VELJEKSET.
Ompelija Aaro Liuhanen, eli laiha Aaro, istui pitkällä ompelupöydällänsä paljaspäisenä, hikisenä ja kulmikkaana. Hän käytteli joutuisasti neulaansa, sillä vanhoillaan olijana ei hän kärsinyt ompelukonetta, ja kiirettä piti pitää, jos mieli jotain, tänä koneiden aikana, saada valmiiksi. Sitä Aaro ajatteli, ja ajattelipa muutakin tämän maailman monimutkaista ja muuttelehtavaa menoa.
Aaron toinen jalka oli taivutettu tyynyksi alle, toinen riippui vapaana alaspäin pöydän laidalta. Se riippuva jalka se aina antoi tuntuvan potkauksen lähellä olevalle kätkyelle joka kerta kuin siinä nukkuva pikku Matti pikkuisenkaan nirahti.
"Kärpäisten käsissä se mahtaa kiukutella", tuumaili Aaro itsekseen, "ja ihmekös se onkaan. Ovat heittiöt syödä minultakin koko päälaen. Hyvin ne nyt ovatkin äkäisiä. Eikö tuosta vielä noussekin iltapuoleen oikein aika ukonilman myräkkä, kun on niin hikistä. — Kas kun rillitkin ihan hiestyvät tässä helteessä."
Aaro otti pois nenältään vaskisankaiset ja pyöreälasiset rillinsä, jotka olivat kiinnitetyt paksuun, pään ympäri kulkevaan punonnaiseen, ja hankasi niitä kotveroisen muutaman keskentekoisen, vaatenuoralla riippuvan verkatakin helmaan.
Sitte hän taas asettui entiselle paikallensa ja entiseen asemaansa ompelemaan.
"Niin, niin!" huokasi Aaro ja mietti; "kummallista se on, vaan totta; ihan totta. — — — Seitsemäntoista vuotta ollaan yhdessä, eikä oltu liika nuoria yhteenkään mentäessä — — — seitsemäntoista vuotta, eikä ole sukset sinne päinkään — — — ja nyt on kumminkin tuossa kehdossa miehen alku. Pulska poika onkin — — — ja sanovathan ne sitä ihan minun näköiseksenikin. — — — Kyllä se Matti on pantava oikein kaupungin oppiin, jos elää ja miestä näyttää rupeavan tulemaan. Miksipä siitä ei mies tulisi? Tulihan tuo Ketolan Ellustakin oikein kauppapuukhollari kirkonkylän kauppamiehelle, vaikka ei ollut kuin parisen vuotta siellä Mustialan maanviljelyskoulussa.
"Ja entäs Kalliolan Pertusta? Kun mies nyt kopeilee oikeana metsäherrana ja seisottaa meikäläisiä lakki kourassa pihamaallaan saarnatessaan keisarin armosta, niinkuin pappi Jumalasta. Kyllä on tullut Pertusta herra, vaikka lapsena oli ollut semmoinen vetelys, jotta ei ollut muuhun kyennyt kuin syömään ja maata. Aivan se onkin mahtiherra, mutta paljon se on rahaakin maksanut. Kalliolan talo meni kokonaan siihen koulun käyntiin ja vähänkös se Pitkä-Risto muutenkin on hänen vuoksensa kulunut! Mies sai parhaan miehuutensa ajan raataa ja möyriä sydänmaan soita ja rämeitä, jotta vaan rahaa herrasveljelle riittäisi. Sieltähän siihen Ristoon on sekin keuhkotauti tullut, ja sitä paitsi monasti sai hänen oma perheensä, petäjän kuorta nakertaen, puutetta kärsiä, mutta Perttu se vain herraliston kanssa tuhlaili tuhansia, niinkuin niitä olisi taivaasta satanut.
"Mitähän hyötyä luuli Risto-parka kaikista vaivannäöistään ja kärsimyksistään saavansa? Veljen veloista myytiin Kalliolan talo ja menikin oikein näppiä nuollen; ja minkälainen talo sitte! Toistakymmentä lypsävää oli kytkyessä huonoinakin aikoina ja siihen vielä varsat ja hevoset. Omaankin niskaansa otti vielä Risto-hupsu Pertun asioita, eikä nyt Perttu enää kuulu olevan veljeänsä paljo tuntevinaankaan. Saunaan oli laittanut maatakin, kun Joulun aikaan Risto kävi siellä, orpanoimassa muka.
