III.
Kukapa tietää, jos Räisäspojastakin vielä ihminen saataisiin. Niin — eihän tuota tiedä. Koettaa sitä ainakin sopisi. Jos hän vaan tulisi johonkin kristillismieliseen perheesen, jossa häntä lakkaamatta silmällä pidettäisiin ja jossa hän muutoin itsekin viihtyisi, niin ei tietäisi mitenkä kävisi. Niin — eihän tuota tietäisi.
Siihen suuntaan ne kirjoittivat muutamat vankeus-yhdistyksen jäsenet muutamille kristillismielisille ihmisille Limingassa ja kehoittivat heitä hankkimaan Antille turvapaikkaa jossakin kristillismielisessä perheessä, kun Antti oli vankeudessa rahtinsa kärsinyt.
Semmoinen löytyikin Limingassa pian, Märkälä oli noiden ihmisystäväin mielestä niinkuin sitä varten luotu. Siellä, jossa asui vaan kaksi Jumalata pelkäävää vanhusta, muori ja vaari, ruotulaispojan sekä parin kolmen palkollisen kanssa, siellähän Antti — jos missään — voisi parantua, jos vaan Märkälän vaari hänet tykönsä ottaisi. Niin — ja ehkäpä se ottaisikin. Saattaisihan tuota ainakin kysyä.
Mutta kovin epäileväisesti se Märkälän vaari päätään puisti, kuin hänelle asiasta puhuttiin.
"Joka kerran äyriksi lyöty on, niin äyrinä se pysyy", arveli hän.
"Aika vanhaa sutta kirjalle opettaa", tuumi muori.
"Niin — nuorenahan olisi vitsa väännettävä", säisti vielä vaari, "mutta", lisäsi hän, "eihän tuo nyt maata alemmas vie jos koettaakin, antaa vaan pojan tulla tänne", ja sillä oli asia päätetty.
Mutta kovin tuntui Räisäspojasta ikävälle ensi aluksi. Märkälässä oli elämä hänen mielestään niin kovin yksivakaista.
Pian rupesi hän kumminkin aina enemmän ja enemmän mieltymään noihin yksivakaisiin ja sydämellisiin vanhuksiin, jotka häntä kohtelivat ikäänkuin omaa lastaan. Varsinkin rakastui Antti muoriin, joka niin ystävällisesti piti huolen hänen pienimmistäkin tarpeistaan.
Märkälässä ei ollutkaan eroa palvelusväen, ruotulaisen ja talonväen välillä. Kaikki he söivät samalta pöydältä, makasivat yksissä huoneissa ja asuivat seon.
Ja kun Märkälän muori puhui Antille opettavaisia sanoja ja kuvaili hänelle miten hänkin voisi vielä elää onnellisena, jos vaan ryhtyisi rehelliseen työhön ja heittäisi pois tuon kurjan karkulais-elämän, niin Antti teki vilpittömiä päätöksiä ruveta elämään muorin neuvojen mukaan.
Mutta kun Suutari-Elkko tuli Märkälään niittysaappaiden tekoon, niin silloin se Antille taasen elämä alkoi.
Päivät pääksekkäin istui hän tuossa sivu-akkunan pielessä ja kuunteli Suutari-Elkon hupaisia tarinoita. Mutta erittäin liikuttivat Anttia suutarin kertomukset Amerikan kultamaasta.
Siellä Amerikassa — niin kertoi Elkko — siellä voi köyhä työmies, yhtähyvin kuin suuret herratkin, pistää rakin — semmoisen liepeettömän takin kuin pappilan maisterillakin on — päälleen ja pitää komeita puheita kansan kokouspaikoissa aivan niinkuin rovasti häissä tahi ristiäisissä. Kukaan ei siellä kysy mikä olet ennen ollut tahi mimmoisia ihmisiä ovat isäsi ja äitisi olleet, kaikki ovat siellä yhden arvoisia. Ja suuria rikkauksia ei siellä ole myöskään vaikea saada. Ihmisen pään kokoisia kultamöhkäleitä löytyy toisinaan maasta, kun sitä vaan vähäsen tonkia viitsii.
Näitä ja muita tämän laatuisia kertomuksia kuullessaan innostui Antti niin, että päätti paikalla lähteä sinne.
"Mutta sinne päästäksesi tarvitset paljon rahaa", arveli Märkälän muori.
"Rahaako?" arveli Antti, "onhan maailmassa paljon semmoista ja kyllä minä…"
"Niin mutta ainoastaan rehellisellä työllä ansaituilla rahoilla on siunausta", sanoi muori.
"Siunausta? — Mitä se on?"
