ISÄNNÄN MALJA.
Kaisaniemessä oli taas maisterikekkerit, tuossa isänmaallisten muistojen ja lukemattomien juhlamaljojen ja maljapuheiden vanhassa, kuuluisassa Kaisaniemessä oli maisterikekkerit sinä helmikuun kuuluisana lauantaina.
Päivällinen oli syöty, pöytä oli vapautettu ruokatamineistaan ja puettu kahviasuunsa siihen kuuluvine konjakki-, likööri- ja punssihelyineen, joita ahkerasti soitettiin ja sormittiin ja sitä soittoa heleällä naurulla ja hilpeillä puheilla säestettiin.
Olihan nuorilla miehillä aihetta iloon, oli syytä pitää pitojaan: tulevaisuus oli porttinsa avannut, tie oli leveä ja tasainen edessä ja matkan määrä varma, joskaan ei yhteiskunnan korkeimmille kukkuloille, niin ainakin sen päivänpuoleisille rinteille.
Puheita oli tavallisuuden mukaan pidetty useita sekä isännille että vieraille; puhuja toisensa perästä oli noussut ylös, ja vähitellen oli melkein jokainen pitänyt puheensa, enemmän tai vähemmän keskeytetyn, niinkuin on tapana täällä Suomessa, jossa miehet juhlatuulella ollessaan niin kernaasti sanaisen lippaansa selkoselälleen avaavat.
Puhe isänmaalle oli vielä pitämättä ja olisi ehkä jäänytkin pitämättä, ellei yht'äkkiä olisi tullut samppanjaa pöytään. Mistä samppanja oli pöytään ilmaantunut, sitä ei kukaan tiennyt eikä kysynyt. Ei juuri koskaan tiedetä, kuka samppanjaa tarjoo. Se on lahja, jonka antaja useimmiten pyytää pysyä tuntemattomana. Nyt oli tarjooja arvatenkin jonkun rikkaan isän poika, sillä niitäkin oli useita vasta valmistuneissa maistereissa—niitä on nyt enemmän kuin oli ennen.
Oli miten oli, mutta samppanja muistutti oitis erästä nuorta miestä siitä, että isänmaan malja vielä oli tyhjentämättä.
—Hyvät herrat!—sanoi hän ja kilisti ja tarttui helmeilevään lasiin.— Tahtoisin esittää maljan isänmaalle. En sille vanhalle ja vakavalle äijälle, joka peräpenkillä istuu ja aina sieltä sormellaan varottaa ja sanoo: »Muistakaa, mitä olette minulle velkaa, pojat!» Vaan sille iloiselle immelle, joka tanhualla tepastelee ja karkeloihin kutsuu ja vaatii välistä kanssansa pyörähtelemäänkin ja sanoo: »Maljanne, veikkoset, täyttäkää, kun nuoruuden aika on vielä!» Onhan se hyvä, se äijäkin, varsinkin kun se meistä niin hyvää huolta pitää, antaa mille viran, mille muun hyvän toimeentulon, sillä ukolla on kolikoita kirstun pohjassa, vaikka hän välistä vähän kitsasteleekin. Ei maamme ole meille ollenkaan niin köyhä ja kullaton, kuin miksi sitä runoilijat laulavat. Ei se ollenkaan ole se karu korpi, jota meidän muka täytyy katketaksemme kaivaa. Se on jo vankassa ja varmassa viljelyksessä oleva talo, jonka pellot kasvavat, kun niihin vain kylvetään, ja jonka viljelyksiä laajennamme vain silloin, kun muilta töiltämme joudamme. Eikä ole naapureistakaan vastusta eikä rajoista riitoja, kun maa on laillisesti aidattu ja pyykitetty. Sentähden sallittakoon meidän välistä hauskaakin pitää! Ei Suomi aina surra saa, olkoon aikansa ilollakin! Ei meillä ole mikään hätänä. Tyhjentäkäämme iloisen Suomen malja! Juokaamme se kuohuvassa samppanjassa! Juuri samppanjassa se juokaamme, tämän iloisen Suomi-impemme malja! Ei äijä siitä köyhdy, ei sen varat siitä vähene! Hyvät herrat, mitäpä pitkistä puheista! Minä kohotan tämän korean lasin, jossa jalo neste helmeilee…
Kaikki muutkin kohottivat lasinsa ja odottivat vain tilaisuutta niitä tyhjentääkseen, sillä samppanja on juomaa, jota malttaa keittää, mutta ei jäähdyttää. Oltiin juuri räjähtämäisillään eläköönhuutoon, kun ovi suurella paukkeella lensi auki ja sisään syöksyi yksi vieraista, heittäen pöydälle erityiseen lisälehteen painetun sähkösanoman.
