JUHLAVAATTEET.
(Ote kirjeestä.)
Saavuin sitten jokivartta nousten Nivalan kylään, joka on ryhmittynyt kahden puolen jokea suosta perattujen peltojen keskeen, ja menin ensimmäiseen taloon.
Oli kiireisin leikkuuaika, ja talossa oli vain emäntä pihasalla, isäntä väkensä kanssa vähän matkan päässä pellolla. Päästäkseni vielä samana iltana toisiin taloihin päätin koettaa saada nimikirjoitukset niin pian kuin suinkin ja pyysin sentähden emäntää, sitten kun olin hänelle lyhyesti asiani esittänyt, toimittamaan sanaa tulostani.
—Pitääkö niiden kaikkien sieltä tulla?—Renkienkö? piikainkin?—
Tarvitaanko siihen naistenkin nimet?
—Asia on semmoinen, että se koskee jokaista Suomen kansalaista, miestä niinkuin naistakin.
—Koskeepa tietenkin, virkkoi emäntä äänellä ja katseella, jotka ilmaisivat, että hän täysin käsitti, mistä oli kysymys.
Jäin yksin tupaan, jonka sisustaa ilta-aurinko valaisi. Omituisen voimakkaasti, niinkuin aina tapahtuu tärkeinä hetkinä elämässä, painuivat mieleeni mustunut uunin suu, hahlassa riippuva keittopata, orrelle nostetut reen jalakset, astiahylly nurkassa, seinään kiinnitetty vuode, vanha kaappikello ja sen vieressä riippuva pyssy. Se oli niin kodikasta ja samalla niin autiota, jota tunnelmaa lisäsi kellon säännöllinen käynti. Se oli niin turvallista ja samalla niin toivotonta. Tuo täydessä kunnossa oleva varakkaan näköinen talo, joka oli tulos vuosisatain vanhasta, häiritsemättömästä, lakien suojaamasta viljelyksestä, sekä aineellisesta että henkisestä—pala palalta, kivi kiveltä, hirsi hirreltä, pelto pellolta ja oja ojalta oli sitä polvi toisensa perästä rakennellut, laitellut, liitellyt ja saanut aikaan sen, mikä siinä nyt oli edessäni—ikkunasta näkyi vielä piha aittoineen ja niiden lomitse peltoja, niittyjä ja toisia taloja.
Eihän siinä olisi pitänyt olla mitään aihetta siihen alakuloisuuteen ja mielenahdistukseen, jota tunsin. Oliko se vain tuo jo hiukan kylmähkö, yhä pitenevän syysyön helmaan vaipuva ilta-aurinko, joka sen teki? Vai johtuiko se siitä toimesta, jossa olin, siitä asiasta, jolla kuljin? Sillä eikö tämä ollut ehkä turhaa touhua kaikki? Oliko tästä taaskaan oleva apua mitään?
Katsahdin ulos pellonpuoleisesta ikkunasta ja näin sieltä pitkän jonon miehiä tulevan piennarta pitkin ja heidän jäljessään toisen ryhmän naisväkeä. He astuivat tyynesti ja vakavasti, niinkuin olisivat tahdissa astuneet, näitä meidän pitkiä rotevia pohjalaisiamme, ja joukossa joku pienempi, juureva ja tanakka. Tuvan seinän takana tömähti maa, porstuassa kolasi, ja he tulivat tupaan, isäntä ensimmäisenä.
Minut valtasi selittämätön arkuus ja epävarmuus näiden vierasten ihmisten edessä, joita en tuntenut, vaikka olimmekin pitäjäläisiä. Tulisivatko he käsittämään asian? Olivatko he seuranneet tapausten menoa? Tiesivätkö, mistä kaikesta on kysymys? Olivatko ehkä sitä mieltä, että on tyydyttävä, että on kaikki parhain päin käännettävä? Eiväthän olisi olleet yksin sitä mieltä ollessaan.
Aioin ensin selittää asiata omin sanoin, valaista, paljastaa tarkoitukset. Mutta sitten päätin antaa kirjoituksen puhua puolestaan.
Aloin lukea, seisten pöydän päässä. Väki oli asettunut niinkuin kinkeriluvussa, miehet toiselle ja naiset toiselle puolelle tupaa. Isäntä seisoi minua vastapäätä toisessa päässä pöytää.
En voinut olla paperini yli tarkastamatta, minkä vaikutuksen lukemani häneen teki. Hän näytti vähän hajamieliseltä, miltei levottomalta; hänen kasvonsa saivat ikäänkuin vaivatun ilmeen. Kuta pitemmälle luin, kuta totisemmiksi sanat kävivät, sitä vaikeampi näytti olevan olla. Hän pyyhkäisi tukkaansa, kohensi paitansa kaulusta, suori liivejään, muutti jalkaa ja vetäysi syvemmälle karsinaan päin. Hän kuiskasi jotakin emännälle, ja emännän kasvot saivat saman huolestuneen ilmeen. Yht'äkkiä peräytyi emäntä ovelle päin ja naiset seurasivat häntä toinen toisensa perästä. Ennenkuin olin lopettanut, olivat he kaikki pujahtaneet ulos avonaisesta ovesta.
Luettuani kirjoituksen ilmoitin, että jokaisella, joka tahtoi, oli tilaisuus tulla esiin ja piirtää nimensä, sekä miehillä että naisilla, niinkuin olivat ennenkin tehneet.
Ei kukaan liikahtanut, mutta isäntä astui ulos ovesta ja virkkoi mennessään:
—Käykäähän vähän tänne, miehet!
Kaikki seurasivat häntä, ja minä jäin yksin pirttiin.
Sekö olikin heidän vastauksensa? Kuulin askeleita porstuasta ja toisesta tuvasta, ja näin toisten kulkevan pihan poikki.
Minulla ei näyttänyt olevan muuta jäljellä kuin koota paperini ja lähteä.
Mutta ennenkuin ehdin sen tehdä, astui isäntä uudelleen sisään ja hänen jäljessään miehet toinen toisensa perästä; ja sitten emäntä naisväkineen. Ja isäntä astui pöydän ääreen ja tarttui kynään ja kirjoitti nimensä vitkalleen ja juhlallisesti, ja muut tekivät samalla tavalla, ensin miehet ja sitten naiset. Ne, jotka eivät osanneet itse kirjoittaa, pyysivät minun sitä tekemään ja piirsivät vain puumerkkinsä, mutta ne, jotka eivät sitäkään osanneet, painoivat kankeilla sormillaan paperin laitaan.
Kun kaikki olivat kirjoittaneet, kuiskasi emäntä korvaani:—Se ei tahtonut työryysyissä…
Mutta minun rintani hyppi riemusta, sillä minä olin huomannut jo heidän sisään tullessaan, että he kaikki olivat käyneet vaihtamassa työvaatteensa juhlapukuun. Vasta sitten tulivat he kirjoittamaan.
Ilta-aurinko, joka yhä valaisi tupaa, oli minusta aamun koi, enkä minä enää mitään epäillyt.
1901.