Muori selitti Antille miten parhaiten osasi, mikä siunaus on. Hän sanoi, että kun hekin vaarin kanssa menivät nuorina, Antin ikäisinä naimisiin, ei heillä kummallakaan ollut tavaraa enempi kuin taivaan linnuilla, mutta sitten rupesivat he oikeen ahkerasti työtä tekemään. He palvelivat ensinnä vieraita ja sitten, kun olivat vähäsen saaneet kokoon, ostivat he tämän pienen talon ja tässä he ovat sitten ahkeroineet, jotta heille nyt on Jumala siunannut kaikkea mitä he tarvitsevat.
Tämän kuultuaan vaipui Antti syviin mietteisiin. Olisikohan muorin sana totta, niin hän tuumi. Mutta miksikä sitten niin moni ihminen elää ja kuolee köyhänä?… Mutta olenhan toki minäkin saanut jo eläissäni paljon rahaa, vaan se kaikki on mennyt kuin Mönkkösen piimä pitkin Kuittilan kujaa. Ei siitä ole mitään hyvää ollut… Ei… Mutta mitähän jos koettaisi ruveta työtä tekemään… Mutta kukapa se minua työhön ottaisi ja päälliseksi vielä palkan maksaisi?… Ehkäpä sentään vaari… Saisihan tuolta kysyä.
Kun Märkälän vaari sanoi ylihuomenna eli ensi Perjantaina lähdettävän niitylle ja kyseli Suutari-Elkolta mistä hän sopivan niittyjätkän saisi, sanoi Antti:
"Ottakaa minut."
"Sinut! Lapsi rukka, sinä et ole eläissäsi kunnollista päivätyötä tehnyt. Ei ole helppoa oppia kovaan työhön. Siihen tarvitaan enemmän kestävyyttä kuin arvaatkaan."
"Minä niin mielelläni koettaisin opetella työhön", sanoi Antti kiihkeästi.
"No paljonko sinulle pitäisi palkkaa maksaa?"
"Mitä te maksaisitte?"
"Se nyt on vaikea sanoa, jos et sinä opi niittämään."
"Minäkö? — Opimpahan vankeudessakin niin hyväksi 'timperiksi' että kaikki tarkimmat työt annettiin minulle… Paljonko maksatte, jos piisaan tuolle teidän renki Jussille niittämässä?"
"No viisitoista markkaa, vaan jos et piisaa, niin sitten vähempi."
"Minä näytän että piisaan", sanoi Räisäspoika ja hieroi malttamattomasti käsiänsä. Hän olisi mielellään aivan paikalla lähtenyt kilpasille. Hän laittoi vikatteet, haravat ja muut värkit valmiiksi, mutta aika kului niin hitaasti. Hän odotti kärsimättömästi kuin lapsi perjantaiaamua, jolloin pääsisi Jussin kanssa kilpasille.
Suutari-Elkolta oli hän saanut tietää, että matkarahoja Amerikaan tarvittaisiin noin 400 markkaa. Hän laski useita kertoja miten kauvan pitäisi tienata, ennen kuin sinne pääsisi.
Viimein tuli perjantaiaamu ja ensimäisenä seisoi Antti heinikon rinnassa.
Työ se ei oikein tahtonut käydä aluksi. Milloin hän löi liian ylös, milloin alas, eikä vikatekaan oikein ottanut teroaksensa. Vaarin täytyi sitä silloin tällöin terottaa.
Kaiken päivää hän kumminkin hakkasi, että hiki jokaisesta karvan nenästä vieri.
Mutta illalla oli hän niin väsynyt, ettei ruokakaan lystännyt ja seuraavana päivänä olivat sivut niin kipeät, ettei sijaltaan liikkumaan päässyt.
Hän makasi koko lauvantaipäivän eikä paljon liikkunut vielä pyhänäkään.
Yksinään sai hän maata pirtissä kaiken päivää, kun Suutari-Elkkokin oli jo talosta lähtenyt eikä muorillakaan ollut paljon aikaa pirtissä olla.
Siinä hänellä oli tilaa miettiä kaikenlaista. Mutta erittäin pyöri hänen mielessään kysymys miten hän Amerikaan pääsisi.
Vaarin taskukello se kävellä raksutti tuolla seinällä. Se hänen kynsiään enin syyhytti. Olisi niin mukavaa olla sen omistajana.
Oli tuolla peränurkassa pieni nurkka-kaappikin, jonka vaari piti aina lukossa. Olisi niin soma tutkia senkin sisusta. Ehkäpä sielläkin olisi jotain, jonka omistajana olisi hupainen olla.
Mutta yksi asia se kumminkin hänen uteliaisuuttaan enimmän ärsytti. Sitä hän koko lauantaipäivän aina tavan takaa mietti ja pyhänä ei se hetkeksikään hänen mielestään lähtenyt.
