ASIAMIES.
(Kuvaus Keski-Suomesta).
Pakkanen oli niin että nurkat naksahtelivat. Rovasti tuli kansliaansa ja katsoi lämpömittaria. "Ohoh! Seitsemän kolmatta — mutta ehkä se mietonee päivän valjettua."
Ulkoa kuului reen jalasten ratinaa.
"Nyt niitä taas tulee", mutisi rovasti. "Eivät malta näinkään kylmällä pysyä kotonaan."
Jo kuului kopinaa portailta ja sitten joku rutuutti ulko-ovea. Rovasti kuunteli ja odotti. Yhä se vaan jytyytti ovea jytyyttämistään. — "No mikähän hölmö se on, kun ei osaa ovea avata — rutuuta vaan; en minäkään tästä avuksi tule. — — Särkee se hiljankin lukon; muudan tollisko, kun ei älyä kädensijasta painaa."
Rovasti nousi ylös ja kurkisti akkunasta. Eihän siitä miten voinut nähdä portaille, — mutta mitä ihmettä! — se on sitonut hevosensa kiinni omenapuuhun, pöllö! — Siinä se oli hevonen ja nyhti puuta oikein voimainsa perästä. Muuta ei näkynyt erinomaisempaa, paitsi että kaivo oli unhotettu auki, koska se niin höyrysi.
Vihdoinkin auttoi joku oven jytyyttäjän etehiseen. Siellä se nyt kopisteli jalkojansa, mutta ei tullut kansliaan. — "Mikä lienee ollutkaan", arveli rovasti.
Vähän ajan päästä rupesi salista kuulumaan sekä askelia että ääntä ja kohta sitten tuli "ruustinnan" seurassa kansliaan mies, huurteinen turkin kaulus pystyssä.
"Sanoo olevansa Palikkamäen Asarias", selitti ruustinna ruotsiksi.
"Kyllä tunnen", vastasi rovasti samalla kielellä ja lisäsi: "anna muuttaa hänen hevosensa pois omenapuusta."
"No hyvää päivää ja terveisiä meidän mäeltä", lausui vieras ja sipasi ohimoansa, käteltyään rovastia.
"Jumala antakoon! Mitäs muutoin kuuluu?"
"Mitäpäs sitä. Eihän tuota mitään erityistä; — kiitos vaan kysymästä.
"Istukaa, — onhan tuolla puuta." Rovasti osoitti kädellään oven suun puolelle, mutta Palikkamäen Asarias kiitellen istahti hänen viereensä kirjoituspöydän ääreen. Rovasti naurahti hiukan, mutta, hilliten itseään, alkoi puhella pakkasesta ja paljosta lumesta. Kuitenkin hän vähän ajan perästä siirtyi pois vieraansa vierestä, sillä se löyhkysi niin hirveästi "hokmanille", että rovastilla oli vaikea olla. Eikä sillä edes näkynyt olevan kiirettä asiansa toimitukseenkaan.
Lopulta täytyi rovastin avata pelti poistaakseen "hokmanin" katkua, sillä vaikka hän oli polttanut tupakkaa niin että kieli oli hellänä, ei löyhkä ollut siitä millänsäkään.
"Älkää hiidessä aukaisko peltiä; siellä on jotensakin kuiva ilma", kielteli Asarias.
"Minä vaan raittiin ilman vuoksi —"
"Kyllä siellä nyt raitista onkin, — mitenkä muuten pitävät lämmintä nämä pappilan huoneet?"
"Pitäväthän ne jotensakin, mutta permannosta tahtovat olla kylmänlaiset, vaikka minä olen niitä jo korjauttanutkin."
"Vai kylmät niistä tulikin. Olisivathan ne sinne permannoiden alle ajaneet kaiken maailman mullat ja sammaleet, mutta minä sanoin, jotta mitä siitä on seurakunnalle hyötyä; ja jotta kuta kalliimmaksi se tehdään, sitä suuremmat ylöskannot ovat pidettävät — — ja jotta onhan sitä herroilla rahaa, niin joutavat itse laittaa mieleisikseen. Rovasti vainaja kyllä puhisi vastaan, mut mitäs se yksinään voi koko joukolle. — Sillä keinoinpa se meidän pappila ei noussut puoleenkaan siitä, mitä naapuriseurakunta sai maksaa."
"Eikös rovasti vainaja valittanut konsistoriumiin."
