisarimmeki on. Tästä asiasta tuli kiintiä sota. Kuningas päätti itse lähteä Suomeen sotaa taluttamaan ja sen maan tilaa parantamaan. Riikinkokousta pidettiin v. 1614 Öörebruossa, jonka päätettyä Kuningas vasta pääsi lähtemään, kulki hänki pohjaisen puolen Pohjanlahta ja tuli ensin Turkuun, jossa koki kaikenlaista järjettömyyttä parantaa. Venäjän sodan vuoksi lähti Kuningas itse Narvaan, ja vihollisuudet saivat alkunsa. Erinäisiä Venäjän joukkioioita kävi Pohjanmaata ja Karjalata hävittämässä, mutta kaijotettiin pian Ruotsalaisilta. Laatoka-järvessä oli kummallaki riitaveljellä laivoja, joilla välistä pientä merisotaa käydä natistettiin. De la Gardie löi sekä ajoi pakoon, ensistä Heinäkuussa Bronitsin ja sittä syksypuoleen Staraia-Russan tykönä, ne suuret Venäläisten sotalaumat, kun nyt olivat rajalle kokoutuneet. Kuningas itse voitti Gdovin. Seuraavana vuonna tuli Gustavi taas sotalaumansa tykö, ja vainotietä käytiin yhtä tuimasti kun ennen. Kuningas piiritti tällä kerralla Pleskovia, ja se erinomainen sankari Evertti Horni, joka miehuudellansa oli Ruotsin menestystä tässä sodassa paljon vaikuttanut, tuli silloin ammutuksi. Ehk'ei linnaa saatu otetuksi, niin teki tämä monta kuukautta kestävä piirittäminen ainaki sen verran, että Venäläiset, jotka ilman sitä ahdistettiin Ruotsalaisilta ja Tataarilaisilta sodalla, nyt suostuivat Englannin välimiehyyteen ja rauhan tekoon. Jo oli usiammasti ennenki keskusteltu rauhasta, ja koko seuraava vuosi 1616 oli täynnä senlaisia toimia. Siinä sivulla oli Kuningas hankkinut varoja ja tarpeita sodan pitkittämiseksi. Hän oli myös kutsunut Suomen Säädyt viimmeiseksi mainittuna vuonna kokoukseen Helsingforsiin. Siellä lupasivat Suomalaiset Gustaville uskollisuuttansa sodassa Puolaa vasten, uuden kyytijärjestyksen ottamista, ja sodanavun antamista, niin paljon kun vaan voisivat saada. Kaikki Säädyt lupasivat panna jos henkensäki Kuninkaan puolesta, milt'ei olisi mahdollinen saada rauhaa vihollisten kanssa, jota he ainaki toivottelivat. Vielä lähettivät he kirjojaki Ruotsin Säädyille, joissa heitä kehoittivat Kuningasta kaikella tavalla auttamaan ja heidän esimerkkiä seuraamaan. Kauan keskusteltua päätyi viimmen Venäjän sota, 27 p. Helmikuuta v. 1617, rauhaan Stolbovassa, joka on kylä ei kaukana Laatokasta. Siinä antoi Ruotsi Venäjälle takasin joukon voitettuja linnoja, mutta sai pitää Käkisalmen lääninensä, ynnä Pähkinälinnan ja sen osan sitä lääniä, kun on Laatokanjärven ja Suomenmeren välillä. Siihen tuli vielä Inkerinmaa Ivangorodin, Jaaman ja Koporin linnojen kanssa, niinkuin koko Livon maaki. Paitsi sitä sai Ruotsi 20,000 Rupilata. Muuten uudistettiin se Teusiinassa tehty ikuinen rauhaki, ja keskinäisen kaupan oikeus saatettiin matkaan. Niinpä oli nyt Ruotsi voittanut sen, mitä kauan oli toivonut, nimittäin saanut luontevan, vesiltä, soilta ja vahvoilta linnoilta turvatun rajan voimallista naapuriansa vasten, jonka tällä tavalla oli sulkenut Itämerestä. Niin kauan kun raja oli senlainen, oli Ruotsilla myös toivo saada pitää Suomen, joka maa muussa tapauksessa kävi vaikeaksi varjeltaa. Mutta Mikhaeli Feodorovitsa, jonka Gustavi rauhassa oli tunnustanut oikeaksi Venäjän Valtiaksi, ei tahtonut mielellään jättää kaikkia luvatuita paikkoja Ruotsille, josta oli vähällä sota uudelleen nosta. Vasta v. 1621 tuli raja asetetuksi, kun Gustavi oli antanut takasin pari kylää.

Nyt tahdomma vielä sanoa, minkä vähän tiedämmä Erikki Erikinpojasta, joka tällä ajalla Suomen Kirkkoa oli hallinnut. Me näemmä hänen Johani III:nen aikana rientäneen saada paavilaisen messujärjestyksen Suomeen, mutta sen Kuninkaan kuoltua muuttaneen mielensä ja Upsalan Riikinkokouksessa v. 1593 tunnustaneen entisen erhetyksensä, ruveten siitälähin sen kokouksen päätöksiä saamaan Suomessa täytteeseen, josta hyvästä Klaavu Fleminki oliki muutamasti pieksäin ajaa hänen Turun Tuomiokirkosta. Mutta miten lienee ollut, sen vaan näemmä, että tämä pispa oli uudelleen kääntynyt paavinuskon ja Sigismundin puolelle, jonka tähden Kaarle IX:säs taisi jo v. 1600 ottaa häneltä tulot ja noin 1605 pispanviranki, jonka hän vasta vuoden 1612 tienoilla näyttää saaneen jällensä Gustavi Adolphilta. Sittä oli hän loppuelämänsä Evangeliumin puolelta vaikuttava.

Tässä jälestäpäin on myöski mainittava muutamista sisämäisistä asioista sittä Gustavi I:mäisen ajoin. Erikki XIV:ta hallitessa utausi kirkonviina loppumaan maassa, jonka tähden kysymys nousi pappein seassa, jos ei viinan asemesta jotaki muuta juomaa saataisi Sakramentissä käyttää. Johani III:nen aikana oli tulipaloja usiammasti Turussa, ja tautejaki maassa liikkeellä, joita muinaki aikoina tavataan. Hänen hallitessa tuli käsky suolahetteitten perkkaamisesta ja Salpeterin teosta Suomessa. Silloin toimitettiin myöski Naantalin luostarin jällensä korjaamista. Sigismundi Kuningas ei elänyt itse lähellä Suomea, eikä olekkaan hänen ajalta paljo merkittävätä. Mutta Kaarle IX:nen kautta tapahtui monta muutosta meidän maassa. Hän koki parantaa Lappalaisten tilaa, ja antoi v. 1607 Kajaananlinnan rakentamisen alkaa, erinomattain auttaaksensa sillä kauppaa Lapin kanssa. Oulun kaupunki perustettiin v. 1605, mutta sai viisi vuotta jälempätä vasta oikeutensa. Mustasaaressa perustettiin v. 1611 kaupunki, jonka Kuningas sukunsa nimeltä kutsui Vaasaksi. Muitaki kaupunkeja oli aikeessa, mutt'eivät vielä ennättäneet saada satuun. Pohjais-Savosta ja Rautalammin tienoilta muutettiin Suomalaisia Ruotsiin, Vermlannin erämaita huuhtaamalla raivaamaan, jossa niitten jälkeisiä vieläki tavataan ja ovat levenneet muihinki Ruotsin ja Norjan paikkakuntiin. Virkamiehet olivat muuten Kaarlen aikana Suomessa hyvin vallattomia, jota kohtaa hänki voimiaan myöten koki parantaa.

b). Stolbovan rauhasta Ison Vlhan loppurauhaan saakka Uuskaupungissa. (v. 1617—1721.)

Edellisellä ajalla oli Evangeliumin saarnan kautta totisen valistuksen aamurusko jo alkanut koittaa Suomessa ja maallinenki tila ollut järjestymässä. Mutta välein oli tullut hirmuisia sisällisiä kun ulkonaisiaki sotia, tautein ja katovuotten kanssa; Kuninkaita, jotka rientivät saada Paavinuskon jällensä otetuksi; pappeja, jotka huolimattomuudessansa eivät, niinkuin olisi pitänyt, urhoollisesti antauneet pimeyttä vastahan sotimaan: ja Evangeliumin ilahuttavat alkuvaikutukset meidän maassa olivat taasen tukehtumassa, josta tapain turmellus ja moninainen onnettomuus seurasi. Nyt aukenevalla ajan jaksolla ovat Ruotsin valtakunnan voimat korkeimmallaan ja Suomenki rajat leveimmällään, ja nyt tavataanki meidän maassa pispoja ynnä muita valistuksen edesauttajia, jotka, — ehkä usein vielä itsekki oman aikansa epäuskollisten luulojen turhuuksissa kiini ja siis sen iloisen ja puhtahan vapauden puutteessa, jonka Kristinuskon luonnet itsestänsä tuottaa — kokevat kansan opettamalla pimeyttä hajoittaa ja kiitettävällä toimella kaikenlaista hyvää matkaansaattaa. Siihen tulee suuria Kuninkaita ja Hallitusmiehiä, jotka isänmaamme järjestystä sekä voimaa erinomaisesti kartuttavat. Niinpä saavat nyt opistojen, oikeuspaikkain ja muitten hyväntekeväisten laitosten kohdat vähitellen parempaan ja kylläki hyvään asemeen. Sotia ei ole niin paljo eikä niin hävittäviä kun ennen. Mutta lopulla nousee Ison Vihan kautta hirviä tuisku, joka hävittää entisen tilan ja elämän, vaan tuottaa myötänsä puhdistetun siemenen, josta uusia uskon ja taidon hedelmiä alkaa vähitellen Suomellemme kasvaa. —

Se mies, jonka huolen kautta Kristillisyys tällä kertaa alkoi huonosta tilastansa tulla paremmalle jälelle, oli Iisakki Rothovius (Katso tästä miehestä edesmenneen pispan Jaak. Tengströmin kirjaan: Diss. acad. Vitam et Merita Isaaci Rothovii expositura.), pispa Turun hiippakunassa. Kuningas Gustavi Adolphi oli nimittäin v. 1618 jällensä eroittanut Viipurin hiippakunnan Turusta ja asettanut pispaksi ensiksi nimitettyyn muutaman kelpo miehen, Maisterin Olaus Elimääuksen, jonka hiippakuntaan myös Käkisalmen lääni ja Inkerinmaa tuli kuulumaan. Saman miehen oli Kuningas v. 1619 jo katsonut pispaksi Turkuunki, mutta ei tullut siitä mitään, sillä se vanha pispa Erikki Erikinpoika, (jonka huonoon hallitukseen Kuningas oli tainnut tuskauta,) sai ainaki vielä armon hallita Turun alle kuuluvata puolta entisestä hiippakunnastansa kuolemaansa asti, joka näyttää tapahtuneen v. 1625; ja sen perästä tuli Rothovius tämän viran saamaan (Katso A.O. Rhytseliuksen: Episcoposcopia Sviogothica, Osa II, siv. 54.) Jo oli kulunut 42 vuotta sittäkun Erikki Erikinpoika oli tullut pispaksi Suomeen, ja sillä ajalla oliki Kristillisyys maassa turmeltunut. Hän oli epärehellistä ja ylpeätä luonnetta, joka tuotti hänelle lopulla monta ilkeätä riitaa. Muuten oli hän hyvin oppinut mies, ja on kirjoittanut suomeksiki muutamia kirjoja, joista nimitämmä, Upsalassa v. 1593 pidetyn kokouksen päätösten jälkeen tehdyn, Kirkon Käsikirjan, niinkuin myöski suomenkielisen Postillan kahdessa vahvassa osassa. Mutta Rothovius oli syntynyt köyhistä vanhemmista Ruotsissa, opastunut ensistä kotimaassansa ja sittä syvemmältä ulkomaalla, josta palattuansa hän 23 vuotta oli ollut pastorina Nyykööpingissä, ja muutettiin sieltä kelvollisuutensa vuoksi v. 1627 pispaksi Turkuun. Sinne tultuansa kutsui hän heti hiippakuntansa papit koolle ja alkoi kaikella tavalla kansan valistusta toimittaa. Sitä edesauttaaksensa vaikutti hän, että Kuningas v. 1630 laittoi Gymnasiumin Turkuun, jossa opettajia kansalle koulittiin. Mutta muista tämän pispan teoista saamma vasta tilan puhua, kun ensinnä olemme katselleet lyhykäisimmästi Kuninkaan ja hänen miesten suuria töitä.

