SURMA-OLLI.
Vanhana ollessaan häntä aina sanottiin Surma-Olliksi, eikä ainoastaan takana päin, vaan edessäkin, mutta ei hän siitä näkynyt olevan moinaankaan. Siihen sijaan suuttui hän ihan silmittömäksi, jos joku sattui häntä vähänkään tarkemmin katselemaan, ja tiuskasi: "mitä tirkistelet? Jumalan luoma sitä minäkin olen, vaikka olen tämän näköinen."
Todella hän olikin jotenkin kamalan näköinen, hirveästi rokonarpinen, leveänaamainen ja paksuhuulinen. Kuitenkin oli hän nuorempana ollessaan vähältä joutua naimiseen Korpikylän kauneimman naisen, Tyynelän nuoren leski-Maijan, kanssa. Siihen aikaan oli hän monta monituista vuotta peräkkäin renkinä isossa Lampelassa ja Lampelan isäntäkös vasta häntä oikein kehui kaikille.
"Se on oikein miesten mies muutoin, mut kuorsaa, ja nukkuu niin raskaasti, jotta sietäisi olla hänellä rautainen sänky, ha ha ha!", sanoi isäntä. Muutkin ihmiset tunsivat Ollin hyväksi työmieheksi, mutta tytöt häntä pitivät hiukan tyhmän sekaisena.
Lampelaisen kehumiset vai mitkä lienevät kuitenkin saaneet sen aikaan, että Tyynelän Maija lupasi lähteä Ollin kanssa pappilaan kuulutuskirjan teettoon, vaikka hänellä olikin oma mökki Lampelan haassa. — Sen aviohomman vuoksi otti Olli Lampelan emännältä "palkkansa päälle" paitavaatteen ja pitkät sukat, "jotka rovastille kuuluu pitävän kapioista antaa. Osaisihan se Maija tosin itsekin kutoa", selitti Olli, "mutta kun se lapsi on ollut kipeänä, niin ei sanonut joutaneensa; vaan sidenauhat ja lapaset oli kuitenkin ennättänyt tässä kevätkorvalla valmistaa."
Puhemieheksi aiottiin pyytää haudankaivajaa, jota muutkin renkimiehet siinä virassa pitivät, mutta kun Viiliäis-Risto, talon poikien puhemies, itse oikein tarjoutumalla tarjoutui Maijaa ja Ollia pappilassa käyttämään, niin tietysti hänet otettiin ennen kuin haudankaivaja. — Varhain sitä piti ollakin Lauvantai-aamuna liikkeellä, jos mieli ennen pyhään-soittoa ennättää Rovastin luona käydä, sillä Lampelasta oli kirkonkylään runsaasti pari peninkulmaa vesitietä. — "Ja sitä paitsi pitää vielä käydä kartta hakemassa Riuttalan herrastuomarilta", sanoi Viiliäis-Risto. "Ja onhan sitä Riuttalaan kirkolta vielä kolme hyvääkin neljännestä."
Senpä tähden Olli panikin jo Perjantai-iltana kapiot ja eväät konttiin, jotta "jo varsinkin päivän noustessa lähtemään päästäisiin", eikä hän sittenkään koko yönä saanut kiireeltään unta silmäänsä. Tuskin oli päivän pilkahtanut esiin Kolusärkän takaa, kun Olli jo oli Tyynelän aitan ovea kolkuttamassa ja Maijaa lähtöön kiirehtimässä, mutta Maija vaan itkerehti ja viivytteli niin, että aamu alkoi olla murkinoissa, ennenkuin lähdöstä mitään tuli. Tokkopa hän vielä siksikään olisi joutunut, jos ei Olli vähän kärsimättömästi olisi sanonut: "itke viimeiset itkusi veneessä, mut lähde nyt jo hitoilla, hyvä ihminen, jos kerran lähteä aiot!"
Viiliäis-Risto otettiin matkan varrelta venheesen ja hän vakuutteli Ollille: "kyllä tässä vielä hyvästi tällä tuulella ehditään, kun te vaan riskisti soudatte."