"Kaikkia vielä! Eihän se, kun se oli niin hyvä mies — ja hyvä se oli pappikin. Ojitti tuonkin Kalmosuon ja teki toisen verran lisäpeltoa pappilaan, niin että ei siinä miehessä ollut moitetta, vaikka kyllähän ne muutamat sanoivat ahneeksi sitäkin."
"Mutta kuuluukos se pappilan viljely papin toimiin?" kysäsi rovasti.
"No kenenkäs se sitten, jos ei papin?"
"Onhan se niinkin tavallaan, — mutta sielunpaimenhan papin on etupäässä oltava."
"Kyllä se rovasti vainaja oli hyvä saarnamies! Yhtä Jumalan sanaahan ne tosin kaikki papit saarnaavat, mutta ei se kaikkien saarna ole yhdenmakuinen. Mutta kyllä se rovasti vainaja oli jalo saarnamies. Haudankaivajan mökkiin kuului aivan selvästi joka ikinen sana, ja sanovat muutamat kuuluneen Norolaankin, mut sitä minä en omin korvin kuullut."
Ruustinna ilmestyi kynnykselle ja kysyi, ruotsiksi tietysti: "onko sillä vielä asiaa, vai pääsetkö sinä jo aamiaiselle?"
"Syökää te vaan rauhassa, minä tulen sitten jälestäpäin", sanoi rovasti.
Palikkamäen Asarias kertoi sitten rovastille Norolan talon olevan vanhimman kirkonkylässä ja koko kirkonkylän asutushistorian. — Tuossa puolen päivän rinnassa keskeytti rovasti häntä vihdoinkin kysymällä, oliko hänellä mitään asiaa, ja sanoi itsellään olevan "vähän kiirettä."
"Olisihan sitä vähän asian nimellistäkin."
"Mitä se olisi?" Rovasti ajatteli Asariaksen varmaan pyytävän rahaa lainaksi ja nauroi sydämessään, sillä hänellä oli kukkarossa vaan kahdeksan viidettä penniä, kun eilen oli apulaiselle antanut tupakan ostoon puolitoista markkaa.
"Eihän sitä ole muuta kuin — — mekin sitä nyt viimeinkin päästiin toisesta syytinkiläisestä", selitti Asarias.
"Ruumis siis kirjoitettava?" kysyi rovasti.
"Ruumishan se on, kun se kuoli", sanoi Asarias.
Rovasti meni kutsumaan apulaistansa ruumista kirjoittamaan ja tapasi tullessaan Asariaksen paikoillaan lakki päässä istumassa. Vieras otti kainosti pois lakkinsa ja tervehti apulaista.
Apulainen, Asariasta käteltyään, avasi kirkonkirjan ja kysyi: "kuka se kuollut oli?"
"Meidän eläkemuorihan se oli — jo minä sen toin tullessani ruumishuoneesen."
"Eikös se ollut teidän äitinne?"
"Äitihän se oli", selitti Asarias.
Rovasti ja apulainen katsahtivat toisiinsa ja rovasti lähti sitten pois kansliasta. Hän kuului saliin kutsuvan palvelustyttöä pyyhkimään pois lattialla näkyviä Asariaksen märkiä jälkiä, ja meni sitte itse aamiaiselle.
Sillä välin kirjoitti apulainen vainajan historiakirjaan ja varmuuden vuoksi katseli Asarias itse apulaisen olan takaa, että vainaja tuli pois kirjoista. "Se on parasta aikanaan pyyhkiä pois, ettei tarvitse kylänluvuilla sen edestä maksaa enää viinirahoja, niinkuin Mäkelän Josualta oli mennyt isänsä edestä neljä penniä, vaikka toinen jo haudassa makasi."
"Sen olisi pitänyt periä ne kirkkoväärtiltä takaisin", sanoi apulainen.
"Olihan se käynytkin kirkkoväärtin luona, mutta kun se ei ollut sattunut kotiin, niin sanoi, jotta ei hän viitsi toista reissua jalan syten sen vertaisesta tehdä; ja jotta, jos ei kirkkoväärti tuo hänelle rahoja kotiin, niin saapi ensi käräjiin pyytön liiasta ylöskannosta."
"Viitsiiköhän tuo kuitenkaan tuommoisesta asiasta", arveli apulainen.
"Kyllä se viitsii; se on lain tunteva mies", väitti Asarias, "ja varmaan se voittaakin. Voittihan se Pahkajokelaisiltakin tässä edesmenneinä aikoina kaksi tuhatta, vaikka vallesmanni oli Pahkajokisten asiamiehenä."
