SYNKEÄN MATIN JUTTU.
Vanha maanmittari Hilvonen istui mukavassa asennossa nahkapäällyksisessä karmituolissaan ja veteli pitkiä haikuja vieläkin pitemmästä, helmiletkuisesta piipustaan, jonka hopeasilainen koppa oli lattialla tuolin jalan juuressa. Hän oli nähtävästi joko vaipunut tahi vaipumaisillaan syviin mietteisiin, koska ei näkynyt laisinkaan huomaavan hyväillä isoa ruskeaa metsäkoiraa, joka, nähtävästi hyväilyn tarpeessa, tuon tuostakin hieraisi kuonoaan herransa polvea vasten.
Toinen saman näköinen koira loikoi uunin edessä, ikäänkuin tarkastamassa tuliko kelvon kalua tuon nuoren herran työstä, joka siinä puhdisteli pyssyjä ja oli vain päältä päistärissä. — Se nuori herra oli ukko Hilvosen sisaren poika, ylioppilas Timolin. Hän oli viime keväänä päässyt koulusta ja oli nyt Hilvosen luona opetteleimassa mittariksi, sillä ukko aikoi virkansa jättää perinnöksi sisarensa pojalle, ja oli jo tavallaan ylempää saanut siihen luvankin. Kun ei mitään varsinaisia kiireellisiä töitä tähän tekään kuitenkaan ollut, oli ukko päättänyt aluksi totuttaa sisarensa poikaa metsissä kävelemään. Sitä varten tehtiin tuhkatiheään metsästysretkiä ja semmoiselle sitä oltiin nytkin lähdössä.
"Ei se — tuo Moppe jaksa näin lämpimällä paljoakaan jänistä ajaa", sanoi ylioppilas, hereten hetkiseksi työstään. "Mutta, jos olisi ottaa mukaan kievarin Nalle, niin siinähän nuo ei liiat lihat haittaisi. — Haukkuukoon se otuksia?"
"Kaikkia ilman eroituksetta, aina oksalla tirskuvasta tiaisesta
Torvelan pyörivään tuulimyllyyn asti."
"Sepähän sitten on monipuolinen nero."
Vanhus ei vastannut mitään, eikä hetkiseen kuulunut muuta kuin avonaisen akkunan alla lipiseväin haavanlehtien lipinää. Viimein, saatuansa pyssyt kuiviksi, sanoi ylioppilas: "saisi se Synkeän Matti nyt jo tulla, että päästäisiin lähtemään."
"Mihinkäs aikaan se lupasi tulla?"
"Eihän tuo sanonut muuta kuin pistäytyvänsä ensin hautausmaalla."
"Hm! — Kyllä sitä sitten käskee odottaa", mutisi vanha herra, ja lisäsi heti huoaten: "se rakkaus, se rakkaus!"
"Mitäs rakkaudella on Synkeän Matin kanssa tekemistä? Ei hän ainakaan rakastuneelta näytä, vaan on paremmin nimensä näköinen."
"Etkö sinä vielä ole kuullut Matin rakkaushistoriaa; se on oikea romaani?"
"Mahtaa olla oikein talonpoikainen ja moukkamainen romaani, sillä mitä ne rakkaudesta —"
"Nulla regula sine exceptione (ei mitään sääntöä poikkeuksetta)", sanoi vanhus ja alkoi kertoa:
"Noin puoliväliin kolmattakymmentä vuotta takaperin oli Matti Ilolan talon ainoa poika. Ilolan vanha isäntä oli kirkon kuudennus, rikas ja muutoinkin pitäjään arvokkaimpia miehiä. Emäntä taas oli hiljainen ja sävyisä ihminen, jonka elämän harrastuksena näytti olevan miehensä ja lastensa onnelliseksi saattaminen, ja siinä hän todella onnistuikin.
"Pisti sitten eräänä kesänä Ilolan isännän päähän lähettää ainoa poikansa kouluun, vaikka hän jo oli mieheksi saapa. Hän ei kuitenkaan tahtonut pojastansa saada herraa, joka vaan 'nyrpällä nenin vertaistensa seurassa kärsisi isäänsä', niinkuin ukko itse sanoi; vaan kuitenkin tahtoi hän, että poikansa ymmärtäisi hiukan enemmän kuin hän itse ymmärsi ja tiesi.