Gustavi Adolphi oli isältänsä perinyt kolme sotaa ja niistä jo päättänyt kaksi, nimittäin Danskan ja Venäjän kanssa. Mutta kolmatta, eli Puolan sotaa, ei hän voinut niin pian saada loppumaan. Sigismundi piti vielä aikomisensa Ruotsin kruunuun tarkasti mielessään, vaan oli Kuningas Gustavin ensimmäisinä hallitusvuosina vähiltä maansa voimilta, ja sodilta muitten kanssa, estetty Ruotsia vasten kamppailemasta. Sota oli kuitenki aukinainen, sillä ei Gustavi voinut saada häntä rauhaan. Ainoastaan sotilakkoja tehtiin tuon tuostaki kahdeksi vuodeksi. Mutta v. 1621 lähti Gustavi toden perästä tätä vihollistansa vasten sotimaan ja saarti suurella sotalaumalla Riigan kaupungin, jonka saiki otetuksi. Samalla oli koko Livon maa valloitettu. Sittä seurasi kaksivuotinen sotilakko. Mutta v. 1625 alkoi sota uudelleen, ja Gustavi sai parannetuilla sotikeinoillansa isoja voittoja ynnä Kuurinmaanki allensa. Hän rupesi sen perästä Puolan alle kuuluvata Preussian maata valloittamaan, sai Ruotsista suuria apuja vapaehtoisesta Aatelin ja kansanki tahdosta. Siitä sodittiin monta vuotta, Ruotsin puolelta enimmiten voitolla. Gustavi lähti itse aina talviksi kotiinsa; kesällä oli hän sotimassa. Viimmen tuli Sigismundin tila niin ahtaaksi, että hän suostui sotilakkoon 6:ksi vuodeksi Altmarkissa v. 1629, jossa sai jällensä muutamia linnoja, mutta Ruotsi piti suurimman osan voitettuja maita haltussansa. Tämän kautta tuli Puola, niinkuin Venäjä Stolbovassa, suljetuksi Itämerestä. Sigismundi tunnusti nyt viimmen Gustavi Adolphin Ruotsin lailliseksi Kuninkaaksi, mutta ei jättänyt sittäkään valkkauksiansa Ruotsin kruunuun. — Tämän sodan herettyä joutui Gustavi Adolphi uuteen sotaan Saksanmaalla, jolla oli sangen painava merkitys maailman asiain juoksussa. Paavilaiset ja Saksan Keisari ahdistivat nimittäin Evangeliumin uskon tunnustajia varsin kovasti, ja sota näitten välillä oli jo sitte vuoden 1618 ollut käytävissä, kutsuttu Kolmetkymmentä-vuotiseksi sodaksi. Kun Evangeliumin puoltajat juuri olivat kukistumassa, lähti Gustavi Adolphi, ehkä hänen valtakunnan asiat kyllä olisivat rauhaa vaatineet ja voitto oli sangen epätietoinen, kuitenki v. 1630 heitä ja niinmuodoin Evangeliumin seikkaa auttamaan. Tämä sankari löi nyt Keisarin suurimmat sotalaumat ja kuuluisimmat Generaalit, mutta menetti itsekki henkensä Lytsenin tappelussa 6:tena p. Marraskuuta v. 1632. Tälle Kuninkaalle haetaan vaivoin vertoja maailman suurintenki Valtiasten seassa. Hän oli eris muista ei ainoastaan urhoollisuutensa ja viisautensa puolesta niin sodassa kun hallituksessa, mutta mielenlaatunsaki kohdalta, sillä hänen syvä, oman syntisyytensä ja huonoutensa tunteva ja sentähden kaikissa Jumalaan ainoaan turvaava, jumalisuutensa teki hänen totiseksi Kristityksi korkiassa säädyssänsä — ja niin oliki hän välikappaleena Herran suuria ja ihmeteltäviä töitä täyttämään. Hänestä on somasesti sanottu, että hän oli alottanut kaikki työnsä rukouksella ja sentähden ne aina kiitosveisuilla lopettanut.

Mutta tätä suurta miestä paremmin tutaksemme olisivat ne moninaiset laitoksetki, joita hän valtakuntansa sisämäisen tilan parantamiseksi matkaansaatti, lueteltavat. Vaan ei ole tässä tilaa enempään, kun että muutamilla esimerkeillä osotamma, mitä hyvää hänen hallitus Suomelle tuotti. Uusia kaupunkeja rakennettiin ja entistenki kohta tuli paranemaan uutten oikeuksien lahjoittamisella elikkä entisten suurentamisella. Vuonna 1617 perustettiin Uuskaupunki (ruotsiksi: Nystad) ja 1620 Joensuun (Ny Carleby) ynnä Kokkolan (Gamla Carleby) kaupungit, ja seuraavana vuotena sai Tornio kaupunkioikeuden. Kauppa tuli paljon edesautetuksi. Usiammat vanhat kaupungit saivat luvan käydä sitä ulkomaallaki. Käsityöntekijät eli Hantvärkkärit kaupungeissa saivat järjestyksen keinoissansa sillä että heidän yli asetettiin päällysmies, jonka Oltermannin kanssa piti kullakin ajalla määrätä yhteisen hinnan kaluille. Kaikki tienokeinot olivat olleet pahalla jälellä, mutta niitä koettiin kaikella tavalla edesauttaa, niinkuin myöski talonpoikain maanviljelöä. Vapasukuisten ja virkamiesten itsivaltaisuus ja rasittavaisuus oli noussut sangen korkiaan määrään. Tämänlainen pahuus oli jo niin juurtunut, ett'ei Kuningas kaikella toimellaan kyennyt sitä sikseen parantaa. Ainaki teki hän, mitä voi. Vuonna 1624 lähetti hän Riikinmarskin Gyllenhielmin Suomeen, fouteilta ja muilta virkamiehiltä tilintekoa vaatimaan, ja sanomaan, ett'ei Kuninkaallinen Majesteeti ollut heitä tänne pannunna tyhjäntekijöiksi. Tämän piti myös estämän Aatelia kruunulle kuuluvata maanomaisuutta pitämästä ja väärillä päällenpanoilla rahvasta vaivaamasta. Tuomioistuimet olivat rappiossa ja niitä parannettiin. Väärän oikeuden käyttämisen esteeksi ja koska asioissansa sorretuilla oli joksiki hankala Ruotsista saada oikeutta, asetti Kuningas v. 1624 Suomelle omituisen Hovi-Oikeuden Turussa, josta vielä oli tila Kuninkaaki eteen lykätä asiansa. Nyt asetettiin myös raja maallisen ja hengellisen oikeuden välillä. Pispan ja hänen Kapitulin alle tulivat kuulumaan senlaiset asiat kun juopumus ja muunkilainen elämän irstaisuus ovat, paitsi hengellisiä asioita, jotka tiettävästi myös olivat heidän ratkastavina. Turun Gymnasiumin laittamisesta on jo ennen mainittu. Terveyden hoidoksi laitettiin hospitaleja. Sotamiehet tulivat parempaan asuun ja järjestykseen, ynnä saivat paljo kunniata miehuutensa vuoksi Kuninkaan sodissa, jota he eivät harvoin olleet voittamahan auttaneet. Ja paljo muuta senlaista. Kun nyt sitä muistelemma, että ne alituiset sodat vaativat erinomaisia kostannuksia siitä jo entisestään köyhästä Ruotsin valtakunnasta, niin on tosin ihmeteltävä, mistä juuri tällä ajalla saatiin tilaisuutta ja varoja näitä töitä täyttämään. Mutta ainaki tuli tauti- ja nälkä-vuosien ynnä sen paljon miehenoton kautta, kun sotiin tarvittiin, isänmaamme tähän aikaan puolittain autiahan tilaan. Paljo rahvasta muutti myös pois koko maasta, eikä voitu sitä estää. Näihin ei ollut Kuninkaan vaan aikain kovuuden syytä, sillä jos nyt olisi ollut huonompi hallitus, niin olisi kansa tainnut johonki joutua.

Kuningas Gustavi Adolphin kuoltua tuli hänen 6 vuotias tytär Kristiina Ruotsin Valtiaksi. Tämän alaikäisyyden aikana piti viisi valtakunnan korkeinta virkamiestä hallituksesta huolta. Niistä tuli se kuulu Akseli Oksenstierna, edesmenneen Kuninkaan rakastettu ja häneen kelvollisuutensa vuoksi pian verrattava ystävä, saamaan huolen Saksanmaan sodanasioista päällensä. (Mainittava asia on, että pispa Rothovius oli ollut tämän miehen nuoruuden opettajana ja hänen johdattajana Saksanmaalla oppimassa käydessä. Hän piti miehenäki entistä opettajatansa kunniassa, ja tästä keskinäisestä kohdasta tuli paljo hyvää Suomelle vuotamaan.) Sitä sotaa käytiin erinomaisella kunnialla ja onnella Baneerin, Lenartti Torstenssonin ja Vrangelin esimiehitessä, jotka kaikki näytäksen Gustavi Adolphin kelpo oppilaisiksi. Vuonna 1648 loppui tämä 30-vuotinen sota Vestphalisen rauhan kautta, jossa Ruotsi sai Pommerin ja moniaita muitaki paikkoja Saksanmaalla ynnä suuren rahasumman sotakuluketten peittämiseksi. Sillä aikaa oli se entinen sotilakkoki Puolan kanssa tullut v. 1635 jatketuksi 26:ksi vuodeksi Stuhmsdorffissa, jossa Ruotsi antoi Preussiassa valloitetut maat takasin Puolalle. Myös oli sota Danskan kanssa taas ollut käytävissä, joka oli v. 1645 päätynyt Brömsebruon rauhan kautta, ja siinä oli Ruotsi tullut muutamia maanpaikkoja ja etuja saaman. Samana vuotena oli Kristiina Drotninkikin jo ottanut itse hallituksen vastaan. Hänen nuoruudessa riikistä huolta pitäväin Herrain hallitus oli siis loppunut, ja ehkä sillä ajalla kunniata oli Ruotsille runsaasti karttunut ja monta hyvää laitostaki saanut aikaan, niin olivat, toiselta puolen katsoin, tavarat ja voimat maasta kadonneet ynnä Vapasukuisten sääty itsellensä liikanaisia oikeuksia vallannut, josta epätytyväisyys oli kansaan tullut.