Hän oli muorin nähnyt käyvän usein tuolla aitassa, hiipinyt sentähden eräänä päivänä aitan ovelle ja nähnyt muorin pyllöttävän avatulla arkulla, jonka hän oli hätäisesti — niin ainaki oli Antista näyttänyt — lupsauttanut lukkoon, kun oli Antin huomannut.
Mitä mahtoikaan olla tuolla arkussa. Sitä se Antti vaan mietti ja taasen uudelleen mietti. Ehkäpä rahaa. — — Mutta mitähän jos… Mutta ei sitä sentähden viitsi noin kunnon ihmiseltä. Mutta voisihan sentään katsoa, että mitä siellä on, — eihän tuo silmä osaa ottaisi. — Niin — ja voisihan ne rahat sieltä ottaaki ja antaa sitten pois; — eihän nuo siinä pilaantuisi. Mutta olisihan sentään niin lystikästä jos … ja sitten olisi niin soma nähdä seuraavana päivänä, kun muori taasen arkulleen menisi ja tapaisi sen tyhjennettynä, rupeaisi hätäilemään ja voivottelemaan ja itkemään, että mikä sinne on tohtinut murtautua. — Niin — Niin … olisihan se sitte niin lystiä lohduttaa muoria ja sanoa, ettei nyt sentään kovin murehtia, ehkä ne löytyvät rahatkin; ja kun muori ei sitä uskoisi, niin antaa sitten rahat muorille ja sanoa, että täällähän ne ovat.
Niin se Antti tuumi ja innoissaan oli hän jo kävellyt tuonne aitan edustalle; — mutta ei sentään vielä, eihän ne makaakaan vielä tuolla sisällä. Mutta nyt minun pitää pistäytyä tuonne tupaan, siellähän se aitan avainki periseinällä naulassa riippua helttasee.
Näin arvellen katosi Räisäspoika hetkeksi aitan edustalta, vaan pian hän ilmaantui siihen uudelleen ja näkyi pistävän tuonne aitan alle jotain.
Mutta tuolla lähenee taloa Kuppasen Aappo ja joukko muuta kylän nuorisoa.
Antti istahtaa tuohon kivelle vuottelemaan.
Raita se kasvaa rannalla ja vaan ei kasva kuusi;
Hyvästi nyt vanha kulta, mulla on jo uusi.
Raita se kasvaa rannalla ja vaan ei kasva mänty;
Ja mikäs se on sen lämpymempi, kuin oman kullan sänky.
Raita se kasvaa rannalla ja vaan ei kasva paju;
Selvänä poika siivo on, vaan juovuksiss' on raju.
Niin ne pojat laulelivat aitan edustalle saapuessaan, vaan Antin siinä huomattuaan, seisahtivat he ohikulkevan puron reunalle.
"Mutta sanopa, Antti, miten sinä taskuvarkaudessa aina onnistut", kysyi
Heiskasen Iikka Räisäspojalta.
Antti yritti päästämään synkeän kirouksen, mutta samalla pisti hänen silmäänsä Iikan pullollaan oleva housun tasku. "Olisipa soma katsoa mitä tuolla on", arveli hän ja päätti ruveta sen vuoksi pettelemään.
"Se nyt on vähänen konsti", sanoi Antti, "ja jos tahdot vähän viipyä tässä, niin tyhjennän sinulta viiden minutin kuluessa tuon taskun, joka noin pullottaa."
"Se on valetta ja vihapuhetta; — mutta koitahan", arveli Iikka.
"Se nyt on helposti tehty, mutta vaikeampi on oppia karkulaisen tavoin juomaan metsässä, missä harvoin on astiaa matkassa", arveli Antti.
"Siinä nyt ei mahda olla suurta konstia", sanoi Iikka.
"On siinä sentään", väitti Antti.
"No miten se sitten tapahtuu?" tiedusti Iikka uteliaampana.
"Kas näin!" sanoi Antti, seisahti puron reunalle, pani kädet niskan taakse ja kumartui niin seisapisteestä purosta juomaan.
"Ka pirua, kuinka on notkea!" arvelivat pojat ja kumma se oli tytöistäki.
"Mutta koetapa sinäkin Iikka, ethän siinä sanonut suurta konstia olevan", sanoi Antti.
"Kyllä minä en suju!" sanoi Iikka.
"En minäkään ensin sujunut, vaan kun Rytkönen minua vaan kerran ohjasi, niin hetipä opin, kas näin vaan", ja hän kumartui taasenki.