Tuulta ei ollut paljo nimeksikään ja muutoinkin oli päivä kovin helteinen. Aurinko tuntui paistaa hellittelevän sekä ylhäältä taivaslaelta että alhaalta veden kalvosta, joksi soutajat olivat ihan sulaa hikoilemisesta. Ollin teki mieli pyytää toisia hiukan levähtämään Rastaskallion siimeksessä, "mutta eihän tuota ilennyt miehinen mies, kun alaisilla soutava Maija veteli niin innokkaasti, että ei vain paidan selkämys vaan punaraitainen kaulahuivikin oli hiestä ihan märkänä."
Siksi sujuikin matka nopeasti, eikä rovasti vielä ollut noussut päivällisettoneeltaan, kun Olli puhemiehineen ja morsiamineen jo joutui pappilaan, vaikka hän oli välillä juossut Riuttalasta kartankin hakemassa.
Riuttalasta tultuaan kertoi Olli Maijalle ja Viiliäis-Ristolle: "naimapuuhissa se taitaa olla myllyn Vilppukin, kun oli sekin siellä kartan ostossa. Yhtä matkaa lähdettiin pois, vaan jälelle jäi minusta vanha mies, kun minä oikein huippasin."
"Ei suinkaan se naimapuuhissa liiku", arveli Viiliäis-Risto. "Nälällähän se visukinttu kiusasi ensimmäistäkin eukkoansa, niin jotta kukapa tuolle uskaltanee enää mennä."
"Eikä edes raskinut hautajaisiakaan pitää, vaikka on niin rikas", sanoi Maijakin. "Ja kyllä oli parasna miesnä juomassa meidänkin häissä ja tulipa vielä Matti-vainajan hautajaisiinkin kutsumatta."
"Kyllähän se aina ilmaiseksi juopi, mutta ei ole vielä milloinkaan minullekaan ryyppyä tarjonnut", todisti puhemies. —
"Ihmeen kauanpa se rovasti jaksaakin nukkua, niin jotta nukuttamaan tässä jo muitakin rupeaa", tuumaili Olli.
"Kauan nukkuu", myönsi Viiliäis-Ristokin ja haukotteli.
"Menkää odotellessa vähäksi aikaa pitkäksenne tuonne nurmikolle", kehoitti Maija. Kyllä minä tulen herättämään, kun sisältä alkaa liikettä kuulua."
"Eipä taida olla pahemmaksi", arveli Olli ja lähti Viiliäis-Riston kanssa aitovierelle levähtämään. Ei kaukaa kulunutkaan, kun sieltä jo alkoi kuulua Ollin kuorsaus. Ensin se kuului hiljemmin ja kimakammin, sitten kovemmin ja karkeammin. Yht'äkkiä se taas taukosi kokonaan niin, että Maija luuli jo Ollin tukehtuneen, mutta samalla jatkui se jos jossakin äänilajissa. Puhemies heittelehti edes takaisin, mutta mitäs unta siinä semmoisessa jyrinässä olisi saanut, ja päiväkin rupesi suoraan silmiin paistaa räkittämään. Hän nousi istualleen ja aikoi sysätä Ollia kylkeen, että sekin heräisi, kuin samalla kuuli lähellänsä kuiskaistavan: "isäntä! — Etteköhän nousisi ja tulisi pikkuisen tänne portaille Maijan luokse?"
Se oli myllyn Vilppu, joka oli hiipinyt aitoviereen nurkan takaa, jossa jo kotveroisen oli morsiusväkeä katsellut.
Viiliäis-Risto nousi ylös ja murahti: "saattaahan tuota tulla, vaikka mitäpäs asiaa sinulla Maijalle olisi."
"His, his! Hiljaa, jott'ei tuo hirren vetäjä kuulisi", kuiski mylläri.
