II.
Vuodet ne vierivät edelleen. Useat rohkeat murtovarkaudet, joita silloin tällöin tehtiin erihaaroilla Limingan pitäjää ja sen ympäristöllä, hämmästyttivät ihmisiä. Ovia ja ikkunoita särjettiin, lukkoja murrettiin ja tavarahuoneita puhdistettiin. Näin varastettuja tavaroita löydettiin milloin Riekkis-Sakarin, milloin Kolkka-Tuomaan ja milloin muista torpista, joiden omistajat olivat myös varkauksissa osallisina olleet.
Mutta usein olivat myös varkaat tunkeutuneet selittämättömän pienistä rei'istä sisään ja vieneet sisällä olevat parhaat vaatetavarat. Näitä näin varastettuja tavaroita — merkillistä kyllä — ei milloinkaan löydetty. Räisäs-Eevan torppa oli kyllä pahan epäluulon alaisena, mutta koskaan ei sieltä mitään varastettua tavaraa löytynyt, vaikka kruununmiehet kyllä etsiessään parasta koittivat. He siirtivät usein syynillä käydessään Eevan pöytäkaapinki paikoiltaan, irroittivat laattialaudat sen alta ja koettivat hakea, mutta aina turhaan.
Ne tavarat siis, joita Rytkönen Räisäspojan avulla varasteli, katosivat ikäänkuin tina tuhkaan, kun sitä vastaan muilla varkailla oli huonompi onni, heidän tavaransa kun melkeen aina joutuivat etsivän poliisin käsiin.
Kaikessa rauhassa värjäili Eeva vaatetavaroita ja kuletteli niitä Tornion, Kajaanin, Kuopion y.m. etäisempien kaupunkien markkinoille. Tätä tointa harjoitteli hän kaksi seuraavaa talvea ja kiskoskeli kesällä Räisäspojan kanssa parkkia, sillä pitihän toki jotain rehellistäki elinkeinoa olla. Paljoa onnellisemmaksi tunsi Anttiki nyt itsensä. Hänen ei tarvinnut nyt olla jokaisen nykittävänä, pilkattavana ja pieksettävänä. Tätinsä ja Rytkönen kohtelivat häntä hyvin, hankkivat hänelle lämpimät vaatteet, ja ruokaa oli hänellä yllinkyllin. Kumminkin tunsi hän usein kummallista levottomuutta rinnassaan. Jonkinlainen aavistus piili hänen tunnossaan, ettei sellainen elämä hyvään päättyisi.
Riekkis-Sakari, joka itse oli nyt ikuiseen vankeuteen tuomittu monista kepposistaan, täytti vihdoin uhkauksensa ja ilmaisi Rytkösen ja Räisäspojan vehkeet sekä Eevan kätköpaikan. Poliisi tuli siis ja löysiki Eevan kellarista senverran varastettua tavaraa, että saattoi vangita kaikki kolme. Muutaman vuoden olivat he sitten tutkintovankina Oulun linnassa, kunnes heidät tuomittiin. Rytkönen, joka ennenki oli varkaudesta rangaistu, tuomittiin nyt, paitsi muuta, muutamiksi vuosiksi vankeuteen. Eeva tuomittiin myös kahdeksi vuodeksi kehruuhuoneesen. Räisäspoikaa rangaistiin alaikäisten tavoin piiskaamalla käräjätalon portailla ja lähetettiin köyhäinhoitohallituksen toimesta ruotulaispaikkaansa Kuppaselle.
Kuppasen isäntä ei siitä oikein tykännyt, että tuo "rosvonpenikka" taasenki heille lähetettiin, mutta kunnan esimiesten mielestä ei Räisäspoika mistään sen parempaa paikkaa olisi voinut saada kuin Kuppasella oli, sillä siinähän oli työtä ja ruokaa yllinkyllin ja joka ei kerran Kuppasella pysy, niin ei se pysy muuallakaan.
Niin jäi kun jäiki Räisäspoika Kuppaselle pariksi vuodeksi.
