HOVINEUVOKSETAR.
Kuvaus routavuosien alkuajoilta.
Kansakoulun opettajatar istui kirjoittamassa kirjettä toisessa pitäjässä olevalle virkatoverilleen.
Huhtikuussa 1899.
»Rakas Anna!
Kiitos kirjeestäsi! Niin, mistäpäs nyt muustakaan kirjoittaisi näinä aikoina kuin siitä, mikä tätä nykyä on kaikkien sydämillä ja kaikkien huulilla. Vaikeat ovat ajat. Itkin ensin, mutta sitten nielaisin kyyneleeni. Suruni tuli siitä, etten tiennyt, mitä tehdä, etten ymmärtänyt, kuinka osaisin olla isänmaalleni hyödyksi. Mutta suru vaihtui miltei iloon, kun minulle sanottiin ja minä itsekin sen ymmärsin, että juuri me, kansan opettajat ja kansan kasvattajat, tätä nykyä eniten voimme. Meidän työstämme riippuu kaikki, sanoi tarkastaja, ja minä olen tavannut miehiä ja naisia, jotka ovat minua onnitelleet, että olen siinä asemassa, että näin suoranaisesti, ihan ammattinani voin tehdä sitä, mihin kaikkien halu ja harrastus tätä nykyä suuntautuu.
Mutta en minä ole ainoastaan rauhoittunut, minä olen melkein juhlatuulella. Ei, Jumala paratkoon, tämä työala ole kiitollinen eikä kevyt, sen tiedämme. Ensimmäisen innostuksen ajan ohi mentyä oli se minullekin muuttunut koneelliseksi ja viralliseksi. Ei ole kansakoulun opettajan virka ihmisten silmissä kohta kummempi kuin muukaan virka, tehköön hän velvollisuutensa ja kantakoon siitä palkkansa. Niin ennen, toisin nyt! Nyt on taas elämällä sisältöä, nyt se taas se suuri tarkoitus, tehtävämme isänmaallisuus, seisoo totisena edessä niinkuin ennen Cygnaeus-vainajan ensi aikoina. On, niinkuin olisi uudistus ja jalostus tapahtunut, niinkuin olisi toimintaan uutta henkeä puhallettu. Kai tuntuu sinustakin niinkuin minusta. En tiedä enää väsymyksestä, en enää välitä selänpakotuksesta, näyttää siltä kuin ihmisetkin paremmin käsittäisivät, mitä on koulumme, on niinkuin herrasväetkin katsoisivat meitä suuremmalla kunnioituksella kuin ennen ja niinkuin rahvas liittyisi likemmä kouluansa. Toisivat nyt kesken lukukaudenkin lapsiaan, jos olisi tilaa.
Se kotikoulupuuha minua varsinkin innostuttaa. Tiedätkö, mistä syystä? Siitä syystä, että kyllä siitä ei varmaankaan tule mitään ilman meidän apuamme. Herrasneidit ja ylioppilaat tohahtavat kyllä, mutta siihen se jää, siitä saat olla varma, ja meidän se on korjattava tieltä. Olen aivan haltioissani, että me vielä voimme tämänkin taakan sälyttää selkäämme.
Kai on teilläkin ollut listoja liikkeellä kansanvalistusasian hyväksi—»
* * * * *
Hän keskeytti hetkeksi kirjeensä ja otti laatikostaan esille keräyslistan.
Liikutuksella ja mielihyvällä tarkasteli hän listaa, johon hän oli koonnut varoja kotikoulujen ja kansansivistyksen hyväksi. Summat eivät olleet suuria, mutta sarakkeet olivat sitä pitempiä. Sivuittain kulkevia pennien sarakkeita keskeytti vain silloin tällöin jokin suurempi numero markkain osastossa. Kömpelöllä kädellä oli useimmat nimet ja numerot merkitty, tiheässä oli puumerkkejäkin ja usein oli hän itse saanut kirjoittaa antajain nimen. Oli ollut niitä, jotka eivät olleet mitään antaneet, mutta toiset olivat säestäneet antejaan sanoilla, joita muistellessa hänen sydämensä lämpeni.—»Ilolla siihen annetaan!»—oli yksi sanonut.—»Lämpimällä kädellä» oli toinen sanonut osasensa merkitsevänsä. »Vaikka viimeiseen penniin, jos tarvitaan», oli joku kolmas lisännyt. Ne olivat »lesken ropoja» melkein kaikki nuo lahjat, sillä hän oli saanut paikkakunnan köyhimmät kodit käydäkseen. Rikkaille aiotut listat kulkivat toisia teitä.
Mutta oli siinä yksi suurikin summa, kymmenkertaisesti suurempi kuin muiden yhteensä.
Ja sitten hän taas jatkoi:
* * * * *
»Mutta nyt täytyy minun ihan alusta alkaen kertoa eräs tapaus, joka sattui minulle viime viikolla. Olin juuri laskemassa yhteen täältä keräämiäni roposia, kun rappujen eteen ajaa hänen armonsa hovineuvoksen rouva v. M.
Mistäs nyt tuuli puhaltaa?—ajattelin, sillä ei sitä herrasväkeä ole meidän kansakoulullamme nähty muuta kuin mitä herra hovineuvos kerran kävi kuvernöörin kanssa virkansa puolesta, kun tämä oli tarkastusmatkalla.
Sinä tiedät, millaista se yleensä on tämä herrasväki täälläpäin. Harvat heistä kansan sivistyksestä välittävät, varsinkaan suomalaisesta. Suomalaiset koulut ovat heistä vain kiihoitusahjoja.