Pappilan portailla kuiskuttelivat sitten Maija ja mylläri tuokioisen: mitä lienevät kuiskutelleetkaan. Kuitenkin kuului mylläri viimein vakuuttavan Maijalle niin kovasti, että sen syrjäinenkin kuuli: "jos Leena itse tuossa seisoisi, niin hän sanoisi sinulle, että sai aina syödä ryynivelliä mahansa täyteen, milloin vaan minä sitä itsellenikin keitätin; ja näkihän sen muutkin, jotta minä annoin hänen toisinaan käydä aivan itsekseen aitassakin."
Lopuksi tuumaili Viiliäis-Risto: "kyllä se minusta kumminkin on vähän synti, mutta omapahan on asianne; ja onhan tuo niinkin, jotta myllärillä on hevoset ja raavaat — — eikähän ne myllärin hampaat ensiksi ruostumaan jouda."
Nyt alkoi kuulua liikettä sisältä, mutta ei Maija siltä mennyt Ollia herättelemään. Siihen sijaan pistäytyi Viiliäis-Risto sisään Rovastin puheille ja Maija arveli: "mutta jos tuo Olli nyt herää, kun ei enää kuorsaakaan; niin ihanhan se minut tappaa. Eikö sittenkin liene parasta herättää Ollia ja mennä hänen kanssaan?"
"Mitäs joutavia", naurahti mylläri. "Pilkkaisihan sinua vanhat variksetkin, kun saisivat kuulla, jotta otit mökkiisi tuommoisen paholaisen papuriihen permannon, vaikka olisit päässyt myllyyn emännäksi. Nyt sitä paitsi on jo katumus myöhäistä, sillä jo se nyt Viiliäis-Risto on ilmoittanut asian rovastillekin."
Kohta tulikin Viiliäis-Risto kutsumaan Maijaa ja mylläriä sisään ja sanoi siltä näyttäneen, jotta rovastilla "on meininki luettaakin." Olli siihen sijaan jatkoi untansa kaikessa rauhassa ja kuka sen tietää miten kauan olisi nukkunutkaan, jos ei pappilan kukko olisi kapsahtanut aidalle kiekumaan. Se herätti Ollin, mutta kauan hän silmiänsä hieroi, ennenkuin unen tähteet sai niistä karistelluksi pois. Viimeinkin hän muisti, missä oli, ja alkoi katsella toisia, mutta ei näkynyt niitä missään.
"Mihinkä lienevät pujahtaneet, mutta tottapahan tulevat", sanoi Olli ääneen ja asettausi portaille odottamaan. Pari asiamiestä tuli siihen Ollin seuraksi ja kysäsivät, oliko rovastin luona ketään. Olli ei sanonut siellä olevan ketään, jonka takia Hiirolan muori lähti sisään, mutta palasi pian takaisin ja sanoi siellä olevan parikunnan "tekeillä, koska eräs nainen itki ja mies koetteli rovastille sommitella Herran siunausta, mutta ei se tuntunut oikein lähtevän käymään."
"Kukahan tuonne jo nyt ennätti", arveli Olli, mutta kohta hän ne sai nähdä, kun Viiliäis-Risto naittilaineen tuli ulos.
"No mitenkä te menitte sisään ilman minutta?" uteli Olli
Viiliäis-Ristolta.
"Eipä tuolla sinun näköistäsi kaivattukaan", sanoi mylläri ilkkuen Ollille, mutta kuitenkin astua köpitti portille tavallista vikkelämmin. Maijakin näytti olevan hieman häpeissään ja pyrki uuden sulhasensa jälkeen, mutta Olli tarttuen hänen käsivarteensa pidätti häntä ja tuumaili: "mennään nyt sisään. — Mihinkä sinulle semmoinen kiire nyt tuli?"
Silloin vasta alkoi Viiliäis-Risto selittää asiaa ja sanoi: "Maijalle tehtiinkin kirja myllyn Vilpun kanssa ja huomenna niitä nyt jo kuulutetaan."
"Mitäs peliä se sitten on — myllyn Vilpunko kanssa?"
"Niin — niin. Maija arveli, jotta parempi on mennäkin myllärille, kun sillä on lehmät ja hevoset ja onhan tuo muutoinkin toista mointa pulskempi mies kuin sinä, jos kohta vähän vanhanpuoleinen."