Sillä välin hän tosin karkasi useitakin kertoja ja oli jonkun kerran puoliki vuotta juoksusalla, mutta aina kun esimiehet käsiinsä saivat lähettivät he hänet Kuppaselle.
Kuppasen talonväki ei hänestä suurta lukua pitänyt, hänen työnsä tekokaan kun ei juuri leiville lyönyt, niin samahan tuo oli, missä hän itsiään elätteli, niin arvelivat isäntä ja emäntä.
Aappoa se Räisäspoika sentään enimmän suututti. Ennen oli Aappo hänet helposti voittanut ja voinut siis pieksää tupiloida häntä milloin hyvänsä, mutta nyt se peto oli tullut niin vahvaksi ja sukkelaksi, että Aapon täytyi häntä pelätä.
Aappo, joka tosin oli paljoa voimakkaampi, koetti aina päästä Anttiin käsiksi, mutta siihempä ei Antti hänelle aikaa antanut. — Hän hyppäsi kuin orava, tarttui Aappoa rinnasta kiini, sysäsi hiukan taaksepäin ja vetäsi hänet sitten silmälleen, silpoi ropsilla käsillään häntä ympäri korvia ja uudisti joka kerralla saman tempun, kuin Aappo yritti seisoalleen nousemaan, kunnes vihdoin Aapon täytyi rukoilla armoa, jos nimittäin ei isäntä sattunut saapuville. Mutta sattuihan se toisinaan niinki, että isäntä oli jostain solasta katsellut poikien tappelua, kunnes oli nähnyt Aapolle kovin hädän tulevan. Sitten hän meni paikalle ja antoi Antille aika selkäsaunan, jonka perästä Antti tavallisesti pötki keinoihinsa.
Juoksujalalla ollessaan varasteli Antti ihmisiltä yhtä ja toista tavarata, vaan kun hänen tätinsä nyt oli poissa, niin ei hänellä ollut mitään varmaa kätköpaikkaa, jonka vuoksi ihmiset saivat häneltä tavallisesti tavaransa pois. Sen vuoksi eivät he ruvenneetkaan Anttia käräjiin vaivaamaan, sillä vaikeahan on kolipään kanssa tukkanuottaa vetää.
Usea ei hänestä tavaransa pois saatua sen enempää välittänyt, antoi vaan pojan mennä omia teitään. Äkäsimmät veivät kumminki hänet kunnan esimiesten luo, jotka hänet aina toimittivat Kuppaselle.
Harvoin tunsi Räisäspoika enään mitään levottomuuttakaan tunnossaan. Hän paatui vähitellen niin, ettei hän lopulta välittänyt mistään. Eli vaan ikäänkuin luontokappale huolimatta hyvästä tahi pahasta.
Näin kuluivat vuodet, kunnes Antti ehti rippikoulu-ikään. Rippikouluun ei hän tosin koskaan ollut aikonut mennä, mutta kuinkahan lienee kerran niin sattunut, kun Räisäspoika oli rantteella risuja noutamassa, niin silloin saapui siihen Heiskasen Iikka, joka aina oli Anttia kohdellut ystävällisemmin kuin muut.
"Joko Aappo on mennyt rippikouluun?" kysyi Iikka, jolla oli
Piplianhistoria ja Katkismus taskussaan.
"Jo", sanoi Räisäspoika.
"Etkö sinäki tule?"
"Minäkö?" kysyi Antti ja näytti miettivän. — Hän tosin ei rippikoulusta suurin välittänyt, mutta tuo risujen veto ja pirtin lämmitys tuntui hänestä niin tukalalle ja sen vuoksi halusi hän vähäsen jalottelemaan.
"Odota vähäsen! — Minä tulen", sanoi hän Iikalle, koppoi risusylyyksen kainaloonsa ja alkoi niitä vetää pirttiin.
Hän ilmoitti emännälle lähtevänsä rippikouluun. Emäntä murahti tyytymättömästi. Hän kyllä arvasi, mistä syystä Antti kouluun puuhasi, mutta ei voinut häntä kieltää, sillä voisihan Antti jonaki kauniina päivänä kieliä papille, ettei häntä rippikouluun oltu laskettu.
