JUHANUKSENA.
Parin kymmenen vuoden paikkeille oli jo Kalle Ahonen ollut mökin miehenä Kannaksen mökissä, mut ei vielä kertaakaan hän ollut yökunnissa kirkolla käynyt. Olivathan ne muutamat yökunnissa lähempääkin kuin kahdentoista virstan päästä, mutta ei tullut Kallelta lähdetyksi, vaikka toisinaan eukko kyllä kiusasi. Ja mitäpä tuolla yökunnissa tekikään, sillä saihan sitä kauppamies Mankkiselta pyhänäkin tupakkaa ja kahvia tahi muita pikkutarpeita puotikamarin kautta. — Eivät ihmiset sanoneet sitä oikein lailliseksi, vaan mitäpä laittomuuttakaan tuossa lienee ollut, kun omalla rahallaan osti.
Niin tuumaili Kalle, mutta eräänä Juhanusaattona hän kuitenkin lyöttäytyi Ylikyläläisten yökuntalaisten joukkoon, kun ne venettään vetivät kannaksen poikki. Viime pyhäiset kirkkomiehet näet väittivät sen uuden rovastin kuuluttaneen, jotta jumalanpalvelus Juhanuksena alkaa aikasempaan kuin muulloin. Katri, Kallen eukko, muisteli rovastin sanoneen alottavansa nuorten ripille laskemisen kello 9 aikaan, mutta Haapapuron ukko oli, viikolla Kannaksella käydessään, vakuuttanut sen varmaan sanoneen alkavansa toimituksensa jo kello 5 ja "mitäpäs aikaista se 9 aikaan olisi ollutkaan". Yhden tekevähän tuo Kallelle muutoin olisi ollutkin milloin toimitus alkoi, mutta hän tahtoi ihan välttämättömästi nähdä ja kuulla, miten Haapapuron Antti kyselmyksessä rovastille osasi vastata, sillä Antti oli Kallen ristipoika.
Oli toinenkin seikka, jonka vuoksi Kannaksen Kallen piti hyvissä ajoin olla kirkolla. Hän oli näet kevättalvella saanut loukulla ilveksen Kortevaaran rinteeltä ja sitä nyt piti sakoittaa Juhanuspäiväksi kuulutetussa kunnan kokouksessa. Suutari Kössi, joka asui ihan kirkon vieressä, oli taas aina pyhäpäivinä niin humalassa, ett'ei häneltä saanut mitään tolkkua asioista ja häneltä oli Kalle päättänyt kysyä neuvoja siihen, miten kuntakokouksessa oli meneteltävä saadakseen pois tapporahat. "Olisihan siellä kirkolla tosin ollut muitakin laintuntijoita, mutta mikä sen tiesi, kuinka paljo ne neuvoistaan ottaisivatkaan, vaan Kössiä eivät ihmiset kehuneet kalliiksi. Ja kyllä se mies asiat ajaa, koskapahan haki velkatuomioita kuvernööristäkin, piti perunkirjoituksia ja kuului joskus istuvassa oikeudessa panneen itse tuomarinkin kimmille. Niin — kyllä oli sillä Kössillä lakipykälät selvillä päässä, vaikka oli koulunkäymätön. Mutta mitäpäs kouluista, eikö nuo lienekin vaan laitetut tuhmapäisiä varten."
Niin ajatteli Kannaksen Kalle, sulloi ilveksen nahan konttiinsa ja lähti kuin lähtikin kirkolle yökuntiin. Ei tarvinnut mennessä edes soutaakaan, vaan sai istua kokassa Nokkalan Esan kanssa, kun matkassa oli niin paljo nuoria soutumiehiksi. Esalla oli nutun povitaskussa pullo "kuusenjuurikaista" ja sitä maistellessa kului siinä matka niin rutosti, jott'ei Kalle oikein huomannutkaan, ennenkuin jo oltiin kirkkorannassa.
Venhe vedettiin miehissä korkealle maalle, ett'eivät poikavekarat yön seutuna saisi sen kanssa kujeilla. Sitte jäivät nuoret rantaan huuhtelemaan hikeä pois poskiltaan, mutta Esa ja Kalle lähtivät päätä suoraa kylään asioilleen.
"Olisihan tuota voinut vähän huuhtaista naamaansa", ajatteli Kalle, "mutta eipä tuo Esakaan, vaikka on talon mies — — ja ehkä ne nuoret olisivat irvistelleet, jos olisi putsautumaan ruvennut. Mikä niiden irvihampaiden tietää —." Kumminkin otti Kalle pyyhkeen takkinsa lakkarista, töpehti hiukan yhteen nurkkaan ja pyyhki sillä kasvojaan. "Lämpimät on nyt Luoja ilmat antanut, kun milt'ei hikeen käynyt, vaikka ei tarvinnut soutaakaan", sanoi Kalle rinnallaan astuvalle Esalle, ikäänkuin puolustuksekseen.
"Ovathan nuo tällä kertaa olleet säysy-ilmat, mut kyll' oli keväästä kolkkoa", myönsi Esakin Kotilan kohdalle päästäessä ja lisäsi: "eiköhän heitetä konttia tähän taloon?"
"Sama kaiketi tuo lienee, vaikka kyllä minä oikeastaan aioin mennä
Kössin mökkiin yöksi."