"Olkoonpa vaan sileä-naamainen", sanoi Olli, "mutta miksi sitten minulla ostatettiin kartat, kapiot ja senkin päläät? Mihinkä minä ne nyt panen? Maija saa ne itse maksaa ja pitää."
"Olikos se sitten Maijan syy?" sanoi Viiliäis-Risto. "Mistäs se Maijakaan ennakolta arvasi, jotta mylläri hänet ottaa — ja voithan sinä tulla tänne jonkun muunkin kanssa, etteivät kampsut joutaviksi jää."
"Kenenkäs kanssa minä tulisin?"
"Vaikka kenen. Esimerkiksi sen teidän piika-Riitan kanssa. Onhan sekin soma tytön kepsaus."
"Eikö tuo jo liene sekin seppä-Kallen kitimissä."
"Voithan tuolta ainakin kysyä, — ja tuskinpa se seppä on siksikään saanut suutansa auki."
Olli ei olisi muutoin enää tainnut koko naimahommasta välittää, mutta olihan tuo hiukkasen ilkeätä nuorelle miehelle tyhjän panttina säilytellä solkea, sormusta, silkkiä ja vielä kapioitakin, kun nuo nyt kerran oli tullut hankituksi. Sen vuoksi alkoi hän aprikoida piika-Riittaa. Parin viikon perästä kävikin Olli Tyynelästä kihlansa pois, eikä enää sen perästä piika-Riitta antanut toisten tyttöjen arkkuunsa katsoa. — Seppä-Kallekin oli sitten juomaretkillä pari päivää.
Aivan varmoja ei kuitenkaan asiasta oltu, ennen kuin Lampelan isäntä leikillä Ollilta kysäsi: "no tuntuukos nyt elämä samalta kuin ennen, Maijan kanssa kihloissa ollessasi?"
"Tuntuu se paremmaltakin", hymyili Olli vastaukseksi. "Saapi nyt seppäkin vuorostaan olla kelona, eivätkä niin pääse suutansakaan ihmiset rääväämään, kun noin mestarismies jätettiin kylmäksi tytöstä."
Silloin oli asia kyläläisille selvänä. Enimmän kaikista se harmitti muurari-Anttia, sillä hänhän se oli koettanut Riittaa serkullensa seppä-Kallelle toimittaa ja siksi oli hän sanonutkin, "ettei Olli ollut vielä Riittaan vihitty — tuskinpa vihittäneenkään."
Sattuipa sitten pikkuista ennen leikkuu-aikaa Lampelan pirtin uuni menemään rikki ja sitä korjaamaan täytyi haettaa muurari-Antti. Päiväkaudet se muurari-Antti nariskoi piika-Riitalle, mutta Riitta ei ollut kuulevinaankaan. Muutamasti hän kumminkin punastui, kun muurari tuumaili: "kaikki ne tuolle Riitalle kelpaavatkin, kun semmoisetkin, joista ei vanhat lesketkään huoli, vaan ehkäpä ei Riitta olisi parempia saanutkaan."
Kun miehet samana iltana tulivat työstä, kantoi Riitta, kesken taikinan alustuksen, kaikki kihlakalut Ollin syliin. Olli muuttui siitä niin alakuloiseksi, että isäntä pelkäsi hänen järveen menevän. Sen vuoksi toimitti hän Ollin ja Riitan leikkaamaan isoa ruishalmetta salolle ja muun väen lähetti taas toiselle suunnalle. Siellä kun nuoret saivat pitkät päivät olla kahden kesken, muuttui heidän välinsä pian entiselleen; jopa rupesivat yhteisiin vallattomuuksiinkin. Mylläri-Vilpulla oli näet ruista läheisessä suossa ja hänkin sattui samaan aikaan väkinensä tulemaan rukiin leikkuusen. Hänen kanssaan Olli ja Riitta ilkamoivat.