Antti siis meni kuin meniki Heiskasen Iikan kanssa pappilaan. Sinne olivat jo muut lapset kerääntyneet. Syvämietteisen näköisenä saapui pian pastoriki pirttiin, piti rukoukset ja alkoi merkitä saapuvilla olleita lapsia kirjoihinsa.
"Onko täällä saapuvilla ketään muita?" kysyi pastori, kun hän oli listastaan kaikkien rippikoululasten nimet huutanut ja saapuvilla olleiksi merkinnyt.
"Olenhan täällä minä", kuului ovensuun puolelta.
"Kuka minä?"
"Antti Räisänen."
"Tulepas tänne lähemmäs, että minä näen!" sanoi pastori; mutta kovimpa kävivät hänen silmänsä soikeiksi, kun hän tunsi tuon pahantapaisuudestaan mainion Räisäspojan.
"No lapsi parka", sanoi tuo maailmaa kokenut hengen mies, "aiotko sinäki nyt todella ruveta parantamaan elämääsi?"
Antti keikautti niskojansa, ruikkasi ylpeästi laattialle — kuten hän "ylpeiden talonpoikienki" oli nähnyt tekevän — ja vastasi totisesti: "Aion."
"Mutta, rakas lapsukainen, tuo tuollainen ruikkiminen osoittaa semmoista ylpeyttä etten minä sitä täällä rippikoulussa salli, vaan jos sinä tahdot täällä koulussa olla, niin hylkää pois koko tapa. Mutta sinun lukutaitosi on aivan tuntematon", lisäsi pastori, avasi Virsikirjan ja käski Anttia lukemaan.
Antti tuli pöydän luo, keikautti niskojaan ja ruikkasi.
"No, no! Etpä sinä muistanutkaan. Mutta luehan nyt tuosta", sanoi pastori.
"Ässä ii Siiii", mutta siihen se lukeminen loppuiki. Enempää sitä ei tullut, vaikka pastori kuinka olisi koettanut heruttaa.
"Lapsi rukka, sinä et osaa ollenkaan lukea, menehän nyt tuohon etupenkille istumaan, että minä saan tarkoin sinua silmällä pitää", sanoi pastori.
Antti istui osotetulle paikalle, keikautti niskojaan ja ruikkasi.
Pastori nuhteli nyt ankarammin Anttia ja sanoi, ettei sellainen tottelemattomuus rippikoululapselle sovi ja sanoi toivovansa, ettei koulussa muita niin syvälle langenneita lapsia ole kuin tämä Räisäsriepu.
Sen kuultuaan keikautti Antti entistä ylpeämmin päätään ja ruikkasi.
Pastori kiivastui nyt kokonaan, nuhteli ankarasti Anttia ja määräsi hänet rupeamaan lopuksi seisomaan.
Sen tehtyään alkoi sielunpaimen selittää lapsukaisille Jumalan sanan kalliita totuuksia.
Antti se ruikkasi taasenki, mutta nyt ei pastori enään näkynyt sitä huomaavan.
Hän kohotti silmänsä hartaan näköisesti taivasta kohden, ikään kuin pyytäen voimaa ylhäältä valkeuden Isältä.
Sitten hän johti opetuksensa suoraan seitsemänteen käskyyn.
Pilkkahymy huulillaan kuunteli Antti miten eräs poika pastorin käskystä luki "Ei sinun pidä varastaman".
Mutta se harras sydämellisyys, jolla pastori alkoi selittää tätä kallista Katekismuksen paikkaa, sai Antin yhä kasvavalla uuteliaisuudella kuuntelemaan pastorin selitystä.
Kun pastori kertoi, miten ryövärit Jerikon tiellä ryöstivät, raatelivat ja heittivät puolikuolleena tien viereen makaamaan aivan viattoman miehen, niin puristuivat Antin kädet nyrkkiin ja hänen olisi tehnyt mielensä kappaleiksi musertaa mokomat roistot, jotka noin rääkkäsivät ihan syytöintä ihmistä.