"Ei siellä saa yön rauhaa, niin kirkon vieressä, ja näin juhlan aikana etenkään", selitti Esa; ja niin mentiin Kotilaan, johon jo näkyi kerääntyvän muitakin yökuntalaisia.
"Tarjoa sinä, Esa, Kotilaiselle minunkin puolestani tuliaisryyppy, niin minä huomen-aamuna maksan kahvit", huomautti Kalle.
Esa nyykähdytti päätään suostumuksen merkiksi ja tuumaili: "ainapahan yhden puolen miehet tuommoisilla sopivat."
Kotilan isäntä oli vierashuoneessa parhaillaan kinailemassa emäntänsä kanssa, kun vieraat saapuivat taloon. Sanailu keskeentyi pikkusen tervehtimisen ja kuulumisten kyselemisen takia, mutta sitten sanoi emäntä: "ei Jyskymäelle niin kauan kuin minun peukaloni heiluu."
"Juuri sinne", vastasi isäntä, "sillä Puirookankaalla sytyttävät vielä humalapäissään metsän palamaan."
"Vaan jos Jyskymäelle luvataan, niin siellä vielä pilaavat koko paikan, jotta lehmät rupeavat taas työntäytymään Paran lähteesen, ja mistä sen sitten löytää sen Pohjolais-ukon lähdettä taas lumoamaan?"
"Ole hulluttelematta", tiuskasi isäntä, "ja mene matkaasi. Minä jo lupasin pappilan nuorille herroille ja Rimppakintulle Jyskymäen, ja sinne ne jo veivät tervatynnöriäkin."
"Mikä lupaaja sinä tässä luulet olevasi", ärähti emäntä. "Muistapas, että minähän talon perin ja sinulla oli tyhjät nyrkit, kun sinut tähän otin elättääkseni."
"Ja talon velkoja maksamaan", lausui isäntä ivallisesti.
"Niillä veloilla sinä aina haukut, vaikka — vaikka —"
Emäntä tillahti itkuun ja lähti huoneesta ulos. Esa pyysi sitten yösijaa isännältä, joka sen mielellään lupasikin, ja sitten maisteltiin hiukan "sydänmaan tuliaisia". Isäntä ja Esa rupesivat keskustelemaan keskenään vuodentulon toiveista, mutta äänetönnä istui Kalle. Häntä näet iletti vähän isännän ja emännän äskeinen riita ja jopa hän vähän katui, että oli lähtenyt koko yökuntiin.
Kyllähän Kallekin oli jo useinkin torunut Katrinsa kanssa, mutta hän ei ollut pitkiin aikoihin toisten puolisoiden nauskamista kuullut ja siksi tuntui koko tuommoinen elämä hänestä ilkeältä. — "Pahalta se syrjäisestä näyttää", ajatteli Kalle, "ja jos se Katri ei olisi semmoinen visa, niin en minä tästä puoleen enää viitsisi ruveta nahisemaan hänen kanssaan. — — Mutta kuka sen tietää, jos niillä oli mitenkin tärkeät asiat puheina."
Yhtäkkiä kysäsi Kalle isännältä: "mistä te taannoin emäntinenne keskustelitte?"
Hymähtäen vastasi isäntä: "mistäkö? Se oli vaan herrojen kokon paikasta. Rimppakinttu, se nuori tuomari, jota parooniksikin haukutaan, kävi täällä pyytämässä, että saisivat tehdä juhannuskokkonsa joko Jyskymäelle tahi Puirookankaalle. Samahan se oikeastaan on kumpaanko sen rakentavat, mut minä vaan eukon kiusaksi määräsin Jyskymäen, kun se Mari aina on niin jonkinjoutava."
Siitä lähtivät miehet hetkisen kuluttua katselemaan muiden kirkonkyläläisten juhlavalmistuksia. Paljo uutta Kalle näkikin. Tuossa kulki poikajoukko pitkin kylänraittia ja etummaisimmalla oli käsipeli, jota hän niskaansa nakellen soitteli. Heitä vastaan tuli tiellä joukko tukkilaisia ja tyttöjä.
"Mikäs musikantti sinä luulet olevasi, kun et paremmille ihmisille anna tietä", kiljasi eräs tukkilaisista soittajalle, sysäten häntä hiukan pois tieltään.
"Jätkä, älä liikuta sitä poikaa", sanoi muudan pojista, "se on Kokkolan
Pekka."
"Vai Kokkolan Pekka! Vai tämä se on Kokkolan Pekka! No, sittehän se osaa lentääkin." Niin sanoen tarttui tukkilainen Pekkaan ja heitti hänet tien viereen niin, että Pekka kaatui ojaan ja peli meni vialle.
"Sulkasatona se on jo näin aikaseen, koska noin siipikynkkiään kohottelee", nauroi eräs tyttö, jolla oli rinkelirihma käsivarrella riippumassa, ja nauruun yhtyi koko tukkilaisten puolue. Siihen jäivät sitte suutansa valjastamaan, mutta Esa ja Kalle jatkoivat matkaansa.
Vähän edempänä käveli Hakkilan nuori Matti Kekkolan Iidan kanssa, käsi kaulassa ja näytti olevan vähän päissään.
"Tuommoisia ne ovat nykyiset rippilapset, kuin tuo Iitakin", huomautti
Esa Kallelle ohitse astuttaessa.