"Olisin minä antanut Riston asemassa mokomalle veljelle sen tulen taivaallista, enkä rahoja. Panna oma veljensä ruotilaisen kanssa saunaan, jotta saisi jouluyönä rauhassa pelata korttia käräjäherrain ja muiden renttujen kanssa. Ja kuitenkin elätti Risto tuota 'Hänen Majesteettinsa armoa' kuusi vuotta ihan omin kustinsa akateemiaankin ja monta vuotta sitte vielä sinne metsäherran kouluun.
"On, on siinä Riston käskenyt neuvoja pitää, kun sai kolmattakymmentä vuotta oman joukkonsa ohella vetää veljeänsä kuin kiviriippaa perässänsä. Mahtaakin sillä Perttu-paralla olla koko kova pää. — Lukihan tuo pappilan Kunnari kahdessatoista vuodessa papiksi ja tältä meni kolmattakymmentä tullessaan metsäherraksi — — — ja olihan pappi kumminkin jotakin toista kuin tuommoinen tukkitokkari, tuommoinen 'Majesteetin armo.' Ei ole nytkään neljään vuoteen käynyt täällä virkapiirissään, vaikka oma veli on metsänvartijana. Mut mitäpäs hän täällä kävisikään? Osaahan se Kaikkivaltias kasvattaa honkia hänettäkin."
Pikku-Matista alkoi kaiketi aika tuntua pitkältä, koska hän parkasi kovasti ja koetti pyrkiä ylös. Ei asettunut enää, jos kuinka olisi hyssyttänyt, vaan Aaron täytyi ottaa syliinsä ja ruveta lattialla edestakaisin kantelemaan. Tuossa viihtyi vähän aikaa akkunan edessä katselemassa, miten porsas pihapihlajain juurella viattomain unta veteli, mutta pian rupesi jo sekin vanhalta tuntumaan.
Aaro koetti sitte kiinnittää poikansa huomioa lahden toisella puolen puuhaileviin viertomiehiin, jotka paitasillaan siellä hyörivät saadaksensa heinittynyttä ja myöhästynyttä ruiskaskeansa palamaan, mutta eipä poika näyttänyt heistä mitään piittaavan. Hiukan enemmän tuntui häntä miellyttävän Kalliolan karja, kun se, varmaankin paarmoihin kyllästyneenä, kiirehti keskellä päivää kotiinsa. Soma sitä oli katsellakin, kuinka kellokas edellä, muut lehmät ja mullikat hännät suorana jälessä juosta vohkasivat pitkin kukista kirjavaa, kumpuraista ahoa. Pian katosi kumminkin karja näkymättömiin, eikä isällä enää ollut muuta näytettävää, kuin vesikalvossa molskivan ahvenparven röyheltämä järvenpinta.
Aaro ajatteli, ettei Matista maanmiestä tule, koska ei viertomiehiin mieltynyt, ja alkoipa häntä hieman harmittaakin, kun kallista aikaa piti nyt menettää lapsen katsontaan. Voisihan hän nyt helposti joutua sanansa syöjäksi, niinkuin muutkin ompelijat tavallisesti ovat; sillä hän oli luvannut kirkastus-sunnuntaiksi laittaa valmiiksi Aholan laiskan Matin verkavaatteet, että Matti saisi kirkkomäellä niillä "tyttöjen päät pyörälle panna."
"Kyllä minä jo kymmenestikin olisin ehtinyt Ristolassa käydä", murisi Aaro äkeissään. "Eihän tästä ole matkaa, jos puolikymmentä pyssynkantamaa; mutta kyllähän sitä eukkoväellä rupattamista kestää. — — Ihminen lähtee koko päiväksi hölmyilemään ja heittää pojan minun ristikseni!"
Viimeinkin luuli mies keksineensä keinon lapsen viihdyttämiseksi. Hän otti nuoralta Aholan laiskan Matin liivit, joihin äsken juuri oli saanut ommelluksi uusmuotiset siniset lasinapit. Ne välähtelivät päiväpaisteessa niin äkeästi, jottei niihin tahtonut katsoakaan kärsiä. Pikku Matti oikein ärjähteli ilosta saatuansa liivit leikkikaluikseen ja isä pääsi taas syväytymään työhönsä.
Tuokioisen kuluttua täytyi Aaron kuitenkin kääntyä väkisinkin katsomaan, mitä lapsi oikeastaan askarteli. Silmänräpäyksessä lennätti hän rässirautansa hiilokseen ja tempasi liivit lapselta pois.