"Minä neuvoin hänen toimittamaan Mattinsa maanviljelysopistoon, sillä arvasin talonpoikaisylpeyden vaativan, että ison Ilolan ainoan pojan pitäisi kerran kotitalonsa isäntänä teiskaroida. Ilolainen mielistyi tuumaan ja Matti lähetettiin Mustialaan.
"Muutamia vuosia kului, joina Matti ei kotonansa käynyt ollenkaan, vaan sitten hän viimein palasi. Sillä välin oli kotitaloon muiden muassa otettu palvelukseen Synkeän torpan tyttö, joka vielä Matin lähtiessä oli pieni, pahainen letukka.
"Tilda, se oli tytön nimi, oli nyt keskikokoinen ja Matin kotiin tullessa parhaimmillaan. Oikeastaan ei hän tainnut olla, sanan varsinaisessa merkinnössä, kaunis, mutta jotain tyyntä ja samalla jyrkästi päättävää ilmeni koko hänen olennossaan, ja kuitenkin oli hänen käytöksensä kaino ja naisellinen. Sitä paitsi hänen valkoinen, leveä otsansa, paksut tummat palmikkonsa ja ennen kaikkia nuo tummat, ei juuri suuret, mutta säihkyvät ja eloisat silmät, ikäänkuin väkisin vetivät jokaisen huomion puoleensa, niin että minäkin, vanha poika, usein häntä mieltymyksellä katselin ja enkö tuota liene jo ollut vähän rakastunutkin.
"No niin, mutta kun Matti tuli kotiin, syttyi hän heti ilmituleen ja samoin taisi olla Tildankin laita, vaikka hän osasi tunteensa paremmin peittää. Ainakin siltä minusta näytti, kuin olisi hän aina kaikkia Matin sanoja ja toimia seurannut mielihyvällä ja oikein sydämellisellä innollakin. Taipumus oli molemmin puolinen; sen näki syrjäinenkin.
"Muutamana iltana talvella, sittenkuin Matti syksyllä oli tullut kotiin, tuli Matti minun huoneeseni; minä näet asuin silloin Ilolassa. Hän pyysi minua puhemiehekseen. Suoraan sanoen minä silloin halveksin koko miestä, sillä luulin hänen, isänsä tahdosta, päättäneen naida jonkun perinnöttären, vaikka olikin kiintynyt Tildaan. Sen vuoksi pidin minä ensin pitkät puheet sekä rikkaudesta että rakkaudesta, jota viimeksi mainittua vain korvakuulolta tunsin.
"Matti myönsi kaikkiin ja sanoi juuri niin itsekin ajatelleensa. Minä kysyin vihdoinkin viimein: 'no — kellenkäs minun sitten pitäisi sinun puolestasi puhua?' Kovin minä ällistyin, kun Matti lyhyesti vastasi: 'isälleni.'
"'Ahaa', sanoin minä ja kysäsin morsianta. Punehtuen ja alaspäin katsellen sanoi hän hiljaa: 'piika-Tilda. — — Minä en sille mitään voi, vaan luulen sen olevan Herran tahdon, vaikka hän onkin torpan tyttö.'
"Yht'äkkiä selvisi minulle, ett'ei Ilolan ukko kuuna päivänä siihen liittoon suostumustansa antaisi, koska Matti itse ei uskaltanut asiaansa hänelle esittää, vaikka tiesikin isänsä kohtelevan itseänsä enemmän veljenä kuin isänä. Kumminkin lupasin puhua asiasta isännälle, kun tilaisuutta sattuisi, ja Matti näkyi pitävän asian onnistumisen ihan varmana. Minä siihen sijaan aloin sitä epäillä yhä enemmän, kuta kauvemmin sitä mietin. Monta monituista päivää tuumailin itsekseni mitä hulluimpia keinoja taivuttaakseni Ilolaista poikansa naimistuumaan, sillä todella minä pidin paljo sekä Matista että Tildasta.