"Mitäs se teihin kuuluu", kirahti Iita, mutta kuitenkin koetti irroittaa Matin kättä kaulastaan.
"Elä joutavia riskaa", sanoi Matti Iidalle, "mennään vaan Mankkiselle karamellia syömään, niin kauaksi kuin alkavat kokkojaan sytytellä. Mitä sinä noista vanhoista piittaat!"
"Niin, niin, mitäs katsot kaitanaama, luuletkos nälän olevan", sanoi
Iida rohkaistuneena Esalle, mutta Esa ei vastannut enää mitään.
Mankkisen puoti kihisi väestä, kuni muurahaispesä, ettei sieltä Kalle saanutkaan sinä iltana tarpeitaan ostetuksi, vaan siihen sijaan huomasi, että eräs Wuokonkylän poika varasti puodin seinältä setolkan. Siitä nousi koko melu, kun Kalle asian ilmoitti, mutta setolkka saatiin kuitenkin pois ja paha läiske, yhdessä ulinan kanssa, kuului kohta puotikamarista, johon kauppias oli varkaan vienyt.
Kallesta tuntui siltä, kuin hän sittenkin olisi tehnyt paremmin, jos olisi jäänyt kotiin yöksi, mutta minkäs sille nyt enää teki. Huonolla tuulella ja tyytymättömänä itseensä oli hän sentähden mennessään kirkon sivuitse Kössin mökkiin. Kirkon ovi oli auki ja Kallekin pistäysi sisään katsomaan, mitä ne siellä näin iltasella tekivät. Rippilapset ne siellä vaan olivat nimismiehen mamselin ja lukkarin johdolla kuoria koristelemassa ja somalta se todella näyttikin, tuo alttarin ympäristö. Olivat asetelleet sinne koivuja ja kukkia ja vielä vääntäneet semmoisia käsivarren paksuisia köynnöksiä pilareidenkin ympärille. — Ja niin iloisilta kuin ne sitten näyttivät kaikki: "mutta Kekkolan Iita se vaan häilää poikain kanssa", huokasi Kannaksen Kalle kirkosta pois lähtiessään.
Kössiä ei Kalle enää tavannut kotoa; se kun oli jo lähtenyt puolilta päivin kylälle "juhlaa viettämään." "Kyllä kaiketi sen yöllä tapaisi jollakin kokolla, mutta tokko tuosta taaskaan moneen päivään lienee miestä asian toimitukseen", sanoi Kössin vaimo silmät vesikiehteissä.
"On sitä sinullakin kärsimistä, Maija", kuului Kallelle tuttu ääni muurin puolelta, "mutta niinhän meillä on kaikilla, vaimoparoilla, oma ristimme, vaikka sitä tulevaisuuttaan jokainen tyttönä niin koreaksi kuvaili."
Kalle ei tahtonut uskoa omia silmiään, kun näki Katrinsa siellä sivurahilla nyyttiään aukovan, ja ellei Maijaa olisi ollut, olisi Katri joutunut tilille siitä, miksi oli kodon autioksi heittänyt.
Maija huokasi syvään ja sanoi: "onhan sitä, vaan niin oli Hänen hyvä tahtonsa ja tottapa Hän on sen minulle parhaaksi nähnyt, kun salli minun Kössille joutua, vaikka oli parempiakin sulhasia."
"Kukas siellä nyt kotia katsoo", kysäsi Kalle Katrilta äreällä äänellä, "kun sinäkin yökuntiin lähdit?"
"Kiideksen Annihan tuo lupasi käydä lehmät lypsämässä huomen aamuna ja kertoi Kuokkalan emännältä terveisiä, jotta minun pitäisi tulla yökuntiin, sillä uusi rovasti oli luvannut tulla heille tänä iltana selitystä pitämään, niin en raskinut olla lähtemättä Haapapurolaisten kanssa, varsinkaan kun niillä ei ole omaa venettä."
"Hm! Vai jo ne Kuokkalaisetkin nyt ovat siinä villiuskossa", hymähti
Kalle.
"Vai villiuskossa!" tiuskahti Katri. "Niinhän maailma aina pilkkaa Jumalan lapsia, mutta missäs uskossa sinä itse olet? Menepäs kerran itseesi ja ajattele mitä rauhaasi sopii, niin et suinkaan hauku muita villiuskoisiksi enää. Missä uskossa olet, sanopas?"
"Kristin uskossahan tuota olen, ainakin tähän asti, ollut", vastasi
Kalle, "ja käynyt kerran vuoteen ripillä, niinkuin muutkin ihmiset."
"Tuossa näkyy jo rovasti menevän Kuokkalaan", keskeytti suutarin vaimo toisten kinaa ja lisäsi: "pitää tästä meidänkin lähteä, Katri, jotta alkuun ennätämme; vai tuleeko se Kalle kanssa mukaan?"
"Eipä tuolla tämmöisiä kaivattane", sanoi Kalle ja lähti kylälle päin kävelemään.
"Semmoinen pakana se on, eikä antaisi minunkaan käydä sanaa kuulemassa", ajatteli Katri, "mutta enempi tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä."
