VÄINÄMÖISEN KANTELE.
Kun Väinämöinen pois purjehtimaan lähtiessään nakkasi kanteleen kädestään, parahti se surkeasti kolkoille rantakiville pudotessaan. Silloin oli syksy, ja kylmä pohjatuuli puhalteli lämpimän kesän jälkeen, jolloin kantele oli soittajansa sormien alla soinut joka salolla, laulellut joka lehdossa. Se oli ollut vanhan soiton viimeistä kilpailua uuden kanssa, joka kaukaisista maista merien yli tunki sotatorven soittona ja kirkonkellon kuminana Suomen laulun entisille elonmaille. Ne uudet äänet olivat suuremmat ja voimakkaammat, ja ihmiskunta unohti metsäpuron lirinän, silloin kun koski kohisi ja meren ranta pauhasi.
Turhaan soitteli Väinämöinen ja koetti säveliensä viehätyksellä voittaa vieraalta vallan. Mutta kun ei kukaan häntä enää kuunnellut ja kun lapsetkin lattialta häntä pilkkasivat, niin jätti hän kiittämättömän kansansa, astui haahteensa, viritti purjeet ja purjehti pois.
Siihen jäi kantelo syystuulien soiteltavaksi, ja joskus sattui joku kariseva lehtikin sen kieliä helähyttämään, kunnes talvi satoi lumensa ja se vihdoinkin hangen alla kokonaan vaikeni niinkuin sirkka, joka ensi kylmien tultua lakkaa laulamasta ja kohmettuu vain kolohonsa. Jänikset tekivät nyt teitään sen katolle, ja metsäkana juosta piiperteli ristiin rastiin hankea myöten, joka kätki alleen purot, kukkaset, nurmikot ja jäätyneen Suomen soiton, minkä virittäjä itse harhaili maanpakolaisena idän vierailla mailla.
Talvi oli vuosien pituinen, ja kauan nukkui kantele jäistä untaan nietoksien peitossa.
Mutta viimein tuli kevätkin, ja lumet sulivat ja vuotivat järviin. Järvet paisuivat yli reunojensa, ja tulvaveden aalto kohotti kanteleen harjalleen ja heitti sen kauas rantalehdon suojaan, jossa koivahainen jo parhaillaan laittoi lehteä ja ensimmäiset kesälinnut lauloivat.
Sieltä löysivät sen sitten mökin lapset marjaretkillään ja alkoivat uteliaina sen kieliä kosketella. Mutta soittaa he eivät sillä osanneet eivätkä saaneet siitä säveltä syntymään. Vaan kun he kotiin kulkiessaan sormillaan suotta sen kieliä näppäilivät, oli heistä iloista nähdä, kuinka peipposet pyrähtelivät lähemmä, orava kurahti alimmalle oksalle ja ahon reunaan ilmaantui jänis korvat pystyssä kuuntelemaan niinkuin vanhaa tuttuaan.
Toivat he sen tupaan, ja siellä oli uunilla vanha vaari, joka tunsi puisen kopan Väinön vanhaksi kanteleeksi. Hän muisti vielä muinaiset laulut, asetti kanteleen polvelleen ja soitteli sillä iltojen kuluksi, lapsilauman kuunnellessa ympärillä.
Ja tytöt oppivat ensiksi ja sitten oppivat pojatkin, ja he veivät sen kaikkialle karkeloihinsa ja keinumäelle ja tyynille ulapoille lempeinä kesäiltoina. Riemusaatossa he sitä edellään kuljettivat läpi korpien, poikki vuorten, kukkulain ja metsäjärvien ihmisten ilmoille asuttuihin seutuihin. Matkan varrella humisivat kuuset sen sisään omaa huminataan, haavan lehdet loivat sen kieliin lipatuksensa, purot lirityksensä, ja aalto loiski siihen loiskinataan. Monenlaisia lauluja sillä soitettiin, sekä vanhoja että uusia. Mitkä iloitsivat ilojansa, mitkä surujaan säestelivät. Mutta pohjasävel pysyi aina samana suruvoittoisena kanteleen soittona, kaikuna etäisiltä saloilta ja muistona hankienalaisilta ajoilta.
Mutta nyt on kaikki soitto Suomessa vähitellen kanteleen mukaan viritetty, sen kanssa kumajavat kirkonkellot samassa äänilajissa, ja sen sointua on uuden ajan sotatorven soitossakin.