"Mistä se kaksi tuhatta voitti?"
"Se nai Pahkajoelta, mutta oli viisas, eikä lähtenyt pappilaan, ennenkuin appi-ukkonsa antoi kahden tuhannen velkakirjan, ja vihkimystiellään sitten jo pani Josua paperin kuvernööriin. — Niinpäs paukkoi vasara Pahkajoella ja siitä lähtien on se veloissa pyörinytkin. — — Mutta paljokohan siitä teidän vaivoistanne menee?"
"Mistä? Kirjoitusvaivoistako?"
"Niin — niin."
"Ei siitä mitään mene, mutta rovastille menee hautaamisesta testamentti-lehmä", selitti apulainen.
"Rovastillekos se meneekin, hm! Mutta mihinkään se ukko nyt taas jäi niin kauaksi? Minun pitäisi joutua kotiin ja nyt menee tässä suotta koko päivä."
"Rovasti meni ruoalle, mutta kyllä se kohta tulee; odottakaahan hiukan."
"Eipä minulla olisi aikaa." Asarias nousi ylös ja nähtävästi aikoi lähteä rovastia etsimään, mutta apulainen pyysi häntä istumaan ja lähti itse kutsumaan rovastia kansliaan.
"Jassoo! Asaria taitaisi tahtoa puhua siitä testamentista", sanoi rovasti kansliaan päästyään.
"Niin, tämä sanoo menevän lehmän, mutta näinköhän siitä menee, kun se ei enää ollut emäntänä pariinkymmeneen vuoteen? Ja meillä on vähänlaisesti lehmiäkin?"
"Kyllä siitä menee, jos vaan niin monta lehmää talossa on. Montako niitä teillä on?"
"Eukkoväkihän sen parhaiten tietäisi; — en minä ole kysellyt, paljoko niitä on."
Rovasti otti ylöskantokirjansa ja vähän sitä selailtuaan sanoi: "viime kesänä on maksettu voi kolmestatoista."
"Kyllähän niitä ainakin sen verran on", myönsi Asarias.
"Menee siitä sitten ja minä tarvitsenkin tätä nykyä lehmiä, kun viime kesänä kuoli kaksi punatautiin", selitti rovasti.
"Eipä meillä nyt tätä nykyä semmoista lehmää olisi", sanoi Asarias, "eikä ole naapurissakaan, jos ostaisikin. Eiköhän herra rovasti sen tähden tällä kertaa armahtaisi?"
"Eihän minun käy miten laatuun. Jos minä varakkaimmilta en ottaisi mitään, niin täytyisi tietysti köyhät silloin jättää myös anteeksi ja minä viimein jäisin ihan tulottomaksi."
"Onhan tuo niinkin, mutta eiköhän herra rovasti kuitenkin —"
"Ei — ja eikö teitä jo hävetä itseännekin tuollainen tinkiminen?" kysäsi rovasti vähän vihaisesti.
"No paljokos siitä rahassa menisi, jos se maksettavaksi tulisi?" tiedusteli Asarias hiukan pöyhkeänä.
"En minä ole ottanut kuin viisineljättä markkaa", vastasi rovasti.
"Viisineljättä!" huudahti Asarias ihmeissään, "viisiköneljättä? Enhän minä luullut, jos enimmäkseen parikymmentä — enkä tiennyt varata rahaakaan matkaani niin paljoa. Pannaan pois kaksikymmentä, niin minä maksan paikalla, vaikka eihän se Mäkelän Josua sanonut sitä tarvitsevan maksaa ennen kuin syksyllä."
Rovasti helpotti viiteenkolmatta markkaan, mutta kun Asarialla ei ollut satamarkkaista pienempää, täytyi sekin jäädä velaksi.
"Tottahan se koululla haudataan", kysäsi apulainen Asariakselta, "ja erityiseen hautaan myös tietystikin?"
"Tulisikos siitä lisäkulunkia?"
"Ei koulusta, vaan eri haudasta menee markka kirkonkassaan."
"Sanoihan se isä jotakin siitä eri haudasta, mutta kunpahan hänet koululla viedään, vaikka yhteiseenkin", tuumi Asarias.
Palvelustyttö toi kahvia ja tarjosi Asariaksellekin sitä.
"Eihän sitä nyt olisi tarvinnut", sanoi Asarias, mutta otti kuitenkin. Kupin tyhjennettyä hän piti sitä polvillaan ja alotti taas puheen rovastin kanssa, sillä apulainen oli mennyt valmistamaan joulupäivän saarnaansa.