Kalle kyseli Kössiä, mutta ei kukaan tiennyt missä hän oli. — Ehkäpä se on todellakin kievarissa ryyppimässä, arveli Kalle ja lähti sinne päin astumaan. Kievarista kuului hirmuinen mökä, niin ett'ei Kalle tahtonut tohtia lähestyä koko taloa, mutta kun näki nimismiehen ja siltavoudin ajavan sinne, rohkasi hänkin mielensä ja meni pihaan.
Siellä oli vieraan pitäjäläisiä ja ne olivat tahtoneet Hakkilan Matilta vallata Iidaa. Siitä oli syntynyt kina ja vähitellen, kun oli joukkoa ehtinyt kerääntyä, tappelu, joksi isäntä oli lähettänyt nimismiestä hakemaan.
Melu ei paljoa nimismiehenkään tulosta tauonnut, ennenkuin siltavouti sai tuttujensa avulla pahimmat telmäjät kuletetuksi läheiseen vankihuoneesen selviämään. Surkealta tuntui Kallesta, kun näki Kekkolan Iidankin sinne joutuvan huomeistä ja ensimmäistä ripilläkäymistään valmistamaan; sillä Iida oli Kallen tädin tyttö. Suurin osa väestä jäi siihen sijaan kievariin ja isännällä näkyi olevan täysi työ kantaessaan kellarista olutkorin toisensa perästä kaikkien janoisten tarpeiksi. "Kyllä täällä kirkonkylässä paljo suolaista syödään, kun noin äärettömästi janottaa", ajatteli Kalle. Ja kyllästyneenä Kössin etsimiseen ja koko menoon, lähti hän Kotilaan yöksi ajatellen, että kylläpähän Katri itse yösijastaan huolen pitää, koska omin lupinsa kirkollekin tuli.
Tuskin oli uni ehtinyt silmään tulla, kun Kallen jo täytyi herätä, sillä Nokkalan Esa, jonka oli saanut vieruskumppanikseen, kuorsasi niin hirveästi, ettei nukkumisesta voinut olla puhettakaan. Kalle tosin herätteli Esaa vähän väliin, mutta ei siitä pitkälti apua ollut. Tahtoi ruveta vähän tuskastuttamaan koko mokoma yön vietto ja jos ei Esa olisi ollut isäntämiehiä, niin — mutta hän oli isäntämies ja vieläpä rikaskin.
Kalle puki päällensä ja lähti ulkoilmaan, toivoen löytävänsä jonkun nurkan, jossa saisi levähtää. Tallin parvella oli kuivia olkia ja Kalle köllähti niille kylelleen. Tuntui niin hyvältä ja rauhalliselta täällä viileässä ullakossa. Tännehän tuo Katrikin olisi voinut yöksi tulla. Niin Katri, kyllä se on koko ämmä — — lähtee vaan noin omin pasinsa kotoa — — — mutta onhan tuo Kiideksen Anni niin monasti ennenkin kotia katsonut. — Ja ehkä senkin mieli teki näkemään, miten Haapapuron Antti huomenna lukea osaisi, ja kummakos tuo olikaan, sillä Katrihan sille oli katkismuksen opettanut ja lukemaankin neuvonut — — Hyi! — mikäs pamaus se oli — — ja nyt tuli jo toinen!
Pamauksia kuului sitten montakin ja Pekka näki, ettei täälläkään saanut unta. Hän arvasi herrojen ampuvan kokollansa läheisellä Jyskymäellä, sillä niinhän niillä kuului olevan tapana. Mitähän jos olisi kerran käydä katsomassa sitäkin iloa, kun nyt yö on kerran pilalle mennyt kumminkin.
Kalle käveli Jyskymäelle päin ja siellähän oli elämä. Olivat tehneet kokon korkean, kuin tornin ja sen ympärillä hyppivät, kuin surviaiset päivänpasteessa. Talonpoikaista kansaa oli ympärillä edempänä katselemassa, vaan herrat vaan pitivät iloansa ja reuhasivat ja lauloivat. Juomia tarjottiin ympäri, naurettiin ja pappilan nuoret herrat ampuivat aina vähän väliin. Tohtori, vanha tuomari ja mittari istuivat eripäällään hartaassa keskustelussa ja aina tuontuostakin kilistivät lasiansa hekin, vaikka jo punoittivat kuin täysi kuu metsän rinteessä ollessaan. Nuori tuomari, se parooni, koetti talonpoikaistyttöjäkin saada maistelemaan herrasjuomia ja näkyipä nuo muutamille kelpaavankin. Sihteeri Nobody oli jo nähtävästi saanut mitä tarvitsi, koska postiherra talutti häntä pois toisten jaloista syrjemmäksi, mutta kukas se olikaan tuo niin tutulta näyttävä nappi-otsainen nuori mies, joka parhaillaan puhui maanteistä ja kilisti lasiaan nimismiehen kanssa. On se kiesavita Rytilahden Jussi. Kas, kas! ihan sillä jo on kaikki herrojen vehkeet ja hyvä putous kurkussa — noin pohjaan se meni — — ja nyt kätellään, niinkuin vasta tavattaisiin. Kas — nyt laittaa jo toista lasia. — Vieläköhän tuo tuntisi omia torppanaan. Mitähän, jos tyhmyyspäissäni menen tervehtimään. Kalle hiivi lähemmäksi herralistoa ja sai tilaisuuden nykäistä tuttavaansa takin liepeestä.
