HÄRKÄTAISTELU.
Oli ennen muinoin Don Carlos, Espanjan kuningas, kutsunut kaikki hovinsa herrat ja naiset, kaikki pääkaupunkinsa parhaat ja kaikki valtakuntansa kuuluisimmat, oli kutsunut heidät Madridin suureen sirkukseen katselemaan härkätaisteluita, jotka hän isäinsä valtaistuimelle astumisen vuosipäivänä oli heidän huvikseen käskenyt toimeenpanna.
Jo kauan oli tätä kansallista juhlaa, jota jalompaa ei Espanjan kansa toista tiennyt, valmistettu, sillä siinä piti tarjottaman näytelmä, jota ei Espanjassakaan oltu ennen nähty. Härät, joita vastaan maan parhaiden toreadorien tuli taistella, oli sitä varten tuotu kaikkialta maailmasta maiden ja merien takaa. Siellä piti oleman härkiä Amerikasta ja Intiasta, Englannista ja Italiasta, Itävallasta ja Liettuan metsistä, Unkarin ja Venäjän aroilta, pitipä olla Itämeren takaisista maistakin, joiden nimiäkään ei oltu ennen kuultu, piti olla kesyinä syntyneitä ja sekä villeinä että puolivilleinä pyydystetyitä.
Suurella uteliaisuudella ja jännityksellä, jopa kiihkollakin odotettiin sentähden näytelmän alkamista. Kun kuningas oli hovinsa ja kansansa keskeen punaisella verhotulle istuimelleen asettunut, ajoivat taistelijat sisään arenalle: ajoivat ensiksi ratsastavat pikadorit eli pistäjät, ritareiksi puettuina ja varustettuina peitsillä kuin pitkillä kynillä; heidän jälkeensä astuivat silkkisillä, heleänvärisillä nauhoilla koristetut banderillerot; ja lopuksi tulivat itse taistelijat eli toreadorit upeissa vaunuissa ajaen, hienosti puettuina, vasemmassa kädessä härkää ärsyttävä punainen vaate ja oikeassa kirkas keihäs sydäntyneen rinnan lävistämistä varten—kaikki nämä käyden kuningasta tervehtimään ja saaden häneltä luvan veristen leikkien alkamiseen.
Ja niin pian kuin pikadorit ovat asettuneet puoliympyrään vastapäätä el Torilin eli härkätallin ovea, josta eläimet päästetään sisään, ja banderillerot pitkin arenata hajauneet, antaa kuningas merkin, ja tallin ovi avataan. Härkä hyökkää ulos, koukistaa niskansa ja käy pikadorien kimppuun. Pikadorit häntä hevostensa selästä peitsillään pistävät ja väistävät hänen vimmaansa, joka kiihtymistään kiihtyy. Hevonen toisensa perästä haavoittuu ja kaatuu maahan. Mutta kun pikadorit ovat poistuneet, on banderillerojen vuoro astua härkää yllyttämään, sillä tarkoitus on saada hänet vihasta silmittömäksi ja kiukusta sokeaksi heittämällä hänen selkäänsä teräväkärkisiä keppejä, joissa kirjavat nauhat hulmuavat. Kivusta mieletönnä karkaa silloin haavoitettu ympäri arenaa, etsien vihollista, joka häntä aina takaa uhkaa ja aina edestä väistyy. Silloin astuu toreadorien ensimmäinen, espadaksi nimitetty, hänen eteensä ja hänelle punaista vaatettaan huiskuttaa ja kirkasta keihästään välkyttää. Viimeiset voimansa kooten hyökkää härkä häntä sarviinsa seivästämään, mutta vielä kerran väistää vastustaja, ja kun sarvet vaatteeseen sotkeutuvat, uppoo espadan säilä sydämeen, ja siihen kaatuu vainottu, vuodattaen verensä arenan hiekkaan, kuninkaan ja hänen kansansa huviksi, heidän huudoilla ja kukkasilla tervehtiessä suurta sankaria.
Niin kaatuivat Intian härät ja kaatuivat Amerikan, kaatuivat puhvelit, bisonit, kaatuivat kaikki kuninkaan jalkojen juureen, niinkuin jo olivat kaatuneet ne kansat, joiden maista olivat tuodut. Ylen oli näytelmä ihana ja innostuttava, ja sitä mukaa nousi mieliala, kuta etäisemmistä ja oudommista maista olivat kotoisin härät, jotka vuorotellen arenalle ajettiin. Sillä hyvin oli Espanjan kuninkaasta ja hänen kutsutuista vieraistaan huvittavaa nähdä, miten eri tavalla tapattivat itsensä eri härät. Yksi syöksyi kohta ulos tullessaan espadan miekkaan, toinen saatiin vasta pikadorien peitsillä raivostumaan, kolmas pelästyi ja pakeni, mutta turvautui lopulta banderillerojen vainoamana sarviinsa hänkin ja sai surmansa—sillä ei sallinut arenan jalo laki pakenevaa tappaa, ainoastaan kaksintaistelussa kaataa. »Älköönkä seisovankaan härän sydämeen miekkaa syöstäkö, vaan odotettakoon hyökkäystä, ja saakoon hän siinä surmansa»—niin kuului arenan toinen ikimuistoinen ohje, jonka Espanjan kaikki kuninkaat, sirkusten suosijat, olivat noudatettaviksi vahvistaneet.