Mutta kun pastori alkoi kertoa Judas Ischariotista ja selitti, miten tämä oli ensin varastanut vaan muutamia lanttia opetuslasten yhteisestä kukkarosta ja miten hänestä sitten kasvoi niin suuri pahantekiä, että möi Jumalan ainoan Pojan hengen ja murhautti siten miehen, joka koko elämässään ei ollut kenellekään tehnyt muuta kuin hyvää, niin silloin johtui Antille mieleen kentiesi ensikerran elämässään oma kohtalonsa ja hän tunsi sydämessään katkeraa katumusta siitä, että oli jo niin paljo pahaa tehnyt. Ja kun pastori kertoi Judaksen tulleen niin koviin vaivoihin kamalasta teostansa, että hän meni pois ja hirtti itsensä, kauhistui Antti tätä niin, että päätti heittää kerrassaan varastelemisen pois.
Hetken päästä nousi pastori istualtaan, lupasi lasten käydä ulkona ja meni itse syvä-mietteisen näköisenä pirtistä.
Piristen hajaantuivat rippikoululapset ympäri kartanoa juosten ja meluten, mutta alakuloisena vetääntyi Räisäspoika tuonne pirtin nurkan taakse.
"Tule rosvonpenikka syömään!" kiljasi Antille Kuppasen Aappo, joka voileipä kädessä juosta leuhkasi hänen jälessään.
"Rosvonpenikka! — Jerikon ryöväri! — Juutas!" kuului sieltä täältä poikajoukosta.
Antti, jolla tavallisesti olivat ennen olleet mitä terävimmät pistosanat vastineena, ei nyt voinut sanallakaan itsiänsä puollustaa. — Katumus ja harmi, viha ja uhka synnyttivät ankaran taistelun hänen sydämessään. Ne heikot siemenet, mitä pastori oli ehtinyt kylvää, tukahtuivat pian ja pahat taipumukset saivat silmänräpäyksessä hänessä voiton.
Kun siis lapset jälleen pirttiin kerääntyivät kaipasi yksi rahakukkaroaan, toinen eväsnyyttiään ja kolmas kuuden markan maksavaa hattuaan. Ne olivat kaikki selittämättömällä tavalla kadonneet ja kadonnut oli Räisäspoikakin.
* * * * *
Levottomin sydämin värjätteli Antti talven siellä täällä, mutta kun Rytkönenkin saapui keväällä vankeusmatkoiltaan kotia, lyöttäytyivät he jälleen yhteen joukkoon ja alkoivat painua yhdessä etelää kohden.
Nyt sai Antti liukua mielin määrin paikasta toiseen ja viettää sellaista elämää, jota hän kaivaten oli kaivannut aina siitä asti kuin Suutari-Elkko oli hänelle lapsena noita rosvojuttujaan kertonut; mutta pastorin opetus oli kumminki niin paljon vaikuttanut, että hyvin usein sykähti hänen sydämensä niin kovin levottomasti.
Kaukana Haapaveden sydänmailla menivät Rytkönen ja Räisäspoika erääsen torppaan ja pyysivät rahan edestä ruokaa.
Torpassa oli ainoastaan vaimo lastensa kanssa kotosalla ja hän kertoi vesissä silmin köyhyyttään eikä sanonut voivansa ainoata lasten ruokaa kuleksioille antaa.
Vaimoparka oli elämässään nähnyt jo tuulen jos tuiskunki; olipa ollut toisinaan vuorokausmääriä syömättäkin, säästääkseen pienokaisten suurimpaan hiukaan edes jonkun murun.
Niin se vaimo kertoi, eikä Anttikaan voinut estää kyyneliä kohoamasta silmänurkkiinsa. Hän kaivoi povestaan 10 ruplan setelin, ja antoi sen liikutettuna vaimolle.
Mutta eihän se Rytkönenkään miestä huonommaksi ruvennut, olihan sitä hänelläkin rahaa, eikähän tuo 10 ruplaa niin suuri herra ollut, ettei tuota olisi raskinnut köyhälle antaa.
