IV.
Luonto Pohjanmaan rannikolla ei suurin vaihtelevaisuutta tarjoa. Kumminkin tekee siitä jyrkän poikkeuksen Oulujoen suu. Tamppisaaret — nykyiset huvisaaret — ovat nykyjään kautta maan tunnetut kauneudestaan. Juhlallinen on se vaikutus, minkä Merikosken pauhina ja sen puromaisten haaranteiden lirinä tekee mieleen. Yhdellä noista monista saarista, joita nuo puromaiset Merikosken haaranteet muodostavat, oli pienoinen valmistumaisillaan oleva, kuusikulmainen laudoista tehty huvihuone. — Kuvernöörille sanottiin siitä "lysthuusia" laitettavan, vaikka tosin on siinä jo vuosia harjoitettu julkista kapakkaliikettä.
Kaksi vankia, Rytkönen ja Räisäspoika, näpläilivät sen katolla. Viimeistä harjalautaa sovittelivat he paikalleen. Eräs kasakka loikoili sinellinsä päällä kentällä pitkänään, muutaman sylen päässä rakennukselta ja muudan vahtimies istui rakennuksen portailla, silmäillen väliin katolla olijoita, väliin kappaleen matkan päässä maata kaivavaa vankijoukkoa. Heidän luonaan oli muutamia muita vanginvahtia ja joukko kasakoita.
Kummallista kyllä, ei tuo harjalauta ottanut sopiakseen. Vangit kääntelivät ja vääntelivät sitä jos mihin suuntaan, pyyhkien silloin tällöin hikistä otsaansa räykeässä päiväpaisteessa ja silmäillen usein levottomasti Laskunientä kohden ikäänkuin jotain odotellen.
"Lupasiko hän todella tulla kaikissa tapauksissa tänne?" kysyi vihdoin
Räisäspoika matalalla äänellä Rytköseltä.
"Lupasi — hän lupasi tulla tänne vaikka ei venettä olisi voinut
Laskuniemelle hankkiakaan."
"Mutta kuinka saa hän meille sen ilmoittaneeksi?"
"Jos vene on Laskuniemellä valmiina, tarjoaa hän meille tupakkia suuhun, muussa tapauksessa ei hän sitä tee. — — Mutta tuolla hän jo tuleekin", sanoi Rytkönen ja taittaa ripsautti samalla harjalaudan poikki.
"Oijoi mikä tuli!" huusi hän alaalla istuvalle vahtimiehelle ja näytti hänelle katkennutta lautaa.
"Mutta sepä vasta hullua on!" arveli vahtimies, "ja nyt meillä ei ole täällä sopivaa lautaa sen sijalle."
"Täytyy mennä kai sahalta noutamaan", arveli Rytkönen.
"Niin kai", sanoi vahtimies ja huusi lähellä olevan tulkkipojan, jonka käski selittää kentällä loikoilevalle kasakalle, että hänen tulisi jäädä tähän tavaroita vahtaamaan, kunnes hän vankien kanssa palaisi sahalta.
Kasakka myrähti jotain vastaukseksi ja käänsi toista kylkeä.
Rytkönen ja Räisäspoika haalasivat itsensä katolta alas. Samalla saapui paikalle Källi-Aapelikin, nosti vahtimiehelle lakkia ja tarjosi vangeille tupakkaa suuhun.
Verkalleen alkoivat miehet solua sahaa kohden. Kappaleen matkaa käveltyään veti Rytkönen vedellä täytetyn pullon povestaan, puisti sitä ja kuiskasi vahtimiehelle: "eikö oteta ryyppy?"
"Mennään tuonne pensaan suojaan", sanoi vahtimies, joka näytti ihastuvan pullon nähtyään.
Niin vetäysivät miehet vähän syrjään. Rytkönen otti pullon, asetti sen suun huulilleen, keikautti niskojaan ja ryyppäsi. Sen tehtyään veti hän huulensa irviin, ähkäsi ja ojensi pullon vahtimiehelle.
Mutta kun vahtimies ällisti päätään ryypätäkseen, tuivasi Rytkönen häntä nyrkillä rintaan; jotta hän keiskahti seljälleen. Kaatuessaan sattuivat hartiansa takana olevaan kantoon, jotta hän meni henkisalpauksiin, eikä siis voinut kohta apua huutaa.
