SYDÄNMAANKYLÄN KANSAKOULU.
Millä lailla saatiin Sydänmaankylään kansakoulu ja millä lailla niitä on saatu satamäärin muitakin sekä ennen tätä että tämän jälkeen?
Kirkonkylässä on se ollut jo useampia vuosia vaikuttamassa. Se on ollut muun ohessa myöskin keskipisteenä paikkakunnan valistuneimpien miesten henkisille harrastuksille. Lainakirjasto ja lukusali ovat vetäneet heitä puoleensa, ja opettajan ovi on aina ollut auki niille, joiden on tehnyt mieli keskustella maailman menosta ja oman paikkakunnan pyrinnöistä.
Siellä se on pantu siemen itämään Sydänmaankylän kansakoulunkin perustamiseksi. Ensin se on tipahtanut muutamain älykkäimpien isäntien mieleen. Ne ovat vieneet aatteen omalle kylälleen ja alkaneet sitä varovaisesti ensin tupakkapuheina, sitten kylänkokouksissa istutella laajemmalle. Se on juurtunut ja tehnyt tainta, eikä aikaakaan, niin on tullut joka tilaisuudessa pohdittavaksi kysymykseksi kysymys oman koulun perustamisesta tuonne etäiseen kylään, joka suurten selkäin ja hankalain matkain takana on niin kaukana muusta maailmasta.
Ja talven ja kevään kuluessa on asia ehtinyt niin pitkälle, että eräänä kesäkuun sunnuntaina on kirkkokuulutuksella kutsuttu kokous kyläkunnan suurimpaan savupirttiin, jossa aiotaan lopullisesti päättää koulun perustamisesta ja Sydänmaan perukan erottamisesta omaksi koulupiiriksi.
Pahainkin taipalien takaa on sinne tullut väkeä kuin lukusille. Miehet istuvat etupuolella tupaa, naiset karsinassa. Väkeä on porstuassa, seinämillä ja aitovarsillakin. Hiljainen hyrinä kuuluu kaikkialta, ja pikkupojat ovat ruvenneet pirtin takana kesantopellolla palloa lyömään. Kirkonkylän opettaja on kutsuttu kokousta avaamaan ja puhetta johtamaan. Hän tulee porstuanpohjakamarista, menee väkijoukon keskitse ja asettuu pitkän pöydän päähän istumaan.
Hän pitää puheen sivistyksestä ja sen tarpeellisuudesta, esittää niitä etuja, joita kansakoulu voi tuottaa, selittää, mitä varten nyt ollaan koolla, ja kysyy lopuksi, ollaanko yksimielisiä siitä, että kansakoulu on Sydänmaankylään perustettava.
—Sitähän tässä on tuumattu ja sinnepäinhän ne mielet tuntuvat olevan käännyksissä, virkkaa johtavista miehistä muuan.
—Milläs varoilla ne huoneet rakennetaan ja opettaja palkataan? kuului ääni miesjoukosta.
—Valtio antaa palkanapua, ja loput pitäisi saada kyläkunnasta kokoon, vastasi puheenjohtaja.
—Minä annan huoneeni, sanoo koulupuuhan varsinainen alkuunpanija. Tulkoot aluksi tähän minun pirttiini lukemaan. Ja on tässä tilaa opettajankin asua, kun muut panette osaltanne palkan apua.
Siinä syntyi pieni kilpailu kuin huutokaupassa, jossa miehet toinen toistaan kiihoittelevat:
—Minä annan häkin heiniä, kun itse hankkinee lehmän!
—Minulta saa kesälaitumen.
—Kun se hänelle kelvannee, niin hakatkoon meidän maalle kasken!
—Eiköhän suostuttaisi siihenkin, että saisi kantaa kapan talosta ja kaksi parhaasta?
—Ja mökkiläisiltä puolen kappaa kultakin … vai mitä ne miehet arvelevat?
—Jaksaneehan tuon puolen kappaa!
—Mistäs pannaan peltomaata? kysyy puheenjohtaja. Pitäisihän olla sitäkin.