"Kyllä ne nyt ovat koko näkemykset", mutisi Aaro hammasta purren. "Voipas perhana! kun en tullut tuota ensinkään ajatelleeksi, eikä nyt tule edes sekään Annaleena kotiin, jotta saisi sen edes pestyksi."
Tulihan se Annaleena viimein. Oikein läähätti eukko parka, kun oli niin kovasti juossut. Maitoakin oli roiskunut esiliinalle ja hameelle siinä kiireessä niin ettei ollut enää kuin puolillaan maitopurakko, jonka Annaleena sisään päästyään laski pankolle.
"Missäs hiidessä sinä olet maleksinut koko pitkän pituisen päivän?" tervehti Aaro vaimoansa, silmiänsä uhkaavasti rilliensä takana muljautellen. "Ja kaikki maidonkin olet vielä päällesi ajanut juostessasi."
"Ole äystäämättä tuossa ja kuule ensin — — mutta hyvä isä nähköön!
Miksi sinä et ole siivonnut lasta?"
"Miksi ja miksi? Enhän minä tässä kaikkea ennätä. Vielä Aholan laiskan Matin uudet liivitkin pilasi, jotta on pitänyt puhdistella niitäkin", selitti Aaro.
Annaleena siisti ensin lapsen ja vasta ruvettuaan sitä kätkyessä liekuttamaan alotti puheen. — "No nyt se Pitkä-Ristokin jo heitti hyvästit tälle maailmalle."
"Jottako kuoli?" tiedusti Aaro.
"Kuolihan se. Minä jouduin sinne yht'aikaa papin kanssa. Kunnari sitä oli ripittämässä. — Ei ollut ukko pappa jaksanut itse lähteä yötä myöten kulkemaan. — Parahiksi satuin minä hengen lähdölle, ja kaunis lähtö sillä olikin. — Toista se on katsoa uskovaisen kuolemaa, kuin semmoisen syntisen kuin sen Syrjän Kallen, joka meillä viime talvena kuoli. Täydessä tunnossaankin oli Pitkä-Risto ihan loppuun asti ja se kun vasta osasi puhua kauniisti jälkeensä jääville. Hymyyn sillä jäi suu vielä kuoltuakin, niin jotta kyllä varmaan se pääsi parempaan elämään, jos vähänkään ihmiselle annetaan oikeutta tuolla puolen haudan."
"Totta kaiketi se pääsi", myönnytti Aaro. "Ristohan tuo tällä pohjalla olikin ainoa vartonainen kirjamies. Sanan selityksiäkin piti joka pyhän seutuna, jotta kaiken maailman akat aina kerääntyivät Ristolaan ratisemaan, niinkuin harakat teurastusperkeille."
"Et puhuisi niin, Aaro-kulta, jos olisit kuullut Riston jäähyväiset. Marjaa ja lapsiansa neuvoi hän siinä vielä kuolinhetkellään pysymään puhtaina maailmassa ja uskossa vahvoina, niin silloin ei heillä olisi mitään hätää kohtasipa heitä sitte joko surut tahi ilot. Hurskaan sanoi hän pysyvän tiellänsä ja jolla on puhtaat kädet synnistä, se pysyy vahvana, vaikka tuhannet lankeisivat hänen sivullaan. — Sitte kysyi Kunnari pappi pelkäsikö hän kuolemaa, mutta naurahtaen vastasi Risto: minun päiväni ovat kuluneet, minun aivoitukseni, jotka sydämessäni olivat, ovat hajoitetut, mutta vanhurskauden tiellä on elämä ja hänen poluillansa ei ole kuolemata. Minuakin kehoitti Risto menemään ahtaasta portista sisälle, — minuakin ja palvelusväkeään — —"
Itku tyrehdytti hetkeksi Anna-Leenan äänen ja miettiväiseltä näytti
Aarokin.
"Sittekuin oli ehtoollisen saanut", jatkoi Annaleena tyynnyttyään, "sitte Risto kiitti Jumalaa kaikesta hyvästä, mutta silloin taas tapasi häntä yskän kohtaus ja verta pullahti ulos suun täydeltä. Pappi sanoi pieniä keuhkon murujakin tulleen ylös rykiessä. Ei sitte enää huoaissutkaan, kuin moniaan kerran ja vaipui hiljalleen, niinkuin lapsi uneensa. Sillä tavoin se loppui se mies, joka oli ollut niin suureksi siunaukseksi meille kaikille, vaikka olikin vain pienen torpan mies."