Rytkönen painoi kätensä vahtimiehen suuta vasten ja piti häntä niin kauan kiini kuin Räisäspoika muutti ristirautuset vankivaatteet nurin saadakseen pellavakankaisen vuorin päälle ja siten tehdäkseen ne vähemmin huomattaviksi. Sitten piti Räisäspoika vuoronsa vahtimiestä kiinni, kunnes Rytkönenki oli vaatteensa kääntänyt. Sen tehtyä töytäsivät vangit Laskunientä kohden.
"Kaksi vankia pääsi irti ja juoksi Laskuniemelle!" raikui kohta huuto, joka kuului ympäri Hupisaarta.
Joukko kasakoita alkoi juosta Laskunientä kohden ja muudan mies seurasi aivan karkureiden kintereillä. Hän tarttui Rytköstä kyynäspäähän juuri kuin tämä oli venettä vesille työntämässä. Mutta Rytkönen sivalsi takakäteen miestä rintaan sillä seurauksella, että hän lensi kappaleen matkan päähän pitkäkseen ja pian olivat molemmat miehet venheessä.
Räisäspoika istui soutamaan, Rytkönen piti perää ja niin he alkoivat painua joen pohjoista rantaa kohden. Pian saapuivat kasakatkin paikalle ja huomattuaan, ettei muuta venhettä saapuvilla ollut, huusivat he jotain karkureille, mutta kosken kuohu hämmensi sanat ja kun karkurit pyrkivät voimiensa takaa eteenpäin, niin alkoivat kasakat kerkeämiseen heitä ampua.
Mutta vakavampana ja juhlallisempana kuin kentiesi koskaan ennen, istui Rytkönen kuulasateesta huolimatta — venheen perässä ja ohjasi venhettä halki kuohujen. Mutta Räisäspojan silmissä oli raivoisa säihky, hänen verensä kuohui kuin kiehuva kattila ja sydämessänsä raivosi semmoinen vihan liekki, että hän olisi tahtonut silmänräpäyksessä kappaleiksi murtaa jokaisen kasakan tuolta rannalta. Hänen kätensä puristuivat airoihin niin lujasti, kuin olisi hän tahtonut niiden antaa tuta vihansa julmuutta ja hän souti sillä vauhdilla, ettei kauvan matkalla viivytty, vaikka jokainen silmän räpäys näytti olevan viimeinen.
Pian saapui paikalle itse kuvernöörikin, kielsi kasakat ampumasta ja määräsi heidät ottamaan hevoiset ja uittamaan Nokkalan kohdasta yli sekä siten karkureita takaa ajamaan. (Silloin ei Oulujoen yli vielä siltoja ollut).
Mutta pakolaiset kokivat kiiruhtaa sydänmaitse pohjoista kohden ja näin alkoi Räisäspoika taasenkin yhden noista monivaiheisista seikkailuretkistään.
Kasakat etsivät läheiset seudut tarkoin ja yhteen aikaan kuulivat pakolaisemme heidän molittamistaan aivan läheltä. Räisäspoika oli jo kokonaan vihansa unhoittanut. Rauhatoinna sykähteli hänen sydämensä nykyistä kohtaloansa ajatellessaan. He pakenivat niin joutuin kuin jalkaraudat sen suinki sallivat, joten eivät kasakat saaneet mitään vihiä heidän jäljistään, he kun olivat sitoneet jalkarautansa niin, etteivät ne mitään ääntä antaneet, jonka vuoksi kasakat pian kyllääntyivät heitä etsimään ja palasivat niine hyvineen jälleen kaupunkiin.
Hiljalleen saapuivat he Ala-Kiimingin takaloille, missä takoivat kivien ja kankien avulla jalkaraudat jaloistaan ja heittivät ne muutamalle karjanpolulle, mistä ne sitten löydettiinki ja toimitettiin linnaan.
Yön tuloa odotellen makailivat he metsässä ja uivat yöllä Kiimigin joen poikki, tunkeusivat erään torpan puotiin, mistä saivat ruokaa syödäkseen ja vähän evääkseenki. Sieltä he kulkivat poikki maisin Jakkukylään Iihin, jonka takaloilla nukkuivat taasen päivän.