"Mutta minäkipä koetan!" huusi joku joukosta. — "Ja minä!" — "Ja minä!" kuului joukosta ja oikein miehissä ryhtyivät pojat koettamaan, mutta ei yksikään saanut heistä suutaan edes lähellekään vesi kalvoa; mutta Antille siinä vaan ei työtäkään ollut.
"Eläpäs huoli Heiskasen Iikka, sinä melkeen osaat, sujutahan itseäsi vaan tuolla tapaa", sanoi Antti, tarttui Iikkaa vyötäisistä kiinni ja väänti häntä alaspäin. — "Kas niin! — Koeta, koeta!" kehoitti hän ja Iikka se parastaan koetti, mutta turhaan, suu vaan ei ottanut vettä tavatakseen. — Mutta Antin käsi se oli sillä välin pistäytynyt Iikan taskuun ja kaapannut sieltä jotain.
"Oletteko ollut tässä vielä yli viiden minuutin?" kysyi Antti pojilta.
"Emme suinkaan", arvelivat pojat epäillen.
"Mutta missä on tupakki kukkarosi, Iikka?" kysyi Antti.
"Voi turkinpippuri!" sanoi Iikka koitellen taskuaan, "nyt se on jalkansa löytänyt."
Samalla veti Antti kukkaron taskustaan, josta pojat kovin ällistyivät.
"Konsti se on, joka pelaa", arveli Antti.
"Niin mitäs kun sillä lailla!" huudahti Kuppasen Aappo.
"No millä lailla?" kysyi Antti ja loi puoleksi pilkallisen ja puoleksi halveksivan silmäyksen Aappoon.
"Niin — kyllähän tuota tuolla lailla jos kuka osaa; — mutta koetahan varastaa tuo minun rahakukkaroni tuosta liivin taskusta", sanoi Aappo miehevästi.
"Tuommoiselta pöllöhaukalta minä nyt en viitsi mitään varastaa", sanoi
Antti, mutta loi kumminkin ahnaan silmäyksen Aapon kukkaroon.
"Sen kissaa! Miks' nä [sinä] haukut minua?" huudahti Aappo äissään.
"Entä nä! — Entä nä!"
"Sen kissaa!" sanoi taasen Aappo likennellen Anttia.
"Elä nä tule kissan luo, se kynsii", sanoi Räisäspoika ja niisti Aappoa nenästä.
Kaikki pyrskähtivät yhteen ääneen nauramaan.
Se vimmastutti Aappoa niin, että hän jamautui Anttiin syliksi.
Hetken perästä olivat he molemmat pitkänään kentällä, Antti ensin alla, vaan kohta pyöräytti hän notkeasti kuin suolingainen itsensä päälle ja hypähti muutaman sylen päähän Aaposta seisomaan, toisten poikain nauraessa ja hurratessa. —
"Mutta missä on rahakukkarosi?" huudahti Räisäspoika Aapolle, joka suuttuneena mennä käytti kartanoon.
Ehdottomasti pisti Aappo kätensä liivin taskuun, mutta se oli tyhjä.
"Pidä nyt se, sen rosvo!" uhki Aappo mennessään; mutta muut pojat eivät kyllin voineet ihmetellä Antin nokkeluutta.
Heiskasen Iikka otti Aapon kukkaron ja vei sen hänelle taloon.
Pojat yrittivät jatkaa matkaansa, mutta Räisäspoika oli niin kovin innostunut kepposiinsa, että hän vielä tahtoi jotain merkillistä pojille näyttää; ja varastamisessa — siinähän se oliki koko hänen maailmansa.
Hänen silmäänsä pisti Kuppasen rengin komeat kellon vitjat ja niiden perässä oleva kello hänen kynsiään nyt kovin syyhytti.
"Seis!" huudahti hän sentähden, "tuo kello minun pitää vielä saada varastaneeksi."
"Se on mahdotointa", vakuutti kellon omistaja.
"Ei se ole niinkään mahdotointa, kun kerran Oulun markkinoilla muutamassa kapakassa, missä minä huomasin erään herran takataskusta kukkaron nauhan riippuvan, rupesin sitä vetämään, vaan peijakas oli huomata vehkeeni, mutta minä tartuin väkitungoksessa näin ikään rinnasta kiini", ja hän tarttui Kuppasen renkiä rintaan, "ja olin muka tunkeuvinani hänen ohitsensa, mutta samalla pistin käteni hänen takataskuunsa — kas näin, katsohan ja vedin vaan kukkaron — kas näin!"
Mutta samalla purskahtivat kaikki nauramaan ja koettihan se Kuppasen renki nauraa, vaikka ei hän Räisäspojan käytöksessä mitään niin naurettavaa huomannut.
"Missä on kellosi?" kysyi vihdoin häneltä joku pojista.