Myllärillä oli nimittäin eri eväät kuin hänen väellään ja niitä säilytti hän lepikossa, erään ison kiven juurella. Metsässä kävellessään löysivät Riitta ja Olli myllärin kontin ja tekivät lopun hänen piirakoistaan ja voivakastaan. Eipä Riitta vielä malttanut olla ilkkumatta, kun myllärinkin täytyi ruveta yhteen ruokaan päiväläistensä kanssa.
Leikkuusta päästyä käytti sitten itse Lampelan isäntä palvelijoitansa pappilassa ja pitipä heille vielä kuuliaisetkin. Koko Korpikylän väki kokoontui niihin tanssimaan ja oikein sälöt piuskahtelivat Lampelan ison pirtin lattiapalkeista, kun nuoret niillä tanhuelivat. Mylläri-Vilppukaan ei malttanut pysyä poissa kemuista, ja kun isäntä tuon tuostakin antoi pikarin kiertää miesten seassa, rupesi mylläri vähitellen niin kovaääniseksi, että täytyi taluttaa ulos. Sinne hän nukkui maitohuoneen eteen, mutta heräsi, kun talon naisväki illan suussa meni huoneesta hulikoita lypsylle mennäkseen hakemaan.
Tyttöjen perässä kompuroi sitten myllärikin kesantopellolle, jolla lehmät lypsettiin. Siellä keksi hän viimein Riitankin ja mennä houaili hänen luoksensa. Siinä hän sitten Riitalle riiteli tuon pitkää tämän lyhyttä piirakoistaan ja voivakastaan, mutta sanoi toki käräjittä sopivansa koko jutun, jos saisi Riittaa teiviä ja suudella.
"Tuommoista humalaista tupakka-suutako? hyi!" sanoi Riitta ja torjui pois luokseen pakkeleutuvaa mylläriä; mutta yhä uudestaan se vaan tunkihe lähelle. "Mene Maijaasi suutelemaan muudan viinaratti", tiuskasi Riitta vihasesti ja tuuppasi myllärin pitkäkseen peltoon, mutta toiset tytöt nauraa kikattivat niin, että ruumis hytisi. Se kiihoitti mylläriä uusiin ponnistuksiin, vaikka vähän väliä Riitan käsissä pellolle kellahti, ja yhä makeammin nauroivat tytöt sille.
"Tuostapahan nyt kiusan heitti", tuskitteli Riitta, "kun ei saa rauhassa hetkeäkään olla."
"Kyllä minä sen opetan", kuului silloin Ollin ääni Riitan takaa. Pirtin ikkunasta oli näet muurari-Antti kotveroisen katsellut Riitan ja myllärin leikkiä. Viimein sanoi hän ivallisesti nauraen: "jo vie, jo vie mylläri-Vilppu nyt Ollilta toisenkin morsiamen. Katsokaas miten herttaisesti kaulailevat toisiaan tuolla kesantopellolla!"
Kaikki höyähtivät ikkunaan ja rähähtivät kohti kulkkuaan nauramaan nähdessään myllärin vehkeet. Ollikin näki ne ja töytäsi ulos kuin vimmattu. Mistä lienee mennessään saanut kopatuksi kirveenkin käteensä, mutta semmoinen oli hänellä aseena joutuessaan lypsymiesten luo.
"Kyllä minä sen opetan", kirkasi hän ja mitään arvelematta iski astalollaan mylläriä päähän. Monta monituista kertaa ennätti hän vielä lyödä ennen kuin hätään avuksi joutuneet miehet saivat hänet hillityksi, mutta tuimasti paloivat hänen silmänsä sittenkin kauan aikaa.
Myllärin sydän tykytti vielä pikkuisen, kun hän verissään saatiin pirttiin kannetuksi, mutta heti taukosi senkin liike. Vasta kuultuaan Vilpun kuolleen, taltui Olli entiselleen ja lupasi istua hiljaa venheessä nimismiehen pateille vietäessä, joksi ei häntä sidottu, vaan uskottiin irti.