Mutta nyt lähdemmä Suomen Kirkon ja kansallisen hallituksen kohtaa Drotninki Kristiinan alaikäisyyden kun itsehallituksenki aikana katselemaan. Me tapaamma kaksi erinomaista miestä, jotka yhessä ja kumpiki puoleltansa tällä ajalla kokevat Suomen tilaa parantaa ynnä pimeyden ja epäuskon valtaa hävittää. Ne ovat pispa Rothovius ja Greivi Pietari Braahe. Miten paljo heillä oli parantamista ja minkälainen pimeys voitettavana, näyttäköön seuraava lyhykäinen maamme senaikuisen tilan osotus. Tavat olivat varsin turmeltuneet niin rahvaassa kun rahvaan vartioissa ja paimenissa. Juopumus, huoruus, vääryys ja muut sitä laatua, olivat jokapäiväisenä harjoituksena. Turhat, epäuskolliset luulot sokasivat mielen maan oppineimmiltaki miehiltä, saati sittä muilta. Niinpä luetaan tämän ajan tiedoissa keräjöimisistä noitia vastaan ynnä semmoisiaki, jotka varsinaisesti olivat lupautuneet Perkeleelle ja hänen kanssa liittoon antauneet. Niin oli myös tähtiennustelman (astrologia) epäuskollinen taito harjoitettuna maan korkeimman opetuspaikan opettajilta ja muiltaki oppineilta miehiltä. Raamatun suomentaja Martiinus Stodius, tuli Konsistoriumin edessä syytetyksi taioista, joilla hän muka olisi muita pilannut ja viekotellut; vaan lopulla nähtiin, että nämät syyttämiset olivat siitä saaneet perustuksensa, että hän tarkemmin kun muut senaikuiset tunsi luonnon vaikutukset, e.m. oli kupevalla lasilla tulta ottanut taivaasta, jota konstia pidettiin Perkeleen taikana (Yksin pispa Rothoviuski, joka ei ollut kaikissa irti aikansa epäluuloista. Braahe näki näissa asioissa selvemmästi.) Näin muitaki syyttömiä taikauksesta paituutettiin keräjihin. Virkamiesten käytös oli sangen epärehellinen, sillä pitkällisten sotain vuoksi ei ollut valtakunnan Hallitus saanut tilaa heitä tarkasti silmällä pitää, eikä joka aika kovaan tilintekoon vaatia. Pienimmästä niin korkeimpaan tekivät virkamiehet vääryyttä: tuomioistuimen edessä ei saanut rahvas oikeutta, varsinki maan ylimyksiä vasten, jotka tekivät mitä tahtoivat, ottivat lahjoja, ryöstivät rahvasta laittomilla päällenpanoilla, asettivat tuomareiksi kenen halusivat käskyläisistänsä j.n.e. Braahe tuli Marraskuussa v. 1637 Suomeen, sitä maata Guvernöörin asemesta hallitsemaan. Ahvenanmaa ja Venäjän Karjala kuuluivat myöskin hänen alle. Samana talvena matkasi hän vielä frouanensa maan läpi aina Viipuriin, Käkisalmeen ja Savonlinnaan, sotaväkeä myönstäröien ja kaikkinaista järjettömyyttä parannellen. Kesällä samana vuonna kävi hän Turun ja Porin puolessa hallituskuntaansa tuntemaan oppimassa. Tämän matkan päätettyä lähetti hän Ruotsiin Hallitukselle kirjallisen kertoman Suomen peräti kurjasta tilasta, parannuksia edespannen. Hallitus vastasi niitten olevan tehtävänä, mutta ennen kaikkia olevan tarpeellisen koululaitosten kautta kelvollisempia opettajia sekä virkamiehiä kansalle varustaa, sillä kaikki viimmen paranevan. Pispa Rothovius oli puoleltansa kaikista voimistaan kokenut tätä samaa kaunista tarkoitusta edesauttaa, sekä kirjoitusten ja alinomaisten maanitusten kautta papeille, kun myös kiivasten saarnainsa kautta Turussa. Seurakuntia jaettiin pienemmiksi, uusia kirkkoja rakennettiin, ja Suomen Lappalaiset saivat omituisia pappeja. Kiivautensa ja intonsa vuoksi sai Rothovius, niinkuin on maailman tavallinen meno, vihollisia. Hänen kanssa yhdessä tuumin taisi Greivi Braahe vaikuttaa, että Hallitus päätti laittaa triviali-kouluja useimmissa Suomen kaupungeissa, ja varsinki, että se laitos sai aikaan, josta valistuksen ilahuttavat säteet pitivät levetä ympäri Suomea. Tämä oli Turun Akademia, joka vähää ennen perustetun Gymnasiumin siaan v. 1640 laitettiin, ja jonka Kansleriksi Braahe itse tuli pannuksi. Asetukset olivat sillä samanlaiset, kun Upsalanki Akademialla olivat. Rothovius oli Siakanslerina. Tähän asetettiin kymmenen Professoria, ja koko laitos jaettiin neljään Taitoluokkaan eli Fakulteetiin, nimittäin Jumaluusopin, Lainopin, Tiedotsemaopin ja Lääkkiopin. Viimmeiseksi mainittuun asetettiin seuraavana vuotena uusi, yhdestoista Professori, ja vasta pantiin kahdestoistaki Tiedotsemaopin luokkaan. Ensimmäisenä Akademian vuotena ei ollut kun 44 oppivaista Turussa, joista ainoastaan kahdeksan olivat Suomalaisia. Muut kaikki olivat Ruotsista, josta maasta vastaki kävi paljo nuorukaisia meidän Akademiassa. Seuraavana vuonna nousivat oppivaiset jo kolmeen sataanki. Vuonna 1642 sai Akademia Kirjanpränttääjän Turkuun, joka oli ensimmäinen meidän maassa. Seuraavana vuonna aukeni iso aarret Suomen kansalle. Se oli Koko Pyhä Raamattu, Vanha ja Uusi Testamentti, joka nyt ensikerran täysinäisenä kävi suomeksi valkeuteen, präntätty Tukhulmissa. Mitä Agrikola oli aikanansa Raamatusta suomentanut, se oli jo sotain ja muitten hätäpäiväin kautta tullut kateeseen, elikkä olivat hänen käännökset enää hyvin harvassa tavattavat. Pispa Rothovius ja Suomen papisto olivat sentähden siitä suuresta puutteesta usein muistuttaneet valtakunnan Hallitsijoita, anoin että se tulisi kruunun kostannuksella autetuksi. Hallitus otti tämän viimmen korviinsa. Neljä miestä valittiin käännöstä valmistamaan, nimittäin Gymnasiumin Lektorit, sittä Professorit Akademiassa, Eskhillus Peträäus ja Martiinus Stodius, ynnä lähellä Turkua olevat pastorit Henrikki Hoffmanni ja Gregori Matinpoika Favoriinus, jotka olivat niin Raamatun alkukielissä kun myöski Suomen puheessa oppineita miehiä. Valtakunnan Hallitsijain tahto, kirjoituksessansa Rothoviukselle, oli, että näitten miesten piti "läpikatsoa, mitä muilta erittäin saattoi olla jo kirjoitettu ja käätty, sekä parannella siinä vikoja; mutta mik'ei ollut ennen käännetty, sitä uskollisesti suomentaa, kaikissa seuraten Lutheruksen viimmeistä käännöstä ja muutenki itse alkukieliä, sitä tarkoittain, että Suomen kieli tulisi selvää ja hyvää, jota kaikissa Suomen maanpaikoissa voitaisiin ymmärtää, ja että kirjotuslaatu olisi yleensä yhdenkaltaista." Nimitetyt miehet parantivat siis elikkä kääntivät uudellensa Agrikolan (ja mahdollisesti muittenki) ennen tehtyjä käännöksiä ynnä suomentivat ennen vielä suomentamattomat Raamatun kirjat, ja he tekivät sitä työtänsä niin kiivaasti, että Raamattu Lutheruksen esipuheitten sekä muitten vieläki suomalaisissa Täysibiblioissa tavattavain apukirjoitusten kanssa tuli muutamain vuotten kuluttua, elikkä v. 1642, kansan käsiin. Tästä kalliista tavarasta piti jokaisen kirkon ottaman yhden kappaleen tarpeeksensa. Näillä laitoksilla ja toimilla oli siis kansan valistumista erinomaisesti vaikutettu. — Greivi Braahe oli v. 1640 tullut kutsutuksi muihin virkoihin Ruotsiin, jonka tähden hän tällä kerralla jätti Suomen, mutta tuli v. 1648 jällensä Guvernööriksi meidän maahan ja edesseisoi sitä virkaansa vuoteen 1654 asti. Vuonna 1650 oli hän Tornion kautta matkannut Drotningin kruunaamisen juhlalle Ruotsiin. Kansallisessa päällenkatsannossa hänen kautta tehdyistä muutoksista ja parannuksista ovat seraavat muisteltavat. Viipuriin ja Hämeenlinnaan pantiin erityiset Maanherrat, saadaksensa sillä tavalla niin virkamiehet kun rahvaanki paremmin kurissa pysymään; sillä itäpuolella maata oli elämä varsinki raaka ja vallatoin ynnä parannukset enimmän tarpeeseen. Maksettavat kruunulle laitettiin selvemmälle jälelle. Tuumassa oli yhdistää Päiäneen järven muitten suurten järvein ja merenki kanssa, jota työtä Braahen piti teettää ja josta sisämäiselle kaupankäynnille toivottiin verrattomia etuja; mutta ei tullut siitä valmista. Uusia kaupunkeja rakannettiin, ja vanhemmat saivat lisätyitä oikeuksia. Vuonna 1649 perustettiin Braahen eli Salosten kaupunki, jolle perustaja antoi sukunsa nimen, ja Kristiinan kaupunki, jonka Braahe nimitti vaimonsa Kristiina Katariina Steenbokin muistoksi. Vanhan Helsingin kaupungin aikoi hän muuttaa sen kaupungin ja Porvon välillä olevalle Santasaarelle (Sandö), ynnä Kuopiossaki laitattaa kaupungin; vaan eivät nämät tuumat tulleet täytteeseen. Muuten tuli Sortavalan (v. 1640) ja Kajaananki kaupunki (v. 1650) tällä ajalla perustetuksi; niinkuin myös Brahelinnan jäännökset, Kristiinan pitäjässä, vielä muistuttavat tästä suuresta miehestä. Sotamiesten kohta tuli Braahen kautta parempaan asuun, ja hän oli ensimmäinen, kun sai ne vastahakoiset Savolaiset sotamiehiä oikein antamaan. Virkamiesten vallattomuuksia oli tämäki kokenut estää, ehk'ei hän saanut sitä pahaa sikseen paranemaan. Hän kuoli vanhana Ruotsissa v. 1680.

Rothovius vaipui v. 1652 kuoleman uneen, oltuansa 25 vuotta pispana. Häntä seurasi pispanvirassa Eskhillus Peträäus, syntynyt Ruotsissa, jossa oliki ensimmäisen oppinsa käsittänyt, mutta sittä useimmiten Kuninkaallisten kostannuksella käynyt ulkomaalla tietoja saamassa.[12] Hän asetettiin ensistä Lektoriksi Turun kouluun, sittä Gymnasiumiin, ynnä Tuomioprovastiksi mainitussa kaupungissa. Jo olemme maininneet hänestä Raamatun suomentajitten seassa. Ehkä Ruotsalainen, oli hän kuitenki lukemalla niin oppinut isänmaamme kieltä, että hän kykeni Raamattua suomentamaan ja vieläpä kirjoittamaanki ensimmäisen opetuskirjan Suomen kielen luonnosta.[13] Akademian laitettua tuli hän Jumaluusopin Professoriksi ja ensimmäiseksi Rektoriksi. Sittä valittiin hän Turkuun kokoutuneilta papeilta sen hiippakunnan pääksi. Vaikka tämä mies ei näytä olleen niin nerokasta ja asiaan ryhtyvätä luonnetta, kun moni hänen edelläkävijöistä ja jälkeenseuraajista, niin koki hän ainaki kohdaltansa parantaa kansan tapoja sekä vastustella epäuskollisia luuloja. Vaan ei ole paljo hänen töistä tietoja.

Drotninki Kristiinan aikana perustettiin v. 1653 Pietarsaaren kaupunki (ruotsiksi: Jakobstad). Mainittu Drotninki oli hallitessansa tuhlannut sen pitkällisten sotain kautta muutenki köyhtyneen Ruotsin valtakunnan tavaroita. Viimmein päätti hän jättää koko kruununsa ja muuttiki pois maastansa v. 1554, vaikka sitä tuumaa koettiin Ruotsissa kaikella tavalla estää. Vapasukuisten ja vapaattomain säätyjen välillä oli tällä ajalla ollut suuri eripuraisuus. Kristiina oli erinomaisesti oppinut ihminen, josta kuitenkaan, hänen suuren kevytmielisyytensä tähden, ei tullut alamaisille hyötyä. Hän eli sittä enimmiten Italiassa, jossa kuoliki v. 1689. Tämän kanssa sammuu Vaasen sukukunta Ruotsin hallitusistuimella. Nyt tuli Gustavi Adolphin sisaren poika Kaarle X:nes Gustavi, Pfaltsi-Greivi Tsveibrykkenistä, Kuningasistuimelle nostetuksi. Hänen hallitusaikana oli alituisia sotia. Puola ei tahtonut häntä Kuninkaaksi tunnustaa, josta tuli heti vihollisuus. Kaarle purjehti meren yli Puolaa vasten, joka tähän aikaan oli monelta haaralta ahdistettu, ett'ei ollut hänessä varsinaista vastustajata. Kaarlen asiat menestyivät niin hyvästi, että hän muutamain kuukautten sisällä oli voittanut uuden riikin itsellensä Puolassa. Mutta ei ollut se voittomaa pysyväinen. Puolalaiset nostivat kapinan, ja ehkä Kaarle soti urhoollisesti heitä vasten, voittain heitä useimmassa tappelussa, niin täytyi hänen ainaki jättää kaikki siltään, kun Danskalainen nosti sodan Ruotsin varalle ja Österriikin Haltija antoi apua Puolalle. Kaarle lähti nyt (v. 1557) sotalaumanensa Danmarkkia vasten, voitti Danskan armeian, otti vähässä ajassa Juutlannin allensa, marssi sittä talvipakkasella sen muuten ei hevillä matkattavan Pienen ja Ison Bältin salmen yli ja seisoi yhtäkkiä sotajoukollansa Kööpenhaminan porteilla. Tästä tuli kiiret Danskalaisille, että he antausivat rauhaan Roskhildissä v. 1658, jossa Ruotsalaiset tulivat Skandinavian eteläisen puolen, merta myöten, muutamia paikkoja Norjasta ja moniaita luotoja haltuunsa saamaan. — Sillä aikaa oli Suomellaki taas rasituksensa. Ne alituiset sodat ja miesotot tulivat sangen painavaksi meidän köyhälle maalle. Ainaki kokivat niin vapasukuiset kun muutki viimmeisiä voimiaan myöten Kuninkaan tahtoa täyttää ja valtakunnan ahdistettua tilaa auttaa. Mutta Venäläisetki olivat taas meidän maata vasten liikkeellä. Se rauhanen Tsaari Mikhaeli Feodorovitsa oli kuollut v. 1645 ja hänen poika Aleksei Mikhaelovitsa noussut hallitsemaan. Tämä tahtoi saada jällensä ne maat, kun hänen isänsä oli Stolbovassa antanut Ruotsille, jonka tähden hän teki toran sitä monelta haaralta ahdistettua Ruotsia vasten. Venäläiset hyökkäsivät ensistä Karjalaan v. 1656, jonka ilman vastuksetta saivat hävittää. Silloin yhdistyivät ne Ruotsin alle kuuluvat greekanuskoiset Karjalaisetki Venäläisten kanssa ja tappoivat sekä tuhoivat kansalaisiansa vielä pahemmin kun vihollinen, joka oli myös päättänyt tappaa kaikki maan asukkaat, kutk'eivät tahtoneet Greekan uskoa ja Tsaarin ylivaltaa tunnustaa. Se Nevajoella rakennettu Nyyenskantsin linna poltettiin, ja enempi kun 70,000 tynnyriä jyviä ynnä suuri määrä suoloja tuli siinä hävenemään. Pohjanmaallaki kävivät Venäläiset Kajaanaa myöten polttamassa ja tappamassa. Mutta Gustavi Leevenhaupti oli saanut esimiehyyden Suomessa, ja hän pidätti viisaudellansa vihollista etemmäs pääsemästä. Viimmemainitun vuoden lopulla pakoitti hän sen vetäymään oman maansa rajain sisälle. Sen perästä kääntyivät Venäläiset päävoimansa kanssa, jonka sanotaan nousseen 100,000:teen mieheen, Livon maahan. Siellä saivat käsiinsä muutamia pienempiä linnoja, mutta Riigaa piirittäissä menettivät he ison osan miehistöstänsä ja täytyivät siltään heittää sen kaupungin sekä palata kotimaahansa. Sittä ei ollut muuta sotaa kun muutamia rosvoretkiä, siksikun sotilakko Vallisaaressa, 20:tenä Marraskuuta v. 1658, Leevenhauptin kautta kolmeksi vuodeksi saatiin aikaan.