Yön tultua tunkeusivat he erään torpan puotiin, mutta se oli melkeen tyhjä. Ainoastaan pari leipää ja muutamia silahkoita, siinä koko talon ruoka varasto. Nälkäänsä söivät karkurit niistäkin osan.
Mutta puodista ulos tultuaan huomasivat he lähellä vankan talon. He tunkeusivat sen aittaan, jossa oli katto täynnä täysinäisiä leipätankoja. He ottivat sieltä mitä evääkseen tarvitsivat ja Rytkönen yritti lähteä aitasta.
"Seis!" sanoi Räisäspoika ja laski kaksi pitkää leipitankoa katosta, ottipa vielä kokonaisen sianraajanki ja asetti sen leipitankojen päälle.
"Mitäs nyt?" kysyi Rytkönen.
"Arvelen, että tuolla torpassaki tarvitaan ruokaa ja täällä sitä näkyy olevan liiaksi", arveli Antti.
Rytkönen veti suunsa hymyyn, tarttui tankojen päistä kiinni ja niin he kantoivat leivät ja sianraajan torpan puotiin sekä lukitsivat sen oven.
"Mutta tämähän on hiton lystiä kylää", arveli Rytkönen, "täällä annetaan varkaan poikain toimia päänsä mukaan, vaikka hävytöintähän tuo olisikin, jos miehet näin jaloissa rakkauden töissä tulisivat häirityiksi; — minä luulen, että täältä saisimme itsellemme vähän sopivammat vaatteetki, nämät vankien vaatteet saattavat tulla meille ajanpitkään kovin vaarallisiksi."
Ja niin he murtautuivat vielä mainitun talon vaatepuotiinki, valitsivat sieltä itselleen sopivat vaatteet ja alkoivat painua Iin jokivartta alas.
Vankien vaatteet heittivät he Pohjois-Iinkylään päästyään, maantielle ja alkoivat painua maantietä pitkin Kemiin.
Siellä he saivat tehdä pari suurempaa rahavarkautta ja olivat aikeessa mennä veneellä Ruotsin puolelle. Mutta pimeälle ja kolkolle tuntui Antista tulevaisuus tuollakin vieraassa maassa.
Hän ehdotteli sen vuoksi Rytköselle, että palattaisiin Oulun eteläpuolelle, missä he tarkoin tunsivat ihmisten rahasäiliöt ja vasta syyspuoleen, kun oli saatu runsaammin rahoja, livahdettaisiin rajan ylitse ja paettaisiin sitten Amerikaan. Rytkösellä ei tätä ehdoitusta vastaan ollut mitään.
* * * * *
Ristiin rastiin kuleksivat karkurimme koko kesän aina Oulusta Kyröjokeen saakka varastellen kaikkialla. Usein ajettiin heitä takaa kuin raatelevia metsänpetoja, mutta aina he osasivat välttää kiinni joutumasta. He tulivat niin mainioiksi, että kaikkialla puhuttiin heistä ja ihmiset eivät tavaroineen olleet heiltä missään turvatut. Suuri palkinto luvattiin heidän kiinni saamisestaan.
Vihdoin tuli heidän asemansa niin tukalaksi, että he taaskin päättivät paeta Ruotsin puolelle ja tulivat siinä tarkoituksessa Raahen seuduille.
Siellä saivat he tietää erään kauppamiehen puodissa olevan rahoja noin 800 markan seutuihin. Ne päättivät he vielä vipata itselleen, varastivat hevoisen varalla ja murtautuivat sydän yöllä puotiin.
Saaliin himosta säihkyvin silmin avasi Räisäspoika rahaloodan, mutta tuivasi sen synkeästi kiroten jälleen kiinni. Siellä oli vaan muutamia lanttia. Sen sijaan kantoivat he parhaita vaatetavaroita kärryihinsä, ajoivat samana yönä vielä Lumijoelle, varastivat sieltä venheen ja soutivat Ulkopuolen rannalle saakka, mistä ei enään ollut pitkälti Vesikariin Räisäs-Eevan tehtaalle.
Eräältä sotamieheltä saivat he tietää, että herrat olivat muudanta viikkoa ennen hävittäneet Eevan tehtaan.