"Hos peijakas!" huudahti renki ja nyt vasta huomasi hän, että Antti oli sen siepannut hänen päätään kääntäessä taaksensa katsomaan, miten Räisäspoika herralta rahoja varasti.
Kovin ne pojat ihmettelivät vielä mennessäänkin Antin nokkeluutta.
Mutta Antti se vaan jäi aitan luo miettimään tuota muorin raha-kirstua tuolla aitassa.
"Jo kai ne nyt nukkuvat", arveli Antti noin tunnin päästä, samalla pisti hän kätensä aitan alle, väännähdys vaan ja hän seisoi lukitun arkun edessä. Yksi potkaus vielä lisäksi ja silloin oli arkkuki auki. — — Mutta mitä kummia … ispinäpytty, muutamia makkaroita ja lisäksi vähän sorkkarasvaa; — — ei kiiltäviä kolikoita, ei kuparikopeikkaakaan.
Mutta samalla lensi ovi kiinni. — "Etköhän pysy siellä!" kuului
Kuppasen Aapon ääni, "kunnes apua saan."
Mutta Antti hyppäsi täyttä vauhtia ovea vasten, se aukeni. — "Hyvästi nyt!" huusi hän Aapolle, joka oli ehtinyt jo portille asti apua hakemaan ja pötki keinoihinsa. Niin heitti Antti Märkälän.
* * * * *
Räisäs-Eevan torppa oli jälleen saanut asujamensa. Eeva oli jo pari kolme vuotta oleskellut mökissänsä ja Rytkönenki oli viime päivinä sinne karku matkoiltaan koteutunut. Mutta harvoin näkyi torpassa olevan ketään kotona.
"He ovat kai parkinkiskomisessa", arvelivat ohi kulkevat kyläläiset; mutta Källi-Aapeli se torpan sivu kulkiessaan lauleli vaan:
"Tuolla metsän korvessa,
Viina juoksee torvessa."
Seuraavana päivänä tuli Räisäspoikaki tätiään tapaamaan, vaan kun ei löytänyt häntä kotona, niin meni hän Källi-Aapelilta kysymään Eevaa, mutta Aapeli lauleli vaan:
"Tuolla metsän korvessa
Viina juoksee torvessa."
Ja niine tietoineen sai Antti palata jälleen tätinsä torpalle, johon
Eevaki oli sillä välin koteutunut. —
"Tämä laulu on ko'ottu kolmesta", niin lauleli Antti tätinsä nähtyään,
"Tämä laulu on tehty kolmesta,
Kahvista, viinasta ja olvesta,
Nuorten laulettavaksi,
Ja vanhain naurettavaksi.
Vuonna kuusikymmentä kuus
Tehtiin Suomeen laki uus:
Viina kieltiin keittämästä
Juomapäiviä viettämästä.
Se meininki oli keisarilt'
Ett' viina loppuis juomarilt'…"
"Ohhoh hoh hoh hoh!" nauroi täti, "vain semmoinen meininki!… Jopa nyt poika parka erehdyt, — etkö parempaa meininkiä luule rakkaalla keisarillamme olleen?" —
"Mutta niinhän laulussa sanotaan, — enkä voi käsittää mitä muuta meininkiä olisi keisarilla ollut."
"Viisas keisarimme tiesi kyllä, ketkä viinanpolttoa elääkseen tarvitsevat — ja sentähden sääsi hän niin, että minä ja muut minun kaltaiseni turvattomat ja sorretut naiset voivat sitä kaikessa hiljaisuudessa harjoittaa ja sillä tavoin rehellisesti itsiänsä elättää. — Tule ottamaan ryyppy! — Vieläkö tyydyt Märkälässä olemaan?" —
"Minun mieleni ei tee ainiaksi ruveta vaan pilanpäältä varastamaan; vaan haluni hehkuu jälleen avaraan maailmaan ja sentähden olen Märkälän ikipäivikseni heittänyt. — Missä on Rytkönen?" —
"Rytkönenkö? — No, — voin sen sinulle sanoa, — hän on siellä, missä tämmöistä valmistuu", sanoi Eeva, veti viinapullon esille, ryyppäsi siitä ja tarjosi Antilleki.
"Missä sitten?" kysyi Antti ja ryyppäsi.
"Vesikarissa! — Minä lähden nyt sinne ja voit tulla sinäki, jos tahdot", sanoi Eeva.
"Tekee mieleni jäädä tänne nukkumaan, en ole viime yönä silmää ummistanut. Minun päähäni näette pisti, että erittäinhän ovat viinan juojat ja erittäin sonnan luojat ja heitin sentähden heinän teon ja muut työt niiden haltuun, joilla ei ole neroa helpommin itsiään elättää. Jään siis tänne nukkumaan ja sitten mietimme Rytkösen kanssa parempaa ja uutta, kun vaan neuvotte minulle mistä hänet löydän", arveli Räisäspoika.