"Oikein minulta katosi yön lepokin tuon samaisen asian vuoksi ja pari kertaa jo menin isännän puolelle asiasta puhumaan, mutta uskallus puuttui. Täytyihän siitä viimeinkin, oman rauhani vuoksi, päästä selville, sillä Matti aina tavatessaan katsoi minuun niin rukoilevasti ja kysyvästi, että hänen katseensa tuntui tunkeutuvan oikein sieluun ja ytimiini asti.
"Semmoisella mielellä kuin pahanteosta kiinni saatu lapsi menin viimeinkin kerran isännän luo, päättäen puhua suuni puhtaaksi, kävipä sitten syvin tahi matalin, ja niin teinkin, miten parhaiten taisin.
"Tyynenä kuunteli Ilolainen minua loppuun, eikä yksikään jäntere liikahtanut hänen kasvoillaan. Niin? jo toivoin parasta, kun hän aivan omalla tavallaan, hiukan hymyillen, sanoi: 'ja sitäkö insinööri on niin kauvan hautonut, että minä monasti olen arvellut teiltä kartat kadonneen?'
"Vastausta odottamatta hän sitten huusi Mattia huoneesen ja alkoi tyynenä, kuin kivikuva, kävellä edestakaisin lattialla ja käveli kauan. Matin tultua sisään ei meistä kukaan kotvilleen virkkanut mitään ja minusta alkoi olo tuntua tuskalliselta, niinkuin aina tuommoisissa tilaisuuksissa, mutta en voinut katkaista äänettömyyttä.
"Matti rohkasi itsensä ensiksi ja lujasti katsoen suoraan isänsä silmiin sanoi: 'niin minä olen sen päättänyt, isä.'
"'Kirottu sikiö!' karjasi isä, ja kun Matti aikoi lähteä pois, tarttui hän poikansa rintapieliin ja silmänräpäyksen ajan koetti pudistaa häntä, mutta Matti seisoi jäykkänä, kuin seinä. Hirveä oli se silmäys, jonka hän sitten heitti poikaansa sanoessaan painolla: 'sinä nait Kivelän Kaisan, etkä ketään muuta.'
"'Hän-tä mi-nä en nai', vastasi poika pannen painon joka tavulle ja äänellä semmoisella, jota ei voi kuvata.
"Siinä oli nyt uhka uhkaa, tahto tahtoa vastaan ja minua pelotti, että Ilola oli tästä lähtien muuttuva Surulaksi. Ei kuitenkaan koko talvena näkynyt Ilolan elämässä mitään muutosta ja sekä isä että poika näyttivät unhottaneen koko asian. Tildan ja Matinkin väli oli aivan ennellään ja minä luulin heidän toivovan, jotta 'kyllä aika kaikki muuttaa, kaunihiksi karunkin pellon.'
"Ihmeekseni kuulin sitten, kevätkesällä kirkonkylästä pois ollessani, että Ilolan Mattia ja Kivelän Kaisaa oli kirkossa kuulutettu. — Semmoinen mieskö se Matti onkin, ajattelin minä, mutta kotona käydessäni huomasin Matin vielä sukerehtavan Tildan kanssa ihan kuin ennenkin, milloin vaan luulivat muiden silmän välttyvän, ja minä päätin vieroittaa mielestäni koko ihmiset.
"Matille kuitenkin toivotin muutamana päivänä onnea. Naurahtaen kysäsi hän: 'mihin?'
"'Mihin? Olithan sinä käynyt pappilassa Kaisan kanssa.'
"'En ole käynyt, enkä aio käydäkään.'
"'No, mutta onhan teitä jo kuulutettu?'
"'Niin sanotaan —.' Hän rupesi puhelemaan heinänteosta ja sen semmoisista, niin ett'en minä tullut hullua hurskaammaksi ja luulin hänen vaan viisastelulla tahtovan moitteistani päästä.
