ÄITI.
—Valitan suruasi … näin lehdistä, että äitisi on kuollut…
—Kiitos vain, sanoi hän, vastaten kädenpuristukseeni. Onhan se ikävä, kun äiti kuolee. Mutta, omituista kyllä, ajattelen sitä ilolla enemmän kuin surulla.
Kai osoittivat kasvoni hiukan hämmästystä.
—En tietysti ole iloinen siitä, että äitini kuoli, riensi hän selittämään,—vaikkei hänellä vanhalla ja kivulloisella ihmisellä juuri enää ollut iloa elämästään … itse oli hän jo kauan kuolemaa toivonut, odotti sitä kuin viimeistä onneaan. Mutta nyt sai hänen kuolemansa ikäänkuin korkeamman tarkoituksen ja syvemmän sisällön, jota hänen elämällään hänen mielestään ei ollut…
Olimme tavanneet toisemme kadulla, ja jatkaessamme kävelyämme kertoi hän:
—Tiedät niistä adressipuuhista. Viime sunnuntaina oli kokous kaikissa kunnissa. Minun oli määrä lähteä ajamaan asiaa kotipitäjässäni. Isäni kuoltua, joka, niinkuin tiedät, oli siellä rovastina, muutimme äitini kanssa tänne Helsinkiin. Olin laittautunut lähtemään yöjunassa, kaikki oli valmiina, olin vain pistäytynyt vähän kaupungille, josta palasin kapineitani noutamaan, kun kotiin tullessani sain kuulla, että äitini oli saanut yhden tavallisia kohtauksiaan ja lääkäri sanonut, ettei hänellä luultavasti olisi pitkältäkään jäljellä … varmaankaan en tapaisi häntä enää hengissä, jos lähtisin.
Riensin hänen huoneeseensa. Hän oli hiukan tointunut ja täydessä tajussaan. Hän tiesi matkastani ja sen yhteydessä olevista asioista ja oli ollut niistä hyvin huolissaan—ei huolissaan matkasta, jolle hän minua vain kehoitti lähtemään, vaan näistä kaikista muista onnettomuuksista.—Varmaa on, että kaikki nämä nykyiset ikävyydet olivat yhä rasittaneet hänen huonoa hermostoaan. Luullen häntä rauhoittavani sanoin heti, ettei matkastani nyt tietysti voisi tulla mitään, kun äiti oli näin sairas.
—Kuinka ei? kysyi hän. Mikä estäisi sinua lähtemästä?
—Mutta enhän toki voi jättää sinua yksin kuolemaan?
—Voisitko saada jonkun toisen sijaasi?
Minun täytyi myöntää, etten luultavasti enää saisi, mutta että se oli yhdentekevä … se saa jäädä … en minä nyt voi ottaa sitä lukuun.
—Mutta silloinhan jäisi kokous pitämättä ja nimet kirjoittamatta?
Sekin täytyi minun myöntää mahdolliseksi.
Hän tarttui minua kiihkeästi käteen.
—Kuule, se ei saa tapahtua … sinä nyt menet vain … se ei saa tapahtua minun tähteni … eihän toki … kokousko pitämättä? Ei, hyvä…
Yskä keskeytti hänet, hän ei saanut pitkään aikaan sanaa sanotuksi. Luulin hänen siihen nääntyvän. Mutta kun olin saanut hänet tyynyjen varaan ja hän taas kykeni puhumaan, ojensi hän minulle kuihtuneen kätensä:
—Hyvästi nyt … hyvästi, jos ei enää tavattaisikaan—tässä elämässä. Ehkä en vielä kuolekaan. Mutta jos sill'aikaa tulisi lähtö … jos ei enää tavattaisi, niin olenhan tehnyt jotakin minäkin … uhrannut jotakin … eihän se iso … enemmän kuin muukaan, mitä minä … mitäs minä olisin osannut, mitätön ja taitamaton … en ole kyennyt elämään isänmaalleni … jos voisin kuolla. Olisinhan edes jotakin … niin no, hyvästi nyt sitten! Ei nyt olla alakuloisia … mene nyt, ettet myöhästy…!
Minun täytyi lähteä. Näin, että olisin vain pahoittanut hänen mieltänsä, jos olisin jäänyt. Lähtiessäni sanoi hän:
—Onko sinulla täällä se lista, niin minäkin … mutta enhän nyt jaksa, kirjoita sinä minun puolestani, sinettini on tuolla pöytälaatikossa … ja sano nyt siellä kotona, että kaikki kirjoittavat … Liisa ja Maija ja vanha Heikki … sano, että heidän vanha ruustinna—ruustinna vainaja, olin vähällä sanoa—käski … vaikka kylläpähän ne käskemättäkin…
Ehdin parahiksi junaan, jouduin ajoissa kotipitäjääni ja toimitin asiani. Kun palasin Helsinkiin, oli äitini kuollut. Hoitaja kertoi, että hän lähdettyäni oli ollut hyvin levoton, ehtisinkö ajoissa junaan, tuon tuostakin katsonut kelloa ja rauhoittunut vasta sitten, kun aikaa oli kulunut niin paljon, että olisin ehtinyt takaisin, jos olisin myöhästynyt. Kun en tullut, oli hän virkkanut:
—Oli toki hyvä, että ehti … ettei minun tähteni…—ja sitten tuskin kuuluvasti kuiskannut:—Jumala isänmaata siunatkoon ja olkoon minulle armollinen!
Ne olivat olleet hänen viimeiset sanansa. Ymmärtänet nyt, miksi ajattelen hänen kuolemaansa ilolla enemmän kuin surulla.
1899.