"Tee kuin tahdot", sanoi Eeva, neuvoi hänelle tarkoin viinatehtaan
Vesikarissa ja lähti. — Antti paneusi nukkumaan. — —
Siinähän nyt makasi tuo Antti parka, makasi ja uneksi. Hän uneksi kaukaisista maista, joissa ikuinen kesä vallitsee, joissa metsät ijäti viheriöitsevät ja kesä lintuset lakkaamatta visertelevät; maista, joissa ei kukaan kysy: mikä olet ollut, tahi kuka on sinun isäsi ja äitisi; maista, joissa, lapion pistottain maasta kultaa kumpuaa. — Suutari Elkko oli noin Antin herkkää mielikuvitusta jälleen ylenmäärin kiihoittanut liiotetuilla kertomuksillaan Amerikan kultamaista — Antti uneksi äärettömästä merestä, jonka yli oli tuohon kultamaahan mentävä; hän uneksi suuresta, uhkeasta laivasta, joka häntä lukemattomien muiden matkustajain kanssa sinne kuletti; mutta oi! … hirmuinen ukon ilma yltyi merellä; se särki koko laivan, hirmuinen sekamelska syntyi laivalla, yksi juoksi sinne, toinen tänne ja Antti koetti pelastautua eräälle laudan kappaleelle, mutta se upposi … upposi pohjaan saakka ja vei Antin mennessään, … hirmuinen pelko ja kauhistus valtasi hänet ja hän heräsi. —
Hetkessä oli uni hänen silmistään kirvonnut; hänen sydämensä sykähti niin omituisesti huomatessaan, että hän kumminki oli vielä vakavalla mantereella kaukana pohjattomasta merestä.
Hetken päästä lähti Antti Räisäs-Eevan torpasta, sulki ovet ja käveli Angeslevän jokitörmää alas. Kappaleen matkaa kulettuaan mainittua jokitörmää, kääntyi hän viistoon pitkin niittymaita Vesikarin-kangasta kohden.
Omituinen maisema! Niittyjä ja yhä niittyjä vaan niin pitkälle kuin silmä kantaa. Ei mitään muutosta, ei mitään ylänköä, ei mitään vaihtelevaisuutta. Niittylatoja, suovanperiä ja pajupensaita vaan kaikkialla. Siellä täällä joku vesirotko, kaivosoja tahi suoviljelys; siinä koko vaihtelevaisuus. Niittymiehiäkään ei ollut vielä kuin aniharvassa. Semmoinen on ulkomuotonsa puolesta tuo maan mainio Limingan iso-niitty.
Mutta kovin levoton oli Antin mieli. Omituisen pakotuksen tunsi hän sydämessään. Eipä hän itsekään oikeen saanut selvää, mikä häntä vaivasi. Hän istahti tuohon mättään kyljelle ja heittäysi lynkäpäiksilleen mätästä vasten.
Kyllä sentään — niin arveli hän — kyllä sentään olisi tainnut olla parasta pysyä Märkälässä. — Niin … kyllä olisi tainnut … ja hän tunsi sydämensä sisimmästä lähtevän vakuutuksen, että kyllä se olisi ollut parasta. — — Hän tunsi, että juuri se seikka ettei hän Märkälässä ollut pysynyt, että se se olikin, joka hänen sydäntänsä niin kovin pakotti… Hänen mieleensä johtuivat nuot monet vaivaloiset seikkailuretkensä, joilla häntä jahdattiin kuin kesytöntä metsänpetoa. Arkana kuin jänis, oli hänen täytynyt pystyttää korvansa pienemmänkin risahduksen kuultuansa ja rehellisiä ja hyväntahtoisia ihmisiä oli hänen täytynyt paeta kuin jänis rumpua. Vuosikaudet oli hänen täytynyt elää lakkaamattomassa pelossa, että milloin kiinni joutuisi. Täydellisesti turvattuna ei hän ollut saanut hetkeäkään olla. — Mutta nyt … nyt tuntui elämä niin keveälle … hän oli rikoksensa sovittanut eikä siis tarvinnut pelätä ketään. — Kenelläkään ei ollut oikeutta häntä ahdistella… Mikä huojennus! — Mutta yksi kepponen vaan, yksi ainoa lukonmurto tahi taskuvarkaus … ja silloinpa taasen ei olisi lepoa missään. — — Mutta miten olla, kuin eleä… Kuinka sitten voisin — niin arveli hän — kuinka sitten voisin ruveta elämään muiden