"Kun ensi kerran taas tulin käymään salomailta kotona, puuhattiin Ilolassa häitä parhaillaan ja tietysti piti minunkin jäädä niihin. Muhkeat häät niistä piti tullakin, ja mikä ihmeintä, Tilda oli epäilemättä innokkain niitä valmistamassa, mutta emäntä, vanhuuttaan syyttäen, ei pannut rikkaa ristiin. Sen vuoksi joutui vanha isäntä hyvin paljo tekemisiin Tildan kanssa ja päivä päivältä näytti hän aina enemmän mielistyvän tyttöön.
"Viimein joutui hääpäivä ja kaikki oli valmista. Kun Kivelästä oli talvella palanut kartano, täytyi vihkiminenkin toimittaa Ilolassa ja sinne sitten kerääntyi väkeä joka ilman suunnalta ja oikein monesta ulkopitäjäästäkin. Rovasti ja ruununvouti perheineen tulivat vaunuilla ja heidän saavuttuansa laitettiin heti, isoon tupaan, vihkituoli kuntoon.
"Rovasti asettui paikalleen pitkän pöydän eteen ja lukkari auttoi hänelle kapan hartioille. Tuvassa oli väkeä kutsutuita ja kuokkavieraita, niin että hätimiten morsiusjoukko sisään sopi. Morsian oli puettu jos kuinka koreaksi ja näytti olevan 'seitsemännessä taivaassa', niinkuin sitä sanotaan. Sulhanen oli myös aika uljaan ja ryhdikkään näköinen. Toimitus alkoi pienellä puheella, jonka rovasti, juhlan kunniaksi, oli suomentanut jostain vanhasta saksalaisesta kirjasta ja jossa erittäin liikuttavasti, Tobian kirjan johdolla, kuvattiin avio-onnea niin, että naisten puolelta tupaa alkoi kuulua niiskutusta.
"Viimein kysyi hän tahtoiko sulhanen ottaa 'tämän ihmisen Katariina Kivelän aviovaimokseen rakastaaksensa häntä myötä- ja vastoinkäymisessä.'
"Lujalla ja vapisemattomalla äänellä vastasi Matti: 'en.' Kaisa nyhkäsi Mattia kylkeen ja rovasti, hiukan toinnuttuaan ensi hämmästyksestään, uudisti kysymyksen alusta alkaen. Sama vastaus seurasi, jolloin Kaisa taas nykäsi Mattia ja sanoi: 'eihän sitä niin, — vaan sano sinä: jaa, herra rovasti'; ja Kaisa itse niiasi jo valmiiksi.
"Matti pysyi vaiti ja hämmästys valtasi koko hääjoukon. Silloin kuului oven suusta pehmeä naisääni: 'Matti, Matti! Sano toki jotta otat; sano minun tähteni, sillä en minä vasten vanhempaisi tahtoa —.'
"'En', sanoi Matti äänellä semmoisella, että rovastikin tuli asiasta vakuutetuksi. Hän lisäsi vielä: 'niin olisin sanonut ennenkin, jos minulta olisi kysytty — — — mutta sitä ei, häpeä kyllä, ole tehty.'
"Väki alkoi jokseenkin nolona virtailla ulos tuvasta ja pian oli talo tyhjänä vieraista. Isäntä sulkeutui siksi päiväksi kammariinsa ja emäntä oli ainoa, joka nyt osoitti tavatonta intoa taloa takaisin arkikuntoon asetettaessa.
"Luonnollisesti tahtoi nyt Tilda lähteä talosta, mutta isäntä ei sitä sallinut. Olipa hän pyytänyt Mattiakin puhumaan Tildalle, että hän jäisi paikoillensa, vaikka muutoin eivät isä ja poika sanoneet toisilleen hyvää eikä pahaa, paitsi mitä töiden tähden välttämättömästi oli puhuttava ja joskus muutenkin vierasten aikaan.
