KOSTO.
Lahjoitusmaiden lampuotien kartanot ja rakennukset Karjalassa ovat tavallisesti mitä kurjimmassa kunnossa, samoin kuin viljelyksetkin. Eikä ihmekään, sillä jos "herrain alla" oltaessa joku olisi hiukankaan viljelyksillään rikastumaan ruvennut tahi kyennyt kartanoaan korjailemaan, niin pian olisi hänen veronsa suunnattomiin summiin nousseet, tahi hänet kokonaan laitettu talostaan mieron tielle. Sillä keinoin kasvatettiin kansaa velttouteen ja pakoitettiin henkensä piteiksi kuormain kuljetuksesta leipäänsä etsimään. Kansa tunsi kipeästi kurjuutensa, vaan ei voinut sitä ahkeruudellaankaan auttaa. Senpä vuoksi riemulla tervehdittiin sitä uutista, jonka Mahikkalan pappi saarnastuolista eräänä pyhänä kuulijoilleen kertoi, että Mahikkalan mannut ja mantereet olivat nyt oston kautta tulleet Suomen kruunun haltuun. Aivan toiselta tuntui kirkkomiehistä ilmakin, kun he kirkosta tulivat. Nuo tutut kentät ja kunnaat, joiden välillä läikkyvät lammit rauhallisina lepäsivät, näyttivät nyt heistä tuhat kertaa ihanammilta ja tuntuivat rakkaammilta, ihan omalta maalta. Vapauden tunteesta paisui rinta ja harva taisi olla, joka ei kotimatkalla jonkinmoisia loistavia tuulen tupia olisi rakennellut. Parempien aikojen toivo elähdytti kaikkia. Tavaton kiire näkyi jokaisella olevankin kotiin, eikä miehilläkään nyt ollut aikaa pistäytyä kestikievariin kirkkoryyppyä ottamaan ja savuisessa kapakkatuvassa rahtimatkoista lopertelemaan. Telkiälän emäntäkin yksin unhotti kokonaan, "ettei kotona ollut kahvinpapuakaan", ja ihan kauppapuodin editse hän riensi Mattinsa nelipyöräiselle "telehkalle."
Hymyillen sivuuttivat Telkiäläiset Vaittilan vanhan Yllön, jota ei nyt kadotuksen kauhistukset näkyneet laisinkaan rasittavan, vaan päinvastoin kuului hän hyräilevän nuottia: "mustalaiselta ostan tamman, jolla peltoni kynnän."
"Onpahan Vaittilan Yllökin kerran iloinen", sanoi Telkiälän Kaisa miehelleen, kun oli onnellisesti ohitse päästy; "vaan kauniistihan tuo pastori tänä päivänä puhuikin. Kuulitko sinä kun hän esimerkiksi selitti kristityn vapautta — oikein se saarnasi evankeliumia?"
"Saarnasi", myönsi Matti ja piippunsa sytytettyä jatkoi, "ja sitt' on kumma jos Telkiälää vielä kovin kauan laholinnaksi haukutaan. — Ehei? ihan jo ensi talvena vedätän puut ja rakennan talon, muhkean kuin Kuopion pappilan, jossa on 'huoneita kohtalaisesti pienelle perheelle', saneli entinen rovasti."
"Hätäkös on rakentaa, kun ihan pellon ait'vierestä alkaa hongikko — — ja semmoinen hongikko", tuumaili Kaisa, silmät ilosta kiiluen, "ja navetta tehdään kanssa kaksinkertainen, kun kerran metsää on."
"Niin", myönsi Matti, "ja sitä metsää ei suinkaan voida muiden maalle lohkaista."
"Ei kaiketikaan, vaan olisithan tuon jo ennenkin saanut kartanosi korjatuksi, kun olisit antanut hovin pehtoorille jonkun satasen ruplaa, — — ja olisihan tuota meillä rahaa ollutkin."
"Vai minä tässä olisin ruvennut herroja lahjomaan! Ei eukkorukka! Ennen olisin heittänyt taloni tavaroineen ja mennyt muuanne, — paljon ennenkin kuin venäläisen kukkaroa olisin lihoittamaan ruvennut. — Sooh ruuna, lippaa paremmin, kyllä tästälähin Telkiälässä kauroja riittää."