Korkeimmilleen oli noussut katsojain innostus. Heidän poskensa hehkuivat, silmänsä paloivat, viuhkat välkkyivät ja töyhdöt teiskuivat —naurettiin, huudettiin, hurrattiin ja ilma oli kirkas ja kuuma, täynnä hajuvesien tuoksua ja verihöyryjä. Viimeinen taistelun kohtaus oli suorittamatta, yksi oli härkä vielä jäljellä.
Asettuivat pikadorit taas tavallista lukuisampina puoliympyrään tallin oven edustalle ja hajaantuivat banderillerot ympäri arenaa ollakseen joka taholla valmiina. Espada, joka nyt astui esiin, oli kaikista taistelijoista taitavin ja kuuluisin, oli kaikkien suosikki, ja hänet otettiin myrskyisillä hyvähuudoilla vastaan. Odotettiin jotakin erinomaista, loistavaa loppua, jonka vertaista ei ennen oltu nähty, sillä härkä, jonka kuolema oli päättävä juhlapäivän, oli kotoisin kaukaisesta maasta, pohjoisten merien takaa, jossa villipetoja vilisee ja jossa ihmisten tiettiin olevan yhtä villejä kuin pedot. Lienee härkäkin, sieltä tänne tuotu, tavallista villimpi ja väkevämpi.
Mutta hämmästyksen huudahdus kävi kautta suuren sirkuksen, kun odotettu eläin ilmestyi arenalle. Se oli pieni ja vähäpätöisen näköinen ja lyhytsarvinen ja matalajalkainen mullikka. Eikä tullut töytäten ulos ovesta niinkuin muut, vaan oli väkisin sarvista sisään kiskottava, toisen edestä vedettävä, toisen takaa työnnettävä.
—Es un burro!—Aasi! Pässi!—huudettiin yhtäältä.
—Es un porco! Es un porco!—Porsas! Porsas!—kiruttiin toisaalta, ja yksi ainoa iso yhteinen naurun hohotus täytti sirkuksen alhaalta ylös, eikä kuningaskaan voinut olla suutaan hymyyn vetämättä.
Mutta kun härkä oli päässyt arenalle, pyörähti se tiukasti ympäri ja miehet, jotka sarvissa kiikkuivat, ja toiset, jotka hännässä riippuivat, lensivät kuin lingottuina selälleen maahan.
Vaikeni nauru, kuului hyväksymishuutoja.
—Ei tiedä!—Varokaa itseänne siellä!—Tukevat on sarvet!—Tanakka on niska!—Nopsa on jalka!
—Pian hän siitä suoriutuu! Sylipainissa hän sen voittaa!
Ja vetoja lyötiin ja jännitys nousi.
Päästyään irti töksähti härkä yhteen kohti, pää pystyssä ja häntä vähän koholla, ja tarkasteli outoa ympäristöä.
—Oritta leikkii! huudettiin taas.
—Sammakko sonniksi puhaltaikse! Kohta halkeaa! Varokaa!
Mutta toiset pitivät yhä pienen härän puolta. Sen asento oli kaunis, sen vartalo oli sopusuhtainen, sen jalka tarmokas, se voi olla vaarallinenkin vastustaja.
Mutta ei se koukistakaan niskaansa, ei syökse sarviaan alas eikä käy kavioillaan maata kaapimaan, niinkuin härkäin on tapana yleisöään tervehtiä. Seisoo siinä samassa asennossa niinkuin tahtoisi tietää, mistä on kysymys, mitä tahtovat kaikki nämä monet ihmiset.
—Auttakaa alkuun! Työntäkää tielle! Te pelkäätte, pikadorit!—huutaa hermostunut yleisö.
Pikadori lähestyy varovasti kaarrellen, pyrkien sivulta päin pistämään, sillä ei tunne hän outorotuisen härän tapoja, ja kuta pienempi härkä on, sitä nopeampi on hän liikkeissään ja sitä vaikeampi väistää.
Pikadori pistää häntä. Hän pyörähtää päin niinkuin hämmästyneenä, niinkuin kysyen, mitä se hevosineen häneltä tahtoo, mutta ei koukista niskaansa eikä ojenna sarviaan—saa uuden piston uudelta pikadorilta ja tekee samoin—näkee kohta koko lauman päälleen käyvän—ja pakenee. Juoksee ympäri arenan, etsii ulos pääsyä, mutta ei löydä, sillä portti on kiinni—yrittää hypätä yli aitauksen, mutta ei ylety.
—Pelkuri! Pelkuri!—huutavat tuhannet suut ja sadattelevat ja manaavat espadaa kiihkein sanoin:—Pysähdytä hänet! Pysähdytä hänet!
Mutta joka kerta, kun espada asettuu eteen ja heilauttaa vasemmalla kädellään punaista vaatettaan ja nostaa oikealla välkkyvätä miekkaansa, hölmistyy härkä, pysähtyy, ei ymmärrä, ei käy kimppuun, pyörähtää ohi— ja miekan täytyy vaipua maata kohti.