"Samana syksynä muutin minä Ilolasta tähän omaan kartanooni, enkä enää niin joka päivä voinut asioita seurata. — Mattia nuhtelin kuitenkin ennen lähtöäni siitä, kun hän oli asian antanut niin pitkälle mennä ja häväissyt siten sekä isänsä että Kiveläiset, mutta hän vaan vastasi isälleen jo edeltä sanoneensa, jotta hän ei Kivelän Kaisaa ota vaimokseen, ja ensi kerran kuulutettua oli hän Kiveläänkin toimittanut sanan vihillä kieltäytyvänsä, jollei ennen kuulutusta purettaisi. Tilda raukka rupesi siitä päivin kitumaan, eikä oikeastaan nähnyt tervettä päivää enää, vaikka ei suinkaan ollut hoidon puutteessa. Ihmiset ihmettelivät sitä helleyttä, jolla kaikki Ilolassa, yksin isäntäkin, Tildaa kohtelivat.
'Ylpeys se estää Ilolaista,
Jott'ei kärsi torpan naista
Miniänänsä milloinkaan';
laulettiin suutari Hulkon, Matin häistä tekemässä pilkkalaulussa, jota vuosikaudet loiloteltiin ympäri pitäjästä, mutta mikä esti Ilolaista laskemasta Tildaa pois, sitä ei kukaan tietänyt. Minä arvelin, että ehkäpä emäntä oikeastaan Ilolassa pitikin ohjaksia, vaikka sitä ei maailma tiennyt; ja sen minä tiesin jotta emäntä piti Tildasta yhtä paljon kuin omista lapsistaankin. Ulko-elämässään rehenteli Ilolainen kuitenkin yhtä mahtavana kuin ruhtinas, eikä kukaan olisi luullut hänen olevan hamevallan alla.
"Seuraavana kesänä kuoli sitten Tilda ja Matin toimesta pidettiin hautajaiset. Ei niissä ollut paljoa väkeä, mutta olihan kuitenkin kotikyläläiset ja murhe oli yleinen. Ilolan emäntä oli sulaa kyyneliinsä, isäntä ja Matti olivat molemmat hirveän tyyneinä, mutta kun ruumisarkun kantta ruvettiin kiinni naulaamaan, silloin parahti isäntä ja itki, itki kaikkien nähden, kuni pieni lapsi. Kyynelettömänä siihen sijaan läheni Matti ruumista ja sanaakaan sanomatta vetäsi sormestaan sormuksen, jonka pisti Tilda-vainajan vasemman käden nimettömään. Me, vieraat, katselimme pitkään toisiimme ja monenlaisia mietteitä näytti pyörivän jokaisen päässä, mutta kaikki pysyivät vaiti.
"Entistä latuansa kului sitten aika, vuodet vierivät jättämättä sanottavia jälkiä. Ilolan vartalo vaan köyristyi köyristymistään ja hiukset muuttuivat hopean harmaiksi. Matti ei ollut yhtään muuttunut entisestään ja alkoi vähitellen isänsä asemasta ottaa osaa yleisiin asioihin. Näytti kuin aika olisi kaikki haavat parantanut ja hän tyytynyt kohtaloonsa, mutta naimisiin hän ei mennyt.
"Viimein sairastui vanha isäntä ja minäkin kävin usein häntä katsomassa, sillä hänessä oli jotakin selittämätöntä, joka minua aina veti hänen puoleensa.
"Muutamana iltana istuimme Matin ja emännän kanssa isännän vuoteen vieressä. Hän näytti nukahtaneen ja me puhelimme kuiskailemalla, mutta Matti istui ääneti ja jurona. Äkkiä avasi isäntä silmänsä ja näytti ikäänkuin silmillään hakevan jotakin ympäri huonetta. Viimein seisahtivat hänen silmänsä Mattiin, jota hän viittasi tulemaan lähemmä.
"Matti totteli ja väsyneellä, raukealla äänellä rupesi vanha Ilolainen puhumaan. — 'Nyt on loppu käsissä', sanoi hän, 'ja sen vuoksi selitän minä teille yhden asian, jotta ette liian kovasti tuomitsisi — edes te — — — vaikka Jumala niin tehneekin.'
"Minä tahdoin nousta ylös ja lähteä, mutta hän viittasi minuakin jäämään ja minä jäin.