"Suokaa anteeksi Jussi, — eli tuota maisteri Jussi", sanoi Kalle, kun Rytilahden Jussi vihaisesti tempasi takkinsa nurkan pois Kallen hyppysistä. "Näin teidän jo saapuneen kotipuoleen taas, niin arvelin, jotta pitäähän sitä toki isäntäänsä tervehtiä ja koulukuulumiset kysellä."
"Ei se mitään, ei se mitään", vakuutteli puhuteltu ja jatkoi: "kuinkas kotona jaksetaan?"
"Kiitoksia kysymästä — — kyllähän siellä, ja vanhalla tammalla kun on taas jo kuusviikkoinen orivarsa, oikein riuska orivarsa."
"Vai niin, vai niin", naurahti Jussi ja näytti olevan hieman hämillään, sillä nuori tuomari oli kolmantena keskustelua kuulemassa.
"No te olette tainnut päästä jo ruunun miehiksi, kun on pantu tuommoinen nappi lakkiin", jatkoi Kalle puhetta.
"Ei se ole ruunun kokardi, vaan se on semmoinen lyyra, joka annetaan niille, jotka ovat käyneet kymnaasin läpi", selitti Jussi.
"Hm! Kävinhän minäkin läpi sen Kuopion kymnaasin silloin kuin olin teitä sinne kyydissä toisna syksynä; eikä se minulle maksanut kuin viisikolmatta penniä koko ilo", tuumaili Kalle.
"Hva fan säijer han?" tokasi nuori tuomari ja Jussikin oli hyvin uteliaan näköisenä. Sen huomattuaan vakuutteli Kalle: "ei se vahtimestari määrännyt enempää, vaikka näytteli joka huoneen ja selitteli kaikki."
Molemmat herrat purskahtivat nauramaan ja lähtivät toisten herrain luo, joille varmaan kertoivat asian, koska ne rupesivat kohti kurkkuaan nauraa hohottamaan ja kääntyivät Kalleen päin. Kallea suututti herrain käytös ja hän lähti verkalleen kävellä lönksimään poispäin. Mennessään arveli Kalle, jotta ihan ovat samallaisia nuo herrat kuin muutkin. Toisista ihmisistä puhuvat kuin pahat akat ja ihan mitättömille kaskuille nauraa hohottavat, että vatsa hytisee — — Ja entäs tuo tuomari ja ne muut nuoret herrat! — Niin kiertelevät tyttöjä kuin teeri keväällä koppeloa ja kyllä kieli laulaa; mutta ehkäpä ne paremmat asiansa puhuvatkin ruotsiksi, jottei muutkin viisastuisi.
Semmoisissa mietteissä kulki Kalle Kuokkalan kohdalle, mutta kun sieltä kuului korvaan tutun virren nuotti, arveli hän: "pitää sitä vielä käydä noidenkin juhlia katsomassa, kun on nyt muidenkin ilon nähnyt."
Hiljaa, kuni varas ikään, hiivi Kalle sitten pihan poikki Kuokkalan eteiseen. Veisaamasta tauottiin juuri silloin kuin hän pääsi pirtin ovelle. Siitä, avonaisesta ovesta, oli hyvä silmäillä huoneessa olevaa seuraa. Puhtaaksi pestyillä penkeillä istui siellä sekaisin yhdellä puolella huonetta noin kolminen kymmentä vanhaa ja keski-ikäistä naista. Pari nuorempaa herras-ihmistäkin oli joukossa, naisten puolella eri päällään, mutta miesten puolella olivat kaikki talonpoikaista väkeä. Pari oli vanhusta, vaan muut, joita saattoi olla kymmenkunta, olivat vielä nuoria ja tanakoita miehiä. — Huoneen seinät ja katto olivat puhtaiksi pestyt ja kukkivia tuomen oksia oli pistelty seinän rakoihin. Lattialle siihen sijaan oli levitelty pihlajan ja haavan lehtiä niin, että huoneessa vallitsi miellyttävä tuoksu, kuin keväisessä metsässä.
Pöydän päässä istui paitahihaisillaan Kuokkalan vakava isäntä ja peräpenkillä, hänen lähellänsä, oli rovasti, selaillen raamattua, vai mikä lienee ollut muu iso kirja. Perimmäisestä sivuakkunasta levisi pöydän seuduille rusottavaa valoa, lieneekö tullut Jyskymäen kokosta, vaiko punertavalta pohjoistaivaalta. Selvällä, vaikka hiljaisella äänellä tuntuivat nuo ihmiset siinä valoisassa pirtissä puhelevan keskenään, niinkuin kaikki olisivat olleet yhden talon väkeä, eivätkä näkyneet edes kainostelevan rovastiakaan. Tohtipa vielä muudan mies häneltä kysäistä, "eikös se tuo kokon poltto ole marttyyrien luiden polttamista ja pakanallista palvelusta ja huvia?"