"Rovasti sanoi tässä tarvitsevansa lehmiä ostaa. Meiltä nyt taitaisi joutaa pari kappaletta myytäväksi, sillä ei suinkaan ne isältä tule ne syytinkilehmät lypsetyiksi."
"Paljoko tahtoisitte kappaleelta?"
"Kyllähän ne ovat hyviä meidän lehmät kaikkikin; mutta erittäinkin ne syytinkiläisten. — Olisikohan paljo — kahdeksankymmentä markkaa?"
"No, mutta äsken juuri tarjositte itse samoista minulle kahtakymmentä", sanoi rovasti.
"Niin vaan, — no olkoon menneeksi, viisikahdeksatta markkaa", tuumaili
Asarias.
"Suutari Haliini kertoi tässä yhtenä päivänä teidän myyneen hänelle kohta poikivan lehmän viidestäkymmenestä markasta."
"Myinhän minä, mutta onhan se toki suuri erotus Haliinilla ja rovastilla."
"Onkos minun rahani sitten halvempaa kuin muiden?" uteli rovasti.
"Eihän se juuri halvempaakaan — — mutta rovastilla on enempi kuin
Haliinilla", nauroi Asarias.
"Kukapa senkään niin varmaan tiennee", sanoi rovasti, "ja vaikkapa olisikin, niin samahan se myyjälle on."
"Sama kaiketi", myönsi Asariaskin, "mutta en minä siitä enää voi huoistaa."
Vielä istuttiin hyvän aikaa ja viimein Asarias sanoi, "että Härkävuoren
Siljus eli mikä se on Pasiljus, vaati kopioita kirkon tilikirjoista
viimeisiltä viideltä vuodelta. — Milloinkahan ne mahtaisi saada?
Kuului rupeavan riitaan."
Apulainen kutsuttiin sisään, mutta ei sanonut rupeavansa niitä kirjoittamaan. Hän syytti asevelvollisuus-luetteloita ja muita kiireitä töitä.
"Sitten ei auta muu kuin Basilius kirjoittakoon itse kopiat", päätti rovasti.
"No antakaa tänne, niin minä vien mennessäni Siljukselle", esitteli
Asarias.
"En minä saa niitä antaa pois", selitti rovasti, "mutta tulkoon tänne, niin täällä saa kirjoittaa."
"Eihän se osaa kirjoittaa", toimesi Asarias, "ja eiköhän olisi parasta antaa, sillä jos se valittaa, että ei täältä kirjoja anneta, niin kuka tietää, mitä siitä vielä tulee teille molemmille?"
"Valittakoon, jos tahtoo, mutta niitä ei saa. Nyt sen kuulitte", lausui rovasti pontevasti.
"Mutta jos maksaisi —?"
"Ei sittenkään."
"Mitäs sille sitten voi", päätti Asarias ja huomattuaan rovastin jo sytyttävän lamppua, sanoi: "pitäisihän tässä lähteä kotiinkin. Tottahan te sitten viimeisenä pyhänä tulette sinne meille hautajaisiin ja rouva kanssa?"
"Viimeisenä — eli toisena joulupäivänäkö?"
"Ei vaan arkipyhänä — neljäntenä", oikasi Asarias. "Silloinhan sitä on aiottu haudata ja jo sukulaisiakin kutsuttu."
"En minä oikein joutaisi", mutisi rovasti, mutta kun hänen mieleensä juolahti, että kauppiaalle on vuoden lopussa maksettava otot, lupasi hän kuitenkin tulla, siinä toivossa, että Asariakselta silloin saisi ne viisikolmatta markkaakin.
Asarias nousi ylös ja siirtyi ovensuun puoleen. Siinä hän kuitenkin jo seisahti ja kulmainsa alta katseli rovastia, samalla kuin tuumaili: "ei rovasti taitaisi?"
"Mitä sitten taitaisi?"
Asarias käänti turkkinsa reunaa niin, että rovastin näkyviin tuli povitaskussa olevan putelin kaula.
Rovasti pudisti päätänsä kieltävästi ja apulainen tirskui, ollen ulos katselevinansa; mutta Asarias tuumaili: "mutta ottihan se entinen."
"Vaikka, mutta en minä kuitenkaan", sanoi rovasti.