Kylmä oli syksyinen ilma ja vettä sateli kaiken päivää. Kova vilu ja nälkä ahdisteli karkureita, jonka vuoksi he lähettivät sotamiehen kylään ruokaa ja viinaa etsimään, sillä sotamiehellä jonka torppa oli lähellä, ei semmoista ollut, hän kun tavallisesti joi kaikki saaliinsa. Sotamies ohjasi karkurit lähellä olevaan heinälatoon, sillä hänen torpassaan oli muka vaarallisempi olla ja lähti kylään.
"Ethän sinä vaan petä meitä", sanoi Rytkönen sotamiehelle ennen hänen lähtöänsä.
"En silmäänkään."
"Eläkä vaan rupea siellä ryyppytuumiin, — päihtyneen kieli on kerkeä."
"En silmäänkään", vakuutti sotamies ja meni; mutta ystävämme hautausivat heinälatoon nukkumaan.
Kauan viipyi sotamies kylässä ja kun vihdoinki tuli, oli hän jokseenki hutikassa; mutta ruokaa hänellä ei ollut muuta kuin vähä pottuvoita kiulussa, voita ja muutamia leipiä ja kaloja.
"Missä sinä, hyvä mies, nyt koko päivän viivyit ja tuon verran vaan meille ruokaa sait? — Entäs viinaa?" kyseli Rytkönen.
"On sitä täällä ja pian saadaan lisää ruokaaki", mokelsi sotamies, "minä menen uudelleen."
"Voipikohan sinuun luottaa?" arveli Rytkönen.
"Voipi silmäänki!" vakuutti sotamies ja meni.
Miehet hautausivat syötyään uudelleen nukkumaan.
Uni ummisti jälleen heidän silmänsä, mutta sekavat ja epämääräiset unelmat todistivat, ettei uni ollut rauhallinen.
Antti oli soutelevinaan Pohjanlahden laineita Ruotsin puolta kohden. Hän oli juuri heittänyt syntymämaansa rannikot, kun hän huomasi rannalla kummallisen, epäselvän haamun. Hänen aironsa jäivät valtoihinsa ja hän koetti selittää tuota haamua… Hän tarttui uudelleen airoihinsa ja aikoi kääntää venheen takaisin rantaan. Mutta ankara tuulispää paiskasi samalla lakkipää laineen hänen venheesensä, ankara rankkasade lankesi maahan, hänen venheensä rupesi vajoamaan ja hän heräsi.
"Kummallista unta", ajatteli Antti, "kerran ennen olen nähnyt melkein samallaista unta… Mutta se ei merkitse hyvää… Kiinnihän silloinkin jouduin."
Hän koetti nukkua uudelleen, mutta uni ei hänelle enää lystännyt. Hän käänteli toista ja toista kylkeä paremmin unta saadaksensa, mutta ajatukset ne vaan työskentelivät. Yksi asia johti mieleen toisen, mutta aina uudelleen palautti hänen mieleensä Amerikaan lähdön ja sen kanssa yhteydessä olevat seikat.
Nyt oli hänelle kerääntynyt rahoja useita tuhansia markkoja, mutta Märkälän muori oli sillä tavalla hankituilla rahoilla kieltänyt lähtemästä Amerikaan, niillä kun ei siunausta olisi… Niin — siunausta… Sitä oli Antti monta kertaa miettinyt ja se oli usein saanut hänen sydämensä varastaessaankin niin levottomasti sykähtämään… Märkälän muori oli sanonut siunauksen olevan siinä, että he ahkeralla työllään olivat hankkineet itselleen huolettomat päivät… Antin mieleen johtui se rauha ja tyyneys, joka Märkälän vaarin kasvoilla oli ankarimmankin päivätyön päätettyään, ja se levollinen jopa iloinenkin mieli-ala, jolla Märkälän muori hääri kaiket päivät niin ahkeroissa talouden askareissa. — — Näistä johtui Antin mieleen pastorin vakava ja harras muoto… Kuta enemmän hän näitä ajatteli sitä tuskallisemmin sykähteli hänen sydämensä. Hän tunsi sydämessään niin omituisen kasvatuksen… Nämät olivatkin ainoat valoisammat muistot koko Antin elämästä. Koko muuta elämää ajatellessaan tunsi hän vaan tuskaa ja tunnon vaivoja, jonka tähden hän koetti poistaa mielestään entisiä muistoja ja johtaa ajatuksiaan tulevaan kohtaloonsa Amerikan kultamaassa. Mutta nuo tuskalliset muistot palasivat vaan yhä uudelleen. Hänen mielensä kävi yhä katkerammaksi.