Kalle jäi aprikoimaan ennen kuulematontansa marttyyri-sanaa niin, ettei hoksannut, mitä rovasti vastasi, mutta kun hän taas rupesi puhetta seuraamaan, kuuli hän rovastin selittävän, että ihmisessä käy ikäänkuin kaksi virtaa. Toinen käy alaspäin, veltostaa mielen ja rauhattomissa pyörteissään pyörittelee sydäntä yhden huvin ja himon pyörteestä toiseen, kunnes viimein syöksee sen epätoivon kurimukseen. Toinen sydämen virtauksista kulkee ylöspäin, ei niin rajusti kuin tuo ensimmäinen, mutta tyynenä, voimakkaana, vaikka vaivalla, se ponnistaa ylöspäin alkuansa kohden. Siinä virtauksessa, jos sitä ihminen seuraa, sydän karaistaan ja puhdistetaan niin voimakkaaksi, että se viimein voittaa esteet ja saavuttaa rauhan, joka ylitse kaiken ymmärryksen käy, ja jokainen, joka vaan itse tahtoo, saavuttaa tuommoisen rauhan uskon kalliolla.
Jotain semmoista rovasti puhui. Kalle sai niin rauhallisen mielen tuosta puheesta, vaikka hän ei sanoja täysin ymmärtänytkään, mutta tuossa tyynessä äänessä se taisi olla se rauhoittava vaikutus. Siksi Kalle astui kynnyksen yli ja hänestä tuntui kuin hän jo olisi ollut vanha tuttu täällä ja kuulunut yhteen joukkoon, sillä hän tunsi tarvitsevansa rauhaa, jota täällä näytti olevan.
Viimein lähtivät vieraat pois ja Kalle kuiskasi Katrillensa: "jäädään me tänne yöksi, täällä on niin — — niin —."
"Niin mitä?" kysäsi Katri ja epäillen silmäsi Kallea, "etkös sinä aikonut Kotilaan yöksi?"
"Niin — niin rauhallista, vaan Kotilassa ei saa nukkua silmänsä täyttä ja minua jo alkaa väsyttää."
"Ka jäädään vaan", tuumaili Katri, mutta itsekseen hän ajatteli: "mikähän tuolla nyt on mielessä — — vai olisikohan tuolle tullut ikävä minua." — Se ajatus tuntui niin hyvältä Katrista, jotta hän emännältä pyysi vaatteita ja teki oikean vuoteen itselleen ja miehelleen, pirtin lattialle. Ilo haihtui kuitenkin pian, kun Kalle, tilalle kytjähdettyään, kääntyi selin Katriin ja hetkisen kuunneltuaan toisen iltarukouksia sanoi: "ole tuossa jo hiljaa, minua väsyttää."
"Itseänsä se vain ajattelee, eikä toisten huolista välitä mitään", mietti Katri ja vaipui aatoksiinsa. Heti kuuli hän miehensä hengityksistä hänen jo nukkuvan rauhallisesti vanhurskaan unta. Katria itseänsä ei vaan nukuttanut, mutta monenlaiset mietteet pyörivät päässä. Hän ajatteli muun muassa rovastin sanoja ihmissydämen virtauksista ja myönsi ne tosiksi. Niinhän hänenkin sydämensä oli rauhaton, varsinkin kun ei väli Kallen kanssa ollut semmoinen kuin se alussa oli ollut ja olisi pitänyt ainakin olla. Vähitellen siirtyivät sitten ajatukset harkitsemaan tuon keskinäisen kylmyyden alkusyytä ja siltä se vaan rupesi tuntumaan, ettei syy yksin ollutkaan Kallessa, niinkuin hän tähän asti oli ajatellut. Olihan Kalle oikeastaan aina ollut hyvä hänelle ja esimerkiksi, hänen toisena keväänä vilutautia sairastaessaan, monet monituiset kerrat keväthölseissä käynyt hänelle naapuripitäjään apteekista horkan rohtoja. — — Oikeastaan oli Kalle muulloinkin aina täyttänyt hänen mielitekonsa ja kuitenkaan ei hän ollut pitkiin aikoihin miehellensä sanonut yhtään hyvää sanaa, vaan aina ollut tyytymätön.
Yhä useampia vikojaan näki Katri siinä, entisiä aikoja muistellessa, edessään ja viimein juohtui mieleen, miten Kalle oli hänen tahdostansa ajanut pois maailmaan oman tätinsä tytön, Kekkolan Iidan, joka orpona jo oli monta vuotta ollut heidän luonansa. — "Ja mitä tuo nyt oli, jos tyttö parka, talkoissa koreillakseen, ottikin minun silkkini. Ei suinkaan sillä ollut aikomus sitä varastaa, vaikka minä äissäni koetin asiaa siksi kammeta ja sain viimein ihmisetkin siihen uskoon. Eikähän se Iida sittepäivin ole kelvannut rehellisten ihmisten joukkoon ja Jumala ties, mikä hänestä sillä keinoin tulleekaan." Rupesi vähitellen Katrista tuntumaan, että hänen on tuomiolla vastattava Iidan sielusta, jos se hukkaan joutuu — ja hukkaanhan se varmaan joutuu, sillä mitäpäs hyvää sitä maailman rantoja kierrellessään oppisi. — — Kyyneleet kohosivat silmiin ja yltyivät vähitellen niihkutukseksi. Teki mieli herättämään rauhallisesti lepäävää Kalleakin ja pyytää anteeksi, mutta ylpeys löi vastaan. Ylpeyshän se oli hänen saattanut Iidaa varkaaksikin syyttämään, "sillä mitäs eroitusta sitten olisi armopaloja syövän orvon ja emännän välillä, jos molemmat samaa silkkiä käyttäisivät", oli hän ajatellut.