Kaksikymmentä ruplaa! — Semmoista summaa ei vaimo paralla ollut eläissään ollut… Sehän oli aivan käsittämätöntä… Olisivatko Elian päivät jälleen palaantuneet; olihan vaimo tosin monta kertaa rukoillut Jumalaa ruokkimaan hänen lapsiaan, niinkuin kaarneet ruokkivat Eliaan korvessa.
Sinne ne tuttavamme heittivät vaimon ihmettelemään ja jatkoivat matkaansa.
Yön tultua tunkeusivat he erään toisen metsätorpan ikkunasta sisään, sillä nälkä kurrasi kovin heidän suoliansa. Mutta eivätpä sieltäkään muuta ravintoa löytäneet, kuin maitoa, jota he joivat ja heittivät 10 kopeikkaa sen maksoksi, sillä eihän toki köyhiltä saanut ilman ottaa.
Vähitellen saapuivat karkurit Haapavedelle, mistä he menivät järven yli ja kulkivat erään Rytkösen vanhan ystävän luo Vattukylään.
Sielläpä sattui olemaan muitaki vieraita, jotka olivat isännän kanssa saaliin jaolla metsässä. Mutta jako ei oikeen kristillistä liene ollut, koska isännän ja vierasten välillä syntyi niin ankara tappelu, jotta isäntä kannettiin pahasti haavoitettuna metsästä kotia.
Sen vuoksi eivät tuttavamme voineet kauvemmin tällä kertaa vierailuaan jatkaa, vaan kulkivat aina Kuonanperälle saakka Kalajoen varrella, josta parin viikon perästä tulivat kumminki ystävänsä luo takaisin Vattukylään, tuoden matkassaan runsaan saaliin varastettua tavaraa.
Mutta kauan eivät he yhdessä kohden viihtyneet. Jo seuraavana yönä tunkeusivat he ystävänsä neuvosta erään torpan kamarin ikkunasta sisään, sillä siellä oli ystävä kehunut olevan enemmältä rahaa.
Antti, joka oli sukkelampi, hypähti ikkunalle ja siitä alas; mutta moksis! — ja hän tunsi olevansa täysinäisessä piimä saavissa. — No viis niistä — pian oli hän lattialla ja piimä se roiskui ympäri huonetta Antin rahoja etsiessä.
Mutta se hakeminen ei vaivaa maksanut. Ainoastaan eräästä ohranjyvillä täytetystä pöntöstä löysi hän 15 kopeikkaa.
Löytyipä sieltä sentään muudan leiviskä voita ja sen kantoivat he lähellä olevaan tervahaudan palttoon, menivät itse niittyjä pitkin muutaman neljänneksen päässä olevaan niittysaunaan ja paneusivat siellä nukkumaan. Mutta kummallista kyllä; ennen ei Antti koskaan tuntenut sellaista rauhattomuutta tunnossaan kuin nyt Rippikoulussa oltuaan. Päivät pitkään hääräillessään ei hän sitä niin tuntenut, mutta yhteen kohden asetuttuaan tunsi hän sydämessään aina niin kummallista levottomuutta ja tyhjyyttä. Kauan käänteli Antti nytkin levottomasti itsiään, ennen kuin pääsi nukkumaan.
Aamulla, kun torpan väki ylös nousi, huomasivat he pian varkaudenki. Nuo Salomonin timanttihelmet, mitkä aamu-auringon valossa nurmikolla niin kauniisti kimaltelevat, niitä ne varkaat eivät olleet voineet varistamatta olla.
Helppohan siis oli torpan miehen aamukasteesen tullutta jälkeä myöten seurata heitä tervahaudan luo ja löytää sieltä voinsa. Hakipa hän vielä naapuristosta neljä rotevaa miestäki, jotka lähtivät jälkeä myöten seuraamaan varkaita niittysaunaa kohden.