Niinkuin usein muutoinki, oli tällä aikaa rutto taas ollut liikkeellä Suomessa, ja pispa Peträäus oli sitä pakoon muuttanut Turusta maalle asumaan; mutta sielläki tapasi hänen mainittu surma, syksyllä v. 1657. Seuraavana vuonna asetettiin Johannes Terseerus[14] häntä pispanvirassa seuraamaan. Syntytyt Daalareissa oli hän koulutaidot käsitettyänsä[15] ollut Ruotsissa maapappina ja sittä Gymnasiumin Lektorina, sen perästä lähtenyt (v. 1633) Saksanmaalle syvempätä oppia saamaan ja siellä viipynyt neljä vuotta, kuunnellen aikansa kelvollisimpia opettajia Jumaluusopissa, joitten seassa oli se vapamielinen Kalikstus. Kun oli sieltä kotiutunut, tuli hän muutaman ajan perästä Jumaluusopin Professoriksi silloin perustetussa Turun Akademiassa. Seitsemän vuotta oltuansa siinä virassa, muutettiin hän yhdenlaiseen ammattiin Upsalassa. Täällä eli hän Drotninki Kristiinan erinomaisissa armoissa; mutta joutui pappissäädyn ja Vapasukuisten vihoin, joitten aikomisia hän oli vastustellut. Pispana Turkuun muutettuansa alkoi hän niin itse, tapaansa myöten, kaikkinaista järjestystä noudattaa, kun myöski muilta samaa vaatia. Ahneesti teki hän työtä ja talutti viisaasti kaikki asiat. Visiteeringeillä, kehoituksilla ja kaikella tavalla koki hän hiippakuntaansa parantaa ja saada opettajat kun muutki pahoista tavoistansa luopumaan. Mihin määrään valistus rahvaassa jo oli eestänyt, näyttävät Terseeruksen omat sanat, "että Pohjanmaalla, varsinki sen pohjaispuolella, Ahvenanmaalla ja Turun luodostossa on jo pappein ahkeruudella niin kauas päästy, että kaikki 20:nen eli 30:nen vuoden alla olevat ihmiset taitavat hyvästi lukea äidinkieltänsä." Sitä oli tähänasti pidetty mahdottomana asiana, "ilman kouluun lähettämättä opettaa Suomalaisia lapsia lukemaan;" mutta hän toivoo jo tapahtuneista esimerkeistä, että kaikki pian saataisiin opastumaan. Muutoin olivat entiset epäluulot vielä kansassa jälellä. Terseerus ei ollut itsekkään niistä vapaa, joka näytäksen silloin, kun erästä Studenttia Konsistoriumissa syytettiin liitosta Perkeleen kanssa. Tämän arveltiin siitä seuraavan, että Studentti oli vähassä ajassa erinomaisesti kasvanut tiedoissa ja vieläpä muitaki yhtä pian oppiin auttanut j.n.e. Miesparan olisi vireytensä tähden täytynyt mennä kuolemaan, milt'ei Greivi Braahe, joka vielä Ruotsiin muutettuansa pysyi Akademian Kanslerina, olisi asian paremmin ymmärtänyt ja hänen pelastanut. Kuitenki oli Terseerus paljon koroitettu sen epäuskon ja sirneyden yli, kun paadutti hänen aikalaistensa sydämet, ja hän koki myös sitä pahaa hävittää. Tämän vapaamman mielenlaatunsa tähden tuli hän, vihamiesten väijymisistä, virkansaki menettämään. Syy saatiin muutamasta Selityksestä Lutheruksen Kathekismuksen yli, jota hän pappein hyväksi v. 1662 pränttäytti Ruotsin kielellä, sillä eivät kaikki taitaneet latinata. Siinä hakivat hänen vihamiehet, varsinki Jumaluusopin Professori Turussa Svenonius, kaikki paikat esiin, joista vääntelemällä häntä vääräoppiseksi saattoivat syyttää. Terseeruksen asiata tutkittiin Ruotsissa, jossa hänen kanssa niin armottomasti meneteltiin, että tuli v. 1664 viraltansa pois lasketuksi. Sen perästä eli hän muutaman ajan virkaheittona, mutta tuli sitte saamaan Kirkkoherran tiloja Tukhulmissa ja lopulla pispanviran Linkööpingissä, jossa hän oli 7 vuotta ja jossa hänen päivät v. 1678 päätyivät.

Kuningas Kaarle X:lle Gustaville oli Roskhildin rauhan perästä vielä tullut sota Danskalaisen kanssa, joka ei ruvennut täyttämään niitä ehtoja, kun oli luvannut. Tässä sodassa tappasi Kaarle enimmiten, ja monta riikiä nousi Danskan puolesta Ruotsia vasten, niin että tila tuli sangen peloittavaksi, siksikun Englanni ja Franska joutui auttamaan. Mutta samassa kuoli Kuningaski v. 1660. Hän oli ollut sodassa ja muutenki miehekseen kiitettävä, mutta alituiset metelit estäneet häntä parannuksia valtakuntansa sisämäisissä asioissa tekemästä. Nyt tahtoi Kristiina saada kruununsa rakasin, vaan turhaan, sillä edesmenneen Kuninkaan poika Kaarle XI:ta nostettiin isälliselle istuimelle. Koska hän vielä oli pieni lapsi, niin piti hänen alaikäisyyden aikana viisi valtakunnan korkeinta Herraa, Leski-Drotningin kanssa, hallituksesta huolta. Hallituksen ensimmäinen toimi oli saada viholliset sovintoon. Puolan kanssa lyötiin rauha Oliivassa (v. 1660), jossa se tuli saamaan kaikki paikkakunnat niinkuin ennen sotaaki, mutta täytyi jättää aikomisensa Ruotsin kruunuun ja Livon maahan. Danskan kanssa tehtiin rauha Kööpenhaminassa, jossa Ruotsi tuli saamaan kaikki ne paikat kun viimmerauhassaki, paitsi Trondhiemiä ja Bornholmaa. Vallisaaren sotilakon perästä oli Venäjän kanssa rauhasta keskusteltu, ja se saiki aikaan Kardiksessa v. 1661. Siinä laitettiin kaikki samalle jälelle, kun oli Stolbovassa päätetty. Nyt oli Ruotsin valtakunnalla kaikilta puolin lepo, mutta Hallitus oli niin kelvotoin, että antoi ulkomaalaisen lahjoilla viekotella itsensä sekaumaan vieraisiin riitoihin ja sotiin, joissa paljo valtakunnan varoja hupeni. Muuten hallitsivat he enimmästään pahasti ja ainoasti omaksi hyväksensä. Mutta v. 1672 vastaanotti Kuningas itse hallituksen. Hänen alaikäisyydessä oli Ruotsi tullut liittoumaan Franskan kanssa, joka nyt tuotti Kaarlelle muutamain vuotten perästä ankaran sodan. Siinä lyötiin Ruotsalaiset Brandenburin Kuuhri-Ruhtinaalta, ja vielä lisäksi nousivat Hollanni, Hispania, Österriiki ja Danmarkki Ruotsia vasten, niin että Ruotsalaiset ennen vuoden 1678 loppua olivat sikseen poisajetut Saksanmaalta. Sillä aikaa oli Danskalainen v. 1676 karannut Ruotsiin, ja vaikka ei ollut Kuninkaalla paljoksi väkeä viedä häntä vasten, niin lisäsi hätä ainaki urhoollisuudessa sen, mikä paljoudessa puuttui, ja hän voitti vähillä sotamiehillään vihollisen suurimmat laumat. Merellä ei ollut samanlaista onnea, sillä Ruotsin laivasto tuli pian sikseen tuhotuksi. Viimmen saatiin rauha matkaan muittenki vihollisten kanssa, ja Danskan kanssa v. 1679 Lundissa, jossa valloitetut paikkakunnat kummanki puolen annettiin takasin. Tämän Ruotsille määrättömiä maksavan sodan perästä rupesi Kaarle XI:ta Valtakuntansa sisämäistä tilaa kaikella huolella parantamaan, jonka kautta hän on itsellensä ikuisen muistomerkin perustanut. Saattaaksensa kenenkään estämättä tehdä parantavia muutoksiaan, tahtoi hän alamaisiltansa täyttä itsevaltaa, joka 1680:n vuoden kokouksessa hänelle myönnettiinki, ja se tuli seuraavissa kokouksissa tarkemmin määrätyksi ja asetetuksi. Tällä mahdilla varustettu, rupesi hän ylimyksille lahjoitettuin kruununomaisuutten jällenottamista eli Reduktiuonia toimittamaan, samalla tavalla kun Gustavi I:mäinen oli ottanut papistolta heidän määrättömät omaisuutensa ja tavaransa. Sen kautta tuli Suomessaki Braahesuvun, ja muittenki, suuret omaisuudet jällensä otetuksi kruunulle, joka tämän kautta taas sai hyvään voimaan. Alaikäisyydessä hallitsevien Herrain kanssa piti Kuningas kovaa tilintekoa, ja heidän täytyi selvittää kruunulle ne kostannukset, kun se oli heidän tähden tullut tekemään. Sotamiehet jaettiin maantiloilla elämään, ja uusi laivasto rakennettiin valtakunnalle. Paljon tehtiin huoneenhallituksen auttamiseksi, ehkä siinä joskus väärinki toimia käytettiin, niinkuin kaupan asettamisessa. Tervankauppa annettiin Suomessaki yksinäiselle seuralle käsiin, josta Pohjanmaalaiset ja Viipuri kantoivat valituksia, kun sillä tulivat häviämään. Kumpaisetki vasta rakennetut Braahen ja Pietarsaaren kaupungit estivät vanhempain naapurikaupunkein nousemista, eikä yksikään näistä päässyt rikastumaan. Sentähden käski Kaarle v. 1680 asukasten nimitetyistä paikoista muuttaa Oulun, Kokkolan ja Joensuun kaupunkeihin. Mutta ei tullut siitä muutosta estetten tähden mitään, ja ne saivat olla alallansa. Kauppa oli kasvamassa. Ennen oli tarvetkapineita enimmästi ostettu ulkomaalaisilta, yksin ne karkeat hatutki, joita talonpoikaiset kantoivat; mutta nyt ruvettiin kaikkea senlaista kotimaassa askaroimaan. Pohjanmaalla ja Viipurissaki rakennettiin laivoja, ja ulkoa hankittiin taitavia tekomestareita talonpoikia tämmöiseen työhön opettamaan. Muuten oli tämä aika rikas lakein laatimisestaki. Meri-, Sota-, Hovi- ja Kirkkosäännöt, niinkuin myöski Käytösorteleita virkamiehille, annettiin järjestyksen edesauttamiseksi.