—Onhan niitä kenttiä kuokkia!
—Kyllä kai tuo nyt miehissä yksi pelto kuokittaneen!
Ja kun pieni rahasumma sitten vielä on luvattu jokaiselta itseään elättävältä hengeltä, niin ovat palkkaehdot sillä lailla päätetyt. Opettaja kirjoittaa kunkin lupaukset muistiin, ja nyt ei puutu muuta kuin nimet alle.
Miehet astuvat yksitellen esille panemaan puumerkkinsä yhteiseen sitoumukseen. Harvat osaavat nimeänsä kirjoittaa, kaikki eivät taida piirtää puumerkkiäänkään, mutta sen sijaan he panevat »kaksi sormea kirjan päälle» kuin valaa tehdessään tuomarin pöydän ääressä ja pitävät niitä siinä sen aikaa, kun opettaja heidän puolestaan kirjoittaa. Se on juhlallinen toimitus, eikä kuulu hiiskaustakaan syrjäisten suusta sill'aikaa kun sitä kestää.
Ja ennenkuin he oikein itsekään tiesivät, olivat Sydänmaan kyläläiset saaneet koulun ja opettajan.
* * * * *
Syksyllä alkaa koulu jo vaikutuksensa. Opetusta annetaan tuossa suuressa savupirtissä. Opettaja asuu porstuanpohjakamarissa ja talonväki toisessa tuvassa, jonne pitkin päivää kuuluu opettajan ääni ja lasten luku. Ne ovat tulleet sinne, mitkä isän suurissa saappaissa, mitkä äidin takissa, mitkä taas uusissa kouluvaatteissaan, ja välitunneilla, kun ne pullahtavat porstuan ovesta ulos, kuuluu sieltä ympäri kylää iloinen mellakka ja kimeiden äänien kirkuna.
Mutta ollaan toisaallakin toimessa. Eräänä kirkkaana maaliskuun aamuna kuuluu kylän yhteiseltä takamaalta tavatonta jyskettä ja paukkinaa. Suuret, lumiset hongat tutajavat, horjuvat ja kaatuvat rytisten maahan. Ne karsitaan, nostetaan rekiin, ja pitkä jono hirsikuormia ajaa kylää kohti. Siinä on tasainen kenttä, joka jo syksyllä puhdistettiin puista, ja siihen kaadetaan hirsikuormat. Joka talo vetää pölkkynsä, varakkaimmat tuovat niitä kahdella, kolmella hevosella. Ja jo ennen iltaa on uuden kansakoulurakennuksen hirret saatu kokoon.
Piirustukset ovat jo aikoja sitten vahvistetut, kohta ryhdytään rakennustyöhön, kevätkausi kalkutetaan neljällä nurkalla, ja koulusalin seinät nousevat nousemistaan, kunnes ne ennen sulan ja sateiden tuloa ovat vesikatto päällä. Sunnuntai-iltoina vaeltaa tänne lähiseudun isäntiä, ja piippujaan imien istuskelee heitä seinämillä ja kynnyksillä tarkastelemassa saumoja ja salvaimia ja lausumassa niistä arvostelunsa. Ja hartaimmat pistäytyvät arkinakin katsomaan nikkarin työtä, kun hän hiessä päin höylää ikkunanpieliä ja valmistaa sisustusta.
Sillä syyslukukauden alussa olisi jo määrä saada lapset omaan huoneeseen, ja juhannukseen mennessä pitäisi salin ja porstuan olla siinä kunnossa, että täällä saattaisi pitää kansanjuhlan ja arpajaiset sisuskalujen ja koulutarpeiden hankkimista varten.
Paikkakunnan lehdessä on jo kauan kulkenut pitkä ilmoitus niistä, jotka »hyväntahtoisesti ovat suostuneet voittoja vastaanottamaan». Nimien joukossa ovat kaikki pitäjän herrasnaiset ja arvokkaimmat emännät omalta kylältä.