Mutta itse meni torpan mies kruununvoudin luo. Hänellä olivat jo varmat tiedot Rytkösen ja Räisäspojan tekemistä varkauksista Kuonanperällä päin ja tiesipä hän tarkoin heidän kaikki entiset ansionsa, ynnä heidän ulkomuotonsakin.
Yks kaks pani hän kapulan liikkeelle ja käski miehen talosta rosvoja kiinni ottamaan. Pian kerääntyiki miehiä joukottain ja kruununvouti jakoi heidät pieniin joukkoihin, asetti kulleki päällysmiehen ja lähetti näin miesjoukkoja kaikille haaroille.
Karkurimme vetelivät kaikessa rauhassa levollista untaan tuolla niitty-saunalla, kun heidän jälkiänsä seuranneet miehet saapuivat paikalle.
Saunan edessä oli parin sylen päässä lato. Takaa ajajat teljesivät ladon seinästä saunan oveen ylettyvällä kangella saunan oven kiini.
"Holoo!" huudahti yksi heistä, repäsi saunan ikkunan irti ja pisti päänsä sisälle; "Antautteko oikealla?"
Silmän räpäyksessä olivat karkurimme kuin ammutut seisoallaan.
He silmäsivät ympäriinsä ikäänkuin tiedustellakseen, missä olivat; sitten tapasivat heidän silmänsä kysyvästi toisiaan ja taas he silmäsivät ympärilleen juuri kuin tutkiakseen, mitä oli ensin tehtävä.
Vihdoin kääntyi Rytkönen ovea kohden, tarttui ripaan kiini ja katsoi kysyvästi Räisäspoikaan.
Tämä keräili tavaransa ja antoi merkin Rytköselle rynnäkön alkamiseen,
Rytkönen painoi ovea.
"Nyt otti p—le!" jupisi hän itsekseen, kun tunsi oven olevan kiini pönkityn, otti pyssynsä, ampui ikkunasta ulos ja pisti kutin sijalle.
Sillä välin tempasi Räisäspoika kirveensä, jota hän aina kantoi vyössään, alkoi iskeä ovea auki, josta seurasi, että tuo rapistunut lauta ovi oli pian säpäleiksi silvottu.
Nyt tirkistivät viholliset toisiaan vasten silmiä, mutta seuraavassa silmän räpäyksessä olivat he jo molemmin puolin vetääntyneet ovenpielien suojaan.
Onneksi olivat karkurit nähneet tarpeeksi; he nimittäin olivat huomanneet, ettei kiinni-ottajilla ollut ampuma-aseita, jonka vuoksi he liikkuivat vapaammin. Räisäspoika oli sattunut kiukaan puolelle ovea ja sinne töytäsi nyt Rytkönenki; koppoi kiven kiukaasta ja vippasi ulos.
Kiinni-ottajat hosuivat sillä välin kangeilla ristiin oven edessä, etteivät karkurit ulos pääsisi; mutta sisään eivät hekään uskaltaneet yrittää.
Pian lensi Rytkösen viskaama kiuaskivi uudelleen saunaan. Karkurit alkoivat viskata kiukaasta kiviä ulos, minkä kerkesivät, ja kiinni-ottajat paiskoivat kerkiämiseen niitä takaisin saunaan; mutta molempia suojelivat saunan oven pielet niin, ettei kivittämisestä kummallekaan puolueelle mitään hyötyä ollut.
Vihdoin hyppäsi Rytkönen kynnykselle, ampui kutilla lähimmän miehen kumoon ja töytäsi ulos. Räisäspoika seurasi hänen jäljessänsä.
Kiini-ottajat hölmistyivät hetkeksi, jotta karkurit pääsivät muutaman askeleen päähän. Silloin viskasi yksi mies karkureita kivellä, joka sattui Rytkösen käteen ja katkaisi pyssynperää vasten häneltä pikku sormen aivan eri poikki. Mutta sitä ei hän nyt tuntenut, hän pakeni vaan pitkin niittyä, minkä ehti. Mutta yksi takaa-ajajista yritti saavuttaa hänet, jonka vuoksi Rytkösen täytyi ampumalla eroittaa hänet itsestään.