ihmisten tavoin. Tehdä raskasta työtä päivät pääksekkäin … ei! — Sitä en voi! — ja hän pyöräytti itseään toiselle kyljelle. Kovin tuntuivat vieläkin nivuset kipeiltä Perjantaillisesta niitosta… Ja sitten — niin ja sitten ruveta aina elämään yhdessä kohden … nousta aamulla kello viisi, painaa kohta sen perästä työhön, tulla määrälleen syömään ja sitten työhön ja sitten syömään ja sitten työhön ja sitten nukkumaan ja sitten työhön ja sitten nukkumaan ja taas työhön j.n.e. j.n.e. aina määrättömiin saakka aina vaan yhtä ja samaa. — — Huh kuinka se tuntui tukalalle … ja elää sitten aina yhdessä kohden!… Pyöriä ja hääriä aina samalla kylän nurkalla, olla yksissä seuduin kaiket ikänsä… Miten tukehduttavaa! — — On sentähden toista olla vapaana; toista on liukua paikasta toiseen, nukkua milloin haluttaa, syödä kun nälkä tulee ja olla missä tahtoo, liukua mielensä mukaan paikasta toiseen… Kas sepä elämää on! — ja hän innostui tuota ajatellessaan niin, että hän hetkeksi unhotti kaikki sen elämän vaivat ja kärsimiset, unhotti omantuntonsa varoittavan äänenki.
Hän hypähti jälleen seisomaan, mutta siitä säikähtyneenä pyrähti läheisestä rotkosta hanhiparvi liikkeesen. Vesikalvossa lentää pyräkeiden etsivät lintuset piilopaikkaa vastakkaisen rannan kortteikossa.
Vähitellen saapui Antti Vesikariin, mistä hän kappaleen aikaa etsittyään löysi tätinsä ja Rytkösen.
Räisäs-Eeva oli laittanut viinatehtaan tiheään tureikkoon, niin salaiseen paikkaan, että sitä olisi sieltä ollut mahdotoin äkkinäisen löytää. Sinne oli hän matalaan turvehökkeliin varustanut suuren kuparikattilan, läkkisen hatun, läkkipiiput, mäski-ammeet, rankkitynnyrit, viina ankkurit y.m. tarviskalut.
Paju- ja koivuvarvikko oli Eevan tehtaan ympärillä niin tiheä, että pujottelemalla täytyi Antin tunkeutua sen luokse.
Rytkönen venyi varvikossa pitkänään vedellen vankkoja savuja savupiipun känästä ja Eeva hääräili mäski-ammeen ympärillä.
Risahduksia varvikosta kuultuaan hypähti Rytkönen seisoalleen ja näytti varustautuvan vihollista vastaan ottamaan tahi — tarpeen tullessa — pakenemaan.
"Ei hätää!" sanoi Antti ja pujahti esille.
"Hos p—le!… Johan sinä olet turpunut aikamiehen näköiseksi!… Eihän sinua enää voikaan tunkea jokaisesta seinän varauksesta sisään. — — Muistatko sinä vielä tuota uintiasi piimäsaavissa?" huudahti Rytkönen.
Antin muoto kävi synkäksi. Rytkösen kysymykset johtivat jälleen hänen mieleensä entisiä kärsimyksiä. Hänen sydämensä alkoi sykkiä taasenki niin levottomasti. Hänen mieleensä johtui tuo onnellinen ja rattoisa elämä, jota Märkälän vanhukset elivät ja hän vastasi Rytkösen kysymykseen alakuloisesti:
"Muistipa tuota jos tahansa."
"Mitä!? — Joko ne ovat saaneet sinut kerettiläisyyttä harjoittelemaan?" huudahti Rytkönen, "vain niin, no — kyllä minä arvaan mitä he ovat sinulle sanoneet… He ovat sanoneet sinulle aivan tällä tavalla: jos et sinä heitä pois varastelemista ja rupea elämään ihmisten tavoin, niin ei sinulla kuuna kullan valkeaisna ole menestystä ja siunausta ja sinä kuolet Siperiassa ja kuoleman jälkeen panee Jumala sinut tuliseen järveen, — vai mitä … eivätkö he niin ole sinulle sanoneet?" —
Antti säpsähti kuullessaan mainittavan tulista järveä, hän muisti kuin unen näköä äitinsä kuolinvuoteellaan jostain semmoisesta puhuneen ja vastasi sen vuoksi Rytköselle katkerasti:
"Niin — kyllä he ovat jotain semmoista puhuneet."