Katri taisteli kovaa taistelua ja tunsi todeksi rovastin illallisen puheen, jotta "vaivalla sydämen parempi virtaus saa ponnistaa ylöspäin alkuansa kohden".
Kallekin heräsi viimein vaimonsa nyyhkytykseen ja ihmeissään kysäsi: "no mikäs sinulla nyt on?"
Ääni oli jäly, siksi ei Katri voinutkaan suoraan sanoa surunsa syytä, tuumailihan vaan: "en tiedä, mutta ei kellään ihmisellä ole tänä yönä niin vaikea olla kuin minulla."
"Ole joutavia", sanoi Kalle, "varmaan tuntuu Kekkolan Iidasta tänä yönä vankihuoneessa olo paljoa vaikeammaltakin."
"Herra Jumala! Vankihuoneessa? Mitä hän sitten on tehnyt?" huudahteli
Katri.
Kalle selitti mitä asiasta tiesi ja yhä suurempaan tuskaan nousi siitä
Katri.
"Herra armahda, Herra armahda! Se on kaikki minun syyni", huudahteli Katri vähän väliin. "Iida parka, Iida parka — — tietäähän sen kun lykätään maailmaan, kuin jäniksen poika. Ja nyt sitä käytetään käräjillä ja sakotetaan ja rääkätään, voi! voi! — — Jos minulla olisi rahaa, niin ihan paikalla menisin nimismiehen luo ja suorittaisin sakot, jotta saisin Iidan pois, ja sittenhän olisi ihme, jos lapsi paran tarvitsisi semmoisille retkille ruveta niin kaukaan kuin palanenkaan leipää itselläni olisi."
"Ei niitä ole rahoja minullakaan siihen liikenemään", puheli Kalle tyynesti piippuansa sytyttäen, "mutta mitähän, jos olisi antaa ne ilveksestä kunnalta tulevat tapporahat —"
Kyyneliensä läpi katsoi Katri pitkään Kalleen, ikäänkuin olisi epäillyt, oliko toisella tosi mielessä. Viimein hän kuitenkin epäröivällä äänellä sanoi: "mutta milläs sinä sitten lunastaisit sen Rytilahden varsan, jota niin on mielesi tehnyt?"
"Niin no — kyllähän se on siro ja solakka varsa", sanoi Kalle, "mutta kun tuota on tähänkin asti tultu ilman oriitta toimeen, niin arvelin, jotta eiköhän tuota eteenkin päin —"
Katri ei voinut enää hillitä itseänsä, vaan tarttui Kallen kaulaan ja nyyhkytti hänen rintaansa vasten, kuin lapsi.
"En minä luullut sinun niin paljoa Iidasta pitävän", sanoi Kalle hetkisen perästä, kun ei oikein tiennyt, millä vaimoansa rauhoittaa.
"Ei se ole se", vastasi Katri, aavistaen miehensä ajatusjuoksun, "mutta kun sinä minun tähteni luovut varsasta — — — sitä minä en olisi sinulta ansainnut."
"Tokihan tuota nyt sen verran toisenkin mieltä noudattaa", tuumi Kalle.
"Niinhän sinä sanot — — — mutta milloinka minä olen sinun mieltäsi noudattanut?"
Päivän terä pilkoitti jo tuolta kumpujen ja kunnasten takaa kullaten kastehelmiä heinikossa, ja linnut lehdossa livertelivät ensimmäisiä aamusäveliään, mutta puolisot eivät sitä huomanneet. Melkein kuiskailemalla puhelivat he keskenänsä ja yksi perhe-elämän umpisolmu toisensa perästä aukeni heille niin, että toisinaan täytyi molempain naurahtaa tyhmyydellensä, kun olivat toistensa käytöksen niin nurin kurin itseksensä selittäneet. — Viimein kuului Kuokkalan emännän askelia keittiöstä ja Kalle niinkuin Katrikin pistivät hilpeästi vaatteet päällensä. Emäntä tuli tupaan juhlan kunniaksi kahvia perheellensä oikein pöydältä tarjoomaan, mutta vieraat eivät jääneet sitä odottamaan, vaikka se jo kuului kiehuvan. "Meidän pitää vielä ennen kirkonmenoja käydä vankihuoneella ja koettaa päästä nimismiehenkin puheille", kertoi Katri emännälle ja hyvästellessään kiitteli häntä hyvästä yö-sijasta ja muusta ystävällisyydestä.
Vankihuoneella ei vielä Kallen ja Katrin sinne tullessa oltu ylhäällä, mutta siitä huolimatta röykytti Katri ovea, kunnes pääsi sisään. Vanginvartijan vaimo laski vieraat Kekkolan Iidan luokse tyrmään ja sanoi nimismiehen käskeneen laskea tyttö aamusella pois, sittenkuin oli selvinnyt, "kun sillä kuului olevan ripille meno muka."
Tyrmässä oli jokseenkin huono siivo ja haju. Iida istui vallan vaaleana yhdessä nurkassa ja itki ääneen, mutta Hakkilan Matti ja pari muuta, tuntematonta miestä makasivat lattialla tietämättä vielä mitään tästä maailmasta.
Sukulaisensa tunnettua kääntyi Iida punastuen nurkkaan päin ja kauan sai Katri tehdä parastansa, ennenkuin tyttö siksikään tyyntyi, että kykeni pukuansa hiukan järjestämään. Iida oli kuin ihmeissään, kun ei häntä toruttu eikä tuustittu, niinkuin hän oli odottanut. Hän ei näkynyt olevan oikein varma siitä, oliko hän vieläkään selvänä ja hereillä vai ei, sillä Katri hoiti häntä, kuin sairasta lasta.