Räisäspoika, joka oli mainio juoksija, pakeni sitä vastaan läheistä metsää kohden, johon pari takaa ajajaa seurasi häntä.
"Ottakaapa kiini!" huusi hän metsän laitaan päästyään ja huomattuaan miten kauas takaa ajajat olivat hänestä jo jääneet. — Sitten hän pakeni metsään, johon eivät ajajat häntä enään seuranneet.
Räisäspoika painui yksin sydänmaitse kirkon kylää kohden. — Sillä välin olivat kruununvoudin keräämät miehet jo ehtineet pienissä joukoissa hajaantua kaikkialle. Mutta siitä ei kumminkaan Räisäspojalla tietoa vielä ollut.
Kun hän läheni kirkon kylää, huomasi hän yht'äkkiä aseellisia miehiä lähenevän häntä kaikilta puolin metsässä. Onneksi ei näilläkään ampuma-aseita ollut.
"Seis!" huusi yksi mies Antille.
Antti vilkasi ympärilleen, huomasi lähellä suuren lehmikarjan. Hän tempasi pitkän rangan, juoksi karjaan ja alkoi sillä pieksää lehmiä minkä jaksoi. Lehmät laukkasivat häntä pystyssä kuin hullut ja Antti juoksi aivan niiden kintereillä.
Kiini-ottajat eivät voineet vastustaa tuota outoa rynnäkköä, vaan väistyivät lehmikarjan edestä ja niin oli Antti taasen hetkeksi pelastunut.
Hän käveli sen jälkeen Haapakoskelle, johon vouti oli myös laittanut kahdeksan miestä vahtiin. Räisänen käveli jokivartta, mutta eräs myllyssä oleva mies huomasi hänet.
"Mistäs tämä mies on?" huusi mies Räisäselle.
"Tuolta olen Lammin suulta."
"Kuka sinä sieltä olet?"
"Minähän olen se Lamminsuun kuohari."
"Ethän sinä se ole — minähän tunnen sen."
"Se minä olen."
"Valehtelet! — Taidatpa olla niitä karkureita. — — Miehet hoi!" huusi hän pihaan, "täällä taitaa olla yksi niitä karkulaisia."
Portilla seisoi kaksi miestä, jotka antoivat heti tiedon muille kiini-ottajille ja alkoivat puhutella Anttia.
"Kuulehan!" sanoivat he, "eläpä mene, — meillä on asiaa."
"Mitähän asiaa teillä sitten olisi?"
"No, — jos oikea mies olet, niin mitä sinä pelkäät? — — Mutta taidatpa olla niitä karkureita, koska…"
"Niinpä olenki — mutta ottakaapa kiini", sanoi Antti, hypähti kerran ja nakkasi aika juoksun.
Toiset miehistä töytäsivät rantaan, ottivat venheen ja alkoivat soutaa alas virtaa; toiset taasen lähtivät Antin kanssa perä vilkkaan ja juoksivat jonkun pari neljännestä.
Mutta vastaan tuli suuri Rytkynoja, jonka ylitse oli viisisylinen hirsi portaana. Antti juoksi sen ylitse ja sieppasi hirren pois, joten takaa-ajo hidastui.
Antti huomasi ojan suulla jokirannassa venheen, juoksi sen luo, hyppäsi veneesen ja alkoi soutaa joen toiselle rannalle. Mutta tuossa vähän matkan päässä oli takaa ajajainki venhe, jossa souti neljä miestä ja viides piti perää.
Antti ehti kumminki rantaan ennen kuin takaa ajajat ja kiiruhti metsään.
Takaa ajajat lähtivät nyt veresvoimasta ajamaan Anttia, vieläpä ampuivatkin hänen jälkeensä muutamia kertoja.
Antti parka, joka oli jo peräti lääpästynyt, jaksoi enään vaan suurella vaivalla juosta. Ainoastaan maine hänen tavattomasta nopeudestaan pelasti hänet tällä kertaa, sillä takaa ajajat pitivät turhana yrittääkään häntä juoksemalla kiini saada eivätkä siis häntä pitkältä ajaneet metsässä, vaan palasivat takaisin.