Mitä erittäin tulee hovineuvoksen herrasväkeen, niin rouvanhan sinä tunnet, näit hänet viime kesänä asemalla, jossa hän tervehti niin armollisesti kuin olisi tehnyt erityisen kunnian semmoiselle maan matoselle kuin minä. He ovat lapsettomia ja suurimman osan vuotta asuvat Helsingissä, ainoastaan kesät täällä kartanossaan. Ei mitään harrastusta henkisiin rientoihin, ei pennilläkään muisteta tätäkään koulua, vaikka on vain järvi väliä. »Kansa», varsinkin suomalainen, ovat sanoja, jotka soivat ohi korvien.
No niin, hovineuvoksetar ajaa rappujeni eteen ja tulee sisään ja pyytää saada puhutella minua kahden kesken. Oli erinomaisen kohtelias, melkein nöyrä ja kasvot hyvin totiset.
—Voi, voi, näitä aikoja, sanoi hän, kun olimme istuutuneet. En ole, rakas neiti, saanut unta yökausiin, sittenkuin … minä aina vain sitä ajattelen. En minä ymmärrä näitä asioita, mutta sen sanoo minulle omatuntoni, että jotakin on tehtävä.
—Isänmaa kysyy nyt kyllä meidän kaikkien työtä.
—Niin, niin, isänmaa, niin, isänmaa. Olen puhunut siitä mieheni kanssa, mutta hänellä on siitä omat mielipiteensä. Mekin saimme listan, mutta tässä ei nyt ole siitä kysymys. Minulla olisi tässä sata markkaa omia säästöjäni, joita voin käyttää kuinka tahdon. Ne ovat tässä pankkikirjassa ja minä tahtoisin antaa ne, mutta en tiedä, mutta te voitte varmaankin sanoa, mihin tarkoitukseen ne parhaiten…
Esitin hänelle listan, joka oli edessämme pöydällä.
—Siihen uuteen kansansivistysrahastoon … niin, onhan se, mutta kun mieheni … hän sanoo, että sillä on valtiollisen kiihoituksen leima … hänellä on nyt omat mielipiteensä … ja hänen asemansa…
—Jos ei hovineuvoksetar tahdo siinä muodossa, niin ehkä sopisi jollekin muulle seuralle.
—Sanokaa, mille muulle?
—Esimerkiksi Suomalaisen Kansakoulun Ystävälle.
—Ei—ei—
—Kenties sitten Kansanvalistusseuralle.
—Mutta eikös sekin ole semmoinen fennomaaninen…
—Sen johto ja hoito on kyllä suomenmielisten käsissä, mutta—
—Niin, niin! Ei, ei, en minä mielelläni semmoiseen.
—Mutta ehkä sopisi rouvan itsensä ostaa lukemista, esimerkiksi tilata sanomalehtiä.
—Mitä lehteä?
—Esimerkiksi paikkakunnan lehteä.
—Herra varjelkoon!—jota minun mieheni on kieltänyt kuljettamasta postilaukussaan. Ei, ei! Sitten ennemmin ei mitään.
Luettelin hänelle nyt joukon juuri ilmestyneitä kansankirjasia. Ne olivat hänelle kaikki tuntemattomia. »Minä luen niin huonosti suomea.» Eikä hän ollut nähnyt niistä mitään pääkaupungin lehdissä esiteltävän. Jotakin, jossa ei olisi mitään valtiollista vivahdusta, mieluimmin jotakin uskonnollista. En voinut tuossa tuokiossa esittää mitään sopivaa. Hän olisi mieluimmin tahtonut ostattaa vaatteita lapsille. Mutta kun minun mielestäni isänmaallisen lukemisen tarve nyt oli suurempi kuin vaatteiden, niin luopui hän siitä.
—Eikö ole jotakin Topeliukselta, jotakin, jota voisin hyväksyä?
—Onhan »Luonnon kirja», sanoin puoleksi leikillä,
—Tepä sen sanoitte!—huudahti hän ja tarttui käteeni.—Olen teille erinomaisen kiitollinen, neiti hyvä. Kuinka en sitä itse! Saanko vaivata teitä ostamaan sitä.
—Koko rahallako?
—Niin, tehkää se, tehkää se. Tässä se on.
Työnsin hänelle listan ja kehoitin häntä merkitsemään siihen nimensä ja antinsa ja eri sarakkeeseen, mihin tarkoitukseen rahat oli käytettävä.
—Se on tarpeetonta, sanoi hän.—Pyydän, että asia jää meidän keskeiseksemme. Mieheni on kieltänyt minua sekaantumasta mihinkään valtiolliseen agitatsioniin … hän on juuri pyytänyt eroa virastaan … se voisi ehkä tuottaa ikävyyksiä eläkkeen suhteen.
Lupasin viedä salaisuuden mukanani hautaan, ja kiitellen ja hyvästellen lähti rouva.
En tahdo ketään tuomita. Onhan »Luonnon kirja» mainio kirja, joskaan nyt ei juuri tähän tarpeeseen. Mutta hän oli tosissaan, rouva parka; hänessä näytti heränneen vilpitön harrastus tehdä jotakin isänmaan hyväksi. Kansassa on se jo aikoja sitten herännyt, ja hyvähän on, että se kerran herää näissä herroissakin. Toivokaamme, että toteutuu sananlasku: parempi myöhään kuin ei koskaan. Kun ei vain siihen jäisi, pahimmasta omantunnon moitteesta pääsemiseen. Kenties hovineuvoksetarkin sitten taas, kun mies on saanut eläkkeensä! Mutta kyllä minusta on sentään turvallista tietää, että meillä kansakoulun opettajilla on niin pienet eläkkeet, ettei niiden menettämisen pelon tarvitse estää meitä isänmaata pelkäämättä palvelemasta.—
Siskosi Hanna.»