SOVINTOJUHLA.
Aleksanteri II:n kuvapatsasta paljastettaessa.
Kova oli ottelu kivien ja kantojen kanssa, kun Suomen suuret miehet rakensivat pirttiään ja perkkailivat peltojaan synkkään korpeen, suon rannalle, louhujen ja juurikkain keskeen. Sillä paremmat maat olivat valtojen hallussa, sekä kukkulat että järvien rannat.
Usein kilpistyi kynsi kalliosta, monesti upposi jalka hyllyvään hetteeseen ja uupui hirttä vetävä hevonen. Monet kyllästyivät kesken ja lähtivät sinne, missä multa oli muhajavampaa ja missä palkka oli varmassa tiedossa.
Mutta korven ukot raatoivat, minkä jaksoivat;—eivät kiirettä pitäneet, mutta työ edistyi kuitenkin.
—Mitä siellä korvessa pauketaan? kysyivät vallat.
—Uuden pirttinsä perustusta panee suomalainen, vastattiin.
—Turha työ, liika vaiva, palkka pieni…
Vaan eivät ne ne senaikuiset palkan tähden tehneetkään työtä, tekivät työtä yhteiseksi hyväksi.
Vuosi meni perustuksen panemiseen, toinen nurkkain nostamiseen, kolmas katon kaartamiseen. Mutta neljäntenä lämpisi jo uusi uuni, lämpisi sisään, lämmitti seinät, mutta savu kohosi korkeana, paksuna patsaana, ylös ilmojakin kohti.
—Mikä nousee sauhu tuolta salon sisästä? kysyivät taas vallat.
—Suomalaisen uusi tupa siellä lämpiää, vastattiin.
Ottivatpa oppaan ja kävivät katsomaan.
Kauas paistoi sieltä valkea rakennus kivisen kannokon keskestä. Ja rakentajat viettivät sen vihkimisjuhlaa, viettivät sitä viulujen soidessa ja nuorten tanssiessa, sill'aikaa kun vanhat istuivat hymyhuulin honkaisen pöydän päässä vaivoistaan leväten koivuisten koristusten alla.
—Teimme pirtin, sanoivat itsetietoisesti ja kohottivat haarikkansa.
—Me teemme toisen ja yhtä komean, kun entinen ahtaaksi käynee! vastasivat nuoret, toivo silmissä välähtäen.
—Ja me sen lehvillä koristamme niinkuin tämänkin, lisäsivät naiset.
Mutta pitkään aikaan ei käynyt pirtti ahtaaksi. Metsä poistui pihan ympäriltä, vainiot laajenivat, kaskia kaadettiin, soita kuivattiin, ja joka vuosi vietettiin yhteinen elojuhla helteisten päivien perästä.
Vanhat vanhenivat, kuolivat pois ja saatettiin yhteisellä surulla hautaan. Mutta toisia syntyi sijaan, veljesten lauma kasvoi ja kasvoi veljesten lasten.
Vaan kun kuoli se vanhimmista vanhin, kun uupui ikuiseen uneensa suomalaisista suurin, joka oli uudistalolle kiinnekirjat hankkinut ja nostanut korpilaaksot kukkuloiden arvoon, niin sanoi hautajaisten jälkeen nuorin veljeksistä sille, joka oli veljeksistä vanhin:
—Teen oman tupani ja otan osan korvesta omaan viljelykseen.
—Rakennat riitaa, käyt erimielisyyttä kylvämään.
—Teen omia töitäni, mutta kokoon yhteiseen riiheen.
—Vaan aitan ovat avaimet minun.
—Pankaamme miehiä myöten…
—Isän kuoltua on vanhin poika isäntä.
Ja he riitaantuivat, eivät panneet miehiä myöten eivätkä koonneet yhteiseen riiheen. Tekivät omaa kassaansa kukin, jakoivat riidalla maansa, hakivat pesäeron, tulivat toistupaisiksi.
Ei ollut kuin kaitainen pihamaa pirttien välillä, mutta eivät yhden talon miehet koskaan toisiaan tavanneet, panivat aitoja sarkojensa väliin, eivät viettäneet yhteisiä elojuhlia, eivät tanssineet samalla tanhualla, vaan heittelivät toisilleen syytteleviä sanoja kirkkotiellä:
—Ette tunnusta nuorien rientoja!
—Ette anna vanhoille heidän kunniaansa!
—Antakaa meillekin osa perinnöstämme!
—Ei ole teissä sen hoitajia!
Ja he alkoivat kiistellä kannikoista ja tavaroista. Vanha sopu oli hävinnyt eikä uutta sijaan syntynyt.
Eikä ollut sitä syrjäistä, joka olisi virkkanut sanan sovinnoksi ja rakentanut vanhan rauhan.
Ja jos joskus olikin, ei ollut sen sanan kuulijoita. Ja jo näytti, kuin ei olisi olevakaan, ennenkuin halla saapuu sovintojuhlaa pitämään, kun vallat tulevat viljan jakoon ja vieras ottaa aittojen avaimet.
* * * * *
Mutta mikä on se juhla, jota tänään vietetään?
Mitä ovat nuo joukot, joita teiltä ja poluilta tulvii vanhan pirtin pihamaalle?
Kuka on tuo jaloryhtinen mies, joka totisena seisoo heidän kaikkien keskessään?
Ja mikä on se käärö, joka on hänellä kädessään? Juhla on sittenkin sovintojuhla.
Joukossa on vanhoja ja joukossa on nuoria, ja vallatkin ajavat siihen vaunuillaan.
Ja tuo jaloryhtinen mies, joka kivisen patsaan päässä seisoo heidän keskellään, se on hän, joka antoi heille heidän kiinnekirjansa…
Pois kina ja kauna veljesten väliltä! Vanhat viulut raikumaan, vanhat lehvät lemuamaan! Alas aidat, ovet auki, sydämet selkoselälleen!