Jo talvella he ovat pitäneet ompeluseuroja ja valmistaneet voittoja. Niitä on pidetty pappilassa, kirkonkylän kansakoululla, ja kerran oli herrasväkeä pölähtänyt Sydänmaallekin monella hevosella suureen ompelutalkooseen.
Ja juhannuksena ovat sitten arpajaiset. Suuri kirkkovenhe on laitettu herroja noutamaan, ja tyynenä, kauniina kesäpäivänä he soutelevat laulaen ja nauraen suurten selkien yli Sydänmaankylää kohti. Venhevalkamassa seisoo koko kylän väki vastassa, ja uteliaan katsojajoukon välitse nousee sieltä pihaan valkopäitä ylioppilaita ja hattupäitä neitosia. Ovat he tuoneet mukanaan pelimanninkin, joka astuu edellä »Porilaisten marssia» soitellen.
Koulupihan portilla tungeskelee väkeä lippuja ostellen. Kaikilla ei ole varaa mennä sisään, mutta he seisovat aidan takana ja katselevat sieltä. Pitkä riuku on pihan keskellä, puhujalava on koristettu havuilla ja lippuja liehuu siellä täällä. Rakennuksen seinämällä on pöytä täynnä kahvikuppeja, ja kylän naiset kantavat suuria pannuja toisen toisensa perästä. Pöydän ympärillä on alituinen tungos kahvin ja limonaadin nauttijoista.
Koulusali, suuri ja valoisa, korkeakattoinen huone, jonka kaltaista ei näillä perukoilla ole ennen nähty, on väkeä tungokseen täynnä. Peräseinällä ovat siinä voitot. Isäntä on kantanut sinne ruissäkin selässään, emäntä tuonut vihon pellavia, oppilaat ovat talven kuluessa valmistaneet kukin voittonsa, muuan seppä takonut kirveen, eräs vanha mies kutonut verkon, ja valkealle lakanapohjalle on ripustettu kaikenlaista ostokalua.
Väki huljuu huoneista pihalle ja pihalta huoneisiin. Myydään arpoja. Ne menevät kuin kuumille kiville. Köyhimmätkin panevat roponsa likoon. Vasta perustettu lauluseura yhdessä pitäjän herrasväen kanssa laulelee lavalta, ja väki seisoo ympärillä silmät ja suu selällään.
Mutta juhlapuhe on vielä pitämättä. Lavalle astuu kirkkoherran poika, nuori ylioppilas, ja kun kaikki väki on kokoontunut hänen ympärilleen, niin hän alkaa:
»Arvoisat kansalaiset!»—sanoo hän.—»Kun minua tässä tilaisuudessa on pyydetty lausumaan muutamia sanoja siitä tarkoituksesta, jota varten olemme tänne kokoontuneet tätä pientä juhlallisuutta viettämään, niin en tiedä miten kuvaisin sen paremmin kuin sanoessani, että olemme tulleet tänne valon juhlaa viettämään. Ja valon juhlaa kahdenlaisessa tarkoituksessa. Kesä on nyt kauneimmillaan, päivä paistaa korkeimmillaan päämme päällä, linnut laulavat ympärillämme, ja kukat tuoksuvat lyhytaikaista tuoksuaan. Se on iloinen aika meille pohjolan asukkaille. Sillä se on se, joka toukomme kypsyttää, joka tuo meille talvenvaramme. Ei ole sentähden turhan tähden mielemme iloinen ja hilpeä ja toivoa täynnä. Ja sentähden me ikäänkuin sen auringon kunniaksi, jonka varaan olemme jättäneet äsken kylvämämme siemenen, sytytämme kokot palamaan joka kukkulalle ja joka kalliolle.»
»Mutta on tällä tilaisuudella, tällä juhlallamme toinenkin tarkoitus. Sillä valoakin on toisenlaista, samoin kuin on toisenlaista viljaa, jota se kypsyttää. Se valo on tiedon valoa. Ja kun se ei tule itsestään meitä valaisemaan eikä lämmittämään, niin täytyy meidän se hankkimalla hankkia, tekemällä tehdä. Ja siinä tarkoituksessa me olemme nyt tännekin tulleet.»