Seuraavana pyhänä luettiin taas kirkossa uusi kuulutus. Siinä ilmoitti ylimetsäherra Rasmus von Waldheim, "ettei lampodi millään vilkkurilla saapi otta kapulakan puuta valtion metsä, mutta hän pööraa tulla sitä niin hyvin muurin palamispuuta, kuin rakennustimmeriä pyytämään Siltalan hovista, jossa mine asuu ja rakenusten tähden käypi syyni, josta palkan lampodi velkapää on maksaa." Lopuksi huomautettiin paperissa, että Mahikkalan "kirkkokyläst' ei ole Siltalaan kuin 80 verstaa."
Mahikkalaiset aavistivat sen kuultuaan, että olivat nuolaisseet, ennenkuin oli tipahtanut. Telkilän Matti heitä kuitenkin lohdutteli selittämällä, "mitäs se nyt tekee? Ei sitä kestä kuin isoon jakoon asti ja varmaanhan se jo tänä kesänä toimeen pannaan, kun muu Suomi on jo satoja vuosia ollut orjuudesta vapaana."
"Ei niiden herrojen mutkia tiedä lempokaan", arveli muudan joukosta, "kunhan taas ei niillä vaan olisi joku uus mutka mielessä."
"Jottako luulet yhä aiottavan meitä nylkeä?" kysäsi Matti. "Ehei velikulta. Meille koittaa nyt uudet ajat ja saadaan ruveta elämään omaa elämää, niinkuin muutkin Suomen miehet."
"Kyllä minua yhä peloittaa", mutisi Waittilan Yllö, "ja työlästä meidän on potkia tutkainta vastaan."
"Turha pelko", penäsi Matti. "Minä aion jo tältä tieltäni lähteä Siltalaan ja saattepas nähdä; tullessani on minulla yllin kyllä sekä rakennus- että polttopuita. Kyllä minä Suomen kruunun tunnen — se on toista kuin ryssä."
"Tarvitsisi se meidänkin navetta parsimista, jos siihen on mieli ensi talvenna elukoita sisään panna", sanoi Rankolan raharintainen herrastuomari. "Matti, otas minut parveen, niin minä maksan ruplan rokonaksi (kyytipalkaksi)."
"Tulkaa vaan, kyllä meidän ruuna huipata jaksaa."
Rankolan herrastuomari ja Telkiälän Matti lähtivät ja joutuivat seuraavana päivänä päivän laskuille Siltalaan, mutta eivät enää niin myöhään pyrkineetkään metsäherran puheille. Yösija saatiin ja sitte nukuttiin pirtin penkillä tapellen kiukkuisten kärpäisten ja muiden syöpäläisten kanssa. Mattia alkoi siinä hiukan kaduttaa, ettei jo iltasella ollut lähtenyt herran pakinoille, mutta minkäpä sille nyt voi.
Viimeinkin alettiin talossa liikkua ja vieraatkin laittautuivat parhaasen reilaan. Herrastuomari kiinnitti rahan rintaansa ja Matti juoksi kauppamiehestä itselleen ostamassa uuden rintapaidan. Tuossa sitte sikaria poltellen ja tämän puolen asioita silloin tällöin pirtissä pistäytyviltä palvelijoilta kysellen odoteltiin metsäherran ylösnousemista. Viimeinkin alkoi aika pitkäksi käydä ja päätettiin käydä keittiössä kysymässä, joko herra on ylhäällä.
Vihaisin silmin siellä sisäpiiat vieraita katselivat ja tiuskasivat, ettei herran luokse "yöllä pääse." Eihän siinä muu auttanut, kuin lähteä ajan kuluksi kylää katselemaan. Vasta puolenpäivän rinnassa palasivat miehet kylästä takaisin Siltalan hoviin ja Telkiälän Matti mietti, että "kyllä se jo nyt varmaan on ylhäällä, sillä johan Harjulan lukkarikin tähän aikaan on valveilla."