"Hahhahhah!" nauroi Rytkönen, "mutta eivätkö he ole samalla kertoneet, että kun Jumala loi ihmisen, niin asetti hän sen kaiken päälle, ei ole antanut yhdelle enempää kuin toisellekaan; kaikki rikkaudet mitä maassa oli, antoi hän yhteiseksi, ei yhdelle enempää kuin toisellekaan, kaikille saman verran, mutta rikkaat ovat nyt anastaneet itselleen kaikki ja vainoavat jokaista, joka ei siihen ole tyytyväinen."
Siihen suuntaan se Rytkönen asioita selitteli Antille, käskipä vielä Eevan tuoda viinaaki ja yhdessä he siinä ryyppäsivät, tutkivat jumalallisia tarkoituksia ja ryyppäsivät.
Antti parka, jonka herkkä mieli tulistui siinä silmän räpäyksessä, missä hän eli ja jonka sydän hehkui niistä vaikutuksista, minkä alaisina hän milloinkin oli, joko ne sitten olivat hyvät tai pahat, niin — Anttiparka luuli todellakin kärsineensä vääryyttä, kuin ei ollut saanut rikkauksia yhtähyvin kuin esim. Kuppaset ynnä monet muut.
Kaikki paremmat tunteet väistyivät hänen sydämestään; viha ja katkeruus koko ihmiskuntaa kohtaan täytti hänen sydämensä.
Mutta samalla johtui hänen mieleensä Amerikan kultamaa. Niin sinne! — sinne oli hänen päästävä ja Rytkösen ja Eevan, siellä ei ole mitään eroa rikkaan eikä köyhän, ylhäisen eikä alhaisen välillä, mutta mistä saada niin paljo rahoja.
Rytkönen tiesi niitä Kuppasen nurkkakamarin piirongin loodassa olevan 2,000 markkaa.
Antti tunsi tarkoin paikan, tiesipä kertoa, ettei Kuppasella ollut yhtään miestäkään kotona, ne olivat kaikki yökunnissa kuokkamaata polttamassa.
Pantiin kumminkin varulta Räisäs-Eeva kylään katsomaan, että olisivatko
Kuppasen miehet kodissa.
Seuraavana iltana toi Eeva kylästä sanan, että Kuppasen miehet olivat yökunnissa kuokkamaalla. Hetki oli siis otollinen. Ryhdyttiin kiireisiin valmistuspuuhiin. Vähää jälkeen puolen yön olivat rahat käsiin saatavat. — — —
* * * * *
Eräässä niitty-ladossa lueskeli Antti rahojansa seuraavana päivänä. Hän aikoi ne sinne piiloittaa huomiseen asti, jolloin hän lähtisi tätinsä ja Rytkösen kanssa ensinki Ruotsin puolelle ja sieltä sitten Amerikaan. Hän luki yhä uudelleen kallista aarrettansa, jonka hän juuri oli Rytkösen kanssa jakanut, ja hänen silmänsä ne säihkyivät voiton riemusta siinä ladon laattialla selin oveen istuessansa.
"Seis mies!" kuului käskevä ääni ladon ovelta, "jos askeleen liikut, niin lasken sinut lävitse", jatkoi hän.
Antti loi ehdottomasti silmänsä ovea kohden ja näki jahtivoudin seisovan ovella ojennettu revolveri häntä kohden.
Antti vilkasi nyt ympärilleen, hänen silmissään oli raivoavan pedon silmien säihky ja käsi se haparoi vyötäisillä olevaa puukkoa.
Samalla laukesi jahtivoudin revolveri ja luoti lensi vastakkaiseen seinään, mutta sitä Antti tuskin kuulikaan. Vihasta vimmattuna paiskasi hän puukkonsa ovea kohden, mutta jahtivouti sai väistäneeksi iskun, ja puukko lensi läheiseen pensaaseen. Samalla syöksyi Antti itsekin ovelle ja paiskasi voimakkaalla iskulla jahtivoudin kappaleen matkan päähän seljälleen, mutta samalla sai hän päähänsä useita iskuja puukangista. Miehiä oli näet varalla kahden puolen ladon ovea. Antti horjahti pitkäkseen ja samalla heittäysi puolikymmentä miestä hänen päälleen. Antilla ei ollut muuta neuvoa kuin antautuminen.
"Vai täällä niitä Kuppasen rahoja räknätään", sanoi jahtivouti pilkallisesti.
Koska vanhastaan oli tunnettua, ettei Antin käsissä raudat pysyneet, kiersivät miehet vielä köyden hänen vyötäistensä ympäri, jonka yhdestä päästä piti kiini yksi mies, toisesta toinen ja jahtivouti itse talutti häntä käsiraudoista. Näin veivät miehet riemuiten saaliinsa kylään, johon vielä samana päivänä Rytkönenki tuotiin sidottuna.