"Niin oli", myönsi Aarokin ja ajatteli, miten Risto-vainaja oli Kalliolasta pois jouduttuaan synkkään korpeen perustanut ihmisasunnon ja vuosi vuodelta sitte aina enemmän raivannut maata ympäriltään. Ilman hänettä olisi varmaan avara Viursuo vieläkin kontioiden asumana nevana ja rämeenä, mutta hän oli ollut miesnä ensimmäisenä sen kuivaamisessa. Olipa hommannut valtioltakin apua sen viljelemiseksi, joten nyt ennen aution Viursuon sydänmaasta sai leipänsä kaksi kinkerikuntaa, joihin kuului kolmatta sataa henkeä, niinkuin rovasti oli viime lukusilla kertonut. — — "Kyllä se todemmastaankin oli suureksi siunaukseksi meille kaikille se Risto-vainaja, vaikka olikin vain pienen torpan mies, eikä hänen puuhainsa tulokset meihinkään lopu, vaan kestävät niinkauan kuin maa seisoo, vaikka sitä ei miehen eläessä tullut ajatelluksi."
"Mitä sinä nyt niin toimessasi tuumailet?" kysäsi Annaleena Aarolta.
"Sitäpähän aprikoin, jotta oli se Risto-vainaja todellakin suureksi siunaukseksi."
"Niin, eikös ollut? Ihanhan täällä olisi pakanallinen pimeys ilman hänettä vallalla koko Viursuon sydänmaassa. Viinaahan ne vaan olivat ennen aikaan täällä ihmiset polttaneet, mutta Luojan kiitos! eletäänhän täällä nyt jotensakin ihmisiksi ja jotkut ovat tulleet valkeuteenkin. — — — Taannoin kotiin juostessani minäkin ajattelin, jotta pitäisi sitä meidänkin parantaa elämämme, kun jo molemmat ollaan näin ikä-ihmisiä ja kun meille vielä vanhalla ijällämme annettiin tuo lapsi, niinkuin Johannes Sakarialle, ikäänkuin muistutukseksi ja ihmeeksi."
"No onkos me sitte niin jumalattomasti eletty? Onhan tuota käyty kirkossa tuhka tiheään ja ehtoollisellakin varsinkin kerran vuoteen. Enkä minä puolestani muutenkaan tiedä ihmeempiä tehneeni kuin muutkaan, miten sinäkin lienet?"
"Jospa kohtakin, mut siltä se vaan minusta tuntui Riston lähtöä nähdessäni, jotta en minä voisi niin tyynesti tästä elämästä erota. Enempi siihen semmoiseen lähtöön tarvitaan, kuin meillä on kumpaisellakaan, paljoa enempi! Ei minun luonnollani olisi Marjaakaan käsketty ilman aikojaan antamaan pois metsäherran velkakirjaakaan, niinkuin Risto vainaja käski. Illalla oli vainaja vielä surkutellut veljeänsä, kun se on niin taipunut korttipeliin, juominkeihin ja joutaviin kestinkäymisiin, jottei niiden tiimalta muista itsellään sielua olevankaan."
"Tekeehän sitä joutava aikansa kuluksi jotakin", murahti Aaro.
"En minä kuitenkaan Marjan sijassa antaisi paperia pois", penäsi Annaleena. "Tarpeen nuo olisivat pennit omillekin lapsille, etenkin kun nyt mahtaa pitää torppakin antaa toisiin käsiin. Ensi pyhänä, hautaustiellään, aikoi Marja kyllä käydä kytymiehellensä puhumassa, jotta saisi vanhimman poikansa metsänvahdiksi Risto-vainajan sijaan, mutta tietäähän sen, ettei se ota. Syyttää vain 'Hänen Majesteettinsa armoa' ja ajaa Marjan tiehensä torpalta."
"Saattaapa tehdä niinkin", arveli Aaro. "Mutta", puheli Annaleena, "johan Esa tuon verran osaisi toimittaa, — onhan se silkava poika."
"Kyllä kaiketi. Eikähän tuota siinäkään virassa näytä olevan muuta työtä kuin palkkansa kantaminen, niinkuin muillakin metsäherroilla, ja sitte vanhoina päivinään eläkkeen syöminen."