Keittiöstä kävi taaskin Rankolainen kysymässä, joko herran pakeille saisi mennä, mutta siellä tiedettiin, ettei "herralla nyt ole aikaa."
Miehien hätäisesti varustama eväs alkoi jo loppua ja, mikä pahempi, ei ollut rahaakaan otettu matkaan kuin pikkuisen kirkon kukkaroa varteen ja mitä muutoin kukkaron pohjalla sattui olemaan. Pitkään syletti sen vuoksi miehiä ja Rankolainen hiljakseen kiroili, kun oli vielä sikariin vähätkin rahansa pannut. Päivällinen oli jo kahdelle suulle riittämätön, eikä Matilla ollut rahaa yhtään, kun rintapaitaan oli kaikki mennyt. Rankolaiselle oli jäänyt puolitoista kopeekkaa, mutta särvintäkö sillä osti vai leipää; ja hävettihän tuo raharintaista miestä kerjäämäänkin ryhtyä.
Sitä runsaamman aterian piti metsäherra ja ottipa vielä päälle parin tunnin pituisen ruokalevonkin. Miehiä ei siihen sijaan ruoka painustanut, joksi he joutivat katselemaan talon tapoja ja tavaroita.
"Kylläpä on aika pelkuri, koska on tikapuihinsakin panettanut puumerkkinsä", tuumaili Rankolainen, katsellen kartanon katolle meneviä tikkaita.
"Olihan tuo puumerkki kaivokapassakin", murahti Matti, joka jo kauan aikaa oli ollut hyvin nyrpällä nenin. "Ei mahda sillä miehellä olla hyvä omatunto, kun noin varkaita varoo."
Silloin sattui Rankolainen varomattomasti käännältämään palokoukkua. Se alkoi rymisten tulla alas ja koukun vitjat pitivät aika räminätä. Silmänräpäyksessä lennähti siitä läheinen akkuna auki, ja viepäs vitsahinen sitä sanatulvaa, joka sisästä alkoi kuulua. Kuulivat siinä nimensä miehet ja niine hyvineen täytyi heidän, metsäherran käskystä, tallustella ulos portista.
Hevosta valjastaessaan kuuli Telkiälän Matti erään tytön pihamaalla puhuvan rengille, "tyhmät miehet, kun eivät älynneet tulla keittiön kautta", ja kertoi sitte kuulemansa herrastuomarille.
"No, sieltähän tuota käytiin senkin seitsemästi utelemassa", tuumaili
Rankolainen.
"Vaanpa ei tuomisten kanssa", puhui Matti, "ja taitaa kotvemman saada odottaakin, ennenkuin minä hänelle lähden lahjuksia viemään."
"Mutta, jos minulla olisi rahaa mukana, niin het'paikalla kävisin kauppamiehestä sokeritopan, jott'en tarvitsisi toiste tänne raahautua", sanoi Rankolainen.
"Se on teidän asianne", arveli Matti ja niin lähdettiin nälkäisinä ajaa köryyttämään kotiin.
Palausmatkalla sai Matin ruuna tehdä parastaan, eikä monta sanaa miesten kesken vaihdettu. Mattia harmitti niin, että sydäntä pakotti; ei niin paljo turha matka ja ajan hukka kuin se, että oli "Suomen kruunuun" luottanut. Hän sepitteli mielessään kostohankkeita yhden toisensa perästä, mutta herrastuomari aprikoi, olisiko metsäherralle tuomisiksi mieluisempi maamiehen tavara, vaiko kauppiaan rihkamat.
Kesä kului ja talvi tuli, mutta Telkiälän Matti ei enää kelienkään kehunut Mahikkalan mainiota tulevaisuutta. Hän vain pysyi äänetönnä, kuin hautova kana. Näyttipä hän todellakin hautovan jotain mielessänsä, mutta ei joutanut tuumiaan toimeenpanemaan, jos jotakin olisi keksinytkin. Aika meni näet polttoainesten keräilemiseen, sillä Telkiän Matti ei ollut saanut eikä pyytänyt talvekseen edes polttopuitakaan. Syksyllä oli kumminkin jotakuinkin tultu toimeen, kun lapset olivat pellolta havupulikoita kokoilleet, mutta nyt, talven tultua, oli sekin ilo lopussa. Ei auttanut muu kuin ruveta lämpimikseen polttamaan erästä vanhaa latoa, josta heinät pantiin taivasalle pielekseen.