Joka Terseeruksen perästä Kuningas Kaarle XI:ta aikana Turun hiippakuntaa hallitsi, oli Johani Getselius, lisänimellä Vanhempi erotteeksi pojastansa.[16] Syntymäpaikkansa oli hänellä Ruotsissa, Vestmanlannin maakunnassa ja Getsalan rusthollissa, jossa hänen isänsä eli talonpoikana ja josta hän otti Getseliuksen nimensä. Koulut käytyä tuli hän Upsalassa Studentiksi, josta lähti silloin perustettuun Dorpatin Akademiaan.[17] Siellä tuli hän Professoriksi, oli kuuluisa opiltansa ja kirjoitti monta kirjaa, varsinki Greekan kielessä. Vuonna 1649 joutui hän saamaan Skedevin pastorintilan Daalareissa, jossa hän hiljaisuudessa vaikutti 10 vuotta, ja pantiin sittä Livonmaan Superintendentiksi. Sitä virkaa edesseisottuansa kolme vuotta Seurakunnan hyväksi, asetettiin hän v. 1664, kun Terseerus pantiin viralta pois, pispaksi Turkuun, jossa hän vaikutti 25 vuotta aina kuolemaansa asti. Kaikissa, missä hänellä oli tekemistä, jätti hänen järjestävä ja parantava kätensä tässäk ammatissansa hyväntekeväisiä jälkejä. Pispanviran kanssa oli Akademian Siakanslerin arvo yhdistetty. Korkiopiston rahanasiat olivat sangen huonolla jälellä hoitajittensa huolimattomuuden kautta, jota kohtaa Getselius pyysi saada selvemmäksi. Tämän kaikkinaisten hyväin taitojen levityspaikan kasvu ja kunnia oli hänellä tarkasti sydämellä. Varsinki piti hän papinalkujen johdattamisesta huolta ja opetti heille asianmyötäisemmän saarnauslaadun, kun oli muuten siihen aikaan jo tullut tavaksi saarnata ei kansan hyväksi, vaan oman oppinsa näytteeksi. Kouluja koki hän saada parempaan asuun ja neuvoi opettajille mukavampia opetuskeinoja. Rahvaan valistuminen oli hänen hellimpänä murheena. Siinä tarkoituksessa piti hän visiteerinkejä ja papinkokouksia useammasti kun joku muu Suomen pispa, lähetti tiheästi kirjallisia kehoituksia papeille, aina ja joka paikassa neuvoin Katekhismuksen vireään ja soveliaahan harjoittamiseen. Ja tältä ajalta onki se Suomen kansan erinomainen etu varsin juonnettava, että rahvas on pian yleensä kirjanlukemiseen harjautunut ja siis hänellä siltä kohdalta Raamatun avarat ja rikkaat yrttitarhat avoinna. Mutta se laitos, jolla hän sai toimensa varsin menestymään, oli omituinen kirjanpräntti, josta verrattomasti hyvää Suomen Seurakunnalle vuoti.[18] Akademialle, kouluille ja rahvaan ylösrakennukseksi präntättiin siinä runsaasti kirjoja, joitten puutet oli tähänasti ollut suurena valistuksen esteenä. Suomalaisia kirjoja alkoi tähän aikaan joksiki löytyä. Getseliuksen präntistä toimitettiin v. 1685 uusi ylöspano Pyhästä Raamatusta, jonka Paimion Provasti Henrikki Floriinus oli alkukielten jälkeen taas parantanut. Sama mies suomenti myös sen v. 1686 säätyn Kirkkolain, jossa Getselius oli ollut yhtenä tekijänä ja joka Suomessaki tuli seurattavaksi. Tähänasti oli, pispa Juustenin aikana tehty, Laurentius Petrinpojan Kirkonjärjestys ollut ojennuksena, ja pispat olivat aikain vaatimuksen jälkeen siinä tehneet parannuksia ja muutoksia hiippakunnallensa. Näillä ja muilla töillänsä on Getselius Suomalaisten ikuisen kiitollisuuden ja muiston ansainnut. Mutta hänen elämänjuoksua katsellessa täytyy kyllä murheella havaita, kuinka hänellä suurten lahjainsa sivulla oli suuria vikojaki. Mahtinsa vietteli häntä ylpeyteen, joka taas tuotti monta vihamiestä. Tässä mainitsemma ainoastaan, että hän eli Akademian Professorein kanssa pian alinomaisissa riidoissa, joita Kanslerilla Greivi Braahella oli täysi työ saada asettumaan. Joskus vei viha hänen kelvottomiin kostamisen koetuksiinki. Ett'ei hän ollut epäluuloistakaan aivan vapaa, näyttävät moniahat esimerkit.

Vanhemmalla Getseliuksella oli poikansa Johani Getselius Nuoremman kanssa,[19] joka häntä myös tulee pispanvirassa seuraamaan, monta yhteistä asiata. Tämä oli, käytyänsä koulut ja Akademiat Ruotsissa, vanhempainsa kanssa muuttanut Livoon ja sieltä Turkuun. Upsalassa oli hän vielä sittäki käynyt opettelemassa, ja lähti sieltä, varustettu kuninkaallisella rahanavulla, v. 1670 reisumaan ulkomaalle, siellä oppineemmaksi ja kokeneemmaksi tulemaan. Hän matkasi Danskan, Hollannin, Englannin ja Franskan maat. Sittä palasi hän Saksanmaan kautta, jossa, niinkuin muillaki paikoin, hän tekeysi tuttavaksi oppineimmille ja kuuluisimmille miehille, joitten kanssa kotiuttuansaki vielä kirjoituksia vaihetteli. Turkuun tultua neljävuotiselta matkaltaan, asetettiin hän Jumaluusopin Professoriksi, jossa hän vaikutti niin opettajana, kun myöski siinä mainiossa Getseliusten Raamattutyössä, jonka isänsä oli v. 1674 alottanut ja jonka päälle poikaki melkeen kaiken aikansa teki ahkerasti työtä. Täällä kirjoitti hän myös vuosittain saarnoja Rukoussunnuntaitten tekstein yli, ja niissä tavattava vapaampi sekä elävämpi henki vihastutti niin sen ajan puustaimeen takertuneita oikioppisia, että rupesivat isää ja poikaa niistä vainomaan sekä vääräoppiseksi kaikella kurin saamaan. Sen näyttävät Getseliusten riidat Svenoniusta ja Andreeas Peträäusta vasten, ehkä niitten yltyminen on osiksi muistaki syistä juonnettava. Vuonna 1681 pantiin Getselius Nuorempi Superintendentiksi Inkerinmaahan, jossa vaikeassa virassa hän senlaisella innolla ja menestyksellä vaikutti, että se sivistys, joka siinä maassa meidän päivinä tavataan, enimmäksi osaksi on hänen työksi luettava. Siinä ammatissa pääsivät hänen sisälliset voimat, vastuksilta kiinnitetyt, vasta oikein vahvistumaan. Mutta vanha Getselius, toivossa saada pojan jälkeenseuraajaksensa Turun hiippakuntaan, toimitti että hän muutettiin pispan apulaiseksi Turkuun, yhtä vuotta ennen isän kuolemata, joka tapahtui v. 1690. Heti sai Johani Getselius Nuorempi Kuninkaalta vahvistuksen pispanvirkaan Turussa. Hänen aikana ovat Suomella varsin kovat päivät.

Ensimäinen kova rasitus, joka alkupuolelta Getselius Nuoremman pispanaikaa, mutta Kuningas Kaarle XI:ta viimmeisinä hallitusvuosina, tapahtui Suomelle, oli ne monet sangen hirviät nälkä- ja kuolinvuodet, kun nyt perätysten seurasivat rangaistukseksi sille, enemmäisten hyväin vuotten aikana kansaan levenneelle, ylpeydelle ja ylellisyydelle. Vuonna 1695 pani halla touot, ja v. 1696 kylmi kaikki selväksi. Kun seuraavanaki vuonna 1697 kylvämättä jääneitten peltojen ja kylmänki kautta tuli nälkävuosi, niin nousi surkeus rahvaassa jos jonnekki. Petäjäis-, olki- ja vehkaleipä tuli yleensä syötäväksi. Hevoisia, koiria ja eläinten raatoja nielivät nälästyneet ihmiset hyvinä herkkuinaan. Vaan senlaisesta luonnottomasta ruuasta seurasi kivuloisuus; ihmiset vaelsivat hahmojen kaltaisina ja alkoivat kuolla tukulta. Kuolleitten luku oli monta kertaa suurempi, kun syntyneitten. Mikkelistä v. 1696 Juhannukseen seuraavana vuonna, oli yksinään Turun hiippakunnasta kuollut yli 60,000 hekeä. Nälkää pakoon muutti paljo rahvasta vieraisiin maihin elämään. Suuri osa maita jäi sillä tavalla autiaksi; ainoastaan Uusmaan ja Hämeenlinnan lääneissä luettiin ei vähempätä kun 857 senlaista autiataloa. Kaarle XI:ta koki kyllä kiitettävällä toimella tätä Suomen kurjuutta auttaa, vaan mitä ne vähät avut koko maalle tehoitsivat. Mainittu valtakunnallensa hyväntekeväinen ja elämälleenki ylistettävä Kuningas kuoli v. 1697, paraaltaan kun tämä onnettomuus maata painoi, jättäin hallituksen Neuvoille (Raatille) ja pojallensa Kaarlelle.