"Niin, niin! — ja toiset raukat saavat rehmiä yönsä päivänsä, eikä tahdo kokoontua siksikään, ettei joutuis loppuiäkseen kunnan armoille", paipatteli Annaleena. "Saas nähdä", jatkoi hän, "saas nähdä tokko tuon Perttu-herran arvo antaa myöten tulla veljensä hautajaisiinkaan, arvatenkin sitä kumminkin Marja kutsuu. — — Niin Marjahan se vakuutti kaikin mokomin meitä molempia tulemaan jo haudalle, ja tottahan sinä kantomieheksi rupeat?"
"Eihän tuossa ruumis paljoa vaivaannu", tuumaili Aaro ja jatkoi työtään.
Seuraavina päivinä sateli hienosestaan, mutta kirkastussunnuntaiksi kirkastui ja yleni ilmakin. Jo varhain, auringon koitossa saapui Ristolasta ruumissaatto Liuhalan rantaan, jossa Viursuolaisten pitkät, monihankaiset kirkkovenheet olivat valkamassa. Riston ruumisarkku asetettiin isoimpaan venheesen ja vähitellen alkoi eri venhekuntalaisia kerääntyä rannalle.
Siinä, viipyviä odotettaessa, vietti kukin aikaansa omalla tavallaan. Muudan pesi rannalla hikeä kasvoiltaan, lapset heittelivät Huskakivillä voileipiä ja munalukkoja järven pinnalle tahi kiusailivat äitejänsä jo avaamaan kirkkoeväitä. Kaikkialla kuului vilkasta ja tyytyväistä puhelun porinaa.
Reippaat, solakkavartaloiset poikamiehet, joista uljainna keikaili Aholan laiska Matti uusissa verkavaatteissaan ja sahviaanisuisissa saappaissaan, joko tupakoivat istuskellen pienissä ryhmissä siellä täällä ruohoisella rantaäyräällä, tahi puhelivat kirkkovaatteisten, rusoposkisiksi päivettyneiden tyttötyllyköiden kanssa. Heleä, iloisa nauru, jonka joku kompasana tuontuostakin synnytti, todisti nuorten raittiutta ja nekoisuutta.
Leski-Marja pienempine lapsineen oli parin kolmen vanhuksen seurassa muusta joukosta erillään, ja puoleksi kuiskutellen tuntui toisten vanhojen kera keskustelevan elämän vakavista puolista ja muutoksista, joita ei kukaan edeltäpäin tunne eikä tiedä.
Viimeinkin oli kaikki hautajaisseuraan kuuluvat venhekunnat koolla. Miehet paljastivat päänsä ja tytötkin asettuivat kädet ristissä yhteen ryhmään seisomaan. Ketolan vanha Markku alotti sitte vapisevalla äänellä lähtövirren ja vähitellen muittenkin siihen yhdyttyä kohosi voimakkain sävelin korkeuteen:
Sä kuolo viet mun elämään juur' Herran tykö ijäiseen; mun Kristus puhdist' synneistän', siis korjaa, Herra, sieluisen!
Veisuun loputtua lykättiin venheet vesille ja Aaro Liuhanen asettui ruumisvenheen peränpitäjäksi, sillä Pitkän-Riston kuoltua hänellä, pitäjään mestarina, oli siihen kunniatoimeen kieltämättömin oikeus.
Kohisten ja hyrskyen halkeili veden pinta nopeasti liukuvien venheiden kokan edessä ja kauas rantaruohostoihin pakenivat soudannasta syntyneet väreet. Vauhdilla kulkivat venheet, joita nuorien tarmokkaat käsivarret voimakkain, notkein vedoin jouduttivat eteenpäin. Matka edistyi edistymistään ja ennenkuin huomattiinkaan oltiin jo Neitsisalmella.
Vanhan tavan mukaan muutettiin siinä soutajoita, vaikkeivät entisetkään sanoneet vielä väsymystä tuntevansa. Heti rupesi sitte etäisyydessä kaukaisen Kortevaaran sineä vasten siintämään vaaleankeltaisen kirkon korkealle törröttävä torni. Kun hetkiseksi hiljaisuus sai vallan, kuului jo tuolta Kotalahden pohjukasta päin Myllykosken vienoinen kohinakin.