Ollista oli nyt tullut Surma-Olli ja kaikista vastaväitöksistä huolimatta tuomittiin hänet "ikuiseen" ja vietiin Siperiaan. Vähitellen, vuosien kuluessa, unohtui sitten sekä Surma-Olli, että mylläri seutulaisten mielestä, varsinkin sittenkuin Riitta oli kuollut keuhkotautiin ja Tyynelän Maija joutunut naimiseen seppä-Kallen kanssa. Vanhat muistot virkosivat taas kuitenkin, kun erään keisarinnan kuoleman tähden Ollikin sai armon ja ilmestyi takaisin kotikyläänsä. Alussa kertoivat sitten äidit lapsilleen Surma-Ollin vievän pieniä itkeviä lapsia, mutta kun lapset kasvoivat ja huomasivat Surma-Ollin mitä hiljaisimmaksi mieheksi, katosi Surma-Ollin kammo mielistä ja ihmiset mielellään kuuntelivat hänen kertomuksiaan tuosta kauheasta maasta, jossa hän oli saanut miehuutensa ajan viettää ja sikäläisten ihmisten raakuudesta.
Aikojen päästä tulivat sitten suuret nälkä- ja kuolovuodet, jolloin täytyi laittaa hoitoloita jokaiseen väkirikkaasen kylään. Semmoinen laitettiin Lampelaankin ja siihen otettiin jo vanha ja heikoksi käynyt Surma-Ollikin. Siellä oli hän, niin kauan kuin terveenä pysyi, hoitolan rauhoittavana enkelinä ja hoiteli huonompiansa. Paljo olikin Surma-Ollilla työtä, sillä hoitolassa oli alituinen riita ja kinastus vallalla, jota paitsi nälkä ja tauti teki tekojaan niin, että joka päivä aina täytyi muutamia ruumiita kuljettaa kirkkomaahan; ja sunnuntaisin niitä aina kymmenittäin sitten maan omiksi siunattiin. Kuitenkin tulvaili lakkaamatta kuolleiden sijaan toisia kurjia "jäkälä-leivällä itseänsä tappamaan" niinkuin kylällä sanottiin.
Viimein Surma-Ollikin kääntyi sairaaksi ja houraili viikkokausia kovan kuumetaudin kourissa. Muurari-Antti, joka myöskin oli hoitolaan joutunut, ivaili Ollia ja sanoi kahden surman Ollin nurkassa painia lyövän. Muut olivat toki vähän ihmisellisempiä, mutta Surma-Olli itse ei tiennyt hyvyydestä enempi kuin ivastakaan, — eli vaan omaa elämistään houreissaan. Eräänä päivänä hän kuitenkin näytti olevan tajussaan ja ymmärtävän, kun hoitohuoneessa kerrottiin, että talon nuori emäntä oli saunaan muuttanut, koskapahan kysyi: "poikako se on vai tyttö?"
"Poikahan tuo kuuluu olevan", sanoi Tyynelän vanha Maija, "mutta ei se ensi kesää näe, kun oli kalman kintaat jo maailmaan tullessa käsissä."
"Elää se, elää se", vakuutti Surma-Olli, "minä en anna sen kuolla."
"Sinunkopa antamisessasi tuo lienee, vaikka oletkin Surma-Olli", sanoi muurari-Antti mahtavasti.
"Eipä sitä salli Jumalakaan semmoista surua niin hyvälle emännälle", puhui Surma-Olli.
"Eihän tämä salli", irvisteli muurari, "eihän se ole sallinut minunkaan joutua tänne nälkään kuolemaan muka! Eihän se salli!"
"Niin no sinun", mutisi Surma-Olli. Muurari suuttui ja rupesi Ollille kiukuttelemaan, mutta vaikeni, kun eräs hoitolainen huomautti, että "mitäs se mestari sen sanoista — houraileehan se."
Yht'äkkiä parkasivat eukot: "Herra Jumala! Sauna palaa, sauna palaa!
Eikä ole edes miesväkeä kotosalla ketään!"
"Nainenkos minäkin sitten mielestänne olen?" sanoi muurari-Antti.