Huudoilla, vihellyksillä ja sadatuksilla ilmaisee yleisö ajatuksensa toreadorin turhista ponnistuksista.
Käyvät nyt banderillerot hänen kimppuunsa ja heittävät nauhoitettuja nuoliansa härän niskaan. Kun nuoli sattuu ja uppoo ihoon, hypähtää hän ja koettaa pudistaa sen pois, heittäytyy maahan, kierii siinä, saa toiset nuolet irtautumaan, mutta työntää toiset yhä syvemmälle … karkaa taas kivuista mieletönnä arenan ympäri sen aitavartta pitkin ja päätyy viimein kuninkaan istuimen kohdalle, pysähtyy siihen, peräytyy aitausta vastaan ja siihen äkäytyy. Koko sirkus hänelle huutaa ja kiljuu, kaikki pikadorit ja kaikki toreadorit, yllyttääkseen, kiihoittaakseen, mutta hän ei liikahda, ei päästä ketään taaksensa, seisoo päin vihollisiinsa, kuninkaan looshi suojana selkänsä takana, sarvet tanassa—mutta ei tee hyökkäystä, ei ota ensimmäistä askelta.
—Pian! Pian! Tee tehtäväsi, toreadori!
Mutta toreadori tekee epätoivoisia liikkeitä. Hän ei voi mitään niin kauan kuin ei härkä tee hyökkäystä.
—Vastustele, pöllö! Lävistä toreadori!—Seivästä hänet sarviisi!— huudetaan ylhäältä härälle.—Aja ulos se! Lopeta! Lopeta!—huudetaan toisaalta toreadorille ja mädänneitä munia ja pahenneita hedelmiä alkaa lennellä arenalle.
Mutta härkä ei liikahda, ei vaikka pikadorit ties pistävät yhdeltä puolen ja banderillerot toisaalta heittävät nauhoitettuja nuoliaan hänen selkäänsä. Hän seisoo kuin jäykistyneenä, sarvet yhä tanassa, tuijottaen eteensä arenan hiekkaan, johon verensä valuu päästä ja kaulasta ja kupeita pitkin.
Mitä se aikoo? Aikooko siihen äkäytyä? Eikö aio hyökkäystä tehdä, eikö aio pakoonkaan lähteä? Aikooko siihen kuolla—seisoallaan—kuninkaan jalkojen juureen verensä vuodattaa?
Melu taukoo hetkeksi. Mitä on tästä tuleva? Semmoista ei ole ennen nähty! Etteikö espadoista ensimmäinen, joka kaikki maailman härät voitti, saisi tätä pientä ja vähäpätöistä päiviltä? Mutta sehän on häpeä hänelle, se on häpeä koko espadain kuululle ammattikunnalle, nöyryytys koko isolle Espanjalle!
Melu alkaa uudelleen, vihellykset, sadatukset, pilkkanauru vinkuvat viimana espadan ympärillä.
—Lopeta! Lopeta!
Mutta espada ei liikahda, seisoo ja odottaa, vartoen merkkiä kuninkaalta, sillä ainoastaan hän voi muuttaa härkätaistelun ikuiset säännöt ja antaa käskyn kuoliniskun antamiseen.
Kuningas epäröi, espada epäröi ja aikoo jo pistää miekkansa tuppeen.
Mutta silloin vingahtaa raivoisa, vimmastunut, läpitunkeva, vihlaiseva vihellys läpi koko sirkuksen:—Fiasco!—Fiasco!—yleisön arvostelu epäonnistuneesta näytelmästä—kaikki on menetetty—kaikki vaikutus pilattu—koko komea näytäntö päättyy pilkkaan ja nauruun.
Eikä espada enää epäröi. Hänen miekkansa välähtää, hän hyökkää härkää kohti ja upottaa sen kahvaansa myöten rintahan härän, joka hänen edessään seisoo, sarvet tanassa, eteensä tuijottaen. Härkä vaipuu polvilleen, kaatuu kyljelleen, hurmeinen haava rinnassaan.
Mutta tuskin on se tehty, kun kuuluu kaikilta haaroilta huuto:
—Murhaaja! Teurastaja!—Murhaaja! Teurastaja!—Eikä tiedä ääriään katsojain inho.
Yrittävät huutaa hovimiehet, pikadorit ja banderillerot:—Viva el espada! Viva el Rey! Viva Espana!
Mutta sirkus huutaa:—Alas espada!—Viva el heroico torito! Viva el chiquito heroico!—Eläköön pikkuinen urhea härkä!—ja he heittävät alas arenalle kukkasia ja viuhkoja ja hattuja ja hautaavat niiden alle tuon pienoisen härän, joka, tuotuna kaukaisesta maasta pohjoisten merien takaa, Madridin suuressa sirkuksessa ja kuninkaan itsensä jalkain juuressa teurastettiin suurten juhlapäiväin päättäjäisiksi— vaikkei ollutkaan sarviaan vainoojiaan vastaan seivästänyt.
1899.