Taivaskin oli kirkas, korkea ja sen kuultava kumpu heiastui juhlallisesti veden päilyvästä, tyynestä pinnasta. Tuoreina ja mehevinä nuoret lehdikot rantamilla kuvastelivat raitista vehreyttänsä veden kalvoon, samalla kuin tummat, suuret kuuset ikäänkuin uittelivat latvojansa äärettömässä, loistavassa valomeressä. Päivän lämpymästi paistavat säteet kultailivat korkealla ilmassa verkalleen liiteleviä lintuja ja pienet valokipenet näyttivät yhdessä leijailevain tuoksu-esineiden kanssa karkeloivan kauempana kohoavien vaarojen ja mäkien valoisilla rinteillä.
Kaunis oli sunnuntai-aamu ja kauas vesille kuului kirkolta kumpujen välillä kiertelevä aamukellojen ääni.
Kirkolle päästyä jäivät muut rantaan pukeutumaan, mutta leski-Marja kiirehti kytynsä, metsäherran asuntoon. Jonkun ajan kuluttua näkyi hän hietaista tietä palaavan sieltä kirkolle päin takaisin ja kolme herrasmiestä seurasi häntä vähä jälempänä. Yksi noista herroista oli pulleavatsainen, naamaltaan vaskipunainen ja hiukan harmahtava mies, joka, kuni juhlallisuutta teeskennellen, hitailla askelilla astuskeli lähinnä leski-Marjaa. Se oli metsäherra Berndt Bartholdus Calliolani, niinkuin hän itse nimensä kirjoitti. Tuon mietteisiinsä vaipuneen, äänettömän miehen perässä käveli hänen vanhin poikansa, vaaleapukuinen ylioppilas Thor Jeiking Calliolani enonsa, vanhan vänrikki Koikkelinin rinnalla. Ruotsia puhuivat herrat keskenään ja ylioppilas innokkaasti selitteli enollensa, että Calliolanien vanha suku oli kotoisin Itaaliasta. Sieltä se oli Kuningatar Blanka Namurilaisen seurassa pyhän Brigitan aikoina saapunut Ruotsiin, vaikka tyhmä rahvas luuli heidän olevan peräisin näillä tienoin olevasta Kalliolan talosta. — Ruotsissa oli suku sitte aina luettu valtakunnan ylimyksiin, oikeihin "meliores regni", kunnes se viimein sattuman kautta oli sortunut tänne Karjalan saloille, "niinkuin genealogia Calliolana selvästi todistaa."
Ruumista hautaan saattamaan oli läheltä ja kaukaa kerääntynyt ääretön kansan paljous. Herrojen perille ehdittyä lähti tuo suunnaton saattojoukko liikkeelle Kunnari-papin ja lukkarin johtamana ja monen, niinhyvin rikkaan kuin köyhänkin silmissä kiilsi kyynel, kun hautausmulta kolkosti komahtaen putosi papin lapiosta Pitkän-Riston ruumisarkulle.
Haudan täytettyä hälveni väki vähitellen kirkkoon, mutta nuo kolme herraa, jotka eivät sanoneet oikein ymmärtävänsä saarnaa, lähtivät kävelemään kotiinsa. Kuitenkin lupasivat he vaivoista kiittelevälle ja nyykistelevälle Marjalle iltapuoleen yhtyä hautajaisjoukkoon ja lähteä kerran "huviksensa katsomaan, kuinka siellä sydänmaassa oikeastaan eletään."
Kotiin kävellessä puhkesi ylioppilas kuni itsekseen lausumaan: "miksihän suuri äiti, luonto, synnyttää tuollaisiakin sikiöitä kuin tuo hautaan laskettu? Mitähän hyötyä heistäkin on ihmiskunnan suurelle kulttuurityölle?"
"Sanos muuta, rakas Thor", myönsi vänrikki, "eivät he elämässään saa maistaa mitään oikeata iloa, jos kohta eivät hienoihin nautinnoihin kykenisikään. Ei heiltä ole nuoruudestaankaan jälellä mitään hupaisia muistoja; — työtä ja kurjuutta vaan. Ja kun viimeinkin kuolevat, mitä jälkiä heidän elämästään näkyy?"