Kun Räisäspoika huomasi, ettei häntä enään ajettu, laskeusi hän väsyneenä vatsalleen puun juurelle. Hänen sydämensä läpätti ikäänkuin haavan lehti ja koko ruumiinsa värisi kuin kahila virrassa liikanaisesta lääpästymisestä. Tuskallisesti oikoi hän jäseniänsä ja verivirta alkoi kuohua hänen suustansa. Hetken päästä vaipui hän virkistävään uneen.
Herättyänsä tunsi hän erinomaisen raukeuden jäsenissään. Sydämensä tuntui niin raskaalle. Kaualle aikaa ei hän ollut tuntenut sellaista sisällistä levottomuutta, mikä häntä nyt vaivasi. Hänen mieleensä johtuivat äskeiset tapaukset ja siitä pykälä pykälältä muistui hänelle koko mennyt elämänsä aina Suutari-Elkon rosvojutuista pastorin sydämellisiin varoituksiin saakka.
Hän nousi verkalleen seisomaan ja alkoi kävellä hiljalleen niitä seutuja kohden, missä tiesi Rytkösen tapaavansa.
Mutta omatuntonsa muistutti häntä yhä elävämmin pastorin varoituksista. Hän seisahtui miettimään. Oli kuin joku näkymätöin henki olisi häntä pidättänyt Rytköseen enään yhtymästä.
Selvästi huomasi hän myöskin sen vaaran missä hän näillä tienoin joka hetki oli. Hän otti rahakukkaron taskustaan ja laski tarkkaan rahansa.
Hän huomasi voivansa varastamisella kokoontuneilla rahoillaan ostaa muutamiksi viikoiksi jonkun rehellisenä pidetyn ihmisen suojelusta, kunnes häntä heitettäisiin etsimästä. — Sitten — niin arveli hän — pääsisi hän kenenkään huomaamatta pujahtamaan rajan ylitse Ruotsin puolelle ja alkaa elää muiden ihmisten tavoin. —
Niin se tuumi tuo Antti parka; mutta jo pari kuukautta myöhemmin yltyi hän Oulun markkinoilla uudelleen varastelemaan, vaikka — se täytyy myöntää — hän tänä koko pitkänä aikana ei ollut penninkään vääryyttä tehnyt, ei antautunut Rytkösen eikä muiden rosvojen seuraan.
Mutta markkinoille tultuansa ei hän millään hinnalla voinut vastustaa himoansa kuin niin monta hyvää tilaisuutta ilmestyi ihmisten taskujen tyhjentämiseen.
Mutta pian sai poliisikin hajua Räisäspojan markkinoille saapumisesta.
Eräs Limingan mies, joka tunsi Antin, rupesi poliisin kanssa etsimään häntä.
Pian tapasivatkin he Antin kauppatorilla, mutta Liminkalainen ei ollut kyllin harjaantunut salapoliisin toimessa. Liian varomattomasti alkoi hän pyöriä Räisäspojan kintereillä, jotta tämä huomasi kohta mikä Liminkalaisella oli mielessä.
Ylpeästi keikautti Antti hänelle niskojaan, hypähti kerran, sanoi pilkallisesti: "otapa kiini!" ja nakkasi juoksuun.
"Ottakaa kiini! — Ottakaa kiini!" huusi Liminkalainen ja alkoi juosta hänen perässään.
"Ottakaa kiinni! — Ottakaa kiini!" huusi Räisäspoikakin ja juoksi minkä kerkesi.
Ihmiset hölmistyivät katselemaan, että missä se kiini otettava menee. Mutta tuolla kadun risteyksessä seisoi joukko Limingan miehiä, jotka tunsivat Antin, huomasivat petoksen, piirittivät hänet ja niin joutui hän satimeen.
Vuosikaudet pidettiin häntä sitten tutkintovankina Oulun linnassa, kunnes hänet tuomittiin — paitsi muuta — parin vuoden vankeuteen.