Mutta samalla päästi Rytkönen ilkeän älinän, älinän semmoisen, mikä usein nukkuessa pääsee ihmisiltä, joitten ruumis on tämän elämän vaivoissa jo ehtinyt pahemmin rääkkääntyä.
"Painajainen sitä nyt taasen ajaa", arveli Räisäspoika ja puisti häntä kyljestä.
"Äh!" röhisi Rytkönen, kun oli ehtinyt havahtaa, "kaikkia sitä näkee."
"Mitäs kummia nyt?" tiedusti Antti.
"Kun kaksi käärmettä kiersi minun kaulani ympäri!"
"No johan me sitten joudumme kiinni — parasta taitaa olla, että me lähdemme. Minäki upposin venheineni päivineni."
"Se ei hyvää tiedä — kyllä on sitten parasta, että pötkimme", sanoi
Rytkönen, ja hyppäsi ladon ovesta ulos.
Antti seurasi perästä.
"Mutta mitä ääniä tuolta kuuluu?" sanoi Rytkönen.
Syvä hiljaisuus, — kaikki neljä korvaa kuunteli yhtä haavaa. — — Jo vilahteli tuolta pensasten välistä päitäki.
"Paetaanko veneelle?" kuiskasi Räisäspoika.
"Se on mahdotointa! Venhe on täydessä lastissa ja ranta aivan luode kuiva; saisimme varmaan vetää puoli virstaa venettä perässämme, ennenkuin se uisi. Hautautaan heiniin, ne ovat ehkä vaan hevosen hakijoita, eivätkä ole meitä vielä huomanneet", sanoi Rytkönen.
Näin sanoen köntti Rytkönen latoon ja Antti seurasi perässä. He hautausivat syvälle heiniin.
Mutta varsin omituisesti pamppaili sydän Antin rinnassa. Semmoista ei hän koskaan ennen ollut tuntenut. — Olisiko siis mahdollista, että me joutuisimme kiinni… Silloinhan olisi kaikki kadotettu ja ijäksi kadotettu, mitä niin monien vaivain perästä olemme kokoon haalineet; silloin olisivat tavarat, vapaus ja kaikki mennyttä kalua ja ijäksi mennyttä… Silloin olisi Märkälän muorin sana takanakin tosi, ettei niin saaduilla tavaroilla siunausta ole. — Niin — — niin…
Mutta samalla tunsi hän jonkun oven puolella heiniä liikuttelevan ja joku terävä ase pisti häntä ronkkaan; mutta ei uhastakaan! — hän makasi kutvahtamatta. — Mutta se peto painaa niin lujasti! Vihdoin ei hän voinut olla koettelematta ja sai käteensä hongan haaran.
"Antautteko oikealla?" kuului karkea ääni ladon edestä.
"Emme elävinä!" kiljasi Rytkönen ja laukasi revolverinsa ovea kohden.
Mutta se ei sattunut, eikä sitä siinä tarkoituksessa oltu laukastukaan.
"Siispä paistamme teidän elävinä", sanoi mies, näytti tulitikkuja ja osoitti uhkaavasti heiniin.
"Lapsia sitä niin narrataan, että kontti-ukko tulee", sanoi Rytkönen ja laukasi uudelleen.
Samalla käyttivät karkurit tilaisuutta silmätä ympärilleen ja huomasivat kolmisen kymmentä aseellista miestä piirittäneen ladon. Siis oli sotamies heidät pettänyt! — Pakeneminen oli mahdotonta.
"Kyllä taitaa olla parasta että antaudumme", kuiskasi Rytkönen.
"Niin!" sanoi Antti ja raskas huokaus kohosi hänen rinnastaan. —
"Me vielä kerran kehotamme teitä antautumaan!" sanoi joukon johtaja.
"Me antaudumme", sanoi Rytkönen, heitti revolverinsä ladon eteen ja köntti ladosta. — Antti seurasi hammasta purren ja kiroten perässä.