Se toinen vitsa, kun vastamainitun onnettomuuden perästä nyt kohtasi isänmaatamme, oli Kaarle XII:ta sodat, jotka joko suorastaan telmivät Suomessa, elikkä ainaki vetivät sieltä miehiä ja varoja ulkomaalla tuhottavaksi. Mainittu Kuningas otti 15-vuotiassa isänsä perästä hallituksen vastaan ja halusi kaikesta sydämestänsä rauhaa, mutta kun eivät naapurit sitä hänelle suoneet, niin syntyi hänessä se vallatoin sodanhimo, joka oli vähällä viedä Ruotsin valtakunnan kadotukseen. Vuonna 1700 nousi ensistä Danskalainen Ruotsia vasten, mutta se nuori Kaarle kuritti hänen pian raahaan Traventhaalissa, samana vuonna. Silloin nousi myös Venäjä Ruotsin varalle. Aleksei Mikhaelovitsa oli siinä valtakunnassa kuollut v. 1676 ja hänen poikansa Feodori I:mäinen hallinnut vuoteen 1682, jonka perästä Feodorin sisar Sophiia tuli veljeinsä Iivanan ja Pietarin puolesta hallintoa pitämään, siksikun Pietari I:mäinen, Suureksi kutsuttu, v. 1689 otti valtikkansa ja rupesi yksinänsä hallitsemaan. Tämä Tsaari Pietari, nykyisen Venäjän valistuksen perustaja, oli jo vahvistanut Kardiksen rauhan ja luvannut pysyä rauhasena, mutta lausui ainaki Moskovassa sodan Ruotsia vasten, samoilla ajoin kun Kaarle oli Danskan sodan päättänyt. Hän oli myöskin karannut sotajoukolla Inkerinmaahan. Tästä tiedon saatua lähti Kaarle pikaisesti häntä vasten ja voitti monikertaisen Venäläisten sotalauman Narvan tappelussa. Kaksi vihollisistansa jo voitettua lähti tämä nuori sankari v. 1701 kolmattaki eli Puolan Kuningasta kurittamaan, jonka niin pani ahtaalle, että sen täytyi Alt-Ranstatin rauhan kautta (v. 1706) vahvistaa uuden Kuninkaan laillisuutta, jonka Kaarle oli hänen siaan asettanut Puolalaisten pääksi. Sillä aikaa oli Tsaari Pietari, jonka voimat yhden, ehkä suurenki, tapon kautta eivät vielä masenneet, jo v. 1702 ottanut Pähkinälinnan, (nyt Shlysselporiksi nimitetty,) ja seuraavina vuosina saivat muutki senseutuiset linnat hänen käsiin. Vuonna 1703 oli hän ruvennut Nevajoen suulla uutta pääkaupunkia Venäjän vallalle rakentamaan, jonka nimeltänsä kutsui Pietarporiksi, ja lähellä olevalle Retusaarelle rakennettiin Kruunstadti. Ruotsalaisten voimat Suomessa olivat kovin vähät näitä Tsaarin tuumia estämään, eikä niitä pidetty sen veroisina, koska toivottiin Kuninkaan, Puolasta palattuansa, ne pian tyhjäksi tekevän. Tsaari kävi tuon tuostaki Ruotsalaisten alustata vainomassa: Viipuria piiritettiin v. 1706, ehk'ei se yritys menestynyt, ja Venäläiset kävivät v. 1708 sekä polttivat Porvon kaupungin. Mutta Kaarle XII:ta, elettyänsä voitollisesti monta vuotta Puolassa, lähti sieltä viimmen Venäjälle marssimaan. Tsaari kävi häntä vastaan ja voitettiin ensimmältä, mutta Pultavan tappelussa, Ukräänin maakunnasa, voitti hän v. 1709 Kaarlen, joka pääsi hädin tuskin pakenemaan Turkin maahan ja tulee siellä monta vuotta viipymään. — Tästä Pultavan taposta on varsinainen Ruotsin vallan onnettomuuden alku luettava. Vihollisia rupesi kaikilta puolin päällen painamaan. Danskalainen hyökkäsi Skoonen maakuntaan Ruotsissa, mutta voitettiin Maunus Steenbokilta, joka myös Pommerissa, Saksanmaalla, soti voitollisesti Saksalaisia (Saksenilaisia) ja Danskalaisia vasten, joitten kanssa Venäläisiäki oli yhdistyneenä; vaan hän kukistui siellä viimmen v. 1713. Pultavan tapon perästä alkoi myös vaino Suomeaki vasten varsin. Maaliskuussa v. 1710 tulivat Venäläiset ja rupesivat Viipuria piirittämään. Tsaari oli itse paikalla. Vartoväki ja kaupungin asukkaat vastustelivat hyvin urhoollisesti, mutta muurit ammuttiin heiltä rikki, ja neljäntoista viikon perästä täytyi kaupungin antauta vihollisten käsiin, 14 p. Kesäkuuta. Heti perästä otettiin myös Lappeenranta ja Käkisalmi. Nyt ruvettiin Suomessa vasta innolla hankkiumaan vastuuseen; miehiä nostettiin tukulta ja nostoväki kävi Viipuria jällensä ottamaan, jost'ei ainakaan tullut mitään valmista. Mutta Tsaari ei hätyyttänyt enää maata sinä eikä seuraavana vuonna, ja aika oli melkein levollinen. Vuonna 1712 oli myöskin rauha, paitsi että Raja-Venäläiset kävivät Kajaanan kaupungin supi hävittämässä. Tämä tapahtui siitä syystä, että tullimiehet olivat omistaneet ne sarkapakat, joita Venäjän markkinamiehet ennemmäisenä vuonna olivat jättäneet kaupunkiin tuleviksi markkinoiksi varjeitavaksi. Sentähden on tämä vaino saanut Sarkasodan nimen. Vaan v. 1713 tuli Tsaari täydellä todella Suomea kukistamaan. Generaali Lybekkeri oli täällä sotajoukon päämiessä, ja hänellä oli käsky välttää päätappeloa sekä ainoastaan estellä vihollista. Mutta ei ollut hänessä täyttä tolkkua siihen virkaan. Hän vetäysi vähitellen taappäin ja antoi ne tilat mennä käsistänsä, joissa olisi saattanut voitolla vihollisen päälle käydä. Venäläinen otti Helsingforsin, jossa löytyi suuria varahuoneita ja jonka Ruotsalaiset lähettyänsä sentähden sytyttivät palamaan. Nyt oli vihollisilla avonainen tie Turkuun. Ne tulivat sinne, josta paraat virkamiehet ja tavarat jo olivat Ruotsiin muutetut, ja kaupunki ryöstettiin. Sen perästä tuli yleinen epätytyväsyys Lybekkerin päämiehyyteen, ja hänen virka annettiin nyt Armfeltille. Tämä asettautui Pälkäneen järven tykönä soveliaalle paikalle, jossa Venäläiset, 6:tena Lokakuuta, kävivät hänen päälle. Armfeltti vastusteli kyllä urhoollisesti paikastansa ja löi Venäläiset pakoon, mutta täytyi kuitenki lähteä sieltä Pohjanmaalle vetäymään. Venäläiset tapasivat hänen sittä Isossa Kyrössä, jossa kova tappelu tapahtui, 19 p. Helmikuuta v. 1714. Armfeltin jalkaväki ajoi miehullisesti vihollisen pakenemaan, ja voitto näytti jo olevan hänen käsissä, kun Generaali de la Barre lähti pakoon ratsuväen kanssa. Tämän kautta tappasivat Ruotsalaiset kokonaan, ja Armfeltin täytyi paeta Kokkolaan. Huhtikuussa valtasivat sekä hävittivät Venäläiset Ahvenanmaan, ja Kesäkuussa antausi Savonlinna. Neuvotki Ruotsissa katsoivat jo turhaksi työksi enää tahtoa vastustaa vihollista Suomessa. He käskivät sentähden Armfeltin vähän sotalaumansa kanssa tulla Ruotsiin, ja Lokakuussa oli jo koko maa jätetty puoltajiltansa. Kajaana oli ainoa paikka, joka oli vielä Ruotsalaisten hallussa, mutta kuukaudessa piirittivät Venäläiset senki linnan nälkään v. 1715. Suomi oli tämän perästä 6 vuotta Venäjän sotaväen hallussa, siksikun rauha sai aikaseksi. Tämän pitkän sodan aikana, joka Ison Vihan nimellä vielä elää kansan puheessa, oli isänmaamme kärsinyt verrattomasti. Rahvasta oli joukoissa noussut vihollista vastustamaan ja kokenut, missä vaan sai, sitä surmata. Vihollinen sitä vastoin ei myöskään säästänyt, vaan murhasi, poltti ja ryösti armottomasti. Iso joukko maan asujamia muutettiin Venäjälle, siellä olevia autioita maanääriä asututtamaan. Todenmukaisen laskun jälkeen arvellaan Suomessa tämän vainon lopulla ei löytyneen kun 200,000 henkeä jälellä. — Kun nämät paraaltaan Suomessa tapahtuivat, eleli Kuningas Kaarle XII Turkin maassa, kehoittain Turkkilaista sotaan Tsaaria vasten. Viisi vuotta siellä oltuansa lähti Kuningas v. 1714 kotiinpäin, ja tuli ratsastain kahden seurakumppalin kanssa Straalsundiin. Tätä paikkaa ahdistivat viholliset niin ankarasti, että hänell'ei ollut muuta, kun päästä kotimaahansa Ruotsiin, josta hän nyt oli ollut 15 ajastaikaa poissa. Ruotsin valtakuntaa hätyytti vihollisia kaikilta haaroilta. Venäläinen, Danskalainen ynnä Preussian, Saksenin ja Englanniki, (tämä Hannoverin tähden,) Valtiaat olivat nyt Ruotsia vasten. Kaarlen riikissä oli vielä rahan ynnä kaikkinaisten tarvetten erinomainen puutet, johonka Baruona Görtsi ihmeellisellä viisaudellansa ja nerolla löysi ainaki apukeinoja. Sama mies toimitti myös, että Loföön luodolla, lähellä Ahvenanmaata, ruvettiin v. 1718 Venäjän kanssa rauhasta keskustelemaan; ja oliki siellä Ruotsille nykyisessä tilassansa etuisa rauha aikaan saamassa, kun Kuningas Kaarle, joka nyt oli Danskaa vasten sotimassa Norjassa, petollisesti ammuttiin samana vuonna, ja rauhantoimitukset jäivät siltään. Heti nousi Kaarlen sisar, Ulriika Eleonuora, hallitusistuimelle. Hän jätti Neuvoille ja kansalle sen yksivallan, kun hänen isällä ja veljellä oli ollut. Tästälähin on siis pitkään aikaan Kuninkailla aivan vähä sanomista Ruotsin valtakunnassa. Tämän Drotningin aikana rehtiin rauha Englannin ja Preussian kanssa. Tsaari Pietari halusi myöskin rauhaa, mutta kun ei Ruotsin puolelta ollut täyttä totta sen matkaansaamisessa, niin vihastui hän ja antoi laivastonsa hävittää mainitun riikin rantamaita, aina pohjaisimpia ääriä myöten. Mutta Drotninki jätti v. 1720 koko hallituksen aviomiehellensä, joka Fredrikki I:mäisen (Hessenistä) nimellä nousi kuninkaalliselle istuimelle, ja hänen ensimmäinen toimi oli saada rauha Danskan ja Venäjän kanssa. Kumpanenki sai pian aikaan. Rauha Venäjän kanssa lyötiin, 30 p. Elokuuta v. 1721, Uuskaupungissa, jonka kautta Ison Vihan onnettomuus loppui. Siinä jätti Ruotsi Venäjälle Livon, Viron ja Inkerinmaan, ynnä Viipurin läänin Karjalassa, jossa rajat käytiin. Sitä vastoin piti muu osa Suomea jällensä annettaman Ruotsille, ja Venäjän vielä lisäksi maksaman kaksi miljuunaa rahassa. Ja niin oli nyt Ruotsi tämän kautta menettänyt kaikki ne edut, kun suuri Gustavi Adolphi oli voittanut. Suomen vastainen onni oli myöskin jo nähtävä.

Tämän lyhyen ja vaillinaisen osotuksen perästä Kaarle XII:ta sodista ja Suomen kärsityistä rasituksista, tahdomma nyt vähän silmäillä Seurakunnan tilaa sillä ajalla. Niinkuin kansallisessaki päällenkatsannossa, oli myöskin kova hengellinen sota kuohumassa meidän maassa. Se alussa elävä Evangeliumin oppi oli jo paatunut opettajitten sydämessä kovaksi kuoreksi, ja tästä syntyi kovakiskoinen laillisuus ynnä siitä seuraava vihollisuus kaikkea vapaampata yritystä kohden. Niinkuin Kalikstus Saksanmaalla, niin oli myös meidän tykönä Terseerus vapaamman ja mielevämmän käytöksen sekä tiedon oikeutta puoltanut ja saanut sen edestä kärsiä väijymisiä. Sama oli Getseliuksillenki, isälle ja pojalle, tapahtunut. Mutta tämä paremmin luonnollinen vapaus, vaikka kyllä totuutta aavistava, ei käynyt ainakaan ulos siitä määrättömästä vapauden syvyydestä, jonka tosi elämä Jumalassa tuottaa. Saksanmaalla oli myöhemmin, Speenerin kautta ja hänen jälestä, senlainen Henki ruvennut liikkumaan, kun lyöpi supi maahan kaikki luonnon hyvyydet sekä niin tyhjentää ihmisen, että, jos mieli päästä pahan luontonsa poluksi jäämästä, hänen täytyy kaikista voimistansa ja kaikesta sydämestänsä ruveta Totuuteen ynnä siihen perustettuun elämähän rientämään, jonka kauneudesta hän ennättävän Armon kautta jo on saanut tiedon ja esimaun. Tämä Hengen vaikutus, jolla Herra joka aika on uudistanut itsestään luopuneen Seurakuntansa, oli heti tullut Suomeenki. Ehkä siinä uuden elämän sodassa muutamia, niinkuin näyttää olleen Pietari Shääferin ja Lauri Ulstaadiuksen laita, oli joutunut väärälle tielle horjahtamaan, ja he sentähden tulleet vainoa kärsimään, niin vihasivat tämän ajan sokiat oikean Opin puoltajat yhtä kovasti niitäki, jotka olivat voineet ijankaikkiseen Totuuteen perustauta ja kilvoittelivat elämän tietä, niinkuin Pudasjärven papin, Johani Vegeliuksen ja muitten esimerkit kyllin osottavat. Samalla tavalla kun opettajatki, jakausi myös kansa tähän aikaan kahtehen osaan, ja Evangeliumi tuli, luontoansa myöten, riidan ja vainon alla aina enemmin tutuksi ja puhdistetuksi. Getselius Nuorempi oli alussa itsekki ollut Speenerin ystävänä sekä elävämmän kristillisen menon levittäjänä, vaan mitenkä lie vanhemmuuten tullut hairaumaan, ja liekkö toisellaki puolen ollut joskus syytä, että hän alkoi peräti vihata ja väijyä tätä uutta tietä. Niinkuin hän vainosi vapaampata Kristillisyyttä, niin esteli hän myöskin tiedon vapaampia kokemia, jotka perustuksensa, ehkä harvemmin seurantojensa suhteen, ovat edelliselle sukuja. Muuten oli Getselius Nuorempi, ei ainoastaan intosan ja järjestystä rakastavan luonteensa, mutta myöskin suurten taitoinsa kautta Suomelle hyvää vaikuttanut. Tiheästi kävi hänen, isältänsä peritystä, präntistä kirjoja Seurakunnan hyväksi, joista nimitämmä uuden suomenkielisen Virsikirjan, ja ne itseltänsä vuosittain kirjoitetut Rukoussunnuntaitten saarnantekstein selitykset, joilla hän edespani parannetun saarnauslaadun esimerkkejä. Siitä suuresta Raamattutyöstä tuli hänen elinaikana jo Uusi Testamentti valkeuteen, mutta Vanha Testamentti vasta hänen kuoleman jälestä. Ennenki jo oltua maastansa pakosalla, lähti hän v. 1713 muitten muassa vihollisen käsistä Ruotsiin, jossa eli loppupäivänsä, ajellen riitoja Generaali Lybekkeriä ynnä niitä uskonsa vuoksi tuomioistuinten eteen nyt vedettyjä vasten. Getseliuksen toimesta asetettiin myöskin Tukhulmissa erityinen Seura, uskonasioista tulleita riitoja ratkasemaan. Murheella täytetyt olivat Getseliuksen elämän viimmeiset päivät, kun näki kaikki vasten tahtojansa lopulla käyvän. Vuonna 1718 meni hän ijankaikkisuuteen.

Viipurin pispoista emme ole pitkään aikaan maininneet mitään. Ehkä hekin kokivat hiippakuntansa valistumista edesauttaa, niin ei heillä ainakaan ollut sitä mahtia, kun Turun pispoilla, joille huoli Akademian asioista antoi suuremman vaikutustilan isänmaan hyväksi.[20]

Kun Venäläinen v. 1710 otti Viipurin, niin pakeni pispa Davetti Lundi Ruotsiin, ja hiippakunnan kirkollinen järjestys jäi aina rauhaan asti hoidettavaksi maanpastoreista tehdyiltä Konsistoriumeilta. Samalla tavalla hallittiin Turunki hiippakuntaa, ehkä Getselius muutaman aikaa Ruotsista pitäin piti huolta kummanki yli. Venäjän kiitollisesti meiltä muistettavan Ruhtinaan Galitsinin toimista tuli sodan aikana kirkollinen järjestys pysymään.

c). Uuskaupungin rauhasta niin Suomen valloittamiseen Vennåläisiltä. (v. 1721—1809.)