Sairas hän todella olikin, sillä sydäntä etoi ja päätä poltti niin että olisi luullut sen halkeavan, mutta paljoa tuskallisemmalta kuin pään pakoitus tuntui kärsiä Katrin hyväilyjä ja rohkaisevia sanoja. Hän oli häpeästä aivan pakahtua, kun Katri vielä pyysi vanginvartijan vaimon antamaan hänellekin kahvia, sillä aikaa kuin itse puhdisti luuturievulla vankityrmää, jota Iidakin oli osaltaan pilannut.
Kalle oli saanut vanginvartijan lähtemään kanssansa nimismiehen puheille, sillä yksin ei hän juhla-aamuna tohtinut sinne mennä. Sillä välin kertoi Katri Iidan sakot maksettavan ilvesrahoista "niin jotta Iidan ei tarvitse käydä vedellä ja leivällä pitkiä palmikoitansa menettämässä, sillä tottahan ne siellä naisten tukan keritsevät, niinkuin miestenkin", sanoi hän.
Hyvissä ajoin ennen aamukellon sointia tulivat miehet nimismiehen luota takaisin ja vanginvartija selitti nimismiehen sanoneen, "että Kallen vuoksi saa koko yöllinen melu sammua nahkoihinsa, koska Iida on Kallelle sukulainen ja niin nuori, ja vielä ehkä parantaa tapansa, kun pääsee oikeiden ihmisten joukkoon taas."
Kalle lisäsi siihen, puhuen tyrmässä olleille miehille: "tekin kuulutte saavan mennä menojanne, niine hyvinenne, mutta Hakkilan Mattia lupasi nimismies vasta edes pitää tarkalla silmällä, koska sinä olet semmoiseksi heittäytynyt."
Hakkilan Matti katseli kenkäinsä nokkia eikä virkkanut mitään, mutta Katri otti päästään silkkihuivin, antoi sen Iidalle ja sanoi: "pane lapsi kulta edes tuo päähäsi, kun muutenkin olet niin huonossa pukimessa, vaikka on ripille meno; — ja tästä lähin saat sen pitääkin omanasi, sillä mitä minä, vanha ihminen, enää silkillä tekisin."
"Pitäkää te vaan Katri silkkinne", tarttui viimein Hakkilän Mattikin puheesen ja vetäsi povitaskustaan esiin lompakkonsa. "Tuossa on tytölle kaksikymmeninen silkiksi ja jos miten tuumitaan, niin lopetetaan akkojen lorut hyvin lyhyeen."
Kalle ei tahtonut antaa Iidan ottaa vastaan Matin rahaa, mutta Matti sanoi: "anna tyttörievun se pitää. Ei se ole mitään semmoista kuin sinä pelkäät, mutta aatteles, miltä se tuntuisi, jos Hakkilan nuoren isännän papinkirja olisi pilattu — — ja minun syynihän se oli, jotta Iida tämmöisiin tekemisiin joutui, mutta jos meidän ukko tuumaan suostuu, niin ei hänen tarvitse sittenkään pahoillaan olla." Niin sanoen lähti Matti pois ja toisetkin rupesivat kirkkoon hankkiutumaan.
Varmaankin oli rippilapsissa monta, jonka rippilupaukset eivät niin sydämestä lähteneet kuin Kekkolan Iidan, vaikka hän olikin vankihuoneessa ripille valmistautunut. Kalle ja Katrikin oikein loistivat tyytyväisyydestä nähdessään Iidan hartautta, mutta vieläkin tyytyväisemmät olivat he molemmat kotimatkalla venheen hiljaa liukuessa kotilahden melkein rasvatyynellä, kiiltelevällä pinnalla, kun Iida muistista kertoi heille saarnan sisältöä. Hän lopetti sanoilla: "tehkäät tasaiset polut erämaassa meidän Jumalallemme, kaikki laaksot pitää korotettaman ja kaikki vuoret ja kukkulat pitä alennettaman, ja mitä on tasoittamatta, pitää tasattaman ja koliat silitettämän, sillä Herran kunnia ilmoitetaan ja kaikki liha on ynnä näkevä Herran suun puhuvan."
"No viimeinkin sitä nyt ollaan kotona", sanoi Katri Kiideksen Annille, joka oli tullut rannalle talon väkeä vastaan. "Mutta kyllä se oli monimutkainen matka, et sitä usko miten monimutkainen."
"En minä sitä kumminkaan kadu", myhähti Kalle, "mutta tuskin siltä toiste yökuntiin lähtenen sinne."
"En minäkään, jos kohta tällä kertaa kaikki kävi hyvin", sanoi
Katrikin.
Kuitenkin olivat he molemmat seuraavana Juhannuksena yökunnissa kirkolla, sillä he olivat silloin kummina Hakkilan nuoren isännän ja hänen vaimonsa, entisen Kekkolan Iidan, ensimmäiselle pojalle, jolle, Katrin tahdosta, pantiin oikein kaksi nimeä: Kalle Johannes, vaikka rovasti oli sitä sanonut turhaksi koreilemiseksi.