"Täällä ovat vanttuunne!" sanoi joukon johtaja ja heläytti käsirautoja.
Voiton riemu hohti miesten silmistä siinä vankia katsellessa.
Mutta omituisesti ne värähtelivät Antin kasvot ja kirkas vesihelmi se kiilsi hänen silmänurkastansa, kun joukon johtaja kiersi käsiraudat hänen käsiinsä.
* * * * *
Luonto se oli jälleen saanut kesäisen pukimensa; mutta mitään juhlallisuutta se ei Limingassa tarjoa. Aaltoilevia viljavainioita ja yhä vaan viljavainioita, siellä täällä kesantopeltoja; peltojen keskellä paremman puoleisesti rakennettuja, enimmäkseen maalaamattomia ja siitä syystä aidastuneita kartanoita, peltojen takaloilla äärettömiä katajikoita, niiden takana siintäviä pajukoita Isolla-niityllä päin, sekä pahan päiväisiä havumetsiä sydänmaita kohden. Monimutkaisena kaarena luikertelee vankimman kylän lävitse mahtava Liminganjoki, — joki, jonka ylitse voi paikoittain mies seipään avulla hypätä, tahi koskipaikoista käydä kuivin jaloin, joki, jonka suvannot ovat kukkurapäänä mätäneviä rentukoita ynnä muita vesikasvia, kuten kaalia kaalisopassa. Kun tästä mätänemisestä syntynyt lemu sekaantui puoleksi palaneilla lannoitus-aineilla lannoitetuista pelloista lähtevään tuoksuun, niin voi lukia helposti arvata miten keveä on siellä hengittää. Ainoastaan lähellä oleva meri voi vaikuttaa tarpeellista ilman puhdistusta ja tehdä sen, ettei Liminka sentään ole niinkään terveydelle vaarallinen kuin luulisi.
Valtamaantien johtaa joen ylitse silta, jolle nuoriso kerääntyy kesäisin ja erittäinki keväimin pyhä-iltoina iloansa pitämään.
Sillalle oli tälläkin kertaa kerääntynyt nuorisoa leskistä juoksemaan. Riemastus oli juuri korkeimmalleen noussut, kun maantieltä kuului kärryin rotinaa ja laulua. Kaikki silmäsivät Oulua kohden.
Viisi oli värsyä laulettu vaan kuudes on niin kauheaa; kuin ei lakkaa korvistani toi ruunun rautain pauhina.
Ruunu se on mun ruokkiani
jolla on monta renkiä;
taasenkin makaa Oulun linnassa
kuudetta kymmentä henkiä.
Niin siellä kärryissä laulettiin ja hevoinen se kiipesi raskain askelin sillalle, johon päästyä huimasi kuski ruoskallansa ja hevoinen se puhalsi täyteen laukkaan. Yksi rautojen romahdus vaan ja silloin olivat jo kärryt sillan yli.
"Rytkönen ja Räisäspoika!" kuului sillalla useista suista yhtä haavaa.
"Voi mennään Mustoselle [Limingan vangin kulettaja] katsomaan!" huusi
Heiskasen Iikka, "niitä viedään nyt ikuiselle."
Koko joukko alkoi kulkea pitkin maantietä Mustosta kohden. — —
"Joko ne nyt ovat saaneet lopullisen tuomionsa?" kysyi joku Heiskasen
Iikalta.
"Jo kuuluvat saaneen."
"Kauvampa se kestiki."
"Kaksi vuotta", sanoi Iikka. — —
Vankasti niitä oli rautoja ystäviemme ylle lastattu. — Niitä oli niinkuin "Hallin Jannen laulussa" sanotaanki "kahdet pultit jalassa ja ympärillä rauta liivi ja raudasta hänkselitki."
"Moron!" sanoi Räisäspoika Kuppasen Aapolle, joka etukynnessä työntäysi
Mustosen pirttiin, missä vangit olivat.
"Moron, moron!" sanoi Aappo ja yritti pistää kättä.
"Pistä pääs poroon!" sanoi Antti.
"Miks' nä aina mua koukut?"
"Entä nä! — Entä nä!" sanoi taasen Antti, mutta Heiskasen Iikan huomattuaan näytti hän ihastuvan ja pisti kättä.
"Kuinkas sinä voit?" kysyi hän Iikalta.