Iso viha oli, niinkuin kova ja hävittävä rajuilma, käynyt yli Suomen maan. Surkialta näytti sen perästä meidän tila. Ihmiset olivat tuiki vähässä, suuria maanääriä oli autiana, kaupungit hävitetyt, kaikki kauppa väsäytynyt, hevoiset ja juhdat sangen kalliit ja harvassa tavattavat, ja pellot eivät olleet muokassa eivätkä kylvetyt. Tämä tuli vielä pahemmaksi, kun v. 1722 ja 1723 tapahtuivat katovuodet. Ruotsista lähetettiin jyviä ja koettiin kaikella tavalla ylösauttaa meidän maata. Veroja helpotettiin, ja vapaavuosia annettiin niille, jotka tahtoivat uudestaan ylösottaa autiamaita. Itäisen rajan puoltamiseksi vahvisti Kuningas Fredrikki I:mäinen linnoituksilla sen entisen Vehkalahden kaupungin, joka nyt sai Haminan nimen (ruots. Fredrikshamn).

Rauhan perästä asetettiin myöskin pispoja Suomen hiippakunnille. Turkuun pantiin v. 1721 Hermanni Witte,[21] joka oli Livossa syntynyt ja opastunut Wittembergissä. Jälkimäisestä paikasta oli hän tullut poisajetuksi ja sen perästä elänyt korkioissa papillisissa viroissa. Turkuun tultuansa uudisti hän v. 1722 sen sodan aikana herenneen Suomen Akademian. Kuoli jo v. 1728. Sittä koroitettiin pispanvirkaan Suomalainen Lauri Tammeliini. Hän oli ollut Professorina Turussa, ja siellä Ison Vihan aikana totuttanut sodan temppuihin Oppivaisia, joita myöskin vaadittiin isänmaata puoltamaan. Muuten ei ollut silloin joutoa rientämisiin tiedon tiellä. Tammeliini oli elänyt kauan pakosalla Ruotsissa ja saanut sillä aikaa siellä edesseisoa virkoja. Hän kuoli v. 1733, ja hänen parästä tuli Juonas Fahlenius, kotosin Ruotsista, pispaksi. Oltuansa Upsalassa opissa ja sitte viroissaki siellä, tuli tämäki mies ensistä Professoriksi Turussa ja sen perästä pispaksi. Näitten pispain hallitessa oli senlainen aika, jona Usko ainoastaan asuu ihmisten sydämissä eikä ole vielä päässyt kaikkia hedelmiänsä näyttämään. Pian kaikki tiedon tutkimiset olivat heidän aikana pysähtyneet.

Kun Viipuri oli tullut viimmerauhassa Venäjän alle jäämään, niin muutettiin nyt itäisen hiippakunnan pispanistuin Porvoon, ja Johani Getselius, Pojanpoika erotteeksi esi-isistänsä Turun pispoista, sai jo v. 1721 tämän viran. Viipurin entinen Gymnasiumi, joka sodanaikana oli ollut suljettu, tuli myöskin Porvoon muutetuksi.

Tuskin olivat ne haavat kerenneet vähän parata, jotka Suomea entisestään olivat vaivanneet, kun sota uudelleen nousi meidän maassa. Asia oli tämmöinen. Ruotsin Kuninkaalla oli valtakunnassansa aivan vähä sanomista, ja kun talonpoikain sääty tahtoi antaa hänelle enempi valtaa, niin paneusivat kolme muuta säätyä sitä vastaan, ja hänen asia paheni pikemmin, kun parani. Riikissä ilmautui kaksi seuruutta, Hattuin ja Myssyin seuruukseksi nimitetyt, joitten välillä mielet jakautuivat kahteen osaan, ja se tuli usein kohtaavissa Riikinkokouksissa nähtäväksi. Välistä oli näistä yksi voitolla, välistä toinen. Myssyin seuruus, joka halusi rauhassa elää Venäjän kanssa, oli voitolla 1738-vuotiseen Riikinkokoukseen asti. Mutta silloin pääsivät ne Franskalle ystävälliset Hatut valtaan, ja Suomessa ruvettiin heti sotajoukkoa varustamaan. Vuonna 1740 päätettiin sota Venäjätä vasten Riikinkokouksessa, ehkä mieletöintä se oli nykyisessä tilassa, ja seuraavana vuonna Heinäkuussa kävi sodanlauset, vaikka ei ollut vielä sotajoukkokaan koolla. Ei siitä siis hyvää tullutkaan. Esimiesten välillä oli riitoja, ja kun vihollinen kävi (3 p. Syysk. v. 1741) Lappeenrannan luona Generaali Vrangelin päälle, ja hän kutsui Buddenbrokkia apuun, niin ei tämä lähtenytkään, vaan Vrangeli tuli vähällä joukollaan lyödyksi sekä kaupunki vallatuksi. Tauti alkoi myöskin nyt kovasti tappaa Ruotsalaisten lierissä. Mutta Venäjällä oli muutoksia tapahtunut, jotka tuottivat toivon etuisasta rauhasta. Suuri Pietari I:mäinen oli kuollut v. 1725, ja Venäjän Keisarinkruunu jäänyt hänen puolisolle Kathariina I:mäislle, joka kuoli v. 1727. Sittä oli Pietari II:nen hallinnut vuoteen 1730 ja Anna vuoteen 1740. Sen perästä oli kruunu ollut Iivana III:nella, kun Pietari I:mäisen tytär, Eliisabethi, v. 1741 anasti sen häneltä kapinan kautta. Tämän kapinan tapahtuisa kävi Leevenhaupti, jolla oli päätoimi Suomen sodasta, sotilakkoon kolmeksi kuukaudeksi Venäjän kanssa, ja rauhasta alettiin tuumata. Mutta Leevenhauptin toivoa vastoin laiminlöi Keisarinna, kun oli ennättänyt valmiiksi varustauta, koko sotilakon, ja vaino alkoi uudelleen. Leevenhaupti menetti tästä kaiken tolkkunsa, ja vaikka ei olisi niin aivan pakkoa ollut, vetäysi hän kuitenki taappäin yhdestä paikasta toiseen. Helsingforsin tykönä tuli hän kaikilta puolin saarretuksi, ett'ei päässyt päkähtämään. Siinä tapahtui Ruotsalaisille se suuri häpiä, että koko armeian täytyi antauta viholliselle (4 p. Syysk. v. 1742). Ruotsin sotamiehet vietiin laivoilla kotimaahansa, mutta meneytyivät enimmästi matkalla. Suomalaiset saivat myöskin palata kotiinsa, kun heidän rekimentit olivat ennen tulleet puretuksi. Nyt ei ollut Ruotsilla muuta, kun anoa rauhaa. Saadaksensa se helpommasti menestymään, tuumattiin ottaa Herttua Adolphi Fredrikki perintöruhtinaaksi, joka tapahtuiki, vaikka Daalarilaiset olivat siitä nostaneet kapinaan. Keisarinnan armeia oli juuri Suomesta Ruotsin maahan karkaamassa, kun sana tuli Herttuan valitsemisesta ja vaikutti rauhan. Se lyötiin, 7:tenä p. Elokuuta v. 1743, Turussa, niillä ehdoilla, että Venäjä sai Haminan, Lappeerannan ja Savonlinnan haltuunsa, ynnä Kymenjoki tuli rajaksi Venäjän ja Ruotsin välillä. Tämä sota oli maksanut paljo Ruotsille, mutta ei ollut aivan rasittavainen Suomelle, sillä Venäjän sotalauma pysyi hyvässä kurissa. — Kun olivat tämän rauhan kautta Ruotsin rajalinnat saaneet Venäjän alle, niin perusti Fredrikki I:mäinen v. 1745 Loviisan kaupungin ja antoi Ehrensväärdin v. 1749 ruveta Sveaporin linnaa rakentamaan.

Turun pispa Fahlenius joutui v. 1745 loppuelämäkseen siukaksi ja kuoli v. 1748. Nyt tuli Ruotsalainen Johani Brovallius, joka oli Fahleniuksen kivuloisuudessaki Turun hiippakuntaa edesseisonut, pispaksi. Sitä ennen oli hän ollut Professorina Turussa. Hän kuoli 48 ajastajan vanhana v. 1755. Hänen jälkeenseuraajaksi pantiin Kaarle Fredrikki Mennanderi, jonka isä oli ollut Pohjanmaalla pastorina ja vihan aikana elänyt pakosalla Tukhulmissa. Opasteltua Upsalassa ja Turussa, tuli Mennanderi Professoriksi jälkimäiseen paikkaan. Tähän aikaan oli von Linneen kautta Luonnontutkinto tullut Ruotsissa erinomaisesti rakastetuksi. Niin Brovallius kun Mennanderiki olivat Linneen ystäviä ja itsekki kelpo Luonnontutkijoita. Mennanderi on ilman sitä vielä monen kirjoituksensa kautta Suomen Historiata selvittänyt ja sen muistomerkkejä kokoillut. Mutta Jumaluusoppi, jota ennen Isoa Vihaa oli niin paljon rakastettu, aikoi jäädä syrjään, ja siitä alkoi uskokin muuttua luonnolliseksi Jumalan ihmettelemiseksi töistänsä. Painavasta arvosta on se tällä ajalla toimitettu suomalaisen Raamatun uudistus. Brovallius ja Professori Kleevbergi olivat tehneet paljo työtä sen parantamisen päälle, jonka perästä Mennanderi antoi sen v. 1758 ulos präntistä. Tämän parannuksen perästä on se luettava paraimmiksi Raamatun käännöksiksi. Seuraavana vuonna tuli myöskin Ruotsin Valtakunnan Laki suomennettuna valkeuteen.

Brovalliuksen aikana tapahtui muutos hallituksessa. Fredrikki I kuoli v. 1751 ja se ennen jo jälkeenseuraajaksi katsottu Adolphi Fredrikki (Holsteinistä) nousi hallitsemaan. Vähän hänellä itsellänsä sanomista ollen, riitelivät hänen aikana ennen mainitut seuruukset keskenänsä, ja Riikinkokouksia oli tiheästi. Hattuseuruus oli vähän päässyt vallalle, kun heti tuli sota, Pommerin sodaksi kutsuttu, jota ei täydellä todella käyty ja joka päätyi v. 1762, viisi vuotta kestettyänsä. Sen perästä oli Myssyseuruus päälläpäin, ja oliki niin melkeen koko tämän Kuninkaan hallitusajan. Adolphi Fredrikki oli v. 1752 matkannut Suomen läpi ja siitä kulustansa antanut Neuvoille kertomisen ynnä parannettavain puutetten osotuksen. Ehkä se Ruotsin valtakunnassa tapahtunut rahanseikan sekannus oli Suomellenki suureksi tapoksi, niin laitettiin toiselta puolen katsoin, tällä ajalla ainaki parannuksia maan sisämäiseksi eduksi. Suomeen tuotiin väri- ja lääkkikasvuja istutettavaksi, kaupunkein kauppaoikeuksia levitettiin, ja uutten fapriikein eli tehtaitten nousemista toimitettiin. Kuningas Adolphi Fredrikki kuoli v. 1771.