Sitkeitä ladon hirsiä sahaili sitte Matti renkineen muutamanakin päivänä takapihalla, kun alkoi kuulua etäältä aisakellon iloinen helinä. Ääni läheni lähenemistään, sillä talvitie kulki Telkiän pihatse. Jopa pujahti huoneiden solaan reki, jonka ajolaudalla istui metsänvartija Kuulijainen ja perästä näkyi, turkkien sisästä, metsäherra von Waldheimin musta parta.
Kova onni satutti reen nurkkaan ja tanterella kierivät kohta sekä herra että ajaja. Heille avuksi joutui Mattikin ja ryhtyi katkennutta aisaa korjailtaessa lakki kourassa puheisin metsäherran kanssa.
"Tämmöinen harakan pesähän tämä on meidänkin talo, niinkuin kunnian herra itse näette. Kyllä tähän tarvittaisiin pian apua, niinkuin kunnian herra itse näette, jos tässä aikoo elää. En ole kymmeneen vuoteen saanut —."
"Sinä olet ylpiäs mies — ei mine näke mittään," tiuskasi metsäherra ja kiipesi nahkaisten alle rekeen. Vielä jäähyväisiksi huusi hän: "Sine niskoittelet esivalta vastan."
"Mihinkään ne menivät?" kysäsi Matti rengiltään vierasten mentyä.
"Metsän vahti sanoi mentävän Rankolaan navetan tarkastukseen."
Matti kävi äänettömäksi, vaan hetkisen kuluttua kirkastuivat hänen kasvojensa juonteet, niinkuin olisi niille päivä paistanut, ja hymyily väikkyi huulilla.
"Kuules Mikko, pidä silmällä milloin ne palaavat, jos minä en hoksaisi, ja tule minulle sanomaan." Niin sanoen lähti Matti huoneesen. Sitte hän ajeli partansa sitä varten lämmitetyssä saunassa, putsaili ja ruokki ruunaansa, kuni kosimaan lähtijä, mutta ei emännällensäkään sanonut mihin aikoi. Tyttöjen piti silittää vielä rintapaita ja käydä aitasta "lämpenemään" isännän verkaturkkikin, jota hän ei pitänyt kuin jouluna kirkossa ja kylänluvuilla käydessään.
Iltahämärissä nähtiin metsäherran tulevan pois Rankolasta ja nyt luultiin Telkiän isännänkin lähtevän. Hän odotti kuitenkin aamua ja sitte vasta valjastettiin ruuna matkalaitojen eteen. Matti ei ottanut matkaansa muuta kuin punaisen vyön, pikkuisen evästä ja ison puhtaan raidin. Emäntä koetti oikein toran pakolla saada selville mihinkä nyt matka piti ja varotti väkivaltaisuuksiin ryhtymästä, mutta Matti vain hymyili vastaukseksi.
Huomenaamuna kuuli sitte metsäherra von Waldheim kummallista kuhjetta akkunansa alta ja akuttimen nostettuaan näki ihmeekseen Telkiälän Matin sitovan hevostaan hänen tikapuihinsa. Hän aikoi juuri ruveta täryyttämään akkunaa Mattia siitä työstä kieltääkseen, kun huomasi suunnattoman suuren saavin Matin reen ketaralla. Hevonen näytti hikiseltä ja metsäherra päätti Matin saavin olevan voita täynnä ja arveli siinä ainakin kymmenen leiviskää olevan, kun se oli raidilla peitetty ja vyöllä köytetty, niinkuin piripinta voisaavi konsanaankin.
"Pehmenitpäs, kun ei annettu perään", puhui metsäherra itsekseen, vaan jo kuului kopinaa etehisestä ja sisään astui Telkiälän Matti kuuraisena ja täysissä tamineissaan.