"Hyvästi! — Kuinka itse voinet?"
"Niinkuin näkyy", sanoi Antti, keikautti niskojaan ja ruikkasi.
"Miltä se muutoin tuntuu?" kysyi Iikka.
"Iloinenhan sitä olla pitää, vaikka sydän märkiä juoksisi", sanoi Antti, keikautti taasen niskojaan, pyörähti ympäri, alkoi tottuneen tavoin tahillensa astuskella edestakaisin laattialla, niin että jalkarautain kankirauta niin mukavasti oikeaan ja vasempaan singahteli, raudat ne niin kuivakkaasti kalskahtelivat ja Antin ruumis se niin mukavasti siinä kävellessä notkahteli. — Rytkönen se alkoi kävellä Antin rinnalla. Antti alkoi vanhalla miesäänellään laulella ja Rytkönen römäkällä passo äänellänsä säesti laulua:
"Hulivili olin minä huilaillessa
Ja monen mamman vävy;
Siperiassa on poikain koti,
Vaan ei se tänne nävy."
Mutta Rytkönen keksi Heiskasen Iikan suussa sammumaisillaan olevan sikaarinpään, hän seisahti Iikan eteen ja sanoi:
"Jos minulla olisi tuommoinen sikaarinpää, niin minä antasin sen sinulle."
Iikka naurahti ja antoi sikaarinpään Rytköselle, joka kohotti sen ylemmä silmiään, katsoi siihen ja vihelti pitkään, sylkäsi sitten palavaan päähän ja tuivasi suuhunsa.
Sitten he taasen lauloivat:
"Hei! iloisella mielellä
Ja nauravalla suulla
Lähden minä tästä kylästä
Vaikkei suinkaan luulla.
Tämän kylän ämmät, tappura hännät,
Tietäjät ja noidat
Mepä sitä ollaan reeluja poikia
Minkäpä meille voivat."
Laulun tauottua istuivat vangit lavitsalle ja silmäilivät nuorisoa kohautellen silloin tällöin — nähtävästi rautain painon tähden — hartioitansa.
Omituisilla surun, säälin ja kaipauksen sekaisilla tunteilla katseli nuoriso vankia ja erittäinki Räisäspoikaa, joka ei vielä ollut vanhempi heitä, mutta kumminki oli jo vapautensa, armaat syntymä seutunsa, lapsuuden leikkikumppanit ja kaikki menettänyt ja iäksi menettänyt.
Omituisen ristiriitaisia tunteita liehui Antinkin sydämessä siinä vanhoja tuttavia katsellessa. Väliin tuntui hänestä ikäänkuin ei hän koko elämässään olisi osakseen saanut muuta kuin sortoa, lakkaamatointa sortoa vaan. Hänen sydämessään kuohahti äkkinäinen vihan puuska, hänen nyrkkinsä vetäytyivät kokoon, hänen pörröinen tukkansa kohosi pystyyn ja hänen raa'at silmänsä pyörivät niin peloittavan näköisinä ympäriinsä. — Mutta pian tyyntyi hän jälleen. Hänen mieleensä muistuivat pastorin sydämelliset varoitukset ja Märkälän muorin sanat, ettei niin hankituilla rahoilla olisi siunausta. Jokseenki selvään käsitti hän nyt, että surkea kohtalonsa on vaan oman pahuutensa palkkio. Sanomatoin ahdistus ja tuska täytti hänen sydämensä. Hän silmäili niin levottomasti ympärilleen. Vihdoin nousi hän istualtaan, alkoi kävellä verkalleen edestakaisin laattialla ja hyräillä hiljalleen jotain laulua. Mutta pian kovensi hän äänensä ja lauloi läpi sydämiin tunkevalla ja liikutuksesta värähtelevällä äänellä seuraavan värsyn:
Nuoripa olin minä ijältäni alle kahden kymmenen, kuin murheen vaivoilla särjetty oli minun nuori sydämen.
Nämät sydämestä lähteneet ja tuskallisen tyynet äänen värähdykset näyttivät tunkeutuvan sydämiin suoraan. Ikään kuin lumottuna seisoi kylän nuoriso siinä hetkisen, voimatta tunteitansa sanoihin pukea.