"Niin on, hyvät herrat", puuttui metsäherrakin puheesen. "Eivät ne tuommoiset askeltakaan edistä ihmiskuntaa sen suuressa ja jalossa sivistystyössä. He elävät vaan, niinkuin luontokappaleet syöden, juoden ja kärsien. Mutta toista on meidän valtojen ja virkamiesten laita. Me metsäherrat esimerkiksi olemme välttämättömät, olletikin taloudellisessa suhteessa. Mitä olivat suomenmaalaiset metsät, ennenkuin metsäherroja oli, ja mitä ne ovat nyt? Eroitus on suuri, hämmästyttävän suuri! Ja mitä uhrauksia me saamme joka päivä tehdä? Minäkin esimerkiksi olen uhrautunut elämään täällä talonpoikain keskellä enimmän osan ikääni; mutta ei minun tosin sivistyneenä miehenä sovi nurista. Hänen Majesteettinsa on armossa ottanut näet ansioni korkeaan huomioonsa ja korottanut, kaikki armossa, minut ritariksi sekä P. Stanislain että P. Annan ritaristoihin. Vielä on alammaisin toivoni, että kun jonkun vuoden jaksan raskaita toimiani hoitaa, armossa minulle myönnetään, täysinpalvelleena, virkaero neljän tuhannen vuotuisella eläkkeellä. Tahtoisinpa silloin tietää, mikä voisi paremmin todistaa elämäni olleen hyödyksi ja menestykseksi maalle ja hallitukselle; koska luonnollisesti ei ansiotonta Hänen Majesteettinsa armo palkitse, mutta semmoinen saa itse eläkkeensä työllään hankkia vanhana, niinkuin nuorenakin, ja säästää ja rehmiä."
"Totta on, että sinulla hyvä veli", selitti vänrikki hymyillen, "on todisteita kunnostasi, mutta onhan minullakin jo P. Stanislai ansioideni todistajana, — vaikka eläke meni tuon sinulle tunnetun tuhman sotamiehen kuritus-affeerin vuoksi." — Niin saapuivat herrat ansioistaan puhellen kotiin.
Herrat pitivätkin sanansa sydänmaalle lähdön suhteen, mutta kauan saivat kirkkomiehet odottaa, ennenkuin herrojen päivällisunet olivat päähän maatut, eväspullot laitetut ja metsäpukimet päälle saadut. Siksipä muut venhekunnat jättivät Ristolan matkueen, joka vasta auringon mailleen mennessä pääsi lähtemään. Alliselällä tapasi jo kulkijat ilta ja ihmetellen katselivat vänrikki ja ylioppilas kesäistä, laskeuvaa aurinkoa, joka punertavaan vaippaansa kääri hiljaisen maiseman ja täytti sydämmen oudoilla rauhan kaipion tunteilla.
Herrojen tähden ei nyt venheissä kukaan tohtinut hiiskahtaakaan, vaan
Kotalahden kohdalla kuului metsästä piika Leenan sointuisa laulu.
Karjaa kotia ajaessaan lauleli tyttö, kuulijoista tietämättä,
suruisella sävelellä Kunnari papin uutta laulua:
"Milloin koittaa päivä tuo,
maa ettei ihmisverta juo
kädestä omain lastensa?
Milloin — milloin?
Milloin kuivuu kyynelet,
milloin oppivat ihmiset
säännöt oikean rakkauden?
Milloin — milloin?
Taivaassa se tapahtuu; —
siellä ne vaivat unhoittuu,
ja sielu viimein riemastuu.
Silloin — silloin."
"Hyvä, hyvä!" kiljasi vallaton ylioppilas ja sitte vaipui taas kaikki hiljaisuuteen. Vaalea kuun puolisko kuumotti heikosti kuulakalla taivaalla ja kalveni sitä mukaa, kuta tummemmaksi kävi yö. Ikäänkuin uinaillen lepäsi kalpea kuunvalo Liuhalan lehdikkäällä kunnaalla hopeoiden lahden värähteleviä lainehia, silloin kuin venhe vihdoinkin jäsähti valkamaan, josta se aamusella oli lähtenyt. Yö oli niin hiljainen, että tuskin tohti tuulen henki suudelmillaan kosketella norean haavan helposti lipiseviä lehtiä. Taivaan sinestä pilkistä kainosti yksi ja toinen kirkassilmäinen tähti, juurikuin ihaillakseen luonnon yleistä rauhaa ja sopusointua.
"Tämähän on milt'ei kaunista", kuiskasi vänrikki ylioppilaalle.
"On — onpa todellakin", vastasi toinen, "mutta aatteles, hyvä eno, millaiset maisemat ja luonto mahtavat ulkomailla, varsinkin ihanassa Itaaliassa olla, kun raakain suomalaisten talonpoikainkin sallitaan tällaista nähdä!"