»ELÄKÖÖN VALO JA VALISTUS!» »ELÄKÖÖN ISÄNMAA!»
Tulin tuonnoittain sattumalta Korpelan kylään. Kylä on kaukana valtaväyläin varsilta, mutta yhteiset harrastuksensa on sielläkin. Siellä on kansakoulu ja lukusali, ja on myöskin nuorisoseura. Nyt oli nuorisoseura päättänyt panna toimeen arpajaiset ja kansanjuhlan, tietysti kansanvalistuksen hyväksi omalla paikkakunnalla. Kun tulin kylään, oli lauantai-ilta ja nuoret miehet olivat parhaillaan laittamassa kuntoon juhlakenttää, joka oli kansakoulun pihalla. Pystyttivät juuri juhlariukua kentän keskelle.
—Pojat täällä lippuriukua pystyttävät, sanoin.
—Tokihan toki lippuriukua … mitenkäs muuten?
—Ette kai ole vielä kuulleet sitä viimeistä korkeinta kieltoa?
—On kuultu! sanoivat pojat yhteen ääneen. Ihan toki itse maapoliisi kävi sanomassa.
—Ja silti vain lipputankoa pystytätte?
—Nythän se vasta pystytetäänkin!
Reippaita poikia! ajattelin—enkä voi kieltää, että he mielestäni tekivät niinkuin tehtävä onkin.
—Mutta jos tulee ja vetää alas lippunne?
—Ei vedä meidän lippuamme!
Heidän näytti olevan vaikea pidättää nauruaan, ja he näyttivät hyvin veitikkamaisilta, iskivät toisilleen silmää ja olivat salaperäisen näköisiä.
Mutta kun seuraavana iltana, sunnuntaina, saavuin juhlapaikalle, ei siellä liehunutkaan mitään lippua—tyhjä, alaston tanko vain seisoi keskellä kenttää.
—Ovat kai viime hetkessä katuneet, ajattelin.
—No, entäs lippu, eipä sitä näykään? kysyin eräältä iloisen näköiseltä nuorelta mieheltä, joka oli nuorisoseuran esimies ja juhlatoimikunnan puheenjohtaja.
—Eikö näy? sanoi hän. Siinähän se liehuu, minkä kerkiää!
Mutta ennenkuin ehdin uudistaa kysymykseni, puhalsi torvisoittokunta alkusoiton, ja hän riensi puhujalavalle.
—Arvoisat juhlavieraat! alkoi hän.—Saan toivottaa teidät taas tervetulleiksi tähän Korpelan kylän kansanjuhlaan, jota niin usein ennenkin olette läsnä olollanne kunnioittaneet, tälle juhlakentälle, jonka keskellä Suomen valkosininen lippu niin iloisesti liehuu…
Kaikki katsahtivat ihmeissään ylös tankoon, lippua sen latvasta hakeakseen, mutta eihän siellä mitään lippua näkynyt.
—Niin, niin, jatkoi hän … tälle kentälle, jonka keskellä lippumme niin iloisesti liehuu, vaikka se on kielletty siinä liehumasta. Ette taida sitä vielä oikein erottaa. Mutta katsokaahan hyvin tarkkaan, teroittakaa kaikki yht'aikaa silmänne samaan paikkaan, tuon pitkän tangon nenään, joka on tuossa keskellä kenttää…
Yleisö ei oikein tiedä, mitä tämä on, aavistaa vain jotakin hauskaa olevan tulossa, se on tuo Juhola semmoinen veitikka … sillä on taas jokin kuje mielessään.
—Niin, niin, katsokaa vain, se taisi tulla nostetuksi vähän liian ylös, mutta se on sitä suurempi … mies se, joka sen ensiksi keksii— ensimmäisen palkinnon, oikein kunniapalkinnon saapi se, joka ennättää ennen muita sen näkemään … katsokaa tarkkaan … ettekö näe?
—Jo näen! huusi lapsen ääni joukosta.
—Kuka se oli?—Mattilan Ville… Näkeekö muutkin? Eikös siinä ole se meidän vanha sinivalkoinen lippumme?
—On siinä!—Siinä se on!—Jo näen! kuului nyt kilvan kimeitä ääniä väkijoukosta.
—Kas niin! Tiesinhän sen! Ne ovat tarkkanäköisiä poikia! Näkeehän sitä, kun vain tahtoo nähdä! Me tässä jo aivan pelättiin, etteivät ehkä näekään, että luulevat, ettei lippuja enää laitetakaan ja rupeavat meitä moittimaan.—Näkeekö vanhainkin silmät sen, minkä nuorten silmät jo ovat nähneet?—Näkeekö Pekka? Panee lasit nenälle, jos ei ilman näe…
—Näkeehän tuon toki lasittakin tuommoisen, joka yli taivaan hulmuaa, sanoi totinen ääni.
Yleisö räjähti nauramaan, nyt se alkoi ymmärtää.
—Oikein sanottu, Pekka! »joka yli taivaan hulmuaa.» Niin se juuri tekeekin! Luulitte, ettei meillä olekaan lippua, ja nyt on meillä lippu, joka yli taivaan hulmuaa. Se se vasta lippu on! Nyt kai jo kaikki muutkin sen näkevät? Näkevätkö kaikki?
—Kaikki näkevät! vastasi kansa yhteen ääneen.
—Näkyykö se sinne taammaksikin?
—Näkyy!—Näkyy!—Hyvästi näkyy!
—Näkyyhän se—iso, taivaan kokoinen lippu! Mutta voitteko myöskin erottaa, mitä siihen on kirjoitettu? Siihen on kirjoitettukin jotakin siniselle puolelle.
—»Eläköön valo ja valistus!» huusivat nyt yht'äkkiä yhteen ääneen yhdestä ryhmästä ne nuoret miehet, jotka eilen olivat olleet tankoa pystyttämässä.
—Aivan oikein! »Eläköön valo ja valistus!» Niin siinä seisoo … jokainenhan sen näkee.—Entäpä toisella puolella? On siinä jotakin toisellakin puolella, valkoisella pohjalla…
—»Eläköön isänmaa!»—kajahti taas uusi huuto.
—Juuri niin! Siltä se minunkin silmääni paistaa! »Eläköön valo ja valistus!» toisella puolella ja »Eläköön isänmaa!» toisella. Niinpä niin!—Mutta koska niin on, niin … eläköön siis valo ja valistus! … eläköön siis isänmaa! … eläköön Suomen lippu!
Ja puhuja tempasi jo lakin päästään ja muut tekivät samoin ja kohottivat hänen kehoituksestaan juhlansa aloitteeksi eläköönhuudon niin voimakkaan ja valtavan, etten ole ennen semmoista kuullut.
Ja samassa kajahti laulajain parvesta torvien säestämänä säkeet:
»Jos viiri meiltä riistettäis, sen henki rintahamme jäis!»
1899.