Vihdoin kääntyi Heiskasen Iikka erään lähellä seisovan ystävänsä puoleen ja sanoi:
"Minä luulen, että jos Anttiki olisi tullut aikoinaan oikein kohdelluksi, neuvotuksi ja työhön opetetuksi, niin hänestä olisi saattanut tulla hyväkin mies."
"Niin!" sanoi puhuteltu ja "niin!" kuului sieltä ja täältä nuorukaisten joukosta.
* * * * *
Aamun aurinko se oli jo korkealle kohonnut. Juhlallisena häämöitti sen valossa Limingan ristikirkko. Lasikirkkaana välähteli sen risti aamuauringon loistehessa. Varpuset istahtivat sähkölangalle ja pääskyset ne vapaina lentää leputtelivat ilmassa. Yksinäinen hevoinen mennä jurrasi kärryinensä pitkin tietä. Niistä kuului silloin tällöin yksitoikkoinen raudan kalskahtaminen. — — — Mutta tuolla kiiruhti vastaan vankkaraajainen akka. Hänen tursistuneet poskensa niin ilkeästi riippuivat alas päin ja hänen nenänsä päässä oli niin inhoittava puna. Selässä oli hänellä kontti ja sillä oli hän jo vuoden ajan kulettanut kyläläisten tarpeeksi Oulusta tuota kirkasta nestettä, jota hän muinoin valmisti Vesikarissa. — — — Mutta nyt oli hänellä tavallista kiireempi. Eroryypyt olivat otettavat… Jo seisahtui hevoinen. He sattuivat vastakkain. Yksitoikkoista kalsketta kuului kärryiltä. Pullo kohoaa kontista. Antti asetti epäilevän näköisenä pullon huulillensa, mutta muutaman pisaran suuhunsa saatuansa työnsi hän sen inholla Rytköselle. — "Tahdon selvin päin nähdä viimeisen kerran Limingan kirkon ristin välähdyksen", äännähti hän. — Mutta Rytkönen ja Eeva maistoivat kerran … maistoivat toisen … ja maistoivat kolmannenkin … kunnes pullo katosi konttiin uudelleen. Hevoinen se alkoi taasenkin jutaa. Ratas vieri tietä myöten, mutta ajatukset ne harhailivat levottomina siellä täällä, rinta nouseskeli säännöttömästi ja sydän kovin rauhatoinna löi. — — — Kärryjen ratinaa kuului edestä päin ja eräässä tien mutkassa ajoi vastaan vanha tuttavamme seurakunnan pastori, joka jo näin aikaiseen oli sairaan luota palaamassa. Hän tunsi kohta ystävämme, pysäytti hevoisensa ja loi vakaan, mutta lempeän silmäyksen vankeihin ja erittäin Anttiin. Sitten puhui hän muutamia liikuttavia lohdutuksen sanoja vangeille. Hän, joka itse oli elämässään niin paljon saanut Jumalan armoa nauttia, katsoi tähän samaan armoon mahdolliseksi jokaisen, olkoonpa hän sitten vaikka kuin syvälle langennut. Siksipä ei hän näitä onnettomia veljiään sanallakaan tuominnut; — ei! — "Muistakaa", lausui hän lopuksi heille ja erittäin Antille, "muistakaa, että Jumala ottaa armoihinsa suurimmankin syntisen, jos hän vaan totisessa syntiensä tunnossa Hänen armoansa halajaa ja etsii. Muistakaa, että Jumala ei ole hetkeksikään unhottanut teitä; — ei! — Päinvastoin on Hän teitäkin lakkaamatta kokenut luoksensa vetää ja on siis valmis teitä joka hetki vastaan ottamaan!" — Ja kun hän antoi Antille kätensä jäähyväistiksi, vierähti suuri kyynel Antin silmästä tuonne kastepisarain sekaan ruohikkoon. Olikohan tuo vähäinen sanan siemen kasvava ja hedelmää kantava?… Edelleen vierivät kärryt eri tahoille. Lasikirkkaana välähti kirkon risti pensaan välitse, raudat ne niin kuivakkaasti kalskahtivat … vielä kerran välähti kirkon risti, … mutta nyt se oli Antilta jo ijäksi kadonnut … ja ijäksi oli kotiseuduiltaan kadonnut — Räisäspoikaki.