"'Liisa', sanoi hän emännällensä, 'sinä tiedät hyvin kyllä, että minä nuorena tahdoin ottaa eukokseni Synkeän Marin, mutta sitä et tiedä, jotta minä en ole milloinkaan voinut häntä unhottaa, eikä hänkään minua. — —'
"'Ja sinä Matti', jatkoi hän hetkisen kuluttua, 'sinä et tiennyt Tildan olevan sisaresi — — —'
"Ei kukaan meistä tuokioiseen virkkanut mitään. Seinäkello ja silloin tällöin lentoon pyrähtävä kärpänen vaan joskus häiritsivät hiljaisuutta huoneessa.
"Viimein kuoleva isäntä sanoi: 'niin te kauhistutte, mutta semmoinen on maailma — — — ja semmoinen oli Ilolan kunnioitettu, mahtava isäntä!'
"Päätteeksi hän vielä nauroi kamalasti, ja meitä värisytti sitä onttoa naurua kuullessa. Emäntä kuitenkin tointui pian ja alkoi puhella hänelle, kuinka maailmassa aniharvoin todella toisiansa rakastavat joutuvat yhteen; ja sitten hän puhui tosi-rakkaudesta, anteeksi-antavasta, taivaallisesta rakkaudesta ja miten Kristuksen veri voi puhdistaa ihmisen kaikista synneistä.
"Emme tienneet, kuuliko sairas puhetta vai ei. Hän makasi liikkumatta tuskan murtamin kasvoin hyvin kauvan, mutta ei valittanut. Vähää ennen puolta yötä kuului hän kumminkin sammaltavalla kielellä sopertavan: 'kaikistako synneistä, — näinköhän ihan kaikista? — Niistäkin, joista on helvetti rinnassa läpi koko elämämme?'
"Emäntä koetti uudestaan puhua armosta, mutta heti huomasimme hänen puhelevan kangistuneelle ruumiille. Matti huokasi syvään ja peittäessään isänsä kasvoja kuului hän kuiskaisevan: 'onneton isäparkani! Jumala olkoon sinulle armollinen!'
"'Hänen tykönänsä on paljon anteeksi-antamusta', sanoi emäntä ja vanhuudesta vapisevalla, lempeällä äänellään alkoi hän veisata virren värssyä, joka alkaa säkeillä: 'jos David tavoitt' armon sult', jos Manassea säästit', ja silloin kimmelsi kirkas anteeksi-annon kyynel hänen silmässään.
"Jonkun vuoden kuluttua antoi sitten Matti talon eräälle lankomiehellensä ja muutti itse äitinensä Synkeän torppaan, joka oli joutunut talolle. — Ei hän ole ollut mikään jörö, vaan päinvastoin tavallansa oikein hupainen kumppani, mutta parhaiten hän viihtyy kuitenkin metsissä ja ne hän tuntee, kuin viisi sormea. On kuitenkin toinenkin paikka, jossa Matti viettää isot osat ajastansa. Se on Tildan ja isänsä yhteinen hauta. Siellä hän kuuluu, ääneti eteensä tuijottaen, toisinaan istuvan yökaudet, eikä hänellä silloin ole silmiä eikä korvia mihinkään muuhun, niin että tuskin hän hyviin aikoihin vielä tulee tänne."
"Minä lähden häntä hautausmaalta hakemaan", lausui ylioppilas päättävästi. "Täytistäkö hän siellä uneksii ja aikaa kuluttaa niin, ettemme pääse tänä päivänä lähtemään!"
"Älä mene", varoitti vanha herra. "Haudankaivaja oli kerran häirinnyt häntä hänen tuolla päällä ollessaan, mutta sai monta viikkoa katua tekoansa, sillä Matti oli heittänyt hänet niin kovasti avonaiseen hautaan, että pari kylkiluuta katkesi. — Kerran kävin minäkin häntä, siellä istuessaan, katsomassa, mutta en hirvinnyt ääntäkään päästää, sillä todella jotakin petomaista julmuutta ilmestyi hänen kasvoissansa ja silmissä paloi outo liekki, vaikka hän muutoin on viisas mies ja rauhallisin ihminen maailmassa. Jokaisen sielussa on tutkimattomia kuiluja ja parasta on, että pysyvätkin semmoisina."
"Saattaa olla", sanoi ylioppilas pitkäveteisesti ja sulki akkunan yöksi.