"Ohoh! eihän tämä tie keittiöön vienytkään, — kun harvoin käy, niin ei muista", lausui Matti hyväksi huomeneksi kumarrellen ja kopistellen lunta jaloistaan lattialle.
"Ei se mitään, ei se mitään", vakuutteli metsäherra ja tervehti Mattia oikein kättä antamalla. "Isäntä on hyvä ja istuu, onhan siinä stuoli."
"Kiitoksia paljon, onhan tuota saanut reessäkin istua", tuumaili Matti, mutta istui kuitenkin ja kohensi vähän turkkinsa rintaa, joka oli hyvin pullallaan.
"Metso sillä on vielä tuolla turkin povessa", ajatteli metsäherra ja hymyili partaansa.
Sitte hän pyörähti sisähuoneisiin ja kohta tuotiin Matille kuppi kahvia oikein leivän kanssa. Sen juotuansa sanoi Matti: "olisihan minulla vähän asiaakin kunnian herralle. Kun se meidän talo näet on niin rapistunut, niin ajattelin pyytää syyniä, jotta saisi rakennustarpeita. Jos suinkin laatuun kävisi, vaikka jo tällä viikolla, niin ennättäisi talven aikana puita hakata."
"Jaha, ettekös te ole Telkiälän isäntä?"
"Sehän minä olen Telkiälän Matti."
"Jaha, kyllä se näytti rapistuneelta se teidän talo ja Rankolan herrastuomari sitä myös minulle puhui. — Paljokohan siihen luulisitte puita tarvittavan?"
"Paljohan siihen menee." — Matti kurkisti akkunaan ja tuumaili: "seisookohan se ruuna siellä paikoillaan —."
"Joo kyllä se seisoo", vastasi metsäherra silmäten ulos akkunasta.
"Paljohan siihen menee, kun olisi perin pohjin uusittava, vaan eihän sitä syynittä voi niin hirren päälle sanoa", jatkoi Matti keskustelua.
"Minulla ei nyt olisi aikaa syyniäkään pitää, mutta totta on, että korjausta se kaipaa."
"Kun eivät olisi teidän kunniaanne petkuttaneet", sanoi Matti ja viekkaasti silmäili metsäherraa, "niin voisihan metsänvahdin käskeä merkitsemään puita tarpeen mukaan ja ehkäpä siitä ei kellekään katumista perästäpäin tulisi."
"Jaha — ei se ole oikein — — — mutta yksi kaikki; te näyttätte niin rehelliseltä silmistänne."
Metsäherra istahti nojatuoliinsa ja kirjoitti Kuulijaiselle käskyn:
Matti Telkiäisen sekä asuin- että ulkohuoneitten korjaamiseksi merkitä
metsästä rakennus- ja polttopuita niin paljo "kuin mainittu Matti
Telkiäinen tarvitsisi ja tahtoisi."
Mitä nöyrimmästi kiitellen ja kumarrellen otti Matti tuosta käskykirjeen vastaan ja heitti hyvästit. Lähtiessään tuumaili hän vielä: "on niin kipakat ilmat, jotta otin oikein karvarukkaset käsiini", ja pisti kätensä suuriin sudennahkaisiin rukkasiin, jotka povestaan kaivoi esille.
Metsäherran kasvoilla vilahti kummallinen väre, vaan vieläkin pitemmäksi venyi hänen naamansa, kun akkunasta huomasi Matin sangen kevyesti siirrältävän reestään luullun voisaavin ja näki sen korvassa oman puumerkkinsä, sitte kun Matti oli sen päältä raidin ja vyön riisunut.
Iloisesti hyräillen ja naurussa suin ajoi Matti pitkin tietä kotiinsa päin ja parin vuoden perästä oli Telkiälän kartano pulskin ja mahtavin koko Mahikkalan pitäjässä, pappilakin lukuun otettuna. Muut talon miehet taas ihmettelivät millä ihmeellä Matti oli metsäherralta niin paljo puita irti saanut.
"On sen pitänyt lähemmä tuhat ruplaa antaa", arvaili Rankolainen, "koska sadan paikoille meni minultakin, ennenkuin navetan hirret heltisi."