"Mitäs meistä vanhoista ja sairaista", selitti joku vaimoista, ja ken vaan kynnelle kykeni syöksi ulos. Kaikki huusivat ja hätäilivät, mutta sammutustoimiin ei ollut älyä kellään ryhtyä, vaikka palavasta saunasta kuului ehtimiseen nuoren emännän hätähuudot. Eukot vaan päivittelivät emäntää ja lasta ja antoivat tulipalon kiihtyä kiihtymistään.
Vihdoinkin viimein kuului yli melun huuto: "käykää hyvät ihmiset toki emäntä liekeistä pois!"
Muurari-Antti kohautti ylenkatseellisesti olkapäitään ja tuumaili: "kukapa sinne tulen keskelle mennee kärventymään."
"Minä menen", lausui äskeinen huutaja, Surma-Olli, "eikä minua kukaan itke." Tuossa tuokiossa oli hän jo kadonnut palavaan saunaan ennen kuin kukaan ehti estää, niinkuin varmaan olisivat tehneet, jos olisivat ehtineet.
"Tapasi se nyt surma surman viimeinkin", sanoi muurari.
"Häpeä konna! ja ole edes vaiti", tiuskahti Tyynelän Maija vihaisesti. "Hän oli sittenkin kymmentä vertaa parempi mies kuin sinä, joka et sormeasikaan nostanut, vaikka olet terve, kuin pukki."
"Kas, kas sitä vanhaa rakkautta, kun on sitkeä", murahti muurari.
"Onhan se", kiusoitteli häntä Maija. "Onhan se, mutta mitäs se sinuun kuuluu?"
Onneksi joutui viimeinkin lähitaloista apuun kyläläisiä, jotka pelastivat saunassa olijat ja kantoivat asuinrakennukseen.
Surma-Ollin ryysyt olivat pahasti palaneet ja tukka kokonaan kärventynyt, mutta kuitenkin oli hän, tempaisemalla saunan oven auki, pelastanut emännän ja lapsen savuun tukehtumasta. Itse oli Olli pyörtynyt kiukaan eteen, eikä enää sitten tuntoihinsa tullutkaan, vaikka tietysti kivut olivat kauheita, koska iho irtosi monesta paikasta vaatteiden mukana. Kaikki koettivat sitten hoidella Surma-Ollia, niinkuin hän olisi ollut kaikkein isä. Hän vaan kuitenkin houraili nuoruutensa ajoista, mutta houreissaankin tunsi Tyynelän Maijan äänen.
"Niin — niin Riitta! Kyllähän minä tulisin, mutta ei tuo mylläri laske. Näethän, miten se minua näpistelee. Mylläri! Mylläri! Älä polta minua! Paha mies, paha mies! Aja Riitta-kulta pois tuo mylläri-Vilppu! Katsos, kun rovasti seisoo messupuvussa ja päivä paistaa niin helakasti siihen, mutta ei vaan päästä tuo paha mies!"
Maija purskahti itkuun, istuessaan hourailevan vieressä kääreitä muuttamassa ja oikein säikähti, kun Olli sanoi: "älä itke Maija, älä itke! Otanhan minä sinutkin — minä otan teidät molemmat; älä itke!"
Seuraavana aamuna, päivän valjetessa, huusi sairas: "muurari-Antti! Varo itseäsi, nyt mylläri tulee sinun luoksesi, noin verisenä ja nauraa — tulee se! — — Nyt Riitta ja Maija! Nyt mennään — kuulkaas kuinka virsi soi. — — Se on varmaan itse kanttori — — ei muilla ole niin heleätä ääntä — — nyt mennään, hei!"
Hymyyn vetääntyi Surma-Ollin suu ja hymy näytti vähitellen jähmettyvän hänen huulilleen ja jäi niille ainaiseksi.
"Autuaasti se lähti — — autuaasti varmaan, koska suu jäi noin nauruun", nyyhki Tyynelän Maija kuollutta Ollia katsellessaan, eikä muurarikaan häntä nyt enää vastustanut.