Hän puhuu kansanvalistuksesta, puhuu sen tarkoituksesta, ja sanoo, että tämäkin huone on sen valon jakamista varten rakennettu, ja jatkaa:
»Ennen vanhaan, hyvin kaukaisina aikoina, oli esi-isillämme tapana rakentaa talonsa niinkuin linna tarkasti suljettuun neliöön. Nyt niitä ei sellaisia varustuksia enää tarvita, sillä rauha on tullut maahan. Mutta jos meillä ei enää ole tällaisia vihollisia, niin on meillä kuitenkin toisia, joita vastaan meidän tarvitsee yhä taistella ja joita vastaan olemme taistelumme tässäkin vasta alkaneet. Ne viholliset ovat tietämättömyys, raakuus, opinpuute ja pimeys. Kauan ovat ne meitä rasittaneet, kauan on kestänyt se »isonvihan aika», joksi tätä aikaa tekisi mieleni nimittää.»
»Mutta nyt on alettu senkin vihollisen karkoittamiseksi linnoja rakentaa ja niistä linnoista sitä vastaan sotia. Kaupungeista ja kirkonkylistä on pommitus jo kauan kuulunut. Mutta korvet, kaukaiset sydänmaitten kylät ja takamaat ovat kuitenkin vielä olleet turvattomia. Mutta nyt alkavat niidenkin asukkaat varustautua taisteluun. Ne nousevat toinen toistaan innokkaampina linnainsa perustuksia laskemaan, luomaan maasta vallituksiaan. Melkein kilvalla he käyvät työhön käsiksi. Salon ukko kaataa hirren hongikostaan, toinen lohkaisee kiven kalliostaan, kolmas nyhtää sammalen, ja kaikki he tulevat kuormainsa päällä ajaen sovitulle paikalle, jossa pian lapio heiluu, kirves vilkkuu ja vasarat nakuttavat. Eikä aikaakaan, niin seisovat seinät suorina, harja pystyssä, ja kouluhuone on valmis.»
»Sillä tavalla on tämäkin linnoitus saatu kohoamaan tälle kovalle katajaiselle kankaalle. Tämä sama mäki, jota ennen pidettiin hedelmättömänä hiekkakumpuna, on nyt muuttunut laajan seudun sivistyksen keskipisteeksi, kansanvalistuksen kukkulaksi.»
»Nyt ympäröi sitä kesän heleä valo. Mutta muutamain viikkojen kuluttua pimenevät päivät ja yöt synkkenevät. Silloin tämä talo seisoo tässä kuin majakka, josta tuikkaa valonsäde niin kauas kuin silmä kantaa. Ja silloin tämä ei enää ole sydänmaa eikä kaukainen syrjäinen seutu. Tämä on laajan paikkakunnan henkisten harrastusten ahjo, jossa taotaan ja josta ammutaan teräviä nuolia Pimentolan väen voittamiseksi.—Eläkööt sentähden ne, jotka ovat olleet osallisina tämän talon tekemisessä, ja eläkööt ennen kaikkea Sydänmaankylän henkiset harrastukset ja sen kansakoulu.»
Siinä on monta, jotka eivät koskaan ennen ole eläköönhuutoa huutaneet. Nyt he sen huutavat vereksestä, voimakkaasta rinnasta, niin että ilma tärähtää. Se tulee tahditonna, epäsäännöllisenä ja moninkertaisena, uudistuu vielä tauottuaankin, ja kun kentällä ovat lopettaneet, alkavat aidan takana seisovat, ja viimeksi kuuluu kimeitä lasten ääniä kyläntieltä, jossa he ovat temmeltäneet omia aikojaan, mutta tahtovat hekin olla mukana yhteisessä innostuksessa.
Ja sillä lailla saatiin Sydänmaankylään oma kansakoulu, ja sillä lailla on niitä satamäärin saatu muitakin sekä ennen tätä että tämän jälkeen.