—Lukekaa tuo! huusi hän.
—Mitä se on?—kysyi puhuja.
—Lue!—Lue ääneen!
—Anna tänne!
Hän luki sen, toisten seisoessa siinä kuin kivettyneinä samaan asentoon, missä olivat olleet aikoessaan juuri tyhjentää samppanjamaljansa iloisen isänmaansa kunniaksi.
Ei kukaan tiennyt, mitä sanoisi. Äänettöminä vaipuivat he istualleen pöydän eteen sille sijalleen, mistä olivat nousseet laseihin tarttuessaan. Kuului vain katkonaisia huudahduksia:—Mitä tämä tietää? —Siinäkö siis ollaan?—Onko se mahdollista?—Kaikkiko mennyttä?
Samppanja oli unohtunut laseihin, se siinä poreili, väljähtyi, heikkoni, muuttui äiteläksi, imeläksi sokerivedeksi.
Äskeinen puhuja oli hänkin vaipunut tuolilleen, heitettyään luotaan lehden, joka ratisten kulki miehestä mieheen, jokaisen tahtoessa vielä omin silmin nähdä, mitä siihen oli kirjoitettu. Hän istui syrjittäin pöytään, eteensä tuijottaen, epämukavassa asennossa, jota ei muistanut korjata. Oli kuin olisi hän yht'äkkiä vanhentunut, kuin olisivat posket kalvenneet ja silmät painuneet syvemmälle kuoppiinsa.
Yht'äkkiä hän, kun lehti tehtyään kierroksen pöydän ympäri taas rasahti hänen edessään, hypähti ylös.
—Hyvät herrat!—huusi hän ja hänen poskensa hehkuivat taas, hänen silmänsä paloivat.—Aikomukseni oli esittää isänmaan malja, tulin keskeytetyksi…
Hänen kätensä vapisivat, hänen huulensa värähtelivät. Ympärillä olijat, jotka olivat yhtä liikutetut kuin hänkin, olivat kohonneet ylös, laseihin ei kukaan tarttunut, kun ei hänkään sitä tehnyt.
—Minä puhuin roskaa!—huusi hän. Minä olin tyhmä! Minä olin lyhytnäköinen, kevytmielinen keltanokka! Ja te olitte yhtä tyhmiä kuin minäkin! Me tässä isänmaatakin muistamme, kun viina päähämme kihoaa! Me tässä itsekkään elämänilon samppanjamaljoja, kun vaara uhkaa! Häpeä meille! Pois samppanja! Pois punssit, konjakit ja liköörit—te vakoojat ja villitsijät piiritetyssä linnassa! Älköön märkääkään tulko tästä lähin huulieni yli! Pois!—alas siitä! Ulos!
Hän oli tarttunut pöytäliinaan, hän teki tempauksen kädellään, ja maahan menivät täydet samppanjalasit, maahan puolityhjät punssipullot, maahan menivät helisten liköörit ja konjakit.
—Nyt eläköön isänmaa! Eläköön taas entinen Suomi! Eläköön ankara äijä, joka peräpenkillä istuu!
Kaisaniemen seinien sisällä, vanhan kuuluisan Kaisaniemen ahtaiden seinien sisällä kajahti eläköönhuuto niin voimakas ja niin kiukkuinen, että tuntui kuin olisivat seinät laajenneet ja katto kohonnut.
1899.