"No niinhän tuo on", myönsi Asariaskin, "eihän tuosta taida olla juuri juotavaksi, — — vaan kun se nyt kerran on otettu tavaksi —"
Asarias hyvästeli kättelemällä molemmat papit ja avasi sitten saliin vievän oven. Rovasti huomautti hänelle, että kansliasta kuljetaan etehiseen suoraan, mutta Asarias sanoi tyynesti: "pääsen minä täältäkin kautta."
Sitten Asarias astui tuvan puolelle ja huusi ovelta: "Eliina! Jouduppas nyt rekeen!"
"Mutta ethän sinä vielä vienyt saatava-leipiä", selitti Eliina.
"En — mikäs niitä puhtaita rukiisia — mutta kun muutenkin leivotaan hautajaisiksi, niin ajattelin, jotta voihan niitä silloin tehdä kauran sekaisiakin samalla", selitteli Asarias.
"Olisit vaan antanut yksin tein, niin ei olisi tarvinnut niitä toista kertaa kuljetella", penäsi vaimo vastaan.
"Niitä on liiaksi, varsinkin kaksi naulaa, ja kukapahan sitä liikaa maksaisi, vaikka kyllähän siihen papin säkkiin sopisi. Eikä tuota kehtaa talollinen poiskaan leikata, niinkuin torpan miehet."
"Ja nyt pitää niitä uudestaan lähteä tänne tuomaan. Kyllä minä ne vien ruustinnalle, niin saadaan kuitti pois kotiin."
"Tulevathan ne sinne hautajaisiin, niin joutavat itse tuoda tullessaan", sanoi Asarias.
"Onhan tuo sitäkin — — mutta pyysitkös sinä niitä kartemummuja ja pippuria ja mantelia?"
"Ja minäkö?" kysyi Asarias.
"Niin mantelia, kartemummuja ja pippuria", toisti Eliina. "Niitähän se käski se Hesekielin Hetastiina tuomaan ja sanoi tarvitsevansa rusinarokkaan ja pannukakkuun ja paistiin ja jos mihin."
"Jaa, niitä minä en muistanutkaan", tuumaili Asarias, ja lähti uudestaan sisään.
"Vie veikkonen leivätkin, niin ehkä antavat paremmin", huusi Eliina miehelleen.
Asarias kääntyi pikkuisen ja sanoi: "antavathan ne herrat ilmankin — tuhmiahan ne ovat! Kyllä minä ne tunnen."
Rovasti oli joukkoinensa juuri ruvennut päivälliselle, kun Asarias uudestaan kopisteli huoneissa.
"Usko pois; se on siellä taas", sanoi rovasti rouvallensa.
"Eihän toki. Sinä liioittelet aina!"
Asarias aukasi juuri silloin ruokahuoneen ovea ja pyysi pyydettäväänsä.
Hän sai "kartemummuja", vähäksyi pippuria, mutta lohdutti itseänsä sillä, että "ehkäpä noita saa enempi kauppamieheltä, kun sinne kuitenkin pitää mennä rusinoita ja mantelia ostamaan, koska niitä ei teiltä saa." Sitten Asarias otti kukkaronsa, kaivoi sieltä viisikymmen-pennisen ja kysyi: "no paljokos ne nyt maksaa?"
Kun ei maksua huolittu, otti hän entisen rahan sijaan viisipennisen ja sanoi: "no, tässä on kuitenkin lapselle mielen hyviksi juomarahaa." Mies laski rahansa lautaselle sen rovastin tyttären eteen, joka oli kihloissa apulaisen kanssa. Sitten hän jätti jäähyväiset ja katosi. Rovasti nousi pöydästä, meni varpaisillaan vieraan jälkeen ja kuului lukkoavan uiko-oven.
"Jos tuommoista lukisi Sigurdilla, niin varmaan mamma sanoisi sitäkin liioitelluksi", sanoi Lotta-neiti äidillensä, rovastin pöytään palatessa.
"Eihän semmoista saa kirjoittaa, lapseni", vakuutti ruustinna.
Rovasti kysäsi tulevalta vävyltänsä: "missä se olikaan se kappalaisen paikka julistettu yhdeksännentoista kerran haettavaksi, — josta sinä kerroit?"
"Rautavaaralla", vastasi toinen.
"Elä lähetä sinne paperiasi", sanoi rovasti, — "sinne tulee vanhempia hakijoita — — ainakin yksi."
Reen ratinaa kuului ulkoa ja luultavasti Palikkamäen Asarias silloin lähti pois pappilasta.