Gustavi III:nen kautta, joka heti isänsä perästä otti kruunun, tulee se aika päätymään, kun on vuotten 1720 ja 1772 välillä, kutsuttu Vapausajaksi ja merkitty Kuningasten aivan vähän vallan ynnä siitä seuraavan sisämäisen hämmennyksen kautta. Viimmeiseksi mainittuna vuonna vaikutti Gustavi sen muutoksen, joka pelasti Ruotsin valtakunnan monivallan riidoista, antoi jällensä Kuninkaalle oikean mahtinsa ja tuotti laillisen hallitusmuodon. Tämän Kuninkaan ensimmäiset vuodet olivat Suomelle, niinkuin Ruotsillenki, siunatut hyvällä sovulla ja menestyksellä. Gustavi kävi v. 1775 ensimäisen kerran meidän maassa ja teki monta laitosta, joista paljon hyvää on seurannut. Ennen oli hän jo jakanut Suomen 6:teen lääniin ja määrännyt Maanherrain asuntopaikat lääneinsä keskeen. Nyt alettiin suurella innolla toimittaa maantilusten jakamista ison jaon kautta. Vaasaan laitettiin Hovi-Oikeus, joka 28 p. Kesäkuuta v. 1776 tuli Tukhulmissa vihityksi. Kihlakuntain rajat tulivat tarkemmin käydyiksi, Tuomarein alustoita jaettiin pienemmiksi, teitä tehtiin uudesta, ja koskenperkkaukset saivat alkunsa. Uusia kaupunkeja perustettiin: Kuopio v. 1779, Tamperi 1779, ynnä Kasköö 1785; ja Hämeenlinna tuli v. 1788 soveliaammalle ja raittiimmalle paikalle muutetuksi. Kauppa alkoi kukoistaa, ja sota Englannin ja Pohjas-Amerikassa olevain uutisasuntojensa välillä, oli Suomen laivankulkua erinomaisesti kartuttava isojen vuokratavarain kulettamisella ja korkealla tervan ynnä kaikenlaisten laivantarpeitten hinnalla. — Tämä oli parempi ja rauhaisempi puoli Gustavi III:nen hallituksesta. Mutta sen loppupuolella nousi maakunnassa suuri epätytyväisyys moneen Kuninkaan toimeen, ja oliki tähän usein hänen itsensä syytä, ehkä ne laittomaan vapauteen harjautuneet ylimykset myös toiselta puolen hakivat syitä vihaansa ja uppiniskaisuuteensa häntä vasten. Tämä viha puheksi kapinaan siinä sodassa, jonka Gustavi v. 1788 nosti Venäjätä vasten. Mainittu valta, — jossa, Keisarinnan Eliisabethin v. 1762 kuoltua ja Pietari III:nen muutamia kuukausi hallittua, uusi Keisarinna Kathariina II:nen oli saanut kruunun, — sattui silloin olemaan sodassa Turkin kanssa ja kaikki hänen sotalaumat siellä etelässä. Sentähden toivoiki Gustavi nyt saada tämän naapurinsa kukistetuksi ja ne maat, kun se oli ennen Ruotsilta voittanut, jällenotetuksi. Hänen sotajoukko kävi rajan yli, ja pienempiä tappeloita tapahtui. Meritappelosta Huoglannin tykönä, 17 p. Heinäkuuta, ei seurannut mitään. Itäpuolella Haminata nousivat Ruotsalaiset maalle, ja sen kaupungin piti kaikilta puolin tulla piiritetyksi, kun joukko upseerejä ja sotamiehiä äkäysi, eivätkä tahtoneet totella Kuningasta. He sanoivat sotaa vasten riikin lakeja alotetuksi. Tällä kovakorvaisuudella oli siinä perustuksensa, että ne ylimykset, kun 1772-vuoden hallitusmuodon muutoksen kautta olivat menettäneet valtansa, nyt olivat vahvistuneet ja vannouneet kapinaliittoon, joka Anjalan liittouksen nimellä on tuttu. Kun Kuningas oli tästä tiedon saanut, käski hän armeiansa marssia takasin ja lopetti sen vuoden sotimiset; mutta mainitun liittouksen päämiehet tulivat kovan rangaistuksen kärsimään. Seuraavana vuonna tapahtui vähempiä metelejä, vaihettelevaisella onnella. Ruotsalaiset saivat voiton Parkkumäen tykönä; vaan heidän luotolaivasto tuli Ruotsinsalmen luona lyödyksi. Mutta vuoden 1790 sotaan varustausi Gustavi III:mas kaikista voimistansa. Varain keväistä alkoivat nyt metelit, vaan ei tullut mitään päättävätä toimeen kummankaan puolen, vaikka suurella vihastuksella sodittiin. Ruotsalaiset saivat voiton Valkialan tykönä; vaan Savitaipaleen ja Anjalan luona ajoi vihollinen heidät peräytymään. Sillä aikaa oli Kuningas itse suurella laivastollansa tullut Viipurin lahteen ja vihollinen salvannut hänen sinne niin pahasti, että hän ainoastaan suuren tapon kanssa pääsi lyömään itsensä sieltä läpi ja pois. Sitä vastoin sai hän heti perästä suuren ja painavan voiton meritappelussa Ruotsinsalmen tykönä. Se voitto vaikutti, että rauha, 14 p. Elokuuta, lyötettiin Värrölän ( Niin kutsutaan tätä paikkaa kylän keskuudessa. Kirjoissa tule se Verelän nimellä esiin.) kylässä, jossa kaikki päätettiin samalla asemella pysymään, kun ennen sotaaki. Ei ollut Suomella ollut pahasti rasitusta tästä sodasta, vaan sen siaan suuria rahasummia tullut liikkeelle maassa, ja kaikki saaneet kalunsa korkeaan hintaan menemään. Ainoastaan muutamat sotaa seuraavat taudit olivat tappaneet ihmisiä, ja väestötä maasta vähentäneet. — Tämän sodan aikana oli Kuningas Gustavi 1789:vuoden Riikinkokouksessa kaikenlaisilla keinoilla pakoittanut kansaa suostumaan siihen niin kutsuttuun Yhdistys ja Vakuutuskirjaan, joka tuotti Kuninkaalle yhä suuremman vallan. Riikin Neuvot tulivat myös herkeämään, ja Kuninkaan Korkein Tuomioistuin siaan. Mutta viha Kuningasta vasten kiihtyi tämän kautta aina enemmin, ja vaikutti, että hän tuli v. 1792 ammutuksi eräältä Ankarströmiltä. Hän oli aikanansa rakastanut paljon kirjallisia taitoja sekä kehoittamalla niitä sytyttänyt.

Suomen läntisellä Seurakunnalla oli Gustavi III:nen aikana, paitsi Kaarle Fredrikki Mennanderia, joka 1775 muutettiin Pääpispaksi Upsalaan (k. 1786), seuraavat kaksi pispaa. Jaakko Haartmanni, syntynyt Tukhulmissa paon aikana, oli yksi. Hän tuli, oltuansa Professorin viroissa Turussa, Mennanderin perästä pispaksi. Kuoli v. 1788, jonka perästä Jaakko Gadoliini, Suomesta syntysin, tuli siihen virkaan, hänki Turun Professorista. Tällä ajalla olivat Suomessa kirjalliset taidot nousemassa, ehkä Usko usein vähenemässä.

Gustavi IV:jäs Adolphi ei ollut vielä täydessä ijässä, kun isä tapettiin. Hänen setä, Herttua Kaarle hoiti riikin asioita siksikun Kuningas v. 1796 itse rupesi hallitsemaan. Gustavi Adolphin ensimmäisinä hallitusvuosina olivat valtakunnan voimat nousemassa, vaikka katovuosiaki silloin tapahtui. Hänen hallitus oli siihen aikaan ei moitittava. Tarkkuudellansa koki hän parannella sen isänsä tuhlauksien kautta velkautuneen Ruotsin riikin varoja. Koskenperkkausta toimitettiin innolla Suomessa. Huoneenhallitus siellä tuli myös nyt paljo karttumaan. Sitä edesauttamaan yhdistyi 1 p. Marraskuuta v. 1797 taitavia miehiä Huoneenhallituksen Seuraan, jonka kautta paljo hyödytystä on isänmaalle tullut. Soita on sen neuvosta ruvettu muuttamaan kasvavimmiksi maiksi, rokonpanon ja potakan kylvön ensimmäinen toimittaminen on sen työtä, ynnä paljo muuta senlaista. Kuningas otti tämän Seuran huostaansa ja vaikutti sen kautta maan hyväksi. Hän kävi useammasti Suomessa, viimmekerran v. 1802 Drotninkinsa kanssa, ja näki ahkeruuden sekä menestyksen yleensä olevan kasvamassa. Mutta syvään juurtunut viha Franskan Keisaria Napuoleonia vasten vei häntä sotiin, joissa Ruotsi tuli verrattomasti tappaamaan. Tämä tuotti myöski sen sodan, joka eroitti koko Suomen maan Ruotsin valtakunnasta. Venäjällä oli Kathariina II:nen v. 1769 kuollut ja Pauli I:mäinen hallinnut vuoteen 1801, kun hänen poika, se erinomainen Aleksanderi I:mäinen, otti Keisarinkruunun vastaan. Tilsitin rauhassa oli Aleksanderi ruvennut ystäväksi Napuoleonin kanssa Englannia vasten. Tästä tuli heti Aleksanderille sota Ruotsin kanssa, jonka Kuningas oli Englannin ystävä, ja, niinkuin jo sanottiin, vihasi Napuoleonia. Tammikuussa v. 1808 karkasivat Venäjän sotalaumat kolmelta paikalta rajan yli Suomeen. Ne nousivat 30,000:teen mieheen. Suomessa ei ollut kun kolmas verta sotijoita, joitten siis täytyi vetäytä taappäin pienten nappailemisten vaiheella. Ei ennen kun Siikajoessa paneusi Suomen armeia oikein vastahakaan, 18 p. Huhtikuuta, ja sai kovan tappelun perästä voiton. Heti jälestä voittivat Suomalaiset myöskin Revonlahdessa. Venäläiset rupesivat nyt vuorostaan pakenemaan, ajetut perästä Suomen armeialta. Sittä tapahtuivat Suomalaisten voitot Pulkkilan, Joensuun, Lapuvan, Kauhajoen, Alavon tykönä, ja Venäläinen pakeni Saarijärveen asti. Savossa pidätettiin se Toivolan lauttapaikassa. Mutta Venäläiset saivat lisää väkeä ja Suomen tappeloissa sekä tautein kautta vähenneen armeian täytyi vetäytä jällensä pohjaiseen päin. Oravaisten kappelissa tapahtui Syyskuussa kova ja verinen tappelu, jossa yö eroitti sotivaiset, vaan Suomalaisten täytyi paeta aina enemmin Pohjaan. Samassa kuussa, 29 p., tapahtui vähäinen sotilakko, jonka kautta maa Himankata, ynnä Koljonvirtaa Iisalmessa, myöten jäi Venäläiselle. Sodan uudelleen alettua saivat Suomalaiset Iisalmessa kunniallisen voiton. Tämä tapahtui Marraskuussa, jossa uudestaan Olkjoen sovinnon kautta sota tuli taukoamaan pariksi kuukaudeksi, ja Suomen armeia jätti koko Oulun läänin sekä asettausi Tornion paikoille. Niin oli nyt Suomi jätettynä, eikä sen sisällä enää tapeltu. Sittä karkasivat Venäläiset talvipakkasella v. 1809 Ahvenanmaalle, ynnä Kurkun yli Uumioon, ja Suomen armeian vähäisten jäännösten täytyi Kaaliksessa antauta viholliselle sekä saivat palata kotiinsa. — Mikä lie tämän sodan aikana ottanut Kuningas Gustavi Adolphilta mielen, kun ei hän lähettänyt apua Suomen armeialle. Ainoastaan Eteläis-Suomeen tuli Ruotsalaisia, jotk'eivät ainakaan tehneet paljo mitään. Tämän sodan aikana oli Danmarkkikin yltynyt Ruotsin viholliseksi, josta vaara yhä suureni. Valtakunnan suurimmassa hädässä ei auttanut muu keino, kun että Ruotsalaiset, Maaliskuussa v. 1809, ottivat mielettömän Kuninkaansa vankeuteen ja nostivat Kaarle XIII:ta hallitusistuimelle. Tämä muutos oli tapahtunut pari viikkoa ennen kun Suomalaiset Kaaliksessa antausivat. Uusi Kuningas tahtoi vielä sodalla parantaa riikinsä ahdistettua tilaa, vaan ei auttanut mikään, ja hänen piti suostua Haminan rauhaan, se 17:ta Syyskuuta v. 1809. Siinä täytyi Ruotsin antaa Venäjälle koko Suomen, Ahvenanmaan ja Tornion, niin että Muonio- ja Torniojoet tulivat rajaksi. Tässä päätyvät nyt monisatavuotiset sodat Suomen omistamisesta. Ei kauan jälestä sai Ruotsi myöskin rauhan Franskan ja Danmarkin kanssa.

Joko nyt taas silmäämme, kutka tällä ajalla olivat Suomen Kirkkoa hallinneet. Jaakko Gadoliini oli ensistä pispana Turussa vuoteen 1802, jolloin hän kuoli ja Jaakko Tengströmi hänen perästä tuli siihen virkaan. Tämä erinomaisilla luonnon ja tiedon lahjoilla koristettu mies oli syntynyt Kokkolassa Pohjanmaalla. Ennenkun tuli pispaksi, oli hän ollut Jumaluusopin Professorina Turussa. Tällä ajalla kukoisti tiedon tutkinto Suomen Korkiopistossa. Gadoliini ja Tengströmi olivat siltä kohdalta kehuttavat, jälkimmäinen historiallisten ja muittenki kirjoitustensa vuoksi. Mutta paitsi näitä löytyi monta muutaki korkeassa arvossa pidettävätä miestä. Niistä nimitämmä ainoastaan Professorit Porthaanin ja Kaloniuksen, joitten kuuluisat nimet ovat ulkomaallaki kaikkuneet. Porvon hiippakunnassa, (josta Viipurin puoli Ison Vihan perästä oli tullut jäämään Venäjän alle,) oli Johani Getselius Pojanpoika kuollut v. 1733 ja hänen perästä Danieli Juslenius, joka on kirjoittanut Suomalaisen Sanakirjan, tullut pispaksi. Hän pakeni sodanaikana v. 1742 Ruotsiin ja jäi sinne. Sittä seurasivat Johani Nylanderi (k. 1761), Gabrieli Fortelius (k. 1788), Paavali Krogius (k. 1792) ynnä Sakharias Cygnääus Vanhempi, joka kuoli 1809 ja sai Maunus Jaakko Alopääuksen jälkeenseuraajaksensa. Mainitut miehet vaikuttivat, kukin taitojaan myöten, hiippakuntansa hyväksi.